Blogipostauksia jollain tavalla puhuttelevista ja koskettavista kirjoista, joita olen lukenut. Mukana sekä hengellisiä kirjoja, romaaneja, runoja että tietokirjoja.

Olen ottanut tavaksi käyttää vähänkin pidemmät bussimatkat, tai ylipäänsä julkisilla matkustamiset, lukemiseen. Siten matka menee kuin huomaamatta, ja samalla tulee luettua kuin huomaamatta.

Tänään sain päätökseen Nobel-voittaja Doris Lessingin 1974 julkaiseman kirjan Eloonjääneen muistelmat. Se on ollut hyllyssäni kauan. Olen kerran aloittanut sen, mutta silloin se ei vetänyt mukaansa. Johtunee aiheesta. 

Romahtaneen yhteiskunnan jäljissä

Kirja on dystooppinen kuvaus jonkin tarkemmin määrittelemättömän katastrofin jälkeisestä ajasta Isossa-Britanniassa. Yhteiskuntajärjestys on romahtanut, ja normien puuttuessa anarkia saa vähitellen yhä enemmän valtaa. Sähköt katkaistaan, vesi loppuu, aikakauden mukavuusesineet menettävät merkityksensä ja ihmiset pakenevat laumoina pohjoiseen. 

Kirjan kertoja voisi olla minun ikäiseni keski-ikäinen nainen, joka asuu yksin kaupunkiasunnossaan, kunnes hänen ovelleen tuodaan esiteini-ikäinen tyttö, josta nainen ottaa vastuun. Yhdessä tytön ja tämän omituisen kissamaisen eläinolennon kanssa hän seurailee ikkunastaan katuelämää, jossa lasten ja nuorten muodostamat jengit ja heimot rötöstelevät ja elävät rajoittamatonta ja jopa eläimelliseksi muodostunutta elämää. Naisen elämänkokemukselle se on vierasta, mutta hän yrittää päästä sisään vallitsevaan tilaan.

Kirjan Eloonjääneen muistelmat kansikuva.

Mystinen toivo

Kuin toivon pilkahduksina nainen siirtyy mielessään kotinsa seinien läpi toisiin huoneisiin, joissa eletään toisenlaisessa maailmassa, ristiriitaisenkin arjen keskellä, mutta maailmassa, jossa on vielä perheitä, kasveja, puutarhoja ja sininen taivas.

Kirja on erikoinen, mystinenkin ja jättää paljon lukijan tulkinnan varaan. Olemmeko kuitenkin jossain vaiheessa menossa sen kuvailemaa ahdistavaa jälkiyhteiskuntaa kohti? 

Toivon, että emme, mutta ajoittain nykyajan vieraita ideologioita ja luontaiselta tuntuvan järjestyksen vastaisia tapoja sekä moraalisia ja poliittisia valintoja seuratessa mahdollisuus ei näytä ollenkaan epätodennäköiseltä. 

Nykypäivän dystopiaa

Olemmehan jo liimanneet itsemme kiinni pieniin digitaalisiin näyttöihin, joiden sisällöstä on muodostunut useimmille elämänlanka riippumatta siitä, miten totta tai todellista se on. 

Tämänpäiväisellä bussimatkalla lapsi – tai vauva, joka ei mitenkään voinut olla kovin paljoa yhtä vuotta vanhempi, tuijotti isänsä kännykän ruutua silmä tarkkana. Oli nähtävissä, ettei kyseessä ollut ensikosketus laitteeseen.

Hetkeä ennen lapsi oli kiemurrellut kenties hikisenä toppahaalarissaan rattaissa tuttia imien. Kuulokkeiden läpi kuulin pientä kitinää. Joskus vuosia sitten isä olisi voinut vetää hoitolaukusta esiin värikkään kartonkisen kuvakirjan rauhoittamaan pikkuista. Valehtelisin, ellen myöntäisi kauhistelleeni, kun isä avasikin pienen kännykkänsä ja piteli sitä vauvansa silmien edessä. 

Ei ollut kyse taaperosta, oli kyse vauvasta. Ja siinä hän oli jo kiinni kännykässä. Säälin lasta. Näky oli niin dystooppinen. Kauhukuva tulevaisuudesta.

Kirjallisuutta ei voi koskaan lukea neutraalisti, irti ympäröivästä maailmasta. Lukija tuo lukuhetkeen mukanaan aina jotain omaa: henkilötaustansa, aiemmin lukemiensa teosten vaikutukset, historiallisen ajankohdan sekä siihen liittyvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät sekä omat odotuksensa, jotka ovat syntyneet mm. kirjan kannen ja kirjan saaman huomion pohjalta. 

Lukija muuttaa merkityksiä

Siten lukijan odotuksiin liittyvä näkökulma eli odotushorisontti vaihtelee. Tekstin merkitys ei ole vakio vaan muuttuu lukijan ja lukuhetken mukaan. 1800-luvulla kirjoitetun tekstin merkitys ja tulkinta on hyvin erilainen 1800-luvulla eläneelle kuin 2000-lukua elävälle lukijalle. Se ei johdu kielen kehittymisestä ja muutoksista, vaan siitä, että lukijaa ympäröi historiallisesti erilainen yhteiskunta.

Tämä kirjallisuustieteen reseptioestetiikaksi kutsuttu teoria osoittautui juuri omalla kohdallani todeksi, kun luin Leo Tolstoin Anna Kareninan toiseen kertaan. Lukukokemus oli toisella kerralla hyvin erilainen, eikä se johtunut siitä, että luin kirjan ensimmäisellä kerralla saksaksi ja toisella suomeksi. Mutta 30 vuotta sitten olin hyvin erilainen ihminen erilaisessa elämäntilanteessa.

30 vuotta sitten

Luin kirjan Italiassa, jossa oleskelin tuolloin kolme kuukautta. Asuin vakituisesti Saksassa, työskentelin yliopistolla tutkijana ja opettajana, olin perheetön, urasuuntautunut eikä uskolla ollut sijaa elämässäni. Samaan aikaan, kun luin Tolstoin lähes tuhatsivuista kirjaa, koin hengellisen heräämisen. Tulin uskoon, ja aloin lukea rinnalla myös Raamattua. Elämään oli auennut jotain uutta ja vierasta, mutta mielenkiintoista ja innostavaa.

Niinpä kirjasta ei jäänyt mieleeni niinkään Anna Karenina kuin Konstantin Levin, joka kirjan lopussa löytää kauan etsittyään uskon. Kirja oli siten minulle rinnakkaiskokemus uskon kipuilusta, jota itse kävin ja joka lopulta päättyi sen kirkastumiseen, että kolmiyhteinen Jumala on todellinen ja on antanut minulle Pyhän Hengen avaamaan sitä, mitä Hän tahtoo minulle sanoa ja opettaa.

Kirjan Anna Karenina kansi.

Käsitys kristityistä

Olin hyvin vaikuttunut Levinin uskoontulosta, joka nyt päättyneellä toisella lukukerralla oli jo saanut toisenlaisiakin sävyjä. 30 vuotta uskon matkaa on antanut ymmärryksen siitä, ettei jokainen kristitty, seurakunta tai kirkko ole sitä, mitä se väittää olevansa tai mihin Jumala meitä Raamatun sivuilla kehottaa. 

Ennen uskoontuloa käsitykseni uskovista kristityistä oli vääristynyt. Kuvittelin heidän olevan viattomia, aina hyväntahtoisia, rehellisiä, jollain tavalla muita parempia, kuten moni muukin ei-uskova ajattelee. Todellisuudessa kristittyjen joukossa on monenlaisia ihmisiä eri elämän ja uskon vaiheissa. On myös viallisia ihmisiä, joskaan viallisuus ei ole varsinainen ongelma, sillä usko Jeesukseen tarjoaa juuri siihen armoa ja anteeksiantoa. Ongelma on pikemminkin sokeus omalle vajavaisuudelle sekä sen tunnustamattomuus, niin yksilötasolla kuin hengellisissä yhteisöissä.

Uskonto ei aina ole uskoa

Toisella lukukerralla Levinin uskoontuloa vahvemmin esiin nousi kirjan tapahtumien yhteiskunnallinen ja henkinen tila. Siitä paistoi 1800-luvun Venäjän luokkajako, aatelisten usein ylimielinen omanarvontunne sekä ihmisten uskonnollisuus valtionkirkon alaisuudessa. 

Uskonnollisuus ei ollut uskoa, vaan uskontoa pyhäinkuvarituaaleineen, ja jos henkilökohtaisesta uskosta puhuttiinkin, kyse oli vapaamielisistä uusista suuntauksista, joita pidettiin jopa paheksuttavina. 

Elämä on muuttunut ja muuttanut

Oma arvomaailma on 30 vuodessa muuttunut paljon jo pelkästään uskon myötä, mutta myös perheen perustamisen, elämän koettelemusten, työkokemusten ja iän mukanaan tuoman seestymisen vuoksi. Niinpä kirjassa silmään pistivät toisella lukukerralla myös moraaliset arvot sekä tapa kuvata miehiä ja naisia. 

Venäläiseen tyyliin vodka virtaa reiluhkosti, ja miehillä on oma maailmansa ja etuoikeutensa, johon naiset eivät kuulu. Rakastajattaret lapsista huolehtivan vaimon rinnalla eivät ole harvinaisia. Toisaalta, erityisesti ylhäisön naiset kuvataan itkuherkkinä ja mustasukkaisina, väliin jopa omaan makuun hysteerisinä. Miehen kotiintulon viivästyminen saattaa saada aikaan itkukohtauksen ja tunteja kestävän selvittelyn.

Mitä jäi mieleen toisella kerralla?

Oliko toinen lukukerta sitten yhtä vaikuttava kuin ensimmäinen, jonka jälkeen pidin kirjaa kenties elämäni toiseksi merkittävimpänä kirjana Raamatun jälkeen? Nautin edelleen historiallisesta kuvauksesta ja kirjasta kaikkineen, mutta aivan yhtä hurmoksellisia jälkitunnelmia en kokenut. 

Ikä ja elämänkokemus ovat tuoneet omaan ajatusmaailmaan realismia. Siksi Levinin ajatukset kirjan viimeisellä sivulla tuntuivat kuvaavilta ja piti kirjoittaa itselle muistiin.

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.
– Leo Tolstoi (2002: 917), suom. Eino Kalima

Älä silti unohda Jane Austenin romaania Ylpeys ja ennakkoluulo  tai siitä tehtyjä tv- ja elokuvasovituksia, sillä ne ovat balsamia historiallisen ajankuvauksen ja kainon romantiikan ystäville. 

Rakkaustarinoissa parasta on tunteiden herääminen ja kehittyminen sekä niiden julkituloon liittyvä odottava jännitys. Sitä riittää Austenin romaaneissa. 

Myönnä ja nöyrry

Sain juuri tänään päätökseen kirjan Pride and Prejudice ja pääsin mukaan onnelliseen loppuun, jossa väärinkäsitykset selviävät, ennakkoluulot murtuvat ja ylpeys väistyy nöyryyden tieltä. Sellaisia loppuja kaipaa jokainen elämäänsä. Että kyetään myöntämään omat erehdykset, pyydetään anteeksi tunnekuohuissa sanottuja vääriä sanoja ja tunnustetaan rohkeasti rakkaudelliset tunteet. 

Neiti Elizabeth Bennetin filosofiset sanat sopii jokaisen muistaa: ”Think only of the past as its remembrance gives you pleasure.” Muistele menneitä vain, jos niiden muistelu tuottaa iloa.

Ihastuttavaa perinteisyyttä

Olen tänä vuonna lukenut ensimmäiset Austenini. Ylpeyden ja ennakkoluulon luin englanniksi ja Kasvattitytön tarinan puolestaan suomennoksena. On myönnettävä, että Austenin 1800-luvun englanti ei ollut paikoin aivan helpoimmasta päästä, joten jatkossa saatan pysyä suomenkielisissä versioissa. 

Jane Austenin kirjat Pride and Prejudice ja Kasvattitytön tarina vierekkäin.

Olen tykästynyt historiallisiin romaaneihin. Ehkä niissä kiehtoo perinteisyys ja järjestys, vaikka se välillä naisen näkökulmasta onkin varsin ahdasta. 

Rajojen rikkomista

Austen kuitenkin rikkoo 1800-luvun alun englantilaisen nuoren naisen roolia toistuvasti. Joukossa on aina yksi tai useampi henkilö, jolle tuon ajan normit ovat liian tiukkoja ja joka repäisee itsensä niistä irti: tuo esiin mielipiteensä tilanteissa, joissa pitäisi olla hiljaa, karkaa kotoa miehen kanssa ilman avioliiton sitoumuksia tai seikkailee kuivettuneen avioliiton ulkopuolella.

Toisekseen Austen rikkoo usein myös ajalle tyypillisen luokkayhteiskunnan rakenteita. Hän antaa aina edes jollekin romaaniensa päähenkilöistä mahdollisuuden nousta vaatimattomista oloista vaurauteen, yleensä avioliiton kautta. Naisella kun ei tuohon aikaan juuri muuta tietä ylöspäin ollut.

Think only of the past as its remembrance gives you pleasure.
– päähenkilö Elisabeth Bennet kirjassa Pride and Prejudice

Levollista elämänrytmiä

Pidän kuitenkin rajojen rikkomista enemmän menneen ajan levollisesta elämänrytmistä, pidättyväisyydestä ja itsensä hillitsemisen eetoksesta. Siihen on rauhoittavaa sukeltaa nykyajan rajattomuuden ja kaiken sallivuuden keskeltä. 

En panisi pahakseni, jos me vielä tänäkin päivänä pukeutuisimme parhaisiimme ja lähtisimme joukolla rauhalliselle iltapäiväkävelylle puistoon. Ei tuulipukuja, lenkkareita eikä askelmittareita, vaan leningit (ja voi ei – kureliivit!), hatut ja aurinkovarjot. Onpa nostalgista!

Nostalgiaa

Pride and Prejudice -kirjaan liittyy aitojakin nostalgisia muistoja, sillä olen hankkinut kyseisen pokkarin peräti 31 vuotta sitten, kun vietin kolme kuukautta Maceratassa, Italiassa. Alkulehdiltä löytyy merkintä: Tuija Pakkala, Macerata 23.1.1995. Kirja maksoi silloin 8 000 Italian liiraa eli noin 6–7 Saksan markkaa. Vertaan summaa Saksan markkoihin, sillä olin tuohon aikaan Saksassa töissä. Mutta ilmeisesti on pitänyt kiirettä yli 30 vuotta, kun kirja on odottanut lukijaansa lukemattomana niin kauan hyllyissä ja laskujeni mukaan seitsemässä eri kodissa.

Olin jo lähes varma, että luen yhtä tulevista lempikirjoistani, kun takana oli lähes 350 sivua ja jäljellä enää 40. Juuri pari päivää sitten kuvailin kirjaa ystävällenikin yksinkertaisella sanalla kaunis. Se oli ainoa sana, jolla saatoin kuvata kirjan tarinaa ja myös sen ulkoasua. Kansikin oli niin pelkistetty ja kaunis. 

Enkeli saapuu kaupunkiin

Kirjassa vanha mies, Theo, muuttaa pieneen Goldenin kaupunkiin USA:n Georgiassa. Hän näkee kahvilan seinällä kuvagallerian, jossa on kaupungissa asuvan taitelijan tekemiä kasvokuvapiirroksia paikallisista asukkaista. Theo ostaa piirroksen kerrallaan, kutsuu kuvassa olevan henkilön kirjeitse tapaamiseen ja lahjoittaa hänelle tämän oman muotokuvan. 

Samalla Theo tutustuu lahjan vastaanottajaan ja saa kuulla tämän elämästä tarinoita, joissa on milloin sairautta, onnettomuuksia, rahapulaa, unelmia tai suuria tavoitteita. Kulissien takana Theo lähtee korjaamaan ihmisten elämän haasteita ja tekemään hyviä tekoja, jotka muuttavat monen saajan elämää pysyvästi sekä materiaalisesti että henkisesti. 

Theo on kuin enkeli pienessä Goldenin kaupungissa.

Kermainen loppu

Mutta sitten käy niin kuin on käynyt jo pari kertaa aiemminkin. Theo of Golden oli neljäs amerikkalainen bestseller, jonka olen tänä kesänä lukenut. Yhtä lukuun ottamatta kaikissa alun kiinnostava juoni, jolle odottaa arvoistaan loppua, läsähtää viimeisillä kymmenillä sivuilla joko kermaiseksi tai jollain tapaa äärimmäisyyksiin vedetyksi Hollywood-elokuvaksi vieden maun koko kirjasta. Tai pikemminkin jättäen suuhun niin imelän maun, että kaikki edellä luettu hyvä unohtuu.

Kirjan Theo of Golden valkoinen kansi, jossa on musta piirretty sulka ja kullanväriset tekstit.

Goldenissa asuva Theo oli pyyteetön hyväntekijä, jonka tarina oli kaunis – aivan loppumetreille asti.

Amerikkalainen nykykirjallisuus taitaa olla minulle aivan liian romantisoitua tai mielikuvituksellista. Ei tietenkään ihme, kun tykkään realistisista kuvauksista ja mm. sellaisista kirjoista kuin F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus, Maria Jotunin Huojuva talo tai Leo Tolstoin Anna Karenina. Niistä on romanttinen hömppä kaukana, vaikka niissä rakkautta kuvattaisiinkin.

Maailma tarvitsisi pyyteettömiä ihmisiä

Harmittaa, sillä tykkäsin erityisesti Theosta. Hän oli juuri sellainen hyvyyttä, sopuisuutta ja anteliaisuutta huokuva ihminen, jonka haluaisi tavata ja jonka seurassa viihtyisi. Hänen pyyteetön auttamishalunsa sai muutkin mukaansa. Sitä maailma tarvitsisi lisää.

Mutta ehkä juuri sellainen tarina ei voi päättyä realistisesti. Pyyteettömästi hyvää tekevät ihmiset ja hyväntekijät lienevät niin harvassa, että viimeisetkin niistä täytyy kirjan lopussa pudottaa alas parvekkeelta.

77-vuotias eläköitynyt nainen viettää päivittäin pari tuntia työpöytänsä ääressä kirjoitellen kirjeitä. Hän käy kirjeenvaihtoa niin lastensa, ystävien, naapureiden ja entisten kollegoiden kanssa kuin viranomaisten, kirjailijoiden tai muiden hänelle henkilökohtaisesti tuntemattomien kanssa. Hän kirjoittaa vain harvoin ja pakosta sähköpostiviestejä, sillä käsin kirjoitettu kirje on hänen ilmaisumuotonsa, ajattelipa digimaailma ympärillä siitä mitä tahansa.

Kirjoitetut sanat ovat kuolemattomia

Tämä palava kirjoittaja saattaa jakaa kirjeissä muistikuvia oman lapsensa menetyksestä tai toistaa vaatimuksensa päästä yliopiston kirjallisuuskurssille, vaikka tiedekunnan dekaani on antanut kieltävän vastauksen toistuvasti jo kuukausien ajan. Hän purkaa sanoin turhautumistaan ja pettymystään yhtä lailla kuin osoittaa katumustaankin. Kirjeistä löytyy sekä lähestyvää kuolemaa että syntymää tai sen kaipausta. Nainen on innokas lukija ja kertoo usein kirjeissään, minkä kirjan parissa on viimeksi viettänyt aikaansa.

Kirjeet jättävät jäljen, sillä kuten nainen toteaa: Sanat ovat kuolemattomia, varsinkin kirjoitettuina. Jonain päivänä ne voivat merkitä jollekin jotakin – vaikka vähänkin.

Kirjeenvaihtajat

Nainen on kirjan The Correspondent päähenkilö, Sybil. Kirja koostuu pelkästään hänen kirjeenvaihdostaan eri ihmisten kanssa. Rinnalla, joskin aluksi kovin piilossa, kulkee kuitenkin taustatarina sekä nimettömälle vastaanottajalle kirjoitetut kirjeet, jotka selittävät lopulta monia Sybilin elämän valintoja ja käänteitä.

Kirjan The Correspondent kansi, jossa aidalla istuu kaksi lintua kasvokkain.

Tänä päivänä ei juurikaan enää kirjoiteta kirjeitä, toisin kuin Virginia Evansin kirjassa The Correspondent.

Kirja sai ajattelemaan omaa kirjeenvaihtoani. 80-luvulla ja vielä 90-luvullakin yhteydenpito ulkomaille perustui juuri kirjeiden kirjoittamiseen. Ei tullut mieleenkään soittaa kalliita puheluita, ja sähköpostikin yleistyi vasta myöhemmin.

Yhteydenpito ulkomaisten kirjekavereiden kanssa jäi kuitenkin usein varsin lyhyeen, sillä yhdistävänä tekijänä saattoi olla vain yhdessä vietetty viikko, kaksi tai kuukausi. Kun se oli kulutettu kirjeissä loppuun, ajatusten vaihto ei tuntunut enää tarkoituksenmukaiselta. Yhteinen kosketuspinta oli lopulta niin ohut. 

Enemmän kuin harmaata lyijykynätekstiä

Toisaalta, ehkä emme vain siinä iässä alle tai vähän yli parikymppisinä vielä osanneet jakaa ajatuksiamme syvemmin, jotta kirjeet olisivat kantaneet kuukausista toiseen. Oma (lähinnä saksan) kielitaitokin oli tuohon aikaan vielä kovin rajoittunutta. Itseilmaisu kirjoittamalla vaatii laajaa sanavarastoa, kykyä yhdistellä sanoja ymmärrettäviksi lauseiksi, ja jossain vaiheessa myös kielen vaihtelevan värikkyyden hallintaa, kun kyllästyy kirjoittamaan vain harmaata lyijykynätekstiä.

Vaalenapunaisia kirjekuoria laatikossa ja kuulakärkikynä.

Koska olet viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin?

 

Isn’t there something wonderful in that, to think that a story of one’s life is preserved in some way?
– Virginia Evans: The Correspondent

Tänä päivänä, kun ainakin itse voisi ja haluaisikin pureutua syvempäänkin vuoropuheluun, juuri kukaan ei enää kirjoita kirjeitä. Ehkä siinä on yksi syy, miksi kirjoitan blogia. Kun on lukenut jotakin ajatuksia herättelevää, kun jokin mielipide, elokuva tai lausahdus on tehnyt vaikutuksen tai kutkutellut aivonystyröitä, kirjoittaminen on mahdollisuus pohtia ja tuulettaa tunnelmia ja ajatuksia. Voi ilmaista ne jollekin, joka haluaa lukea, vaikka se joku ei koskaan vastaisikaan. 

Ehkä ne kirjoitetut sanat voivat jonain päivänä merkitä jollekin jotakin. Vaikka vähänkin.

Sorrun itsekin välillä kaipaamaan mennyttä aikaa. Ajattelen sen olleen parempaa, yksinkertaisempaa, helpompaa, merkityksellisempää. 

Typerä some on rikkonut kasvokkain tapahtuvan inhimillisen kohtaamisen, ja monet turhat laitteet ovat korvanneet terveen fyysisen tekemisen. Ihmiset ovat entistä keskittyneempiä ja rakastuneempia itseensä individualistisessa selfie-kulttuurissa sen sijaan, että elämä olisi aidosti yhteisöllistä ja yhteistä hyvää tavoittelevaa. Miehen ja naisen roolit ja niihin liittyvät odotukset ovat heittäneet häränpyllyä, ja perinteiset arvot ovat saaneet kyytiä yhteiskunnan eri aloilla.

Menneen paremmuuden kaipuu

Menneiden muistelussa sortuu kuitenkin helposti nostalgiaan, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Samalla kun jotkut asiat tuntuvat oman ajan mittaan menevän huonompaan suuntaan, aina tapahtuu myös positiivista muutosta ja edistystä kohti parempaa. Se vain tahtoo unohtua, sillä mm. oma ikääntyminen vaikuttaa väkisinkin siihen, mitä pitää tarpeellisena ja merkityksellisenä kehityksenä ihmiselämälle. 

Raamattukin muistuttaa meitä olemaan kyselemättä, ”miksi asiat ennen olivat paremmin kuin nyt”, sillä sen mukaan emme sitä viisaudesta kysy (Saarn. 7:10). 

Perinteinen kotivaimo

Jonkinlaisena vastavoimana etenkin sukupuoliroolien muutokselle Yhdysvalloissa syntyi kymmenisen vuotta sitten ns. tradwife-ilmiö (traditional wife). Erikoista sille on, että se ei aina tarkoita vain paluuta perinteisiin miehen ja naisen rooleihin, jossa mies tuo elannon perheeseen ja nainen hoitaa kodin ja lapset, vaan siihen liitetään usein myös jopa vanhahtava pukeutumistyyli, menneen ajan kodinhoidon tavat ja ylipäänsä ulkoiset yksityiskohdat sekä poliittinen ja hengellinen konservatismi.

Kotiäitiyden harha

Tämä näkyy osin suomalaisessakin kotiäitikulttuurissa, vaikka kotiäitiyden ei tarvitse ollenkaan tarkoittaa itse tehtyä juuresta valmistettua leipää, ruutuhuivia päässä ja rimpsuesiliinaa vyötäröllä. Kotiäiti voi aivan yhtä hyvin olla moderni äiti, joka ostaa valmisvaatteita H&M:n lastenvaateosastolta, hemmottelee itseään espressokoneella ja turvautuu pyykkivuortensa keskellä kuivausrumpuun.

Kirjan Yesteryear (suom. Eilisvuosi) kansi.

Kirja ”Yesteryear” kuljettaa lukijan maaseudun perinteitä vaalivasta someilluusiosta takaisin 1850-luvun todellisuuteen.

Yesteryear on Caro Claire Burken kirja, jossa 2020-luvun tekotradwife pudotetaan Instagram-todellisuudesta elävän elämän alkeellisuuteen 1850-luvulle. Idyllinen menneen ajan elämä maatilalla Idahon auringon alla yhdessä itseään etsivän cowboy-puolison ja kuuden lapsen kanssa ei olekaan niin auvoista, kun päähenkilö joutuu parisataa vuotta taaksepäin ajassa, jolloin omasta kanalasta kerätyt aamiaismunat ja itse leivottu leipä saattavat olla päivän ravitsevimmat eväät eikä ajatus sähköstä ja pesukoneesta juuri lämmitä, kun työntää kätensä pyykkiveteen ulkoverannan viileydessä. 

Todellisuus on toisenlainen

Kirjan alkuasetelma oli herkullinen ja odotukseni sen mukaiset, sillä kirja on keikkunut sekä New York Timesin että Sunday Timesin bestseller-listan kärjessä. Valitettavasti kiinnostava teema, jota veivattiin 350 sivun verran, loikkasi loppuratkaisuunsa hetkessä ja kuitattiin 30 sivun tiiviillä pikakelauksella. 

Loppu oli hyvin amerikkalainen ja kenties sinällään suomalaiselle lukijalle yllättävä, mutta jätti omaan suuhun pettyneen maun. Yhtäkkinen siirtymä useiden ammattilaisten ylläpitämästä someilluusiosta karuihin oloihin ankaran miehen alistetuksi vaimoksi jäi kovin irralliseksi ja väkinäiseksi, kun kaiken selitys oli lopulta pelkkää kuvitelmaa.

Suomennos tulossa

Kirjaa on hehkutettu paljon, mutta odotin enemmän. Jos joku kuitenkin kaipaa helppoa kesäluettavaa, kirja ilmestyy suomeksi 10.8.2026 Gummeruksen kustantamana nimellä Eilisvuosi.

On lupailtu, että harmaa aamupäivä vaihtuu tänään vielä runsaaksi sateeksi. Aamu-uinnilla joku mainitsi, että jopa myrskyä olisi tulossa. Eipä siis taida olla juuri sopivampaa hetkeä pyhittää päivä lukemiselle. Kuinka ollakaan, aamulla tuli viesti ja sain juuri noutaa postin automaatista kasan tilaamiani kirjoja. Miten oikein maltan tehdä viikkosiivoukset, jotka jäivät viime viikonlopun Pohjanmaan reissun takia väliin?

PIno kirjoja pöydällä.

Sain noutaa tilaamani kirjat juuri sopivasti ennen sateen ja jopa myrskyn alkua. Mistähän aloittaisin?

Bestsellereitä

Olen bongaillut kiinnostavia kirjoja Instagramin kirja- ja lukutileiltä. Olen vähän laiskistunut lukemaan vierailla kielillä ja lukisin mieluiten suomennoksia tai suomeksi kirjoitettuja kirjoja, mutta tällä kertaa kaikki kirjat ovat englanniksi. Neljä niistä löytyy New York Timesin bestseller-listalta, ja yksi on klassikko, joka on The Guardianin kaikkien aikojen 100 parhaan romaanin listalla ykkösenä. Kirja on George Eliotin Middlemarch, johon törmäsin erään sitaatin kautta, kun tein podcastia.

Jokainen klassikko ei iske

Veikkaan, etteivät tilaamani kirjat ole lukukokemuksena aivan helpoimmasta päästä, mutta jostain syystä haluan päästä sisään klassikoihin, jos en muuta niin ihmetelläkseni, miksi niistä on tullut klassikoita. Kokemukseni on toistaiseksi, että osa puhuttelee vahvasti ja on klassikkoutensa ansainnut. Osa taas jää mysteereiksi, joihin en kerta kaikkiaan pääse sisään. Ihmettelen vain, eikö moista jaarittelua olisi voinut sanoa lyhyemmin ja napakamminkin. Mutta ymmärrän kyllä, ettei minulla ole natsoja arvostella yhdenkään maailmankirjailijan tuotoksia. Silti makuasioista ei voi kiistellä.

Makuasioita

Kirjat siinä kuin elokuvat tai kauneuskäsitteetkin ovat makuasioita. Omat kokemukset, luonteenpiirteet ja elämänvaiheet vaikuttavat suuresti siihen, miten koemme asioita. Kaikkea ei voi kokea omakseen, ja kaikki kirjoitustyylit eivät sovi kaikille. Monen monta kertaa olen saanut huomata, että aloittamani kirja ei vain avaudu. Jos olen lukenut 20–30 sivua enkä ole päässyt jyvälle siitä, miksi lukisin kirjan loppuun, jätän sen yleensä lepäämään. Parhaimmillaan joku kirja on levännyt vuosikausia, kunnes se eräänä päivänä uudelleen aloitettuna alkaakin elää ja kantaa loppuun asti. 

Mika Waltarin kirjan Sinuhe egyptiläinen kansikuva.

Sinuhe on tavallinen reppana ihminen, joka haluaisi kovasti tehdä hyvää, mutta sortuu niin usein vääriin valintoihin. Miten tuttua!

Näin kävi mm. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiselle. Hankin sen antikvariaatista muutama vuosi sitten, mutta lukeminen jäi alkulehdille. Nyt reilusta 700 sivusta on jäljellä enää pari sataa, ja uskon, että loppuun päästyäni jäljelle jää tunne, että tämä kirja kannatti lukea. En tosin ihmettele, jos se on ilmestyessään 1940-luvulla aiheuttanut paheksuntaa. Niin paljon kirjassa kitataan viiniä ja olutta, rietastellaan ilotyttöjen kanssa ja palvotaan epäjumalia. Koko kirjan taustalla pyörii epäjumalien palvontaan liittyvä egyptiläinen kulttuuri ajalla noin 1 300 eKr.

Epäjumalia Raamatun sanoin

Johtuneeko Waltarin isän ja sedän teologisesta taustasta ja hänen itsensäkin suorittamista teologian opinnoista, että kaikkea epäjumalanpalvontaa kuvataan kirjassa usein raamatullisin lausein. Harmittaa vähän, että en alusta asti lukiessani merkkaillut jokaista kohtaa, josta tunnistin selkeät viittaukset Raamattuun. Näin kristitylle oli tavallaan vähän irvokasta, että niin Atonin kuin Ammoninkin ajatuksia kuvataan kristillisen Jumalan ilmoittamin sanoin. Ajatukset olivat siis hyviä, mutta niiden sanoja vain ei voi olla ihmisen veistämä kivijumala.

Nyt on kuitenkin tartuttava pölynimuriin, jotta kun sade alkaa, voin upottaa itseni sohvan nurkkaan peiton alle ja uppoutua uutuuksiin tai jatkaa Sinuhen loppuun. Parhainta lauantaita sinulle! 

Suurin osa omista kirjoista on piilossa ovien takana, jotta ne eivät pölyty. Viime aikoina on alkanut tulla kaipuu tuoda ne esiin. Jospa myisin eteenpäin nuo ovelliset kaapit ja hankkisin tilalle avohyllyt, jossa kaikki olisi näkyvillä? Saisin samalla nähtäville paljon muistoja. Erivärisiä ja eri paksuisia. Toiset vakavia ja syvällisiä, toiset kevyitä ja humoristisia. Osa vähän tylsiäkin tai vaikeatajuisia.

Olen lukija ja rakastan kirjoja, ja aivan erityisesti perinteisiä kirjoja paperisivuineen päivineen, mutta en koskaan käy kirjamessuilla. Muistaakseni olen käynyt kerran tai kahdesti, mutta kokemus ei säväyttänyt. Joku saattaa ajatella, että on siinäkin kirjafriikki. 

En käy kirjamessuilla, koska en kestä väenpaljoutta enkä viihdy isoissa tapahtumissa. Minulle kirjoissa ei ole olennaista messuhallin iso tila, ihmishälinä tai lavatapahtumat, joissa puhutaan joskus väkinäisestikin kirjoista. Mutta kun joku joskus puhuu innostavasti kirjoista, se jää mieleen, kuten viime sunnuntaina Taidekoti Kirpilän Soiva Kivi -luentokonsertissa. 

Taidekoti Kirpilän olohuone ja ikkunanäkymä Töölöön.

Taidekoti Kirpilän tyylikäs olohuone ja upea ikkunanäkymä Töölöön.

En ole järin innostunut Aleksis Kiven melankolisista ja jäyhän suomalaisista tuotoksista, mutta kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen räväkkä ja – teemaan sopien – mielipuolisen asiantunteva kuvaus Kiven tuotannosta sai suorastaan himoitsemaan tarttumista Nummisuutareiden tarinaan. Voiko kirja olla tylsä, jos joku kertoo sen taustat ja juonen niin räiskyvän koukuttavasti? 

Ei hälinää eikä kokoontumisajoja

Kirjamessut on kuin kokoontumisajot, joihin en niihinkään lähtisi. Mutta ahdas Uudenmaankadun antikvariaatti, jossa tuoksuu kirja mutta ei myyntivoitto, tai pieni kahvila–kirjakauppa, johon voi jäädä lukemaan ostostaan, sopii makuuni. Ihanimmissa kirjakaupoissa tai kirjastoissa vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo vain sivujen kääntelystä kuuluva suhahdus tai tömähdys, kun kirja vahingossa lipsahtaa käsistä lattialle.

Jos pitää vielä valita kirjakaupan ja kirjaston väliltä, valitsen usein kaupan, sillä haluan saada monet kirjat omaksi, jotta ne ovat käsillä juuri silloin kun tarvitsen ja jotta voin piirtää niiden sivuille vaikka lentokoneita, jos siltä tuntuu. Yleensä tyydyn kyllä alleviivauksiin ja marginaalimerkintöihin.

Sitä paitsi niskani väsyvät kirjastossa. Se, että kulkisin pää vinossa yrittäen lukea kirjan selkätekstiä etsiessäni sopivaa kirjaa, tuntuu iän myötä yhä raskaammalta. Kaupoissa esillepanot helpottavat etsijän työtä. Siksi kirjasto on paikka, josta haen lähinnä ennalta tietämäni ja varaamani kirjat. Mutta kirjaston tunnelmasta kyllä nautin. Tykkään perinteisestä kuiskuttelumeiningistä, ja siksi modernit pelivälinvaraamo- tai hoplopkirjastot eivät olekaan suosiossani.

Vino pino kirjoja.

Luen kirjoja, jotka kiinnostavat minua, en välttämättä kirjoja, jotka kiinnostavat ajankohtaisuutensa vuoksi ihmislaumoja.

Kiinnostus vs. ajankohtaisuus

Kirjamessut on uutuuskirjojen paraatipaikka. Sekään ei minua houkuta. En lue erityisesti kirjoja, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, vaan luen kirjoja, joiden aiheet minua juuri tietyllä hetkellä kiinnostavat tai puhuttelevat. Nämä kaksi, eli uutuudet ja kiinnostuksen kohteeni, eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Parhaat kirjat eivät suinkaan aina ole uusimpia, vaan kenties vuosikymmeniä vanhoja. Vähän kuin elokuvatkin.

Olen siis outo lintu kirjamarkkinoilla. Mutta tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta kuuntelin videopätkän lavatapahtumasta, jossa näyttelijä Pirjo Lonka puhui elämänsä kirjoista. Siinä yhteydessä hän mainitsi, että oli teini-ikäisenä kipuillut sen kanssa, että on erilainen – koska me ihmiset olemme erilaisia –, mutta me emme vain osaa vielä silloin suhteuttaa sitä kaikkeen muuhun. 

Ehkä olen samassa tilanteessa. Ehkä en vain vielä osaa suhteuttaa erilaisuuttani kirjojen kuluttajana kaikkeen muuhun.

Otin tänään hetken aikaa itselleni – Marcuksen kanssa. Istuimme eräässä Korkeavuorenkadun kahviloista cappuccinon äärellä ja nautimme kahvilan vaimeasta puheensorinasta ja hänen mietteistään. 

Ajatukset on kirjoitettu ylös melkein 2000 vuotta sitten, mutta ne ovat kestäneet aikaa poikkeuksellisen hyvin. Julkaistavaksi niitä ei koskaan tarkoitettu, vaan ne oli kirjoitettu omaa parannuksentekoa varten. Siitä siis keisari Marcus Aureliuksen kirjan suomenkielinen nimikin – Itselleni.

Cappuccino-kuppi ja kirja Itselleni kahvilan pöydässä.

Kahvilassa otin hetkisen aikaa itselleni ja syvennyin keisari Marcus Aureliuksen edelleen ajankohtaisiin mietteisiin kirjassa ”Itselleni”.

Kirja oli ollut toivelistallani jo jonkin aikaa, ja kun perjantain ruokaostosten päätteeksi piipahdin viereisessä kirjakaupassa, hyllyssä oli kuin minua varten vain yksi ainoa kappale. Kun sen ulkoasukin vielä oli niin harmonisen tyylikäs, se tarttui väkisinkin mukaan (toki maksettuna).

Elämässä tavoiteltavaa

Kirjoituksiinsa keisari Marcus Aurelius on tallentanut mietelmiä asioista ja ominaisuuksista, joita haluaisi elämässään joko tavoitella tai jotka oli jo tavoittanut. Aurelius edusti stoalaista filosofiaa, enkä suinkaan jaa kaikkia hänen ajatuksiaan etenkään jumaluudesta. 

Silti hänen teksteistään ja muilta filosofeilta lainaamistaan ajatuksista löytyy paljon sellaista, mihin voin kristittynäkin helposti yhtyä, kuten vaikka ”pidättäytyminen turhasta touhotuksesta”. Voiko sitä paremmin sanoa! Yhteiskunnassa, perheissä ja jopa seurakunnissa touhotetaan sen tarkemmin miettimättä monenmoisen turhan asian parissa, vaikka niiden tuloksena ei synny kummoistakaan hedelmää, vaan lähinnä väsymystä ja turhautumista. Pitäisi kysyä Aureliuksen kirjoitusten mukaan: ”Onko tämäkin varmasti välttämättömyys?”

Kiireettömyyden ihanne

Saatamme ajatella, että nykyaika on kiireistä, mutta jo tekstien kirjoitusaikaan 100-luvulla Aurelius muistutti itseään siitä, ettei pitäisi usein ja ilman pakottavaa syytä sanoa kenellekään ”Olen nyt kiireinen”. 

Sen sijaan jokaisen pitäisi hänen mukaansa suoda itselleen ”kiireettömyys oppia jotakin uutta, jotakin hyvää, ja [lakata] kieppumasta ympäri”. Sen, mitä hän ympäri kieppumisella mahtoi tarkoittaa, voi jokainen päätellä kohdallaan, mutta se on hauskasti ilmaistu, ja minä ainakin voin löytää elämästäni tilanteita, kun olen jäänyt jostain syystä kieppumaan ympäri.

Syksyinen katunäkymä Ullanlinnassa.

Sunnuntaikävely syksyisissä maisemissa oli kiireettömyyttä parhaimmillaan.

Keisarin perushyveet ovat raamatullisia

Keisarilla oli kolme perushyvettä: kohtuullisuus ja itsehillintä, oikeudenmukaisuus sekä totuus. Hän ei ollut kaukana Raamatun ajatuksista kirjoittaessaan, että ihmisillä pitäisi olla halu ja valmius ”sovintoon niiden kanssa, jotka ovat kiukutelleet ja käyttäytyneet loukkaavasti, niin pian kuin he itse sitä haluavat”.

Toinen varsin raamatullinen totuus on, että ”kuolema ja elämä, kunnia ja kunniattomuus, vaiva ja nautinto, rikkaus ja köyhyys – kaikki nämä kohtaavat yhtäläisesti sekä hyviä että pahoja”. Raamatussa nimittäin todetaan, että ”kaikkea voi tapahtua kaikille. Sama kohtalo on vanhurskaalla ja jumalattomalla, hyvällä, puhtaalla ja saastaisella, (…) hyvän käy niinkuin syntisenkin” (Saarn. 9:2; 33/38).

Someaikaan sopivia ohjeita

Keisari korosti monipuolista oppineisuutta, mutta varoitti näyttämisenhalusta ja turhamaisuudesta kunnianosoitusten osuessa kohdalle. Toisaalta hän nosti myös esiin kyvyn sietää ihmisiä, jotka olivat harkitsemattomasti jotakin mieltä, ja muistutti lukemaan huolellisesti, jotta kukaan ei tyytyisi summittaisiin näkemyksiin tai myöntyisi nopeasti olemaan samaa mieltä, jos joku puhuu ympäripyöreästi. Moinen ohje on varsinkin someaikana edelleen enemmän kuin ajankohtainen.

Kahvihetkeni päättyi Marcuksen syvällisiin mietteisiin elämästä ja suhteesta toisiin ihmisiin.

Hetki vain

Merkityksellinen elämä edellyttää tarkoitusta – tai Aureliuksen sanoin maalia. Jos elämäänsä väsyneillä ihmisillä ei ole maalia, johon suunnata pyrkimyksensä, he ”hourailevat myös teoissaan”. Kuinkas muutenkaan; se on sitä aiemmin mainittua päämäärätöntä touhotusta vain tekemisen vuoksi.

Koska elämä on ”hetki vain”, ei omaa onneaan pitäisi asettaa toisten sielujen varaan. Siihen uskon lujasti, sillä onni tai onnellisuus – jos se nähdään merkkinä hyvästä elämästä – täytyy tulla jostain pysyvämmästä ja muuttumattomammasta kuin ihmissielu.

Muista myös, että: 

Kukin elää vain tätä hetkeä,
tätä silmänräpäystä
– muu on joko elettyä tai epävarmaa.
(Marcus Aurelius, Itselleni)

Sunnuntaiterveisin
– Tuija

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen