Tiistai 18.3.2025

Olen tänään yön yli hoitajattarena. Se ei yleensä hoitajan tehtäviin kuulu, mutta me skoolasimme vähän kotiinpaluulle. Omassa lepotuolissa toipilas huokaisi tyytyväisenä, miten hyvä siinä on istua. Sytytimme kynttilän ja juttelimme hetken, mutta autoin hänet jo aikaisin nukkumaan. Viikko sairaalassa verotti voimia.

Siitä lähtien kun palasin takaisin Helsinkiin reilut viisi vuotta sitten, olen kokenut, että paikkani on olla hänen lähellään ja apunaan. Rakastan Helsinkiä, mutta kohdalleni tuntuu aina osuvan huono arpa naapurien suhteen. Ellei koira hauku pitkin päivää, niin sitten naapureiksi osuu yläkerrassa jymistävä ja huutava lapsiperhe tai seinän takana joka viikonloppu bailaavat nuoret aikuiset. Siksi en pidä mahdottomana muuttoa muualle – jonnekin, missä elämän tahti, tai kenties pikemminkin elämänmeno, on rauhallisempi. Mutta olen sanonut, että niin kauan kuin anoppi elää, en voi lähteä mihinkään.

Kynttilä pöydällä.

Sytytimme kynttilän ja skoolasimme vähän kotiinpaluulle.

Lupaus huolenpidosta

Vuosia sitten kävin naapurina olleessa palvelutalossa ulkoiluttamassa vanhuksia. Kun kerroin anopille tapaamisista heidän kanssaan, anoppi kysyi, hoitaisinko häntäkin sitten, kun hänestä tulee vanha. Silloin hän oli vielä nuori, vasta vähän yli kahdeksankymppinen. Lupasin tehdä niin, enkä aio pettää lupaustani, jos se suinkin on minusta kiinni.

Olen elänyt lapsuuteni pihapiirissä, jossa asui kolme sukupolvea. Isän vanhemmat asuivat talon toisessa päädyssä omassa asunnossaan, ja kivenheiton päässä oli myös vaarin veljen mökki, jossa hän asusteli ja oli osa perheyhteisöämme. Olen siis tottunut lapsesta saakka olemaan ikäihmisten kanssa ja auttamaan heitä. Ehkä juuri siksi he ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Joku on hyvä lasten, minä ehkä enemmän ikäihmisten kanssa.

Omalla paikalla

Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus olla apuna juuri tässä ja nyt. Aivan samalla tavalla kuin seitsemisen vuotta sitten, kun koin kutsun muuttaa Seinäjoelle ja sain olla lähellä isääni hänen viimeiset elinkuukautensa. Olin puhunut eräälle ystävälle siitä, että isä tarvitsisi jo apua ja että olisi ihanaa, jos asuisin lähempänä ja voisin auttaa. Ystävä muistutti, että Jumalalle kaikki on mahdollista.

Niin oli. Myin asuntoni ja mietin vain, minne muuttaisin, kunnes kolme viikkoa ennen muuttoa sain näyn, josta tiesin, että suuntana on Seinäjoki. Siinä vaiheessa ei tietenkään ollut mitään merkkejä siitä, että isällä ei enää olisi paljon aikaa jäljellä. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että sain nähdä isää viimeisten neljän kuukauden aikana enemmän kuin edellisten kymmenen vuoden aikana. Ja sain olla hänen vierellään viimeisen viikon sairaalassa, kun hän ei enää herännyt.

Mutta täällä sen sijaan odotellaan vielä tulevaa ja huhtikuisia 95-vuotispäiviä.

Lauantai 15.3.2025

Aina aamu ei tunnu hyvältä, vaikka kuinka aurinko paistaisi kirkkaasti sälekaihtimien välistä. Tai vaikka herätessä viesteissä odottaisi hauska video, joka saa nauramaan ääneen.

Sellaisina aamuina on suuri houkutus unohtaa ulkomaailma ja piiloutua peittojen alle sohvalle. Onneksi olin luvannut mennä katsomaan läheistäni sairaalassa, niin oli pakko nousta, laittautua ja lähteä liikenteeseen.

Tällä viikolla olen saanut nähdä, miten ainutlaatuinen luomus ihmiskeho on. Se voi saada pahojakin kolhuja, mutta sillä on uskomaton kyky uudistua, toipua ja palautua ennalleen, jopa vanhoilla päivillä. Toki jotkut meistä ovat ”teräksisempiä” kuin toiset. Onneksi omassa lähipiirissäni on juuri ollut tällainen teräksinen tapaus, joka jo odottaa innolla kotiinpaluuta.

Kaipasin virkistystä

Sairaalatunnelmien jälkeen kaipasin jotain ihan muuta. Onneksi on ystäviä, jotka saa seuraksi lyhyelläkin varoitusajalla. Bussimatkalla sairaalaan laitoin viestiä, ja parin tunnin kuluttua näimme jo myöhäisellä lounaalla. Rakastan näitä ihania ex tempore -tapaamisia, joita ei tarvitse vatvoa edestakaisin tai joihin ei tarvitse valmistautua muuten kuin tulemalla paikalle.

Tänään maistui hampurilainen ja lasi valkoviiniä. Kotonakin olisi ollut vielä jämiä lämmitettäväksi, mutta on hetkiä, kun kaipaa saada valmiin aterian eteensä ja on joku, jonka kanssa jakaa se. Siis ei välttämättä sitä omaa ateriaa, vaan sen hetken.

Entä jos en olisi saanut opiskella?

Jälkiruuaksi menimme Ateneumin uuteen näyttelyyn Rajojen rikkojat, jossa on esillä 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä. Siihen aikaan ”naistaiteilu” ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan pikemminkin taistelun tulos, kun tyttöjä ei suinkaan kasvatettu luomaan uraa, vaan olemaan vaimo ja perheenäiti.

Taidemuseo Ateneumin julkisivu, jossa mainosbanneri näyttelystä Rajojen rikkojat.

Ateneumin uusi näyttely Rajojen rikkojat esittelee 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä.

Näyttelyn jälkikahveilla Café Engelissä mietimme ystäväni kanssa, millaista se olisi ollut. Olemme molemmat lukijoita ja tiedonjanoisia, vanhoja opiskelukavereita. Jos edellisvuosisadan aikaan olisi saanut käydä edes muutaman vuoden koulua, se olisi jo riittänyt herättämään tiedonjanon. Ja jos sitä ei sitten olisi saanutkaan tyydyttää enempää, miltä se olisi mahtanut tuntua. Kun olisi sanottu, että nyt riittää, ota koruommel käteen ja ala valmistella kapioita, tai nyt hilkka päähän ja navettaan lypsylle, siihen et kirjoja tarvitse.

Olen kyllä tänä päivänä hyvinkin konservatiivisen perhemallin kannattaja, mutta sitäkin helpottaa varmasti se tosiasia, että olen saanut vapaasti opiskella niin pitkälle kuin on huvittanut. Olen saanut itse määrittää, mihin asti, eikä kukaan ole tullut sanomaan, että nyt riitti, loppu on miesten hommaa. Jos niin olisi tapahtunut, en menisi vannomaan, että ajatukseni olisivat tänä päivänä sellaiset kuin ovat. 

Anna Bilińskan maalaus Unter den Linden.

Unter den Lindenistä muistan DDR:n ajat, jolloin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat ankean harmaita. Mutta tässä Anna Bilińskan maalauksessa harmaus on kaunista harmautta.

Näyttelyn helmiä

Näyttely ei sinällään ollut minusta niin kovin erikoinen, mutta aina löytyy helmiä, jotka jäävät mieleen. Maalaus Berliinin vanhaa keskustaa halkovasta bulevardista Unter den Lindenistä kiehtoi. Sen harmaa tunnelma viehätti, vaikka siitä muistuikin mieleeni Unter den Linden DDR:n aikoihin, jolloin sitä pitkin myös kävelin. Silloinkin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat harmaita, mutta se oli ankeaa harmautta, toisin kuin puolalaisen Anna Bilińskan maalauksessa.

Ihailtavaa oli myös se, miten taiteilijat olivat saaneet tauluihin maalattujen naisten pukukankaiden pinnat tai pitsien kuviot ja rakenteet niin elävän ja aidon näköisiksi. Ne olivat yksityiskohtia, jotka jäivät vahvasti verkkokalvolle muistuttamaan taiteilijoiden uskomattomasta lahjakkuudesta. 

1800-luvun vannehame eli krinoliini.

Ihanat krinoliinit! Ne voisin ottaa, mutta korsetin puristus ei kiehdo.

Se, mitä voisin 1800-luvulta ottaa takaisin, olivat naisten leveähelmaiset puvut vannehameineen (krinoliineineen). Niitäkin oli pari esillä näyttelyssä. Mutta ei krinoliinia ilman korsettia. Se puristus ei kyllä kauheasti innostaisi. Ainoa hyvä puoli olisi, ettei ainakaan voi ylensyödä. Tuska korsetin sisällä olisi ollut hampurilaisaterian jälkeen kestämätön.

