Seuran kaipuuni kuultiin

Maanantai 21.4.2025

Heräsin aamuyöstä sateen ääniin, kun vesi lorisi seinän takana alas ränniä pitkin. Suljin äänet pois korvatulpilla ja jatkoin vielä unia. Poljin jo kuitenkin ennen aamukahdeksaa rantaan uimaan. Sateessa oli hetken tauko, joten pidin kiirettä, etten kastuisi – siis ollessani vaatteet päällä. Onnistuin ja nautin aamu-uinnista hiljaisuudessa. Rannalla oli vain pariskunta, joka tuli jälkeeni uimaan.

Kun aloittelin talviuinteja, seurailin ensimmäisenä syksynä tarkkaan veden lämpötiloja. Nyt ne eivät varsinaisesti kiinnosta enää muuten kuin uteliaisuuden vuoksi (tänään n. 7 astetta). Sen sijaan seuraan tuulen voimakkuutta ja suuntaa. Etelätuuli tuo vauhdikkaana isot aallot, jolloin uiminen on räpiköintiä ja pinnalla pysyttelyä. Pohjoistuuli voimissaan taas paleltaa ja tahtoo viedä vaatteet rannalta mukanaan. Länsituuli on paras, sillä se jää laiturin taakse ja pitää merenpinnan tyynenä.

Tuulen lisäksi seurailen tietenkin sadepäivinä sateen kulkua. Siihen on olemassa loistava Ilmatieteen laitoksen Paikallissää-sovellus, joka näyttää sadepilvien kulun alueella seuraavan puolentoista tunnin ajan. Se pitää aina prikulleen paikkansa.

Dagmar Furuhjelmin taulu Venetsia Amos Rexin kokoelmista.

Tämä kuva ei tietenkään ole omasta uima-rannastani, vaan Dagmar Furuhjelmin taulu ”Venetsia”. Kävin nimittäin Amos Rexin uudessa (kummallisessa) näyttelyssä, joka ei säväyttänyt ollenkaan. Parasta olivat museon kokoelmat, joista tämäkin on peräisin.

Ajatukseni kuultiin

Kirjoittelin lauantaina siitä, miten olisin vähän kaivannut seuraa pääsiäisen aikana. Taivaan Isä taisi kuulla ajatukseni. Eilen nimittäin soitti ystävä, josta en ollut kuullut pitkään aikaan. Hänen soittonsa teki minut todella iloiseksi. Emme ole kovin usein yhteyksissä, mutta kun olemme, hän on aina valtavan rohkaiseva. Tuntuu, että hän uskoo minuun enemmän kuin minä itse. Tarvitsen sellaisia ihmisiä, joskin olisi hyvä, jos voisin uskoa itseenikin vähän enemmän.

Tämän lisäksi vaihdoimme viestejä toisen ystävän kanssa, joka vastasi pääsiäistervehdykseeni. Hänen kanssaan sovimme jo lounastreffit toukokuun alkupuolelle. On ihanaa, kun on jotain kivaa odotettavaa. Hänellä on ollut talven aikana kova koettelemus ja sen seurauksena ihmeellinen yliluonnollinen kokemus, josta odotan kuulevani lisää.

Monivärinen tulppaanikimppu, jonka terälehdet on avattu.

Aikani kuluksi testailin somessa näkemääni kikkaa avata tulppaanien terälehdet. Niistä syntyikin aika mykistävän kaunis näky!

Tulevaisuuden lupauksia

Hengellisesti omassa elämässä on tapahtunut viime kuukausina paljonkin uutta, mutta suurelta osin niin henkilökohtaista, etten pysty niitä vielä jakamaan julkisesti muille. Asioiden täytyy usein marinoitua pysyviksi ja lujiksi sekä oikealla tavalla ilmaistavaan muotoon. Eikä toisaalta sydämelle tulleita lupauksia ole edes viisasta jakaa, ennen kuin ne tapahtuvat ja muuttuvat todistuksiksi. 

Mietiskelin rohkaisijaystävän kanssa sitä, josko alkaisin taas tehdä podcastia, edes kerran kuussa. Ajatus on välähdellyt mielessäni. Riittäisikö minulla sanottavaa – sellaista, jolla olisi jotain merkitystä? Jään kyselemään sitä itseltäni ja rukouksessa Jumalalta.

Olisitko sinä sellainen, joka kuuntelisi?

Kirkkaanpunaisia ja -keltaisia muistoja

Lauantai 19.4.2025

Pääsiäisviikonloppu on sujunut toistaiseksi rauhallisesti kotoillen. Lupauduin huolehtimaan anopista, kun hänen läheisensä ovat matkoilla. Olemme siis jo parina päivänä syöneet yhdessä lampaanviulua, valkosipuliperunoita ja tyhjentäneet pullon tummanpunaista Bonpas Côtes du Rhônea vuodelta 2023.

Huolehtiminen tarkoittaa todellisuudessa lähinnä valmiin ruuan lämmittämistä ja mukana nauttimista, aamiaisen ja iltapalan valmistelua sekä pieniä askareita, joilla varmistan, että tietyt tarvikkeet ovat rollaattoria käyttävälle helposti saatavilla. 

Muuten olen lähinnä viettänyt aikaa yksikseni ja lueskellut. En ole varsinaisesti tuntenut yksinäisyyttä, mutta olisin kyllä kaivannut vähän seuraa – muutakin kuin anopin, niin suloinen kuin hän onkin. Kahvihetket tai lounaat ystävien kanssa ovat aina kivoja kohokohtia. Mutta olen niin tottunut yksinoloon, että selviän kyllä. Keksin tekemistä, ja ellen keksi, olen vain.

Pääsiäinen neljässä evankeliumissa

Olen muistellut pääsiäisen tapahtumia lukemalla Jeesuksen maanpäällisen elämän viime hetkistä eri evankeliumeista: kiirastorstaina kiirastorstain tapahtumista, pitkänäperjantaina pitkänperjantain jne. Eri evankeliumit täydentävät toisiaan, joten luen aina tapahtumien kulun rinnan kaikista. 

Maalaan tapahtumien kuvat mieleeni Raamatun kuvausten perusteella sekä muistellen käyntejäni oletetuilla tapahtumapaikoilla Jerusalemissa. Ne eivät vastaa kovin hyvin toisiaan. Getsemanen puutarha näyttää kuvitelmissani toisenlaiselta kuin miltä se näytti todellisuudessa. Marraskuinen Getsemane oli karu ja haalean harmaa eikä yhtään niin vehreä ja runsas kuin olin ajatellut. Muistan miettineeni, minne Jeesus täällä oli mahtanut polvistua rukoilemaan. En nähnyt sille sopivaa paikkaa. Mutta siellä Hän jossain oli.

Vanha oliivipuu Getsemanen puutarhassa Jerusalemissa.

Getsemanen puutarha oli todellisuudessa karumman näköinen kuin kuvitelmissani. Kuva vuodelta 2018.

Ulkopuolisuus seurakunnassa

Kiirastorstaina olisin halunnut mennä seurakuntaan ehtoolliselle. Mutta en saanut lähdetyksi. On vaikea mennä joukkoon, johon ei tunne kuuluvansa. En tiedä, löydänkö enää koskaan seurakuntaa, jossa voisin kokea olevani kotonani. Kun on tullut yksinäisyydessä uskoon ja kulkenut uskon matkaa pääosin yksin, on vaikea olla tuntematta ulkopuolisuutta seurakunnissa, joissa saattaa olla sukuja kolmessa polvessa eikä yhtymäkohtia omaan ehkä aika poikkeukselliseen uskonmatkaan ilman laajoja uskovia perheitä ja seurakuntatraditioita tunnu löytyvän. 

Toisaalta on todettava, että en kauheasti kaipaa sitä seremoniallisuutta, mitä seurakuntaelämään liittyy. Siinä on paljon turhaa ihmisen luomaa ja välillä myös ihmistä korottavaa.

Onneksi olen saanut kuitenkin monia uskovia ystäviä, vaikkakin he ovat lähinnä puhelimen päässä toisilla paikkakunnilla. Heidän kanssaan voin jakaa asioita, rukoilla ja kokea uskovien yhteyttä, myös tämän pääsiäisen aikana. Kahdenkeskisissä keskusteluissa kaikki turha jää pois, mutta voi sen sijaan päästä hyvin syvälle mieltä askarruttavissa uskon ja myös kaikissa arjen kysymyksissä.

Nostalgisia muistoja Saksasta

Luettuani pari viikkoa sitten upean Itä-Saksaan sijoittuvan Sinun, Margot -kirjan, minuun iski nostalgia. On tullut muisteltua menneitä ja katseltua vanhoja valokuvia Frankfurt/Oderin ajoilta. Piti oikein googlata kuvia vanhalta kotikadulta Dresdener Straßelta sekä kaupungin ulkopuolella sijainneesta perus-DDR-tyylisestä Neuberesinchenin lähiöstä, jossa muutamat ystäväni silloin asuivat. Olisi kiva käydä Frankfurtissa pitkästä aikaa, sillä edellisestä vierailusta on jo 20 vuotta.

Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä -kirjan kansi.

Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä pääsee kurkistamaan itäsaksalaisten muistoihin lapsuus- ja nuoruusvuosilta sekä vuosilta muurin murtumisen aikoihin ja sen jälkeen.

Juuri nyt luen toista itäsaksalaisten kokemuksia ja muistoja kuvaavaa kirjaa nimeltä Kirkkaankeltaisen Wartburgin kyydissä. Se on sekä muistoja herättävää että tavallaan karua luettavaa. Kertoo siitä, miten säännösteltyä ihmisten elämä oli ja miten suuri rooli salaisella poliisilla Stasilla maassa oli, mutta samalla siinä tulee ilmi myös ihmisten kaipuu juurilleen ja omaan identiteettiin, jotka revittiin irti ja korvattiin uudella lupaa ja tahtoa kysymättä. Vaikka menneisyys olisi ollut puutteellinen, sen pois pyyhkäiseminen noin vain ei ole ongelmatonta.

Verenvuodatusta

Tänään piipahdin myös Taidehallin näyttelyssä, joka kertoo Suomen sisällissodan vaietuista tarinoista. En ota kantaa siihen, oliko se sisällissota, vapaussota vai kansalaissota; näyttelyssä se oli nimellä sisällissota, joten sillä mennään. 

Esillä oli valokuvia rakennuksista ja paikoista, jotka olivat olleet jollain tapaa sisällissodan näyttämönä. Harmittelin sitä, ettei paikoista kerrottu mitään, sillä en nimittäin tunnistanut suurinta osaa niistä. Niin ne jäivät pelkiksi kuviksi eri rakennuksista, kun ne olisi voinut kontekstoida hienosti historiallisiin tapahtumiin. Mutta punavalkoinen tekstiiliteos oli ajatuksia herättävä. Sen värit punainen ja valkoinen symboloivat sodan vastakkaisia puolia ja sen rusettien määrä – 36 000 – vuoden 1918 sisällissodan surullista verenvuodatusta ja uhrien määrää.

Taidehallin näyttelyn punavalkoinen tekstiiliteos.

Johanna Lecklinin tekstiiliteoksessa on yhtä monta rusettia kuin oli kuolleita vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkeisissä teloituksissa ja vankileireillä: 36 000.

Niinpä, verenvuodatusta. Siitähän tämä pääsiäisen aikakin omalla tarinallaan muistuttaa. Kirkkaanpunaisesta uhrista. Sitä juhlimme huomenna, mutta nyt palaan kuitenkin kirkkaankeltaisen Wartburgin kyytiin ja Leipzigiin.

Pääsiäisviikon tapahtumia

Tiistai 15.4.2025

Pääsiäisviikko on alkanut aurinkoisesti. Viikonloppuna puhdistin Jopon pahimmista talven aikana kertyneistä katupölyistä, kun se on seissyt kadun puolella katoksessa, ja aloin taas pyöräillä aamu-uinnille. Tykkään nimittäin uinnin jälkeen kiertää kaikessa rauhassa merta ja auringonpaistetta ihaillen lenkin Kaivopuiston rantaa pitkin. Aamuisin liikennettä ei juuri ole, ja on niin hiljaista, että on vaikea kuvitella olevansa maan pääkaupungissa ja vieläpä aivan keskustan tuntumassa.

Tänään auringonpaistetta riitti, niin että silmiin sattui. Tuntui jopa siltä, että merivesi oli lämmennyt sitten eilisen. Uin tämän kevään pisimmän lenkin, eikä sen jälkeen ollut edes kiire pukeutua, niin mukavasti aurinko lämmitti jo laiturilla. 

The Chosen – Valittu

Aloin pari päivää sitten katsoa pitkästä aikaa netistä Jeesuksen elämästä kertovaa sarjaa The Chosen. Kolme ensimmäistä kautta katsoin jo kauan sitten, ja nyt neljännen kauden loppupuolella alkavat vähitellen pääsiäisen tapahtumat. En olisi voinut paremmin valita hetkeä, kun juuri elämme pääsiäistä edeltävää hiljaista viikkoa.

Sarja pohjaa vahvasti Raamattuun, mutta on toki myös dramatisoitu ja käsittää yksityiskohtia, joita ei Raamatusta löydy. Huumoriakin on, neljännellä kaudella ehkä vähän liikaakin, mutta nyt olen vaiheessa, jossa Jeesus on matkalla Jerusalemiin. Tunnelmat kiristyvät ja aiheet vakavoituvat. Valitettavasti itse pääsiäisviikon tapahtumiin päästään vasta viitoskaudella, jota täytyy vielä odotella.

Mies ja aasi Jerusalemin Öljymäellä.

Mies ja aasi Jerusalemin Öljymäellä marraskuussa 2018.

Ja kun he lähestyivät Jerusalemia ja saapuivat Beetfageen, Öljymäelle, silloin Jeesus lähetti kaksi opetuslasta ja sanoi heille: ”Menkää kylään, joka on edessänne, niin te kohta löydätte aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa; päästäkää ne ja tuokaa minulle. Ja jos joku teille jotakin sanoo, niin vastatkaa: ’Herra tarvitsee niitä’.”
– Matt. 21:1–3

Kauniit ja raa’at tapahtumat

Pääsiäisen tarina ja tapahtumat ovat kauneimpia, joita tunnen. Ne ovat yhtä aikaa koskettavia, kauniita ja karmeita. Niissä tulee esiin mm. ihmisen raadollisuus, omahyväisyys, pelokkuus ja avuttomuus sekä toisaalta Jeesuksen kärsimyksen raakuus ja Hänen uskomaton nöyryytensä. Tunnelmat ovat kauttaaltaan vaikuttavia, jopa äärimmäisiä, ja on vaikea ajatella, että ne voisivat jättää ketään kylmäksi. Joko ne herättävät surua ja lopulta pääsiäisen iloa, tai sitten vihaa ja halveksuntaa. 

Via Dolorosa -kadun kyltti Jerusalemin Vanhassa kaupungissa.

Via Dolorosa, Jeesuksen kärsiymystie, Jerusalemin Vanhassa kaupungissa.

Kyseinen sarja kuvaa ihmisten tuntemuksia hyvin. Opetuslapsiakaan ei esitetä siloteltuina Jeesuksen seuraajina, vaan ihmisinä, joiden tunteet kuohahtelevat, kateus vaivaa, toisen tavat ärsyttävät, ja anteeksi pyytäminen ja antaminen on vaikeaa. Jeesus-parka on välillä hätää kärsimässä, kun Hänen sanomansa ei tunnu menevän perille, vaikka Hän kuinka puhuisi. Kovin inhimillistä siis. Siksikään ei kannata olla itselleen liian ankara. Jos eivät Jeesuksen aikalaiset ymmärtäneet tai uskoneet, vaikka näkivät, ei ole ihme, jos emme me aina ymmärrä ja usko, kun emme näe.

Katsoin kuvaani peilistä

8.4.2025

Katsoin iltapäivällä kuvaani peilistä. Ikä on ollut tänään vahvasti esillä. Kävin nimittäin tapaamassa anoppiani, joka täyttää 95 vuotta. Minulla on vielä pitkälti matkaa siihen, enkä edes tiedä, kuinka kauan matka vielä jatkuu. Se voi loppua hetkenä minä hyvänsä tai jatkua pitkäänkin.

Miksi juuri silmäpussit?

Peilistä näen kuvani, joka on joka päivä ja eri vuorokaudenaikoina erilainen. Aamulla tukka on takaraivolta pystyssä ja muutenkin miten sattuu. Silmät ovat usein aavistuksen turvoksissa illalla lotratun silmävoiteen vuoksi, sillä se leviää jostain syystä aina silmistä myös niiden ympärille. Se ei näytä hyvältä, sillä kyse ei siis ole silmänympärysvoiteesta, vaan silmään levitettävästä voiteesta hoitamaan kuivuutta ja jatkuvaa tulehdusta. Jos yö on mennyt katkeilevilla unilla, silmien turvotus on tietenkin muhkeampaa, ainakin alapuolelta.

Miksi ihmeessä Jumala keksi silmäpussit? Hän on tietysti luonut meidät pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta tämän yksityiskohdan olisi voinut jättää tekemättä. Vaikka todellisuudessa kyseinen luomus taitaa olla ihmistekoa; mitä lie stressiä, unettomuutta, vääränlaista ravintoa, sun muuta holtittomuutta. Paratiisissa ei tainnut olla silmäpusseja, tai ainakaan Raamattu ei niistä kerro.

Minä Kaivopuistossa keväällä 2023.

Tänään katsoin kuvaani peilistä, mutta tässä kuvassa olen Kaivopuistossa keväällä 2023.

Ehostettu päivänäkymä

Näin päivällä näkymä peilistä on vähän erilainen, etenkin kun kävin syntymäpäivätervehdyksellä anopin luona ja sorruin oikein ehostamaan kasvojani. Sekin alkaa olla melko turhaa touhua, kun ei ilman silmälaseja juuri näe, mitä on tekemässä.

Muistan yhä, kun muutimme lasten kanssa uuteen asuntoon Roihuvuoressa, ja naureskelin kylpyhuoneessa olleelle suurentavalle peilille. Kuka sellaistakin tarvitsee! Ei naurata enää – tarvitsen sitä enemmän kuin kehtaan myöntää.

Mutta kun on onnistunut tasoittamaan kasvojen kirjavuuden astetta tasaisemmaksi sekä sivelemään ripsiin väriä ja taivuttamaan ne kauniille kaarelle ylöspäin, niin ainakin ripset erottuvat kohtuu hyvin kasvoista, jotka muualta vetäytyvät vuosi vuodelta enemmän alaspäin.

Iloiset rypyt

Ryppyjä silmien ympärillä on paljon, mutta ne saavat mennä iloisten hetkien piikkiin. Sopiva kasvojen pyöreys kuulemma auttaa ryppyihin, mutta en kaipaa naamaani yhtään enempää pyöreyttä, sillä sitä on muualla jo aivan tarpeeksi. Liikaakin, jos minulta kysytään.

On vaikea tottua kehoon, joka ei näytä enää samalta kuin vielä vajaat kymmenen vuotta sitten, ja siihen asti noin 20 vuotta. En ole varma, totunko uusiin muotoihin koskaan. Kurinalaiset dieetit eivät jaksa innostaa, kun elämä (ja herkuttelu) maistuu niin hyvältä. Ja liikunta, jolla ennen kykeni pitämään painon kurissa, vaikka olisi vähän herkutellutkin, on erinäisten liikuntaelinvaivojen takia nykyään harvahkoa tai ainakin hidastempoista ja melko ponnetonta. Sillä ei enää pidetä ruodussa mitään.

Jos ikää karttuu, edessä on kuitenkin myös aika, jolloin kaikki lihasmassa surkastuu, ruokahalu vähenee, ja ylimääräinen rasva katoaa siinä samalla. 95-vuotias anoppinikin on vähitellen kuihtunut kovin pieneksi ja hennoksi, vaikka syökin hyvin ja terveellisesti. Kovin tanakoita ysikymppisiä tapaa harvoin.

Iltanäkymät

Illan tullen, kun vaahdotan pois kaikki maskit, paljastuvat jälleen omanikäisille tutut punoitukset ja epätasaisuudet. Silloin peili muistuttaa muutaman vuoden takaisesta ilmaisesta ihoanalyysistä, johon sorruin osallistumaan.

Ensimmäisenä siloposkinen ja vahvasti meikattu nuori nainen räpsäytti lähietäisyydeltä alaviistosta kuvan kasvoistani. Sitten hän läväytti sen isolle näyttöruudulle ruotien kaikki pienimmätkin ongelmat ja repsotuskohdat muistutellen siitä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta tältä olisi vältytty. Se kuulosti niin hirvittävältä ja nöyryyttävältä, että melkein purskahdin itkuun. 

Aivan niin ankara en jaksa itselleni olla. Vaikka vertailu muihin ihmisiin on turhaa, useimmiten saa kuitenkin vielä todeta, että näyttää nuoremmalta kuin joku itseä kymmenen vuotta vanhempi. Sitä paitsi ikä ei ole sitä, kuinka vanha olet, vaan sitä, kuinka monta vuotta olet nauttinut elämästä.

Ja kun tulee nukkumaanmenon aika ja yö koittaa, valot sammutetaan, eikä silloin näy rypyn ryppyä. Pelkkiä unia, jos ilman silmälaseja niitäkään.

Tänään kiitän

Tänäänkin on monta kiitoksen aihetta.

Kodin yksityiskohdat joista olen kiitollinen.

Kiitän kodista,
jokaisesta yksityiskohdasta ympärilläni,
muistoista joita olen saanut kerätä,
matkoilta, ystäviltä, lapsilta, perheeltä,
heistä kiitän,
kiitän turvasta jota koen täällä ollessani,
hiljaisuudesta ja musiikin äänistä,
keskusteluista joita saan käydä läheisten kanssa,
kiitän uusista elämän merkityksistä ja tulevista suunnitelmista.

Kotinäkymä keittiöstä makuuhuoneeseen.

Kiitän Sinusta Jumala
kun olet antanut minun Sinut löytää
ja olet ottanut suojelukseesi.

Tässä on hyvä olla.

Kiitollisuus koetuksissakin

Perjantai 28.3.2025

Viides päivä menossa sängyn pohjalla eikä vieläkään tunnu siltä, että olo helpottaisi. Tiistaina kuvittelin, että voin jo paremmin ja tauti on ohi parin päivän levolla. Kehuskelin jollekin, ettei ole päätä ja lihaksiakaan särkenyt. No, viikon mittaan on koettu sitäkin, yskitty keuhkot riekaleiksi ja niistetty nenä kipeäksi. Ääni on käheä kuin olisi ottanut tripla-annoksen testosteronia ja tupakoinut ikänsä.

Mutta flunssat eivät yleensä ole kuolemaksi. Vaativat vain aikaa ja rauhoittumista, kotikonsteja, kuumaa juotavaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ne on vain sairastettava pois. Ei ole mitään pikakelainta, jolla hypätään siihen vaiheeseen, että on taas terve. On mahdotonta nopeuttaa paranemista, vaikka seisoisi päällään, ja se ei todellakaan tässä kunnossa ole edes vaihtoehto. 

Helsingin rautatieaseman torni.

Tahtoisin jo päästä liikenteeseen ja nähdä muutakin elämää kuin hiljaisuuden oman kodin seinien sisällä.

Koetuksella

Tulee pettymyksiä, kun on suunnitellut tekevänsä jotakin, mutta joutuukin perumaan. Itselläni on kurja olo, kun en voi olla auttamassa anoppia ja hänen läheisiään, jotka juuri nyt tarvitsisivat eniten apua. Terveenä minulla olisi siihen hyvä mahdollisuus. Mutta on vain päivä toisensa jälkeen kerrottava, että en pääse. 

Tytär, joka vastikään sairasti saman rajun räkätaudin ja makoilee nyt puolestaan vatsataudin kourissa, sanoi juuri viikolla, että suvun naisia vähän koetellaan. Kun vanhin toipuu sairaalajaksosta ja totuttelee uudenlaiseen kotielämään, seuraava sukupolvi painii jaksamisen rajoilla auttaessaan ja selvitellessään kotihoitoja, aikatauluja, apuvälineitä ja ruokahuoltoa – ja loput makaavat kulkutaudeissa sängyn pohjalla. 

Odottelua

Sairastelusta tulee mieleen, millaista on odottaa Jumalan määrittämää aikaa ja Hänen suunnitelmiensa toteutumista. Siinä on paljon samaa: kärsimätöntä odotusta, kenties toiveiden toteutumattomuutta ja paikallaan pysymistä, vaikka haluaisi mennä eteenpäin. On vain luotettava, että kaikki järjestyy – aivan kuten on luotettava, että kyllä tästä kohta taas vauhtiin päästään.

Tavallaan on tietty kivaa lukea monta kirjaa viikossa ja katsella leffoja ja sarjoja putkeen, mutta sekin voi käydä tylsäksi, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Kun mihinkään kovin järkevään eivät panokset sairaana riitä. Ajattelu on kovin tahmaista.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen.

Jostain syystä ulkoilu, työnteko ja kaikenlainen puuhastelu tuntuu erityisen hyvältä silloin, kun se ei ole mahdollista. Miksiköhän juuri se tuntuu niin houkuttelevalta, mitä ei voi saada? Ajatuksiin nousee vanha sanonta ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Meidänhän tulisi arvostaa omaa elämäämme ja olla kiitollisia siitä, mitä on, sen sijaan että aina haaveilemme jostain (muka) paremmasta.

Mitä Raamattukin sanoo?

Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta.
Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto
teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.
– 1. Tess. 5:16–18

Voi, miten helposti ilo, kiitollisuus ja jopa rukous unohtuvat erilaisten vaivojen, jopa pikkuvaivojen, keskellä! Iso kuva katoaa, ja sitä alkaa keskittyä vain omaan pieneen itseensä ja harmeihinsa. Tessalonikalaiskirjeen teksti on osuva muistutus siitä, että paranemisen keskellä on hyvä pitää mielessä myös parannuksen teko.

Kun aamukahvikin maistuu kurkkukivulle

Tiistai 25.3.2025

Kaikki on mautonta ja hajutonta. Siis kaikki, mitä suuhunsa laittaa. Tänään on se flunssan vaihe, kun maku- ja hajuaisti katoaa. Se vie mukanaan aika monta ilon aihetta, kun aamukahvikin maistui pelkälle kurkkukivulle.

Kurkku on jo kolmatta päivää kuin raastinrauta. Eilen alkoi hakkaava yskä, tänään rohiseva lima yritti irrota jokaisella yskäisyllä, mutta liimautuikin johonkin puoliväliin. Tukehdutti ja pakotti rintakehää.

Hain apteekista lisää Vicks VaboRubia, jota olen hieronut rintaan ja liottanut kiehuvaan veteen ja hengitellyt niin syvään, että vatsassakin tuntuu. 

Upea Margot

Vaikka en ole jaksanut olla pystyssä, onneksi pää on ollut siinä kunnossa, että olen kyennyt lukemaan. Sinun, Margot meni parissa päivässä torkkujen lomassa. Se oli todellakin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon (v. 2021) arvoinen romaani – yhtä aikaa fiktiota ja Euroopan lähihistoriaa. Ja kosketti itseäni juuri siksi, että olen itse ollut noihin aikoihin useaan otteeseen Saksassa. 

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon v. 2021 voittanut Sinun, Margot -kirja.

Sinun, Margot on jännittävä tarina ja pala Euroopan lähihistoriaa. Suosittelen.

Kun asuin muurin murtumisen jälkeen entisen Itä-Saksan puolella Frankfurt/Oderissa lähellä Berliiniä koin juuri sen saman, mistä kirjailija teoksessaan puhuu. Osa itäsaksalaisista palvoi kaikkea, mitä länsi kykeni tarjoamaan; osa jäi aloilleen ja kaipasi vielä vuosien jälkeenkin takaisin DDR:n aikoihin. Heitä katkeroitti se, ettei yhdistynyt Saksa suostunut näkemään DDR:n ajoissa ja yhteiskunnassa mitään hyvää ja säilyttämisen arvoista.

Muistan kummastelleeni sitä aivan selkeiden faktojen pohjalta, mutta ymmärtäneeni inhimillisestä näkökulmasta katsoen. Se oli ollut miljoonien ihmisten identiteetti ja viitekehys yli 40 vuotta. Ihminen juurtuu ja leimautuu ympäristöönsä ja elinolosuhteisiinsa eikä niistä voi irtautua noin vain, vaikka muurit miten murtuisivat. Vanhat tavat istuvat lujassa.

Tee ei juuri maistu

Omien Frankfurtin aikojeni jälkeen en ole juuri nauttinut teetä, paitsi näin flunssassa. Silloin kuuma tee tuntuu ja jopa maistuu hyvältä – jos ylipäänsä jotain maistan. 

Teekuppi ja lusikka.

Tee maistuu ainoastaan flunssassa. Silloin kun maistan jotakin.

Mutta teeboikotilleni on hyvä syy. Sain tuolloin Saksassa asuessani pahan salmonellatartunnan ja jouduin viikoksi sairaalaan. Koska keho oli kuivunut ja hivenaineet vähissä, olin tiputuksessa, minkä lisäksi piti juoda vähintään kaksi litraa nestettä päivässä. Kraanavesi ei ollut juotavaa eikä sairaalassa ollut tarjolla kivennäisvettä, joten jouduin juomaan kaksi litraa kylmää teetä päivässä. Vaihtoehtoina oli ruusunmarja- ja kamomillatee. Jo niiden pelkkä haju saa minut edelleen voimaan pahoin.

Tajusin muuten vasta tänään, että Helsingin kaupunginteatterissa menee juuri näytelmänä Sinun, Margot. Olen tietty nähnyt keskustassa suuret mainoslakanat, mutta kun omat langat ovat joskus pitkät, yhdistäminen käy hitaasti. Sen haluaisin kyllä nähdä, jos lippuja vain vielä löytyy ja saan jonkun kaveriksi. Kunhan tästä tokenen ja aistit palautuvat.

,

Kirja vie muistoihin Itä-Berliinistä

Kotimatkalla junassa avasin vihdoin uuden kirjan Sinun, Margot, joka on odottanut lukemista pöydällä jo muutaman viikon. En ole päässyt siihen käsiksi, koska – kuten taannoin kerroin – halusin nyt kolmannella yrittämällä vihdoin saada loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.

Lue lisää

Yökylässä

Tiistai 18.3.2025

Olen tänään yön yli hoitajattarena. Se ei yleensä hoitajan tehtäviin kuulu, mutta me skoolasimme vähän kotiinpaluulle. Omassa lepotuolissa toipilas huokaisi tyytyväisenä, miten hyvä siinä on istua. Sytytimme kynttilän ja juttelimme hetken, mutta autoin hänet jo aikaisin nukkumaan. Viikko sairaalassa verotti voimia.

Siitä lähtien kun palasin takaisin Helsinkiin reilut viisi vuotta sitten, olen kokenut, että paikkani on olla hänen lähellään ja apunaan. Rakastan Helsinkiä, mutta kohdalleni tuntuu aina osuvan huono arpa naapurien suhteen. Ellei koira hauku pitkin päivää, niin sitten naapureiksi osuu yläkerrassa jymistävä ja huutava lapsiperhe tai seinän takana joka viikonloppu bailaavat nuoret aikuiset. Siksi en pidä mahdottomana muuttoa muualle – jonnekin, missä elämän tahti, tai kenties pikemminkin elämänmeno, on rauhallisempi. Mutta olen sanonut, että niin kauan kuin anoppi elää, en voi lähteä mihinkään.

Kynttilä pöydällä.

Sytytimme kynttilän ja skoolasimme vähän kotiinpaluulle.

Lupaus huolenpidosta

Vuosia sitten kävin naapurina olleessa palvelutalossa ulkoiluttamassa vanhuksia. Kun kerroin anopille tapaamisista heidän kanssaan, anoppi kysyi, hoitaisinko häntäkin sitten, kun hänestä tulee vanha. Silloin hän oli vielä nuori, vasta vähän yli kahdeksankymppinen. Lupasin tehdä niin, enkä aio pettää lupaustani, jos se suinkin on minusta kiinni.

Olen elänyt lapsuuteni pihapiirissä, jossa asui kolme sukupolvea. Isän vanhemmat asuivat talon toisessa päädyssä omassa asunnossaan, ja kivenheiton päässä oli myös vaarin veljen mökki, jossa hän asusteli ja oli osa perheyhteisöämme. Olen siis tottunut lapsesta saakka olemaan ikäihmisten kanssa ja auttamaan heitä. Ehkä juuri siksi he ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Joku on hyvä lasten, minä ehkä enemmän ikäihmisten kanssa.

Omalla paikalla

Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus olla apuna juuri tässä ja nyt. Aivan samalla tavalla kuin seitsemisen vuotta sitten, kun koin kutsun muuttaa Seinäjoelle ja sain olla lähellä isääni hänen viimeiset elinkuukautensa. Olin puhunut eräälle ystävälle siitä, että isä tarvitsisi jo apua ja että olisi ihanaa, jos asuisin lähempänä ja voisin auttaa. Ystävä muistutti, että Jumalalle kaikki on mahdollista.

Niin oli. Myin asuntoni ja mietin vain, minne muuttaisin, kunnes kolme viikkoa ennen muuttoa sain näyn, josta tiesin, että suuntana on Seinäjoki. Siinä vaiheessa ei tietenkään ollut mitään merkkejä siitä, että isällä ei enää olisi paljon aikaa jäljellä. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että sain nähdä isää viimeisten neljän kuukauden aikana enemmän kuin edellisten kymmenen vuoden aikana. Ja sain olla hänen vierellään viimeisen viikon sairaalassa, kun hän ei enää herännyt.

Mutta täällä sen sijaan odotellaan vielä tulevaa ja huhtikuisia 95-vuotispäiviä.

,

Virkistyspäivä

Lauantai 15.3.2025

Aina aamu ei tunnu hyvältä, vaikka kuinka aurinko paistaisi kirkkaasti sälekaihtimien välistä. Tai vaikka herätessä viesteissä odottaisi hauska video, joka saa nauramaan ääneen.

Sellaisina aamuina on suuri houkutus unohtaa ulkomaailma ja piiloutua peittojen alle sohvalle. Onneksi olin luvannut mennä katsomaan läheistäni sairaalassa, niin oli pakko nousta, laittautua ja lähteä liikenteeseen.

Tällä viikolla olen saanut nähdä, miten ainutlaatuinen luomus ihmiskeho on. Se voi saada pahojakin kolhuja, mutta sillä on uskomaton kyky uudistua, toipua ja palautua ennalleen, jopa vanhoilla päivillä. Toki jotkut meistä ovat ”teräksisempiä” kuin toiset. Onneksi omassa lähipiirissäni on juuri ollut tällainen teräksinen tapaus, joka jo odottaa innolla kotiinpaluuta.

Kaipasin virkistystä

Sairaalatunnelmien jälkeen kaipasin jotain ihan muuta. Onneksi on ystäviä, jotka saa seuraksi lyhyelläkin varoitusajalla. Bussimatkalla sairaalaan laitoin viestiä, ja parin tunnin kuluttua näimme jo myöhäisellä lounaalla. Rakastan näitä ihania ex tempore -tapaamisia, joita ei tarvitse vatvoa edestakaisin tai joihin ei tarvitse valmistautua muuten kuin tulemalla paikalle.

Tänään maistui hampurilainen ja lasi valkoviiniä. Kotonakin olisi ollut vielä jämiä lämmitettäväksi, mutta on hetkiä, kun kaipaa saada valmiin aterian eteensä ja on joku, jonka kanssa jakaa se. Siis ei välttämättä sitä omaa ateriaa, vaan sen hetken.

Entä jos en olisi saanut opiskella?

Jälkiruuaksi menimme Ateneumin uuteen näyttelyyn Rajojen rikkojat, jossa on esillä 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä. Siihen aikaan ”naistaiteilu” ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan pikemminkin taistelun tulos, kun tyttöjä ei suinkaan kasvatettu luomaan uraa, vaan olemaan vaimo ja perheenäiti.

Taidemuseo Ateneumin julkisivu, jossa mainosbanneri näyttelystä Rajojen rikkojat.

Ateneumin uusi näyttely Rajojen rikkojat esittelee 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä.

Näyttelyn jälkikahveilla Café Engelissä mietimme ystäväni kanssa, millaista se olisi ollut. Olemme molemmat lukijoita ja tiedonjanoisia, vanhoja opiskelukavereita. Jos edellisvuosisadan aikaan olisi saanut käydä edes muutaman vuoden koulua, se olisi jo riittänyt herättämään tiedonjanon. Ja jos sitä ei sitten olisi saanutkaan tyydyttää enempää, miltä se olisi mahtanut tuntua. Kun olisi sanottu, että nyt riittää, ota koruommel käteen ja ala valmistella kapioita, tai nyt hilkka päähän ja navettaan lypsylle, siihen et kirjoja tarvitse.

Olen kyllä tänä päivänä hyvinkin konservatiivisen perhemallin kannattaja, mutta sitäkin helpottaa varmasti se tosiasia, että olen saanut vapaasti opiskella niin pitkälle kuin on huvittanut. Olen saanut itse määrittää, mihin asti, eikä kukaan ole tullut sanomaan, että nyt riitti, loppu on miesten hommaa. Jos niin olisi tapahtunut, en menisi vannomaan, että ajatukseni olisivat tänä päivänä sellaiset kuin ovat. 

Anna Bilińskan maalaus Unter den Linden.

Unter den Lindenistä muistan DDR:n ajat, jolloin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat ankean harmaita. Mutta tässä Anna Bilińskan maalauksessa harmaus on kaunista harmautta.

Näyttelyn helmiä

Näyttely ei sinällään ollut minusta niin kovin erikoinen, mutta aina löytyy helmiä, jotka jäävät mieleen. Maalaus Berliinin vanhaa keskustaa halkovasta bulevardista Unter den Lindenistä kiehtoi. Sen harmaa tunnelma viehätti, vaikka siitä muistuikin mieleeni Unter den Linden DDR:n aikoihin, jolloin sitä pitkin myös kävelin. Silloinkin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat harmaita, mutta se oli ankeaa harmautta, toisin kuin puolalaisen Anna Bilińskan maalauksessa.

Ihailtavaa oli myös se, miten taiteilijat olivat saaneet tauluihin maalattujen naisten pukukankaiden pinnat tai pitsien kuviot ja rakenteet niin elävän ja aidon näköisiksi. Ne olivat yksityiskohtia, jotka jäivät vahvasti verkkokalvolle muistuttamaan taiteilijoiden uskomattomasta lahjakkuudesta. 

1800-luvun vannehame eli krinoliini.

Ihanat krinoliinit! Ne voisin ottaa, mutta korsetin puristus ei kiehdo.

Se, mitä voisin 1800-luvulta ottaa takaisin, olivat naisten leveähelmaiset puvut vannehameineen (krinoliineineen). Niitäkin oli pari esillä näyttelyssä. Mutta ei krinoliinia ilman korsettia. Se puristus ei kyllä kauheasti innostaisi. Ainoa hyvä puoli olisi, ettei ainakaan voi ylensyödä. Tuska korsetin sisällä olisi ollut hampurilaisaterian jälkeen kestämätön.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen