Kivun toisella puolen

Kirjoitin pari päivää sitten blogiin siitä, miten Jumalan tahto saattaa pelottaa. Koko keho voi mennä jännitystilaan, jos muistiin on jäänyt elämänvaihe tai koettelemus, jossa Jumalan tahto on toteutunut kivun kautta. Silloinkin, kun lopputulos on ollut hyvä ja selkeästi Jumalan rakkauden osoitus.

Mutta mitä sanookaan Johanneksen evankeliumin kohta 16:21? 

Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan.
– Joh. 16:21, 33/38

Synnytys on kivuliasta, mutta sen tehtävä on synnyttää uutta elämää. Syntyvä lapsi on kaiken kivun seurauksena tuleva hedelmä. Ja jokainen synnyttänyt tietää, että lapsen tultua ulos maailmaan kovinkin kipu loppuu kuin seinään.

Jotain hyvää?

Jos kivusta ei synny mitään, ihminen kykenee usein vain muistelemaan mennyttä kärsimystä. Hän jää kiinni kipuun, paikalleen, uskaltamatta katsoa, mitä on kivun toisella puolen, tulevassa. Menneisyys elää kuihduttaen tulevaa.

Jos Jumala sallii elämään koetuksia tai pitkää tuskaista odotusta, on lupa kysyä, mikä on kaiken tarkoitus. Onko minulla jotain opittavaa? Mikä minulta on mahdollisesti jäänyt ymmärtämättä? Entä jos tämä kipu edeltääkin jotain hyvää?

Syntymän odotus

Koetuksen ajoista syntyy parhaimmillaan jotain uutta: ymmärrystä, myötätuntoa, parannuksen tekoa, selkeitä rajoja, nöyryyttä, parantumista, Jumalan siunauksia. Kipu voi saada merkityksen ja olla siten helpompi kantaa, kun ymmärrämme, mitä siitä voi syntyä. Syntymän odotus kun on yleensä iloista odotusta, jopa kivusta huolimatta.

Nainen seisoo mustissa vaatteissa iltapimeällä syksyisellä kadulla, jota reunustavat keltaiset lehtipuut.

Jumalan tahdon mukainen kipu on läpikäymisen arvoista. Vaikka se olisi pimeä kuoleman varjon laakso, se ei ole paikka, johon Jumala jättää yksin. Muistutan aina itseäni Psalmin 23:4 englanninkielisestä käännöksestä, jonka mukaan emme vain kulje tai vaella pimeässä laaksossa (vrt. suom. versio), vaan kuljemme sen läpi (engl. walk through the valley of the shadow of death, KJV). 

Väkevä käsi ja paimensauva

Jeesus vie meidät laakson pimeiden hetkien läpi. Hän on paimen, joka tuntee tien. Psalmin mukaan Hänen väkevä kätensä ja paimensauvansa lohduttavat meitä. 

Olen ihmetellyt, miten paimensauva voi lohduttaa, kun siitä tulee helposti mieleen pikemminkin kurituksen väline. Todellisuudessa paimensauvallaan paimen ohjaa ja pitää lampaat oikealla reitillä, suojaa niitä vihollisten hyökkäyksiltä, pelastaa (koukkupäällä) hädästä ja muistuttaa vaikka siellä pimeässä kevyesti koskettamalla, että tässä olen, aivan sinun vierelläsi. Älä pelkää. (Ps. 23)

Kun Jumalan tahto pelottaa

Jumalan tahdon mukainen elämä ja kuuliaisuus Jumalalle ei ole Hänen rakkautensa tai hyväksyntänsä ansaitsemista. Se on pikemminkin rakkauden osoitusta Jumalalle ja kertoo siitä, että haluamme kuulua Hänelle. 

Joskus kuitenkin Jumalan tahto voi tuntua enemmän uhalta kuin lohdutukselta. Näin olen ainakin itse joskus kokenut, kun olen sanonut, että tässä olen, tapahtukoon Sinun tahtosi. Silloin Jumalalle on annettu kaikki valta omaan ja läheistenkin elämään.

Pelottava kaikkivaltius

Mutta Jumalan kaikkivaltius ei kenties tunnukaan turvalliselta vaan pelottavalta. Saattaa olla, että meitä ei varsinaisesti pelota antaa asioita Jumalan käsiin, mutta epätietoisuus tulevasta pelottaa. Ihmisellä kun on usein halu tietää Jumalan tahto tarkemmin kuin mitä Jumala on valmis sitä avaamaan. 

Pelkäämme, että Jumala ottaa pois jotakin, mikä on kaikkein kalleinta. Kyselemme mielessämme: Mitä jos Jumala sallii elämään jotain kauheaa; kuinka kestän sen? Entä jos tämä raskas ajanjakso ei päätykään, vaikka olen rukoillut? Mitä jos jollekin läheiselleni tapahtuu jotain?

Onko minun vain kestettävä?

Meitä kehotetaan usein vain luottamaan Jumalan tahtoon ja antautumaan Hänen johdatettavakseen. Kaikella kun on tarkoituksensa, ja Jumalalla on hyvä suunnitelma jokaista varten.

Voimme kuitenkin kuulla nämä sanat toisin: Jos jotain kivuliasta tapahtuu, minun on vain kestettävä se. Kristittynä minun pitää hyväksyä se, mitä tulee, ja vakuuttaa vain, että kaikki hyvin, tämä on Jumalan tahto.

Pelko voi viedä koko kehon jännitystilaan. Hermosto suojelee meitä kivulta, joka on entuudestaan tuttua. Emme ehkä ajattele Jumalan olevan kohtuuton tai julma, mutta muistissa voi olla menneisyydestä hetki, jolloin luotimme Jumalaan ja Hänen apuunsa, mutta helpotuksen sijaan tulikin ensin kipua. Silloin normaali reaktio on pitää entistä tiukemmin kiinni siitä, mikä pitäisi luovuttaa Jumalalle. 

Harmaasävyinen maalaus, jossa enkeli kannattelee toista katkennutta siipeään.

Niilo Hyttisen maalaus Haavoittunut enkeli, Ateneumin taidemuseo.

Jatkuvaa testausta

Kaipaamme Jumalan huolenpitoa. Mutta jos Jumalan apu tulee ja uskonelämän kasvu tapahtuu toistuvasti kivun ja vaikeuksien kautta, koemme helposti olevamme yhä uudestaan Jumalan testattavana. Antautuminen Herralle maksaa aina jotakin.

Miksi en uskalla luottaa Jumalaan? Miksi en usko, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”? (Room. 8:28; 33/38) Oleellisempaa olisi kysyä, mitä olen oppinut odottamaan, kun kuulen puhuttavan Jumalan tahdosta ja miksi.

Jos Jumalan tahto pelottaa, sen ei tarvitse olla kapinaa tai uskon puutetta. Mikään ei välttämättä ole hengellisesti vialla. Ei tarvita yhä suurempaa alistumista Jumalan tahtoon, vaan uudenlaista kokemusta ja ymmärrystä Jumalasta Isänä, jonka lähellä ei tarvitse olla jännitystilassa tai teeskennellä, että jokainen lopputulos on ok. Jumalan edessä saa olla rehellinen myös silloin, kun pelottaa.

Oman varjonsa yli

Saksan kielessä on sanonta über den eigenen Schatten springen, hypätä oman varjonsa yli. 

Kyseinen lauseenparsi tarkoittaa, että hyppäämällä oman varjomme yli voitamme itsessämme sen, mikä aina pidättelee meitä. Uhmaamme varjoa, joka heijastuu elämäämme ja tavoitteisiimme, ja ohitamme sen, tallomme jalkoihimme tai siirrämme sen syrjään estämästä meitä tekemästä jotakin.

Se jokin voi olla pitkäaikainen unelma, merkittävä tavoite tai jonkin lannistavan ajatuksen tai luonteenpiirteen voittaminen. Silloin työnnämme syrjään pelon, epäilyksen ja arkailun ja ryhdymme tekemään sitä, mitä jokin osa omassa itsessä on kenties pitkäänkin kieltänyt tekemästä. 

Oma minä

Joskus suurin este on juuri oma minä. Silloin oma varjo ei ole vain perässä seuraava luontainen heijastuma, vaan eteen pyrkivä este, joka tuntuu ylipääsemättömältä. Mitä tummempi varjo, sitä vaikeammalta eteneminen vaikuttaa, vaikka todellisuus on, että varjo on vain valonsäteiden aikaansaama jäljitelmä. Vain kaksiulotteinen ja usein vieläpä perspektiiviltään vähän vääristynyt.

Oma varjo pyöräillessä.

Valoa kohti

Miksi siis pelkäisimme sitä? Antaisimme vallan äänettömälle varjolle ja mielikuvituksen esteelle, jonka yli emme ole edes yrittäneet hypätä?

Varjo ei voi meitä vahingoittaa. Se voi toimia vain mielen alueella, jossa se pitää myös ylittää. Lisäksi on hyvä muistaa valon voima. Se voittaa aina pimeyden.

Aina kun katsoo valoa kohti, varjo jää selän taakse. Sieltä se ei näy eikä pääse turhaan pelottelemaan ja pidättelemään.

,

Elämä muuttaa lukijaa

Kirjallisuutta ei voi koskaan lukea neutraalisti, irti ympäröivästä maailmasta. Lukija tuo lukuhetkeen mukanaan aina jotain omaa: henkilötaustansa, aiemmin lukemiensa teosten vaikutukset, historiallisen ajankohdan sekä siihen liittyvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät sekä omat odotuksensa, jotka ovat syntyneet mm. kirjan kannen ja kirjan saaman huomion pohjalta. 

Lukija muuttaa merkityksiä

Siten lukijan odotuksiin liittyvä näkökulma eli odotushorisontti vaihtelee. Tekstin merkitys ei ole vakio vaan muuttuu lukijan ja lukuhetken mukaan. 1800-luvulla kirjoitetun tekstin merkitys ja tulkinta on hyvin erilainen 1800-luvulla eläneelle kuin 2000-lukua elävälle lukijalle. Se ei johdu kielen kehittymisestä ja muutoksista, vaan siitä, että lukijaa ympäröi historiallisesti erilainen yhteiskunta.

Tämä kirjallisuustieteen reseptioestetiikaksi kutsuttu teoria osoittautui juuri omalla kohdallani todeksi, kun luin Leo Tolstoin Anna Kareninan toiseen kertaan. Lukukokemus oli toisella kerralla hyvin erilainen, eikä se johtunut siitä, että luin kirjan ensimmäisellä kerralla saksaksi ja toisella suomeksi. Mutta 30 vuotta sitten olin hyvin erilainen ihminen erilaisessa elämäntilanteessa.

30 vuotta sitten

Luin kirjan Italiassa, jossa oleskelin tuolloin kolme kuukautta. Asuin vakituisesti Saksassa, työskentelin yliopistolla tutkijana ja opettajana, olin perheetön, urasuuntautunut eikä uskolla ollut sijaa elämässäni. Samaan aikaan, kun luin Tolstoin lähes tuhatsivuista kirjaa, koin hengellisen heräämisen. Tulin uskoon, ja aloin lukea rinnalla myös Raamattua. Elämään oli auennut jotain uutta ja vierasta, mutta mielenkiintoista ja innostavaa.

Niinpä kirjasta ei jäänyt mieleeni niinkään Anna Karenina kuin Konstantin Levin, joka kirjan lopussa löytää kauan etsittyään uskon. Kirja oli siten minulle rinnakkaiskokemus uskon kipuilusta, jota itse kävin ja joka lopulta päättyi sen kirkastumiseen, että kolmiyhteinen Jumala on todellinen ja on antanut minulle Pyhän Hengen avaamaan sitä, mitä Hän tahtoo minulle sanoa ja opettaa.

Kirjan Anna Karenina kansi.

Käsitys kristityistä

Olin hyvin vaikuttunut Levinin uskoontulosta, joka nyt päättyneellä toisella lukukerralla oli jo saanut toisenlaisiakin sävyjä. 30 vuotta uskon matkaa on antanut ymmärryksen siitä, ettei jokainen kristitty, seurakunta tai kirkko ole sitä, mitä se väittää olevansa tai mihin Jumala meitä Raamatun sivuilla kehottaa. 

Ennen uskoontuloa käsitykseni uskovista kristityistä oli vääristynyt. Kuvittelin heidän olevan viattomia, aina hyväntahtoisia, rehellisiä, jollain tavalla muita parempia, kuten moni muukin ei-uskova ajattelee. Todellisuudessa kristittyjen joukossa on monenlaisia ihmisiä eri elämän ja uskon vaiheissa. On myös viallisia ihmisiä, joskaan viallisuus ei ole varsinainen ongelma, sillä usko Jeesukseen tarjoaa juuri siihen armoa ja anteeksiantoa. Ongelma on pikemminkin sokeus omalle vajavaisuudelle sekä sen tunnustamattomuus, niin yksilötasolla kuin hengellisissä yhteisöissä.

Uskonto ei aina ole uskoa

Toisella lukukerralla Levinin uskoontuloa vahvemmin esiin nousi kirjan tapahtumien yhteiskunnallinen ja henkinen tila. Siitä paistoi 1800-luvun Venäjän luokkajako, aatelisten usein ylimielinen omanarvontunne sekä ihmisten uskonnollisuus valtionkirkon alaisuudessa. 

Uskonnollisuus ei ollut uskoa, vaan uskontoa pyhäinkuvarituaaleineen, ja jos henkilökohtaisesta uskosta puhuttiinkin, kyse oli vapaamielisistä uusista suuntauksista, joita pidettiin jopa paheksuttavina. 

Elämä on muuttunut ja muuttanut

Oma arvomaailma on 30 vuodessa muuttunut paljon jo pelkästään uskon myötä, mutta myös perheen perustamisen, elämän koettelemusten, työkokemusten ja iän mukanaan tuoman seestymisen vuoksi. Niinpä kirjassa silmään pistivät toisella lukukerralla myös moraaliset arvot sekä tapa kuvata miehiä ja naisia. 

Venäläiseen tyyliin vodka virtaa reiluhkosti, ja miehillä on oma maailmansa ja etuoikeutensa, johon naiset eivät kuulu. Rakastajattaret lapsista huolehtivan vaimon rinnalla eivät ole harvinaisia. Toisaalta, erityisesti ylhäisön naiset kuvataan itkuherkkinä ja mustasukkaisina, väliin jopa omaan makuun hysteerisinä. Miehen kotiintulon viivästyminen saattaa saada aikaan itkukohtauksen ja tunteja kestävän selvittelyn.

Mitä jäi mieleen toisella kerralla?

Oliko toinen lukukerta sitten yhtä vaikuttava kuin ensimmäinen, jonka jälkeen pidin kirjaa kenties elämäni toiseksi merkittävimpänä kirjana Raamatun jälkeen? Nautin edelleen historiallisesta kuvauksesta ja kirjasta kaikkineen, mutta aivan yhtä hurmoksellisia jälkitunnelmia en kokenut. 

Ikä ja elämänkokemus ovat tuoneet omaan ajatusmaailmaan realismia. Siksi Levinin ajatukset kirjan viimeisellä sivulla tuntuivat kuvaavilta ja piti kirjoittaa itselle muistiin.

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.
– Leo Tolstoi (2002: 917), suom. Eino Kalima

Kumpi on tärkeämpää?

Kerrotaan, että joku kysyi aikanaan Charles Spurgeonilta, tunnetulta 1800-luvulla eläneeltä baptistisaarnaajalta, kumpi on tärkeämpää, lukea Jumalan sanaa vai rukoilla. Siihen Spurgeon reagoi vastakysymyksellä, kumpi on tärkeämpää: sisään- vai uloshengitys.

Kahteen suuntaan

Me tarvitsemme molempia. Hengitys on kahdensuuntaista, samoin kommunikaatio ihmisen ja Jumalan välillä. Kommunikointi ylipäänsä ihannetapauksessa on kahdensuuntaista. 

Sanassaan Jumala puhuu meille, ja rukouksessa me puhumme Jumalalle.

Tosin joskus ihmisen puheesta ei tahdo saada selvää. Se voi olla nyyhkytystä, huutoa tai vain huokailua. Silti, vaikka se olisi sanatontakin, vain ajatuksen tasolla tapahtuvaa äänetöntä puhetta, Jumala kuulee sen. 

Selkeää puhetta

Jumala sen sijaan puhuu selkeästi. Hänen sanastaan ei löydy epäjohdonmukaisuuksia, ja Hän on osoittanut puheensa niin viisaille kuin yksinkertaisillekin. Paradoksaalista vain on, että usein yksinkertaiset ja lapsenomaiset ymmärtävät Häntä paremmin kuin itseään viisaina pitävät.

Ihmisillä on taipumus vääristellä Jumalan puhetta tai tehdä siitä merkitykseltään monimutkaisempaa kuin se onkaan. Meillä on kiusaus poimia siitä se, mikä miellyttää meitä itseämme ja sopii omaan elämäntilanteeseen ja tahtoon. Sorrumme myös vääristelemään Hänen sanojaan, milloin omaksi eduksemme, milloin vain osoittaaksemme muille ihmisille, miten väärässä tai vääränlaisia he ovat.

Tarvitsemme kuuntelutaitoa

Olemme myös usein huonoja kuuntelijoita. Valtaamme helposti keskustelutilanteet ja puhumme vain itse pysähtymättä kuuntelemaan, olisiko Jumalalla jotain sanottavaa. Ja jos Hän ei heti vastaa, saatamme jopa nakella niskojamme luullen, ettei Hän minusta välitä.

Hän ei kuitenkaan jätä vastaamatta pyyntöihimme tai kysymyksiimme, mutta Hän tekee sen sopivalla ajalla, ei aina välttämättä juuri silloin kuin me toivoisimme. Se saattaa johtua siitä, että Hänen on ensin hoidettava kuntoon tiettyjä muuttujia: meihin, muihin ihmisiin tai ympäristötekijöihin liittyen.

Avattu kirja puhuu parhaiten

Moni ihmettelee tai jopa valittaa sitä, miksi Jumala ei puhu juuri minulle, mutta naapurille kylläkin. Toisinaan syy on siinä, että Raamattu makaa pölyttyneenä ja avaamattomana hyllyllä, tai ihminen tyytyy vain irtonaisiin makupaloihin, jolloin on vaikea saada selkoa siitä, mitä Jumala oikeasti puheillaan tarkoittaa. 

Hyvä puoli kaikenlaisessa kommunikoinnissa on kuitenkin se, että sitä voi aina harjoitella. Luku-, kuuntelu- ja puhetaito voi kehittyä vielä vanhoilla päivilläkin, ja ymmärrys aivan erityisesti.

Miksi viikunapuu piti kirota?

Kun he seuraavana päivänä lähtivät Betaniasta, Jeesuksen tuli nälkä. Hän näki kaukaa viikunapuun, jossa oli lehtiä, ja meni katsomaan, löytäisikö hän siitä ehkä jotakin. Mutta tultuaan puun luo hän ei löytänyt muuta kuin lehtiä, sillä ei ollut viikunoiden aika. Niin hän sanoi sille: ”Älköön kukaan enää ikinä syökö sinusta hedelmää.”
– Mark. 11:12–14; RK

Olen monesti miettinyt, miksi Jeesus hermostui niin kovasti vaivaiselle viikunapuulle, josta ei löytynyt hedelmiä, ja kirosi sen, niin että se kuivettui kasaan yhdessä päivässä. Olen ihmetellyt sitä siksi, että tarinan mukaan silloin ei ollut viikunasadon aika.

Miksi Jeesus vaati hedelmää, vaikka ei ollut edes viikunoiden aika? Onhan Jumala itse määrittänyt kasvienkin ajat ja tavat.

Minulle tässä raamatunkohdassa ei ole ollut epäselvää se symbolinen merkitys, että Jumalan lasten ja Jeesuksen seuraajien tulisi tuottaa hyvää hedelmää. En vain ole ymmärtänyt sitä, että Jeesus edellytti sitä ”luonnonvastaisesti”, sillä eihän herukkapensaskaan tuota marjoja keväällä.

Millainen on viikunapuu?

Oleellista onkin ymmärtää, millainen kasvi viikunapuu on. Täällä Suomessa kyseinen laji ei ole kovin tuttu, ainakaan minulle. Niinpä tutkin vähän asiaa.

Sain selville, että viikunapuun hedelmät ilmestyvät puuhun yleensä ennen lehtiä, ja koska hedelmät ovat vihreitä, ne saattavat sulautua lehtien kätköön lähes siihen asti, kun ovat kypsiä. Jokainen puu tuottaa kasvukauden aikana kaksi tai kolme hedelmäsatoa: yhden varhain keväällä ja yhden tai kaksi myöhemmin. Joillakin suotuisilla alueilla Israelissa hedelmiä saattoi kypsyä lähes joka kuukausi. 

Viikunoita viikunapuun lehtien lomassa.

Viikunapuun lehdet ovat merkkinä hedelmistä. Kuvan viikunapuu Albaniasta kesältä 2024.

Lehtiä ilman hedelmää

Siksi oleellista on se, että evankeliumissa Jeesuksen kerrotaan nähneen jo kaukaa ”viikunapuun, jossa oli lehtiä”. Hänellä oli nälkä, ja koska viikunapuussa oli lehtiä, se oli merkki siitä, että siinä oli myös hedelmiä, vaikka oltiinkin edellä aikaa, jolloin viikunapuu yleensä tuottaa hedelmää. 

Pettymys oli siis suuri, kun lehtevän puun kätköistä ei löytynyt hedelmän hedelmää. Kaikki oli ollut pelkkää silmänlumetta, ulkoista näytöstä ilman sisältöä. Pelkkiä lehtiä.

Kuivaa uskoa

Jeesukselle viheriöivä hedelmätön viikunapuu oli muistutus Israelin kansan uskon kuivuudesta kaikkien ulkoisten seremonioittensa keskellä. Meille kristityille se on muistutus sekä yleisellä että yksityisellä tasolla.

Seurakunta voi olla ulkoisessa näyttävyydessään mahtipontinen ja lehtevä. On hienoa graafisesti toteutettua brändäystä, karismaattisia pastoreita, ylistysbändejä savutehosteineen ja tapahtumaa toisensa perään. Mutta voi kysyä Jeesuksen sanoin: löytäneekö hän sieltä uskoa? (Luuk. 18:8; RK) Kuuluvatko notkuvat myyntipöydät, joogaretriitit, lipputulojen kerääjät ja sambatanssijat Jumalan rukoushuoneeseen?

Entä minä?

Jokainen meistä voi myös itsekseen pohtia, mitä kätkeytyy täydellisen perheen, joka paikkaan ehtivän superäidin, ahkeran perheenisän tai koulun mallioppilaan lehtevän ulkokuoren taakse. Löytyykö sieltä kypsää hedelmää, vai ovatko hedelmät kuivettuneet tai kenties jääneet kokonaan syntymättä? 

Mitä Jeesus löytää, kun Hän jossain vaiheessa seisoo edessäsi ja kysyy, olisiko sinulla antaa nälkäiselle yhtä hedelmää?

Ettekö te vieläkään…?

”Ja hän hämmästeli heidän epäuskoaan.”
– Mark. 6:6; RK

Ihmisten epäusko taisi olla asia, jota Jeesus eniten maan päällä eläessään ihmetteli. Jopa opetuslapset, jotka päivästä toiseen kulkivat Jeesuksen mukana, kuulivat kasvokkain Hänen opetuksiaan ja näkivät kaikki Jeesuksen tekemät ihmeteot, olivat usein epäuskoisia.

Eivätkä he olleet ainoastaan epäuskoisia. He olivat usein myös peloissaan, vaikka kaikkivaltias Jumala oli heidän kanssaan. Jumala, joka on sekä luonut kaiken että hallitsee kaikkea ja jolle mikään ei ole mahdotonta.

”Miksi te olette peloissanne? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?” sanoi Jeesus opetuslapsille, jotka pelkäsivät hukkuvansa, vaikka Jeesus oli mukana veneessä myrskyn iskiessä (Mark. 4:40; RK).

”Miksi puhutte siitä, ettei teillä ole leipää? Ettekö vieläkään käsitä ettekä ymmärrä?” Jeesus ihmetteli, kun opetuslapset valittivat unohtaneensa ottaa mukaan enemmän kuin yhden leivän ja nälkä alkoi yllättää (Mark. 8:14–21; RK). Jeesus oli juuri vähän aiemmin ruokkinut muutamalla kalalla ja leivällä ensin 5 000 miestä ja sitten 4 000 miestä perheineen.

Paahtoleipä, tilliä, rapuveitsi ja rapuja lasilautasella.

Jos me muistaisimme ahdistuksen, pelon tai hädän hetkellä katsoa elämäämme hitusenkin taaksepäin, näkisimme sen, miten Jumala on tyynnyttänyt meidän elämämme myrskyjä kiperimmillä hetkillä, kuljettanut niiden läpi tai ruokkinut meidät silloinkin, kun tili on näyttänyt tyhjältä. 

Saattaisimme havaita, että ei ole syytä pelätä edessä olevaa, sillä meidän oman elämämme käännekohdat ja arjen hetket ovat yhtä vahva todistus Jeesuksen ihmeteoista kuin monet Raamatun kertomuksetkin.

Ja jos pelkäämme sitä, että uskomme on naiivia ja voi tehdä meidät naurunalaiseksi, niin on hyvä muistaa, että Jeesuksellekin naureskeltiin. Mutta niitä, jotka tulevat uskossa Jeesuksen luo ja turvaavat Häneen, ei ajeta pois. (Mark. 5:40; Joh. 6:37; RK)

Omaisuudestani en luovu

Useimmat meistä tahtovat tehdä hyvää. Joskus se halu on pyyteetöntä, mutta aina ei ole. Hyvää tekemällä tahdomme ansaita ihmisten hyväksynnän, myötätunnon ja arvostuksen. Emme tahdo malttaa pitää tekojamme omassa tiedossamme, vaan kerromme niistä mielellämme muillekin, jotta he näkisivät ja tunnustaisivat ne ja nostaisivat meidät meille kuuluvalle paikalle, mielellään korkealle.

Mitä voisin tehdä?

Teemme hyviä tekoja myös kelvataksemme Jumalalle, vaikka Hän ei ole sitä meiltä koskaan edellyttänyt. Hän on pyytänyt vain seuraamaan itseään, pysymään lähellä ja elämään Hänen rakkaudessaan. Siitä lähtee kaikki – myös hyvät teot.

Rikas nuorukainenkin kyseli Jeesukselta tekojen perään. Mitä hänen tulisi tehdä, jotta saisi ikuisen elämän? Jeesus kehotti muistamaan Jumalan käskyt ja noudattamaan niitä. ”Älä tapa, älä tee huorin, älä varasta, älä anna väärää todistusta, kunnioita isääsi ja äitiäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 19:18–19; RK.)

Noudata käskyjä

Ne ovat monille meistä helppoja käskyjä, sieltä helpoimmasta päästä. Ainakin se, ettei tapa eikä varasta tai että kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä. Väärän todistuksen antaminen, lähimmäisen rakastaminen itsensä tapaan tai huorinteko sen sijaan saattavat loistaa läsnäolollaan, joskin eri nimien alla. Juoruillaan, parjataan somessa, vedotaan voimaantumiseen tai oman tilan ottamiseen, petetään ja harrastetaan yhden illan suhteita.

Anna pois

Rikas nuorukainen kuitenkin kertoi Jeesukselle noudattaneensa kaikkia annettuja käskyjä. Mutta yksi häneltä puuttui. Jeesus ohjeisti myymään kaiken omaisuuden ja antamaan köyhille – ja sen jälkeen seuraamaan Häntä. 

Siinä vaiheessa nuorukainen painoi päänsä ja lähti pois. Omaisuutta oli paljon.

Tänä päivänä pidetään suoranaisena hulluutena, jos joku myy pois omaisuutensa ja antaa rahat köyhille. Harva malttaa antaa edes setelirahaa kolehtiin, vaan kaivelee mieluummin taskunpohjalta kolikonjämiä, olipa omaisuus suuri tai pieni. 

Vaikeus päästää irti

Muut käskyt ja Raamatun kehotukset kelpaavat kodin seinätauluiksi muistuttamaan Jumalan tahdosta, mutta omaisuus on osa-alue, johon ei herkästi kajota. Siitä ei irti päästetä, vaikka kaikki muu luovutettaisiinkin Herralle. 

Jokaisen tässä on toimeen tultava. Jotta jäisi jotain lapsillekin. Kun kaikki on nykyään niin kallista. Ei voi elää kuin viimeistä päivää. Vähän on laitettava sukanvarteen tulevaisuuden varalle.

Jeesuksen sanat tulevat helposti todeksi. ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Matt. 19:24; RK.) 

Jumalan järjettömyyttä

Monessa eri asiassa me uskomme Jumalan huolenpitoon, mutta omaisuuden luovuttaminen Jumalalle ja Hänen valtakuntansa tarpeisiin ei kuulu siihen joukkoon. Raamattu tosin ei niin opeta, mutta se tuntuu olevan monen kristitynkin käsitys ainakin tekojen tasolla. Rahat ja varallisuus on osa-alue, jossa kuljetaan laumasieluisesti ympäröivän yhteiskunnan vaatimusten mukaan, ei Jumalan. Sillä Jumalan taloudenpito on kovin erilaista. Antaessaan saa.

On ymmärrettävää, että ajatus kaiken pois antamisesta tuntuu järjettömältä. Mutta jos se on Jumalan tahto, se on myös Jumalan järjettömyyttä. Ja ”Jumalan hullutus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi” (1. Kor. 1:25; RK).

Kun Jeesuksen opetuslapset ihmettelivät, kuka voi lopultakaan pelastua, kun rikas nuorukainenkin käveli pois ja neulansilmä taivasten valtakuntaan on niin kovin pieni, Jeesus muistutti: ”Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Matt. 19:26; RK)

Toinen perspektiivi

Kristittynä epäilen joskus kaikkein eniten itseäni. Olenko valinnut oikein, toiminut viisaasti, tehnyt parhaani, yrittänyt riittävästi, ymmärtänyt Jumalan tahdon? Entä jos kaikki etsimäni tai tavoittelemani on kaatunut ja se on ollut vain omaa tyhmyyttä? Entä jos ei olekaan lieventäviä asianhaaroja?

Epäuskoa

Se ei tarkoita, ettenkö sortuisi myös epäuskoon suhteessa Jumalaan. Niitä hetkiä löytyy riittämiin, ja usein saan itseni kiinni epäuskosta silloinkin, kun päälle päin ei edes siltä vaikuta. Näin on vaikka silloin, kun pelkään tai jännitän jotain tulevaa enemmän kuin ohjekirja suosittelee. 

Pelko tulevasta tai jännitys omasta onnistumisesta on lopultakin epäuskoa, kun emme luota siihen, että Jumala vie meidät läpi, tulipa vastaan mitä tahansa. Ei ole tarkoitus eikä tarve selvitä täällä omin voimin.

Toinen perspektiivi

Kysymyksen ”entä jos” voi kääntää myös toisin päin. Entä jos kaikessa ei aina olekaan kyse juuri minusta, vaan pikemminkin muista ihmisistä – etenkin ihmisistä lähelläni? Entä jos minä en olekaan se, jonka on pitää saada tai saavuttaa jotakin, vaan ehkä minä olenkin se, jonka on tarkoitus tarjota jotakin jollekin toiselle?

Meri, kalliot ja punainen horisontti.

Entä jos merkityksellinen tekoni ei olekaan jakaa suuria viisauksia kohtaamalleni ihmiselle, vaan istua hänen viereensä ja kuunnella, mitä hänellä on sydämellään? 

Entä jos jättäisin joskus jonkin itselleni tärkeän menon väliin ja käyttäisin sen ajan vierailemalla ihmisen luona kodissa, jossa juuri kukaan ei koskaan käy? 

Entä jos suuri saavutukseni ei olekaan se, että pääsen puhumaan suurelle yleisölle, vaan että annan anteeksi läheiselleni, jonka kanssa emme ole keskustelleet kuukausiin, ehkä vuosiin?

Entä jos oleellista ei olekaan se, että näytän muiden silmissä hyvältä, vaan että myönnän tehneeni virheen?

Entä jos?

Vaan minne sielu lentää?

Katselin iltapäivällä pikakelauksella Norjan kuningas Haraldin hautajaisia. Tilaisuus oli juhlava, vaikuttava – ja ylellinenkin, kuten kuninkaallisissa tilaisuuksissa on tapana. Kaiken seremoniallisuuden keskellä näkyi kuitenkin myös läheisten liikutus ja suru. Suru rakkaan ihmisen poismenosta on sama asemaan katsomatta.

Kun kuninkaan arkku tuotiin ulos tuomiokirkosta, taivaalla nähtiin kunnianosoituksena ns. Missing Man -muodostelma. Siinä neljä hävittäjää lentää rinnakkaisessa muodostelmassa, kunnes yksi koneista nousee ylös pilviin jättäen jälkeensä tyhjän tilan.

Muodostelma symbolisoi kauniilla tavalla vainajan sielun siirtymistä tuonpuoleiseen ja sitä aukkoa, minkä se jättää maan päälle asetoverien keskuuteen, tai sitäkin enemmän läheisten ja ystävien keskuuteen.

Vaan minne sielu lentää? Kenen sielu päätyy lopulta taivaaseen? Ja mitä tapahtuu sieluille, jotka eivät mene taivaaseen?

Taivas ja itse luotu ”taivas”

Monesti nekin ihmiset, jotka eivät usko Jumalaan missään muodossa, ajattelevat lopulta päätyvänsä taivaaseen. Toista vaihtoehtoa ei nähdä, tai ei haluta nähdä. Ei ole taivasta ja helvettiä; on vain taivas, joka on tavoiteltava paikka usein vasta siinä vaiheessa, kun ihmistä ei enää ole. Läheisiä lähetellään pilven reunalle, vaikka he olisivat rakentaneet itselleen aivan omanlaisensa taivaan.

Neljän hävittäjän Missing Man -lentuemuodostelma sinivalkoisella taivaalla.

Yhden hävittäjän irtautuminen muodostelmasta symbolisoi sielun siirtymistä tuonpuoleiseen ja jäljelle jäävää tyhjää tilaa.

Taivas on Jumalan koti

Taivas on kuitenkin Jumalan valtakuntaa, Hänen kotinsa. Hän on kutsunut sinne jokaisen, mutta moni on kieltäytynyt kutsusta. Jumala lähetti oman Poikansa Jeesuksen maan päälle tuomaan kutsun henkilökohtaisesti jokaiselle. Jumalan tahto on, että kaikki tulisivat, sillä Hän on valmistanut jokaiselle huoneen, mutta Hän haluaa ensin luoda suhteen heihin, jotta kukaan ei astuisi sisään vieraana tai väärin perustein.

Emmehän me mene tässäkään ajassa vieraan henkilön kotiin asumaan, emmekä etenkään sellaisen henkilön luo, jota vastustamme ja jopa pilkkaamme. 

Kutsu ja avain

Jumala on elävä Persoona, ja Hän ottaa kotiinsa ne, jotka tuntevat tai haluavat tuntea Hänet. Vaihtoehtoisesti Jumala antaa ihmiselle elämän päättyessä ihmisen oman tahdon mukaan paikan, joka ei ole Jumalan taivasten koti, vaan Hänen vastustajansa koti. 

Valittavana on siis kaksi paikkaa. Jumalan koti taivaassa on varattu ihmisille, jotka ovat ottaneet vastaan kutsun ja Jeesuksen pelastustyön suoman avaimen. Jumalan vastustajan koti taas odottaa niitä, jotka loppuun asti kieltävät Jumalan ja Hänen tahtonsa ja ovat tietoisesti hylänneet Hänen kutsunsa ja vieraanvaraisuutensa. 

Jeesuksella on avain jokaiselle kutsutulle. Siksi kannattaa tutustua Häneen nyt ja ottaa Hänen tarjoamansa pelastuksen avain vastaan, kun sielu ei ole vielä irtautunut muodostelmasta ylös pilviin.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen