Vaan minne sielu lentää?

Katselin iltapäivällä pikakelauksella Norjan kuningas Haraldin hautajaisia. Tilaisuus oli juhlava, vaikuttava – ja ylellinenkin, kuten kuninkaallisissa tilaisuuksissa on tapana. Kaiken seremoniallisuuden keskellä näkyi kuitenkin myös läheisten liikutus ja suru. Suru rakkaan ihmisen poismenosta on sama asemaan katsomatta.

Kun kuninkaan arkku tuotiin ulos tuomiokirkosta, taivaalla nähtiin kunnianosoituksena ns. Missing Man -muodostelma. Siinä neljä hävittäjää lentää rinnakkaisessa muodostelmassa, kunnes yksi koneista nousee ylös pilviin jättäen jälkeensä tyhjän tilan.

Muodostelma symbolisoi kauniilla tavalla vainajan sielun siirtymistä tuonpuoleiseen ja sitä aukkoa, minkä se jättää maan päälle asetoverien keskuuteen, tai sitäkin enemmän läheisten ja ystävien keskuuteen.

Vaan minne sielu lentää? Kenen sielu päätyy lopulta taivaaseen? Ja mitä tapahtuu sieluille, jotka eivät mene taivaaseen?

Taivas ja itse luotu ”taivas”

Monesti nekin ihmiset, jotka eivät usko Jumalaan missään muodossa, ajattelevat lopulta päätyvänsä taivaaseen. Toista vaihtoehtoa ei nähdä, tai ei haluta nähdä. Ei ole taivasta ja helvettiä; on vain taivas, joka on tavoiteltava paikka usein vasta siinä vaiheessa, kun ihmistä ei enää ole. Läheisiä lähetellään pilven reunalle, vaikka he olisivat rakentaneet itselleen aivan omanlaisensa taivaan.

Neljän hävittäjän Missing Man -lentuemuodostelma sinivalkoisella taivaalla.

Yhden hävittäjän irtautuminen muodostelmasta symbolisoi sielun siirtymistä tuonpuoleiseen ja jäljelle jäävää tyhjää tilaa.

Taivas on Jumalan koti

Taivas on kuitenkin Jumalan valtakuntaa, Hänen kotinsa. Hän on kutsunut sinne jokaisen, mutta moni on kieltäytynyt kutsusta. Jumala lähetti oman Poikansa Jeesuksen maan päälle tuomaan kutsun henkilökohtaisesti jokaiselle. Jumalan tahto on, että kaikki tulisivat, sillä Hän on valmistanut jokaiselle huoneen, mutta Hän haluaa ensin luoda suhteen heihin, jotta kukaan ei astuisi sisään vieraana tai väärin perustein.

Emmehän me mene tässäkään ajassa vieraan henkilön kotiin asumaan, emmekä etenkään sellaisen henkilön luo, jota vastustamme ja jopa pilkkaamme. 

Kutsu ja avain

Jumala on elävä Persoona, ja Hän ottaa kotiinsa ne, jotka tuntevat tai haluavat tuntea Hänet. Vaihtoehtoisesti Jumala antaa ihmiselle elämän päättyessä ihmisen oman tahdon mukaan paikan, joka ei ole Jumalan taivasten koti, vaan Hänen vastustajansa koti. 

Valittavana on siis kaksi paikkaa. Jumalan koti taivaassa on varattu ihmisille, jotka ovat ottaneet vastaan kutsun ja Jeesuksen pelastustyön suoman avaimen. Jumalan vastustajan koti taas odottaa niitä, jotka loppuun asti kieltävät Jumalan ja Hänen tahtonsa ja ovat tietoisesti hylänneet Hänen kutsunsa ja vieraanvaraisuutensa. 

Jeesuksella on avain jokaiselle kutsutulle. Siksi kannattaa tutustua Häneen nyt ja ottaa Hänen tarjoamansa pelastuksen avain vastaan, kun sielu ei ole vielä irtautunut muodostelmasta ylös pilviin.

Puhdas omatunto on pienestä kiinni

Kävin eilen ruokaostoksilla. Tarjolla oli paria eri punaista omenalajiketta ja valitsin houkuttelevan näköiset hieman kalliimmat omenat. Maksaessani käytän usein itsepalvelukassoja, etenkin, kun kassoilla on ruuhkaa. Tällä kertaa valitsin vahingossa omenoille väärän koodin. Kun kilohinta ilmestyi näytölle, tajusin heti painaneeni väärää painiketta. Olisi pitänyt kurkistaa vielä hinnaston toiselle sivulle, josta oikea hintakoodi olisi todennäköisesti löytynyt.

Hoidin kuitenkin ostokset loppuun ja maksoin ne pois, sillä kaupassa oli jonoa sekä normaali- että itsepalvelukassoille. Vapaata henkilökuntaa ei näkynyt, jotta olisin voinut pyytää jotakuta korjaamaan hinnan.

Kolme punakeltaista omenaa kristallikulhossa.

Silti koko toimituksen ajan mielessä pyöri vain liian alhainen kilohinta, jonka olin ostamilleni omenoille valinnut. Mitä Jumala ajatteli? Vaikka kukaan muu ei virhettä saisi tietää, Hän tietää. Hän näki kaiken. Pyytelin mielessäni anteeksi ja kyselin, josko voisin antaa asian olla; kyse oli vain muutamasta kymmenestä sentistä. Jospa tätä ei nyt luettaisi kovin suureksi synniksi… 

Mutta ei ole pieniä ja suuria syntejä. On vain syntejä. Jeesus sovitti meidän velkamme, mutta ei siksi, että me voisimme tietoisesti tehdä uutta velkaa. Tai edes vahingossa, mutta tietäen, että tämä ei mennyt oikein. Miten voisin koskaan puhua rehellisyyden merkityksestä, jos lähtisin ulos todistellen itselleni, että erotus on niin pieni?

Astuin ulos itsepalvelualueelta ja jäin suljettuna olleen kassan luo tutkimaan digikuittiani. Arvelen, että Jumala kuuli sisäisen ristiriitani ja haluni toimia oikein. Kuin tilauksesta kyseinen kassa kuulutettiin avattavaksi ja nuori työntekijä käveli ohitseni kassalle, jonka ääressä seisoin. Kerroin virheeni, hän palautti väärän hinnan ja punnitsi omenat oikealla hinnalla. Kiitti vielä rehellisyydestä. 

Erotus oli 0,93 senttiä – puhtaan omantunnon hinta.

Väsynytkin uudistuu

Kirjoitin eilen päiväkirjaan fyysisestä väsymyksestä, jota olen viime aikoina potenut pientenkin ponnistelujen jälkeen. Sitä on vaikea hyväksyä, kun on ollut elämässään fyysisesti pääosin hyvävointinen, liikunnallinen ja jopa hyväkuntoinen. 

Oma väsymys on enemmän terveyteen kuin suoranaisesti vanhenemiseen liittyvää, vaikka ikääkin jo on enemmän kuin ehkä haluaisi.

Sisäinen uudistuminen

Mutta tänään vastaan tuli lohduttava raamatunkohta, joka muistutti siitä, että vaikka kehomme näyttäisi ulkoisesti heikkenevän, sisäinen minämme voi siitä huolimatta yhä vahvistua. 

”Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin [murtuukin], niin sisällinen [sisäinen ihmisemme] kuitenkin päivä päivältä uudistuu.” (2. Kor. 4:16; 33/38, hakasulkeissa 1992.) Englanninkielinen raamatunkäännös puhuu ulkoisen ihmisen ’kuihtumisesta’ tai ’riutumisesta’ (waste away).

Juuri sitä ihmiselle vanhetessa tapahtuu. Alamme kuihtua. Lihasmassa hupenee, ihon kimmoisuus vähenee ja tulee ryppyjä, hiukset harmaantuvat ja harvenevat, kolottaa niin niveliä kuin lihaksiakin, ja kaikenlainen palautuminen ja paraneminen hidastuu. Monelle tulee erinäisiä sairauksia, jotka vaikuttavat jaksamiseen.

Taivas ja meri yhdistyvät utuisessa kesäsäässä, horisontissa vain valkoinen purjeven.

 

Ei viimeistä käyttöpäivää

Jumala on kuitenkin luvannut, että ”[t]eidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4; 1992.) Hänen huolenpitonsa ja kutsunsa ei siis himmene, vaikka me vanhenemme. Hänen silmissään. Hänen tarkoituksilleen meidän elämässämme ei ole viimeistä käyttöpäivää. Etsivä voi löytää vielä viimeisillä voimillaankin.

Fyysinen vanheneminen ja riutuminen on siinä mielessä merkityksetöntä, että Jumala uudistaa meitä sisäisesti ja hengellisesti loppuun asti. Hän vahvistaa meitä hengessä, niin että tapahtuipa mitä tahansa, Hänen voimansa, rohkeutensa ja viisautensa meissä vie eteenpäin. 

Vihreä oksanalku kivimuurissa.

Vahvuus ei tule meistä

Kukaan ei ole itsessään vahva, mutta uskon kautta itse Kristus asuu meidän sydämissämme ja vahvistaa meidän sisäistä ihmistämme. Heikoissakin elää silloin voima, joka on paljon ihmistä suurempi.

Me voimme olla suljettuina kotiin, liikuntakyvyttömiä, huonokuuloisia ja fyysisesti puolisokeita, ja silti Jumala täyttää meissä kutsun ja tehtävän, jonka on itse kullekin antanut. Olipa ikämme tai vointimme mikä tahansa, olemme tarpeellisia ja arvokkaita silloinkin, kun emme jaksa nousta, tehdä tai panostaa.

Monin verroin takaisin

Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodista tai vaimosta tai veljistä tai vanhemmista tai lapsista ja joka ei saisi tässä ajassa monin verroin takaisin ja tulevassa maailmanajassa iankaikkista elämää.
– Luuk. 18:29–30;  RK, korostus TN

Nämä sanat ovat käyneet taas kerran toteen omassa elämässä. Olen antanut elämäni Jumalan käsiin ja pyytänyt Hänen johdatustaan kaikessa, jotta voisin elää Hänen tahdossaan siten kuin Hän on varta vasten suunnitellut minua varten.

Uskallatko luopua kaikesta?

Kuten olen niin monessa yhteydessä kertonut, se elämä on ollut kovin erilainen kuin mitä itse suunnittelin. Siinä mielessä olen luopunut paljosta, ellen jopa kaikesta, kuten Pietarikin väitti tehneensä seuratessaan Jeesusta (Mark. 10:28). 

Luopuminen ei ole tapahtunut hetkessä, eikä se ole tapahtunut helposti. On asioita, joista olen pitänyt tiukasti kiinni vielä siinäkin vaiheessa, kun olen jo ymmärtänyt, että tämä ei ole minua varten eikä minun tieni. 

Kerrostalojen katot aamutaivasta vasten.

Jumalan lupaukset kantavat jokaisena uutena aamuna.

Uudet turvarakenteet

Työ ja tekeminen on ollut tärkeää, ja kun se on vaihtunut enemmän pienimuotoisiin mutta tarkkarajaisiin tehtäviin läsnäolon kautta ja levosta käsin, identiteetti on pitänyt omaksua uudelleen. On ollut unohdettava määrät, maineet ja kunniat, jotta voi keskittyä sisältöön ja tarkoitukseen.

Ympäröivän yhteiskunnan tarjoama sosiaalisesti hyväksyttävä malli on käynyt niin vieraaksi, että tuntuu oikeammalta seurata sitä sivusta. Tietyt velvoitteet on hoidettava, keisarille on annettava, mikä keisarille kuuluu, mutta muuten voi kulkea toiseen suuntaan ja eri reittejä kuin keisari. Se on edellyttänyt päästämistä irti turvarakenteista, joita maailma ja yhteiskunta tarjoaa.

Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.
– Ps. 20:8; RK

Voimme siis valita, käymmekö taistelujamme Jumalan valtakunnan vai maailman säännöillä ja turvaverkkojen varassa.

Tapahtukoon se Sinun aikataulussasi

Luopuminen ”kaikesta” tarkoittaa käytännössä myös sitä, että en voi määrittää itse kaikkia aikatauluja, elämän isoja tai pieniä lähtöjä ja tuloja tai suuntaa. Jumala ei tunnetusti ole koskaan myöhässä, mutta ei Hän aina paljasta ja valmista asioita myöskään reilusti etuajassa. Jumalan johdatuksessa kalkkiviivat tulevat tutuiksi, sillä vasta niillä kohdin vastaukset usein tulevat. Tai urheilutermejä enemmän lainatakseni, vasta lankulla, juuri ennen ponnistusta hiekkaiselle alastulopaikalle. Aika usein on myös uskallettava ponnistaa luottaen siihen, että tuleva kirkastuu kyllä ilmalennon aikana.

Varjokuva, jossa äiti syöttää lusikalla ruokaa lapselle.

Jumalan huolenpito on monin verroin enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Kuva Anni Laukan teoksesta May Every Child Be Fed, Lux Helsinki.

Viime päivät olen elellyt kalkkiviivoilla. Hieman jännittyneenä, mutta sisimmässä silti ihmeellinen rauha ja usko Jumalan lupauksiin ja Hänen huolenpitoonsa. Mihin muuhun voisin turvata, kun Hän sanassaan lupaa niin paljon ja niin ihmeellisiä asioita? Jos kieltäisin ne kohdaltani ja ylipäänsä, mihin enää uskoisin?

Kymmenkertaisesti takaisin

Eilen sitten kävi toteen se, minkä Jeesus Luukkaan evankeliumissa lupaa: rukoukseni ja odotukseni todentuivat moninkertaisesti – kymmenkertaisesti. Sain jälleen kerran kokea konkreettisesti, että Jumala ei omiaan hylkää eikä jätä, vaan pitää huolen, täyttää öljyastiat, ei anna kenkien kulua edes 40 vuoden vaelluksessa ja antaa moninkertaisesti taloja ja peltoja, veljiä ja sisaria tässä ajassa ja tulevassa.

Tulevaisuus kirkastui taas palan matkaa, mutta ei liian pitkälle, jotta en lähtisi kulkemaan oman itseni varmuudessa, vaunuilla ja hevosilla, vaan tunnustaisin Herramme, Jumalan, nimeä ja turvaisin Hänen apuunsa jatkossakin. 

Päiväkirja-
merkintöjä ja muita kirjoituksia

Vaikka olen lukenut Raamatun läpi muutamaan kertaan ja luen sitä päivittäin enemmän ja vähemmän, kirjasta nousee edelleen esiin jakeita, jotka tuntuvat siltä kuin en olisi niitä vielä koskaan nähnyt. Usein ne tulevat vastaan juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee ja kun niiden sanoma pamahtaa kuin tikka tauluun – keskelle.

Kelvatkoot suuni sanat ja sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.
– Ps. 19:15; RK

Kirjoittaminen ja omat kirjoitukset ovat pyörineet viime aikoina mielessä. Kirjoittamalla olen aina osannut parhaiten ilmaista itseäni ja ajatuksiani. Kirjoittaminen on tempoltaan hitaampaa ja harkitsevampaa kuin puhe, jota sitäkin yleensä tulee kiitettävästi, ainakin määrällisesti. Puhuessa vain tulee kiirehdittyä, niin etteivät sanamuodot aina ole loppuun asti harkittuja eivätkä ehdi jalostua sellaiseen muotoon kuin syvimmilläni olen halunnut ilmaista. 

Kannettava tietokone pöydällä.

Onko kirjoittaminen kuitenkaan ”se juttu”?

Kesän alussa jouduin pohdiskelemaan, onko kirjoittaminen lopulta kuitenkaan sellainen elämäni kutsu ja tehtävä kuin olen itse kohdalleni mieltänyt. Olisiko minun oikeasti suuntauduttava aivan toisin? Olenko jumittunut ajatukseen, että kirjoittaminen olisi jonkinlainen suuri lahja, jota minun tulee käyttää, mutta edellytyksiä ei ehkä olekaan? Yritänkö olla jotakin enemmän kuin olen? Teenkö omasta keskinkertaisuudestani jotakin isompaa kuin se todellisuudessa on?

Näihin kysymyksiin sain vastauksen, kun rukoilin ystävän kanssa, ja rohkenen jatkaa eteenpäin omalla paikallani, vaikka se olisi vaatimatonkin.

Kolme käsikirjoitusta

Tämän vuoden aikana olen työstänyt kahta eri käsikirjoitusta ja kolmas on työn alla. Ensimmäinen käsikirjoitusprojekti keskeytyi ja haudattiin minusta riippumattomista syistä. Se oli valtaisa pettymys. Ensi tunnelma oli, että puolen vuoden työ valui hukkaan. Sain kuitenkin ymmärtää, että silläkin – kuten kaikella elämässä – oli tarkoituksensa. Opin valtavasti pitkästä kirjoitusprosessista ja siinä tarvittavasta pitkäjänteisyydestä. Tärkeintä oli kuitenkin, että innostuin ja rohkaistuin vihdoin työstämään omia muistikirjoihin ja tietokoneelle kertyneitä tekstejäni.

Toisen käsikirjoituksen lähetin alkukesästä kustantajalle arvioitavaksi. Se on nyt todellisuudessa Jumalan kädessä ja omat käteni voivat enää taipua ristiin siinä uskossa ja toivossa, että teksti voisi jonain päivänä ilmestyä kirjana. 

Raakamateriaalia luettavaksi

Kolmannen tekstikokoelman olen antanut ensimmäisille kriitikoilleni luettavaksi. Tekstit perustuvat päiväkirjamerkintöihini 20 vuoden ajalta ja ovat henkilökohtaisempia kuin mikään, mistä olen kirjoittanut, vaikka olen aina kirjoittanut elämästäni varsin avoimesti. Ne ovat todellista raakamateriaalia. Kertovat ihmisestä, joka on raakile ja rikki lähes kaikilla elämänaloilla.

Raakamateriaali on lainaus upeasta kirjasta nimeltä Theo of Golden. Siinä Theo ehdottaa tapaamalleen miehelle etuliitettä Saint, pyhä, mutta mies torjuu sen jyrkästi. Hän on mielestään pysyvästi kelpaamaton pyhien joukkoon, sillä hän vihaa lankoaan, turhautui opettamaan vähäosaisia lapsia, elää kädestä suuhun ja avoliitossa, mikä on äidin silmissä syntiä. Siten hän tuskin tekee maailmasta parempaa paikkaa. Siihen Theo toteaa, että juuri sellaisille, meille, on olemassa nimitys raakamateriaalia.

Pino päiväkirjoja ikkunan edessä.

Nämä päiväkirjat olen täyttänyt käsin. Loput olen nakutellut koneelle.

Kaksi kriitikkoa

Toinen kriittisistä lukijoistani tietää elämäni käänteistä ja erityisesti koettelemusten ajoista enemmän kuin ehkä kukaan muu. Hän on kulkenut rinnallani, kuunnellut, rohkaissut ja rukoillut puolestani vähintäänkin viimeiset 30 vuotta. Silti hänen kommenttinsa oli, ettei hän tiennyt eikä ollut ymmärtänyt – miten vaikeita tilanteet ovat olleet ja miten syvällä olen ollut. Itkimme yhdessä. Ilman häntä ja ilman Jumalaa en olisi selvinnyt.

Toinen kriitikkoni kertoi lukeneensa tekstit, toista sataa liuskaa, yhdeltä istumalta. Saattaa tietenkin olla, että hän minut tuntevana on hieman puolueellinen, mutta silti hänen palautteensa rohkaisi suuresti. 

Tunteet pinnassa

Tämä kolmas kirjoitusprosessi on ollut tunteikas. Välillä on pitänyt nostaa sormet näppäimiltä, riisua lasit päästä ja pyyhkiä silmiään. Mutta itku on ollut puhdistavaa. Se on ollut jälkityöstöä ja kiitollisuutta siitä, mihin olen päässyt sieltä, missä olen ollut heikoimmillani ja missä olen ollut liian pitkään. Silti ilman sitä pitkää aikaa en olisi tässä. 

Nähtäväksi jää, missä muodossa, milloin ja minne tarjoan tekstejäni ja näkevätkö ne koskaan päivänvaloa muualla kuin omien tai muutamien läheisten silmien alla. 

Mutta palaan vielä alun ajatukseen raamatunjakeista, jotka tietyllä hetkellä pulpahtavat esiin ja puhuttelevat. Koska Jumalan tahdon täyttäminen ja Hänen matkassaan kulkeminen on elämäni ykkösasia myös kirjoittamisen osalta – mitä ja miten kirjoitan –, niin tämän jakeen sanat voisin juuri nyt lausua ääneen: ”Kelvatkoot suuni sanat ja sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.” (Ps. 19:15; RK)

Muistiin olen ne jo kirjoittanut – päiväkirjaan, josta ne vielä kerran muistuttavat tästäkin hetkestä ja ajatuksista, joita juuri nyt mielessäni viljelen.

Usko ja pelko sulkevat toisensa ulos

Olenko ainoa, jolla synkät ajatukset tunkevat mieleen tahtomattakin? Maanantait ovat usein päivistä raskaimpia. Aamusta asti on ankea olo ikään kuin uusi alkava viikko ja sen tuomat käänteet pelottaisivat jo ennen kuin saa jalkansa sängystä lattialle.

Silti tiedän, että usko ja pelko eivät voi kulkea käsi kädessä. Todellisuudessa ne sulkevat aina toisensa ulos, vaikka ovatkin yhdessä osa monen kristityn elämää. Vuorotellen. 

Pelot tulevat ajatusten kautta

Toisin kuin ehkä kuvittelemme, pimeys ja pelot eivät aina tule sen kautta, mitä näemme, vaan mitä ajattelemme. Toistamme ajatuksissamme valheita, jotka ovat äänekkäämpiä kuin totuus. Maalaamme mielessämme synkeän kuvan tulevasta tietämättä, toteutuuko se kuva koskaan. Usein ei toteudu. Otamme mallia menneestä, jo taakse jääneestä epäonnistumisesta tai koettelemuksesta, jota kannamme mukanamme, vaikka se on jo mennyt ja käsitelty. Tai ajattelemme, että voimme uskoa omalla kohdalla hyvään vasta, kun olemme itse järjestäneet asiat parhain päin. Tehneet kaikkemme, väsymykseen ja epätoivoon asti.

Mieli uusiksi

Raamattu puhuu Roomalaiskirjeessä mielen uudistuksesta, jotta voisimme ymmärtää Jumalan tahdon ja sen, mikä on hyvää ja täydellistä (Room. 12:2). Mieli ei kuitenkaan muutu yrittämällä enemmän, vaan antautumalla syvemmin. Heittäytymällä suuren Jumalan käsivarsille ja uskomalla kaiken sen, mitä Hän on luvannut, sillä inhimillinen järkeily vie ajatukset varsinkin hädän hetkellä helposti yhä suurempaan sekasortoon.

Kun Jumalan Sana saa täyttää meidän ajatuksemme, valheiden ja vääristymien häiritsevä meteli vaimenee. Jeesus on tie, totuus ja elämä. Hän voitti vihollisen valheet Sanan voimalla. Kirjoitukset kumosivat totuudessaan valheen joka kerta. 

Repaleiset pilvet ja Eiranranta.

Valta valita ajatukset

Jos mikä tahansa edessä tai meneillään oleva aiheuttaa pelkoa, voi muistuttaa itseään siitä, ettei Jumalan antama Henki ole pelkuruuden henki, vaan voiman ja rakkauden henki (2. Tim. 1:7). Pyhä Henki on kuin taskulamppu, joka valaisee ajatuksemme ja näyttää, ovatko ne pidettäviä vai pois heitettäviä. Meillä on itsellä valta valita, mille ajatuksille annamme tilaa ja mille emme, ja siinä Pyhä Henki on paras oppaamme. 

Valo on valheen vihollinen

Valheet vihaavat valoa yhtä paljon kuin vihollisemmekin. Mutta vihollinen on sitkeä. Janotessamme mielen uudistusta saatamme huomata, että erilaiset häiriötekijät, kiire, työhuolet tai aivoton kännykän selaus vievät entistä enemmän huomiota väsyttäen ja turruttaen mieltämme. Tarvitaan tietoista vetäytymistä hiljaisuuteen, yksinäisyyteenkin, jotta Pyhä Henki pääsee luomaan uutta. Jumala ei vain korjaa vanhaa, vaan luo meihin puhtaan sydämen ja antaa uuden, vahvan hengen (Ps. 51:12).

Jumala ei kuitenkaan syytä meitä, jos pelko ohittaa uskon. Hän ei hylkää meitä epäuskoomme, vaan kutsuu luokseen lepäämään. Kun sanomme Hänen kutsulleen kyllä, rauha levittäytyy järjen pinnistelyjen ylle vakuuttaen meidät tulevaisuudesta ja toivosta, joka löytyy yksin Hänestä. 

Tätä en ole ansainnut

Elämän huippuhetkillä, kun sydän tuntuu pakahtuvan kiitollisuudesta, tai kun kohdalle tulleet suuret haasteet ovat ratkenneet, ajattelen toisinaan, etten ole tätä mitenkään ansainnut. En ole tehnyt mitään tai ollut niin erikoinen, että olisin ansainnut Jumalan suuria siunauksia, ihmeellistä apua ja onnen hetkiä. Sellainen ansaitsemattomuuden tunne tuntuu armolta ja vain syventää kiitosmieltä.

Keltainen kuumailmapallo kirkkaansinisellä taivaalla.

Elämän huippuhetkinä kokee toisinaan, että tätä en ole ansainnut. Miten ihminen voisikaan ansaita Jumalan hyvyyttä!

Toisena hetkenä, kun haasteet ja vaivat lyövät vasten kasvoja, ajattelen joskus samaan tapaan, etten ole tätä ansainnut. En koe tehneeni mitään niin väärin tai olleeni niin paha, että olisin ansainnut tilanteen, johon olen joutunut. Se tuntuu armottomalta ja tahtoo herättää epäilyksiä, katkeruutta tai kapinahenkeä. 

Kahdenlaista armoa

Jumalan armo on kaksijakoinen. Se on kaikkea sitä, mitä Jumala antaa meille, vaikka emme ole sitä ansainneet. Ja se on kaikkea sitä, mitä Jumala pidättää meiltä, vaikka olisimme sen ansainneet.

Jumalan hyvyys on niin suurta, ettei ihmismieli voi sitä ymmärtää. Kun ihminen kohtelee toista ihmistä hyvin, se on vain häivähdys Jumalan hyvyydestä. Jumalan hyvyys ei katso ihmiseen, vaan koskee niin hyviä kuin pahojakin, kuuliaisia yhtä hyvin kuin kapinoiviakin, epäonnistujia siinä kuin menestyksestä nauttiviakin. Kun vääränlainen katse tai väärin muotoillut sanat saattavat torpata ihmisen hyvyyden osoitukset hetkessä, Jumalan hyvyys on kärsivällistä ja pitkämielistä. Se ei säikähdä ihmisen rikkinäisyyttä ja vajavaisuutta, vaan on muuttumatonta ja ihmisestä riippumatonta. 

Armoa hyville ja pahoille

Jumalan hyvyys kantaa meitä hyvässä ja pahassa. Jumala on luvannut antaa niille, jotka anovat. Jos me pahuuteen taipuvaiset ihmiset annamme lapsillemme sitä hyvää, mitä he pyytävät, niin eikö Isä Jumala tekisi samoin, ja vieläpä moninkertaisesti. Kalaa pyytävä ei saa Jumalalta käteensä käärmettä. (Luuk. 11:11–13; 33/38.)

Meren autere aurinkoisena kesäaamuna Kaivopuiston rannassa.

Kesäaamuna meren tyyntä auerta katsoessani tulee kiitollisuus ja onnen läikähdys. Tätä kauneutta en ole mitenkään ansainnut.

Jumalan hyvyyttä ja armoa on sekin, että Hän rakastaa ihmistä jo silloin, kun tämä rypee syvällä synnissä ja on kääntänyt Jumalalle selkänsä. Silloinkin ihmisen osaksi laskeutuu Jumalan uhri, jossa Hän antoi oman Poikansa kuolemaan, että ihminen pelastuisi ja vapautuisi syntikuormastaan ja kaikista sen seurannaisvaikutuksista. 

Turvassa rangaistuksilta

Ihminen ansaitsisi tekemistään synneistä kuoleman, mutta Jumalan armo on niin suuri sateenvarjo, että sen alle mahtuu turvaan jokainen sinne vapaaehtoisesti tahtova. Sinne eivät rangaistuksen raipat yllä, vaikka me koetuksissa saattaisimme niin kuvitella. Koska emme ole mielestämme koetuksia ansainneet.

Myös tunteen siitä, ettei ole vaikeuksiaan ansainnut, saa jättää Jumalan käsiin ja armon varaan. Hän ottaa kopin ja on luvannut viedä koetusten läpi. On vain päästettävä irti ajatuksesta, että voisi itsessään ansaita sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Niin hyviä tai niin huonoja emme ole. Olemme vain ihmisiä ja yksin armosta pelastettuja.

Täyttynyt toive on elämän puu

Pitkä odotus tekee sydämen sairaaksi.
– Sananl. 13:12; 33/38

On kuin olisin lukenut tänään kyseiset sanat Raamatusta ensimmäistä kertaa. En ole, mutta ensimmäisen kerran ne tulivat osaksi omaa elämää. Jumala siis tietää ja ymmärtää nämäkin tunteet, kun on ne kirjaansa niin selvästi sanoiksi antanut. 

Sydän murenee

Kun on rukoillut ja odottanut pitkään vastausta, tarpeensa tai toiveensa täyttymystä, odotus saattaa vähitellen sairastuttaa sydämen. 

Sydämen sairastuminen on hitaassa, kuluttavassa prosessissa tapahtuvaa toivon menetystä, epätoivon ja epäuskon kasaantuvia ajatuksia sekä vähittäistä odotuksen ilon kuivahtamista. Kun toivo hiljalleen murenee, sydän murenee mukana. 

Suuret odotukset, suuret pettymykset

Meillä on jokaisella omat suuret rukouksemme, odotuksen aikamme ja pelkomme pettymyksestä. Rukoilemme läheistemme puolesta, ja silti he vuodesta toiseen kääntyvät jopa koetusten hetkillä poispäin Jumalasta. Joku täyttää hakemuksia ja pääsee välillä haastatteluihinkin, mutta vastaanottaa silti toistuvasti hylkäyskirjeitä, joissa kerrotaan jonkun muun tulleen valituksi hänen sijaansa. Sairaus koskettaa, ja vaikka rukous on sitkeää ja uskon lujittamaa, kipu ei hellitä tai paranemista ei näy. Tai joku menettää alkavan elämän kohtuunsa kerta toisensa jälkeen, eikä vanhemmuus tunnu koskaan koittavan.

Mitä suurempia odotuksemme ovat, sitä suurempaa on myös turhautuminen, kun kaivattua vastausta ei kuulu. Kun on odottanut jotakin hyvin pitkään niin kärsivällisesti kuin ihminen vajavaisuudessaan voi, toivon hiipuessa myös hengellinen elämä voi pahimmillaan hiipua ja altistaa yhä enemmän sielunvihollisen houkutuksille.

Odotus kärsivällisyyden voitoksi

Parhaimmillaan odotus voi kuitenkin olla aikaa, jolloin lähestymme entisestään Jumalaa; Hän kun on ainoa toivomme. Samalla Hän saa muokata meidän luonnettamme, vahvistaa kestäväisyyttämme ja opettaa kärsivällisyyttä. Sillä ”ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa” (Room. 5:3–4; 33/38).

Alun sananlaskujen jakeen loppu on kuitenkin lohdullinen. ”Mutta täyttynyt halu on elämän puu”, tai kuten vuoden 1992 käännös kuuluu: ”Elämä elpyy, kun toive täyttyy”. 

Uudistumisen ilo

Elämän puu on symboli elämän uudistumisesta. Kun rukouksemme vihdoin saa vastauksen, se virvoittaa ja rohkaisee, antaa uutta puhtia, palauttaa mahdollisesti hiipuneen toivon ja sytyttää innon kulkea uusin voimin kohti tulevaa. 

Täyttynyt toive on ”sielulle suloinen”. Siitä ”sydän iloitsee”. (Sananl. 13:19.)

Kun sydämeni katkeroitui

Kun sydämeni katkeroitui ja sisimpääni pisti, silloin minä olin älytön enkä ymmärtänyt mitään.
– Ps. 73:21–22; RK

Sain nämä sanat eilen aamulla, ja ne osuivat kuin nuoli sydämeen. Mutta ne eivät rikkoneet tai edes satuttaneet; muistuttivat vain siitä, mitä oli tapahtunut ja missä tilassa olin ollut puoli vuorokautta aiemmin.

Olin edellisenä iltana katkerana raivonnut, hakannut kantapäitäni lattiaan ja itkenyt omaa elämääni ja sen kulkua, tekemiäni valintoja ja kokemiani epäoikeudenmukaisuuksia. Myönsin olevani vihainen Jumalallekin, joka oli antanut minun kulkea, kuten olen kulkenut, eikä ollut johdattanut ”paremmin”, tiukemmin, ja kuitenkin – kuinkas muuten – helpompaa tietä.

Väsynyt yrittääkseni uskoa

Olin väsynyt uskomiseen ja yrityksiini uskoa, kun epäusko hallitsee niin usein ajatuksia. Miksi oli suurin ja päällimmäinen kysymyssanani, jonka saatoin yhdistää mihin tahansa mieltäni vaivaavaan ajatukseen. Miksi minä, miksi näin, miksi en silloin, miksi Jumala salli, miksi, miksi, miksi…

Olin ja olen umpiväsynyt, haluaisin vain levätä, mutta en tiedä, millainen lepo auttaisi. Väsymys ei ole fyysistä, eikä se ole työuupumusta, vaan jotain sisäistä kestoväsymystä, johon mikään uni tai laiskana lekottelu ei auta. Väsymys on vaivana, vaikka kuinka luulee levänneensä.

Mikael Agricolan kirkko iltavalossa.

Varkaan valheisiin on helppo tarttua

Läheiseni, jolle tuskaani purin, yritti parhaansa mukaan auttaa. Hän puhui totuutta ja muistutti, että on varas, jonka ainoa tarkoitus on tulla vain ”varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan” (Joh. 10:10; RK). Ja kun ihminen on väsynyt, hän tarttuu helposti siihen kiihkeimmin tarjolla olevaan, joka voi kuitenkin olla valetta.

Katso nyt jättämääsi jälkeä, pelkkiä epäonnistumisia. Sitäkään et saavuttanut, et jaksanut viedä loppuun. Katso, mitä kaikkea muut ovat saaneet aikaan, luuletko, että sinä voisit ikinä yltää samaan. Oletko tajunnut, minkä ikäinen jo olet, tilaisuudet on käytetty, mitä enää odotat. Olet hukannut mahdollisuutesi. Jumalakin on pettynyt sinuun. Mietipä sitä talenttinsa kätkijää, jolla ei ollut herralleen mitään näytettävää. Sellainen sinä olet.

Sellaisiin ajatuksiin minä olen tarttunut ja niihin itseni hukuttanut. Sillä hukkumiselta minusta on välillä tuntunut.

Mutta mitä sillä on väliä, miltä on tuntunut! Tunteet valehtelevat, eikä totuus muutu sen mukaan, miltä tuntuu. Totuus ei aina tunnu hyvältä ja miellyttävältä, eikä kaikkea, mikä tuntuu ikävältä, pidä lähteä pakoon. Näin läheiseni viisaudessaan muistutti. Kaiken sen tiedän, ja silti sorrun toimimaan toisin: tuntemaan kun pitäisi uskoa totuuteen, uskomaan valheita kun pitäisi tuntea totuus.

Jos päästäisit irti

Läheiseni oli itse ollut hiljattain tilanteessa, jossa taakka oli liian raskas ja hän tunsi sortuvansa sen alla. Hän piti kuitenkin lujasti kiinni, ettei putoaisi, vaikka oli yrittämisestä uupunut ja epätoivoinen. Silloin hänen ystävänsä oli kysynyt: ”Mitä tapahtuisi, jos päästäisit irti? Luuletko todella, ettei Jeesus olisi ottamassa kiinni?”

Totuus on, että Hän on jo odottamassa, että päästäisin irti – siitäkin, että yritän uskoa, vaikka uskoa ei ole edes sen sinapinsiemenen vertaa.

Ja psalmi 73 jatkuu, ja sen sanat kantavat:

Kuitenkin minä pysyn aina sinun luonasi, sinä pidät kiinni oikeasta kädestäni. Sinä johdatat minua neuvosi mukaan ja otat minut viimein kunniaan. Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet kanssani, en kaipaa mitään maan päällä. – – Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä panen turvani Herraan Jumalaan, kertoakseni kaikista sinun töistäsi.
– Ps. 73:23–25, 28; RK

Mitä voi oppia epärehelliseltä taloudenhoitajalta?

Jos jokin Raamatun opetus tai vertaus on ollut minulle vaikea ymmärtää, niin se on tarina epärehellisestä taloudenhoitajasta. Väitän, että se on hieman ristiriitaisilta kuulostavien ohjeittensa takia monelle vertauksista hankalimpia, ja silti siitä kuulee melko vähän opetusta. 

Lue lisää

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen