Elämä on hauras

Keskiviikko 12.3.2025

Kun astuin ulos sairaalan ovesta, maisema oli muuttunut täysin. Päivän valo oli poissa, ja harmaa maa oli muuttunut valkoiseksi. Katuvalojen keilassa näkyi, miten sateli hiljakseen lunta. Oli ihana hiljaisuus, sillä lumi ei pidä ääntä. Piha oli tyhjä. Olimme vain minä ja jänis, joka loikki samassa esiin pusikosta ja tien yli.

Raitis ilma tuntui hyvältä.

Puiden oksat ja katuvalon keilassa näkyvä lumisade.

Kun astuin ulos sairaalan ovesta, päivän valo oli poissa ja sateli hiljalleen lunta.

Läheisten hätä tekee levottomaksi

Kurkussa tuntui itkua. En tiedä, oliko se helpotusta vai luopumisen tuskaa. Tai jossain tulevaisuudessa tulevan tuskan ennakointia.

Potilas voi hyvin. Ajatus oli entisellään. Kasvojen vammatkin olivat lähteneet paranemaan vauhdilla. Olin odottanut pahempaa. Sain hieroa hänen jalkojaan ja rasvata kasvoja, laittaa yöksi silmätipat ja peitellä, ettei tule kylmä. Pidimme pitkään kädestä kiinni. Molemmat olivat säikähtäneet. Molemmilla silmät kostuivat.

Elämän hauraus muistuttaa aina ajoittain itsestään. Kun arki pyörii, sitä ei aina tahdo muistaa tai siihen ei kiinnitä huomiota. Sitten yksi puhelinsoitto herättää muistamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja millainen meidän elämämme todellisuus on.

Vaikka en ole murehtijoista pahimpia ja vaikka tiedän, miten turhaa murehtiminen on, läheisten hätä ja elämän haasteet saavat olon levottomaksi. Pari päivää on ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, kun ajatukset pyörivät ympyrää ja maalaavat kuvia, jotka eivät välttämättä ole tosia. 

Katumusta elämän lopulla

Olisinko voinut toimia toisin, ja miksi en toiminut toisin? Jos vain…

En ole aina vapaa syyllisyyden tunteista, vaikka ymmärrän, että en ole syyllinen tapahtumiin, jotka ovat osa elämää. Joskus monien sattumien summia, jos niin uskoo, tai vain yksinkertaisesti niin tarkoitettuja, koska kaikella on aikansa ja paikkansa. 

Tänään kuitenkin muistan, että elämä on hauras, ja rikkauksista suurimpia ovat toiset ihmiset. Kun läheinen, ystävä, tuttava tai kaukaisempikin tulee mieleen, en viivytä viestiä, enkä soittoa enkä vältä tapaamista, jos se suinkin on mahdollista. 

Harva katuu elämänsä lopulla sitä, että on tehnyt liian vähän töitä tai saavuttanut liian vähäpätöisen aseman yhteiskunnassa. Mutta moni on katunut sitä, että ei ole elänyt omannäköistään elämää välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ja että on antanut liian vähän aikaa ystäville ja ihmisille, jotka ovat tärkeitä ja rakkaita.

Tukka hyvin – kaikki hyvin

Keskiviikko 5.3.2025: Tukka hyvin kaikki hyvin, lauloi Mikko Alatalokin jo kymmenisen vuotta sitten. Tänään on taas tukka hyvin – ja joo, kaikki ihan hyvin. Kävin nimittäin kampaajalla. Olen käynyt samassa paikassa jo kohta 30 vuotta, siitä lähtien, kun palasin Saksasta ja asettauduin Helsinkiin joulukuussa 1995. Elämässäni on siis jotakin pysyvää.

Lue lisää
,

Kalevalan päivä houkutti kirjaostoksille

Perjantai 28.2.2025

Kaupungilla pistivät silmään tangoissa liehuvat Suomen liput. En saanut päähäni kuin googlaamalla, miksi juuri tänään: Kalevalan päivä. 

Suomen lippu tangossa Kalevalan päivänä.

Suomen liput liehuivat kaupungilla Kalevalan päivän kunniaksi. Älä Kalevala pahastu, etten ole sinua lukenut.

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole lukenut Kalevalaa. Sen runomitta ei oikein nappaa mukaansa. Monta muutakin suomalaista merkkiteosta on yhä lukematta. Kotihyllyssäkin odottaa pari. Seitsemän veljestä on jotenkin niin vanhakantaista kieltä ja siirtolohkareen päällä huutelua, etten ole mitenkään saanut luettua. Ja toinen on Sinuhe egyptiläinen, jonka aika ei ole edelleenkään tullut. Teksti vain ei ole päässyt silmissäni lentoon.

Pelkkää tuhlailuako?

Siitä huolimatta ostin taas tänään muutaman kirjan lisää. Ajattelin ensin pistäytyä lempidivarissani, Kummisedässä, mutta Kampin läpi kulkiessani tulinkin piipahtaneeksi uudistetussa Suomalaisessa. 

Uudistus oli onnistunut. Oli laitettu kivat sohvat ja lepotuolitkin hyllyjen väliin, ja pokkarit, joista pidän enemmän kuin kovakantisista, olivat keskeisellä paikalla. Sieltä bongasinkin kolme pokkaria kohtuulliseen könttähintaan 16 euroa.

Kun kävelin ulos kaupasta, tuli jostain syystä mieleen, että tuhlailua kai sekin. Onko tämä tarpeen? Entä kun taas muutan? Taas kymmenen laatikollista painavia kirjoja ja lisää tulee. 

Kolme uutta kirjaa pinossa pöydällä.

Vähän uutta luettavaa. Saa nähdä, lähtevätkö tekstit lentoon.

Lapsuudenkotien kokemuksia

Lapsuudenkodissani lukemista ei oikein arvostettu. Sain kuulla, että se on ”joutavanpäiväistä”, kun kesälomalla kyhjötin kirjojeni kanssa ja uppouduin tarinoihin. Minulle se vain ei ollut joutavanpäiväistä silloin eikä ole edelleenkään, vaan monen uuden ajatuksen lähde, mielikuvituksen herättelijä ja media, joka ei koskaan vanhene.

Erään ystäväni kokemus on toisenlainen. Hän on kasvanut kulttuurikodissa, jossa seinät oli vuorattu kirjoilla. Se on syy, miksi hän ei halua kotiinsa esille yhtään ainutta kirjaa. 

Muutakin kulttuuria

Mutta Kalevalan päivän viikkoon on kuulunut muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Keskiviikkona näimme ystävän kanssa Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia viivapiirroksia, Maija Lavosen tekstiili- ja valotaidetta sekä belgialaisen arkkitehdin Marie-José van Heen tarjoaman kummallisen kokemuksen kodin arkkitehtuurista. Kummallisen siksi, että ymmärsimme pääsevämme sisään johonkin kodinomaiseen tilaan, mutta katselimmekin sitten lähinnä vain valokuvia ja suunnitelmia. Tai ehkä emme vain ymmärtäneet, mitä meidän olisi pitänyt kokea.

Henrik Tikkasen viivapiirros Merkkimuseon näyttelyssä.

”Kuitenkin totuus paljastuu vain vastakohtien kautta. Valkoinen paljastaa mustan ja musta valkoisen. Ja mikä on sitten totuus? Harmaa tietysti, mikäpä muu.” Osuva sitaatti Henrik Tikkasen viivapiirroksia esittelevästä näyttelystä.

Ruokakulttuurista sain nauttia Tuijan-päivänä tiistaina, kun anoppi vei lounaalle Strindbergille. Ruoka oli erinomaista, ellei olisi tarvinnut kuunnella viereisen pöydän nuorten uraohjusten kovaäänistä työelämäselostusta. 

Tuhotut hengähdyshetket

Tulipahan taas mieleen, miten ravintoloiden ja kahviloiden pöydissä kokouksiaan pitävät, koneitaan näpyttelevät ja puhelimiinsa kailottavat valkokaulustyöläiset ovat riistäneet muiltakin vapaa-ajan hengähdystauot tuomalla omat työnsä näihin tiloihin. Harvassa ovat enää vaikkapa kahvilat, joissa voi oikeasti nauttia leppoisasta hetkestä ja ystävän kanssa jutustelusta, kun niistä on tullut toimistotyöläisten sivukonttoreita tai opiskelijoiden työnurkkauksia. Nostan hattua jokaiselle yrittäjälle, joka laittaa ikkunaansa kyltin:

Pidähän tauko ja tule ihan vain kahville tai lounaalle,
niin meillä on kaikille kivempaa!

Rikosta ja rangaistusta

Lauantai 22.2.2025

Josko kolmas kerta toden sanoisi, mietin, kun aloin lukea kolmatta kertaa Dostojevskin klassikkoteosta Rikos ja rangaistus. Kaksi ensimmäistä kertaa jäivät muutamaan kymmeneen sivuun, mutta nyt näyttää paremmalta, kun pari sataa sivua on jo takana. Rikos on tehty, ja haluan vielä nähdä, mikä on rangaistus.

Fjodor Dostojevskin kirja Rikos ja rangaistus.

Kolmannella yrittämällä tuntuu siltä, että nyt selvitän loppuun asti, millainen on Raskolnikovin rikoksesta kärsimä rangaistus.

Rangaistuksesta tuntuu olevan jo viitteitä. Omatunto vaivaa tekijää, ja mikä onkaan sen kauheampaa. Se voi viedä mielenvikaisuuteen asti.

Herkkä omatunto

Itselläni on varsin herkkä omatunto, ja vaikka en moisiin kirjan kaltaisiin rikoksiin olekaan syyllistynyt, vähemmästäkin olen käynyt läpi omantunnon kivistystä ja rauhattomuutta, joka ei helpota, ennen kuin teko on sovitettu. Aina ei ole mahdollista hyvittää tekojaan tai sanojaan, mutta anteeksi voi aina pyytää. Vaan ei ole sekään helppoa. Joskus siihen on mennyt vuosia, ennen kuin on kyennyt nöyrtymään ja myöntämään anteeksi pyydellen väärät tekonsa tai sanansa. 

Mutta se kannattaa aina, sillä ei ole montakaan sanaa, joka tuottaisi samanlaisen helpotuksen ja sielun levon kuin ”anteeksi”.

Rikos ei kannata

Rikoksista puheen ollen päivällä tuli mieleen eräs tuttava nuoruusajoilta. Mietin, mitä hänellä mahtaa kuulua. Hänen elämänsä oli jo teini-iässä melkoista kipuilua ja kapinointia, ja koska se ennustaa usein rankkaa aikuiselämää, kävi mielessä, onkohan hän enää edes hengissä.

Netti on varsin hyvä tietolähde, kun osaa etsiä oikeasta paikasta ja oikeilla hakusanoilla. Sieltä löytyi myös vanha tuttava. Kuten pelkäsin, hän oli joutunut rikosten tielle, ollut päihdekatkolla ja vankilassa useampaan kertaan ja kuollut pari vuotta sitten. 

Jäi haikea mieli. Meillä oli aikanaan lämpimät välit ja muistan, miten joskus yritin päästä käsiksi hänen sisimpäänsä, kun hän herkällä hetkellä raotti vähän verhoa. Mutta lopulta hän aina löi haavansa leikiksi ja palasi kapinalliseen rooliinsa. 

Tulppaanikimppu ja palava tuikku lauantai-iltana.

Lauantai-illan lukuhetkessä jäin myös miettimään nuoruuden tuttavaa, josta kävi ilmi, että hän oli kärsinyt rikoksistaan rangaistukset kovimman kautta.

Jos Jumalaa ei ole

Harvoin toinen ihminen voi pelastaa toista vääriltä valinnoilta. Tarvitaan henkilön omaa lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä tai vielä jotain paljon suurempaa: Jumalaa, jota meistä kumpikaan ei silloin vielä tuntenut. 

Etukäteistietojeni mukaan myös Dostojevski pohtii kirjassaan jumaluutta ja Jumalan olemassaoloa sekä sitä, onko ihmisen otettava Hänen paikkansa, jos Jumalaa ei ole. Jokainen minut tunteva tietää, mikä minun vastaukseni Dostojevskin pohdintoihin on, mutta jatkan lukemista, jotta selviää, mitä mieltä Rikos ja rangaistus siitä on.

Aurinkoenergiaa

Sunnuntai 16.2.2025

En ihmettele, että puhutaan aurinkoenergiasta. Jotain energisoivaa siinä todellakin on – sekä lämpöä että valoa. Valo energisoi etenkin näin talviaikaan. Oli siis aika upeaa herätä kuulaaseen pakkasaamuun, kun aurinko on paistellut aamusta asti.

Talviauringon haittapuolena on se, että se nostaa esiin kaikki pölyt pinnoilta ja näyttää, miten likaisia talven pimeyden suojissa olleet ikkunat ovatkaan. On yhtä sun toista tahraa, kynttilöiden poltosta syntynyttä harmaata huurretta ja ulkopuolella katupölyyn sekoittunutta sadevesien valumaa. Mutta niinhän se on: valo paljastaa kaiken saastaisuuden, jota pimeydessä varjelemme.

 

Ruokapöytä auringon paljastamien likaisten ikkunoiden äärellä.

Valo todella paljastaa saastaisuuden. Kevättalven auringon varjopuoli on talven pimeyden varjoista esiin tulleet likaiset ikkunat. Tässä edellisessä kodissa Pietarinkadulla.

Perinteistä pakkassäätä

Helsingissä on normaali talvinen pakkassää, peräti kymmenisen astetta. Pohjoistuuli vain tekee siitä tuplaten kylmemmän tuntuista. Odottelen tässä vielä hetken, ennen kuin lähden pulahtamaan mereen. Tuulen lupailtiin lauhtuvan, joten ei ole sitten niin kylmä kiskoa lämmintä päälle.

Mutta tänä talvena näitä pakkasia ei ole juuri ollut. Olen kulkenut viikkokausia sulia katuja pitkin kesälenkkareissa. Välillä on ollut niin lämmintä, että olisi voinut keventää talvitakista pykälän verran kevyempään.

Millään suurilla ilmastonmuutoksilla en tätä kuitenkaan perustelisi. Kaksi viimeistä talvea ovat olleet runsaslumisia, ja täällä kantakaupungissa lumi on toki sinänsä ihanaa, mutta melkoinen riesa, kun ei sille oikein löydy sijoituspaikkaa.

Onneksi en enää autoile, sillä lumisina talvina se on täällä tuskaisaa. Parkkipaikkoja ei löydy ja jos löytyykin, ne ovat kivettyneiden lumivallien takana.

Makuuhuone kevättalven auringon valossa.

Näin talven keskellä aurinko lämmittää ja valaisee aivan erityisellä tavalla. Antaa energiaa, aurinkoenergiaa.

Kiireettömälläkään ei ole sunnuntaina kiire

Tykkään näistä sunnuntaiaamuista, kun ei ole kiire minnekään. Vaan eihän minulla ole arkenakaan kiire minnekään. Silti viikonloppu antaa kiireettömällekin henkisen vapauden, ettei tarvitse tehdä mitään eivätkä aikataulut paina.

Anoppi kylläkin soitteli hetki sitten ja kyseli, olenko tulossa sinne päin. No mikä ettei, siinä saa ilmaiseksi juuri sopivan mittaisen kävelylenkin: tarpeeksi liikettä, mutta selkä ja lonkat eivät kipeydy liiaksi. Tämä on näitä iän mukanaan tuomia liikunnan iloja.

Ystävänpäivän iloinen hetki

Pistäydyin kyllä anopilla juuri perjantaina, kun oli ystävänpäivä. Ystäviksihän meitä voisi kutsua, vaikka meillä on alun perin ollut toisenlainen sidos. Hän ilahtui, kun vein vähän ystävänpäivän kukkia ja laskiaispullia, jotka nautimme kahvin kanssa. 

Anoppi keittää aina tosi maukasta kahvia, mutta tällä kertaa menivät laskut sekaisin. Lisättiin sitten vähän pikakahvia sekaan, ettei tarvinnut ihan teetä juoda.

Sitten naurettiin, kun anoppi oli käynyt ostamassa itselleen moottoroidun sängyn. Ei naurettu sängylle, vaan hänen tarinoinnilleen. Anoppi kuvaili eri sänkyvaihtoehtoja ja kertoi, ettei halunnut sellaista, jossa on laidat.

– On kuin häkissä olisi, kun on laidat sivuilla ja jalkopäässä. Ne on vanhuksille, jotka putoilee sängystä. Minä en putoile, ja sitten jos putoan, niin se on sitten siinä, naureskeli tämä kohta 95-vuotias teräslady.

Aurinkoista sunnuntaita jokaiselle juttujani lukevalle! 

,

Hiljaiseloa ja odotusta

Sunnuntai 9.2.2025

Elämään tulee säännöllisesti aikoja, kun hiljenen. En saa sanotuksi mitään, koska kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä kerrottavaksi. Silti ajateltava ja pohdittavaa on paljon.

Odotuksen ajat ovat kiinteä osa hengellistä elämää, jos haluaa etsiä Jumalan tahtoa omassa elämässään ja seurata Hänen johdatustaan. Minä tahdon. Se ei ole aina helppoa, mutta se on palkitsevaa. Se vaatii hurjasti kärsivällisyyttä ja malttia, jota minulla ei luontaisesti ole. Mutta olen saanut kokea niin vahvasti Jumalan johdatuksen elämässäni, etten enää voisi toimia toisin, vaikka liha kuinka vastustaisi ja pelkäisi tai ihmiset ympärillä ihmettelisivät.

Irti hiljaisuuteen

Olen taas kerran irtautunut kaikesta maallisesta tekemisestä hiljaisuuteen, lukemaan, kuuntelemaan ja rukoilemaan. Ja odottamaan, että tietäisin, mihin suuntaan lähteä.

Olen kuunnellut paljon C.S. Lewisin kirjoihin pohjautuvia puheita, joissa käsitellään juuri Jumalan luonnetta, johdatusta sekä Hänen aikansa ja valmistamansa tehtävän odottamista. Se ei ole omissa käsissä, vaan Hänen käsissään ja tulee aina ajallaan – ei useinkaan niin nopeasti kuin toivoisi, mutta ei myöskään koskaan liian myöhään. Nämä opetuspuheet ovat puhutelleet, koskettaneet ja ennen kaikkea rohkaisseet luottamaan.

Toisin kuin jotkut saattavat ajatella, odottaminen ei ole passiivista. Se on aktiivinen valinta. Se on antautumista kasvuun, riisuttavaksi, karsittavaksi ja ohjattavaksi. Se on valmistamista ja valmistautumista tulevaa varten.

Tällainen toisten silmissä usein passiiviselta näyttävä odottaminen vaatii lujuutta, sillä se on yksinäistä vaellusta. Harva ymmärtää sitä, ja omille valinnoille voi olla vaikea saada tukea. Ehkä se onkin juuri siksi aikaa, jolloin hakeutuu erityisen lähelle Herraa. Hän ymmärtää, ja Hän tukee.

Elokuvatkin herkistää

Sellaisina aikoina on herkkä kuulemaan, näkemään ja tuntemaan. Itku tulee pienestäkin ilosta tai mieliharmista, kauniista sanoista, musiikista, elokuvien tarinoista. Olen ollut viikonlopun vähän huonossa kunnossa ja lähinnä makoillut katsellen elokuvia. Kyynelehdin juuri elokuvan The Holdovers loppukohtauksia. Elokuvassa kärttyisä sisäoppilaitoksen historian opettaja, kapinallinen nuori sekä sotilaspoikansa menettänyt keittiöemäntä jäävät yksin kampukselle joululoman ajaksi muiden lähtiessä perheittensä luo. Kun lopussa kaikki henkilöhahmojen haavat aukeavat selitykseksi rikkinäisyydelle ja ristiriitaiselle käytökselle, kurkkua kuristaa. Kukaan ei äksyile tai kapinoi syyttä. Elokuvassa oikeudenmukaisuus ei voita, mutta hyvyys nousee oman edun ja kipujen ohi. Hyvyys koskettaa, sillä se on heijastusta taivaallisesta. Hyvyys ja rakkaus on Jumalan luonne.

Kohtaus elokuvasta The Holdovers.

Hyvät ja koskettavat elokuvat ovat tänä päivänä harvassa. The Holdovers kosketti syvästi. Nauratti myös.

Jostain syystä olen viikonloppuna katsonut juuri elokuvia, jossa oman edun tavoittelijat ja fariseukset käyttävät valtaansa niihin, joille totuus on tärkeämpi kuin oma maine tai asema. Se vetoaa ja puhuttelee, sillä heikolta näyttävät osoittautuvat aina lopulta henkisesti vahvemmiksi.

Voi vääristelyä!

Tänään on kuohuttanut myös se totuuden vääristely, jota on ollut pakko seurata jo yli vuoden Israelin ja Gazan tapahtumissa. Kunpa olisikin vaikutusvaltaa, jotta saisi ääntään kuuluviin tässä maailmassa, joka on unohtanut historian tapahtumat tai vääristelee niitä! En edes ymmärrä, kenen eduksi. Juuri nyt näyttää siltä, että pelkän pahuuden ja valheen tähden. 

En voi muuta kuin kehottaa ihmisiä tutustumaan historiaan ja seuraamaan vaikka Instagramissa sellaisia tilejä kuin @natebuzz (paikan päällä Israelissa, autenttisia videoita ja kuvia, rohkaisua kristityille ottaa kantaa), @honestreporting (paljastaa median uutisoinnin vääristymiä ja Hamasin propagandaa sekä Hamasin listoilla olevia muka puolueettomia journalisteja) ja @douglasmurray (pitkäaikainen brittijournalisti, joka tuntee hyvin Israelin ja Palestiinan tilannetta ja historiaa; jakaa myös muuta sisältöä).

Nathaniel Buzolicin kuva Israelista sivustolta @natebuzz.

Suosittelen seuraamaan Instagramissa sivustoa @natebuzz Tarvitsemme autenttista ja totuudellista tietoa Israelin tilanteesta ja Hamasin terrorismista.

Mikä parasta, jokainen meistä voi rukoilla. Se on liian usein käyttämätön voimavara, kun muuta reittiä ei tunnu olevan. Ja Hänen tahtonsa on varmasti, että rukoilemme Hänen omaisuuskansansa puolesta.

Ja tämä on se uskallus,
joka meillä on häneen,
että jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan,
niin hän kuulee meitä.
– 1. Joh. 5:14; 33/38

Pois riisuttu joulu

Perjantai 3.1.2025: Joulukuusi alkoi pudotella neulasiaan sillä vauhdilla aina ohi kulkiessani, että tänään oli aika riisua joulu pois. Se poisriisuminen ei ole ollenkaan niin mukavaa kuin jouluun valmistautuminen. Toinen on iloista odotusta, toinen taakse jättämistä.

Lue lisää
,

Aamulukemista

Maanantai 30.12.2024

Aamuhetki kotona ikkunan ääressä on päivän paras hetki, kuten olen podcastissanikin kertonut. Silloin luen, rukoilen ja hiljennyn etsimään uusia oivalluksia ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Usein luen rinnakkain jotain puhuttelevaa hengellistä kirjaa ja Raamattua, ja oikein odotan uutta päivää, että pääsen taas paneutumaan aiheeseen. Muita kirjoja luen yleensä muulloin kuin aamuisin.

Lepoa lukemisten välillä

Viime viikkoina lukeminen on kuitenkin ollut takkuista. Ei ole tullut kohdalle mitään puhuttelevaa, ja Raamatun lukukin on ollut paljon mannalappujen varassa eli jotakuinkin summittaista. Tokihan Raamattu puhuu niinkin, mutta olen kaivannut syventymistä erityisesti johonkin tiettyyn kirjaan, jotta saisin taas uutta ymmärrystä. 

Mutta aina ei aukea. Kai me tarvitsemme väliin myös lepotaukoja, jolloin uuden oppimista olennaisempaa on panna vanhoja oppeja käytäntöön. En voi sanoa, että olisin siinäkään erityisesti kunnostautunut, joten ehkä on sitten vain ollut aika antaa niin hengen, sielun kuin ruumiinkin levätä.

Tänään kuitenkin nappasin hyllystä kirjan, joka on ollut siellä vuosikausia. Luulin lukeneeni sen, mutta jäykät kannet ja siloiset sivut kertoivat, ettei niiden sisään ollut vielä koskaan kurkistettu.

Kirja on nimeltään 31 päivän matka. Opas rukoukseen ja rakkauteen Jumalan suurten lupausten äärellä (toim. Leo Meller, Kuva ja Sana, 2004; valitettavasti saatavilla enää antikvariaateista). Kirjaan on koottu eri kirjoittajien ajatuksia rukouksesta, kristillisestä elämästä ja siitä todistamisesta.

Kirjan 31 päivän matka kansikuva.

Poikkeuksellisesti aloitin kirjan jostain puolivälin jälkeen, kun käsittelyssä oli Jumalaa kunnioittava elämänlaatu ja monille kristityillekin vaikeat aiheet: suhtautuminen omistamiseen, rahaan, materialismiin, antamiseen, yksinkertaiseen elämään sekä täydelliseen antautumiseen Jumalalle.

Maltanko luopua omastani?

Kun meitä pyydetään luopumaan omastamme, aika monelle käy kuin nuorelle miehelle, jolla oli paljon omaisuutta: hän synkistyi Jeesuksen puheista ja meni murheissaan pois (Mark. 10:22). Ja mitä Jeesus sanoikaan neuvoksi, kun mies halusi periä ikuisen elämän: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” (Mark. 10:21)

Moni kääntyy pois siinä vaiheessa, kun pitäisi seurata kuuliaisena; toiset silloin, kun pitäisi uhrata omasta maallisesta hyvästä. On vaikea luopua jostain, mitä pitää itse ansaittuna ja omanaan. Tilanne helpottuu, kun ymmärtää, että kaikki, mitä tässäkin ajassa omistamme, on lahjaa Jumalalta.

Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin
vastoin vallitsevia arvoja
ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.

Osa meistä on kutsuttu työhön, joka edellyttää kaiken jättämistä taakse. On luovuttava kodista ja omaisuuksista, jopa kotimaasta. Toisen kutsu on pysyä paikallaan ja antaa kaikesta – kenties hyvinkin runsaasta, mitä on saanut– niiden hyväksi, jotka enemmän tarvitsevat ja jotka eivät vielä Jeesusta tunne.

”Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin vastoin vallitsevia arvoja ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.” Näkemykset todellisuudesta poikkeavat niin suuresti toisistaan. Raamatullinen elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaisuudestaan huolimatta askeettista ja ankaran kurinalaisuuden sävyttämää, vaan vähässäkin rikasta ja anteliasta. Siihen antautuvan öljyastia ei tyhjene eivätkä jauhot lopu (1. Kun. 17:16), vaan oikeasti täyttyvät aina tarpeen mukaan. 

Sen olen saanut itsekin kokea, ja siitä tämäkin käteeni aamulla osunut kirja monin sanoin todistaa.

Väärä diagnoosi

Keskiviikko 18.12.2024

Tänään oli täydellinen vapaapäivä, jonka kuitenkin onnistuin pilaamaan murehtimisella. 

Käsivarressa jo pari viikkoa kiukutellut kutiseva ihottuma sai näkemään ihossa onkaloita ja syyhypunkin reittejä ja olin varma, että joulu on pilalla. Tämä on varmasti syyhyä; sitä kun on ollut kovasti liikkeellä pitkin vuotta eri puolilla Suomea.

Yleensä se kuitenkin tarttuu pitkäkestoisessa ihmiskontaktissa, joita minulla ei valitettavasti ole. Tai jos makoilee sellaisen ihmisen vuodevaatteissa, joka moisesta vaivasta kärsii. Makoillut kyllä olen, mutta en toisten vuoteissa. Sorruin kuitenkin monille tyypilliseen googlailuun, ja vaikka en käsivarttani koristavaa ihottumaa syyhykuvista löytänytkään, diagnoosi oli mielikuvituksessani varma.

Joululahjaksi lääkärikäynti

Päätin, että on saatava lääkärin arvio asiaan, jos ei muuten, niin ainakin, että ihottuma saadaan talttumaan. Terveysaseman edestakainen soittorumba ja puhelintenttaus sen toteamiseen, kuinka vakavasta asiasta oikein on kyse, ei tänään innostanut. Päädyin yksityiseen, vaikka se maksaisi. Olkoot joululahja itselle. Paketista tulisi joko mielenrauha tai sitten mahdollisuus hoitaa vaiva alta pois ennen joulua.

Valitsin kuvan perusteella hymyilevän ja tietojen mukaan viime vuonna pohjoisesta Helsinkiin muuttaneen lääkärin. Oletin, että hän olisi leppoisampi kuin mahdollisesti takakireä kaupunkilainen. Osuin oikeaan.

Hän tutki käteni tarkkaan, josko löytyisi syyhyyn viittaavia onkaloita. Ei löytynyt. Tenttasin uudelleen: Oletko ihan varma? Kyllä hän oli, ja määräsi antibioottia sisältävää vahvaa kortisonivoidetta ja toivotteli hyvää joulua. Vaan ei siinä kaikki!

Lääkäri pysäytti vielä ovella ja kysyi, tykkäänkö suklaasta. No mikä ettei! Poimin lasikulhosta mukaani suklaakonvehdin, hymyilin, ja toivottelimme uudelleen hyvät joulut. 

Tämä lääkäri oli loistava valinta. Tulisin toistekin, ellei se tarkoittaisi, että pitää olla jotakin terveydellistä vaivaa.

Joululimppu leikkuulaudan päällä.

Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä päivän tekstin kanssa – paitsi, että helpotuksissani ostin kotimatkalla lääkäristä joululimpun, josta ei paljon jäljelle jäänyt. Niin hyvää se oli!

Piparmintturaitainen silityspäivä

Keskiviikko 11.12.2024

Vedin tänään silityslaudan ja -raudan esiin ensimmäisen kerran sitten muuttoni viisi kuukautta sitten. Se ei kerro välttämättä siitä, että olisin laiska silittäjä (vaikka olen kyllä sitäkin), vaan pikemminkin siitä, että minulla ei ole paljon silitettäviä vaatteita. Tai jos on, käytän niitä aika harvoin, jolloin silitystarvettakin on harvoin.

Minähän en siis silittele liinavaatteita ja pyyhkeitä, alusvaatteista ja sukista puhumattakaan, vaikka monet tai jotkut niin tekevät. Luovuin liinavaatteiden ja pyyhkeiden silityksestä siinä vaiheessa, kun lapset olivat aivan pieniä ja tekemistä oli muutenkin ihan riittämiin. Jostain on itseään säästettävä, ja minun kohdallani se oli silitys.

Silitystapoja on monia

Kun olin aikanaan kesän -88 Saksan Schwarzwaldissa, minulla oli saksalainen kämppäkaveri, joka silitti sekä alushousunsa että nilkkasukkansa. Muistan pyöritelleeni silmiäni ihmetyksestä, sillä moista pikkutarkkuutta en ollut kotoa oppinut. En siis ole moiseen koskaan sortunut, vaikka pyrinkin huolehtimaan vaatteistani.

Toisaalta samana kesänä opin myös samassa hotellissa työskenneeltä miespuoliselta kollegalta, miten voi silittää tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Miehillä kun kyseisessä hotelliravintolassa oli työasuna vaihtoehtoisesti kauluspaita ja liivi tai kauluspaita ja pikkutakki (ja tietty alaosassa myös housut). Tämä ystävä opetti, että liiviä käyttäessään hän silittää paidasta sekä kauluksen, etumuksen että hihat, mutta kun päälle tulee takki, riittää, että silittää vain kauluksen ja etumuksen. Kaikki muu ryppyinen jää piiloon takin alle. Kätevää, vai mitä!

Sappisaippuaa ja joulumenoja

Tänään oli kuitenkin vähän siistittävä vaatteita, kun huomenna on tyttären valmistujaisjuhlat. Samalla silittelin pestyjä pöytäliinoja sekä kangasservietit jo valmiiksi joulua varten. Osa lautasliinoista lähti kylläkin uudelleen pesuun. Yritän vielä, josko sappisaippua irrottaisi likaisista suupielistä servietteihin pinttyneet tahrat. Voi olla toivoton yritys, mutta liotellaan, liotellaan… Sappisaippua on muuten minulle uusi – ja tehokkaaksi todettu – tuttavuus, vaikka onkin vanha kikka, jonka juuret juontavat jopa 1700-luvulle.

Tulevina päivinä, kuten joulukuulle on tyypillistä, on taas monenlaista ohjelmaa. Kuluneella viikolla oli ilo tavata pitkästä aikaa vanhaa työkaveria. Lauantaina mennään anopin kanssa joululounaalle Ateljé Finneen, ja sunnuntaina on Sortavala-seuran joulujuhla. Sekin anopin kanssa; minulla kun ei tunnetusti ole karjalaisia juuria, toisin kuin hänellä. Ensi viikolla on vielä jouluinen konsertti Uspenskin katedraalissa, jonne olen menossa erään uusimman tuttavuuteni kanssa. Häneen olen tutustunut seurakunnassa, jossa olen käynyt viimeiset kolme kuukautta.

Makeat piparmintturaidat

Mutta miksi silityspäivä oli piparmintturaitainen? Sellaiseksi se muuttui, kun noudin illansuussa automaattiin saapuneen paketin. Äidiltä oli tullut kaksi paria jouluisia villasukkia, joiden kauniit värit ja kuviot toivat mieleen piparmintturaidat. Ne tekivät päivästä makean.

Äidin lähettämät piparmintturaitaiset joulusukat.

Äidin lähettämät piparmintturaitaiset joulusukat tekivät silityspäivästä makean.

Olisipa itsellä samanlainen kutomisen taito (tai viitseliäisyys)! Äidille se on kuulemma ilo ja mukavaa tekemistä vaikka televisiota katsellessa. Hän kun naisena kykenee tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. 

Sukkia vähävaraisille

Olin aivan häkeltynyt, kun kuulin, että äiti on tänäkin vuonna kutonut toista sataa paria sukkia, pipoja ym. kudonnaisia Operaatio Joulun Lapsi -keräykseen, jonka avulla annetaan joululahja Euroopan vähävaraisille lapsille. Heille viedään sekä ikätasoon sopiva joulupaketti että evankeliumin ilosanoma, tänä vuonna Romaniaan, Moldovaan ja Ukrainaan. 

Näitä äidin kaltaisia hiljaista hyvää tekeviä on monia. He eivät pidä itsestään ääntä, mutta jättävät salaa jälkensä toisten elämään lahjojensa avulla, rukoillen tai muuten omastaan antaen. Mutta vaikka me ihmiset emme sitä näkisi, Jumala näkee kaiken.

Totisesti minä sanon teille:
kaikki, mitä olette tehneet yhdelle
näistä minun vähimmistä veljistäni,
sen te olette tehneet minulle.
– Matt. 25:40; 33/38

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen