Luulen, että heräsin tänään kavioiden kopseeseen. Nukun vielä ikkunat raollaan, jotta ilma pysyy raikkaana. Uni on syvää, eikä paksujen peittojen alla tule kylmä. Mutta raollaan olevista ikkunoista alkaa aamusella kuulua jos jonkinlaista ääntä, etenkin jos sattuu nukkumaan vähänkään pidempään eli kahdeksaan yhdeksään.
Viikonloppuna hyppäsin junaan ja matkasin Villähteelle serkun ja hänen vaimonsa vieraaksi. Siellä vastaanotto on aina yhtä vieraanvarainen. Viikonlopun aikana sain hemmotella itseäni kolmella ässällä. Oli nimittäin tarjolla saunaa, seuraa ja syömistä. Kaikki hyvää sellaista.
Saunaa
Jokainen minua vähänkään tunteva tietää, että rakastan saunomista. Olen kiitollinen jokaisista tarjotuista löylyistä nyt, kun itsellä ei enää ole saunaa. Oikein harmittaa joskus, kun näkee, että joillakin on sauna romuvarastona. Se on tuhlausta, sillä minun asunnossani siellä kylvettäisiin vähintäänkin pari kertaa viikossa. Villähteellä löylyt ovat erityisen makoisat ja maisema huikea suoraan Kymijärvelle.
Syömistä
Serkku ja hänen vaimonsa ovat kulinaristeja, eikä heillä mauissa kitsastella. Uutena makuna sain nauttia lohileivän päälle asetelluista pikkelöidyistä sinapinsiemenistä. Katkarapupasta oli kermaista, sisäfile mureaa, ja siihen mätsätty punaviinikin oli ehtinyt kehittyä sopivan nahkeaksi viinikaapissa.
Katkarapupasta, kuten kaikki muutkin herkut, maistuivat. Onko mitään parempaa kuin syöminen hyvässä seurassa?
Seuraa
Seurana oli paitsi mukavia ihmisiä, myös vilkas valkoinen karvapallo nimeltä Helmi. Vastaanotosta päätellen se tunnistaa jo minut; niin hurja pyöriminen kävi ympärillä. Ihaninta on, että jos Helmi herää ennen minua, se on jo yläkerran portaiden päässä odottamassa ja ilmaisee ääneen, että minäkin voisin jo nousta.
Helmi on hellyydenkipeä ja terävä. Se kääntelee päätään 180 astetta kerralla, mikä on kaikkein hauskinta, ja tanssii kahdella jalalla halutessaan jotain.
Helmillä on tapana odotella portaiden yläpäässä, että heräisin jo leikkimään.
Opettelemista on vielä siinä, mitä saa sanoa ja mitä ei, ja mitä voi tehdä ja mitä ei. S-sanaa ei saa sanoa, eli saunasta ei saa puhua ääneen, tai Helmi ryntää mukaan. Keitettyä kananmunaa ei napauttaa rikki, tai Helmi tahtoo osansa kananmunasta. Ja koska Helmi ei ole mikään noutaja, sille on selkeästi ilmaistava, jos haluaa, että se noutaa Keke-ankan tai pehmoketun, jonka sille heittää.
Opeteltavaa siis riittää, mutta niinhän se on, että oppia ikä kaikki. Jospa ensi kerralla muistaisin paremmin.
Lauantaina ajeltiin Iitin maalaismarkkinoille ja käytiin katsomassa Suomen uusinta kanavaa eli Kimolan kanavaa.
Viime aikoina on tullut osteltua tavallista enemmän sokeria, voita ja omenoita. Johtuu siitä, että olen leiponut yhden jos toisenkin omenapiiraan. Niitä on ollut kiva viedä tuliaisina tai kiitoksina ystäville. Sitä paitsi kotiin tulee sen myötä ihana leivonnaisten tuoksu. Niin kuin tänäänkin.
En vain ole edelleenkään varma siitä, miltä sokerin ja voin tulisi näyttää, kun se on vaahdotettu tai vatkattu vaahdoksi. En usko koskaan tehneeni sitä loppuun asti, sillä minusta vaahto näyttää aivan erilaiselta kuin se voi-sokeriseos, johon minulle on tapana lisätä muut ainekset. Aika loppuisi kesken, jos jäisin odottelemaan vaahtoa. Kermavaahto on aidosti vaahtoa, mutta voi ja sokeri – eikö se ole pikemminkin vain vatkattua seosta?
Pettymysviikko
Tänään olen jo melko lailla täydessä terässä, mutta pari päivää meni pettymyksestä palautuessa. Tai oikeastaan pettymyksessä rypiessä. Sain uutisen, jonka olisin toivonut olevan päinvastainen. Vaikka olin ehtinyt varautua siihen, putosin silti syvälle. Tuli tyhjyys ja lamaannus ja ajattelin, että lyön hanskat tiskiin kokonaan.
Onneksi aina löytyy edes joku, joka jaksaa kuunnella ja kannatella, kun ei itse jaksa. Oma uskokin oli koetteella tavalla, jota en ole aiemmin käynyt läpi. Toivottomuutta ja epäuskoa on ollut ennenkin, mutta menneellä viikolla tuli täydellinen tyhjyys.
Kun tulevaisuuden näkymä pimeni hetkeksi, tuntui kuin Jumala olisi kääntänyt selkänsä, niin että jäin yksin kylmään harmauteen. Niinhän ei todellisuudessa käy, mutta tunne voi puhua muuta. Jäsenet eivät liikkuneet, eikä niitä juuri huvittanut edes liikuttaa. Istuskelin pitkiä aikoja vain aloillani tuijottaen tyhjyyteen.
Omenapiiraista tulee kotiin NIIN hyvä tuoksu!
Lounasta Stockmannilla
Siksi olin iloinen, kun eilen oli pakko lähteä kotoa liikenteeseen, vaikka kyseessä olikin vain käynti anopin kanssa Stockmannilla asioilla. Hänelle pelkkä taksimatka kaupungin läpi on nykyään elämys. Kun pääsee ulos palvelutalosta ja näkee vanhoja tuttuja maisemia ja kaupunkikuvan jatkuvaa muutosta.
Sanoinkin hänelle, että jos minulla olisi auto, kuljettelisin häntä eri puolilla kaupunkia vaikka joka viikko. Jos nimittäin ihminen ilahtuu niin pienestä, se olisi sen arvoista.
Meillä oli tarkoitus syödä yhdessä lounasta, mutta anoppi oli jostain syystä päättänyt, ettei syökään. Arvelen hänen epäilleen, ettei paikka, jossa meillä oli tarkoitus syödä, vastaisi hänen odotuksiaan. Koska olin syönyt aamiaiseni poikkeuksellisesti jo viideltä, pidin kiinni lounaasta ja tilasin makoisan lohibowlin. Anoppi halusi katsella sivusta ja joi vain kupin espressoa.
Mutta en voinut olla näkemättä kulhoani kohtaan hapuilevia katseita ja tarjosin maistiaiset. Riisiä, reilusti lohta, avokadoa, punakaalta, kevätsipulia ja makoisaa kastiketta, ja kaikki pehmeää ja helposti syötävässä muodossa.
– Kylläpä olikin hyvää!
– Entä jos tilaisimme sinulle kuitenkin oman aterian?
– No pitäisikö? Ehkä me voitaisiin…
Enkä ole pitkään aikaan nähnyt hänen syövän niin hyvällä ruokahalulla.
Sormiin sattuu. Varsinkin etusormet ovat pieniä pistoreikiä täynnä. Syy: rapujuhlat, joita vietettiin eilen lasten ja Miikan ystävien kanssa Turussa. Mokomat ravut ovat paikoin aina niin teräviä, että niitä muutaman tunnin paloiksi nyhdettyään sormet ovat kipeänä useamman päivän.
Mutta anopin kanssa aloitettu rapujuhlaperinne jatkuu. Tänä vuonna oltiin tosin koolla eri joukolla ja eri paikassa anopin muutettua alkuvuodesta palvelutaloon. Hän ei enää oikein viime vuonnakaan jaksanut olla juhlinnassa mukana, kun sormet ovat käyneet voimattomiksi pienten, mutta kovien rapujen rassaamiseen.
Juhlavalmisteluja
Kun Onnibussimme saapui puolenpäivän aikaan Helsingistä Turkuun, Suomen entisessä pääkaupungissa valmistelut olivat vielä lievästi vaiheessa. Isäntä eli Miika kiirehti hakemaan rapuviinejä Alkosta, joka hänen onnekseen sattuu nykyään olemaan auki sunnuntaisinkin, juuri kahdestatoista eteenpäin.
Katoimme Mian kanssa pöydän rapurekvisiitalla, jonka Mia on saanut perinnöksi anopilta: kaulalaput, punavalkoiset pöytäliinat ja tabletit ja rapuveitset. Ne ovat osa juhlaa, sillä ne ovat aina olleet mukana. Anopin ohjeella tekemäni omenapiirakka vaniljajäätelön kera sopi hyvin jälkiruuaksi. Se oli Mialle mieluinen vaihtoehto, sillä hän ei voi sietää kermakakkua, joka taas on anopin herkkua ja oli aiemmin aina rapujuhliemme jälkiruokana.
Kohta syödään!
Tunnelman luoja
Päivän isäntä keskittyi tunnelman luomiseen. Hän on tunnetusti hyvä suustaan ja saa ihmiset rentoutumaan. Vitsailee ja kertoo herkkupaloja toilailuistaan. Oli kuulemma aikanaan Italiassa vaihto-oppilaana ollessaan nukahtanut tunnille ja saanut kuulla kunniansa opettajalta. Etkö sinä ollenkaan halua oppia italiaa!
Että sellainen vaihto-oppilas.
Täytyy silti sanoa, että hänen on täytynyt olla siellä alkuvaiheessa ihmeen sitkeä. Meni syyskuussa täysin italian kieltä taitamattomana maahan ja kuunteli lukion tunneilla päivästä toiseen opetusta, josta ei ymmärtänyt mitään. Onko ihme, jos alkoi väsyttää! Vuodenvaihteessa kieli ja puhuminen alkoi kuitenkin sujua, kun hän lakkasi pelkäämästä virheiden tekemistä.
Se on ollut hyvä oppi. Virheiden pelko voi jättää paitsi monesta hyvästä asiasta.
Rapulounaan jälkeen käytiin Mian kanssa vielä tapaamassa lyhyesti hänen ystäväänsä sekä ihailemassa Turun joenrantaa. Se on aina yhtä viehättävä, joskin kahviloiden ja ravintoloiden terassit lepäsivät tyhjillään, vaikka ilma oli lämmin. Suomalaisten kesä vain on mennyt, ja huomenna alkaa ensimmäinen syyskuukausi. Tulevaa odotellessa…
Kirjoittelin juuri viime viikolla maanantaiahdistuksesta ja vaikeudesta päästä vauhtiin viikon ensimmäisenä arkipäivänä. Siitä taisi olla apua, sillä tänään on ollut aivan poikkeuksellisen hyvä maanantai. Olen uinut, lukenut, kirjoittanut, pyöräillyt, käynyt rohkaisevan keskustelun ja varannut jo liput Turun reissua varten.
Hyvänolontunne
Luin aamiaisella vanhaa Urho Muroman kirjaa Päivä kerrallaan, ja niissä tunnelmissa sain heti aamusta otteen ja ryhdyin kirjoittamaan puhetta tulevan syksyn puhetilaisuuteen. Ihan valmista ei vielä tullut, mutta pääsin jo pitkälle. Olin vuosi sitten puhumassa samaisessa naistenpäivässä, joten odotan innolla tätäkin tapahtumaa. Tilaisuudessa syntyi mielenkiintoista keskustelua, ja tutustuin samalla erääseen naiseen, niin että meistä on tullut ystäviä.
Siitä tulee aina huikea hyvänolontunne, kun saa jotain projektia vietyä eteenpäin. Illansuussa onnistuin tekemään pyörälenkin sateen välissä ja sen jälkeen totesin taas kerran, että toinen takuuvarma hyvänolontunteen tuoja on liikunta, mielellään hikisellainen. Suihkun jälkeen on kuin uusi ihminen, energiaa ja tyytyväisyyttä täynnä.
Pysy terveenä
Viime viikolla liikkuminen jäi ystävän kanssa tehtyjä kävelylenkkejä lukuun ottamatta vähiin. Pari päivää meni huonossa hapessa, kun kurkkua kuristi ja energia meni siihen, että keskittyy vetämään happea sisäänsä. Tämä oma vaivani on kummallinen, kun päivät vaihtelevat suhteellisen normaalista varsin tuskallisiin.
Nyt olen alkanut tuntea kipua kurkussa, mutta jää nähtäväksi, onko tulossa flunssa, vai ovatko kyhmyt kipeytyneet. Toivottavasti pysyisin terveenä, kun viikonlopuksi olisi tiedossa perinteiset rapujuhlat lasten kanssa.
Viesti kerran vuodessa
Eilinen syntymäpäivä meni yksin kotioloissa, mutta sain monia viestejä ja puheluita, joista jäi hyvä mieli. Tädin mies soitteli jo aikaisin aamusta, kun tietää, että olen aamuvirkku, kuten hänkin. Ja viimeiset viestit olivat tulleet iltavirkuilta ystäviltä, kun olin jo nukkumassa.
Asuessani Seinäjoella muutamia vuosia sitten mainitsin joskus jostain syystä syntymäpäiväni eräälle naiselle, joka kävi seurakunnassa. Siitä lähtien hän on lähettänyt viestiä syntymäpäivänäni joka vuosi, sillä hän kertoi muistavansa kaikkien tuttujen syntymäpäivät. Kuulen siis hänestä aina kerran vuodessa, ja se on minusta uskomattoman hieno ele häneltä. Samalla vaihdamme lyhyesti vuoden mittaan kertyneet kuulumiset. Sanoisin, että se on hänen hieno armolahjansa, josta minä pääsen nauttimaan.
Tällaiselle yksinään omassa kodissa pyörivälle mennyt viikko on ollut sosiaalisesti harvinaisen vilkas. Tavallisten rutiinien ja anoppivierailujen ohella on ollut kiva tavata ihmisiä, joita näkee vain harvoin.
Tuttavia ja tapaamisten iloja
Tapasin vanhaa tuttavaa Tampereen suunnalta ja pääsin nauttimaan runsaasta hotelliaamiaisesta. Vaikka oma marjasmoothie maistuu aina, niin onhan se kiva päästä pöytään, jossa on tarjolla kaikkea mahdollista letuista, munakokkeleista ja croissanteista tyrnimarjashotteihin, hedelmäkoreihin ja tuorepuuroihin asti. Tapaamisemme on iloinen muistutus siitä, että kaikki hyvät ihmissuhteet eivät pääty, vaikka avioero usein hajottaa suvut takaisin erilleen.
Tänään törmäsin sattumalta toiseen vanhaan tuttavaan, jota en ollut nähnyt vuosiin. Istuimme pitkään Espalla muistellen vanhoja, kerraten nykyistä ja pohdiskellen tulevaa. Kyseinen tuttava on aina ollut innokas keskustelija ja siitä harvinainen mies, ettei tyydy vain pintapuoliseen mitä kuuluu -jutusteluun, joka usein loppuu kun on sanottu, että kiitos hyvää, ei ihmeitä, vaan on valmis syvällisempiinkin elämän pohdintoihin. Siitähän minä tykkään.
Tiramisu voitti jälkkärikisan.
Ruokakisa
Viikolla juhlittiin illallisella synttäreitä Mian ja Maken kanssa. Saatiin nauttia vielä edullista italialaisen Ristorante Scolaren kolmen ruokalajin kesämenuta, ja maisteltiin toistemme annoksia, kun jokainen tilasi listalta omanlaisensa trion. Maistelukisa päättyi tasan, sillä Mian härkätartar voitti ylivoimaisesti alkuruoat, Maken perunagnocchit ja guanciale pääruoat ja minun tiramisuni jälkiruoat.
Meille osui kaksi aivan huikeaa naistarjoilijaa. He olivat aidon iloisia ja hyväntuulisia, ja heiltä sai hyviä suosituksia annosten valintaan. Minulle osa ravintolakäyntiä on ruoan ohella ehdottomasti henkilökunta. Mieleen jäävät sekä paikat, joissa palvelu on huippua että ne, jossa se on nuivaa. Scolaressa se oli huippua.
Sata salamaa
Ravintolaan kävellessäni ihmettelin, miksi ravintolan viereinen Kasarmitorin supertori oli niin täynnä ihmisiä, kunnes kuulin, että menossa oli kesän viimeinen ilta. Istahdimme sitten ruokailun jälkeen vielä kuuntelemaan euroviisuaiheista Allsång på Skansen -tyylistä yhteislaulua.
Laulettiin vähän itsekin mukana Carolan Fångad av en stormvind’iä, Marionin Tom tom tomia ja Vicky Rostin Sataa salamaa. Eri-ikäiset ihmiset olivat hyväntuulisia ja iltakin kohtuullisen lämmin, joten hetki oli hauska päätös yhteiselle synttäri-illalle.
Supertorin kesän viimeisenä iltana laulettiin Euroviisuja.
Viileää vettä
Tänään olin sitten toisenlaisissa juhlissa, hautajaisissa. Tilanne oli outo, sillä tunsin vainajan vain ystävän puheista. Mutta olin paikalla, koska ystävä toivoi. Joskus riittää, että vain on. Silläkin voi olla merkitystä.
Ajattelin kesän jo olevan ohi, mutta tänään on ollut hiostavan lämmintä. Ensimmäisen kerran tänä kesänä aamu-uinnillakin oli reilusti sinilevää. Vesi oli kuin ihmeen kaupalla lämmennyt vielä alkuviikon jälkeen, vaikka pari päivää sitten piti pukea jo uimahanskat käteen, kun vesi oli enää 8-asteista. Samalla kunnon rintauinti vaihtui taas sammakkoon, sillä niin kylmään veteen ei juuri tee mieli toistuvassa rytmissä kasvojaan kastaa. Toisaalta, mieluummin kylmä elokuun vesi kuin sakea sinileväsotku.
Vietettiin tänään tyttöjen iltaa ja hoidettiin kauneutta. Onneksi on tytär, joka ymmärtää siitä jotakin, tai aika paljonkin, kun on alan ammattilainen. Sain väriä kulmiin ja ryppyjä sileämmäksi. Ainakin hetkeksi.
Ryppyhoitoa
Eivät ne rypyt tietenkään tämän ikäiseltä enää minnekään katoa, lisääntyvät vain. Mutta tyttärellä on käytössä laite, jonka värähdykset, mikrovirrat ja sähköneulateknologiat todella luovat vaikutelman, että kasvojen syvänteet loivenevat, iho hehkuu ja tuntuu käsittelyn jälkeen pehmeältä kuin vauvan peppu. Ja vaikka lopputulos ei kummemmaksi muuttuisikaan, nautin siitä hetkestä, kun joku hoitaa ja koskettaa.
Syöminen on ilo
Kauneudenhoitojen päälle syötiin yhdessä nuudelibroilerisalaattia. Se onnistui varsin hyvin, vaikka en oikein tiennytkään, mitä kaikkea sekaan lykkäisin. Joskus vain onnistuu improvisoimallakin, vaikka en todellakaan ole mikään improvisaatiokokki. Tarvitsen selkeät ohjeet, eivätkä nekään aina takaa sitä, että ruuasta tulee sitä, mitä pitäisi. Tänään kuitenkin maistui, sekä ruoka että yhdessäolo.
Kauneudenhoidon jälkeen maistui nuudelisalaatti.
Mietittiin samalla, miten juhlistetaan synttäreitä, kun ollaan molemmat synnytty tässä kuussa. Kun ei oikein ollut kummallakaan sen ihmeellisempiä lahjatoiveita, päätettiin tehdä sitä, mistä molemmat tykkää: käydä syömässä jossakin kivassa paikassa. Kohteeksi valikoitui Scolare Kasarmitorin laidalta. Ei olla kumpikaan käyty siellä, joten odotetaan innolla makuelämyksiä.
Palvelutalossa
Tiistaisin nautin nykyään makuelämyksistä vanhusten palvelutalossa. Käyn kylvettämässä anopin, ja sen päälle nautimme lounasta palvelutalossa, jossa hän on kevättalvesta asti asustellut. Buffetpöydässä on tarjolla salaattia, keittoa, lämmintä ruokaa ja jälkiruokaa leipineen ja juomineen. Valitettavan usein vain lämmin ruoka on varsin viileää tai lämpimät kasvikset niin kovia, ettei huonohampainen ikäihminen kykene niitä syömään.
Se tuntuu vähän kohtuuttomalta aterian hintaan nähden, ja olenkin laittanut palautetta eteenpäin, sillä jostain syystä vanhuksilla on vaikeuksia antaa palautetta. He kun pitävät sitä valittamisensa, josta joku saattaa loukkaantua. Valitettavasti valittaminen ruokalautasen ääressä ei auta, jos ei pysty kertomaan aiheesta asiallisesti henkilöille, jotka voivat asialle jotain tehdä.
Kypsynyt
Vaikka käynti palvelutalossa vie matkoineen vain nelisen tuntia, olen viime viikkoina huomannut olevani sen jälkeen todella väsynyt. Se, että jaksaminen on niin vähissä, huolettaa vähän. Päiväväsymystä on alkanut ilmetä lyhyessä ajassa, ja se on pientenkin ponnistusten jälkeen poikkeuksellisen uuvuttavaa, vaikka nukun öisin pääsääntöisesti hyvin ja riittävästi.
Jotkut ovat vitsailleet, että olen vain tullut vanhaksi. En ole. Olen vain kypsynyt, nainen parhaassa iässä – tai ehkä vähän yli…
Joka sanoo, että nuoruus on kypsää ikää onnellisempi,
väittää, että näköala tornin juurelta on parempi kuin sen huipulta.
– William Phelps
Joskus on vaikea saada asioita ulos kirjoittamalla, vaikka olisi paljonkin kerrottavaa tai purettavaa. Ajatukset ovat tahmeita tai niin jäsentymättömiä, että ne vain kiertävät päässä rataa putoamatta oikeille paikoilleen. Ei sellaisesta kaaoksesta voi kirjoittaa.
Joskin, kun olen lueskellut parinkymmenen vuoden takaisia päiväkirjamerkintöjäni ajalta, jolloin sairastuin masennukseen, ajatukset olivat silloin pelkkää kaaosta ja vuoristorataa ylös ja alas. Silti tai juuri siksi ne ovat kuitenkin tänä päivänä rajuudessaankin arvokkaita muistoja, sillä jos en olisi kirjoittanut niitä ylös, en enää muistaisi, mitä kaikkea mielessä tuolloin vyöryi. Enkä ehkä osaisi arvostaa sitä, mistä olen tähän hetkeen noussut.
Viime päivät olen miettinyt omia vaivojani struumakyhmyjen kanssa. Niistä voisin kirjoittaa paljonkin, mutta päätin kuitenkin jättää ne valitukset omaan tietooni. Jotkut reppanat, joiden kanssa soittelen säännöllisesti, saattavat joutua niitä kuuntelemaan. Ja olen siitä kiitollinen, sillä vaivaavien ajatusten tuulettaminen puhdistaa niitä ja siten painetta päässä.
Kerron siis vain lyhyen version. Päädyin siihen, että kilpirauhanen leikataan pois kokonaan, kyhmyineen päivineen. Leikkaus on arviolta ensi vuoden alkupuolella. Leikkausta edeltävä keskustelu on varattu tammikuun alkuun. Kiitos, jos muistat rukouksissa, että kaikki menisi hyvin, ei tulisi vaurioita äänihuuliin ja että tyroksiinikorvaushoito saataisiin leikkauksen jälkeen nopeasti kohdilleen.
En ole yleensä mikään mahdoton jännittäjätyyppi, vaan menen faktojen pohjalta suht’ rationaalisesti tilanteisiin ja ennen kaikkea luotan rukouksen voimaan ja Jumalan huolenpitoon. Silti tämä kilpirauhasjuttu on ajoittain horjuttanut mielenrauhaa.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina
– Ps. 121:8; 1992
Jännitin hurjasti kirurgin vastaanottoa kuukausi sitten. Nyt jos ajatukset siirtyvät vielä kaukana siintävään leikkaukseen, päälle iskee jännitys, jopa pelko. Ajatus kaulan avaamisesta kuristaa kurkkua lähes yhtä paljon kuin ne siellä lymyävät kyhmyt tällä hetkellä.
Mutta kuten sairaanhoitaja tänään puhelimessa sanoi, älä lue netin kommentteja (en todellakaan!) ja muista, että olet asiantuntijoiden käsissä. He tekevät vastaavia leikkauksia päivittäin. Sitähän se on: faktat tuntien tilanteeseen, ja muistaen, että ”Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina” (Ps. 121:8; 1992)
Ihanaa torstaipäivää sinulle, hyvä lukijani!
Kesälomalaiset palailevat hiljalleen kaupunkiin. Aamu-uinnille ajellessani olen menneellä viikolla huomannut, että kadunvieret ovat vähitellen taas täyttyneet autoista. Ne kun yleensä tyhjenevät juhannukselta, kun ihmiset jäävät lomille.
Sen myötä kesän hiljaisuuskin hellittää, ja yksinolon hetket aamulaiturilla vähenevät. Jään kaipaamaan kumpaakin ja yritän ahmia niitä varastoon. Yläkerran väki saapui jo eilen lomilta, ja sen kuulee – sekä rappukäytävässä että omassa asunnossa. En pistäisi pahaksi, jos ensi viikon asuntonäyttö tuottaisi tulosta ja pääsisin ylimpään kerrokseen kuuntelemasta rahinoita ja tömistyksiä.
Kun aallot pärskähtävät rantakiviin…
Kesätuulessa
Pari päivää tuuli on puhaltanut etelästä ja aallot ovat olleet sen mukaisia. Uinti on ollut pikemminkin voimaharjoittelua ranta-aallokossa levien ja limaisten korsien joukossa kuin varsinaista teknistä uintia. Vesi on kuitenkin vihdoin ja yhä lämmintä.
Olen ennenkin kertonut, että rakastan syksyn tuulia. Nyt pilvisinä päivinä on tuntunut vähän samalta, joskin tuuli on edelleen kesäisen lämpöistä. Ahmittavan ihanaa. Siksi ei aamullakaan haitannut, vaikka isot sadepisarat yllättivät napsahdellessaan kasvoille. Helpotti pikemminkin, sillä ilma on ollut hiostavaa.
Kukkia ja ahmintaa
Kotona sohvapöydällä tuoksuvat liljat kimpussa, jonka sain ystävältä. Onkin pitkä, kun olen viimeksi saanut kukkia, eikä ole tullut itsekään ostettua. Ennen saatoin ostaa kimpun aina viikonlopuksi tai kun entiset kukat lakastuivat. Tulppaaneja, neilikoita, ruusuja, ihan vain edullisia lähikaupan kimppuja. Eri maljakoissa ja eri paikkoihin sijoitettuina niistä sai aina vähän erilaista tunnelmaa olohuoneeseen.
Ystävän tuomat kukat tuoksuvat vahvasti liljoilta.
Kukilla on kiva kruunata vaikka viikkosiivous, kun kaikki on puhdasta ja hyvältä tuoksuvaa. Tänä viikonloppuna siivoukset jäivät väliin, sillä makasin eilen lähes koko päivän sohvalla tuijotellen sarjoja Yle Areenasta. Binge-watching, kuten tänä päivänä vaivalloisesti englanniksi sanotaan. Eli ihan vain ahmimista, kun yksi jakso ei riitä, vaan pitää katsoa monta peräjälkeen.
Siihen tulee sorruttua, vaikka toisin haluaisi. Ai niin, kävin sentään välillä kävelyllä. Lähikaupassa korttelin päässä hakemassa karkkia ja suklaata. Jotta saatoin ahmia niitäkin.
Kuulin eilen lääkäriltä, että kuulen taas normaalisti. Tosiasiassa olin kyllä kuullut sen jo itsekin, mutta olihan se hyvä nähdä audiogrammitutkimuksen käyriltä, miten toisen korvan kuulo oli palautunut oikeiden viivojen väliin normitasolle. Muistoksi kuulon alenemasta jäi tällä hetkellä vain tinnitus, joka sirittelee korvassa erityisesti aamuisin ja aamupäivisin. Se on kuitenkin pieni haitta siihen nähden, että korva muuten toimii taas ok.
Palvelu HUSissa oli taas niin nopeaa, että olin ulkona kuulotutkimuksesta ja lääkärin vastaanotolta jo ennen kuin varsinainen lääkärin vastaanottoaika olisi kutsun mukaan ollut. Lääkäri oli asiantunteva ja selitti korvan toimintoja perusteellisesti, mutta putosin kyydistä jo siinä vaiheessa, kun puhuttiin korvan karvoista ja reiteistä ja katseltiin kuvia, jotka näyttivät hämärästi tutuilta kouluajoilta kymmenien vuosien takaa. Mutta osaan nyökytellä asiantuntevasti.
Tärkeintä oli kuulla, että kaikki on kunnossa. Tai oikeastaan ylipäänsä kuulla. On siis taas kerran aihetta kiitollisuuteen.
Kirurgisen sairaalan päärakennus on kaunis kuin mikä!
Kiitoksiin liittyen kuulin alkuviikosta opettavaisen viisauden. Hetki, jolloin ilmaisemme kiitoksemme, määrittää sitä vahvasti. Se muuttaa sen luonteen kokonaan. Jos nimittäin sanomme kiitoksen sen jälkeen, kun olemme saaneet jotain hyvää tai siunauksellista elämäämme, se on kiitollisuutta. Jos sen sijaan ilmaisemme kiitoksemme ennen kuin olemme saaneet jotain, mitä toivomme, tarvitsemme ja rukoilemme, se on uskoa.
Molempia tarvitaan. Että kiitämme siitä, mitä odotamme tapahtuvaksi, sillä niin ihmeellistä kuin se onkin, Jumala on luvannut, että ”kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva” (Mark. 11:24; 33/38).
Ja kun meille sitten tapahtuu uskomme mukaan, me saamme – ja meidän tulisi – kiittää siitä Jumalaa, suurta Antajaa.