Kannatti tulla

Tiistai 2.7.2024

Istun hotellin ala-aulassa viihtyisässä kahvilassa edessäni tuplaespresso ja takanani vanha basaarialue (Old Bazaar), johon en ole vielä ehtinyt tutustua. Kahvilassa on vain muutama ihminen. Tilassa on ihmeellinen rauha ja hiljaisuus, vaikka seinällä taulu-tv:stä tulee Romanian ja Hollanin välinen EM-ottelu. Se ei haittaa levollista tunnelmaa.

Hotellirakennus on noin sata vuotta vanha. Ihailen rosoisia kiviseiniä ja holvikaaria sekä kapeita tummansinisiä puuportaita, jotka kiemurtelevat ylös huoneisiin. Kadulle avautuvat ruutuikkunat tummine puitteineen. Jossain kadun ja sitä reunustavien rakennusten takana näkyvät vuoret. Sinne on tarkoitus mennä huomenna.

Hotellin kadulle näyttävissä ikkunoissa on tummat ikkunanpuitteet.

Tällaiset onnen tunteet
ovat matkoilla parasta.
Kun kokee, että kannatti tulla.

Olen suihkusta raikas, ja ohut puuvillamekko tuntuu pehmeältä ja vilpoiselta iholla. Tosin päiväkin on viilennyt, sillä pieni sadekuuro ropisee paraikaa kattoon. Huonosti nukutun yön jälkeinen päänsärky on rauhoittunut.

Minut valtaa kummallinen onnen tunne. Istun yksin tällä pehmeällä sohvalla tässä vieraassa maassa, josta kukaan tuttu ei minua löytäisi, jos sanoisin, että tule tänne. Silti en tunne olevani ollenkaan yksin. Hotellin henkilökunta moikkailee jo tuttavallisesti. Ystävälliset hymyt lämmittävät.

Tällaiset onnen tunteet ovat matkoilla parasta. Kun kokee, että kannatti tulla.

Hotellihuoneen seinät ovat rosoista kiveä.

Hotellin vanhat seinät ovat rosoista kiveä tai tiiltä – jokaisen sisustajan unelma.

Tykkään jo nyt

En ole vielä nähnyt kaupungista kuin palasen. Mutta tykkään jo nyt. Korça tai Korçe on pienehkö, vain noin 50 000 asukkaan kaupunki Kaakkois-Albaniassa. Kaupunki vaikuttaa kokoaan suuremmalta. 

Kauniisti kalustettuja ja kasvein koristeltuja terasseja on kävelykadulla ja kaikkialla rakennusten reunamilla, ja ne ovat käytössä lähes ympäri vuoden. Toisin on Suomessa, jossa terassit ovat yleensä parhaimmillaan arkkitehtien havainnekuvissa ja todellisuutta vain juuri ja juuri kolme kuukautta vuodessa.

Matka tänne oli eri syistä johtuen vaivalloinen ja yö sen jälkeen kuumuudessa lähes uneton. Olen oppinut, että Albaniassa on paljon kulkukoiria, ja viime yönä ne ilmoittivat olemassaolonsa muutenkin kuin tallustelemalla vastaan kadulla. Aamuyöstä niille löytyi haastaja. Kukon kiekuminen on kuitenkin niin harvinaislaatuinen ääni, ettei sille voi olla oikein edes vihainen, vaikka kello olisi puoli neljä. 

Tänä yönä en kuitenkaan herätystä kaipaa.

Adrianmeren aalloissa

Perjantai 28.6.2024

Tänään illalla kävelin pitkin Durrësin rantabulevardia Albaniassa. Maassa, jonka muistan kouluaikoinani olleen Euroopan suljetuin. Paljon on sittemmin tapahtunut. Tämäkin on niitä maita, joissa en olisi koskaan kuvitellut käyväni. Mutta elämä on pienten ihmeiden ketjua.

Durrësin rantabulevardi vähän ennen auringonlaskua.

Durrësin rantabulevardi vähän ennen auringonlaskua.

Maisemasta olisi ollut vaikea päätellä, missä olen. Moni veikkaisi Espanjaa, Marokkoa tai vaikka Israelia. Lämmintä kuitenkin on, ja lämpö on aivan toisenlaista kuin Suomen helle.

Pohjoisen kasvatti

Kun päivällä hikoilin lounasaikaan ruokani äärellä ja katselin paikallisia, jotka eivät tuntuneet olevan kuumuudesta moksiskaan, ymmärsin jälleen olevani pohjoisen kasvatti ja sinne istutettu. Pohjoisessa olen elänyt, viihtynyt ja siihen elämään sopeutunut.

En usko, että voisin etelämaalaistua. Minussa ei ole etelän temperamenttia, ääniä tai huolettomuutta. Olen hitaasti lämpenevä. Tarvitsen aikaa tarkkailla rauhassa ennen kuin sulaudun joukkoon. Tosin tähän joukkoon en vaaleuteni ja kalpeuteni vuoksi ihan helposti sulaudu.

Aurinko on laskenut Durrësin rantabulevardilla.

Yhden rannalla nautitun lasillisen aikana aurinko meni mailleen. Jäi vain taivaan puna.

Mainingit ja laskeva aurinko

Vasta illalla pääsin tosissani nauttimaan ympärillä näkyvästä, kun istahdin alas rantaterassille ja kuuntelin meren maininkeja. Ne tulevat täällä rantaan tasaisina rannanlevyisinä lauttoina, ja niistä kuuluu aivan omanlaisensa ääni. Sitä ääntä en kuule Eiranrannassa. Meret ovat niin erilaisia.

Adrianmeri auringonlaskun jälkeen.

Iltauinti Adrianmeressä pyyhkii pois päivän kuumuuden.

Ilta-aurinkoa vasten ihmiset peilautuivat mustina siluetteina. Meri oli hopeansininen, ja horisontti alkoi vähitellen punertaa. Kun rannan iltaelämä ei ollut vielä käynnistynyt, olin paikalla parhaaseen aikaan. Sain imeä maisemaa tyynessä hiljaisuudessa.

Yhden lasillisen aikana näin auringon laskevan. Kävelin vielä matalaa rantaa pitkin Adrianmeren aaltoihin ja huuhdoin pois päivän kuumuuden. Kiitin hetkestä ja tästäkin uudesta kokemuksesta. 

Bambuinen aurinkovarjo Albanian rantakohteessa.

Kiitos hetkestä.

Myrskyisä matkan alku

Torstai 27.6.2024 

Terveiset Frankfurtista! Minun pitäisi kyllä olla ystävien kanssa jo Albanian Durrësissa, mutta myrsky päätti toisin.

Myrskyn takia kone ei voinut laskeutua Frankfurtiin, ei edes Kölniin, joka oli myrskyn vuoksi täynnä, vaan päädyimme Düsseldorfiin. Kuulutukset lennon aikana, kun vielä kiertelimme Frankfurtin yllä, olivat täysin käsittämätöntä epäselvää partaan mutinaa, vaikka mielestäni ymmärrän sekä englantia että saksaa. Siksi luulin laskeutumisen jälkeen purserin vain vahingossa toivottavan meidät tervetulleiksi Düsseldorfiin. Keräsin kimpsuni ja olin jo menossa kovaa vauhtia jatkolennolle, johon alkoi olla kiire, kun joku kanssamatkustaja ilmoitti, että ei täältä minnekään lähdetä, olemme jossain aivan muualla kuin missä meidän pitäisi olla.

Palasimme tankkauksen jälkeen ja myrskyn tyynnyttyä takaisin Frankfurtiin. Varsin harmillista se oli niille, joiden määränpää oli Düsseldorf, sillä he olivat juuri käyneet siellä kääntymässä, mutta joutuivat nyt etsimään uutta lentoa takaisin. 

Force majeure

Mitään koneessa luvattua opastusta ja huolenpitoa lentoyhtiön puolelta ei perillä tietenkään ollut tarjolla. Onni onnettomuudessa oli, että matkaseurana olleiden ystävän pikkulasten ansiosta saimme kuitenkin nopeasti voucherit taksiin ja hotelliin sekä uudelleenbuukkauksen lennoille, jotka kuitenkin myöhästyttävät matkaa vuorokaudella. Lasten kunniaksi täytyy sanoa, että urheasti jaksoivat iltamyöhällä kulkea mukana.

Frankfurt am Mainin kolkkoa katukuvaa.

Tämä ei ole ihan se maisema, jota odotin Durrësin rannoilta. Ei ihme, sillä kuva onkin Frankfurtin kolkolta messuseudulta.

Matkailu tunnetusti avartaa, ja kaikkeen on varauduttava. Ei pelonsekaisesti odottaen, vaan sillä mielellä, että joskus tapahtuu asioita, jotka eivät ole hallinnassa oikein kenelläkään. Paitsi Jumalalla; Hän hallitsee tyvenet ja myrskyt. Omalta osaltani varaudun aina siihen, että esim. laukku ei tule perille, joten käsimatkatavaroissa on hätävara. Eilen se oli taas tarpeen.

Nostalgisia tunnelmia

Vähän täytyy menneitäkin muistella, sillä eilen kun taksi kaahasi Saksan tyyliin autobahnaa kohti hotellia, tuli ihan nostalginen olo. Tässä maassa olen elellyt melkein neljä vuotta, ja vähän tuli ”koti-ikävä”. Vieläkö joskus voisin täällä asua… Voisin, mutta ei se kovin todennäköistä ole. Jotain viehättävän tuttua tässä maassa kuitenkin on. Kyllähän minä tästä kielestä tykkään, kun olen sitä vuosia opiskellut. Tai kun vaikka avaa television, niin se on aivan sama kuin kotona olisi: yhtä tuttua ja yhtä onnettoman huonoa tosi-tv:tä.

Mutta nyt toivotaan, että tämä oman elämän tosi-tv vie meidät vihdoin illalla Albanian auringon alle. Paikallinen säätieto ennustaa Hessenin alueelle pitkittynyttä sadetta ja tulvia. Eilen oli paikoin kahlattu polvia myöten vedessä. Yritetään siis ehtiä alta pois.

Kahden kodin väliä

Lauantai 22.6.2024

Olen nyt kulkenut kohta kaksi viikkoa kahden kodin väliä. Repussa on lähtenyt mukaan herkästi särkyviä astioita ja Jyskin jättikassissa kevyempää tavaraa matkalla uudelle asunnolle. Vie mennessäs, tuo tullessas on vanha hyvä sanonta, joka on ollut kovassa käytössä, joskin enemmän vientisuuntaan. 

Vie mennessäs,
tuo tullessa.

Olen puunannut pintoja, täyttänyt keittiönkaappeja ja viikannut kaappiin talvivaatteita, joita ei juuri nyt tarvita. Iloinen asia on se, että uudessa asunnossa keittiön kaappitilaa on vähintäänkin tuplaten vanhaan verrattuna. Muuta säilytystilaa sen sijaan on hitusen vähemmän. 

Siivousseula vuotaa

Välillä on vähän harmittanut, kun näkee, millaiseen kuntoon ihmiset jättävät asuntoja lähtiessään. Toisaalta harmittaa, miksi vuokranantajat eivät vaadi vuokralaiselta asunnon kunnollista siivousta. Kun kaksi seulaa vuotaa, jälkien siivoaminen jää uudelle asukkaalle.

Olen ottanut toisten sotkujen siivoamisen nöyryyskouluna. Siinä oma minä ja suuret kuvitelmat itsestään on laitettava syrjään, kun polvistuu vessan lattialle pyyhkimän vieraan ihmisen jättämiä tahroja. Voi kuulostaa naurettavalta, mutta uskon, että meistä jokainen tarvitsee välillä sitä: pudotusta oman itsensä ja erilaisten omien standardien ympärillä pyörimisestä.

Uuden kodin pihassa seisoo kapea ja korkea kuusi.

Uuden kodin pihassa seisova kapea ja korkea kuusi aurinkoisena päivänä. Liekö se serbiankuusi vai mustakuusi?

Iloa näkemästäni

Iloitsen kuitenkin uudesta ja siitä, mitä näen ympärilläni. Ikkunasta näkyy paljon taivasta. Se on minulle vapautta ja tilaa hengittää, huokailla seuratessani hetki hetkeltä vaihtuvia värejä ja pilvien liikkeitä. Vastapäisen talon seinä on harmaanruskea ja karu, mutta siinä on jotakin viehättävää, ellei muuta, niin kauniit pikkuikkunat.

Ja talon pihassa seisoo kapea korkea kuusi. Ystävä veikkasi, että se on mustakuusi. Myös serbiankuusi on kapea ja korkea, mutta en tiedä, kummasta mahtaa olla kyse, jos kummastakaan (saa auttaa!). Siitä taitaa tulla uusi kuvauskohteeni, sillä se ylöspäin kuvatessa se näyttää taivasta vasten aina vähän erilaiselta.  

Uuden kodin pihassa seisoo kapea ja korkea kuusi.

Uusin kuvauskohteeni: pihassa seisova kuusi pilvisenä päivänä.

Muutto etenee hurjaa vauhtia

Tiistai 11.6.2024

Muutto etenee vauhdikkaammin kuin olin odottanut. Askelmittari on huippulukemissa, vaikka en ole kulkenut kuin kodin, kiinteistönvälitysfirman (avainten hakua ja paperien selvittelyä), kirpputorin (vaatteita ja muuta ylimääräistä myyntiin) ja Alepan (banaanilaatikoita muuttoon) väliä, ja ne ovat kaikki aivan lähellä, muutaman korttelin sisällä. 

Vaikka sopimuksen alkuun on vielä toista kuukautta, sain tänään avaimet uuteen kotiin, kunhan vuokravakuudet ja kotivakuutukset tulivat kuntoon. 

Olen siis lähestulkoon pöllämystynyt. Sopimus tehtiin eilen, ja nyt kiidän jo eteenpäin kuin pikajunassa.

Vakuutukset kuntoon

Vakuutuksen muutos oli ainoa, jonka kanssa hiki nousi hetkeksi pintaan, mutta lopulta sain chatin päähän ystävällisen asiakaspalvelijan, joka hoiti tarvitsemani todistuksen hetkessä valmiiksi. Minulle oli uutta, että kun kotivakuutuksen siirtää uuteen osoitteeseen, vakuutus on voimassa irtaimistolle molemmissa kohteissa kahden kuukauden ajan. Eli kun siirrän tavaroita jo nyt uuteen asuntoon, vakuutus kattaa sekä uudessa että nykyisessä kodissani olevan irtaimiston muuton ajan.  

Huomenna ystävä tulee käymään autoineen, ja viemme jo kuormallisen tavaraa alta pois. Tulevina päivinä käyn vähitellen siivoilemassa asuntoa, pyyhkimässä hyllyjä ja kaapinovia, pesemässä astianpesukoneen ja liesituulettimen suodattimet, kenties ikkunatkin nyt, kun asunto on vielä tyhjä. On kiva saada paikat kiiltämään ja puhdas tuoksu taloon. 

Tahrat jäävät suurten linjojen alle

Olen huomannut, että näytöllä tulee katseltua aina vain asunnon suuria linjoja: miellyttääkö asunto ylipäänsä, sopivatko omat kalusteet hyvin pohjaan, onko pistorasioita ja valaisinten paikkoja riittävästi ja sopivissa kohdin, onko asunto perushyvässä kunnossa jne. Joka kerta jää huomaamatta, että hyllyt, kaapinovet, kaakelit, liukukiskot ja vastaavat eivät ihan olekaan priimapuhtaita.

Mutta olen kiitollinen vuokraemännälle, joka niin auliisti antoi asunnon käyttööni jo etuajassa. Nyt minulla on reilusti aikaa pyyhkiä paikkoja vähän enemmänkin.

Turhaksi jääneitä tavaroita esillä kirpputorin hyllyssä.

Ensimmäisen kirpputoripäivän saldo oli lupaava. Olkoon loppuviikko yhtä onnistunut.

Pökerryttävä päivä

Nykyinen koti alkaa taas vähitellen näyttää Alepan vihannesvarastolta. Banaanilaatikkopinot kasvavat ja täyttyvät, vaikka yritän samaan aikaan luopua kaikesta turhaksi jääneestä. Kirpputorimyynti alkoi mukavasti, ja ensimmäisen päivän myyntisaldo oli lupaava. Jos sama tahti jatkuu, olen sunnuntaina rikas. Ainakin omasta mielestäni.

On ollut hyvä päivä.

Sen verran päivä oli vauhdissaan pökerryttävä ja ajatukset rullasivat kaikessa tapahtuneessa, että ruuanlaitto ei mennyt ihan nappiin. Kuorin sipulia ja kaavin kuoret leikkuulaudalta biojätteeseen. Sen jälkeen pilkoin sipulin ja kaavin pilkotun sipulin leikkuulaudalta niin ikään biojätteeseen. Pannu odotti tyhjillään ja jäi harmittamaan, kun meni hyvä sipuli hukkaan.

Mutta sanoisin silti loppukaneettina, kuten omat lapset aikanaan, että on ollut hyvä päivä.

Muuto(kse)n aikaa

Maanantai 10.6.2024

En kokenut väärin, kun aavistelin muutosta elämään. Vaatekaappi muuttui jo, ja nyt on vaihtumassa asunto. Olen innoissani ja odottavalla mielellä uuden edessä.

Olen taas kerran saanut huomata, että asiat eivät aina tapahdu heti, kun haluaisi, vaan silloin, kun aika on oikea: Jumalan tahdon mukainen, jos sitä haluaa seurata. 

Olen katsellut asuntoja säännöllisen epäsäännöllisesti melkeinpä siitä asti, kun aloin kärsiä naapurin koiran päivittäisestä ja pitkäkestoisesta haukunnasta. Mutta edes pahimpaan aikaan ei helpotusta tullut; sopivaa asuntoa vain ei ollut tarjolla etsimiltäni alueilta.

Odotus kasvattaa

Olen joutunut nielemään kiukkuani ja odottamaan, vaikka en olisi luontaisesti halunnut, menemään itseeni ja tutkimaan omia asenteitani ja reagointitapojani, eivätkä nekään ole aina mairitelleet. Suurista luonteenmuutoksen läpimurroista en tiedä, mutta pienoista kasvua sentään olen saanut itsessäni havaita, kun uuden odotus on kestänyt. 

Pietarinkatu on nykyinen kotikatuni.

Nämä nykyisen kotikadun maisemat jäävät kohta taa. Tai pikemminkin sivuun – uudesta kodista katsottuna.

Karusti voisi sanoa, että Siperia opettaa, ja kauniimmin, että Jumala muokkaa luotujaan välillä kivunkin kautta.

Siinä vaiheessa, kun aika on kypsä, asiat kuitenkin etenevät sulavasti ja käsittämättömällä vauhdilla. Allekirjoitin uuden vuokrasopimuksen aamupäivällä, ja sen jälkeen olen jo hakenut ensimmäiset muuttolaatikot, saanut kantajia muuttopäiväksi ja löytänyt yrittäjän, jolta saa osaajan kiinnittämään kaapit ja taulut seiniin.

Otin myös hieman jännittyneenä yhteyttä uuteen vuokranantajaan, joka osoittautui ihastuttavaksi ja äärettömän ystävälliseksi vanhemmaksi rouvaksi. Suureksi ilokseni hän ilmoitti, että voin noutaa avaimet koska vain, vaikka vuokrasopimus tulee voimaan vasta elokuussa. Saan siis siivoilla rauhassa ja viedä jo vähitellen tavaroita uuteen kotiin, joka sijaitsee vain parin korttelin päässä nykyisestä.

Odota sitä;
sillä varmasti se toteutuu,
eikä se myöhästy.
(Hab. 2:3)

Lopussa kiitos seisoo

Ilo ja kiitollisuus kuplii sisällä. On levollista olla hyvissä käsissä, koska ”Herra on hyvä häntä odottaville, jokaiselle, joka häntä etsii”. Häneltä saa hiljaisuudessa toivoa apua. (Val. 3:25–26). Olipa asia pieni tai suuri, apu tulee varmasti, kun aika on oikea. Jumalan antama näky voi ottaa aikansa toteutuakseen, mutta se ei petä. Joskus se viipyy, mutta lupaus on: ”odota sitä; sillä varmasti se toteutuu, eikä se myöhästy” (Hab. 2:3).

Kapselivaatekaappi kuntoon

Tiistai 28.5.2024

Toissaviikolla kirjoitin mahdollisesta elämänmuutoksesta. Olen aloittanut sen vaatekaapistani. En kylläkään ajatellut sitä, kun koin, että jotain muutosta saattaa elämään olla tulossa. Mutta jostain kai sitä on aloitettava. Tämä olkoon siis joko se ainoa muutos tai sitten alkulaukaus johonkin suurempaan muutokseen.

Ainakin vaatekaappi muuttuu

Kyllästyin siihen, että seison aina lähtöä tehdessäni vaatteita tursuavan kaapin edessä enkä löydä mitään sellaista päälle pantavaa, jossa kokisin oloni mukavaksi. Pelkkä ääneen sanominenkin sattuu, mutta totuus on, että viidenkymmenen virstanpylvään jälkeen painoa on kertynyt ja kroppa pullistelee paikoista, joista se ei ennen pullistellut. 

Kun tahdonvoima ei riitä tekemään asialle mitään radikaalia, on valittava huonompi vaihtoehto: siirtyminen numeroa (ellei jopa kahta) suurempaan vaatekokoon. Argh, miten sattuu!

Mutta päätöksen tehtyäni huomasin, että löytyyhän minullekin sopivia vaatteita. Olin vain ainakin viimeiset kaksi vuotta yrittänyt pukukopeissa tunkea päälleni vaatteita, jotka olisivat mahtuneet minulle muutama vuosi sitten. Nyt olen käyttänyt pari päivää shoppailuun, ja kapselini alkaa olla viittä vaille valmis.

Kapselivaatekaappi – tuo sanakauhistus on totta!

Olen siis lähtenyt rakentamaan kapselivaatekaappia. Se on karmea käännös englanninkielisestä ’capsule wardrobesta’, joka on kyllä englanniksikin sanana aivan yhtä kummallinen. Mutta kai se tulee siitä, että kyse on mahdollisimman minimalistisesta kokoelmasta vaatteita, joita sitten voidaan yhdistellä eri tavoin keskenään sopimaan erilaisiin tilaisuuksiin ja tilanteisiin. Sellaisen kokoelman voi sitten ilmeisesti mahduttaa vaikka ”kapseliin” – jos kapseli on riittävän iso.

Kapselivaatekaappi koostuu mustista, valkoisista, sinisistä ja beigeistä perusvaatteista.

Oma kapselivaatekaappini on kokoelma mustaa, valkoista, sinistä ja beigeä perusvaatetta. Kuva: kuvakaappaus sivustolta stockmann.com.

Joskus kauan sitten minulla oli jotain senkaltaista kuin kapselivaatekaappi, ja muistan, miten helppoa oli yhdistellä vaatteiden eri ylä- ja alaosia toisiinsa. Mutta viime vuosina olen sortunut heräteostoksiin, joiden yhteensopivuutta muihin vaatteisiin en hirveästi ole miettinyt, tai sitten olen langennut vastaanottamaan muiden vähän käytettyjä vaatteita, jotka saattavat olla ihan kivoja, mutta eivät kuitenkaan täysin omaa tyyliäni tai kropalleni parhaiten sopivaa mallia. Siihen kun lisää pieneksi jääneet, sieltä sun täältä kiristävät vaatteet, niin soppa on valmis. Sen edessä voi seisoa, eikä mikään maistu.

Yksinkertainen kaunistaa

Muutaman värin vaatekokoelma sopii minulle hyvin, sillä en yleensäkään käytä juuri muita värejä kuin mustaa, valkoista, beigeä ja vaaleansinistä. Kaikki muut värit ovat lähinnä yksittäisiä lisukkeita ja piristysruiskeita.

Yksinkertaistaminen on periaate, joka toimii monessa itselleni läheisessä asiassa: elämänasenteessa, uskossa, viestinnässä, ystävyyssuhteissa – sekä sisustamisessa ja vaatetuksessa. Helpottaa, kun karsii turhat rönsyt pois, eikä tee asioita turhan monimutkaisiksi. Joskus pitää katsoa peiliin ja tehdä itse jotain, niin ettei kiristä; joskus siitä, mikä kiristää, on vain luovuttava ja mentävä eteenpäin.

Uusi vuorokausirytmi ja pyöräreitti

Lauantai 25.5.2024

Olen kaivannut uinneillani enemmän rauhaa. Luontainen rytmini on kuitenkin ollut ilta- ellei jopa yöpainotteinen ja olen vastaavasti nukkunut aamulla pitkään. Mutta aamupäivän uinnit eivät enää rauhoittaneet, koska kevään ja kesän tulo ovat luonnollisesti tuoneet rantaan enemmän elämää ja auringossa loikoilijoita. He taas valtaavat penkit, joilla vakiuimarit yleensä vaihtavat vaatteensa. Tällaiselle erakolle kuin minä väkijoukot eivät ole ilo, vaan pikemminkin ahdistuksen aihe. 

Rytmi uusiksi

Siksi halusin muuttaa vuorokausirytmini niin, että pääsisin aamu-uinnille aikaisin, kun ranta on vielä tyhjä tai ainakin hyvin hiljainen. Somekuvailijat, auringonpalvojat ja puhelimiinsa mölöttäjät eivät yleensä vaivaudu sinne aamukuudelta. Mutta tiesin, miten vaikeaa rytmin muutos voi olla.

Monesti olen kyllä herännyt viiden kuuden aikoihin, mutta ei ole käynyt mielessäkään, että unet olisivat siinä. Tarvittiin siis suurempia voimia kuin omat ponnistelut ja tahdonvoima, joten rytminmuutoksesta tuli rukousaihe.

Rukouksissa on se hyvä puoli, etteivät ne koskaan jää kuulematta ja vastaamatta. Ei tämäkään, niin naurettavan mitättömältä kuin se voi jonkun korvissa kuulostaakin. Mutta harvoin vastaus ja ratkaisu tulee niin nopeasti kuin nyt.

Jo viikon verran olen nimittäin ollut rannassa kuuden seitsemän aikoihin ja nauttinut tyynestä merenpinnasta, lähes autiosta laiturista ja toivomastani rauhasta, jossa kuuluu vain laineiden osuma rantakiviin, lintujen ääntelyt ja harvakseltaan ohi ajavan kutosen ratikan kirskunta.

Seesteisyys ja rauha ovat sanoja, jotka parhaiten kuvaavat noiden aamujen tuntoja. Meri on aamuauringossa niin utuinen, että horisontti hukkuu, kun taivas ja vesi yhtyvät.

Meren utuinen horisontti ja valkoinen purjevene.

Meri on aamuauringossa niin utuinen, että horisontti hukkuu, kun taivas ja vesi yhtyvät. Kaukana kimaltaa vain valkoisen purjeveneen kylki. Kuva tältä aamulta.

Pitkä pyöräreitti meren tuntumassa

Näin lauantaina aikaisessa aamussa on sekin hyvä puoli, että ehtii jo aamupäivällä pyörälenkille. Olen löytänyt uuden reitin, kun tyypillinen kaupunkireittini on niin tietöiden rikkoma, ettei se enää tunnu kuntoilulta, vaan pikemminkin valoissa seisomiselta ja kiertoreittien toistuvalta etsinnältä. Uusi reitti tosin on puolet pidempi; matkaa tulee lähes 25 kilometriä. Mutta mikä sen ihanampaa aurinkoisella säällä, kun ei ole mihinkään kiire!

Helsinki on kyllä ainutlaatuinen kesäkaupunki. Pyöräreitilläni olen paria katvepaikkaa lukuun ottamatta koko matkan ajan meren äärellä. Vesi hivelee silmiä. Pyörä toki kulkee maan pinnalla, mutta vesi ympärillä vain on niin vapauttavaa. Meri avautuu kauas ja on elementtinä jotenkin majesteetillinen.

Lauttasaaren silta ja Ruoholahti.

Kaikki irti alkukesästä

Ihmiset ottavat jo nyt kaiken irti kauniista säistä. Purjeveneet ovat lähteneet liikenteeseen, kanootteja liukui vesillä siellä täällä, vesipuisto oli avattu Keilaniemeen, ja Lauttasaaren sillalla oli viime viikonlopun tapaan tänäänkin pitkä rivi silakanpyytäjiä pitkine vapoineen. Hietaniemessä nosteltiin puntteja ja Taivallahden kentillä vieressä lyötiin tennistä.

Eräs lenkkeilijä yritti tehdä vähän kaikkea yhtä aikaa: hölkätä ja lukea samalla pää kenossa kännykkäänsä. Näytti paitsi toivottomalta, myös toivottoman hölmöltä. 

Mutta Suomessa on kyllä otettava ilo irti kesästä heti, kun se vähänkin itsestään ilmoittaa. Sitä kun ei koskaan tiedä, onko kesä tänä vuonna tiistaina vai lauantaina. Tänä vuonna se on ollut jo jokaisena viikonpäivänä.

Aikoja, kun ei saa sanotuksi mitään

Lauantai 18.5.2024

Päiväkirja on muuttunut vähitellen pikemminkin viikkokirjaksi, jos sitäkään. Se taitaa olla osin persoonakysymys, sillä minulle on tyypillistä, että on aikoja, kun en saa sanotuksi – tai kirjoitetuksi – mitään.

Mielessä pyörivillä ajatuksilla ja elämän tapahtumilla voi olla kahdenlainen vaikutus. Toiset ovat intoa ja elämää täynnä, ja ne haluaa jakaa heti muidenkin kanssa. 

Toiset taas vaientavat. Ne on mietittävä omassa hiljaisuudessa, ehkä luottoystäville jakaen ja vahvistusta etsien. Ne vaativat aikaa ja sulattelua; niissä on epävarmuuden sävy ja usein tuskaa, eikä niitä pysty jakamaan laajalti, vaikka kuinka haluaisi olla avoin. Ne pystyy avaamaan vasta, kun oman pään sisällä on syntynyt selkeys.

Nyt on taas ollut sellainen vaihe. On ollut tuskallisia levottomuuden hetkiä, rauhattomuutta ja tekemisen tyrehtymistä. Aikaansaaminen ei ole ollut oleellista, ja on ollut pysähdyttävä käymään läpi – jälleen kerran – oman pienen elämän merkitystä ja tekemisen suuntaa. On kuin irroteltaisiin jostakin nykyisestä, että voisi siirtyä seuraavaan. Tämä kokemus minulla on ollut ennenkin. 

Vihreä muurin läpi tunkeva lehti kertoo kevään tulosta ja uudesta alusta.

Kevään ensimmäiset vihreät lehdet ovat aina kuin symboli uudesta alusta. Niitä ei voi pysäyttää, vaan ne tunkevat läpi vaikka kivimuurista.

Tuntuma on sama kuin seitsemän vuotta sitten, ennen kuin muutin Helsingistä Pohjanmaalle pariksi vuodeksi. Nykyinen ja pitkään niin hyvältä ja kotoisalta tuntunut alkaa nakertaa yhdestä sun toisesta suunnasta, ja ennen kuin huomaakaan, kiinnitykset ovat irti ja on valmis lähtemään, minne nenä osoittaa – tai pikemminkin, minne Jumala johdattaa. 

Nytkään en tiedä, minne ehkä siirryn, jos siirryn; millainen muutos on edessä, jos on, ja koska. Mutta se juuri on levollista johdatuksessa kulkemisessa, että on saanut antaa oman tahtonsa Jumalan käsiin ja voi kulkea Hänen tahdossaan Hänen osoittamaansa suuntaan. Se on aina turvallinen reitti. Ei ehkä helpoin, mutta ennalta valmistettu ja aina omaksi parhaaksi.

Siihen sain pari viikkoa sitten vahvistuksen, että oma elämä on pieniä tekoja. Vain sinapinsiemenen kokoisia. Mutta se riittää. Jumala antaa pienellekin heitetylle siemenelle kasvun, ja siitä kasvava puu on suuri. Tietoisuus siitä häivytti epäilykset ja tulevaisuuden pelon. Sillä ei tässäkään minä, vaan Hän.

Se on niinkuin sinapinsiemen,
joka, kun se kylvetään maahan,
on pienin kaikista siemenistä maan päällä;
mutta kun se on kylvetty,
niin se nousee ja tulee
suurimmaksi kaikista vihanneskasveista
ja tekee suuria oksia,
niin että taivaan linnut
voivat tehdä pesänsä sen varjoon.
(Mark. 4:31–32)

Rauhattomat yöunet herättävät unelmia

Torstai 9.5.2024

Tykkään kovasti nykyisestä asunnostani ja ennen kaikkea sijainnista, joka on kaiken kaikkiaan elämäntilanteeseeni lähestulkoon täydellinen. Mutta aina välillä kaipaan rauhaisia yöunia.

Talossamme on paljon pieniä asuntoja, mikä tarkoittaa, että talossa asuu paljon yksinasuvia nuoria aikuisia ja opiskelijoita. Liikenne on yöaikaan sen mukaista. Olen tottunut käyttämään korvatulppia, jotta asuntoni vieressä seilaava häkkihissi ei paukuttaisi minua hereille tunnin välein, kun väki palailee kotiin kapakoista ja yökerhoista etenkin viikonloppuisin. Mutta välillä haluaa antaa korvilleenkin ilmavammat oltavat. Se on yleensä ainakin viikonloppuisin virhe. 

Ymmärrän, että kotiin tullaan neljän aikaan ja kuulen, kun ovi sulkeutuu. Mutta en ymmärrä, miksi seuraavan vartin aikana samaisesta ovesta kuljetaan edestakaisin toistuvasti lähemmäs kymmenen kertaa. Juuri niin sopivasti, että aina kun on nukahtamassa uudelleen, ovi käy. Sitä kun tapahtuu riittävän monta kertaa, nukahtaminen ei enää onnistu ennen aamukuutta. Ja sitten kun nukahtaa, herätessä on tunne kuin ei olisi nukkunut juuri ollenkaan.

Rauha järven rannalla

Muiden metelöinnistä johtuvan huonosti nukutun yön jälkeen alkaa aina haaveilu. Kunpa pääsisin asumaan pieneen punaiseen tupaan järven rannalla, missä ei kuuluisi muita ääniä kuin keväinen lintujen liverrys ja laineiden liplatus. Siellä minä istuskelisin omenapuun alla kesäisin ja kirjoittelisin kahvikupposeni äärellä. Kukaan ei hyppisi yläkerrassa, koirat eivät haukkuisi seinän takana, eikä kukaan paiskoisi ovia aamuneljältä. Uimarannassa kukaan ei heiluisi ja kiljuisi kännykkänsä kanssa kuvaamassa itseään talviuinnilla tai pissattaisi koiraansa rantahiekalle. Minulla olisi seuraa, jos sitä kaipaisin, mutta kun en kaipaisi, saisin olla yksin, myös siinä omassa rannassani.

Kahvikupponen pienen punaisen tuvan pihalla järven rannalla.

Huonosti nukutun yön jälkeen haluaisin vain asumaan pieneen punaiseen tupaan järven rannalla, missä kuuluisi vain lintujen liverrys ja laineiden liplatus. Siellä minä istuisin kesällä omenapuun alla ja kirjoittelisin kahvikupposeni äärellä.

Unelmat ovat kuitenkin unelmia ja usein kovin vaaleanpunaisia. Se tarkoittaa, että ne ovat vain lohturuokaa niinä hetkinä, kun arjessa jokin murjoo, eikä niitä ole (välttämättä) tarkoitettu toteutettaviksi. Tällä hetkellä nimittäin viihdyn hyvin kaupungissa ja vieläpä varsin ytimessä. Mutta jos jollakin on tarjolla mummonmökki omalla pihalla ja rannalla Helsingin kantakaupungissa, niin olen kiinnostunut.