Tiistai 18.3.2025
Olen tänään yön yli hoitajattarena. Se ei yleensä hoitajan tehtäviin kuulu, mutta me skoolasimme vähän kotiinpaluulle. Omassa lepotuolissa toipilas huokaisi tyytyväisenä, miten hyvä siinä on istua. Sytytimme kynttilän ja juttelimme hetken, mutta autoin hänet jo aikaisin nukkumaan. Viikko sairaalassa verotti voimia.
Siitä lähtien kun palasin takaisin Helsinkiin reilut viisi vuotta sitten, olen kokenut, että paikkani on olla hänen lähellään ja apunaan. Rakastan Helsinkiä, mutta kohdalleni tuntuu aina osuvan huono arpa naapurien suhteen. Ellei koira hauku pitkin päivää, niin sitten naapureiksi osuu yläkerrassa jymistävä ja huutava lapsiperhe tai seinän takana joka viikonloppu bailaavat nuoret aikuiset. Siksi en pidä mahdottomana muuttoa muualle – jonnekin, missä elämän tahti, tai kenties pikemminkin elämänmeno, on rauhallisempi. Mutta olen sanonut, että niin kauan kuin anoppi elää, en voi lähteä mihinkään.
Sytytimme kynttilän ja skoolasimme vähän kotiinpaluulle.
Lupaus huolenpidosta
Vuosia sitten kävin naapurina olleessa palvelutalossa ulkoiluttamassa vanhuksia. Kun kerroin anopille tapaamisista heidän kanssaan, anoppi kysyi, hoitaisinko häntäkin sitten, kun hänestä tulee vanha. Silloin hän oli vielä nuori, vasta vähän yli kahdeksankymppinen. Lupasin tehdä niin, enkä aio pettää lupaustani, jos se suinkin on minusta kiinni.
Olen elänyt lapsuuteni pihapiirissä, jossa asui kolme sukupolvea. Isän vanhemmat asuivat talon toisessa päädyssä omassa asunnossaan, ja kivenheiton päässä oli myös vaarin veljen mökki, jossa hän asusteli ja oli osa perheyhteisöämme. Olen siis tottunut lapsesta saakka olemaan ikäihmisten kanssa ja auttamaan heitä. Ehkä juuri siksi he ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Joku on hyvä lasten, minä ehkä enemmän ikäihmisten kanssa.
Omalla paikalla
Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus olla apuna juuri tässä ja nyt. Aivan samalla tavalla kuin seitsemisen vuotta sitten, kun koin kutsun muuttaa Seinäjoelle ja sain olla lähellä isääni hänen viimeiset elinkuukautensa. Olin puhunut eräälle ystävälle siitä, että isä tarvitsisi jo apua ja että olisi ihanaa, jos asuisin lähempänä ja voisin auttaa. Ystävä muistutti, että Jumalalle kaikki on mahdollista.
Niin oli. Myin asuntoni ja mietin vain, minne muuttaisin, kunnes kolme viikkoa ennen muuttoa sain näyn, josta tiesin, että suuntana on Seinäjoki. Siinä vaiheessa ei tietenkään ollut mitään merkkejä siitä, että isällä ei enää olisi paljon aikaa jäljellä. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että sain nähdä isää viimeisten neljän kuukauden aikana enemmän kuin edellisten kymmenen vuoden aikana. Ja sain olla hänen vierellään viimeisen viikon sairaalassa, kun hän ei enää herännyt.
Mutta täällä sen sijaan odotellaan vielä tulevaa ja huhtikuisia 95-vuotispäiviä.
