Väärä diagnoosi

Keskiviikko 18.12.2024

Tänään oli täydellinen vapaapäivä, jonka kuitenkin onnistuin pilaamaan murehtimisella. 

Käsivarressa jo pari viikkoa kiukutellut kutiseva ihottuma sai näkemään ihossa onkaloita ja syyhypunkin reittejä ja olin varma, että joulu on pilalla. Tämä on varmasti syyhyä; sitä kun on ollut kovasti liikkeellä pitkin vuotta eri puolilla Suomea.

Yleensä se kuitenkin tarttuu pitkäkestoisessa ihmiskontaktissa, joita minulla ei valitettavasti ole. Tai jos makoilee sellaisen ihmisen vuodevaatteissa, joka moisesta vaivasta kärsii. Makoillut kyllä olen, mutta en toisten vuoteissa. Sorruin kuitenkin monille tyypilliseen googlailuun, ja vaikka en käsivarttani koristavaa ihottumaa syyhykuvista löytänytkään, diagnoosi oli mielikuvituksessani varma.

Joululahjaksi lääkärikäynti

Päätin, että on saatava lääkärin arvio asiaan, jos ei muuten, niin ainakin, että ihottuma saadaan talttumaan. Terveysaseman edestakainen soittorumba ja puhelintenttaus sen toteamiseen, kuinka vakavasta asiasta oikein on kyse, ei tänään innostanut. Päädyin yksityiseen, vaikka se maksaisi. Olkoot joululahja itselle. Paketista tulisi joko mielenrauha tai sitten mahdollisuus hoitaa vaiva alta pois ennen joulua.

Valitsin kuvan perusteella hymyilevän ja tietojen mukaan viime vuonna pohjoisesta Helsinkiin muuttaneen lääkärin. Oletin, että hän olisi leppoisampi kuin mahdollisesti takakireä kaupunkilainen. Osuin oikeaan.

Hän tutki käteni tarkkaan, josko löytyisi syyhyyn viittaavia onkaloita. Ei löytynyt. Tenttasin uudelleen: Oletko ihan varma? Kyllä hän oli, ja määräsi antibioottia sisältävää vahvaa kortisonivoidetta ja toivotteli hyvää joulua. Vaan ei siinä kaikki!

Lääkäri pysäytti vielä ovella ja kysyi, tykkäänkö suklaasta. No mikä ettei! Poimin lasikulhosta mukaani suklaakonvehdin, hymyilin, ja toivottelimme uudelleen hyvät joulut. 

Tämä lääkäri oli loistava valinta. Tulisin toistekin, ellei se tarkoittaisi, että pitää olla jotakin terveydellistä vaivaa.

Joululimppu leikkuulaudan päällä.

Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä päivän tekstin kanssa – paitsi, että helpotuksissani ostin kotimatkalla lääkäristä joululimpun, josta ei paljon jäljelle jäänyt. Niin hyvää se oli!

Piparmintturaitainen silityspäivä

Keskiviikko 11.12.2024

Vedin tänään silityslaudan ja -raudan esiin ensimmäisen kerran sitten muuttoni viisi kuukautta sitten. Se ei kerro välttämättä siitä, että olisin laiska silittäjä (vaikka olen kyllä sitäkin), vaan pikemminkin siitä, että minulla ei ole paljon silitettäviä vaatteita. Tai jos on, käytän niitä aika harvoin, jolloin silitystarvettakin on harvoin.

Minähän en siis silittele liinavaatteita ja pyyhkeitä, alusvaatteista ja sukista puhumattakaan, vaikka monet tai jotkut niin tekevät. Luovuin liinavaatteiden ja pyyhkeiden silityksestä siinä vaiheessa, kun lapset olivat aivan pieniä ja tekemistä oli muutenkin ihan riittämiin. Jostain on itseään säästettävä, ja minun kohdallani se oli silitys.

Silitystapoja on monia

Kun olin aikanaan kesän -88 Saksan Schwarzwaldissa, minulla oli saksalainen kämppäkaveri, joka silitti sekä alushousunsa että nilkkasukkansa. Muistan pyöritelleeni silmiäni ihmetyksestä, sillä moista pikkutarkkuutta en ollut kotoa oppinut. En siis ole moiseen koskaan sortunut, vaikka pyrinkin huolehtimaan vaatteistani.

Toisaalta samana kesänä opin myös samassa hotellissa työskenneeltä miespuoliselta kollegalta, miten voi silittää tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti. Miehillä kun kyseisessä hotelliravintolassa oli työasuna vaihtoehtoisesti kauluspaita ja liivi tai kauluspaita ja pikkutakki (ja tietty alaosassa myös housut). Tämä ystävä opetti, että liiviä käyttäessään hän silittää paidasta sekä kauluksen, etumuksen että hihat, mutta kun päälle tulee takki, riittää, että silittää vain kauluksen ja etumuksen. Kaikki muu ryppyinen jää piiloon takin alle. Kätevää, vai mitä!

Sappisaippuaa ja joulumenoja

Tänään oli kuitenkin vähän siistittävä vaatteita, kun huomenna on tyttären valmistujaisjuhlat. Samalla silittelin pestyjä pöytäliinoja sekä kangasservietit jo valmiiksi joulua varten. Osa lautasliinoista lähti kylläkin uudelleen pesuun. Yritän vielä, josko sappisaippua irrottaisi likaisista suupielistä servietteihin pinttyneet tahrat. Voi olla toivoton yritys, mutta liotellaan, liotellaan… Sappisaippua on muuten minulle uusi – ja tehokkaaksi todettu – tuttavuus, vaikka onkin vanha kikka, jonka juuret juontavat jopa 1700-luvulle.

Tulevina päivinä, kuten joulukuulle on tyypillistä, on taas monenlaista ohjelmaa. Kuluneella viikolla oli ilo tavata pitkästä aikaa vanhaa työkaveria. Lauantaina mennään anopin kanssa joululounaalle Ateljé Finneen, ja sunnuntaina on Sortavala-seuran joulujuhla. Sekin anopin kanssa; minulla kun ei tunnetusti ole karjalaisia juuria, toisin kuin hänellä. Ensi viikolla on vielä jouluinen konsertti Uspenskin katedraalissa, jonne olen menossa erään uusimman tuttavuuteni kanssa. Häneen olen tutustunut seurakunnassa, jossa olen käynyt viimeiset kolme kuukautta.

Makeat piparmintturaidat

Mutta miksi silityspäivä oli piparmintturaitainen? Sellaiseksi se muuttui, kun noudin illansuussa automaattiin saapuneen paketin. Äidiltä oli tullut kaksi paria jouluisia villasukkia, joiden kauniit värit ja kuviot toivat mieleen piparmintturaidat. Ne tekivät päivästä makean.

Äidin lähettämät piparmintturaitaiset joulusukat.

Äidin lähettämät piparmintturaitaiset joulusukat tekivät silityspäivästä makean.

Olisipa itsellä samanlainen kutomisen taito (tai viitseliäisyys)! Äidille se on kuulemma ilo ja mukavaa tekemistä vaikka televisiota katsellessa. Hän kun naisena kykenee tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. 

Sukkia vähävaraisille

Olin aivan häkeltynyt, kun kuulin, että äiti on tänäkin vuonna kutonut toista sataa paria sukkia, pipoja ym. kudonnaisia Operaatio Joulun Lapsi -keräykseen, jonka avulla annetaan joululahja Euroopan vähävaraisille lapsille. Heille viedään sekä ikätasoon sopiva joulupaketti että evankeliumin ilosanoma, tänä vuonna Romaniaan, Moldovaan ja Ukrainaan. 

Näitä äidin kaltaisia hiljaista hyvää tekeviä on monia. He eivät pidä itsestään ääntä, mutta jättävät salaa jälkensä toisten elämään lahjojensa avulla, rukoillen tai muuten omastaan antaen. Mutta vaikka me ihmiset emme sitä näkisi, Jumala näkee kaiken.

Totisesti minä sanon teille:
kaikki, mitä olette tehneet yhdelle
näistä minun vähimmistä veljistäni,
sen te olette tehneet minulle.
– Matt. 25:40; 33/38

Lohturuokaostoksilla

Keskiviikko 4.12.2024

Nyt oli tarvetta lohturuualle. Näitä päiviä tulee välillä. Päivä ei kirkastu, vaikka aurinko kuinka paistaisi. On vain tyhjä olo, ja jos ajatuksia nouseekin mieleen, ne ovat mustia ja harmaita. Kammoan näitä päiviä, sillä ne muistuttavat liikaa ajoista, jolloin masennus muutti taloon. 

Kävin hoitamassa muutamia asioita kaupungilla ja sen jälkeen suunnistin lähikauppaan. Uudet ravitsemussuositukset eivät edes pilkahtaneet mielessä, kun keräsin koriin paketin nakkeja, coleslaw-salaattia, hedelmäleipää, brietä ja kaurasipsejä. Kotona kaadoin vielä itselleni lasin punaviiniä enkä tyytynyt edes tavalliseen viinilasiin, vaan hienostelin kristallilasilla. 

Nakkeja, coleslawsalaattia, brietä, hedelmäleipää ja viiniä lohturuokana pöydässä.

Kattaus ei ollut pääosassa lohturuualla, mutta kauniista laseista en tingi.

Kaikki tämä on tänään pelkkää itsensä hyvittelyä, näkyväisellä lohduttelua ja kivun keinotekoista karkotusta. Mutta aina ei kykene syvälliseen itsensä tutkiskeluun ja oppikirjamaisiin selviytymiskeinoihin.

Lohturuoka tyhjyyden täytteenä

Sen verran kuitenkin tunnen itseäni, että isojen ratkaisujen tai muutosten jälkeen tulee ensin euforia ja helpotus, ja sitten pudotus tyhjyyteen. Nyt ollaan siinä tyhjyysvaiheessa. Se ei tarkoita katumusta tai edes epäröintiä tehdyistä päätöksistä. Mutta itselläni siihen liittyy aina tunne epäonnistumisesta, olipa siitä kyse tai ei. Näen itseni aloittamassa alusta, kun toiset menevät menestyksekkäästi eteenpäin. Minä vain aina aloitan, enkä koskaan pääse mihinkään. Vuodet kuluvat, ja tulen yhä merkityksettömämmäksi.

Mieltä on painanut myös erään läheisen välinpitämätön käytös. Tuntuu pahalta huomata olevansa vaihtoehto, joka kelpaa silloin, kun mitään parempaa ei ole tarjolla. On pikkumaista tuntea loukkaantumista, mutta tunteita on vaikea hallita. Joku onnistuu siinä paremmin; minä olen toivottoman huono. Siksi olen päättänyt käydä ne läpi, vaikka se sitten tarkoittaisi päiviä, jotka pelastuvat vain lohturuualla.

Tutun askarteleman joulukalenterin teksti 4.12.

Joulukalenterin neljännessä luukussa oli kaunis virren 10 teksti. Kiitos Salla suuresta vaivannäöstäsi ja lohdun sanoista!

Lohduttava joulukalenteri

Siinä lohturuuan ääressä avasin päivän joulukalenterin. Tuttava, joka tuki minua taloudellisesti koko ajan työskennellessäni viimeiset kolme vuotta järjestössä, jossa edellytettiin oman tukiringin keräämistä, on tehnyt minulle oman joulukalenterin. Kauniissa paperikassissa on itse askarrellut kortit teksteineen jokaiselle päivälle jouluun asti. Tämän päivän kortissa olivat virren 10 osuvat sanat: 

Te huolten uuvuttamat,
te sairaat, kiusatut,
te puutteen ahdistamat,
te maahan poljetut,
kiitosta laulakaa,
kun lohdutuksen tuoja
ja uuden toivon luoja
jo täällä vaeltaa.
– Virsi 10:4

Ne lohduttavat. Todellisuudessa enemmän kuin brie tai kaurasipsit.

Triviaali viikonloppu ei ollut ollenkaan triviaali

Maanantai 2.12.2024

Viikonloppu oli täynnä triviaalia yrittämistä ja nippelitietoa, vaikka ei ollutkaan itsessään ollenkaan triviaali. Olin nimittäin nuoremman siskoni luona Pohjanmaalla. Hän on innokas lautapelien pelaaja, joten tuli pelattua useampikin erä Trivial Pursuitia. 

Tietopelit on suosikkejani. Pärjään yleensä hyvin, mutta tällä kertaa tuli takkiin 3–2. Epäilen, että sisko laittaa asiasta vähintään kolmasti toistuvan ilmoituksen Ilkka-Pohjalaiseen. Niin innoissaan hän oli. Hoki kerta toisensa jälkeen ”I am invincible!” (olen voittamaton). 

Aihepiireistä viihde on itselläni vähiten hallussa. En tunne musiikkia, artisteja tai tv-ohjelmia, joita kysymyksissä usein etsitään. Tiedekysymykset sekä kirjallisuus ja taide taas kiinnostavat enemmän. Sisko puolestaan kammoaa niitä, mutta tv:n katselijana hallitsee viihdemaailman paremmin. Oman haasteensa peliin toi se, että painos oli peräisin jostain 90-luvulta. Osa kysymyksistä liittyi tuohon aikaan, eikä ole aina niin helppoa muistaa, kuka silloin oli ulkoministerinä tai voitti korkeuden suomenmestaruuden.

Trivial Pursuit -tietopeli

Mutta meillä oli pelatessa todella hauskaa. Nauroimme vähän väliä vedet silmissä, kun kummallakin alkaa näkö olla niin heikko, ettei pienten korttien tekstejä enää näe kunnolla lukea, olipa silmälasit päässä tai ei. Tuli siis luettua tekstit vähän väliä miten sattuu. Myös vastaukset olivat aika usein todella kaukana todellisuudesta. Trivia ei aina ole hallussa sen paremmin kuin historia tai maantiedekään. Siskon kompastuskiveksi muodostuivat vaihtoehtokysymykset. Jos vaihtoehdot oli annettu valmiiksi tai hän pyöritteli paria vastausta mielessään, valinta osui lähes poikkeuksetta siihen väärään. 

Tyhmästä päästä kärsii…

Pelien kyytipojaksi söimme järjettömät määrät karkkia ja suklaata. Siskon mielestä minä olin se, jolle ne eniten maistuivat, mutta olin huomaavinani, että hänenkin kätensä kävi tuhka tiheään suklaarasian uumenissa. 

Rasioiden ja karkkipussien tyhjentyessä siskolle tulivat mieleen lapsuuden leikit ja jäätelön syönti. Olin kiero isosisko, joka ahmi aina jäätelönsä vauhdilla. Sisko puolestaan oli hidas nautiskelija. Siinä vaiheessa, kun oma kuppi oli tyhjänä ja sisko vielä maiskutteli omaansa, keksin aina, että leikitään lääkäriä. Minä olin potilas, joka tarvitsi lääkettä. Ja se lääke oli tietenkin jäätelöä. Suu auki valitin, että tarvitsen vielä lisää lääkettä, että paranen, ja sisko-parka lusikoi jäätelönsä pala kerrallaan suuhuni. 

Aikanaan tämä leikki ei siskoa juuri naurattanut, mutta tänä päivänä se on jo hauska muisto. Niitä syntyy yhdessäolosta, kuten menneenäkin viikonloppuna. Eivätkä ne muistot ja hetket ole ollenkaan triviaaleja, vaan rakkaita ja merkityksellisiä.

Junassa onnellisimman ihmisen seurassa

Perjantai 29.11.2024

Tänään on junapäivä. Olen matkalla en ihan pohjoiseen mutta pohjoisemmaksi. 

Puolivälissä matkaa pudotan käsistäni ison taakan ihan fyysisestikin. Palautan lainassa olleen koneen ja ikivanhan rakeisen näyttöruudun, joka painaa varmaankin 20 kiloa, ja päätän työni järjestössä, jossa olen palvellut reilut kolme vuotta. Tunnen helpotusta. Tulee tilaa jollekin muulle, uudelle. 

Junamatkustaminen ei ole lempipuuhaani. Onneksi muistin ottaa mukaan korvatulpat. Saan itselleni vähän sitä yksityisyyttä, jota kaipaan. Jos suinkin mahdollista, satsaan matkustaessani omaan hyttiin tai ekstraluokan paikkaan. Se on minulle sen arvoista. Säästän sitten toisaalla. Alkumatkan kuljen kuitenkin tavallisessa vaunussa, jossa on tietenkin monenlaista hälinää.

Tunnustan reilusti, että en viihdy väkijoukoissa ja ihmiset äänineen ympärillä ahdistavat. Joku sanoisi, että on hyvä mennä välillä epämukavuusalueelle. Ei saa jäädä omaan kuplaansa, vaikka siellä olisi kuinka hyvä olla. 

Sähkökaappi, jonka kyljessä lukee Kyllä se siitä.

Junassakin joskus ihmiset ympärillä ahdistaa, mutta kyllä se siitä.

Introvertit pois mukavuusalueelta

Usein niin sanotaan juuri introverteille: Siirry pois mukavuusalueeltasi, avaa suusi, ole vähän näkyvämpi ja mene ihmisten joukkoon. Mutta miksi ekstroverteille ei sanota: Siirry pois mukavuusalueeltasi, ole näkymättömämpi ja vähemmän äänessä, jotta joidenkin on helpompi olla siellä ihmisten joukossa?

Tänä päivänä monilla on asenne, että julkinen tila on juuri minua varten. Minä saan katsella videoita tai kuunnella musiikkia ilman kuulokkeita julkisissa liikennevälineissä, tykkäsivätpä muut matkustajat siitä tai eivät. Minä voin puhua työpuheluja, naputtaa työkonettani ja pitää kokouksia kahvilassa, vaikka muut ovat tulleet nauttimaan vapaa-ajasta ystävien seurassa, kenties juuri päästäkseen hetkeksi eroon työasioista. Minä äiti-ystävieni kanssa voin kulkea jalkakäytävällä kolme rinnakkain väistämättä, koska meillä nyt on nämä vaunut. 

Tilanviejiä on monenlaisia, monesta ikäryhmästä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Onnellisin ihminen

Hyppään junasta puolivälissä ja hoidan työasiat loppuun. Tapaan ystävän, jonka kanssa emme ole nähneet melkein kahteen vuoteen. Juttu luistaa ja vaihdamme iloisia halauksia pitkästä aikaa. Molemmille on kertynyt paljon kerrottavaa.

Kun nousen jatkamaan junamatkaa, pääsen vihdoin oman hytin suojaan. Luen Eddie Jakun kirjaa The Happiest Man on Earth. Siihen tunteeseen on juuri nyt helppo samaistua.

Talvi tuli Jarin ja muutosten kanssa

Lauantai 23.11.2024: Marraskuu tuntuu olevan minulle muutosten aikaa. Sen sain taas kerran huomata – tosin vasta jälkikäteen –, kun toissa viikolla ilmoitin irtautuvani vanhasta ja lähteväni kohti uutta. Tämä oli neljäs kerta, kun iso päätös tai elämän murroskohta osuu marraskuun puoliväliin, eikä se ole koskaan ollut minun puoleltani tarkoituksellista.

Lue lisää
,

Teatteritaidetta nuokkumassa

Torstai 14.11.2024

Käytiin eilen ystävän kanssa teatterissa. Näytelmä perustui ruotsinkieliseen runoteokseen, josta me kumpikin pidämme kovasti ja jonka aiheesta kummallakin on omakohtaista kokemusta – siitä, mitä on olla alkoholistin läheinen. Odotukset olivat siis korkealla, joskin tiesimme, että aihe olisi rankka.

Olimme kumpikin nukahtaa. Ystäväni istui vieressäni niin rauhallisesti ja keskittyneen näköisenä, että kuvittelin hänen olevan ihastuksesta haltioissaan. Itse raavin vuoroin päätä, niskaa ja kylkeä, kun kaikkialta uni kutitti. Silmät kääntyivät väärin päin, kun yritin pitää niitä väkisin auki, ja välillä suljin ne muka keskittyen runonlausuntaan. Jälkikäteen kuulin, että ystäväni ei uskaltanut sulkea silmiä hetkeksikään, koska pelkäsi, ettei olisi saanut niitä enää auki. Toisella puolella vierelläni iäkäs rouva nukkui ja heräsi välillä nytkähtäen.

Olisipa tämä tässä

Kun valot alkoivat reilun tunnin kuluttua himmetä, rukoilin mielessäni, että esitys loppuisi eikä kyse olisi vain väliajasta. Ystävällä oli ollut kaksikin rukousta: että tämä olisi tässä, tai jos seuraisi toinen puoliaika, esitys pääsisi vihdoin vauhtiin.

Tämä meidän uniklubimme kuulostaa kamalalta, sillä näyttelijä oli todella hyvä. Oikeasti hyvä! Näytelmän sovitus vain oli mielestämme todella tekotaiteellinen ja outo. Mitä vikaa on realismia tavoittelevassa perusteatterissa? Vanhat klassikot pitää aina modernisoida, ja verevästi elämästä kertovat tekstit taiteellistaa niin, ettei niistä saa enää mitään tolkkua tai että pitää koko ajan arvailla, mitä tässä nyt halutaan sanoa.

Ajoissa kotiin

Parasta illassa oli, kun astuimme ulos teatterista ja nauroimme yhteiselle kokemuksellemme ja itsellemme, niin että pissat meinasivat tulla housuihin. Sitä muuten tahtoo tapahtua aina, kun näemme, eikä se johdu vain siitä, että olemme jo puolivälin paremmalla puolella ja pari lasta synnyttäneitä. Ei, meillä vain on niin hauskaa! Se on aika hienoa ystävyydessä. Olen huomannut, että parhaiden ystävien kanssa yhdistää usein juuri yhteinen huumori ja omille toilailuille nauraminen. Ja vaikka miten olemme nuoria sielultamme, alamme olla mummoiässä. Se se vasta naurattaakin.

Tosin kotimatkalla pari aavistuksen laitamyötäisessä olevaa tamperelaista etsi Rymy-Eetua ja olisi mielellään ottanut meidät mukaan. Ohjasin herrat oikeaan suuntaan, vaikka mieluummin olisin opastanut heidät takaisin hotelliinsa. Rymy-Eetussa kun on tunnetusti vappu joka päivä.

Piparkakkutalo Ekbergin jouluikkunassa Bulevardilla.

Joulu on jo tullut Ekbergin ikkunaan Bulevardilla.

Onneksi ei tarvitse enää iltojaan moisissa paikoissa viettää. Saa kävellä selvin päin kotiin ja ihastella vähitellen ikkunoihin tuotuja jouluvaloja, havuja ja katujen kuusia sekä Ekbergin piparkakkurakennelmia.

Kuvia iltauinnilta

Perjantai 8.11.2024

Kävin tänään poikkeuksellisesti iltauinnilla – tai pikemminkin illansuu-uinnilla. Tuli kiire rantaan, ennen kuin pimeys ehtisi ensin. Pimeällä kun ei ole kovin kiva eikä turvallistakaan uida. Huomasin nimittäin, että aurinko laskee tänään täällä Helsingissä jo 16.04. Lähdin siis kotoa neljältä, ja pimeys laskeutui melkein silmissä. Horisontti punersi ja länsitaivas oli vielä upean kellertävä, kun pääsin rantaan, mutta itätaivas tummeni vauhdilla sytyttäen kaupungin valot palamaan.

Ihmisiä istuskelemassa rannalla horisonttia ihastelemassa.

Marraskuun illassa rannalla oli yllättävän paljon elämää. Monet istuivat vain ihastelemassa horisonttia.

Rannassa oli jostain syystä marraskuun illaksi tavallista enemmän elämää. Ihmisiä istui katselemassa värikästä horisonttia. Kolme ulkomaalaista oli innostunut uimaan ja kiljui yhtä aikaa ilosta ja kauhusta seitsenasteisessa vedessä. Mies lauloi lopuksi hiekalla jotain rakkauslaulua pyyhe lanteillaan, mutta en saanut selvää, oliko se italiaksi vai espanjaksi. Olihan siinä mukava uida, kun oli musiikkia ja kaikki.

Horisontti hehkuu värejä marraskuun illassa.

Aurinko on juuri laskenut länteen, joka hohtaa vielä kellertävänä.

Kirkkaankeltainen horisontti Kaivopuiston laelta katsottuna.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Kaivopuiston laelta länsihorisontti näytti vielä keltaisemmalta.

Roskasakin Ilkka oli taas keräilemässä tupakantumppeja. Hän on tuttu mies rannassa, missä mekin tapasimme aiemmin kesällä. Aina yhtä sosiaalinen ja tervehtii jokaista vastaantulijaa niin suomeksi kuin englanniksikin, tervehtivätpä he takaisin tai eivät. Ja yleensä tervehtivät.

Hän on muuten aika huikea tyyppi. Ilkka ei siis ole mikään spuge, joka kerää tumppeja poltellakseen jämiä. Ei, vaan hän on kerännyt vaimonsa kanssa yli kaksi miljoonaa tupakantumppia ja paljon muutakin roskaa, joka pilaa ympäristöämme ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi.

Hänkin näytti olevan menossa uimaan kesäisen kirjavissa boksereissaan, mutta päätti kuitenkin sitä ennen lakaista vielä laiturilta pois sinne kerääntyneet lehdet. Ihmettelin, eikö hänen jalkojaan paleltanut, kun mies hääri pitkään paljasjaloin kylmällä betonilaiturilla ja kuljetti boksereissaan lehtikasoja lähiroskiin.

Ranta ei koskaan petä

Tunnelma oli siis korkealla. Eiranranta ei koskaan petä. Sieltä pääsee yleensä aina lähtemään kotiin hyväntuulisena tai jopa paremmalla tuulella kuin tullessaan. Niin tänäänkin. Kiersin vielä kotimatkalla Kaivopuiston ja kuvasin kaunista iltataivasta ja juuri Ruotsiin lähtöä tekeviä laivoja, Siljaa ja Vikingiä. Ovat ne aika majesteettisen näköisiä, vaikka en laivamatkailusta itse pidäkään.

Silja Linen ja Viking Linen laivat lähdössä satamasta illansuussa.

Lähtöä tekevät laivat olivat majesteettinen näky pimenevässä illassa.

Minullakin on vähän lähtöfiilikset. En ole lähdössä fyysisesti matkalle, mutta jollain tavalla kutkuttaa siten, että jotain uutta voisi olla elämään tulossa. Saa nähdä. ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1) Tuskin tämä yksi lempikohdistani Raamatussa pettää nytkään.

Hyvää viikonloppua kaikille! Toivottavasti nautitte merihenkisistä iltakuvista.

,

Mennään fiiliksen mukaan

Lauantai 2.11.2024: Ystävä kävi yökylässä. Teemme sitä vuoroin, jo 27 vuotta. Tällä kertaa, kuten muuten edelliselläkin vierailulla, menimme fiiliksen mukaan. Mitään ei ollut sovittuna, ja ehkä juuri siksi suuhun jäi yllätyksellisen hyvä maku. Suunnittelematta ehtii paljon eikä silti ole kiire mihinkään.

Lue lisää

Ajatuksia uudelta ikkunapaikalta

Sunnuntai 20.10.2024: Uudelta ikkunapaikalta katselin tänään pohjoiseen kiitäviä pilviä ja vastapäistä ruskeanharmaata seinää ja pihaa, josta tuli mieleen lapsuuden talonkiertäjä-leikki. Ajatuksissa oli myös ikääntyminen, joka näkyy lähellä ja jota nuorena ymmärtää niin huonosti.

Lue lisää

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen