Lauantai 23.5.2026

Sain vihdoin pestyä ikkunat. Se on ollut työlistalla jo viikkoja. Miksi sen aloittaminen on aina yhtä vaikeaa? Lopputulos tuntuu kuitenkin varsin mukavalta, kun koko asunto kirkastuu.

Toisaalta ikkunoiden pesuun liittyy varsinainen Murphyn laki. Vaikka kuinka katsoisi pesun jälkeen kulmasta jos toisesta, niin heti kun on sulkenut kaikki ikkunan lukitukset, huomaa jonkun vesivanan, juovan tai liiskautuneen kärpäsenkakan jääneen keskelle ruutua. Ja jos ei huomaakaan, niin annapa olla, kun tulee ensimmäinen auringonpaisteinen aamu, niin tulee mieleen, että katupölyn ja sateen kuraama ikkunakin olisi ollut parempi kuin ne auringonvalossa näkyvät juovat ja epätäydellisyyttään ilkkuvat vanat.

Vielä ei näy juovia, mutta annapa olla, kun huomen aamulla paistaa aurinko!

Tänään on ollut kaunis kevätpäivä. Lämpötila on huidellut parissakymmenessä ja olisin mieluusti käynyt heittämässä kunnon pyörälenkin. Mutta ei, Naisten kymppi kulkee molempien pyöräreittieni varrella, joten on pakko skipata sekin ilo. Aamupäivän uinnilla sentään kävin, mutta rannassa oli jokin ihme karnevaali, joten pää oli haljeta. On se nyt kumma, kun ei edes Helsingin kantakaupungissa saa olla rauhassa!

Ethän googlaile!

Olen odotellut ohutneulanäytteen tuloksia, käynyt vielä kerran verikokeissa ja keuhkoröntgenissä. Nyt on tuloksia tullut. Olen yrittänyt googlailla, mitä tarkoittaa, kun näytteen edustavuus on riittämätön, tai mitä ovat makrofagit, kolloidit tai follikkeliepiteeli. Eivät ne mitään vaarallista ole, ja sen verran ymmärsin, että degeneratiivisista muutoksista huolimatta selvää papillaarisen karsinooman tumamorfologiaa ei tule eli syöpään viittaavaa ei ole. 

Mutta alkaa tympiä, että maallikkona pitäisi osata tulkita kaiken maailman tutkimustuloksia, vaikka edes labrakokeiden lyhenteet eivät kerro mitään. Eivätkö lääkärit ole sitä varten? Pari viikkoa sitten näin terveysaseman seinällä julisteen, jossa muistutettiin, että ethän googlaile. Se kuulostaa vähän huvittavalta, kun vaihtoehtoja ei juuri tunnu olevan, jos haluaa tietää, missä oman terveyden osalta mennään.

Läpijuoksuja

Aikani kuluksi olen piipahdellut harvakseltaan taidenäyttelyissä. Viimeisimmät käynnit eivät ole juuri sykähdyttäneet. Taidehallin Maamme, kaikkien oli ihan ok, mutta HAMin Rajojen ylittäjä meni läpijuoksuksi. En jaksanut innostua katosta roikkuvista tekstiiliröijyistä enkä hamppuinstallaatioista. Myöskään Amos Rexin nuorten näyttely Generation 2026 ei yltänyt omien suosikkien kärkikahinoihin, vaikka mukana olikin muutama yksittäinen puhutteleva teos. 

Aarne Heikuran installaatiossa tuolit on muotoiltu siten, ettei niissä voi istua. Ne ovat vihjeitä siitä, ettei joku ole tervetullut.

Rauhaa ja iloa

Aarne Heikuran Paina puuta herätteli ajatuksia. Installaatiossa oli viisi erilaista tuolia, joissa istuminen olisi ollut muotoilun vuoksi joko mahdotonta tai ainakin varsin vaivalloista tai kivuliasta. Ajatuksena oli ”tutkia pettymyksen tunnetta, jota koemme, kun huomaamme merkkejä siitä, ettemme ole tervetulleita johonkin paikkaan”. Merkit voivat olla hienovaraisia mutta niiden herättämät tunteet vahvoja.

Muistoksi näyttelystä sain henkilökohtaisen toivotuksen. Se liittyi teossarjaan, joka käsitteli vietnamilaista uudenvuoden juhlaa. Rauhaa ja iloa joka kotiin! Ei yhtään hassumpi toivotus. Sitä tässä on yritetty etsiä.

2.5.2026

Menneen viikon suurin juttu omassa elämässä ei ollut vappu, vaan ultraäänitutkimus, jossa katsottiin mistä kaulalle ilmestyneessä patissa on kyse. Se on nyt raskauttanut hengitystä jo pidempään ja pakottanut välillä istumaan alas, kun olo menee heikoksi. Äänikin on välillä käheytynyt melkein kuiskaukseksi.

Viime viikkoina on väkisinkin tullut pohdittua, mistä voi olla kyse. On tullut googlailtua, mutta olen yrittänyt pitää järjen päässä. Jopa suurin osa kyhmyistä ei ole pahinta mahdollista, vaan useinkin vaarattomia ja hoidettavissa. 

Tänäkin vuonna vappu meni ohi suuresti juhlimatta. Piipahdin vain Ullanlinnanmäellä, jossa oli kymmeniä tuhansia vapun viettäjiä.

Tässäkö tämä oli?

Kun sitten kävin kuvantamistutkimusta edeltävänä sunnuntaina pitkästä aikaa seurakunnassa ja kuuntelin pastorin saarnaa, mietin, onko kyse Jumalan huumorintajusta, vai tässäkö tämä nyt sitten oli. Sattumoisin pastori oli valinnut puheensa aiheeksi Toisen Kuningasten kirjan kohdan, jossa kuningas Hiskia sairastuu ja on kuolemaisillaan. Profeetta Jesaja tulee tapaamaan häntä ja tuo Herralta sanan: ”Järjestä asiasi, sillä sinä et parane vaan kuolet!” (2. Kun. 20:1; 1992.)

Pastorin valitsema raamatunkohta oli varsin pysäyttävä hetkellä, kun miettii omien vaivojensa syitä. Sanat pysäyttivät myös siksi, että olen masennuksen hetkillä niin monesti pyytänyt, että pääsisin jo pois. En näe elämällä merkitystä, sillä ei ole minulle mitään annettavaa eikä minulla sille. Tässäkö se vastaus rukouksiin nyt sitten tuli? Aika on lopussa. 

Josko vielä vähän

Kuningas Hiskia itki ja vetosi siihen, että oli pyrkinyt elämään elämänsä Jumalan tahdon mukaan. Minä itkeskelin sitä, että on tainnut tulla hätiköityä omien rukoustensa kanssa. Jos nyt ei kuitenkaan vielä. Onhan tämä elämä kuitenkin aika hyvää. Ja kun olen juuri innostunut niin kovasti kirjoittamaan sitä, mistä olen aina haaveillut. Saisinko viedä edes sen loppuun?

Jesaja ei ollut päässyt kauaskaan Hiskian kuolinvuoteelta, kun Jumala lähetti hänet takaisin viemään sanan. ”Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso, minä parannan sinut.” (2. Kun. 20:5; 33/38). Hän antoi Hiskialle vielä 15 vuotta lisäaikaa.

Kevät tulee ja koivunlehtien silmut hehkuvat jo aamuauringossa.

Järjestäisin asiani

Omastani en tiedä. Kyhmyt, joita löytyi useita, olivat struumaa. Helpotus. Sinällään vaarattomia. Ei maligneja piirteitä. Yhdestä otettiin vielä ohutneulanäyte varmuuden vuoksi. Vain viitisen prosenttia on pahanlaatuisia, joten mahdollisuudet ovat suorastaan erinomaiset. Jospa Herra antaisi minun olla siinä 95 prosentin porukassa ja saisin vaikka 15 vuotta lisäaikaa. Yrittäisin elää Hänen tahtonsa mukaan ja järjestäisin asiani. 

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27; 33/38)

Siinä on hyvä olla.

Sunnuntai 12.4.2026

Olenpa ollut taas laiska kirjoittelemaan. On tullut iltaisin nautittua mieluummin kauniista alkukevään illoista. Ollaan kävelty ystävän kanssa monena iltana lähisaarilla Uunisaaressa, Liuskasaaressa ja Sirpalesaaressa. Nyt saariin pääsee vielä Uunisaaren siltaa pitkin, mutta se nostetaan taas ensi viikolla pois veneiden tieltä, kun veneilykausi käynnistyy kunnolla.

Iltanäkymä Uunisaaresta kohti Ullanlinnaa.

Kesällä saarissa tulee käytyä harvemmin, kun niihin pääsee vain lautalla. Lautalle eivät käy edes HSL:n liput, joten hinta on aika paljon arvokkaampi ja siksi tulee mieluummin käveltyä ilmaisilla ilmansuunnilla.

Saarten rauha ja maisemat häikäisevät

Saarilla maisemat ovat häikäisevät. Meri ympäröi kaikkialla, ja iltaisin kun tuuli on usein jo tyyntynyt, laineiden rauhallinen loiske rantakiviin rauhoittaa ihmeellisesti. Ystävän kanssa usein vain istutaan (kylmällä) kalliolla ja tuijotetaan pitkään merelle. Ihan hiljaa. Parasta on se rauha ja hiljaisuus. 

Ystävän kanssa ihaillaan usein vain kallioiden muotoja kuvioita, jotka luonto on muovannut vuosien mittaan.

Ihaillaan myös kallioiden kuvioita. Ne ovat muodostuneet vuosien myötä, kun tuulet ja vesi, lumi ja jää ovat vuoroin tai yhdessä kuluttaneet niiden pintaa. On ohuempia ja leveämpiä viivoja, kaarevia ja suoria, vaaleita ja punertavia. Kallioilla ja kumpuilevilla alustoilla taiteilu tekee hyvää kropalle ja erityisesti selälle, kun joutuu vähän tasapainoilemaan.

Lokkien reviirillä

Lokeista en tykkää, mutta saarilla ne ovat omalla reviirillään. Sinne ne kuuluvat, eivät Kauppatorille jäätelöitä ryöstelemään tai talojen katoille kirkumaan, niin ettei aamuyöstä saa enää unta. Pahinta kirkuminen on etenkin niiden pesimäaikaan. Puolustavat poikasiaan kai. Mutta rannan läheisyydessä asuessa niihin on ollut pakko tottua, sillä niitä on joka paikassa.

Näkymä Sirpalesaaresta Eiraan. Agricolan kirkon torni pilkistää talojen keskeltä.

Sunnuntailounas

Sunnuntaipäivien uudeksi rutiiniksi on muodostunut palvelutalon lounas anopin seurassa. Kävelylenkit anopin luo eivät enää onnistu, sillä matka piteni reilusti entisestä ja kestää nyt bussilla nelisenkymmentä minuuttia. Mutta pääsen kotoa perille asti samalla bussilla, joten matkan voi hyvin käyttää lukemiseen, kun ei tarvitse vaihtaa välinettä moneen kertaan. Kirjan kanssa aika kuluu hujauksessa.

Olen muutenkin pyrkinyt vähentämään kännykän skrollausta ja tarttumaan sen sijaan kirjaan, sillä huomasin, että kännykän näytöstä on tullut turhan rakas. Kirjat kehittävät, rauhoittavat ja raastavat silmiäkin vähemmän kuin kännykän näytöllä pyörivät lyhytvideot tai uutisten näköalaton negatiivisuus. Sillä juuri muuta en kännykästä ja sosiaalisesta mediasta enää seuraa. 

Tällaiset tyynet iltamaisemat rauhoittavat – toisin kuin Hesarin tai minkään muunkaan median aina negatiiviset uutiset.

Uutiset on huonoa ruokaa

Otin pitkästä aikaa Hesarista lyhyen tilauksen, mutta jouduin toteamaan parissa päivässä, etten enää kykene lukemaan uutisia kuten ennen. Ne ovat pelkkää tuskaa, vastakkainasettelua, tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta tai ihmisen ahneudesta. Mitään niistä en elämääni kaipaa. Koska uutisarvoa on vain huonoilla uutisilla, hyvää on etsittävä jostain muualta kuin lehtien sivuilta. Onneksi jokaisella on valta päättää, millä itseään ruokkii.

Lauantai 7.3.2026

Vanhan sanonnan mukaan nenän kutina tarkoittaa, että joku ajattelee sinua. Ehkä niinkin, mutta nyt nenä kutisee keväästä. Katupöly alkaa taas vaivata, kun viikossa lumet ovat lähteneet sulamaan vauhdilla ja katukiveykset ovat paljastuneet.

Vielä viikko sitten oli Kamppiin pyrkiessäni hypättävä vastoin tapojani bussiin, kun kävely oli niin vaivalloista. Yön ja edellispäivän sateen jäljiltä katujen kulmissa oli jättimäiset järvet ja sohjoa siellä täällä, ettei jalkaisin ollut helppo löytää kulkureittiä. Sen lisäksi jalkakäytävillä oli esteitä muutaman kymmenen metrin välein, kun lunta joko putoili katoilta tai sitä pudoteltiin.

Vaan nyt saa taas kulkea kesäkengissä. Lumi on kaduilta sulanut, ja monin paikoin jalkakäytävät on jo siivottu hiekoitussorasta, mikä on varma kevään merkki. Jes! En pane pahakseni. 

Maaliskuussa 2023 meri oli jo sula. Tänä vuonna täytyy vielä odotella, että pääse aaltoihin.

Luulin osaavani kirjoittaa

Jostain syystä tänä vuonna tuntuu, että talvi meni nopeasti siitäkin huolimatta, että myös Helsingissä talvi oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen. Ehkä aika on kulunut vauhdilla, koska olen työstänyt innostavaa kirjoitusprojektia, joka alkaa olla hyvässä vaiheessa. 

Projekti on ollut itselleni uudenlainen ja entisiä vaativampi. Olen joutunut huomaamaan, miten vaikeaa ja vaativaa kirjoittaminen on. Olin luullut, että osaan kirjoittaa, ja toki jossain mielessä osaankin, mutta arvostukseni todella hyviä kirjoittajia kohtaan on noussut eksponentiaalisesti.

Kantakaupungissa voi jo liikkua kesäkengissä. Ethän tule takatalvi!

Verbaalinen kyvykkyys ihastuttaa

Olen aina ihaillut oivaltavaa verbaalista kykyä, sanavalmiutta, luovia ilmaisuja ja sujuvaa rikasta kieltä. Nyt ihailen entistä enemmän myös sitä, että joillakin riittää sanottavaa sivu toisensa jälkeen, aina kirjaksi asti. Se vaatii sitkeyttä, asiaosaamista, pitkäjänteisyyttä, loogista ajattelua, hyvää muistia, mielen rikkautta ja monia muita ominaisuuksia, joita kaipaisin lisää itsellenikin. 

Minulla ei aina riitä sanottavaa, tai sitten ei ole halua sanoa mitään, jolloin kirjoittaminen hiipuu. On kerättävä vähän lisää elämää, luettava, katsottava ja kuunneltava, ja sitten voi taas sanoakin jotain. 

Ja viisas vaikenee

Antiikin filosofi Platon on kuulemma sanonut jotain sensuuntaista kuin että ”Viisaat puhuvat, koska heillä on sanottavaa; hölmöt, koska heidän täytyy sanoa jotain.”

Yritän kai siis minäkin olla mieluummin viisas kuin hölmö.