Vaikka olen lukenut Raamatun läpi muutamaan kertaan ja luen sitä päivittäin enemmän ja vähemmän, kirjasta nousee edelleen esiin jakeita, jotka tuntuvat siltä kuin en olisi niitä vielä koskaan nähnyt. Usein ne tulevat vastaan juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee ja kun niiden sanoma pamahtaa kuin tikka tauluun – keskelle.

Kelvatkoot suuni sanat ja sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.
– Ps. 19:15; RK

Kirjoittaminen ja omat kirjoitukset ovat pyörineet viime aikoina mielessä. Kirjoittamalla olen aina osannut parhaiten ilmaista itseäni ja ajatuksiani. Kirjoittaminen on tempoltaan hitaampaa ja harkitsevampaa kuin puhe, jota sitäkin yleensä tulee kiitettävästi, ainakin määrällisesti. Puhuessa vain tulee kiirehdittyä, niin etteivät sanamuodot aina ole loppuun asti harkittuja eivätkä ehdi jalostua sellaiseen muotoon kuin syvimmilläni olen halunnut ilmaista. 

Onko kirjoittaminen kuitenkaan ”se juttu”?

Kesän alussa jouduin pohdiskelemaan, onko kirjoittaminen lopulta kuitenkaan sellainen elämäni kutsu ja tehtävä kuin olen itse kohdalleni mieltänyt. Olisiko minun oikeasti suuntauduttava aivan toisin? Olenko jumittunut ajatukseen, että kirjoittaminen olisi jonkinlainen suuri lahja, jota minun tulee käyttää, mutta edellytyksiä ei ehkä olekaan? Yritänkö olla jotakin enemmän kuin olen? Teenkö omasta keskinkertaisuudestani jotakin isompaa kuin se todellisuudessa on?

Näihin kysymyksiin sain vastauksen, kun rukoilin ystävän kanssa, ja rohkenen jatkaa eteenpäin omalla paikallani, vaikka se olisi vaatimatonkin.

Kolme käsikirjoitusta

Tämän vuoden aikana olen työstänyt kahta eri käsikirjoitusta ja kolmas on työn alla. Ensimmäinen käsikirjoitusprojekti keskeytyi ja haudattiin minusta riippumattomista syistä. Se oli valtaisa pettymys. Ensi tunnelma oli, että puolen vuoden työ valui hukkaan. Sain kuitenkin ymmärtää, että silläkin – kuten kaikella elämässä – oli tarkoituksensa. Opin valtavasti pitkästä kirjoitusprosessista ja siinä tarvittavasta pitkäjänteisyydestä. Tärkeintä oli kuitenkin, että innostuin ja rohkaistuin vihdoin työstämään omia muistikirjoihin ja tietokoneelle kertyneitä tekstejäni.

Toisen käsikirjoituksen lähetin alkukesästä kustantajalle arvioitavaksi. Se on nyt todellisuudessa Jumalan kädessä ja omat käteni voivat enää taipua ristiin siinä uskossa ja toivossa, että teksti voisi jonain päivänä ilmestyä kirjana. 

Raakamateriaalia luettavaksi

Kolmannen tekstikokoelman olen antanut ensimmäisille kriitikoilleni luettavaksi. Tekstit perustuvat päiväkirjamerkintöihini 20 vuoden ajalta ja ovat henkilökohtaisempia kuin mikään, mistä olen kirjoittanut, vaikka olen aina kirjoittanut elämästäni varsin avoimesti. Ne ovat todellista raakamateriaalia. Kertovat ihmisestä, joka on raakile ja rikki lähes kaikilla elämänaloilla.

Raakamateriaali on lainaus upeasta kirjasta nimeltä Theo of Golden. Siinä Theo ehdottaa tapaamalleen miehelle etuliitettä Saint, pyhä, mutta mies torjuu sen jyrkästi. Hän on mielestään pysyvästi kelpaamaton pyhien joukkoon, sillä hän vihaa lankoaan, turhautui opettamaan vähäosaisia lapsia, elää kädestä suuhun ja avoliitossa, mikä on äidin silmissä syntiä. Siten hän tuskin tekee maailmasta parempaa paikkaa. Siihen Theo toteaa, että juuri sellaisille, meille, on olemassa nimitys raakamateriaalia.

Kaksi kriitikkoa

Toinen kriittisistä lukijoistani tietää elämäni käänteistä ja erityisesti koettelemusten ajoista enemmän kuin ehkä kukaan muu. Hän on kulkenut rinnallani, kuunnellut, rohkaissut ja rukoillut puolestani vähintäänkin viimeiset 30 vuotta. Silti hänen kommenttinsa oli, ettei hän tiennyt eikä ollut ymmärtänyt – miten vaikeita tilanteet ovat olleet ja miten syvällä olen ollut. Itkimme yhdessä. Ilman häntä ja ilman Jumalaa en olisi selvinnyt.

Toinen kriitikkoni kertoi lukeneensa tekstit, toista sataa liuskaa, yhdeltä istumalta. Saattaa tietenkin olla, että hän minut tuntevana on hieman puolueellinen, mutta silti hänen palautteensa rohkaisi suuresti. 

Tunteet pinnassa

Tämä kolmas kirjoitusprosessi on ollut tunteikas. Välillä on pitänyt nostaa sormet näppäimiltä, riisua lasit päästä ja pyyhkiä silmiään. Mutta itku on ollut puhdistavaa. Se on ollut jälkityöstöä ja kiitollisuutta siitä, mihin olen päässyt sieltä, missä olen ollut heikoimmillani ja missä olen ollut liian pitkään. Silti ilman sitä pitkää aikaa en olisi tässä. 

Nähtäväksi jää, missä muodossa, milloin ja minne tarjoan tekstejäni ja näkevätkö ne koskaan päivänvaloa muualla kuin omien tai muutamien läheisten silmien alla. 

Mutta palaan vielä alun ajatukseen raamatunjakeista, jotka tietyllä hetkellä pulpahtavat esiin ja puhuttelevat. Koska Jumalan tahdon täyttäminen ja Hänen matkassaan kulkeminen on elämäni ykkösasia myös kirjoittamisen osalta – mitä ja miten kirjoitan –, niin tämän jakeen sanat voisin juuri nyt lausua ääneen: ”Kelvatkoot suuni sanat ja sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.” (Ps. 19:15; RK)

Muistiin olen ne jo kirjoittanut – päiväkirjaan, josta ne vielä kerran muistuttavat tästäkin hetkestä ja ajatuksista, joita juuri nyt mielessäni viljelen.