Kerrotaan, että joku kysyi aikanaan Charles Spurgeonilta, tunnetulta 1800-luvulla eläneeltä baptistisaarnaajalta, kumpi on tärkeämpää, lukea Jumalan sanaa vai rukoilla. Siihen Spurgeon reagoi vastakysymyksellä, kumpi on tärkeämpää: sisään- vai uloshengitys.

Kahteen suuntaan

Me tarvitsemme molempia. Hengitys on kahdensuuntaista, samoin kommunikaatio ihmisen ja Jumalan välillä. Kommunikointi ylipäänsä ihannetapauksessa on kahdensuuntaista. 

Sanassaan Jumala puhuu meille, ja rukouksessa me puhumme Jumalalle.

Tosin joskus ihmisen puheesta ei tahdo saada selvää. Se voi olla nyyhkytystä, huutoa tai vain huokailua. Silti, vaikka se olisi sanatontakin, vain ajatuksen tasolla tapahtuvaa äänetöntä puhetta, Jumala kuulee sen. 

Selkeää puhetta

Jumala sen sijaan puhuu selkeästi. Hänen sanastaan ei löydy epäjohdonmukaisuuksia, ja Hän on osoittanut puheensa niin viisaille kuin yksinkertaisillekin. Paradoksaalista vain on, että usein yksinkertaiset ja lapsenomaiset ymmärtävät Häntä paremmin kuin itseään viisaina pitävät.

Ihmisillä on taipumus vääristellä Jumalan puhetta tai tehdä siitä merkitykseltään monimutkaisempaa kuin se onkaan. Meillä on kiusaus poimia siitä se, mikä miellyttää meitä itseämme ja sopii omaan elämäntilanteeseen ja tahtoon. Sorrumme myös vääristelemään Hänen sanojaan, milloin omaksi eduksemme, milloin vain osoittaaksemme muille ihmisille, miten väärässä tai vääränlaisia he ovat.

Tarvitsemme kuuntelutaitoa

Olemme myös usein huonoja kuuntelijoita. Valtaamme helposti keskustelutilanteet ja puhumme vain itse pysähtymättä kuuntelemaan, olisiko Jumalalla jotain sanottavaa. Ja jos Hän ei heti vastaa, saatamme jopa nakella niskojamme luullen, ettei Hän minusta välitä.

Hän ei kuitenkaan jätä vastaamatta pyyntöihimme tai kysymyksiimme, mutta Hän tekee sen sopivalla ajalla, ei aina välttämättä juuri silloin kuin me toivoisimme. Se saattaa johtua siitä, että Hänen on ensin hoidettava kuntoon tiettyjä muuttujia: meihin, muihin ihmisiin tai ympäristötekijöihin liittyen.

Avattu kirja puhuu parhaiten

Moni ihmettelee tai jopa valittaa sitä, miksi Jumala ei puhu juuri minulle, mutta naapurille kylläkin. Toisinaan syy on siinä, että Raamattu makaa pölyttyneenä ja avaamattomana hyllyllä, tai ihminen tyytyy vain irtonaisiin makupaloihin, jolloin on vaikea saada selkoa siitä, mitä Jumala oikeasti puheillaan tarkoittaa. 

Hyvä puoli kaikenlaisessa kommunikoinnissa on kuitenkin se, että sitä voi aina harjoitella. Luku-, kuuntelu- ja puhetaito voi kehittyä vielä vanhoilla päivilläkin, ja ymmärrys aivan erityisesti.

Kun he seuraavana päivänä lähtivät Betaniasta, Jeesuksen tuli nälkä. Hän näki kaukaa viikunapuun, jossa oli lehtiä, ja meni katsomaan, löytäisikö hän siitä ehkä jotakin. Mutta tultuaan puun luo hän ei löytänyt muuta kuin lehtiä, sillä ei ollut viikunoiden aika. Niin hän sanoi sille: ”Älköön kukaan enää ikinä syökö sinusta hedelmää.”
– Mark. 11:12–14; RK

Olen monesti miettinyt, miksi Jeesus hermostui niin kovasti vaivaiselle viikunapuulle, josta ei löytynyt hedelmiä, ja kirosi sen, niin että se kuivettui kasaan yhdessä päivässä. Olen ihmetellyt sitä siksi, että tarinan mukaan silloin ei ollut viikunasadon aika.

Miksi Jeesus vaati hedelmää, vaikka ei ollut edes viikunoiden aika? Onhan Jumala itse määrittänyt kasvienkin ajat ja tavat.

Minulle tässä raamatunkohdassa ei ole ollut epäselvää se symbolinen merkitys, että Jumalan lasten ja Jeesuksen seuraajien tulisi tuottaa hyvää hedelmää. En vain ole ymmärtänyt sitä, että Jeesus edellytti sitä ”luonnonvastaisesti”, sillä eihän herukkapensaskaan tuota marjoja keväällä.

Millainen on viikunapuu?

Oleellista onkin ymmärtää, millainen kasvi viikunapuu on. Täällä Suomessa kyseinen laji ei ole kovin tuttu, ainakaan minulle. Niinpä tutkin vähän asiaa.

Sain selville, että viikunapuun hedelmät ilmestyvät puuhun yleensä ennen lehtiä, ja koska hedelmät ovat vihreitä, ne saattavat sulautua lehtien kätköön lähes siihen asti, kun ovat kypsiä. Jokainen puu tuottaa kasvukauden aikana kaksi tai kolme hedelmäsatoa: yhden varhain keväällä ja yhden tai kaksi myöhemmin. Joillakin suotuisilla alueilla Israelissa hedelmiä saattoi kypsyä lähes joka kuukausi. 

Viikunoita viikunapuun lehtien lomassa.

Viikunapuun lehdet ovat merkkinä hedelmistä. Kuvan viikunapuu Albaniasta kesältä 2024.

Lehtiä ilman hedelmää

Siksi oleellista on se, että evankeliumissa Jeesuksen kerrotaan nähneen jo kaukaa ”viikunapuun, jossa oli lehtiä”. Hänellä oli nälkä, ja koska viikunapuussa oli lehtiä, se oli merkki siitä, että siinä oli myös hedelmiä, vaikka oltiinkin edellä aikaa, jolloin viikunapuu yleensä tuottaa hedelmää. 

Pettymys oli siis suuri, kun lehtevän puun kätköistä ei löytynyt hedelmän hedelmää. Kaikki oli ollut pelkkää silmänlumetta, ulkoista näytöstä ilman sisältöä. Pelkkiä lehtiä.

Kuivaa uskoa

Jeesukselle viheriöivä hedelmätön viikunapuu oli muistutus Israelin kansan uskon kuivuudesta kaikkien ulkoisten seremonioittensa keskellä. Meille kristityille se on muistutus sekä yleisellä että yksityisellä tasolla.

Seurakunta voi olla ulkoisessa näyttävyydessään mahtipontinen ja lehtevä. On hienoa graafisesti toteutettua brändäystä, karismaattisia pastoreita, ylistysbändejä savutehosteineen ja tapahtumaa toisensa perään. Mutta voi kysyä Jeesuksen sanoin: löytäneekö hän sieltä uskoa? (Luuk. 18:8; RK) Kuuluvatko notkuvat myyntipöydät, joogaretriitit, lipputulojen kerääjät ja sambatanssijat Jumalan rukoushuoneeseen?

Entä minä?

Jokainen meistä voi myös itsekseen pohtia, mitä kätkeytyy täydellisen perheen, joka paikkaan ehtivän superäidin, ahkeran perheenisän tai koulun mallioppilaan lehtevän ulkokuoren taakse. Löytyykö sieltä kypsää hedelmää, vai ovatko hedelmät kuivettuneet tai kenties jääneet kokonaan syntymättä? 

Mitä Jeesus löytää, kun Hän jossain vaiheessa seisoo edessäsi ja kysyy, olisiko sinulla antaa nälkäiselle yhtä hedelmää?

”Ja hän hämmästeli heidän epäuskoaan.”
– Mark. 6:6; RK

Ihmisten epäusko taisi olla asia, jota Jeesus eniten maan päällä eläessään ihmetteli. Jopa opetuslapset, jotka päivästä toiseen kulkivat Jeesuksen mukana, kuulivat kasvokkain Hänen opetuksiaan ja näkivät kaikki Jeesuksen tekemät ihmeteot, olivat usein epäuskoisia.

Eivätkä he olleet ainoastaan epäuskoisia. He olivat usein myös peloissaan, vaikka kaikkivaltias Jumala oli heidän kanssaan. Jumala, joka on sekä luonut kaiken että hallitsee kaikkea ja jolle mikään ei ole mahdotonta.

”Miksi te olette peloissanne? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?” sanoi Jeesus opetuslapsille, jotka pelkäsivät hukkuvansa, vaikka Jeesus oli mukana veneessä myrskyn iskiessä (Mark. 4:40; RK).

”Miksi puhutte siitä, ettei teillä ole leipää? Ettekö vieläkään käsitä ettekä ymmärrä?” Jeesus ihmetteli, kun opetuslapset valittivat unohtaneensa ottaa mukaan enemmän kuin yhden leivän ja nälkä alkoi yllättää (Mark. 8:14–21; RK). Jeesus oli juuri vähän aiemmin ruokkinut muutamalla kalalla ja leivällä ensin 5 000 miestä ja sitten 4 000 miestä perheineen.

Paahtoleipä, tilliä, rapuveitsi ja rapuja lasilautasella.

Jos me muistaisimme ahdistuksen, pelon tai hädän hetkellä katsoa elämäämme hitusenkin taaksepäin, näkisimme sen, miten Jumala on tyynnyttänyt meidän elämämme myrskyjä kiperimmillä hetkillä, kuljettanut niiden läpi tai ruokkinut meidät silloinkin, kun tili on näyttänyt tyhjältä. 

Saattaisimme havaita, että ei ole syytä pelätä edessä olevaa, sillä meidän oman elämämme käännekohdat ja arjen hetket ovat yhtä vahva todistus Jeesuksen ihmeteoista kuin monet Raamatun kertomuksetkin.

Ja jos pelkäämme sitä, että uskomme on naiivia ja voi tehdä meidät naurunalaiseksi, niin on hyvä muistaa, että Jeesuksellekin naureskeltiin. Mutta niitä, jotka tulevat uskossa Jeesuksen luo ja turvaavat Häneen, ei ajeta pois. (Mark. 5:40; Joh. 6:37; RK)

Useimmat meistä tahtovat tehdä hyvää. Joskus se halu on pyyteetöntä, mutta aina ei ole. Hyvää tekemällä tahdomme ansaita ihmisten hyväksynnän, myötätunnon ja arvostuksen. Emme tahdo malttaa pitää tekojamme omassa tiedossamme, vaan kerromme niistä mielellämme muillekin, jotta he näkisivät ja tunnustaisivat ne ja nostaisivat meidät meille kuuluvalle paikalle, mielellään korkealle.

Mitä voisin tehdä?

Teemme hyviä tekoja myös kelvataksemme Jumalalle, vaikka Hän ei ole sitä meiltä koskaan edellyttänyt. Hän on pyytänyt vain seuraamaan itseään, pysymään lähellä ja elämään Hänen rakkaudessaan. Siitä lähtee kaikki – myös hyvät teot.

Rikas nuorukainenkin kyseli Jeesukselta tekojen perään. Mitä hänen tulisi tehdä, jotta saisi ikuisen elämän? Jeesus kehotti muistamaan Jumalan käskyt ja noudattamaan niitä. ”Älä tapa, älä tee huorin, älä varasta, älä anna väärää todistusta, kunnioita isääsi ja äitiäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 19:18–19; RK.)

Noudata käskyjä

Ne ovat monille meistä helppoja käskyjä, sieltä helpoimmasta päästä. Ainakin se, ettei tapa eikä varasta tai että kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä. Väärän todistuksen antaminen, lähimmäisen rakastaminen itsensä tapaan tai huorinteko sen sijaan saattavat loistaa läsnäolollaan, joskin eri nimien alla. Juoruillaan, parjataan somessa, vedotaan voimaantumiseen tai oman tilan ottamiseen, petetään ja harrastetaan yhden illan suhteita.

Anna pois

Rikas nuorukainen kuitenkin kertoi Jeesukselle noudattaneensa kaikkia annettuja käskyjä. Mutta yksi häneltä puuttui. Jeesus ohjeisti myymään kaiken omaisuuden ja antamaan köyhille – ja sen jälkeen seuraamaan Häntä. 

Siinä vaiheessa nuorukainen painoi päänsä ja lähti pois. Omaisuutta oli paljon.

Tänä päivänä pidetään suoranaisena hulluutena, jos joku myy pois omaisuutensa ja antaa rahat köyhille. Harva malttaa antaa edes setelirahaa kolehtiin, vaan kaivelee mieluummin taskunpohjalta kolikonjämiä, olipa omaisuus suuri tai pieni. 

Vaikeus päästää irti

Muut käskyt ja Raamatun kehotukset kelpaavat kodin seinätauluiksi muistuttamaan Jumalan tahdosta, mutta omaisuus on osa-alue, johon ei herkästi kajota. Siitä ei irti päästetä, vaikka kaikki muu luovutettaisiinkin Herralle. 

Jokaisen tässä on toimeen tultava. Jotta jäisi jotain lapsillekin. Kun kaikki on nykyään niin kallista. Ei voi elää kuin viimeistä päivää. Vähän on laitettava sukanvarteen tulevaisuuden varalle.

Jeesuksen sanat tulevat helposti todeksi. ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Matt. 19:24; RK.) 

Jumalan järjettömyyttä

Monessa eri asiassa me uskomme Jumalan huolenpitoon, mutta omaisuuden luovuttaminen Jumalalle ja Hänen valtakuntansa tarpeisiin ei kuulu siihen joukkoon. Raamattu tosin ei niin opeta, mutta se tuntuu olevan monen kristitynkin käsitys ainakin tekojen tasolla. Rahat ja varallisuus on osa-alue, jossa kuljetaan laumasieluisesti ympäröivän yhteiskunnan vaatimusten mukaan, ei Jumalan. Sillä Jumalan taloudenpito on kovin erilaista. Antaessaan saa.

On ymmärrettävää, että ajatus kaiken pois antamisesta tuntuu järjettömältä. Mutta jos se on Jumalan tahto, se on myös Jumalan järjettömyyttä. Ja ”Jumalan hullutus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi” (1. Kor. 1:25; RK).

Kun Jeesuksen opetuslapset ihmettelivät, kuka voi lopultakaan pelastua, kun rikas nuorukainenkin käveli pois ja neulansilmä taivasten valtakuntaan on niin kovin pieni, Jeesus muistutti: ”Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Matt. 19:26; RK)

Kristittynä epäilen joskus kaikkein eniten itseäni. Olenko valinnut oikein, toiminut viisaasti, tehnyt parhaani, yrittänyt riittävästi, ymmärtänyt Jumalan tahdon? Entä jos kaikki etsimäni tai tavoittelemani on kaatunut ja se on ollut vain omaa tyhmyyttä? Entä jos ei olekaan lieventäviä asianhaaroja?

Epäuskoa

Se ei tarkoita, ettenkö sortuisi myös epäuskoon suhteessa Jumalaan. Niitä hetkiä löytyy riittämiin, ja usein saan itseni kiinni epäuskosta silloinkin, kun päälle päin ei edes siltä vaikuta. Näin on vaikka silloin, kun pelkään tai jännitän jotain tulevaa enemmän kuin ohjekirja suosittelee. 

Pelko tulevasta tai jännitys omasta onnistumisesta on lopultakin epäuskoa, kun emme luota siihen, että Jumala vie meidät läpi, tulipa vastaan mitä tahansa. Ei ole tarkoitus eikä tarve selvitä täällä omin voimin.

Toinen perspektiivi

Kysymyksen ”entä jos” voi kääntää myös toisin päin. Entä jos kaikessa ei aina olekaan kyse juuri minusta, vaan pikemminkin muista ihmisistä – etenkin ihmisistä lähelläni? Entä jos minä en olekaan se, jonka on pitää saada tai saavuttaa jotakin, vaan ehkä minä olenkin se, jonka on tarkoitus tarjota jotakin jollekin toiselle?

Meri, kalliot ja punainen horisontti.

Entä jos merkityksellinen tekoni ei olekaan jakaa suuria viisauksia kohtaamalleni ihmiselle, vaan istua hänen viereensä ja kuunnella, mitä hänellä on sydämellään? 

Entä jos jättäisin joskus jonkin itselleni tärkeän menon väliin ja käyttäisin sen ajan vierailemalla ihmisen luona kodissa, jossa juuri kukaan ei koskaan käy? 

Entä jos suuri saavutukseni ei olekaan se, että pääsen puhumaan suurelle yleisölle, vaan että annan anteeksi läheiselleni, jonka kanssa emme ole keskustelleet kuukausiin, ehkä vuosiin?

Entä jos oleellista ei olekaan se, että näytän muiden silmissä hyvältä, vaan että myönnän tehneeni virheen?

Entä jos?

Katselin iltapäivällä pikakelauksella Norjan kuningas Haraldin hautajaisia. Tilaisuus oli juhlava, vaikuttava – ja ylellinenkin, kuten kuninkaallisissa tilaisuuksissa on tapana. Kaiken seremoniallisuuden keskellä näkyi kuitenkin myös läheisten liikutus ja suru. Suru rakkaan ihmisen poismenosta on sama asemaan katsomatta.

Kun kuninkaan arkku tuotiin ulos tuomiokirkosta, taivaalla nähtiin kunnianosoituksena ns. Missing Man -muodostelma. Siinä neljä hävittäjää lentää rinnakkaisessa muodostelmassa, kunnes yksi koneista nousee ylös pilviin jättäen jälkeensä tyhjän tilan.

Muodostelma symbolisoi kauniilla tavalla vainajan sielun siirtymistä tuonpuoleiseen ja sitä aukkoa, minkä se jättää maan päälle asetoverien keskuuteen, tai sitäkin enemmän läheisten ja ystävien keskuuteen.

Vaan minne sielu lentää? Kenen sielu päätyy lopulta taivaaseen? Ja mitä tapahtuu sieluille, jotka eivät mene taivaaseen?

Taivas ja itse luotu ”taivas”

Monesti nekin ihmiset, jotka eivät usko Jumalaan missään muodossa, ajattelevat lopulta päätyvänsä taivaaseen. Toista vaihtoehtoa ei nähdä, tai ei haluta nähdä. Ei ole taivasta ja helvettiä; on vain taivas, joka on tavoiteltava paikka usein vasta siinä vaiheessa, kun ihmistä ei enää ole. Läheisiä lähetellään pilven reunalle, vaikka he olisivat rakentaneet itselleen aivan omanlaisensa taivaan.

Neljän hävittäjän Missing Man -lentuemuodostelma sinivalkoisella taivaalla.

Yhden hävittäjän irtautuminen muodostelmasta symbolisoi sielun siirtymistä tuonpuoleiseen ja jäljelle jäävää tyhjää tilaa.

Taivas on Jumalan koti

Taivas on kuitenkin Jumalan valtakuntaa, Hänen kotinsa. Hän on kutsunut sinne jokaisen, mutta moni on kieltäytynyt kutsusta. Jumala lähetti oman Poikansa Jeesuksen maan päälle tuomaan kutsun henkilökohtaisesti jokaiselle. Jumalan tahto on, että kaikki tulisivat, sillä Hän on valmistanut jokaiselle huoneen, mutta Hän haluaa ensin luoda suhteen heihin, jotta kukaan ei astuisi sisään vieraana tai väärin perustein.

Emmehän me mene tässäkään ajassa vieraan henkilön kotiin asumaan, emmekä etenkään sellaisen henkilön luo, jota vastustamme ja jopa pilkkaamme. 

Kutsu ja avain

Jumala on elävä Persoona, ja Hän ottaa kotiinsa ne, jotka tuntevat tai haluavat tuntea Hänet. Vaihtoehtoisesti Jumala antaa ihmiselle elämän päättyessä ihmisen oman tahdon mukaan paikan, joka ei ole Jumalan taivasten koti, vaan Hänen vastustajansa koti. 

Valittavana on siis kaksi paikkaa. Jumalan koti taivaassa on varattu ihmisille, jotka ovat ottaneet vastaan kutsun ja Jeesuksen pelastustyön suoman avaimen. Jumalan vastustajan koti taas odottaa niitä, jotka loppuun asti kieltävät Jumalan ja Hänen tahtonsa ja ovat tietoisesti hylänneet Hänen kutsunsa ja vieraanvaraisuutensa. 

Jeesuksella on avain jokaiselle kutsutulle. Siksi kannattaa tutustua Häneen nyt ja ottaa Hänen tarjoamansa pelastuksen avain vastaan, kun sielu ei ole vielä irtautunut muodostelmasta ylös pilviin.

Kävin eilen ruokaostoksilla. Tarjolla oli paria eri punaista omenalajiketta ja valitsin houkuttelevan näköiset hieman kalliimmat omenat. Maksaessani käytän usein itsepalvelukassoja, etenkin, kun kassoilla on ruuhkaa. Tällä kertaa valitsin vahingossa omenoille väärän koodin. Kun kilohinta ilmestyi näytölle, tajusin heti painaneeni väärää painiketta. Olisi pitänyt kurkistaa vielä hinnaston toiselle sivulle, josta oikea hintakoodi olisi todennäköisesti löytynyt.

Hoidin kuitenkin ostokset loppuun ja maksoin ne pois, sillä kaupassa oli jonoa sekä normaali- että itsepalvelukassoille. Vapaata henkilökuntaa ei näkynyt, jotta olisin voinut pyytää jotakuta korjaamaan hinnan.

Kolme punakeltaista omenaa kristallikulhossa.

Silti koko toimituksen ajan mielessä pyöri vain liian alhainen kilohinta, jonka olin ostamilleni omenoille valinnut. Mitä Jumala ajatteli? Vaikka kukaan muu ei virhettä saisi tietää, Hän tietää. Hän näki kaiken. Pyytelin mielessäni anteeksi ja kyselin, josko voisin antaa asian olla; kyse oli vain muutamasta kymmenestä sentistä. Jospa tätä ei nyt luettaisi kovin suureksi synniksi… 

Mutta ei ole pieniä ja suuria syntejä. On vain syntejä. Jeesus sovitti meidän velkamme, mutta ei siksi, että me voisimme tietoisesti tehdä uutta velkaa. Tai edes vahingossa, mutta tietäen, että tämä ei mennyt oikein. Miten voisin koskaan puhua rehellisyyden merkityksestä, jos lähtisin ulos todistellen itselleni, että erotus on niin pieni?

Astuin ulos itsepalvelualueelta ja jäin suljettuna olleen kassan luo tutkimaan digikuittiani. Arvelen, että Jumala kuuli sisäisen ristiriitani ja haluni toimia oikein. Kuin tilauksesta kyseinen kassa kuulutettiin avattavaksi ja nuori työntekijä käveli ohitseni kassalle, jonka ääressä seisoin. Kerroin virheeni, hän palautti väärän hinnan ja punnitsi omenat oikealla hinnalla. Kiitti vielä rehellisyydestä. 

Erotus oli 0,93 senttiä – puhtaan omantunnon hinta.

Kirjoitin eilen päiväkirjaan fyysisestä väsymyksestä, jota olen viime aikoina potenut pientenkin ponnistelujen jälkeen. Sitä on vaikea hyväksyä, kun on ollut elämässään fyysisesti pääosin hyvävointinen, liikunnallinen ja jopa hyväkuntoinen. 

Oma väsymys on enemmän terveyteen kuin suoranaisesti vanhenemiseen liittyvää, vaikka ikääkin jo on enemmän kuin ehkä haluaisi.

Sisäinen uudistuminen

Mutta tänään vastaan tuli lohduttava raamatunkohta, joka muistutti siitä, että vaikka kehomme näyttäisi ulkoisesti heikkenevän, sisäinen minämme voi siitä huolimatta yhä vahvistua. 

”Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin [murtuukin], niin sisällinen [sisäinen ihmisemme] kuitenkin päivä päivältä uudistuu.” (2. Kor. 4:16; 33/38, hakasulkeissa 1992.) Englanninkielinen raamatunkäännös puhuu ulkoisen ihmisen ’kuihtumisesta’ tai ’riutumisesta’ (waste away).

Juuri sitä ihmiselle vanhetessa tapahtuu. Alamme kuihtua. Lihasmassa hupenee, ihon kimmoisuus vähenee ja tulee ryppyjä, hiukset harmaantuvat ja harvenevat, kolottaa niin niveliä kuin lihaksiakin, ja kaikenlainen palautuminen ja paraneminen hidastuu. Monelle tulee erinäisiä sairauksia, jotka vaikuttavat jaksamiseen.

Taivas ja meri yhdistyvät utuisessa kesäsäässä, horisontissa vain valkoinen purjeven.

 

Ei viimeistä käyttöpäivää

Jumala on kuitenkin luvannut, että ”[t]eidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4; 1992.) Hänen huolenpitonsa ja kutsunsa ei siis himmene, vaikka me vanhenemme. Hänen silmissään. Hänen tarkoituksilleen meidän elämässämme ei ole viimeistä käyttöpäivää. Etsivä voi löytää vielä viimeisillä voimillaankin.

Fyysinen vanheneminen ja riutuminen on siinä mielessä merkityksetöntä, että Jumala uudistaa meitä sisäisesti ja hengellisesti loppuun asti. Hän vahvistaa meitä hengessä, niin että tapahtuipa mitä tahansa, Hänen voimansa, rohkeutensa ja viisautensa meissä vie eteenpäin. 

Vihreä oksanalku kivimuurissa.

Vahvuus ei tule meistä

Kukaan ei ole itsessään vahva, mutta uskon kautta itse Kristus asuu meidän sydämissämme ja vahvistaa meidän sisäistä ihmistämme. Heikoissakin elää silloin voima, joka on paljon ihmistä suurempi.

Me voimme olla suljettuina kotiin, liikuntakyvyttömiä, huonokuuloisia ja fyysisesti puolisokeita, ja silti Jumala täyttää meissä kutsun ja tehtävän, jonka on itse kullekin antanut. Olipa ikämme tai vointimme mikä tahansa, olemme tarpeellisia ja arvokkaita silloinkin, kun emme jaksa nousta, tehdä tai panostaa.

Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodista tai vaimosta tai veljistä tai vanhemmista tai lapsista ja joka ei saisi tässä ajassa monin verroin takaisin ja tulevassa maailmanajassa iankaikkista elämää.
– Luuk. 18:29–30;  RK, korostus TN

Nämä sanat ovat käyneet taas kerran toteen omassa elämässä. Olen antanut elämäni Jumalan käsiin ja pyytänyt Hänen johdatustaan kaikessa, jotta voisin elää Hänen tahdossaan siten kuin Hän on varta vasten suunnitellut minua varten.

Uskallatko luopua kaikesta?

Kuten olen niin monessa yhteydessä kertonut, se elämä on ollut kovin erilainen kuin mitä itse suunnittelin. Siinä mielessä olen luopunut paljosta, ellen jopa kaikesta, kuten Pietarikin väitti tehneensä seuratessaan Jeesusta (Mark. 10:28). 

Luopuminen ei ole tapahtunut hetkessä, eikä se ole tapahtunut helposti. On asioita, joista olen pitänyt tiukasti kiinni vielä siinäkin vaiheessa, kun olen jo ymmärtänyt, että tämä ei ole minua varten eikä minun tieni. 

Kerrostalojen katot aamutaivasta vasten.

Jumalan lupaukset kantavat jokaisena uutena aamuna.

Uudet turvarakenteet

Työ ja tekeminen on ollut tärkeää, ja kun se on vaihtunut enemmän pienimuotoisiin mutta tarkkarajaisiin tehtäviin läsnäolon kautta ja levosta käsin, identiteetti on pitänyt omaksua uudelleen. On ollut unohdettava määrät, maineet ja kunniat, jotta voi keskittyä sisältöön ja tarkoitukseen.

Ympäröivän yhteiskunnan tarjoama sosiaalisesti hyväksyttävä malli on käynyt niin vieraaksi, että tuntuu oikeammalta seurata sitä sivusta. Tietyt velvoitteet on hoidettava, keisarille on annettava, mikä keisarille kuuluu, mutta muuten voi kulkea toiseen suuntaan ja eri reittejä kuin keisari. Se on edellyttänyt päästämistä irti turvarakenteista, joita maailma ja yhteiskunta tarjoaa.

Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.
– Ps. 20:8; RK

Voimme siis valita, käymmekö taistelujamme Jumalan valtakunnan vai maailman säännöillä ja turvaverkkojen varassa.

Tapahtukoon se Sinun aikataulussasi

Luopuminen ”kaikesta” tarkoittaa käytännössä myös sitä, että en voi määrittää itse kaikkia aikatauluja, elämän isoja tai pieniä lähtöjä ja tuloja tai suuntaa. Jumala ei tunnetusti ole koskaan myöhässä, mutta ei Hän aina paljasta ja valmista asioita myöskään reilusti etuajassa. Jumalan johdatuksessa kalkkiviivat tulevat tutuiksi, sillä vasta niillä kohdin vastaukset usein tulevat. Tai urheilutermejä enemmän lainatakseni, vasta lankulla, juuri ennen ponnistusta hiekkaiselle alastulopaikalle. Aika usein on myös uskallettava ponnistaa luottaen siihen, että tuleva kirkastuu kyllä ilmalennon aikana.

Varjokuva, jossa äiti syöttää lusikalla ruokaa lapselle.

Jumalan huolenpito on monin verroin enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Kuva Anni Laukan teoksesta May Every Child Be Fed, Lux Helsinki.

Viime päivät olen elellyt kalkkiviivoilla. Hieman jännittyneenä, mutta sisimmässä silti ihmeellinen rauha ja usko Jumalan lupauksiin ja Hänen huolenpitoonsa. Mihin muuhun voisin turvata, kun Hän sanassaan lupaa niin paljon ja niin ihmeellisiä asioita? Jos kieltäisin ne kohdaltani ja ylipäänsä, mihin enää uskoisin?

Kymmenkertaisesti takaisin

Eilen sitten kävi toteen se, minkä Jeesus Luukkaan evankeliumissa lupaa: rukoukseni ja odotukseni todentuivat moninkertaisesti – kymmenkertaisesti. Sain jälleen kerran kokea konkreettisesti, että Jumala ei omiaan hylkää eikä jätä, vaan pitää huolen, täyttää öljyastiat, ei anna kenkien kulua edes 40 vuoden vaelluksessa ja antaa moninkertaisesti taloja ja peltoja, veljiä ja sisaria tässä ajassa ja tulevassa.

Tulevaisuus kirkastui taas palan matkaa, mutta ei liian pitkälle, jotta en lähtisi kulkemaan oman itseni varmuudessa, vaunuilla ja hevosilla, vaan tunnustaisin Herramme, Jumalan, nimeä ja turvaisin Hänen apuunsa jatkossakin. 

Vaikka olen lukenut Raamatun läpi muutamaan kertaan ja luen sitä päivittäin enemmän ja vähemmän, kirjasta nousee edelleen esiin jakeita, jotka tuntuvat siltä kuin en olisi niitä vielä koskaan nähnyt. Usein ne tulevat vastaan juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsee ja kun niiden sanoma pamahtaa kuin tikka tauluun – keskelle.

Kelvatkoot suuni sanat ja sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.
– Ps. 19:15; RK

Kirjoittaminen ja omat kirjoitukset ovat pyörineet viime aikoina mielessä. Kirjoittamalla olen aina osannut parhaiten ilmaista itseäni ja ajatuksiani. Kirjoittaminen on tempoltaan hitaampaa ja harkitsevampaa kuin puhe, jota sitäkin yleensä tulee kiitettävästi, ainakin määrällisesti. Puhuessa vain tulee kiirehdittyä, niin etteivät sanamuodot aina ole loppuun asti harkittuja eivätkä ehdi jalostua sellaiseen muotoon kuin syvimmilläni olen halunnut ilmaista. 

Kannettava tietokone pöydällä.

Onko kirjoittaminen kuitenkaan ”se juttu”?

Kesän alussa jouduin pohdiskelemaan, onko kirjoittaminen lopulta kuitenkaan sellainen elämäni kutsu ja tehtävä kuin olen itse kohdalleni mieltänyt. Olisiko minun oikeasti suuntauduttava aivan toisin? Olenko jumittunut ajatukseen, että kirjoittaminen olisi jonkinlainen suuri lahja, jota minun tulee käyttää, mutta edellytyksiä ei ehkä olekaan? Yritänkö olla jotakin enemmän kuin olen? Teenkö omasta keskinkertaisuudestani jotakin isompaa kuin se todellisuudessa on?

Näihin kysymyksiin sain vastauksen, kun rukoilin ystävän kanssa, ja rohkenen jatkaa eteenpäin omalla paikallani, vaikka se olisi vaatimatonkin.

Kolme käsikirjoitusta

Tämän vuoden aikana olen työstänyt kahta eri käsikirjoitusta ja kolmas on työn alla. Ensimmäinen käsikirjoitusprojekti keskeytyi ja haudattiin minusta riippumattomista syistä. Se oli valtaisa pettymys. Ensi tunnelma oli, että puolen vuoden työ valui hukkaan. Sain kuitenkin ymmärtää, että silläkin – kuten kaikella elämässä – oli tarkoituksensa. Opin valtavasti pitkästä kirjoitusprosessista ja siinä tarvittavasta pitkäjänteisyydestä. Tärkeintä oli kuitenkin, että innostuin ja rohkaistuin vihdoin työstämään omia muistikirjoihin ja tietokoneelle kertyneitä tekstejäni.

Toisen käsikirjoituksen lähetin alkukesästä kustantajalle arvioitavaksi. Se on nyt todellisuudessa Jumalan kädessä ja omat käteni voivat enää taipua ristiin siinä uskossa ja toivossa, että teksti voisi jonain päivänä ilmestyä kirjana. 

Raakamateriaalia luettavaksi

Kolmannen tekstikokoelman olen antanut ensimmäisille kriitikoilleni luettavaksi. Tekstit perustuvat päiväkirjamerkintöihini 20 vuoden ajalta ja ovat henkilökohtaisempia kuin mikään, mistä olen kirjoittanut, vaikka olen aina kirjoittanut elämästäni varsin avoimesti. Ne ovat todellista raakamateriaalia. Kertovat ihmisestä, joka on raakile ja rikki lähes kaikilla elämänaloilla.

Raakamateriaali on lainaus upeasta kirjasta nimeltä Theo of Golden. Siinä Theo ehdottaa tapaamalleen miehelle etuliitettä Saint, pyhä, mutta mies torjuu sen jyrkästi. Hän on mielestään pysyvästi kelpaamaton pyhien joukkoon, sillä hän vihaa lankoaan, turhautui opettamaan vähäosaisia lapsia, elää kädestä suuhun ja avoliitossa, mikä on äidin silmissä syntiä. Siten hän tuskin tekee maailmasta parempaa paikkaa. Siihen Theo toteaa, että juuri sellaisille, meille, on olemassa nimitys raakamateriaalia.

Pino päiväkirjoja ikkunan edessä.

Nämä päiväkirjat olen täyttänyt käsin. Loput olen nakutellut koneelle.

Kaksi kriitikkoa

Toinen kriittisistä lukijoistani tietää elämäni käänteistä ja erityisesti koettelemusten ajoista enemmän kuin ehkä kukaan muu. Hän on kulkenut rinnallani, kuunnellut, rohkaissut ja rukoillut puolestani vähintäänkin viimeiset 30 vuotta. Silti hänen kommenttinsa oli, ettei hän tiennyt eikä ollut ymmärtänyt – miten vaikeita tilanteet ovat olleet ja miten syvällä olen ollut. Itkimme yhdessä. Ilman häntä ja ilman Jumalaa en olisi selvinnyt.

Toinen kriitikkoni kertoi lukeneensa tekstit, toista sataa liuskaa, yhdeltä istumalta. Saattaa tietenkin olla, että hän minut tuntevana on hieman puolueellinen, mutta silti hänen palautteensa rohkaisi suuresti. 

Tunteet pinnassa

Tämä kolmas kirjoitusprosessi on ollut tunteikas. Välillä on pitänyt nostaa sormet näppäimiltä, riisua lasit päästä ja pyyhkiä silmiään. Mutta itku on ollut puhdistavaa. Se on ollut jälkityöstöä ja kiitollisuutta siitä, mihin olen päässyt sieltä, missä olen ollut heikoimmillani ja missä olen ollut liian pitkään. Silti ilman sitä pitkää aikaa en olisi tässä. 

Nähtäväksi jää, missä muodossa, milloin ja minne tarjoan tekstejäni ja näkevätkö ne koskaan päivänvaloa muualla kuin omien tai muutamien läheisten silmien alla. 

Mutta palaan vielä alun ajatukseen raamatunjakeista, jotka tietyllä hetkellä pulpahtavat esiin ja puhuttelevat. Koska Jumalan tahdon täyttäminen ja Hänen matkassaan kulkeminen on elämäni ykkösasia myös kirjoittamisen osalta – mitä ja miten kirjoitan –, niin tämän jakeen sanat voisin juuri nyt lausua ääneen: ”Kelvatkoot suuni sanat ja sydämeni ajatukset sinun edessäsi, Herra, minun kallioni ja lunastajani.” (Ps. 19:15; RK)

Muistiin olen ne jo kirjoittanut – päiväkirjaan, josta ne vielä kerran muistuttavat tästäkin hetkestä ja ajatuksista, joita juuri nyt mielessäni viljelen.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen