Lauantai 20.7.2024: Muuttoväsymys iski eilen vain pari päivää ennen muuttoa. Vaikka tiesin, että muutto on aina raskasta varsinkin fyysisesti, olin unohtanut, että vähän ennen h-hetkeä tulee ahdistus. Tavara ei näytä loppuvan ollenkaan, mutta aika sen sijaan tuntuu loppuvan juuri sillä hetkellä.
Keskiviikko 17.7.2024
Tosielämän Auri Kananen on väsynyt ja makaa sohvalla keskellä päivää. Jalkoja särkee, ja alaselkä on kireän tuntuinen. Tämä Auri ei kokenutkaan Albaniassa ihmeparantumista. Sen sijaan reumaattisuuteen taipuvaiset nivelet ja kasaan painuneet välilevyt tykkäsivät mitä ilmeisimmin lämpimästä ilmanalasta ja vuoristomaisemista. Ne nimittäin osoittivat jälleen mieltään jo ensimmäisenä aamuna kotimaassa kangistelemalla ja kiristämällä, vaikka mikään muu ei ollut muuttunut kuin maantieteellinen sijainti.
Mutta takaisin Auriin. Uutta kotia siivotessani olen samaistunut häneen vahvasti, paitsi ettei enää jaksa kauheasti hymyilyttää, toisin kuin Auria yleensä. Kynnet ovat nirhaantuneet lyhyiksi, ja sormenpäät ovat hellänä kaikesta liottamisesta ja hinkkaamisesta.
Ei auta Aurin vinkit
Uunipellit ovat olleet koetinkivi, johon edes Aurin vinkit eivät ole tehonneet. Likaiset uunipellit kun kuulemma puhdistuvat, kun laittaa uuninpuhdistajaa, peittää muovikelmulla ja jättää likoamaan yön yli. Sen jälkeen lika on ihan kuin ”sulanut” ja helppo vain pyyhkiä pois. Ehkä vähän tarvitsee karheaa sientä avuksi.
Tuorekelmun alla vaikuttanut uuninpuhdistaja ei jostain syystä halunnut sulattaa likaa täällä minun tosielämässäni.
Ei täällä. Ensin annoin pelkän uuninpuhdistajan vaikuttaa. Sitten annoin uuninpuhdistajan ja tuorekelmun yhdistelmän vaikuttaa yön yli. Ei sula lika, ei. Toiveet olivat korkealla, mutta nyt meinaa vähän tympiä, kun teräsvilla ei irrota likaa, mutta repii vähitellen sormenpäät auki.
Likaa on, ja jotakin kyllä irtosi, mutta ei kuitenkaan kaikki.
Haiseva allaskaappi
Siivouspäivä ei muutenkaan ollut ihan suotuisin. Olen hinkannut ja hinkannut eri aineilla, mutta keittiön altaan alla olevasta kaapista ei lähde pois tunkkainen ja rasvainen haju. Se löyhähtää ilmoille aina, kun oven avaa.
Allaskaappi ja siellä oleva roskisvaunu näytti alun perin tältä. Irtolika on nyt putsattu, mutta haju ei hellitä. Yyh!
Aloin epäillä, että viemäriputkiin on kenties kertynyt niin paljon rasvaa ja ruuantähteitä, että haju tulee sieltä. Valutustason allassyvennys on kuplinut enteillen, että jotain tukosta on. Tänään sitten vedet tulivat allaskaappiin. En tiedä mistä, mutta ilmeisesti jostain putken raosta. Ei hyvä. Odottelen huoltomiestä, joka toivottavasti saa viemärin vetämään, niin että hajukin lähtisi saman tien vetämään. Jonnekin niin kauas, ettei se enää tänne asti haisisi.
Mutta sai tämä Kanasen Auri tänään jotain näkyvääkin aikaiseksi. Ikkunat on nyt pesty, ja uusi koti on piirun verran valmiimpi muuttoon. Olen siis kuitenkin lepohetkeni sohvalla ansainnut.
—
PS. Pahoittelen epäesteettisiä kuvia, mutta taidan kaivata vähän myötätuntoa, kun olen kuullut vihjailuja, että olen siivouksen suhteen vähän turhan tarkka.
Lauantai 13.7.2024
Kun on ollut kaksi viikkoa seurassa ja usein pitkin päivää liikenteessä, yksinolo kotona tuntuukin yhtäkkiä oudolta. Ei pahalta, sillä viihdyn nykyään hyvin yksinkin ja usein parhaiten juuri yksin, mutta oudolta.
Täytyy oikein miettiä, mitä tekisin ja miten itseäni viihdyttäisin, kun ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella tai tehdä yhdessä jotakin. Muuttopuuhaa ja siivoilua uudessa asunnossa tietysti vielä riittäisi, mutta en malta pakata aivan kaikkia tavaroita vielä, ettei tarvitse reilua viikkoa istua ontossa asunnossa, jossa on vain huonekalut ja täysinäisiä banaanilaatikoita. Sitä paitsi olin päättänyt laskeutua levossa kotioloihin ja pyhittää loppuviikon oleiluun.
Paluu arjen rytmiin
Aamu-uinnit aloitin taas heti. Eilen vain meressä oli sinilevää, joten uinti jäi vajaaksi, kun ei voinut kastella kasvoja tai upottaa päätä veteen. Pelkkä pää korkealla veden pinnalla uiminen ei virkistä samalla tavalla.
Viime yön aikana mereltä tulevat virtaukset olivat onneksi vieneet levät mennessään ja tuoneet tilalle melkoisen kylmää, mutta kirkasta vettä. Käsiä vähän paleli vedessä, mutta kesällä en suostu pukemaan käteen uimahanskoja, vaikka asteita ei olisi kuin alle kymmenen.
Omiin tuntemuksiin sopi oikeastaan varsin hyvin Amos Rexin näyttely nimeltä Musta tuntuu, toistaiseksi. Uskon nimittäin, että omat yksinolon outouden tunteet ovat voimassa vain toistaiseksi, kunnes pääsen taas tavalliseen arjen rytmiin. Keksin kyllä itselleni ajankulua.
Musta tuntuu, etten halua makoilla
Tänään kuitenkin täytin tyhjää aikaa Amoksen näyttelyllä, joka oli tosi mieluinen. Kameraan jäi monta muistoa, jotka halusin säilyttää. Mustavalkoinen kauneus on aina viehättänyt minua, joten mieleen jäi aivan erityisesti tumma pimeä huone, jossa teoksiin kohdistettu valo nosti ne vahvasti esiin mustaa seinää vasten. Yksinkertaisuudessaan ne osuivat, sillä minä jos joku tykkään yksinkertaisuudesta.
Yksi näyttelyn suosikeistani oli tämä teos nimeltä Seinäkonstruktio. Kovin yksinkertainen, mutta valaistuna tummaa taustaa vasten minusta upea.
Naureskelimme näyttelyseurani kanssa sitä, miten erilaisia olemme. Hän oli jo nähnyt kyseisen näyttelyn, mutta ei ollut ehtinyt verhojen takana olevaan kokemukselliseen tilaan, jossa makoiltiin vuoteilla ja joku toi vatsan päälle painon, joka osoittautui väriseväksi ”kohduksi”.
Kun katselin verhojen takaa sitä, miten joutuisin makoilemaan vuoteella, jossa kuka ja kuinka moni lie oli makoillut ennen minua, kenties haistelemaan niitä ihmistuoksuja, kun jokainen joutuu riisumaan kenkänsä kesken hikisen kesäpäivän, ja sitten vielä joku ventovieras tulisi koskettelemaan ja asettelemaan päälleni painoja, totesin, ettei se ole minua varten. Sellaisia yhteisöllisen makoilun kokemuksia ja ventovieraan herättelyhöpinöitä makoilun jälkeen en kaivannut enkä kaipaa. Ystävä jäi jonottamaan sisäänpääsyä verhojen taa, ja minä lähdin kiertelemään muuta näyttelyä.
Värikkäistä teoksista tämä teknisesti hieno akvarellityö Bye bye oli lemppareitani.
Tässä näyttelyseurassani parasta on se, että me saamme olla reilusti erilaisia. Uskallamme irtautua toisistamme, eikä se vähennä kokemustemme iloa, sillä kummankaan ei tarvitse jäädä paitsi. Toinen ei menetä mitään, ja toinen ei joudu siihen, mitä ei halua. Aitoa yhdessäoloa ja aitoa erillisyyttä, joihin sujahdamme vaivatta.
Torstai 11.7.2024
Kotiinpaluun tunnelmat kannattaisi jakaa aina tuoreeltaan, kun tunteet ovat vielä vahvoina pinnassa. Halusinkin tehdä niin eilen, mutta olin vain liian väsynyt, kun matkustamiseen lentokenttäbussiin noususta kotiovelle meni kaikkineen 12 tuntia. Tämän ikäiseltä se jo vaatii veronsa.
Ymmärrän toki, että kyse on hyvinvoivan maailman etuoikeutetun elämän haasteista, mutta kuitenkin.
Kaksi viikkoa aivan erilaisissa maisemissa nollasi arkeni niin totaalisesti, että Helsinkiin tultuani kulttuurishokki oli iskeä. Kun katselin lentokenttäjunan ikkunasta Malmin Citymarketin harmaata seinää, meinasi tulla itku. Kontrasti Albanian vanhaan ja osin huolella säilytettyyn ja rouheudessaankin kauniiseen arkkitehtuuriin oli niin suuri. Ei se ollut kaipuu, joka itketti, sillä näitä jokaisen suomalaisen kylän parhailla paikoilla seisovia monumentteja – K-kauppoja ja S-marketteja – ei todellakaan ollut ikävä.
Jo Saksan terminaalissa kirpaisi, kun ostin vesipullon, kahvin ja täytetyn patongin pahimpaan nälkääni. Samaan hintaan olisi syönyt Albaniassa parikin maukasta ateriaa vieläpä viinilasillisen kera.
Matkalta toin kotiin vain albanialaisen maton. Ihastelin niitä jo ennen matkaa. Matto pääsee uuden kodin eteisen käytävälle.
Elämästä on lupa nauttia
Naureskelimme matkan viimeisinä päivinä albanialaisten innokkuutta istuskella kahviloissa ja terasseilla verrattuna suomalaisiin. Selitys oli, että elämästä saa ja pitää myös nauttia.
Suomalaisen nautinnonhalua saattaa hieman jarruttaa korkea hintataso, mutta ehkä siinä on muutakin. Kenties jokin ihmeellinen velvollisuudentunto ja suorittamisen tarve? Kun nimittäin nousin kotitalon hissillä ylös, tuntui että kerros kerrokselta oman elämän velvollisuudet nousivat mieleen ja alkoivat painaa hartioita.
Miten typerää! Olin juuri saanut levättyä kaksi viikkoa ja heitettyä mielestä kaiken arkisen vastuun, ja jo ennen kuin väänsin kotiavainta lukossa, etsin kaikki odottavat velvollisuudet ja tehtävät aivojen ryteiköstä ja alan pyörittää niitä mielessäni. Täytyi oikein päätä ravistella, että en sortuisi pilaamaan lomaani siinä vaiheessa, kun se on jo ohi.
Tiiviisti kudottu albanialainen matto on kaksipuoleinen. Siinä on kesä- ja talvipuoli. Tosin tästä omastani en ole ihan varma, kumpi on kumpi puoli…
Takavarikoidut tuliaiset
Alkumatkan haasteista huolimatta matka jäi reilusti plussalle. Muistojen arkussa on taas monia uusia kuvia, maisemia, ihmisiä, nähtävyyksiä ja kokemuksia. Ja kun pyykit on pesty ja kuulumiset vaihdettu läheisimpien kanssa, myös K-marketshokit ja turhat velvollisuudentunnot väistyivät tyytyväisyyden tieltä.
Matkailijana olen siinä suhteessa kuin Jorma Uotinen, joka kertoi taannoin podcastissaan, ettei koskaan tuo tuliaisia. Tällä kertaa tosin yritin, mutta nekin takavarikoitiin Münchenissä.
Päätin Tiranan kentällä käyttää viimeiset Albanian lekini ja ostaa pullon paikallista rakia, joten en ollut ehtinyt maistaa. Voisimme joskus ottaa anopin kanssa kahvin jälkeiset. Kassalla minulta ei kuitenkaan kysytty lopullista määränpäätä, vaan vain boarding passia. Niinpä ojensin vain alkumatkan maihinnousukortin, jolloin viinakset (joita muuten en ole edes yrittänyt tuoda maahan varmaankaan 20 vuoteen) jäivät pakkaamatta oikeaoppisesti tax free -pussiin ja päätyivät välilaskussa Saksan turvatarkastuksessa roskasankoon.
No, eipä siinä suuria tapahtunut. En menettänyt kuin 1 000 lekiä eli kymmenen euroa ja kenties kasvoni. Väitin nimittäin läpivalaisussa, ettei laukussa ole kuin tyhjä vesipullo. Virkailija sanoi, että kyllä siellä näkyy toinenkin pullo. Olin unohtanut koko mokoman rakin. Hyvässä hengessä kuitenkin asiasta keskusteltiin ja katsoin vierestä, miten tuliaispullo kolahti roskasankoon. Olisi pitänyt toivottaa virkailijoille, että zum Wohl vain eli terveydeksi ja pysykää kohtuudessa!
Tiistai 9.7.2024
Tirana kaupunkikohteena kärsii nyt valitettavasti matkaajan turnausväsymyksestä ja tuskaisesta kuumuudesta, joka norottaa hikeä pitkin selkää heti, kun astuu ilmastoiduista tiloista ulos. Kun kuljeskelin palan matkaa suuntaan jos toiseen hotellilta, jouduin toteamaan, että voimattomat jalat eivät tänään enää jaksa kovin pitkälle kantaa.
Tiranassa on enemmän suurkaupungin tuntua kuin Helsingissä, vaikka asukasluvut ovat samaa luokkaa.
Olen ollut Tiranassa vasta nelisen tuntia ja käynyt suihkussa jo kahdesti. Ilokseni kolmen ja puolen tunnin bussimatka Korçasta meni sujuvasti, kuljettaja oli tällä kertaa terävän oloinen eikä tupakoinut autossa.
Tupakointi on muuten asia, joka erottaa selkeästi Etelä- ja Pohjois-Eurooppaa toisistaan. Täällä lentokentältä ulos tultaessakin ensimmäisenä tuli vastaan sakea tupakansavu, kun yhdellä sun toisella matkustajia odottaneella savusi paperossi huulessa. Sitä ei ainakaan Pohjoismaissa enää samalla tavalla joudu kokemaan, kun tupakointi sisätiloissa tai monilla julkisilla paikoilla on usein kielletty. Onneksi!
Ei kiitos pimeille takseille
Bussiasemalta otin taksin hotellille. Valitsin virallisen taksin, jossa oli kunnon kyltit merkkinä siitä, mutta johan paikalle tupsahti oikein lauma ukkoja, jotka lähtivät raahaamaan matkalaukkuani aivan toiseen suuntaan ja toiseen autoon kuin minkä olin valinnut. Kilvistä päätellen tietenkin pimeään taksiin.
Silloin kiehahti sisu, juoksin laukkuni perään ja huusin kaikkea muuta kuin sovinnollisesti, että minne te oikein olette viemässä laukkuani! Selittelivät, että kyseessä on (muka) sama firma. Sanoin, että ei kiinnosta, valitsen itse kyytini. Mukavan oloinen kuljettaja pahoitteli välikohtausta ja toi minut turvallisesti perille pikkuhotelliin, jossa majoitun aivan keskusaukion tuntumassa.
Suurkaupungin makua
Tirana on noin puolen miljoonan asukkaan kaupunki, ja Tiranan metropolialueella asuu noin miljoona asukasta. Se on siis asukasluvultaan verrattavissa melko hyvin Helsinkiin ja pääkaupunkiseutuun. Silti kaupungilla aisti vauhdikkaamman ja suurkaupunkimaisemman menon kuin Helsingissä. Korkeita pilvenpiirtäjiä näkyy enemmän kuin Suomessa, ja täällä myös kuuluisa albanialainen liikennekulttuuri näyttää kasvojaan toisin kuin pienemmillä paikkakunnilla. Torvet soivat tiuhaan, ja vaikka jalankulkijoille tunnutaan antavan tilaa tien ylitykseen myös ilman suojatietä, itse en ihan joka väliin loikkaisi.
Sen verran jaksoin Tiranaan tutustua, että kävin kuuluisan albanialaisen kansallissankarin Skanderbergin aukiolla ja hänen patsaallaan. Vieressä olevan oopperatalon kahvilassa söin myöhäisen lounaan. Kaupungin keskusaukio vain oli tällä erää EM-jalkapallon kisakatsomona, joten aukiosta ei oikein voinut puhua, kun se oli aidattu ja täynnä tekniikkaa ja mitä lie aitojen sisäpuolella olikaan.
Tiranan oopperatalon edustalla on albanialaisen kansallissankarin Skanderbergin aukio ja patsas.
Aina jotain pientä…
Ihan ilman pikku kommelluksia ei Tiranassakaan ole sujunut. Kun Korçassa ilmalämpöpumppu valutti vedet lattialle, täällä laite ei käynnistynyt lainkaan. Korçassa ei harmittanut ollenkaan, sillä sain sen takia samaan hintaan isomman ja paremman huoneen. Täällä riitti, kun kaukosäätimeen vaihdettiin paristot.
Kylppärissä taas pyyhetanko irtosi seinästä, kun yritin ripustaa käsipyyhettä paikalleen. Mutta pikkuisiahan nämä jutut ovat. Respassakin sanottiin, että mitäpä tuosta, sinähän lähdet jo huomenna kotiin.
Maanantai 8.7.2024
Tänään oli viimeinen päivä Korçassa, mutta vietimmekin sen lähikaupungissa Pogradecissa, valtaisan Ohridjärven rannalla, jonka toisella puolella näkyy Pohjois-Makedonia. Lämpötila huiteli iltapäivällä kolmeakymmentä ja ylikin, joten päivä oli varsin hikinen, mutta ikimuistoinen.
Ystävät, joiden kutsumana olen täällä Albaniassa viettänyt kaksi viikkoa, ovat menneet aikanaan naimisiin kauniin Ohridjärven rannalla. Muisto heidän hääkuvistaan sai innostumaan tälle matkalle, sillä maisemat olivat niissä ja ovat nyt itse nähtyinä sadunomaisia.
Päivällä ehdimme piipahtaa myös hetken ristin juurella.
Vettä suoraan vuorilta
Olimme hetken rannalla, jotta lapset saivat leikkiä vedessä, kävelimme rantabulevardia, söimme lounasta terassilla, josta oli upea näkymä järvelle, nautimme jäätelöt ja kiertelimme vielä vanhassa kaupungissa.
Miten hyvältä tuntuikaan vilvoitella jalkoja jääkylmässä vuorilähteessä!
Siellä päädyimme lähteelle, jonne vesi tulee suoraan vuorilta. Miten hyvältä tuntuikaan antaa jääkylmän veden valua varpaille ja säärille, kun aurinko oli kuumottanut koko päivän! Lapsilla oli lopulta paidat ja housutkin märkinä raikkaasta vedestä. Paikalliset noutivat lähteeltä vettä pullokaupalla, ja totesimme, että he säästävätkin siinä sievoisen summan, sillä vettä täällä kuumuudessa toden totta kuluu.
Lähde oli yhtä raikasta ilottelua!
Matkarukous
Huomenna matka jatkuu Tiranaan, jos Luoja suo ja bussi huolii kyytiin. Ystävät varoittelivat, että pääkaupunki on usein kesällä armottoman kuuma, kun siellä ei käy samanlainen tuulenvire. Mutta enpä siellä olekaan kuin yhden yön verran, sillä keskiviikkona on tarkoitus lennellä kotia kohti.
Huomenna matka
jatkuu Tiranaan,
jos Luoja suo ja
bussi huolii kyytiin.
Nyt täytyy tulomatkasta viisastuneena rukoilla suotuisia tuulia, mutta ei myrskyjä, jotta kotiinpaluu onnistuisi ensi yrittämällä. Adrianmeren toisella puolen Etna on alkanut syöstä laavaa, mutta se ei liene vallan tänne asti purkaudu. Toivottavasti pitää ainakin suurimmat pölyt mahassaan vielä pari päivää.
Mutta vanhoja urheiluselostuksia lainaten voisin nyt sanoa, että päätän lähetyksen täältä (Pogradecista) näihin kuviin, näihin maisemiin!
Nämä maisemat Pogradecissa Ohridjärven rannalla jäävät mieleen sadunomaisen kauniina.
Sunnuntai 7.7.2024
Päivät Albaniassa vähenevät. Pyhän kunniaksi kävimme ystäväni Nestorin kotiseurakunnassa, Korçan evankelisessa seurakunnassa, jolla on tilat aivan keskustan kävelykadun tuntumassa.
Olin jo viikolla tavannut kaksi seurakunnan pastoreista, joten kun astuin yksin sisään, saatoin odottaa tapaavani edes parit tutut kasvot. Albanian kielen taitoni kun on varsin heikko. Tai pikemminkin, sitä ei ole olemassakaan.
Kieli ei enää taivu uuteen
Sanoin juuri Nestorille pari päivää sitten, etten taitaisi enää kyetä oppimaan tätä kieltä. Siinä on minun suuhuni ja haurastuviin aivoihini liikaa konsonantteja ja vaikeita s- ja z-äänteitä. Enkä kykene tunnistamaan sanoja minkään muun osaamani kielen perusteella; ainoana poikkeuksena ehkä tomaatti eli domate. Kaikki muu näyttää täysin käsittämättömältä ja on vuorattu kaksoispisteillä, jotka nekin ovat makuuasennossa ja jostain kumman syystä kirjainten päällä.
Toinen pastoreista on 88-vuotias senioripastori, ihastuttava herrasmies, joka edelleen kyyneltyy, kun Pyhä Henki tai liikuttava keskustelunaihe koskettaa. Toinen pastoreista oli aavistuksen nuorempi ja toimi pääasiassa nuorten ja lasten parissa. Häneltä kuulin viikolla paljon kyseisen seurakunnan historiasta ja toiminnasta ja sain tehdä kierroksen kauniissa tiloissa, joissa on menossa iso remontti. Lopputulos on varmasti upea.
Puhujavuorossa oli tänään kuitenkin amerikkalaissyntyinen pastori, joka oli Albaniassa lähes kymmenen vuotta lähetystyöntekijänä pienessä kylässä. Hän on jo palannut muutama vuosi sitten takaisin kotimaahansa, mutta puhui edelleen sujuvasti albaniaa.
Pimeys muuttuu hetkessä valkeudeksi
Pastori toi esiin sitä, miten pimeitä aikoja elämme monella tapaa. Hänen oma kotimaansa on jyrkästi kahtia jakautunut, kuten moni muukin länsimaa. Jokaisella yksilöllä on lisäksi omat pimeät epätoivon ja pettymyksen hetkensä. Hän kuitenkin muistutti, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Jumala voi muuttaa kaiken hetkessä pimeydestä valkeudeksi.
Pimeys voi muuttua hetkessä valkeudeksi, kirkkaaksi päivänvaloksi.
Niin Hän teki jo luomisessa. Kun Jumala sanoi ”tulkoon valkeus”, valkeus tuli. Ja kun Hän kutsui vedet yhteen paikkaan, jotta kuiva tulisi näkyviin, niin kävi ja hän nimesi vedet mereksi ja kuivan maaksi. Kaikki kävi yhdessä silmänräpäyksessä. Samalla tavalla Herra kykenee muuttamaan meidän vaikean tai jopa toivottomalta tuntuvan elämäntilanteemme toiseksi, uudeksi. Meidän elämämme pimeä hetki voi muuttua Jumalan käsissä kirkkaaksi päivänpaisteeksi ja pitkäaikaisinkin kärsimys iloksi.
Matkan siunaukset vai peräti ihmeet
Juttelin aamulla ystävän kanssa. Kun hän pyysi luettelemaan kaikkia siunauksia, mitä matka on tuonut mukanaan, tajusin yhtäkkiä, etten ole kärsinyt selkäkivuista ainakaan viimeiseen viiteen päivään. Jalat tosin ovat olleet soseena ja särkevät, mutta se on ihan omaa syytä, kuten olen kertonut.
En vain ymmärrä, mitä selälleni on tapahtunut. Kotona selkä kipeytyy vähänkin pidemmästä kävelystä, istumisesta, kaikesta mahdollisesta. Joka päivä selkää särkee ja joudun tekemään paljon töitä, että pärjään sen kanssa. Nyt huomasin yhtäkkiä, että olen ollut täysin kivuton jo monta päivää, vaikka olen kävellyt paljon, jopa enemmän kuin kotioloissa. Kotona kävelyäkin pitää säännöstellä kivun takia.
Sekö tämän minun matkani hieno tarkoitus onkin? Paraneminen, tai edes viikon loma selkäkivuista? Tänään vastaan tulleet Raamatun sanat ovat osuvat, mutta käyvätkö ne elämässäni toteen enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan?
”Palaja kotiisi ja kerro,
kuinka suuria töitä
Jumala on sinulle tehnyt.”
Ja hän meni ja julisti
kaikkialla kaupungissa,
kuinka suuria töitä
Jeesus oli hänelle tehnyt.”
– Luuk. 8:39
Lauantai 6.7.2024
Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, kuuluu vanha sanonta. Siitä päästä olen tänään kärsinyt, joskin kärsijänä ovat olleet sääret, pakarat ja – noh, koko alavartalo. On mukava kuvitella olevansa 35, vaikka siitä on kolmattakymmenettä vuotta. Lihaskunto ei ole enää sama, varsinkaan kun alamäkiharjoittelu ei kuulu ohjelmaan.
Tyhmästä päästä
kärsii koko ruumis.
Toissapäiväinen laskeutuminen lähes 2 000 metrin korkeudesta Morava-vuorelta on vaatinut veronsa. Tunsin toki jo jyrkkää rinnettä alas kävellessäni, että tämä talsiminen tulee vielä tuntumaan, mutta en tajunnut, että tuntuisi näin kattavasti. Joka askeleella on kuin joku iskisi sivusta nauloja kaikkialle lantiosta alaspäin.
Ikoneja ja askeleita
Siitä huolimatta kävelin tänään ennätykselliset askellukemat käymällä kaupungin tunnetussa isossa kommunistisen ajan puistossa nimeltä Parku Rinia, kiersin kaksi museota ja nousin näkötorniin 162 askelmaa. Kuvittelen varmaankin, että mikä kivun aiheuttaa, se sen myös poistaa eli liikkuminen. Saa nähdä.
Red Toweriin vie 162 askelmaa. Hissilläkin olisi päässyt.
Jos on kiinnostunut ikonitaiteesta, Korçan National Museum of Medieval Art on paikkojen paikka. Voi sanoa, että museossa on ikoni poikineen, sillä niitä on tuhansia, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta.
Itse olen aina vierastanut näitä sinänsä upean yksityiskohtaisia ja taidokkaasti valmistettuja jumalkuvia. En ole koskaan kokenut tarvitsevani kuvia Jeesuksesta voidakseni palvoa Häntä. Pikemminkin koen, että kun joku vaikka esittää elokuvassa Jeesusta, jumaluuteen sekoittuu ihminen, joka on jotain muuta kuin Jeesus, vaikka Hänkin oli maan päällä ollessaan ihminen. Jeesus oli ja on silti aina enemmän kuin tavallinen ihminen.
Näenkö paremmin?
Joskus ihmisen on noustava korkealle nähdäkseen paremmin. Olkoon se syy, miksi kipusin jalkasärystä huolimatta toista sataa askelmaa paikallisen näkötornin eli Red Towerin katolle. Lipunmyyjä ei tahtonut mitenkään ymmärtää, että halusin kävellä, kun olisi ollut hissikin tarjolla. Mutta minusta tällaisten näkötornien juju on se kiipeäminen. Korkeista paikoista en nauti, vaan aina tuntuu, että joko kamera putoaa kädestä tai luiskahdan tuosta noin vain puolitoista metriä korkean kaiteen yli alas kadulle.
Joskus korkealta näkee paremmin. Joskus pitää odotella, että näkymä kirkastuu.
Tänään en pudonnut, mutta näinkö paremmin? Sitä olen täällä ollessani pohtinut: näenkö kaiken täällä tapahtuneen ja kokemani jälkeen jotain paremmin. En välttämättä tietoisesti, mutta yritän pitää silmät auki, josko jotain kirkastuisi.
Perjantai 5.7.2024
Tutustuminen uuteen maahan tuo mukanaan aina myös uusia makuja ja tapoja. Ruokailu Albaniassa on toisenlaista kuin mihin perunoilla ja läskisoosilla kasvanut suomalainen eli minä olen tottunut. Ruokaa on tarjolla paljon, ja sitä kannetaan pöytään vähitellen eikä ollenkaan siten kuin itse ajattelisi. Salaatti kyllä saapuvat jo alkuvaiheessa, mutta jos ajatteli syödä sen kanssa vaikka tilaamansa liha-annoksen, joutuu odottelemaan aterian loppupuolelle.
Yhteisöllisessä kulttuurissa juuri ruokailu on yhteisöllinen tapahtuma, ja sille annetaan aikaa.
Ruokaa on yleensä tarjolla paljon. Sen sain huomata jo yksin hotellin aamiaisella. Olen miettinyt, olenko hotellin ainoa asiakas vai vain ainoa, joka syö aamiaisen hotellissa, sillä se valmistetaan vain minua varten. Syön keittiössä, mikä voi kuulostaa omituiselta, mutta ei ole. Pienessä hotellissa on kotoinen keittiö, jonka saarekkeen ääressä syön ja tulen kohdelluksi kuin kuningatar.
Yhden hengen aamiaisella olisi riittänyt syötävää vaikka koko perheelle.
Runsautta ja luonnonmehuja
Ensimmäisenä aamuna ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että aamiaista olisi ollut tarjolla kokonaiselle perheelle. Oma äiti on opettanut, että lautanen syödään tyhjäksi, ja kun ymmärsin ensisilmäyksellä, etten kykene tuhoamaan murto-osaakaan tarjolla olevasta ruuasta, tuli huoli siitä, etten ole epäkohtelias emäntää kohtaan.
Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta tulemme hyvin toimeen. Tänä aamuna hän heilutteli appelsiinia ja riitti, kun sanoin, yes please, ja kohta jo nautin tuoreista tuoreinta kuohkeaa appelsiinimehua.
Tuoreet luonnonmehut ovat vieneet kieleni. Appelsiinimehukin on kuohkeaa ja pehmeää.
Mehuja ei ehkä lasketa ruoaksi, mutta täällä ne sulattavat kielen. Albaniassa sain ensimmäisen kerran elämässäni omenamehua, jossa ei ollut mitään keinotekoista makua; vain aito omenainen tuoksu, vihertävä väri ja pehmeä maku.
Vesikin voi yllättää
Myös vesi on yllättänyt. On pakko myöntää, etten tähän ikään mennessä tiennyt, että luonnosta voi saada kivennäisvettä. Mutta Pohjois-Albaniastakin sitä saa suoraan lähteestä: mineraalivettä, joka ei iske hiilihapotetun kivennäisveden tapaan hampaisiin ja nostata kyyneleitä silmiin, vaan on pehmeää ja silti mineraaleineen aavistuksen kirpakkaa.
Luonnon mineraalivesi ei räjähdä suuhun hiilihappoisena, vaan maistuu silkkisen suolaiselta.
Ruuista paikallinen lakror on suosikkini. Se on eräänlainen ohut pizzamainen piirakka, jonka täytteenä voi olla vaikka purjoa, juustoa, tomaattia tai nokkosta, ja toki myös lihaa.
Lakror on suosikkini, ja sitä saa myös noudettuna.
Lakror paistetaan aivan omanlaisessaan astiassa.
Albanialaisessa ruokapöydässä näkyy paljon maitotuotteita: erilaisia juustoja, jogurtteja tai niistä valmistettuja ruokia. Laktoosi-intolerantikkona olen niiden suhteen varovainen, vaikka Etelä-Euroopan maitotuotteet eivät välttämättä olekaan olleet omalle vatsalle yhtä kivuliaita kuin kotimaan tuotteet. Mutta pyrin välttämään niistä mahdollisesti syntyvää ”raskausefektiä”, jossa vatsa pingottaa ja vihjailee halkeavansa.
Mulperipuun marjat ovat kypsyneet
Pitkän talven maassa kasvaneena en voi lakata ihastelemasta hedelmäpuita, jotka reunustavat kadunvarsia ja joista paikoin kuka vain voi poimia makuja suuhunsa. Viinirypäletertut, punaiset luumut ja kirsikat, kastanjat sekä liikennemerkkejä verhoavat omenapuut on pakko tallentaa edes kameraan kuvaksi.
Hedelmäpuita näkyy kaikkialla kadunvarsilla ja puutarhoissa.
Tänään kävimme naapurikylässä Boboshticassa, jossa kasvaa paljon mulperipuita. Marjat olivat jo kypsiä, ja lapset poimivat niitä suihinsa niin että näyttivät siltä kuin olisivat teurastaneet päivän eläimiä – suut, kasvot ja vaatteet punaisina marjojen verevästä mehusta. Ihon saa kuitenkin puhdistettua helposti, kun ottaa käsiin kypsien tummien marjojen sijaan vaaleita ja punaisia. Niitä hieromalla puna irtoaa luonnonmukaisesti ja helposti.
Mulperipuun marjat olivat kypsyneet ja pääsimme maistamaan verevän punaista mehua räiskyviä marjoja.
Parasta kaikessa on tietenkin se, että hinnat eivät päätä huimaa. Hyvän lounaan syö helposti vitosella. Ja kun cappuccino maksaa alle kaksi euroa, niitä voisi kaupungilla juoda päivässä useammankin. Suomeen kun palaa, voi ensimmäisessä kahvilassa mennä kahden viikon lomailun jälkeen kahvi väärään kurkkuun, kun lasku saapuu.
Torstai 4.7.2024
Luonto on melkoinen hurmuri. Tänään minut hurmasi Morava-vuoristo, joka nousee noin parin tuhannen metrin korkeuteen toiselle puolelle tasapohjaisessa laaksossa sijaitsevaa Korçan kaupunkia.
Moravan laella seisoo suuri valkoinen risti. Se on pystytetty joskus Albanian kommunistisen ajan jälkeen, sillä kommunistivallan aikaan maan johto ylpeili sillä, että maa oli kokonaan uskonnoton. Ristin vieressä on myös pieni ortodoksikappeli Shën Ilia eli St. Elias.
Morava-vuoren laelle on pystytetty valkoinen risti. Vieressä on pieni Shën Ilia eli St. Elias -kappeli.
Pyhiinvaeltajien kohde vuoren laella: St. Elias.
Ylhäältä on upeat näkymät, kuten vuorilla aina: rinteitä värittävät vuoroin havumetsälaikut, vuoroin karut kivikot, ja taivas pumpulinvalkoisten pilvien takana on kirkkaansininen. Kuvat eivät koskaan kerro sitä, mitä näkee, mutta ehkä niin onkin oikein. Muuten emme kenties enää etsiytyisi kaikkien luonnon ihmeiden ja sen kauneuden äärelle.
Morava-vuorten rinteitä värittävät vuoroin havumetsälaikut, vuoroin karut kivikot.
Menimme ylös taksilla, ja palasin takaisin kävellen. Lasku kesti noin puolitoista tuntia, joskin pysähtelin napsimaan kuvia vähän väliä. Paikoin varsin jyrkkä rinne tuntuu säärissä ja reisissä. Voi olla, että huomenna on edessä rauhaisa istuskelupäivä.
Tuttujen seurassa
Se ei haittaisi, sillä olen nähnyt kaupungilla jo monta paikkaa, jonka ääreen voisin istahtaa. Iltaisin huomaan kuitenkin oman paikkauskollisuuteeni, joka pätee sekä kotona että ulkomailla. Sen sijaan, että lähtisin kaupungille etsimään ruokapaikkaa yksikseni, istahdan mielelläni oman hotellin alakerrassa olevaan kahvilaan, josta avautuvat ovet terassille. Sohvasta on tullut vakipaikkani, ja kahvilan nuoret työntekijät alkavat olla jo tuttuja.
Tänään keskustelimme Albanian kommunistisen ajan jäkimainingeista. Nuori työntekijä kertoi siitä, miten demokratian hurmiossa kansalaiset tuhosivat paljon hallituksen omistuksessa ollutta omaisuutta. Tehtaiden koneet tuhottiin ja varastot ryöstettiin ja myytiin eteenpäin kotimaahan tai ulkomaille. Aivan viime aikoina on selvinnyt, että esim. ammuksia ja aseita myytin paljon sekä Kosovoon että Serbiaan, ja jokainen tietää, mihin niitä on siellä käytetty. Hallituksen ministerit sukulaisineen eivät olleet vähäisimpiä omaisuuden anastuksesta hyötyneitä.
”Kauan eläköön kommunismi”. Teksti muistuttaa yhä ajasta, jolloin maa oli eristyksissä muusta maailmasta.
Ihmisen perisynnit
Tuntuu surulliselta kuulla, että kun ihminen vapautuu diktatuurin alta, hän ei halua olla rakentamassa menestyvää ja kukoistavaa demokratiaa, vaan tuhoaa katkeruudessaan ja vihassaan myös kaiken hyvän, mitä on jäänyt jäljelle sortoajalta, tai ryöstää sen ahneudessaan vain omaksi ja läheistensä hyödyksi. Sinänsä se ei yllätä, sillä se vain vahvistaa todeksi ihmisen tunnettuja perisyntejä.
Jututtamalleni nuorelle miehelle Korça on kuollut paikka, jossa väki vähenee ja tehtaita suljetaan. IT-alan opiskelijana hän ei näe tulevaisuutta kotikaupungissaan. Suomalaisen silmin Korça on kokoonsa (noin 50 000 asukasta) nähden vireä ja vilkas kaupunki. Jos vertaan sitä vaikka Joensuuhun, jossa on reilusti enemmän asukkaita, Korçassa elämää, liikennettä ja mahdollisuuksia on aivan toisella tapaa, puhumattakaan kaupungin historiasta ja moninaisesta koristeellisesta arkkitehtuurista.
Rähjäinen viehättää
Minua eivät ihastuta vain restauroidut vanhat rakennukset, vaan viehätyn jostain kumman syystä myös raunioista, ränsistyneistä ja luhistuneista talonrähjistä. Niissä on elämää. Tai pikemminkin elettyä elämää, joka on lähtenyt jonnekin ja jättänyt jälkensä taakseen.
Suomessa on riittämiin viivoittimella tehtyjä standardikerrostaloja tai laatikkomaisia moderneja valkoiseksi kalkittuja kivitaloja. Toisin kuin täällä, suomalaisten talojen seinistä ei lähde sähkökaapeleiden vyyhtejä tai risteileviä sähkölankoja, ikkunaluukut eivät repsota, eikä niiden parvekkeilla riipu kirjavia pyykkejä kuivumassa kesäauringossa. Ja sehän sopii järjestelmälliseen maahan. Silti pieni ja paikoin suurikin vajavaisuus ja epäsymmetrisyys on paljon kuvauksellisempaa.
Sähkölangat risteilevät täällä paikoin pylväistä toisin kuin Suomessa.
Eilen näin vanhassa kaupungissa vanhat rauniot, ja kuulin, että niidenkin syvyyksissä asuu joku. Aukoista ei voinut edes päätellä, missä kolossa. Tänään ohitin toiset rauniot ja näin siellä vanhan miehen nojailevan miehenkorkuiseen tiiliseinään. Mitä hän mahtoi ajatella? Miksi hän seisoskeli siellä pää seinään painuneena? On vaikea uskoa, että hän viehättyi ympärillään näkyvästä, kuten minä.
Miksi lie mies nojailee päätään seinään keskellä vanhoja raunioita?