Vain ihmissuhteilla on merkitystä

Lauantai 30.8.2025

Mitä muuta voi tehdä silloin, kun vettä sataa tai ainakin tiheästi tihkuttaa, on vähän viluinen olo tukan ollessa suihkun jäljiltä vielä kostea, ja kun on lauantaikin ja laiskottaa? Enää pari yötä syksyyn, ja silloinhan se tapahtuu: otetaan kynttilät esiin ja loimutellaan niiden valossa.

Ikkunatkin on melkein pesty, niin että kynttilöiden savu saa taas talven mittaan heittää ohuen nokiverhon pintaan. Melkein pesty tarkoittaa sitä, että en ole päässyt olohuonetta pidemmälle. Ei ole ollut ajan eikä voimien puutetta, vaan pelkkää laiskuutta. 

Ikkunanpesun suurin vaiva kun on yleensä se, että kiskoo kaapeista esiin kaikki tarvikkeet – vadin, pesuaineet, rievut, lastan ja kuivausliinat – ja reivaa ikkunalaudoilta pois tavarat ja siirtelee tarvittaessa huonekalutkin. Siinä vaiheessa kun pesuvesi on valmiina ja ikkunat auki, niin pesu on enää melkeinpä muodollisuus.

Kaksi tuikkukynttilää palamassa sohvapöydällä.

Syksyn tullessa kynttilät sytytetään taas iltaisin palamaan.

Olenko laiska?

Mutta olen kyllä viime aikoina miettinyt tuota laiskuuttani. Olenko oikeasti laiska, vai onko tietty määrä tekemättömyyttä pikemminkin paranemista? Suorittamisen pakosta, aikaansaamisen vaatimuksesta, näyttämisen halusta, rauhattomuudesta joka herää eloon hiljaisuudessa ja paikalla ollen?

Olin joskus (aika kauan sitten) kunnianhimoinen ja tavoitteellinen. Elämässä tapahtui paljon, eivätkä vuorokauden tunnit tahtoneet riittää. Tänä päivänä koen olevani vähän paikalle pysähtynyt. Liian moni tekeminen tuntuu turhuudelta enkä saa itseäni enää tarttumaan moneenkaan asiaan, mitä olisi tarjolla. Suurelta osin se on tarkoituksellista ja harkittua valintaa, mutta pelkään aina välillä, että se on laiskuuttakin. 

Tarkoitukselliset ihmissuhteet

Se, mitä en kuitenkaan halua ohittaa, ovat ihmiset. Panostus ihmisiin ei silti tarkoita laajoja verkostoja, tuhansia someseuraajia tai vilkasta seuraelämää sen paremmin kuin sitäkään, että olisin ihmissuhteissa erityisen taitava tai suosittu. Liian usein huomaan olevan jotain aivan päinvastaista.

Ihmissuhteetkin ovat tarkoituksellisia ja harkittuja. Kaikkien kanssa ei voi olla ystävä, kaikkiin ei voi olla yhteydessä, eivätkä kaikki ihmiset ole hyvästä. Mutta sitten on niitä, joille haluaisin antaa aikaa, huomiota ja aitoutta, olipa se ystävyyden, sukulaisuuden, tuttavuuden tai vaikka someyhteyden tasolla.

Elämä pikakelauksena

Luin juuri kirjan kuolemanrajakokemuksista. Siinä käytiin läpi satojen ja tuhansien ihmisten kertomuksia hetkistä, jolloin he olivat kuoleman rajoilla, elvytettävinä tai syvässä tajuttomuuden tilassa. Kertomuksissa toistui säännönmukaisesti esim. ruumiista irtautumisen kokemus sekä matka valoon, jossa kohdattiin kirkas hahmo. Tuon hahmon ihmiset määrittivät omasta hengellisestä vakaumuksestaan riippumatta Jeesukseksi tai Jumalaksi. 

Jossain vaiheessa kyseinen hahmo näytti monille kuoleman rajalla käyneille heidän menneen elämänsä tapahtumat kuin pikakelauksena. Mutta hän ei suinkaan näyttänyt suurten saavutusten ja merkkitapahtumien hetkiä, vaan erilaisia kohtaamisia ihmisten kanssa. 

Elämänsä kertausta katsellessaan ihmiset näkivät erityisesti sen, miten heidän sanansa ja tekonsa olivat vaikuttaneet muihin ihmisiin. Moni joutui keskeyttämään katselun. Niin raskasta oli katsoa, kun omat sanat olivat satuttaneet jotakuta tai omat pahat teot taikka jatkuva poissaolo olivat vaikuttaneet jonkun toisen elämään pitkään. Moni ymmärsi ylireagoineensa mitättömiin tai merkityksettömiin asioihin tai arvostaneensa niitä turhaan.

Rakkaus muuttaa maailmaa

Olisiko siis niin, että lopulta vain ihmissuhteilla on merkitystä? Näin uskon. Jumalalle ei ole tärkeintä se, mitä kaikkea hienoa saavutamme tai hankimme omistukseemme elämässämme, kuinka monta mitalia voitamme tai millaisen tittelin ansaitsemme, vaan se, miten olemme eläneet yhteydessä muihin ihmisiin – miten olemme osoittaneet rakkautta toisille.

Moni haaveilee siitä, että voisi muuttaa maailmaa. Jumalan ajatus sen toteuttamiseksi on, että rakastamme Häntä, jotta voimme rakastaa myös lähimmäistämme niin kuin itseämme.

Syksy tuo uutta innostusta

Maanantai 25.8.2025

Ohhoh, kuukausi vierähti hetkessä, joten päiväkirja ei ole enää edes viikkokirja, vaan lähinnä kuukausikirja. Mutta eihän tämä minulle uutta ole. Säännöllisin väliajoin tulee aikoja, kun en saa sanotuksi paperilla mitään. Vaikka elämä olisi vilkastakin, tulee tunne, ettei halua jakaa mitään tai ettei niissä omissa puuhasteluissa nyt ole mitään muita kiinnostavaa.

Tässä välissä on kuitenkin tapahtunut paljon hyvää. Tosin en ole varma, nautinko siitä, että kesä on vaihtunut syksyksi. Mutta niin se vain on. Yöt ja aamut ovat jo aika viileitä, tuuli on kääntynyt puhaltamaan pohjoisesta, ja merivesi on enää 13-asteista. Aamu-uinneille ei voi enää mennä varvastossuissa, ja kun kastelee päänsä, joutuu jo pukemaan pipon päähän kotiin lähtiessään. Että sellainen kesäkuukausi tämä elokuu tänä vuonna.

Punainen viinimarjaterttu pensaassa.

Elokuun suuria iloja on ollut, kun olen saanut olla ystävän puutarhassa poimimassa pakkasen täyteen punaisia viinimarjoja.

Jälleennäkemisiä

Mutta näinhän se elämä soljuu eteenpäin. Kesän jälkeen tulee syksy, ja 57 ikävuoden jälkeen tulee 58. Viime lauantaina tuli siis taas uusi numero tauluun, ja se on joka vuosi aina vain suurempi. Sisko kun soitteli, niin ei tiennyt, onnittelisiko vai esittäisikö surunvalittelut, kun ikävuosia on jo niin paljon. Ehkä kuitenkin vain kiittelen. Alan olla niissä lukemissa, että saa olla kiitollinen, kun on vielä hengissä. Leikki leikkinä – ikään katsomatta haluan kiittää jokaisesta aamusta, kun saan herätä.

Menneen kuukauden aikana on siis tapahtunut hyvääkin. Olen tavannut useamman ystävän (peräti kuusi!), joita en ole syystä tai toisesta nähnyt vuosiin ja joista osan kanssa en ole ollut edes puhe- tai viestiyhteydessä. Parilla on ollut vakavia sairauksia, parilla vaikeita perhetragedioita, joillakin taas työkiireitä, jotka ovat vieneet sudenosan, tai muuten vain ollaan kuljettu jonkin aikaa etäällä toisistamme. Mutta olen iloinnut hurjasti jälleennäkemisistä. Kaikkien kanssa on tuntunut kuin ei vuosia olisi ollutkaan välissä. 

Lokki laiturilla Eiranrannassa.

Elokuussa on ollut jälleennäkemisiä pitkästä aikaa. Uusi tuttavuus sen sijaan on lokki, joka kyttäilee nykyään lähes päivittäin laiturilla, kun käyn uimassa. Mitäs siitä muuten, mutta kun se repi yhtenä aamuna vaatteitani kassista ja oli viedä kenkäni laiturilta.

Uutta innostusta

Jumala on puhunut viime aikoina siitä, että kohtaan ihmisiä ja saan yhteydenottoja tahoilta, joilta en sitä välttämättä osaisi odottaa, ja että niistä voi syntyä jotain uutta. Näin on käynyt. Pieniä uusia alkuja näkyy jo, ja se vahvistaa uskoani siihen, että hiljaiset ja pysähtyneeltä tuntuneet ajat eivät ole olleet turhaan. En ole hetkeen kokenut sellaista innostusta ja halua tarttua kiinni tulevaan kuin viimeisen parin viikon aikana. Jumala vain tekee taustatyötään ja valmistaa jotain uutta, valmistelee minua ja valmistelee muita, ja kun aika on, voi astua sisään. 

En halua olla tarkoituksella salaperäinen, mutta joskus keskeneräisistä asioista ei voi puhua ohi suun. Lupaan kuitenkin kertoa lisää, kunhan askeleet vielä vähän kirkastuvat.

Punaisia ruusuja Kaivopuiston rannassa.

Mitataan puutarha kukkien mukaan, ei varisseiden lehtien.

PS. Syntymäpäivänä vastaan tuli saamani vanha teksti, joka on tuntemattoman englantilaisen runoilijan käsialaa. Se muistuttaa olennaisesta ja vähemmän olennaisesta. Jospa se sinuakin ilahduttaisi!

Mittaa puutarhasi kukkien mukaan,
älä varisseiden lehtien.
Laske päivien kultaiset hetket,
pilvet unohda kokonaan.
Öiden mitta olkoot tähdet,
eivät varjot.
Laske elämän hymyhetket,
ei sen kyyneleet.
Syntymäpäivänäsi laske ystävien määrä,
älä vuosien.

Kesäloman jälkeen

Tiistai 22.7.2025

Paistoin pitkästä aikaa banaanilettuja. Ne ovat mukavan makeita, vaikkei niissä ole ollenkaan sokeria, kun heittää päälle vähän kookoshiutaleita ja hunajaa. Syön niitä kahvin kanssa, vaikka jonkun mielestä sellainen yhdistelmä saattaa olla kummallinen. 

Niin kuin anopin mielestä jäätelöä ei voi syödä yhtä aikaa kahvin kanssa. Minusta voi, ja jopa oikein hyvin. Mutta makuasioista on turha lähteä kiistelemään. Harmittaa vain, kun en hänen luonaan saa koskaan kahvia jäätelön kanssa, vaikka kuinka vihjailen.

Keilaniemen maisema pyöräreitin varrelta.

Pyöräily pitkin Helsingin merenrantoja tekee hyvää sekä mielelle että ruumiille.

Kesäloman jälkeistä aikaa

Elän ikään kuin kesäloman jälkeistä aikaa, vaikka loma jatkuu vielä. Kivat pienet kesäreissut on nyt kuitenkin tehty. Nautin niistä kovasti. Jokainen oli omassa erilaisuudessaan onnistunut: sää suosi aina, yhdessäolo toi hyvää mieltä, ja sai kokea elämässään taas jotain uutta ja muistettavaa. 

Huomenna saan vielä tavata ystäviä, jotka tulevat käymään Helsingissä, ja viettää päivää heidän kanssaan. Iloitsen siitä, että he haluavat nähdä. Iloitsen ylipäänsä ihmisistä, jotka haluavat nähdä. 

Mutta sen jälkeen ei ole oikein mitään odotettavaa. Se on aina vähän tyhjää tekevä tunne. Silloin tyhjän tilalle tulee helposti tylsyyttä, turhautuneisuutta tai toivottomuutta. Kolme t:tä, jotka ovat kaikki ahneita syömäreitä – murentavat hyvinvointia ja varastavat yhä suurempia paloja tyytyväisyyden ja ilon olotilasta. Joudun taistelemaan niitä vastaan.

Merimaisema Lehtisaaren sillalta käsin.

Tämäkin merimaisema Lehtisaaressa on kesäisen pyöräilyreittini varrella.

Hyvähormoneja

Kesällä voi onneksi piikittää itseensä hyviä hormoneja liikkumalla. Hikiset pyörälenkit Helsingin merenrantoja pitkin tai tennis ulkona auringonpaisteessa oman tyttären kanssa nostattavat rajusti hyvän olon tunteita. On sanottu, että liikunta lisää endorfiinia elimistössä, mutta joidenkin tutkimusten mukaan elimistöön muodostuukin liikkumisen seurauksena erityisesti serotoniinia. Se on hormoni, jonka alhainen taso on olennaisena masennuksessa, joten ei ihme, jos liikunta nostattaa mielialaa. 

Sitä paitsi, kun on liikkunut itsensä hikeen, voi taas hyvällä omallatunnolla syödä vaikka lautasellisen banaanilettuja, mikä tuottaa niin ikään mielihyvää.

Merimaisema Taka-Töölössä pyöräreitin varrella.

Taka-Töölössäkin pääsee ajelemaan merenrantaa pitkin.

Kiukutteleva olkapää

Olkapää on kiukutellut pitkästä aikaa. Kymmenisen vuotta sitten molemmissa olkapäissä oli vuorotellen parin vuoden välein kivulias limapussin tulehdus. Radiologin oikeaan kohtaan tuikkaama kortisonipistos vei molemmilla kerroilla hetkessä hermoja raastavan kivun, mutta tuli kalliiksi ensin firmalle, jossa olin töissä, ja sittemmin omalle kukkarolle, kun en enää ollut työterveyden piirissä. En nimittäin lähtenyt arvauskeskukseen vaan menin suoraan yksityiselle, kun tiesin, mistä on kyse ja mistä saa nopean avun. 

Täytyy varmaan kaivaa esiin kuminauhat ja ryhtyä treenaamaan lihaksia, jos vaikka hetkittäinen kipu menisi sillä. Olisi vähän edullisempi keino.

Metsäreitti Lauttasaaressa.

Lauttasaaressa ajelen mieluiten myös merenrantaa metsän siimeksessä.

Talvisota

Luen paraikaa kirjaa nimeltä ”Talvisota”. Sillä ei ole mitään tekemistä itse sodan kanssa, vaikka jonkinlaista sotaa on odoteltavissa. Se on avioliittoromaani. Vähän surullista lukea, mitä 30 vuotta yhteiseloa voi tehdä ihmisille. Saa haluamaan pois, saa etsimään jotain muuta, saa aikaan sodan siitäkin, uusitaanko keittiö vai ei. Ihailen pitkiä liittoja, joissa on toisin. 

Skonsseja ja stailausta

Teki mieli skonsseja (scones)! Tai vielä suomalaisemmin teeleipiä. Niinpä tein niitä. Edellisestä edes pienestä leipomiskerrasta on pitkä aika. Toissajouluinen piparkakkutalo Mian kanssa tehtynä taitaa olla edellinen leipomuksellinen aikaansaannos. Siitä kyllä tulikin oikeastaan aika hieno, vaikka itse sanonkin.

Lue lisää

Ihminen puhuu itselleen olennaisesta

Torstai 3.7.2025

Ihmiset tykkäävät yleensä puhua itsestään ja tekemisistään. Heidän puheistaan kuvastuu se, mikä heille on tärkeää ja mikä juuri sillä hetkellä on heidän elämässään vallitsevaa ja olennaista.

Armeijaa käyvät pojat puhuvat metsäleireistä ja marsseista, odottavat äidit vauvoista ja lastenvaunuista, ympäristöaktivistit ilmaston pelastamisesta. Siksi minun jutuissani kuuluu usein päivityksiä aamu-uinneista, veden lämpötiloista ja siitä, oliko rannassa rauhallista vai ei. Tai unirytmistä, lukemistani kirjoista, uskosta, odotuksen ajoista, taidenäyttelyistä ja ihmisten kohtaamisista.

Viileät kesäaamut jatkuvat

Tänään taivas oli synkässä pilvessä, kun ajelin rantaan puoli seitsemän aikoihin. Ilma oli heti viileämpi, kun aurinko ei lämmittänyt. Jossain kauempana jokin jyristeli, mutta en ole varma, oliko se ukkosta vai ääniä joltain rakennustyömaalta. Paluumatkalla sade kolkutteli niin, että silmälasit vähän kastuivat. Mutta kun tukka oli valmiiksi märkä, sade ei olisi juuri haitannut.

Uimaranta aamuvarhaisella pilvisenä päivänä.

Tänä aamuna taivaalla oli tummia pilviä. Siksikö olin ainoa uimari aamuvarhaisella?

Eilen aamulla olin liikkeellä ensimmäisen kerran ilman kevyttoppatakkia. Aamut ovat olleet niin viileitä ja vesi etenkin, että uinnin jälkeen on pitänyt olla näihin päiviin asti pipokin päässä, ettei tule jälkikäteen kylmä.

Rantaan on saatu pitkästä aikaa veden lämpömittari. Tänään vesi oli tähän asti kesän lämpimintä, 15 °C. Ei siis mitään maidonlämpöistä, mutta jo varsin uimakelpoista. En tosin tarkene vieläkään uida kunnolla päätä veteen upottaen, sillä naama ei kestä; kylmä sattuu silmiin. Mutta pari päivää sitten vesi oli vain 10-asteista, joten edistystä tapahtuu.

Kuusi tuntia oikeaan aikaan riittää

Heräsin tänään jo viideltä, mikä ei tällä hetkellä ole ollenkaan poikkeuksellista. Olen mennyt viime aikoina aiemmin nukkumaan ja nukun sikeät kuusi tuntia. Liekö unen tarve vähentynyt, vai lisääkö oikea-aikainen nukkuminen jaksamista, mutta kuusi tuntia tuntuu riittävän. 

Se, että nukkuu ns. oikeaan aikaan, vaikuttaa todella paljon unen laatuun ja jaksamiseen. Alkuviikosta, kun olin yötä poikani luona ja katselimme leffaa kahteen asti yöllä, olin seuraavana aamuna kuin krapulainen ja flunssainen yhtä aikaa. Vaikka uni oli pituudeltaan normaali, se ei ravinnut ollenkaan samalla tavalla. 

Keltainen horisontti pilvisenä aamuna.

Meri on kaunis säällä kuin säällä. Tänään oli vähän synkempää, mutta horisontissa loisti keltainen valo.

Kotirauhanrikkojat

Nukkuisin mieluusti ikkunat auki, jotta asunto olisi mukavan viileä, mutta lokeilla on kai jokin pariutumis- tai pesimisvaihe meneillään ja kirkuna sen mukaista. Niitä on kaikilla lähitalojen katoilla, ja ne päästelevät raivostuttavan kimeitä pitkiä rääkäisyjä pitkin yötä tai viimeistään aamukolmesta -neljästä eteenpäin. Eivätkö ne nuku ollenkaan? Mihin niiden aiheuttamasta metelistä voi valittaa?

Olen keväästä saakka suunnitellut ikkunoiden pesua, mutta en ole vielä saanut inspiraatiota. Asia vaivaa silti päivittäin mieltä. Mutta nyt on hyvä tekosyy. Lokit lentelevät pihalla juuri tähän aikaan päättömästi, joten en voi avata isoja ikkunoita. En halua niitä vieraaksi asuntooni. Monelle muulle oveni ovat aina auki, mutta ei niille. Mokomat kotirauhanrikkojat.

Kesäiset ilot ja ilonpilaajat

Lauantai 28.6.2025

En ole varsinaisesti mikään kätevä emäntä, mutta välillä on kiva laittaa ruokaa muillekin kuin itselleen. Vaikka vieraat (tai pikemminkin tutut ja läheiset) tulevat vasta illansuussa, olen jo ottanut esiin viikolla hankkimani kukkaservietit, kattanut pöydän, perannut mansikat ja vatkannut kerman jälkkäriksi. Pääruuaksi teen pasta carbonaraa tai miilunpolttajan pastaa ohjeella, jonka olen kauan sitten hyväksi todennut.

Aamu alkoi anivarhain uinnilla meressä. Olin rannassa aivan yksin, kunnes huomasin häiriköitä vaatekasani luona. Varis ja vähintäänkin ison rusakon kokoinen lokki penkoivat vaatekassiani. Lokki nyppi kenkiäni siihen tyyliin, että oli juostava vedestä rannalle pelastamaan vaatteet, ennen kuin tuo lentävä rotta olisi vienyt jotain mukanaan. 

Sateenkaari Kaivopuiston rannassa.

Viime lauantain sateen jälkeen taivaalle ilmestyi upea sateenkaari. Se loisti kilpaa auringonpaisteessa vihreän puistomaiseman kanssa.

Kesäiset ilonpilaajat

Pahoittelen lokista käyttämääni halventavaa nimitystä, mutta valkoposkihanhien tavoin myöskään lokit eivät kuulu lempieläimistööni. Kumpikin laji häiritsee pahasti kesänviettoani. Hanhet sotkevat kaikki nurmikot, puistokäytävät ja pyörätiet jätöksillään; lokit taas ovat jatkuva riesa terasseilla ja ylipäänsä ulkona, jos yrittää syödä mitään purukumia suurempaa. 

Pari kesää sitten kävelin Svenska Teaterin aukion poikki nautiskellen jäätelöä. Lokkeja ei näkynyt mailla halmeilla, mutta yhtäkkiä tunsin hiuksissani lokin kynnet, kun se syöksyi kuin ohjus takaapäin kohti jäätelöäni, vaikka kuinka yritin syödä sitä käteni suojassa. En tiedä, ovatko ne niin tarkkasilmäisiä vai onko niillä vain hyvä hajuaisti, kun mitä tahansa ruokaa on lähellä.

Eiranpuiston vihreyttä.

Läheinen Eiranpuisto eli Kukkapuisto on juuri nyt vihreimmillään. Helsingin oma pikku Versailles.

Ihana vihreys

Aamupäivällä oikaistessani puiston läpi lähikauppaan huomasin taas, miten vihreää ympärillä juuri nyt on. Säännöllinen sade on saanut luonnon ihan huikeaan kukoistukseen ja sen vihreys on niin kirkasta, että melkein silmiin ottaa. Kaikki on nyt runsaimmillaan. Tekisi koko ajan mieli kaivaa kännykkää esiin ja napsia kuvia. Viime viikonloppuna teinkin niin ja jaan tässä muutamia vihreitä kesäkuvia.

Sadesäällä parasta iloa ovat lukeminen ja ristikkojen ratkominen. Ratkon (tai ainakin yritän ratkoa) myös päivittäin netissä olevia sanapelejä, kuten Ylen sanapyramidin suomeksi ja ruotsiksi sekä Hesarin sanajuuren. Kesän epävakainen sää ei ole oikeastaan minua suuremmin haitannut, kun en kuitenkaan ole mikään auringonpalvoja. Iho ei kestä. Silti usein huomaa, miten positiivisesti auringonpaiste vaikuttaa mielialaan. Toivottavasti se siis vielä paistelee – vaikka tuossa ensi kuun puolivälissä, kun tiedossa on kesäretkiä ja mökkeilyä.

Kestoväsymystä ilmassa

Keskiviikko 11.6.2025

Livahdin jo aamuvarhaisella heti kuuden jälkeen uimaan, ettei sade ehtisi yllättää. Koko päiväksi oli luvattu ainakin ajoittaista tai vähäistä sadetta. Ulkona tihkusi hiukan.

Meri oli tyyni, ja ranta olisi ollut rauhallinen ilman äänekästä vakiuimaria, joka ei osaa olla hiljaa. Häneltä puuttuu tutkain, joka kertoo, että toinen haluaa olla rauhassa ja hiljaisuudessa. Onneksi pääsi veteen pakoon, ja mitä kauemmas ui, sitä vähemmän hänen ja rantaan tulleiden parin naisen kovaääninen keskustelu kuului.

Uinnin jälkeen kiersin vielä rantaa pitkin kotiin. Tykkään ajella hiekkaisella puistokäytävällä mieluummin kuin asfaltin kovettamalla pyörätiellä. Hiekasta kuuluu kotoinen rahina. Nautin siitä erityisesti, jos ei tarvitse jännittää alituiseen valittavia vastaantulijoita, joiden mielestä olen pyöräni kanssa väärässä paikassa. Harva se päivä joku mutisee ”tämä ei ole pyörätie”, vaikka samalla roikottaa omaa koiraansa tien poikki hihnassa tai antaa sen juosta irrallaan kaupunkialueella. Niin, eihän tämä ole pyörätie, vaan puistokäytävä, jossa pyöräily on sallittu. 

Laiva merellä Kaivopuiston rannassa.

Voimaa muistoista

Olin pitkästä aikaa aamulla energinen. Jostain syystä olin saanut voimaa muistoista, vaikka ne olivat ikäviä. Olimme ystäväni kanssa keskustelleet menneistä ajoista. Raskaat vaiheet avioliiton aikana ja eron jälkeen olivat muistuttaneet itsestään. Tunsin ensimmäistä kertaa aitoa myötätuntoa itseäni kohtaan. Ystävä sanoi minun olleen vahva. En ollut; Jumala oli, ja yksin Hänen ansiostaan ja Hänen voimassaan olin selvinnyt.

Silti jouduin toteamaan, että olen kestoväsynyt sekä henkisesti, fyysisesti että hengellisesti. Vuosien raskaus ei ole vieläkään helpottanut. Uuvun yhä helposti, ja pelkään vaikeuksia. Pelkään väsymystä ja sitä, etten selviä. Minulla ei ollut inhimillisiä tukiverkkoja silloin eikä ole nytkään. Olen kaikkine elämän suurine kysymyksineen, haasteineen ja ratkaisuineen yksin. Elämässä on ystäviä, joille voin asioista puhua, mutta kukaan heistä ei elä arkea kanssani ja tee päätöksiä, joita joudun ratkomaan. Se ei ole heidän tehtävänsä.

Vastauksia miksi-kysymyksiin

Sellaisina vaikeina hetkinä kaipaan sitä, että rinnallani olisi joku turvallinen, uskollinen ja luotettava. Puoliso? Ja sellaisina hetkinä saatan kysyä, miksi näin. Miksi elämä ei mennyt tältä osin, kuten olin toivonut?

Hyvinä hetkinä en kysele miksi-kysymyksiä enkä kyseenalaista elämäni kulkua. Silloin nautin vapaudestani, johon minut on kutsuttu. Se on enemmän kuin mitä monella muulla on, vaikka minulla olisikin vähemmän jotain muuta, mitä toisilla on.

Olen viime aikoina kuullut Jumalan muistuttavan, että Hän on ollut joka hetki rinnallani. Silloinkin, kun en ole nähnyt enkä kuullut mitään ja olen ollut epätoivon vallassa. Hän on nähnyt kaiken sen, mikä on ollut muilta salassa ja minkä vain minä olen yksin ollessani kokenut. Hän on koonnut maljaansa jokaisen tuntemani tunteen, kysymyksen, pyynnön ja kyyneleen, eikä Hän jätä vastaamatta niihin ajallaan. Hänellä on valta muuttaa ajat ja paikat, siirtää ihmisiä, avata ja sulkea ovia sekä muuttaa sydämiä tahtonsa mukaan. Sillä ei ole lopultakaan paljon merkitystä, miltä maailma meidän silmissämme näyttää, sillä se voi muuttua hetkessä suuntaan tai toiseen.

Kun tuomi kukkii

Sunnuntai 1.6.2025

Kuljeskelin tänään pitkin jokirantaa, jonka reunamilla kukkivat ja tuoksuivat jättimäiset tuomet. Liitän tuomien kukinnan aina kevään valmistujaisaikaan, sillä omana lakkiaispäivänäni 39 vuotta sitten tädin mies kuvasi minut juuri kukkivan tuomen edustalla.

Omassa lähipiirissä ei tänä vuonna ollut juhlia. Vietin siis helatorstai- ja valmistujaisviikonloppua Pohjanmaalla. Vierailin omalla synnyinpaikkakunnalla tapaamassa iäkästä kummitätiäni, joka asuu nykyään hoivakodissa.

Muuttunut synnyinkunta

Vanha synnyinkunta on muuttunut niin paljon, ettei sitä tahdo tuntea entisekseen. Keskusta tai sanoisin paremminkin kirkonkylä oli karun ja paljaan näköinen. Kaipasin sitä ilmettä, joka oli vielä lapsuudessa, ennen kuin Suomeen tuli 70-luvulla into muuttaa kaikki idylliset pienet kirkonkylät kauppaloiksi. Se tarkoitti uuden kauppalastatuksen ohella sitä, että keskustan läpi vedettiin leveämpi asfalttitie ja sen molemmin puolin jalkakäytävät tai pyörätiet. Kauniit vanhat rakennukset purettiin, puita kaadettiin ja tilalle rakennettiin rumat ja kolkot S- ja K-marketit. Kuvaus voi olla vähän liioiteltu, mutta se on vahva mielikuvani myös synnyinkuntani osalta.  

Moni kauppala-aikaankin rakennettu rakennus oli sitten viime näkemän kadonnut katukuvasta. Jäljellä oli sorakasoja ja kylmää asfalttia. Kaupungintalo oli vedetty matalaksi, samoin linja-autoasema ja seurakuntatalo. Kaipasin kasveja ja istutuksia, sillä kaupungin ilme oli ankea. Pieni paikkakunta voisi näyttää toisenlaiseltakin.

Mutta jos ylioppilasvuodesta on aikaa 39 vuotta, yhtä kauan on aikaa siitä, kun lähdin synnyinkodistani. Ennen kotitalo näkyi maantielle asti, ja sinne johti kaunis koivukuja. Nyt talon ympäristö on niin metsittynyt, etten ollut tunnistaa entisen kodin tienhaaraa, kun ajoimme siitä ohi. Siitä tulee yhä vähän haikea olo, mutta niin se menee. Aika ajaa eri elämänvaiheiden ohi.

Suuri tuomi kukkii jokirannassa.

On kevät ja valmistujaisten aika, kun tuomi kukkii.

Elokuvissa tuomi kukkii

Tuomien kukinnasta tulee mieleen myös hauska tapaus noin kymmenen vuoden takaa. Äiti oli vierailulla luonani Helsingissä. Päätimme mennä elokuviin. Luulin varanneeni liput Kinopalatsiin, mutta elokuva olikin Tennispalatsissa. 

Perillä virheen huomattuani lähdimme juoksemaan metrolle ja sieltä Tennispalatsiin, jossa leffa oli tietenkin ylimmässä kerroksessa kaukaisimmassa salissa. Ehdimme kuitenkin ajoissa, kun mainokset vielä pyörivät. Istahdimme hengästyneinä alas penkkeihin, jolloin äiti huokasi helpottuneena:

– Ihanaa istua, kun on oikeen pehemustetut penkit!

Aloin nauraa ja ihmettelin, mitä hän sitten mahtoi oikein odottaa, kunnes tajusin kysyä, koska äiti oli viimeksi ollut elokuvateatterissa.

– No se oli joskus 60-luvulla. Silloon oli puupenkit. Käytihin kattomas Kun tuomi kukkii.

Naiset ensin

Maanantai 19.5.2025

Aamusella syöksyin kaupassa vapaalle kassalle, johon kulman takaa tulikin yhtä aikaa iäkäs herra. Pahoittelin ryntäystäni ja annoin hänelle tilaa, että hän voisi mennä ensin. Mutta ei, herra kieltäytyi kunniasta todeten iloisesti hymyillen: ”Naiset ensin!”

Kiittelin ystävällisyydestä jo kauniisti harmaantunutta miestä. Olisi pitänyt muistuttaa, että herrasmies on aina herrasmies, vaikka olisi vähän vanhempikin. Tai ehkä etenkin, koska hän on vähän vanhempi. Tämä ei nimittäin ollut ensimmäinen kerta, kun itseäni huomattavasti vanhempi mieshenkilö ei suinkaan vetoa ikäänsä etuoikeutena, vaan huomioi minua nuorempaa naiseuteni tähden: päästää edellään bussiin, auttaa takin päälle, avaa oven jne.

Otan tällaiset kohteliaisuudet aina ilomielin vastaan. Minusta ne ovat jotain, minkä toivoisin säilyvän ikuisesti kaiken tasa-arvorummutuksen keskellä.

Itselliset nykynaiset jäävät kauniista paitsi

Ajattelen välillä surumielin niitä nykynaisia, jotka kieltäytyvät kohteliaista huomionosoituksista, koska osaavat itsekin laittaa takkinsa päälle, avata ovensa tai kykenevät maksamaan ravintolalaskunsa. He jäävät paitsi paljosta kauniista ihmisten välisessä yhteydessä. Samalla he riistävät miehiltä mahdollisuuden usein varsin yksinkertaisiin huomionosoituksiin. Tai siis niiltä miehiltä, jotka lasken herrasmiehiksi.

Aamusella olin nimittäin myös pitkästä aikaa metrossa ruuhka-aikaan, kun vaunut ovat täynnä eikä istumapaikkoja riitä kaikille. Kun paikka sitten vapautui, näin käytävällä seisoneen naisen astuvan sitä kohti, mutta eipä onnistunut; keski-ikäinen mies ryntäsi vauhdilla hänen edestään vapautuneelle istumapaikalle.

Raitiovaunu Bio Rexin edustalla Helsingissä.

Olen huomannut, että täydessä metrossa istumapaikan luovuttaminen esim. vanhemmalle ihmiselle, saatika naiselle, on harvinaista. Itse muistan muutaman vuoden takaa, etten saanut ruuhkametrossa paikkaa silloinkaan, kun kuljin kyynärsauvojen kanssa.

Se on tietenkin ymmärrettävää, kun suurin osa matkustajista tuijottaa vain herkeämättä kännykkäänsä. 

Harvassa ovat ne ihmiset, jotka julkisissa liikennevälineissä vielä katselevat vain maisemia, toisia ihmisiä tai vaikkapa lukevat kirjaa. Koska olen ollut aina pieni kapinallinen, teen aina yleensä jotakin niistä kolmesta sen sijaan että tuijottelisin kännykkääni.

,

Äitienpäivä pakohuoneessa

Äitienpäiväsunnuntai 11.5.2025

Tänään äitienpäivänä ei tarvinnut laittaa ruokaa, vaan sai istua valmiiseen pöytään. Lapset tuli tarvikkeiden kanssa ja valmisti tortillalounaan. Maistui hyvin. Olivat turhaan sitä mieltä, että ei nyt ole mitään erikoista, mutta ei tarvitsekaan olla. Parasta oli saada heidät pöydän ympärille. Ihan sama, vaikka oltaisiin pureskeltu näkkileipää.

Vähän kyllä jännitti, kun olin saanut ohjeistuksen, että ei tarvi huolehtia mistään, me laitetaan ruoka, ja sen jälkeen on jotain ”aktiviteetteja”. Mietiskelin pari päivää, mitä ne aktiviteetit mahtaisi olla. Olin ymmärtänyt, että kyseiset aktiviteetit alkaa tiettyyn aikaan, joten mistään kahvilassa istuskelusta tai vastaavasta ei voinut olla kyse. Niiden täytyi olla jotain järjestettyä ja ohjelmallista. 

Äitienpäivälahjaksi saadut liljat ja ruusu valkoisessa maljakossa.

Rakastan kukkia ja aivan erityisesti näitä tänään äitienpäiväksi saamiani liljoja ja ruusua.

Oikein arvattu

Pieni kiusaus olisi ollut googlailla, mitä Helsingissä tapahtuu neljän aikaan iltapäivällä, mutta maltoin mieleni ja jätin yllätykseksi. Uimakaveri veikkasi aamulla, että saattavat viedä pakohuoneeseen. Itse mietin, että vievät ”fööniin”, jossa leijutaan ilmavirrassa. Mutta kun kysäisin, voiko olla mekko päällä ja vastaus oli kyllä, tiesin ettei leijuminen hameet hulmuten kuulu ohjelmaan.

Kun ohjelmanumeroksi sitten toden totta varmistui pakohuone, lapset kertoivat, että olivat olleet ihan toivottomia, kun ruokapöydässä arvailin tulevaa kohdetta ja heitin ensimmäisenä arvauksena pakohuoneen. Olivat nieleskelleet pettymystään, että miten se arvasi heti, mutta pitivät kyllä minusta pokkansa loistavasti, sillä en huomannut ollenkaan, että arvaus oli mennyt oikeaan. 

Pakohuone – jes!

Pakohuone oli hauska kokemus. Ratkottiin koodeja ja numerosarjoja, jotta ovet, kaapit ja laukut aukesivat ja saatiin lisää vinkkejä. Mutta mikä tärkeintä, deaktivoitiin pommi, ettei lennetty kaikki ilmaan. Onnistuttiin jopa vähän etuajassa, ettei tarvinnut laskea sekunteja, kuten leffoissa aina. Haastetta oli sopivasti, sillä vaikeustasokin oli ⅘.

En ole välttämättä mikään suuri yllätysten ystävä, mutta asia on toinen, jos sinua yllättävät ihmiset, jotka tuntevat sinut hyvin. He tietävät mieltymyksesi ja haluavat sinulle hyvää. Haluavat, että yllätys ilahduttaa sen sijaan että naama venähtäisi ja suojamuurit nousisivat saman tien pystyyn. Siinä lapset ja heidän kumppaninsa kyllä onnistuivat. He tietävät, että tykkään ratkoa arvoituksia, vaikka sainkin huomata, että he nuorina ovat aika paljon välkympiä. Tosin heillä taisi kaikilla olla jo kokemustakin pakohuoneista. Mutta nyt kun pääsin jyvälle siitä, miten homma toimii, niin odotan, koska päästään ottamaan uusiksi!

—–

Toivotan myös tätäkin kautta omalle rakkaalle äidilleni ihanaa äitienpäivää ja suuri kiitos kaikesta siitä, mitä olet elämässäni ollut ja mitä olet elämääni antanut! 

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen