Teki mieli skonsseja (scones)! Tai vielä suomalaisemmin teeleipiä. Niinpä tein niitä. Edellisestä edes pienestä leipomiskerrasta on pitkä aika. Toissajouluinen piparkakkutalo Mian kanssa tehtynä taitaa olla edellinen leipomuksellinen aikaansaannos. Siitä kyllä tulikin oikeastaan aika hieno, vaikka itse sanonkin.
Torstai 3.7.2025
Ihmiset tykkäävät yleensä puhua itsestään ja tekemisistään. Heidän puheistaan kuvastuu se, mikä heille on tärkeää ja mikä juuri sillä hetkellä on heidän elämässään vallitsevaa ja olennaista.
Armeijaa käyvät pojat puhuvat metsäleireistä ja marsseista, odottavat äidit vauvoista ja lastenvaunuista, ympäristöaktivistit ilmaston pelastamisesta. Siksi minun jutuissani kuuluu usein päivityksiä aamu-uinneista, veden lämpötiloista ja siitä, oliko rannassa rauhallista vai ei. Tai unirytmistä, lukemistani kirjoista, uskosta, odotuksen ajoista, taidenäyttelyistä ja ihmisten kohtaamisista.
Viileät kesäaamut jatkuvat
Tänään taivas oli synkässä pilvessä, kun ajelin rantaan puoli seitsemän aikoihin. Ilma oli heti viileämpi, kun aurinko ei lämmittänyt. Jossain kauempana jokin jyristeli, mutta en ole varma, oliko se ukkosta vai ääniä joltain rakennustyömaalta. Paluumatkalla sade kolkutteli niin, että silmälasit vähän kastuivat. Mutta kun tukka oli valmiiksi märkä, sade ei olisi juuri haitannut.
Tänä aamuna taivaalla oli tummia pilviä. Siksikö olin ainoa uimari aamuvarhaisella?
Eilen aamulla olin liikkeellä ensimmäisen kerran ilman kevyttoppatakkia. Aamut ovat olleet niin viileitä ja vesi etenkin, että uinnin jälkeen on pitänyt olla näihin päiviin asti pipokin päässä, ettei tule jälkikäteen kylmä.
Rantaan on saatu pitkästä aikaa veden lämpömittari. Tänään vesi oli tähän asti kesän lämpimintä, 15 °C. Ei siis mitään maidonlämpöistä, mutta jo varsin uimakelpoista. En tosin tarkene vieläkään uida kunnolla päätä veteen upottaen, sillä naama ei kestä; kylmä sattuu silmiin. Mutta pari päivää sitten vesi oli vain 10-asteista, joten edistystä tapahtuu.
Kuusi tuntia oikeaan aikaan riittää
Heräsin tänään jo viideltä, mikä ei tällä hetkellä ole ollenkaan poikkeuksellista. Olen mennyt viime aikoina aiemmin nukkumaan ja nukun sikeät kuusi tuntia. Liekö unen tarve vähentynyt, vai lisääkö oikea-aikainen nukkuminen jaksamista, mutta kuusi tuntia tuntuu riittävän.
Se, että nukkuu ns. oikeaan aikaan, vaikuttaa todella paljon unen laatuun ja jaksamiseen. Alkuviikosta, kun olin yötä poikani luona ja katselimme leffaa kahteen asti yöllä, olin seuraavana aamuna kuin krapulainen ja flunssainen yhtä aikaa. Vaikka uni oli pituudeltaan normaali, se ei ravinnut ollenkaan samalla tavalla.
Meri on kaunis säällä kuin säällä. Tänään oli vähän synkempää, mutta horisontissa loisti keltainen valo.
Kotirauhanrikkojat
Nukkuisin mieluusti ikkunat auki, jotta asunto olisi mukavan viileä, mutta lokeilla on kai jokin pariutumis- tai pesimisvaihe meneillään ja kirkuna sen mukaista. Niitä on kaikilla lähitalojen katoilla, ja ne päästelevät raivostuttavan kimeitä pitkiä rääkäisyjä pitkin yötä tai viimeistään aamukolmesta -neljästä eteenpäin. Eivätkö ne nuku ollenkaan? Mihin niiden aiheuttamasta metelistä voi valittaa?
Olen keväästä saakka suunnitellut ikkunoiden pesua, mutta en ole vielä saanut inspiraatiota. Asia vaivaa silti päivittäin mieltä. Mutta nyt on hyvä tekosyy. Lokit lentelevät pihalla juuri tähän aikaan päättömästi, joten en voi avata isoja ikkunoita. En halua niitä vieraaksi asuntooni. Monelle muulle oveni ovat aina auki, mutta ei niille. Mokomat kotirauhanrikkojat.
Lauantai 28.6.2025
En ole varsinaisesti mikään kätevä emäntä, mutta välillä on kiva laittaa ruokaa muillekin kuin itselleen. Vaikka vieraat (tai pikemminkin tutut ja läheiset) tulevat vasta illansuussa, olen jo ottanut esiin viikolla hankkimani kukkaservietit, kattanut pöydän, perannut mansikat ja vatkannut kerman jälkkäriksi. Pääruuaksi teen pasta carbonaraa tai miilunpolttajan pastaa ohjeella, jonka olen kauan sitten hyväksi todennut.
Aamu alkoi anivarhain uinnilla meressä. Olin rannassa aivan yksin, kunnes huomasin häiriköitä vaatekasani luona. Varis ja vähintäänkin ison rusakon kokoinen lokki penkoivat vaatekassiani. Lokki nyppi kenkiäni siihen tyyliin, että oli juostava vedestä rannalle pelastamaan vaatteet, ennen kuin tuo lentävä rotta olisi vienyt jotain mukanaan.
Viime lauantain sateen jälkeen taivaalle ilmestyi upea sateenkaari. Se loisti kilpaa auringonpaisteessa vihreän puistomaiseman kanssa.
Kesäiset ilonpilaajat
Pahoittelen lokista käyttämääni halventavaa nimitystä, mutta valkoposkihanhien tavoin myöskään lokit eivät kuulu lempieläimistööni. Kumpikin laji häiritsee pahasti kesänviettoani. Hanhet sotkevat kaikki nurmikot, puistokäytävät ja pyörätiet jätöksillään; lokit taas ovat jatkuva riesa terasseilla ja ylipäänsä ulkona, jos yrittää syödä mitään purukumia suurempaa.
Pari kesää sitten kävelin Svenska Teaterin aukion poikki nautiskellen jäätelöä. Lokkeja ei näkynyt mailla halmeilla, mutta yhtäkkiä tunsin hiuksissani lokin kynnet, kun se syöksyi kuin ohjus takaapäin kohti jäätelöäni, vaikka kuinka yritin syödä sitä käteni suojassa. En tiedä, ovatko ne niin tarkkasilmäisiä vai onko niillä vain hyvä hajuaisti, kun mitä tahansa ruokaa on lähellä.
Läheinen Eiranpuisto eli Kukkapuisto on juuri nyt vihreimmillään. Helsingin oma pikku Versailles.
Ihana vihreys
Aamupäivällä oikaistessani puiston läpi lähikauppaan huomasin taas, miten vihreää ympärillä juuri nyt on. Säännöllinen sade on saanut luonnon ihan huikeaan kukoistukseen ja sen vihreys on niin kirkasta, että melkein silmiin ottaa. Kaikki on nyt runsaimmillaan. Tekisi koko ajan mieli kaivaa kännykkää esiin ja napsia kuvia. Viime viikonloppuna teinkin niin ja jaan tässä muutamia vihreitä kesäkuvia.
Sadesäällä parasta iloa ovat lukeminen ja ristikkojen ratkominen. Ratkon (tai ainakin yritän ratkoa) myös päivittäin netissä olevia sanapelejä, kuten Ylen sanapyramidin suomeksi ja ruotsiksi sekä Hesarin sanajuuren. Kesän epävakainen sää ei ole oikeastaan minua suuremmin haitannut, kun en kuitenkaan ole mikään auringonpalvoja. Iho ei kestä. Silti usein huomaa, miten positiivisesti auringonpaiste vaikuttaa mielialaan. Toivottavasti se siis vielä paistelee – vaikka tuossa ensi kuun puolivälissä, kun tiedossa on kesäretkiä ja mökkeilyä.
Keskiviikko 11.6.2025
Livahdin jo aamuvarhaisella heti kuuden jälkeen uimaan, ettei sade ehtisi yllättää. Koko päiväksi oli luvattu ainakin ajoittaista tai vähäistä sadetta. Ulkona tihkusi hiukan.
Meri oli tyyni, ja ranta olisi ollut rauhallinen ilman äänekästä vakiuimaria, joka ei osaa olla hiljaa. Häneltä puuttuu tutkain, joka kertoo, että toinen haluaa olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Onneksi pääsi veteen pakoon, ja mitä kauemmas ui, sitä vähemmän hänen ja rantaan tulleiden parin naisen kovaääninen keskustelu kuului.
Uinnin jälkeen kiersin vielä rantaa pitkin kotiin. Tykkään ajella hiekkaisella puistokäytävällä mieluummin kuin asfaltin kovettamalla pyörätiellä. Hiekasta kuuluu kotoinen rahina. Nautin siitä erityisesti, jos ei tarvitse jännittää alituiseen valittavia vastaantulijoita, joiden mielestä olen pyöräni kanssa väärässä paikassa. Harva se päivä joku mutisee ”tämä ei ole pyörätie”, vaikka samalla roikottaa omaa koiraansa tien poikki hihnassa tai antaa sen juosta irrallaan kaupunkialueella. Niin, eihän tämä ole pyörätie, vaan puistokäytävä, jossa pyöräily on sallittu.
Voimaa muistoista
Olin pitkästä aikaa aamulla energinen. Jostain syystä olin saanut voimaa muistoista, vaikka ne olivat ikäviä. Olimme ystäväni kanssa keskustelleet menneistä ajoista. Raskaat vaiheet avioliiton aikana ja eron jälkeen olivat muistuttaneet itsestään. Tunsin ensimmäistä kertaa aitoa myötätuntoa itseäni kohtaan. Ystävä sanoi minun olleen vahva. En ollut; Jumala oli, ja yksin Hänen ansiostaan ja Hänen voimassaan olin selvinnyt.
Silti jouduin toteamaan, että olen kestoväsynyt sekä henkisesti, fyysisesti että hengellisesti. Vuosien raskaus ei ole vieläkään helpottanut. Uuvun yhä helposti, ja pelkään vaikeuksia. Pelkään väsymystä ja sitä, etten selviä. Minulla ei ollut inhimillisiä tukiverkkoja silloin eikä ole nytkään. Olen kaikkine elämän suurine kysymyksineen, haasteineen ja ratkaisuineen yksin. Elämässä on ystäviä, joille voin asioista puhua, mutta kukaan heistä ei elä arkea kanssani ja tee päätöksiä, joita joudun ratkomaan. Se ei ole heidän tehtävänsä.
Vastauksia miksi-kysymyksiin
Sellaisina vaikeina hetkinä kaipaan sitä, että rinnallani olisi joku turvallinen, uskollinen ja luotettava. Puoliso? Ja sellaisina hetkinä saatan kysyä, miksi näin. Miksi elämä ei mennyt tältä osin, kuten olin toivonut?
Hyvinä hetkinä en kysele miksi-kysymyksiä enkä kyseenalaista elämäni kulkua. Silloin nautin vapaudestani, johon minut on kutsuttu. Se on enemmän kuin mitä monella muulla on, vaikka minulla olisikin vähemmän jotain muuta, mitä toisilla on.
Olen viime aikoina kuullut Jumalan muistuttavan, että Hän on ollut joka hetki rinnallani. Silloinkin, kun en ole nähnyt enkä kuullut mitään ja olen ollut epätoivon vallassa. Hän on nähnyt kaiken sen, mikä on ollut muilta salassa ja minkä vain minä olen yksin ollessani kokenut. Hän on koonnut maljaansa jokaisen tuntemani tunteen, kysymyksen, pyynnön ja kyyneleen, eikä Hän jätä vastaamatta niihin ajallaan. Hänellä on valta muuttaa ajat ja paikat, siirtää ihmisiä, avata ja sulkea ovia sekä muuttaa sydämiä tahtonsa mukaan. Sillä ei ole lopultakaan paljon merkitystä, miltä maailma meidän silmissämme näyttää, sillä se voi muuttua hetkessä suuntaan tai toiseen.
Sunnuntai 1.6.2025
Kuljeskelin tänään pitkin jokirantaa, jonka reunamilla kukkivat ja tuoksuivat jättimäiset tuomet. Liitän tuomien kukinnan aina kevään valmistujaisaikaan, sillä omana lakkiaispäivänäni 39 vuotta sitten tädin mies kuvasi minut juuri kukkivan tuomen edustalla.
Omassa lähipiirissä ei tänä vuonna ollut juhlia. Vietin siis helatorstai- ja valmistujaisviikonloppua Pohjanmaalla. Vierailin omalla synnyinpaikkakunnalla tapaamassa iäkästä kummitätiäni, joka asuu nykyään hoivakodissa.
Muuttunut synnyinkunta
Vanha synnyinkunta on muuttunut niin paljon, ettei sitä tahdo tuntea entisekseen. Keskusta tai sanoisin paremminkin kirkonkylä oli karun ja paljaan näköinen. Kaipasin sitä ilmettä, joka oli vielä lapsuudessa, ennen kuin Suomeen tuli 70-luvulla into muuttaa kaikki idylliset pienet kirkonkylät kauppaloiksi. Se tarkoitti uuden kauppalastatuksen ohella sitä, että keskustan läpi vedettiin leveämpi asfalttitie ja sen molemmin puolin jalkakäytävät tai pyörätiet. Kauniit vanhat rakennukset purettiin, puita kaadettiin ja tilalle rakennettiin rumat ja kolkot S- ja K-marketit. Kuvaus voi olla vähän liioiteltu, mutta se on vahva mielikuvani myös synnyinkuntani osalta.
Moni kauppala-aikaankin rakennettu rakennus oli sitten viime näkemän kadonnut katukuvasta. Jäljellä oli sorakasoja ja kylmää asfalttia. Kaupungintalo oli vedetty matalaksi, samoin linja-autoasema ja seurakuntatalo. Kaipasin kasveja ja istutuksia, sillä kaupungin ilme oli ankea. Pieni paikkakunta voisi näyttää toisenlaiseltakin.
Mutta jos ylioppilasvuodesta on aikaa 39 vuotta, yhtä kauan on aikaa siitä, kun lähdin synnyinkodistani. Ennen kotitalo näkyi maantielle asti, ja sinne johti kaunis koivukuja. Nyt talon ympäristö on niin metsittynyt, etten ollut tunnistaa entisen kodin tienhaaraa, kun ajoimme siitä ohi. Siitä tulee yhä vähän haikea olo, mutta niin se menee. Aika ajaa eri elämänvaiheiden ohi.
On kevät ja valmistujaisten aika, kun tuomi kukkii.
Elokuvissa tuomi kukkii
Tuomien kukinnasta tulee mieleen myös hauska tapaus noin kymmenen vuoden takaa. Äiti oli vierailulla luonani Helsingissä. Päätimme mennä elokuviin. Luulin varanneeni liput Kinopalatsiin, mutta elokuva olikin Tennispalatsissa.
Perillä virheen huomattuani lähdimme juoksemaan metrolle ja sieltä Tennispalatsiin, jossa leffa oli tietenkin ylimmässä kerroksessa kaukaisimmassa salissa. Ehdimme kuitenkin ajoissa, kun mainokset vielä pyörivät. Istahdimme hengästyneinä alas penkkeihin, jolloin äiti huokasi helpottuneena:
– Ihanaa istua, kun on oikeen pehemustetut penkit!
Aloin nauraa ja ihmettelin, mitä hän sitten mahtoi oikein odottaa, kunnes tajusin kysyä, koska äiti oli viimeksi ollut elokuvateatterissa.
– No se oli joskus 60-luvulla. Silloon oli puupenkit. Käytihin kattomas Kun tuomi kukkii.
Maanantai 19.5.2025
Aamusella syöksyin kaupassa vapaalle kassalle, johon kulman takaa tulikin yhtä aikaa iäkäs herra. Pahoittelin ryntäystäni ja annoin hänelle tilaa, että hän voisi mennä ensin. Mutta ei, herra kieltäytyi kunniasta todeten iloisesti hymyillen: ”Naiset ensin!”
Kiittelin ystävällisyydestä jo kauniisti harmaantunutta miestä. Olisi pitänyt muistuttaa, että herrasmies on aina herrasmies, vaikka olisi vähän vanhempikin. Tai ehkä etenkin, koska hän on vähän vanhempi. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun itseäni huomattavasti vanhempi mieshenkilö ei suinkaan vetoa ikäänsä etuoikeutena, vaan huomioi minua nuorempaa naiseuteni tähden: päästää edellään bussiin, auttaa takin päälle, avaa oven jne.
Otan tällaiset kohteliaisuudet aina ilomielin vastaan. Minusta ne ovat jotain, minkä toivoisin säilyvän ikuisesti kaiken tasa-arvorummutuksen keskellä.
Itselliset nykynaiset jäävät kauniista paitsi
Ajattelen välillä surumielin niitä nykynaisia, jotka kieltäytyvät kohteliaista huomionosoituksista, koska osaavat itsekin laittaa takkinsa päälle, avata ovensa tai kykenevät maksamaan ravintolalaskunsa. He jäävät paitsi paljosta kauniista ihmisten välisessä yhteydessä. Samalla he riistävät miehiltä mahdollisuuden usein varsin yksinkertaisiin huomionosoituksiin. Tai siis niiltä miehiltä, jotka lasken herrasmiehiksi.
Aamusella olin nimittäin myös pitkästä aikaa metrossa ruuhka-aikaan, kun vaunut ovat täynnä eikä istumapaikkoja riitä kaikille. Kun paikka sitten vapautui, näin käytävällä seisoneen naisen astuvan sitä kohti, mutta eipä onnistunut; keski-ikäinen mies ryntäsi vauhdilla hänen edestään vapautuneelle istumapaikalle.
Olen huomannut, että täydessä metrossa istumapaikan luovuttaminen esim. vanhemmalle ihmiselle, saatika naiselle, on harvinaista. Itse muistan muutaman vuoden takaa, etten saanut ruuhkametrossa paikkaa silloinkaan, kun kuljin kyynärsauvojen kanssa.
Se on tietenkin ymmärrettävää, kun suurin osa matkustajista tuijottaa vain herkeämättä kännykkäänsä.
Harvassa ovat ne ihmiset, jotka julkisissa liikennevälineissä vielä katselevat vain maisemia, toisia ihmisiä tai vaikkapa lukevat kirjaa. Koska olen ollut aina pieni kapinallinen, teen aina yleensä jotakin niistä kolmesta sen sijaan että tuijottelisin kännykkääni.
Äitienpäiväsunnuntai 11.5.2025
Tänään äitienpäivänä ei tarvinnut laittaa ruokaa, vaan sai istua valmiiseen pöytään. Lapset tuli tarvikkeiden kanssa ja valmisti tortillalounaan. Maistui hyvin. Olivat turhaan sitä mieltä, että ei nyt ole mitään erikoista, mutta ei tarvitsekaan olla. Parasta oli saada heidät pöydän ympärille. Ihan sama, vaikka oltaisiin pureskeltu näkkileipää.
Vähän kyllä jännitti, kun olin saanut ohjeistuksen, että ei tarvi huolehtia mistään, me laitetaan ruoka, ja sen jälkeen on jotain ”aktiviteetteja”. Mietiskelin pari päivää, mitä ne aktiviteetit mahtaisi olla. Olin ymmärtänyt, että kyseiset aktiviteetit alkaa tiettyyn aikaan, joten mistään kahvilassa istuskelusta tai vastaavasta ei voinut olla kyse. Niiden täytyi olla jotain järjestettyä ja ohjelmallista.
Rakastan kukkia ja aivan erityisesti näitä tänään äitienpäiväksi saamiani liljoja ja ruusua.
Oikein arvattu
Pieni kiusaus olisi ollut googlailla, mitä Helsingissä tapahtuu neljän aikaan iltapäivällä, mutta maltoin mieleni ja jätin yllätykseksi. Uimakaveri veikkasi aamulla, että saattavat viedä pakohuoneeseen. Itse mietin, että vievät ”fööniin”, jossa leijutaan ilmavirrassa. Mutta kun kysäisin, voiko olla mekko päällä ja vastaus oli kyllä, tiesin ettei leijuminen hameet hulmuten kuulu ohjelmaan.
Kun ohjelmanumeroksi sitten toden totta varmistui pakohuone, lapset kertoivat, että olivat olleet ihan toivottomia, kun ruokapöydässä arvailin tulevaa kohdetta ja heitin ensimmäisenä arvauksena pakohuoneen. Olivat nieleskelleet pettymystään, että miten se arvasi heti, mutta pitivät kyllä minusta pokkansa loistavasti, sillä en huomannut ollenkaan, että arvaus oli mennyt oikeaan.
Pakohuone – jes!
Pakohuone oli hauska kokemus. Ratkottiin koodeja ja numerosarjoja, jotta ovet, kaapit ja laukut aukesivat ja saatiin lisää vinkkejä. Mutta mikä tärkeintä, deaktivoitiin pommi, ettei lennetty kaikki ilmaan. Onnistuttiin jopa vähän etuajassa, ettei tarvinnut laskea sekunteja, kuten leffoissa aina. Haastetta oli sopivasti, sillä vaikeustasokin oli ⅘.
En ole välttämättä mikään suuri yllätysten ystävä, mutta asia on toinen, jos sinua yllättävät ihmiset, jotka tuntevat sinut hyvin. He tietävät mieltymyksesi ja haluavat sinulle hyvää. Haluavat, että yllätys ilahduttaa sen sijaan että naama venähtäisi ja suojamuurit nousisivat saman tien pystyyn. Siinä lapset ja heidän kumppaninsa kyllä onnistuivat. He tietävät, että tykkään ratkoa arvoituksia, vaikka sainkin huomata, että he nuorina ovat aika paljon välkympiä. Tosin heillä taisi kaikilla olla jo kokemustakin pakohuoneista. Mutta nyt kun pääsin jyvälle siitä, miten homma toimii, niin odotan, koska päästään ottamaan uusiksi!
—–
Toivotan myös tätäkin kautta omalle rakkaalle äidilleni ihanaa äitienpäivää ja suuri kiitos kaikesta siitä, mitä olet elämässäni ollut ja mitä olet elämääni antanut!
Maanantai 21.4.2025
Heräsin aamuyöstä sateen ääniin, kun vesi lorisi seinän takana alas ränniä pitkin. Suljin äänet pois korvatulpilla ja jatkoin vielä unia. Poljin jo kuitenkin ennen aamukahdeksaa rantaan uimaan. Sateessa oli hetken tauko, joten pidin kiirettä, etten kastuisi – siis ollessani vaatteet päällä. Onnistuin ja nautin aamu-uinnista hiljaisuudessa. Rannalla oli vain pariskunta, joka tuli jälkeeni uimaan.
Kun aloittelin talviuinteja, seurailin ensimmäisenä syksynä tarkkaan veden lämpötiloja. Nyt ne eivät varsinaisesti kiinnosta enää muuten kuin uteliaisuuden vuoksi (tänään n. 7 astetta). Sen sijaan seuraan tuulen voimakkuutta ja suuntaa. Etelätuuli tuo vauhdikkaana isot aallot, jolloin uiminen on räpiköintiä ja pinnalla pysyttelyä. Pohjoistuuli voimissaan taas paleltaa ja tahtoo viedä vaatteet rannalta mukanaan. Länsituuli on paras, sillä se jää laiturin taakse ja pitää merenpinnan tyynenä.
Tuulen lisäksi seurailen tietenkin sadepäivinä sateen kulkua. Siihen on olemassa loistava Ilmatieteen laitoksen Paikallissää-sovellus, joka näyttää sadepilvien kulun alueella seuraavan puolentoista tunnin ajan. Se pitää aina prikulleen paikkansa.
Tämä kuva ei tietenkään ole omasta uima-rannastani, vaan Dagmar Furuhjelmin taulu ”Venetsia”. Kävin nimittäin Amos Rexin uudessa (kummallisessa) näyttelyssä, joka ei säväyttänyt ollenkaan. Parasta olivat museon kokoelmat, joista tämäkin on peräisin.
Ajatukseni kuultiin
Kirjoittelin lauantaina siitä, miten olisin vähän kaivannut seuraa pääsiäisen aikana. Taivaan Isä taisi kuulla ajatukseni. Eilen nimittäin soitti ystävä, josta en ollut kuullut pitkään aikaan. Hänen soittonsa teki minut todella iloiseksi. Emme ole kovin usein yhteyksissä, mutta kun olemme, hän on aina valtavan rohkaiseva. Tuntuu, että hän uskoo minuun enemmän kuin minä itse. Tarvitsen sellaisia ihmisiä, joskin olisi hyvä, jos voisin uskoa itseenikin vähän enemmän.
Tämän lisäksi vaihdoimme viestejä toisen ystävän kanssa, joka vastasi pääsiäistervehdykseeni. Hänen kanssaan sovimme jo lounastreffit toukokuun alkupuolelle. On ihanaa, kun on jotain kivaa odotettavaa. Hänellä on ollut talven aikana kova koettelemus ja sen seurauksena ihmeellinen yliluonnollinen kokemus, josta odotan kuulevani lisää.
Aikani kuluksi testailin somessa näkemääni kikkaa avata tulppaanien terälehdet. Niistä syntyikin aika mykistävän kaunis näky!
Tulevaisuuden lupauksia
Hengellisesti omassa elämässä on tapahtunut viime kuukausina paljonkin uutta, mutta suurelta osin niin henkilökohtaista, etten pysty niitä vielä jakamaan julkisesti muille. Asioiden täytyy usein marinoitua pysyviksi ja lujiksi sekä oikealla tavalla ilmaistavaan muotoon. Eikä toisaalta sydämelle tulleita lupauksia ole edes viisasta jakaa, ennen kuin ne tapahtuvat ja muuttuvat todistuksiksi.
Mietiskelin rohkaisijaystävän kanssa sitä, josko alkaisin taas tehdä podcastia, edes kerran kuussa. Ajatus on välähdellyt mielessäni. Riittäisikö minulla sanottavaa – sellaista, jolla olisi jotain merkitystä? Jään kyselemään sitä itseltäni ja rukouksessa Jumalalta.
Olisitko sinä sellainen, joka kuuntelisi?
Lauantai 19.4.2025
Pääsiäisviikonloppu on sujunut toistaiseksi rauhallisesti kotoillen. Lupauduin huolehtimaan anopista, kun hänen läheisensä ovat matkoilla. Olemme siis jo parina päivänä syöneet yhdessä lampaanviulua, valkosipuliperunoita ja tyhjentäneet pullon tummanpunaista Bonpas Côtes du Rhônea vuodelta 2023.
Huolehtiminen tarkoittaa todellisuudessa lähinnä valmiin ruuan lämmittämistä ja mukana nauttimista, aamiaisen ja iltapalan valmistelua sekä pieniä askareita, joilla varmistan, että tietyt tarvikkeet ovat rollaattoria käyttävälle helposti saatavilla.
Muuten olen lähinnä viettänyt aikaa yksikseni ja lueskellut. En ole varsinaisesti tuntenut yksinäisyyttä, mutta olisin kyllä kaivannut vähän seuraa – muutakin kuin anopin, niin suloinen kuin hän onkin. Kahvihetket tai lounaat ystävien kanssa ovat aina kivoja kohokohtia. Mutta olen niin tottunut yksinoloon, että selviän kyllä. Keksin tekemistä, ja ellen keksi, olen vain.
Pääsiäinen neljässä evankeliumissa
Olen muistellut pääsiäisen tapahtumia lukemalla Jeesuksen maanpäällisen elämän viime hetkistä eri evankeliumeista: kiirastorstaina kiirastorstain tapahtumista, pitkänäperjantaina pitkänperjantain jne. Eri evankeliumit täydentävät toisiaan, joten luen aina tapahtumien kulun rinnan kaikista.
Maalaan tapahtumien kuvat mieleeni Raamatun kuvausten perusteella sekä muistellen käyntejäni oletetuilla tapahtumapaikoilla Jerusalemissa. Ne eivät vastaa kovin hyvin toisiaan. Getsemanen puutarha näyttää kuvitelmissani toisenlaiselta kuin miltä se näytti todellisuudessa. Marraskuinen Getsemane oli karu ja haalean harmaa eikä yhtään niin vehreä ja runsas kuin olin ajatellut. Muistan miettineeni, minne Jeesus täällä oli mahtanut polvistua rukoilemaan. En nähnyt sille sopivaa paikkaa. Mutta siellä Hän jossain oli.
Getsemanen puutarha oli todellisuudessa karumman näköinen kuin kuvitelmissani. Kuva vuodelta 2018.
Ulkopuolisuus seurakunnassa
Kiirastorstaina olisin halunnut mennä seurakuntaan ehtoolliselle. Mutta en saanut lähdetyksi. On vaikea mennä joukkoon, johon ei tunne kuuluvansa. En tiedä, löydänkö enää koskaan seurakuntaa, jossa voisin kokea olevani kotonani. Kun on tullut yksinäisyydessä uskoon ja kulkenut uskon matkaa pääosin yksin, on vaikea olla tuntematta ulkopuolisuutta seurakunnissa, joissa saattaa olla sukuja kolmessa polvessa eikä yhtymäkohtia omaan ehkä aika poikkeukselliseen uskonmatkaan ilman laajoja uskovia perheitä ja seurakuntatraditioita tunnu löytyvän.
Toisaalta on todettava, että en kauheasti kaipaa sitä seremoniallisuutta, mitä seurakuntaelämään liittyy. Siinä on paljon turhaa ihmisen luomaa ja välillä myös ihmistä korottavaa.
Onneksi olen saanut kuitenkin monia uskovia ystäviä, vaikkakin he ovat lähinnä puhelimen päässä toisilla paikkakunnilla. Heidän kanssaan voin jakaa asioita, rukoilla ja kokea uskovien yhteyttä, myös tämän pääsiäisen aikana. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kaikki turha jää pois, mutta voi sen sijaan päästä hyvin syvälle mieltä askarruttavissa uskon ja myös kaikissa arjen kysymyksissä.
Nostalgisia muistoja Saksasta
Luettuani pari viikkoa sitten upean Itä-Saksaan sijoittuvan Sinun, Margot -kirjan, minuun iski nostalgia. On tullut muisteltua menneitä ja katseltua vanhoja valokuvia Frankfurt/Oderin ajoilta. Piti oikein googlata kuvia vanhalta kotikadulta Dresdener Straßelta sekä kaupungin ulkopuolella sijainneesta perus-DDR-tyylisestä Neuberesinchenin lähiöstä, jossa muutamat ystäväni silloin asuivat. Olisi kiva käydä Frankfurtissa pitkästä aikaa, sillä edellisestä vierailusta on jo 20 vuotta.
Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä pääsee kurkistamaan itäsaksalaisten muistoihin lapsuus- ja nuoruusvuosilta sekä vuosilta muurin murtumisen aikoihin ja sen jälkeen.
Juuri nyt luen toista itäsaksalaisten kokemuksia ja muistoja kuvaavaa kirjaa nimeltä Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä. Se on sekä muistoja herättävää että tavallaan karua luettavaa. Kertoo siitä, miten säännösteltyä ihmisten elämä oli ja miten suuri rooli salaisella poliisilla Stasilla maassa oli, mutta samalla siinä tulee ilmi myös ihmisten kaipuu juurilleen ja omaan identiteettiin, jotka revittiin irti ja korvattiin uudella lupaa ja tahtoa kysymättä. Vaikka menneisyys olisi ollut puutteellinen, sen pois pyyhkäiseminen noin vain ei ole ongelmatonta.
Verenvuodatusta
Tänään piipahdin myös Taidehallin näyttelyssä, joka kertoo Suomen sisällissodan vaietuista tarinoista. En ota kantaa siihen, oliko se sisällissota, vapaussota vai kansalaissota; näyttelyssä se oli nimellä sisällissota, joten sillä mennään.
Esillä oli valokuvia rakennuksista ja paikoista, jotka olivat olleet jollain tapaa sisällissodan näyttämönä. Harmittelin sitä, ettei paikoista kerrottu mitään, sillä en nimittäin tunnistanut suurinta osaa niistä. Niin ne jäivät pelkiksi kuviksi eri rakennuksista, kun ne olisi voinut kontekstoida hienosti historiallisiin tapahtumiin. Mutta punavalkoinen tekstiiliteos oli ajatuksia herättävä. Sen värit punainen ja valkoinen symboloivat sodan vastakkaisia puolia ja sen rusettien määrä – 36 000 – vuoden 1918 sisällissodan surullista verenvuodatusta ja uhrien määrää.
Johanna Lecklinin tekstiiliteoksessa on yhtä monta rusettia kuin oli kuolleita vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkeisissä teloituksissa ja vankileireillä: 36 000.
Niinpä, verenvuodatusta. Siitähän tämä pääsiäisen aikakin omalla tarinallaan muistuttaa. Kirkkaanpunaisesta uhrista. Sitä juhlimme huomenna, mutta nyt palaan kuitenkin kirkkaankeltaisen Wartburgin kyytiin ja Leipzigiin.
Tiistai 15.4.2025
Pääsiäisviikko on alkanut aurinkoisesti. Viikonloppuna puhdistin Jopon pahimmista talven aikana kertyneistä katupölyistä, kun se on seissyt kadun puolella katoksessa, ja aloin taas pyöräillä aamu-uinnille. Tykkään nimittäin uinnin jälkeen kiertää kaikessa rauhassa merta ja auringonpaistetta ihaillen lenkin Kaivopuiston rantaa pitkin. Aamuisin liikennettä ei juuri ole, ja on niin hiljaista, että on vaikea kuvitella olevansa maan pääkaupungissa ja vieläpä aivan keskustan tuntumassa.
Tänään auringonpaistetta riitti, niin että silmiin sattui. Tuntui jopa siltä, että merivesi oli lämmennyt sitten eilisen. Uin tämän kevään pisimmän lenkin, eikä sen jälkeen ollut edes kiire pukeutua, niin mukavasti aurinko lämmitti jo laiturilla.
The Chosen – Valittu
Aloin pari päivää sitten katsoa pitkästä aikaa netistä Jeesuksen elämästä kertovaa sarjaa The Chosen. Kolme ensimmäistä kautta katsoin jo kauan sitten, ja nyt neljännen kauden loppupuolella alkavat vähitellen pääsiäisen tapahtumat. En olisi voinut paremmin valita hetkeä, kun juuri elämme pääsiäistä edeltävää hiljaista viikkoa.
Sarja pohjaa vahvasti Raamattuun, mutta on toki myös dramatisoitu ja käsittää yksityiskohtia, joita ei Raamatusta löydy. Huumoriakin on, neljännellä kaudella ehkä vähän liikaakin, mutta nyt olen vaiheessa, jossa Jeesus on matkalla Jerusalemiin. Tunnelmat kiristyvät ja aiheet vakavoituvat. Valitettavasti itse pääsiäisviikon tapahtumiin päästään vasta viitoskaudella, jota täytyy vielä odotella.
Mies ja aasi Jerusalemin Öljymäellä marraskuussa 2018.
Ja kun he lähestyivät Jerusalemia ja saapuivat Beetfageen, Öljymäelle, silloin Jeesus lähetti kaksi opetuslasta ja sanoi heille: ”Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa; päästäkää ne ja tuokaa minulle. Ja jos joku teille jotakin sanoo, niin vastatkaa: ’Herra tarvitsee niitä’.”
– Matt. 21:1–3
Kauniit ja raa’at tapahtumat
Pääsiäisen tarina ja tapahtumat ovat kauneimpia, joita tunnen. Ne ovat yhtä aikaa koskettavia, kauniita ja karmeita. Niissä tulee esiin mm. ihmisen raadollisuus, omahyväisyys, pelokkuus ja avuttomuus sekä toisaalta Jeesuksen kärsimyksen raakuus ja Hänen uskomaton nöyryytensä. Tunnelmat ovat kauttaaltaan vaikuttavia, jopa äärimmäisiä, ja on vaikea ajatella, että ne voisivat jättää ketään kylmäksi. Joko ne herättävät surua ja lopulta pääsiäisen iloa, tai sitten vihaa ja halveksuntaa.
Via Dolorosa, Jeesuksen kärsiymystie, Jerusalemin Vanhassa kaupungissa.
Kyseinen sarja kuvaa ihmisten tuntemuksia hyvin. Opetuslapsiakaan ei esitetä siloteltuina Jeesuksen seuraajina, vaan ihmisinä, joiden tunteet kuohahtelevat, kateus vaivaa, toisen tavat ärsyttävät, ja anteeksi pyytäminen ja antaminen on vaikeaa. Jeesus-parka on välillä hätää kärsimässä, kun Hänen sanomansa ei tunnu menevän perille, vaikka Hän kuinka puhuisi. Kovin inhimillistä siis. Siksikään ei kannata olla itselleen liian ankara. Jos eivät Jeesuksen aikalaiset ymmärtäneet tai uskoneet, vaikka näkivät, ei ole ihme, jos emme me aina ymmärrä ja usko, kun emme näe.