Keskiviikko 12.3.2025

Kun astuin ulos sairaalan ovesta, maisema oli muuttunut täysin. Päivän valo oli poissa, ja harmaa maa oli muuttunut valkoiseksi. Katuvalojen keilassa näkyi, miten sateli hiljakseen lunta. Oli ihana hiljaisuus, sillä lumi ei pidä ääntä. Piha oli tyhjä. Olimme vain minä ja jänis, joka loikki samassa esiin pusikosta ja tien yli.

Raitis ilma tuntui hyvältä.

Puiden oksat ja katuvalon keilassa näkyvä lumisade.

Kun astuin ulos sairaalan ovesta, päivän valo oli poissa ja sateli hiljalleen lunta.

Läheisten hätä tekee levottomaksi

Kurkussa tuntui itkua. En tiedä, oliko se helpotusta vai luopumisen tuskaa. Tai jossain tulevaisuudessa tulevan tuskan ennakointia.

Potilas voi hyvin. Ajatus oli entisellään. Kasvojen vammatkin olivat lähteneet paranemaan vauhdilla. Olin odottanut pahempaa. Sain hieroa hänen jalkojaan ja rasvata kasvoja, laittaa yöksi silmätipat ja peitellä, ettei tule kylmä. Pidimme pitkään kädestä kiinni. Molemmat olivat säikähtäneet. Molemmilla silmät kostuivat.

Elämän hauraus muistuttaa aina ajoittain itsestään. Kun arki pyörii, sitä ei aina tahdo muistaa tai siihen ei kiinnitä huomiota. Sitten yksi puhelinsoitto herättää muistamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja millainen meidän elämämme todellisuus on.

Vaikka en ole murehtijoista pahimpia ja vaikka tiedän, miten turhaa murehtiminen on, läheisten hätä ja elämän haasteet saavat olon levottomaksi. Pari päivää on ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, kun ajatukset pyörivät ympyrää ja maalaavat kuvia, jotka eivät välttämättä ole tosia. 

Katumusta elämän lopulla

Olisinko voinut toimia toisin, ja miksi en toiminut toisin? Jos vain…

En ole aina vapaa syyllisyyden tunteista, vaikka ymmärrän, että en ole syyllinen tapahtumiin, jotka ovat osa elämää. Joskus monien sattumien summia, jos niin uskoo, tai vain yksinkertaisesti niin tarkoitettuja, koska kaikella on aikansa ja paikkansa. 

Tänään kuitenkin muistan, että elämä on hauras, ja rikkauksista suurimpia ovat toiset ihmiset. Kun läheinen, ystävä, tuttava tai kaukaisempikin tulee mieleen, en viivytä viestiä, enkä soittoa enkä vältä tapaamista, jos se suinkin on mahdollista. 

Harva katuu elämänsä lopulla sitä, että on tehnyt liian vähän töitä tai saavuttanut liian vähäpätöisen aseman yhteiskunnassa. Mutta moni on katunut sitä, että ei ole elänyt omannäköistään elämää välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ja että on antanut liian vähän aikaa ystäville ja ihmisille, jotka ovat tärkeitä ja rakkaita.

Keskiviikko 5.3.2025: Tukka hyvin kaikki hyvin, lauloi Mikko Alatalokin jo kymmenisen vuotta sitten. Tänään on taas tukka hyvin – ja joo, kaikki ihan hyvin. Kävin nimittäin kampaajalla. Olen käynyt samassa paikassa jo kohta 30 vuotta, siitä lähtien, kun palasin Saksasta ja asettauduin Helsinkiin joulukuussa 1995. Elämässäni on siis jotakin pysyvää.

Perjantai 28.2.2025

Kaupungilla pistivät silmään tangoissa liehuvat Suomen liput. En saanut päähäni kuin googlaamalla, miksi juuri tänään: Kalevalan päivä. 

Suomen lippu tangossa Kalevalan päivänä.

Suomen liput liehuivat kaupungilla Kalevalan päivän kunniaksi. Älä Kalevala pahastu, etten ole sinua lukenut.

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole lukenut Kalevalaa. Sen runomitta ei oikein nappaa mukaansa. Monta muutakin suomalaista merkkiteosta on yhä lukematta. Kotihyllyssäkin odottaa pari. Seitsemän veljestä on jotenkin niin vanhakantaista kieltä ja siirtolohkareen päällä huutelua, etten ole mitenkään saanut luettua. Ja toinen on Sinuhe egyptiläinen, jonka aika ei ole edelleenkään tullut. Teksti vain ei ole päässyt silmissäni lentoon.

Pelkkää tuhlailuako?

Siitä huolimatta ostin taas tänään muutaman kirjan lisää. Ajattelin ensin pistäytyä lempidivarissani, Kummisedässä, mutta Kampin läpi kulkiessani tulinkin piipahtaneeksi uudistetussa Suomalaisessa. 

Uudistus oli onnistunut. Oli laitettu kivat sohvat ja lepotuolitkin hyllyjen väliin, ja pokkarit, joista pidän enemmän kuin kovakantisista, olivat keskeisellä paikalla. Sieltä bongasinkin kolme pokkaria kohtuulliseen könttähintaan 16 euroa.

Kun kävelin ulos kaupasta, tuli jostain syystä mieleen, että tuhlailua kai sekin. Onko tämä tarpeen? Entä kun taas muutan? Taas kymmenen laatikollista painavia kirjoja ja lisää tulee. 

Kolme uutta kirjaa pinossa pöydällä.

Vähän uutta luettavaa. Saa nähdä, lähtevätkö tekstit lentoon.

Lapsuudenkotien kokemuksia

Lapsuudenkodissani lukemista ei oikein arvostettu. Sain kuulla, että se on ”joutavanpäiväistä”, kun kesälomalla kyhjötin kirjojeni kanssa ja uppouduin tarinoihin. Minulle se vain ei ollut joutavanpäiväistä silloin eikä ole edelleenkään, vaan monen uuden ajatuksen lähde, mielikuvituksen herättelijä ja media, joka ei koskaan vanhene.

Erään ystäväni kokemus on toisenlainen. Hän on kasvanut kulttuurikodissa, jossa seinät oli vuorattu kirjoilla. Se on syy, miksi hän ei halua kotiinsa esille yhtään ainutta kirjaa. 

Muutakin kulttuuria

Mutta Kalevalan päivän viikkoon on kuulunut muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Keskiviikkona näimme ystävän kanssa Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia viivapiirroksia, Maija Lavosen tekstiili- ja valotaidetta sekä belgialaisen arkkitehdin Marie-José van Heen tarjoaman kummallisen kokemuksen kodin arkkitehtuurista. Kummallisen siksi, että ymmärsimme pääsevämme sisään johonkin kodinomaiseen tilaan, mutta katselimmekin sitten lähinnä vain valokuvia ja suunnitelmia. Tai ehkä emme vain ymmärtäneet, mitä meidän olisi pitänyt kokea.

Henrik Tikkasen viivapiirros Merkkimuseon näyttelyssä.

”Kuitenkin totuus paljastuu vain vastakohtien kautta. Valkoinen paljastaa mustan ja musta valkoisen. Ja mikä on sitten totuus? Harmaa tietysti, mikäpä muu.” Osuva sitaatti Henrik Tikkasen viivapiirroksia esittelevästä näyttelystä.

Ruokakulttuurista sain nauttia Tuijan-päivänä tiistaina, kun anoppi vei lounaalle Strindbergille. Ruoka oli erinomaista, ellei olisi tarvinnut kuunnella viereisen pöydän nuorten uraohjusten kovaäänistä työelämäselostusta. 

Tuhotut hengähdyshetket

Tulipahan taas mieleen, miten ravintoloiden ja kahviloiden pöydissä kokouksiaan pitävät, koneitaan näpyttelevät ja puhelimiinsa kailottavat valkokaulustyöläiset ovat riistäneet muiltakin vapaa-ajan hengähdystauot tuomalla omat työnsä näihin tiloihin. Harvassa ovat enää vaikkapa kahvilat, joissa voi oikeasti nauttia leppoisasta hetkestä ja ystävän kanssa jutustelusta, kun niistä on tullut toimistotyöläisten sivukonttoreita tai opiskelijoiden työnurkkauksia. Nostan hattua jokaiselle yrittäjälle, joka laittaa ikkunaansa kyltin:

Pidähän tauko ja tule ihan vain kahville tai lounaalle,
niin meillä on kaikille kivempaa!

Lauantai 22.2.2025

Josko kolmas kerta toden sanoisi, mietin, kun aloin lukea kolmatta kertaa Dostojevskin klassikkoteosta Rikos ja rangaistus. Kaksi ensimmäistä kertaa jäivät muutamaan kymmeneen sivuun, mutta nyt näyttää paremmalta, kun pari sataa sivua on jo takana. Rikos on tehty, ja haluan vielä nähdä, mikä on rangaistus.

Fjodor Dostojevskin kirja Rikos ja rangaistus.

Kolmannella yrittämällä tuntuu siltä, että nyt selvitän loppuun asti, millainen on Raskolnikovin rikoksesta kärsimä rangaistus.

Rangaistuksesta tuntuu olevan jo viitteitä. Omatunto vaivaa tekijää, ja mikä onkaan sen kauheampaa. Se voi viedä mielenvikaisuuteen asti.

Herkkä omatunto

Itselläni on varsin herkkä omatunto, ja vaikka en moisiin kirjan kaltaisiin rikoksiin olekaan syyllistynyt, vähemmästäkin olen käynyt läpi omantunnon kivistystä ja rauhattomuutta, joka ei helpota, ennen kuin teko on sovitettu. Aina ei ole mahdollista hyvittää tekojaan tai sanojaan, mutta anteeksi voi aina pyytää. Vaan ei ole sekään helppoa. Joskus siihen on mennyt vuosia, ennen kuin on kyennyt nöyrtymään ja myöntämään anteeksi pyydellen väärät tekonsa tai sanansa. 

Mutta se kannattaa aina, sillä ei ole montakaan sanaa, joka tuottaisi samanlaisen helpotuksen ja sielun levon kuin ”anteeksi”.

Rikos ei kannata

Rikoksista puheen ollen päivällä tuli mieleen eräs tuttava nuoruusajoilta. Mietin, mitä hänellä mahtaa kuulua. Hänen elämänsä oli jo teini-iässä melkoista kipuilua ja kapinointia, ja koska se ennustaa usein rankkaa aikuiselämää, kävi mielessä, onkohan hän enää edes hengissä.

Netti on varsin hyvä tietolähde, kun osaa etsiä oikeasta paikasta ja oikeilla hakusanoilla. Sieltä löytyi myös vanha tuttava. Kuten pelkäsin, hän oli joutunut rikosten tielle, ollut päihdekatkolla ja vankilassa useampaan kertaan ja kuollut pari vuotta sitten. 

Jäi haikea mieli. Meillä oli aikanaan lämpimät välit ja muistan, miten joskus yritin päästä käsiksi hänen sisimpäänsä, kun hän herkällä hetkellä raotti vähän verhoa. Mutta lopulta hän aina löi haavansa leikiksi ja palasi kapinalliseen rooliinsa. 

Tulppaanikimppu ja palava tuikku lauantai-iltana.

Lauantai-illan lukuhetkessä jäin myös miettimään nuoruuden tuttavaa, josta kävi ilmi, että hän oli kärsinyt rikoksistaan rangaistukset kovimman kautta.

Jos Jumalaa ei ole

Harvoin toinen ihminen voi pelastaa toista vääriltä valinnoilta. Tarvitaan henkilön omaa lujaa tahtoa ja päättäväisyyttä tai vielä jotain paljon suurempaa: Jumalaa, jota meistä kumpikaan ei silloin vielä tuntenut. 

Etukäteistietojeni mukaan myös Dostojevski pohtii kirjassaan jumaluutta ja Jumalan olemassaoloa sekä sitä, onko ihmisen otettava Hänen paikkansa, jos Jumalaa ei ole. Jokainen minut tunteva tietää, mikä minun vastaukseni Dostojevskin pohdintoihin on, mutta jatkan lukemista, jotta selviää, mitä mieltä Rikos ja rangaistus siitä on.

Sunnuntai 16.2.2025

En ihmettele, että puhutaan aurinkoenergiasta. Jotain energisoivaa siinä todellakin on – sekä lämpöä että valoa. Valo energisoi etenkin näin talviaikaan. Oli siis aika upeaa herätä kuulaaseen pakkasaamuun, kun aurinko on paistellut aamusta asti.

Talviauringon haittapuolena on se, että se nostaa esiin kaikki pölyt pinnoilta ja näyttää, miten likaisia talven pimeyden suojissa olleet ikkunat ovatkaan. On yhtä sun toista tahraa, kynttilöiden poltosta syntynyttä harmaata huurretta ja ulkopuolella katupölyyn sekoittunutta sadevesien valumaa. Mutta niinhän se on: valo paljastaa kaiken saastaisuuden, jota pimeydessä varjelemme.

 

Ruokapöytä auringon paljastamien likaisten ikkunoiden äärellä.

Valo todella paljastaa saastaisuuden. Kevättalven auringon varjopuoli on talven pimeyden varjoista esiin tulleet likaiset ikkunat. Tässä edellisessä kodissa Pietarinkadulla.

Perinteistä pakkassäätä

Helsingissä on normaali talvinen pakkassää, peräti kymmenisen astetta. Pohjoistuuli vain tekee siitä tuplaten kylmemmän tuntuista. Odottelen tässä vielä hetken, ennen kuin lähden pulahtamaan mereen. Tuulen lupailtiin lauhtuvan, joten ei ole sitten niin kylmä kiskoa lämmintä päälle.

Mutta tänä talvena näitä pakkasia ei ole juuri ollut. Olen kulkenut viikkokausia sulia katuja pitkin kesälenkkareissa. Välillä on ollut niin lämmintä, että olisi voinut keventää talvitakista pykälän verran kevyempään.

Millään suurilla ilmastonmuutoksilla en tätä kuitenkaan perustelisi. Kaksi viimeistä talvea ovat olleet runsaslumisia, ja täällä kantakaupungissa lumi on toki sinänsä ihanaa, mutta melkoinen riesa, kun ei sille oikein löydy sijoituspaikkaa.

Onneksi en enää autoile, sillä lumisina talvina se on täällä tuskaisaa. Parkkipaikkoja ei löydy ja jos löytyykin, ne ovat kivettyneiden lumivallien takana.

Makuuhuone kevättalven auringon valossa.

Näin talven keskellä aurinko lämmittää ja valaisee aivan erityisellä tavalla. Antaa energiaa, aurinkoenergiaa.

Kiireettömälläkään ei ole sunnuntaina kiire

Tykkään näistä sunnuntaiaamuista, kun ei ole kiire minnekään. Vaan eihän minulla ole arkenakaan kiire minnekään. Silti viikonloppu antaa kiireettömällekin henkisen vapauden, ettei tarvitse tehdä mitään eivätkä aikataulut paina.

Anoppi kylläkin soitteli hetki sitten ja kyseli, olenko tulossa sinne päin. No mikä ettei, siinä saa ilmaiseksi juuri sopivan mittaisen kävelylenkin: tarpeeksi liikettä, mutta selkä ja lonkat eivät kipeydy liiaksi. Tämä on näitä iän mukanaan tuomia liikunnan iloja.

Ystävänpäivän iloinen hetki

Pistäydyin kyllä anopilla juuri perjantaina, kun oli ystävänpäivä. Ystäviksihän meitä voisi kutsua, vaikka meillä on alun perin ollut toisenlainen sidos. Hän ilahtui, kun vein vähän ystävänpäivän kukkia ja laskiaispullia, jotka nautimme kahvin kanssa. 

Anoppi keittää aina tosi maukasta kahvia, mutta tällä kertaa menivät laskut sekaisin. Lisättiin sitten vähän pikakahvia sekaan, ettei tarvinnut ihan teetä juoda.

Sitten naurettiin, kun anoppi oli käynyt ostamassa itselleen moottoroidun sängyn. Ei naurettu sängylle, vaan hänen tarinoinnilleen. Anoppi kuvaili eri sänkyvaihtoehtoja ja kertoi, ettei halunnut sellaista, jossa on laidat.

– On kuin häkissä olisi, kun on laidat sivuilla ja jalkopäässä. Ne on vanhuksille, jotka putoilee sängystä. Minä en putoile, ja sitten jos putoan, niin se on sitten siinä, naureskeli tämä kohta 95-vuotias teräslady.

Aurinkoista sunnuntaita jokaiselle juttujani lukevalle! 

Sunnuntai 9.2.2025

Elämään tulee säännöllisesti aikoja, kun hiljenen. En saa sanotuksi mitään, koska kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä kerrottavaksi. Silti ajateltava ja pohdittavaa on paljon.

Odotuksen ajat ovat kiinteä osa hengellistä elämää, jos haluaa etsiä Jumalan tahtoa omassa elämässään ja seurata Hänen johdatustaan. Minä tahdon. Se ei ole aina helppoa, mutta se on palkitsevaa. Se vaatii hurjasti kärsivällisyyttä ja malttia, jota minulla ei luontaisesti ole. Mutta olen saanut kokea niin vahvasti Jumalan johdatuksen elämässäni, etten enää voisi toimia toisin, vaikka liha kuinka vastustaisi ja pelkäisi tai ihmiset ympärillä ihmettelisivät.

Irti hiljaisuuteen

Olen taas kerran irtautunut kaikesta maallisesta tekemisestä hiljaisuuteen, lukemaan, kuuntelemaan ja rukoilemaan. Ja odottamaan, että tietäisin, mihin suuntaan lähteä.

Olen kuunnellut paljon C.S. Lewisin kirjoihin pohjautuvia puheita, joissa käsitellään juuri Jumalan luonnetta, johdatusta sekä Hänen aikansa ja valmistamansa tehtävän odottamista. Se ei ole omissa käsissä, vaan Hänen käsissään ja tulee aina ajallaan – ei useinkaan niin nopeasti kuin toivoisi, mutta ei myöskään koskaan liian myöhään. Nämä opetuspuheet ovat puhutelleet, koskettaneet ja ennen kaikkea rohkaisseet luottamaan.

Toisin kuin jotkut saattavat ajatella, odottaminen ei ole passiivista. Se on aktiivinen valinta. Se on antautumista kasvuun, riisuttavaksi, karsittavaksi ja ohjattavaksi. Se on valmistamista ja valmistautumista tulevaa varten.

Tällainen toisten silmissä usein passiiviselta näyttävä odottaminen vaatii lujuutta, sillä se on yksinäistä vaellusta. Harva ymmärtää sitä, ja omille valinnoille voi olla vaikea saada tukea. Ehkä se onkin juuri siksi aikaa, jolloin hakeutuu erityisen lähelle Herraa. Hän ymmärtää, ja Hän tukee.

Elokuvatkin herkistää

Sellaisina aikoina on herkkä kuulemaan, näkemään ja tuntemaan. Itku tulee pienestäkin ilosta tai mieliharmista, kauniista sanoista, musiikista, elokuvien tarinoista. Olen ollut viikonlopun vähän huonossa kunnossa ja lähinnä makoillut katsellen elokuvia. Kyynelehdin juuri elokuvan The Holdovers loppukohtauksia. Elokuvassa kärttyisä sisäoppilaitoksen historian opettaja, kapinallinen nuori sekä sotilaspoikansa menettänyt keittiöemäntä jäävät yksin kampukselle joululoman ajaksi muiden lähtiessä perheittensä luo. Kun lopussa kaikki henkilöhahmojen haavat aukeavat selitykseksi rikkinäisyydelle ja ristiriitaiselle käytökselle, kurkkua kuristaa. Kukaan ei äksyile tai kapinoi syyttä. Elokuvassa oikeudenmukaisuus ei voita, mutta hyvyys nousee oman edun ja kipujen ohi. Hyvyys koskettaa, sillä se on heijastusta taivaallisesta. Hyvyys ja rakkaus on Jumalan luonne.

Kohtaus elokuvasta The Holdovers.

Hyvät ja koskettavat elokuvat ovat tänä päivänä harvassa. The Holdovers kosketti syvästi. Nauratti myös.

Jostain syystä olen viikonloppuna katsonut juuri elokuvia, jossa oman edun tavoittelijat ja fariseukset käyttävät valtaansa niihin, joille totuus on tärkeämpi kuin oma maine tai asema. Se vetoaa ja puhuttelee, sillä heikolta näyttävät osoittautuvat aina lopulta henkisesti vahvemmiksi.

Voi vääristelyä!

Tänään on kuohuttanut myös se totuuden vääristely, jota on ollut pakko seurata jo yli vuoden Israelin ja Gazan tapahtumissa. Kunpa olisikin vaikutusvaltaa, jotta saisi ääntään kuuluviin tässä maailmassa, joka on unohtanut historian tapahtumat tai vääristelee niitä! En edes ymmärrä, kenen eduksi. Juuri nyt näyttää siltä, että pelkän pahuuden ja valheen tähden. 

En voi muuta kuin kehottaa ihmisiä tutustumaan historiaan ja seuraamaan vaikka Instagramissa sellaisia tilejä kuin @natebuzz (paikan päällä Israelissa, autenttisia videoita ja kuvia, rohkaisua kristityille ottaa kantaa), @honestreporting (paljastaa median uutisoinnin vääristymiä ja Hamasin propagandaa sekä Hamasin listoilla olevia muka puolueettomia journalisteja) ja @douglasmurray (pitkäaikainen brittijournalisti, joka tuntee hyvin Israelin ja Palestiinan tilannetta ja historiaa; jakaa myös muuta sisältöä).

Nathaniel Buzolicin kuva Israelista sivustolta @natebuzz.

Suosittelen seuraamaan Instagramissa sivustoa @natebuzz Tarvitsemme autenttista ja totuudellista tietoa Israelin tilanteesta ja Hamasin terrorismista.

Mikä parasta, jokainen meistä voi rukoilla. Se on liian usein käyttämätön voimavara, kun muuta reittiä ei tunnu olevan. Ja Hänen tahtonsa on varmasti, että rukoilemme Hänen omaisuuskansansa puolesta.

Ja tämä on se uskallus,
joka meillä on häneen,
että jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan,
niin hän kuulee meitä.
– 1. Joh. 5:14; 33/38

Perjantai 3.1.2025: Joulukuusi alkoi pudotella neulasiaan sillä vauhdilla aina ohi kulkiessani, että tänään oli aika riisua joulu pois. Se poisriisuminen ei ole ollenkaan niin mukavaa kuin jouluun valmistautuminen. Toinen on iloista odotusta, toinen taakse jättämistä.

Maanantai 30.12.2024

Aamuhetki kotona ikkunan ääressä on päivän paras hetki, kuten olen podcastissanikin kertonut. Silloin luen, rukoilen ja hiljennyn etsimään uusia oivalluksia ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Usein luen rinnakkain jotain puhuttelevaa hengellistä kirjaa ja Raamattua, ja oikein odotan uutta päivää, että pääsen taas paneutumaan aiheeseen. Muita kirjoja luen yleensä muulloin kuin aamuisin.

Lepoa lukemisten välillä

Viime viikkoina lukeminen on kuitenkin ollut takkuista. Ei ole tullut kohdalle mitään puhuttelevaa, ja Raamatun lukukin on ollut paljon mannalappujen varassa eli jotakuinkin summittaista. Tokihan Raamattu puhuu niinkin, mutta olen kaivannut syventymistä erityisesti johonkin tiettyyn kirjaan, jotta saisin taas uutta ymmärrystä. 

Mutta aina ei aukea. Kai me tarvitsemme väliin myös lepotaukoja, jolloin uuden oppimista olennaisempaa on panna vanhoja oppeja käytäntöön. En voi sanoa, että olisin siinäkään erityisesti kunnostautunut, joten ehkä on sitten vain ollut aika antaa niin hengen, sielun kuin ruumiinkin levätä.

Tänään kuitenkin nappasin hyllystä kirjan, joka on ollut siellä vuosikausia. Luulin lukeneeni sen, mutta jäykät kannet ja siloiset sivut kertoivat, ettei niiden sisään ollut vielä koskaan kurkistettu.

Kirja on nimeltään 31 päivän matka. Opas rukoukseen ja rakkauteen Jumalan suurten lupausten äärellä (toim. Leo Meller, Kuva ja Sana, 2004; valitettavasti saatavilla enää antikvariaateista). Kirjaan on koottu eri kirjoittajien ajatuksia rukouksesta, kristillisestä elämästä ja siitä todistamisesta.

Kirjan 31 päivän matka kansikuva.

Poikkeuksellisesti aloitin kirjan jostain puolivälin jälkeen, kun käsittelyssä oli Jumalaa kunnioittava elämänlaatu ja monille kristityillekin vaikeat aiheet: suhtautuminen omistamiseen, rahaan, materialismiin, antamiseen, yksinkertaiseen elämään sekä täydelliseen antautumiseen Jumalalle.

Maltanko luopua omastani?

Kun meitä pyydetään luopumaan omastamme, aika monelle käy kuin nuorelle miehelle, jolla oli paljon omaisuutta: hän synkistyi Jeesuksen puheista ja meni murheissaan pois (Mark. 10:22). Ja mitä Jeesus sanoikaan neuvoksi, kun mies halusi periä ikuisen elämän: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” (Mark. 10:21)

Moni kääntyy pois siinä vaiheessa, kun pitäisi seurata kuuliaisena; toiset silloin, kun pitäisi uhrata omasta maallisesta hyvästä. On vaikea luopua jostain, mitä pitää itse ansaittuna ja omanaan. Tilanne helpottuu, kun ymmärtää, että kaikki, mitä tässäkin ajassa omistamme, on lahjaa Jumalalta.

Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin
vastoin vallitsevia arvoja
ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.

Osa meistä on kutsuttu työhön, joka edellyttää kaiken jättämistä taakse. On luovuttava kodista ja omaisuuksista, jopa kotimaasta. Toisen kutsu on pysyä paikallaan ja antaa kaikesta – kenties hyvinkin runsaasta, mitä on saanut– niiden hyväksi, jotka enemmän tarvitsevat ja jotka eivät vielä Jeesusta tunne.

”Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin vastoin vallitsevia arvoja ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.” Näkemykset todellisuudesta poikkeavat niin suuresti toisistaan. Raamatullinen elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaisuudestaan huolimatta askeettista ja ankaran kurinalaisuuden sävyttämää, vaan vähässäkin rikasta ja anteliasta. Siihen antautuvan öljyastia ei tyhjene eivätkä jauhot lopu (1. Kun. 17:16), vaan oikeasti täyttyvät aina tarpeen mukaan. 

Sen olen saanut itsekin kokea, ja siitä tämäkin käteeni aamulla osunut kirja monin sanoin todistaa.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen