Ahmintaa

Kesälomalaiset palailevat hiljalleen kaupunkiin. Aamu-uinnille ajellessani olen menneellä viikolla huomannut, että kadunvieret ovat vähitellen taas täyttyneet autoista. Ne kun yleensä tyhjenevät juhannukselta, kun ihmiset jäävät lomille.

Sen myötä kesän hiljaisuuskin hellittää, ja yksinolon hetket aamulaiturilla vähenevät. Jään kaipaamaan kumpaakin ja yritän ahmia niitä varastoon. Yläkerran väki saapui jo eilen lomilta, ja sen kuulee – sekä rappukäytävässä että omassa asunnossa. En pistäisi pahaksi, jos ensi viikon asuntonäyttö tuottaisi tulosta ja pääsisin ylimpään kerrokseen kuuntelemasta rahinoita ja tömistyksiä.

Aallot pärskähtävät rantakiviin.

Kun aallot pärskähtävät rantakiviin…

Kesätuulessa

Pari päivää tuuli on puhaltanut etelästä ja aallot ovat olleet sen mukaisia. Uinti on ollut pikemminkin voimaharjoittelua ranta-aallokossa levien ja limaisten korsien joukossa kuin varsinaista teknistä uintia. Vesi on kuitenkin vihdoin ja yhä lämmintä.

Olen ennenkin kertonut, että rakastan syksyn tuulia. Nyt pilvisinä päivinä on tuntunut vähän samalta, joskin tuuli on edelleen kesäisen lämpöistä. Ahmittavan ihanaa. Siksi ei aamullakaan haitannut, vaikka isot sadepisarat yllättivät napsahdellessaan kasvoille. Helpotti pikemminkin, sillä ilma on ollut hiostavaa.

Kukkia ja ahmintaa

Kotona sohvapöydällä tuoksuvat liljat kimpussa, jonka sain ystävältä. Onkin pitkä, kun olen viimeksi saanut kukkia, eikä ole tullut itsekään ostettua. Ennen saatoin ostaa kimpun aina viikonlopuksi tai kun entiset kukat lakastuivat. Tulppaaneja, neilikoita, ruusuja, ihan vain edullisia lähikaupan kimppuja. Eri maljakoissa ja eri paikkoihin sijoitettuina niistä sai aina vähän erilaista tunnelmaa olohuoneeseen.

Vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia maljakossa mustalla pöydällä.

Ystävän tuomat kukat tuoksuvat vahvasti liljoilta.

Kukilla on kiva kruunata vaikka viikkosiivous, kun kaikki on puhdasta ja hyvältä tuoksuvaa. Tänä viikonloppuna siivoukset jäivät väliin, sillä makasin eilen lähes koko päivän sohvalla tuijotellen sarjoja Yle Areenasta. Binge-watching, kuten tänä päivänä vaivalloisesti englanniksi sanotaan. Eli ihan vain ahmimista, kun yksi jakso ei riitä, vaan pitää katsoa monta peräjälkeen.

Siihen tulee sorruttua, vaikka toisin haluaisi. Ai niin, kävin sentään välillä kävelyllä. Lähikaupassa korttelin päässä hakemassa karkkia ja suklaata. Jotta saatoin ahmia niitäkin.

Kiitosta ennen ja jälkeen

Kuulin eilen lääkäriltä, että kuulen taas normaalisti. Tosiasiassa olin kyllä kuullut sen jo itsekin, mutta olihan se hyvä nähdä audiogrammitutkimuksen käyriltä, miten toisen korvan kuulo oli palautunut oikeiden viivojen väliin normitasolle. Muistoksi kuulon alenemasta jäi tällä hetkellä vain tinnitus, joka sirittelee korvassa erityisesti aamuisin ja aamupäivisin. Se on kuitenkin pieni haitta siihen nähden, että korva muuten toimii taas ok.

Sairaalan valkoinen käytävä ja viherkasveja.

Palvelu HUSissa oli taas niin nopeaa, että olin ulkona kuulotutkimuksesta ja lääkärin vastaanotolta jo ennen kuin varsinainen lääkärin vastaanottoaika olisi kutsun mukaan ollut. Lääkäri oli asiantunteva ja selitti korvan toimintoja perusteellisesti, mutta putosin kyydistä jo siinä vaiheessa, kun puhuttiin korvan karvoista ja reiteistä ja katseltiin kuvia, jotka näyttivät hämärästi tutuilta kouluajoilta kymmenien vuosien takaa. Mutta osaan nyökytellä asiantuntevasti.

Tärkeintä oli kuulla, että kaikki on kunnossa. Tai oikeastaan ylipäänsä kuulla. On siis taas kerran aihetta kiitollisuuteen. 

Keltainen Kirurgisen sairaalan päärakennus.

Kirurgisen sairaalan päärakennus on kaunis kuin mikä!

Kiitoksiin liittyen kuulin alkuviikosta opettavaisen viisauden. Hetki, jolloin ilmaisemme kiitoksemme, määrittää sitä vahvasti. Se muuttaa sen luonteen kokonaan. Jos nimittäin sanomme kiitoksen sen jälkeen, kun olemme saaneet jotain hyvää tai siunauksellista elämäämme, se on kiitollisuutta. Jos sen sijaan ilmaisemme kiitoksemme ennen kuin olemme saaneet jotain, mitä toivomme, tarvitsemme ja rukoilemme, se on uskoa.

Molempia tarvitaan. Että kiitämme siitä, mitä odotamme tapahtuvaksi, sillä niin ihmeellistä kuin se onkin, Jumala on luvannut, että ”kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva” (Mark. 11:24; 33/38).

Ja kun meille sitten tapahtuu uskomme mukaan, me saamme – ja meidän tulisi – kiittää siitä Jumalaa, suurta Antajaa.

Suunnitelmat uusiksi

Rauhaisa aamu-uinti jäi väliin, vaikka olin liikenteessä jo hyvissä ajoin heti kuuden jälkeen. Kesäisin lämpiminä päivinä ei ole kuitenkaan ollenkaan harvinaista, että Eiranrannassa älämölöttää porukka, joka on valvonut läpi yön jonkin muun kuin mustikkamehun voimalla. 

Merimaisema utuisessa aamuauringossa.

Eiranrannan meteli ei aamulla houkutellut, joten lähdin rauhallisemmille rantareiteille.

Kun aamulaulu raikaa

Jonkinlainen soittopeli huudatti Toto Gutugnoa ja kuoro raikasi. Ei laulettu olen suomalainen, vaan sono un italiano. Laulajat olivat kylläkin supisuomalaisia ja kännissä kuin käet. Kävin laiturilla kääntymässä ja lähdin takaisin kotiin, sillä hermoni kiristyivät vähemmän turhasta reissusta kuin olisivat kiristyneet uiden ja kuunnellen sitä örvellystä.

Kävin siis kotona aamiaisella ja lähdin aamun hiljaisuudessa pyörälenkille. Ajelin taas uuden suosikkilenkkini eli Kruunusiltojen kautta Laajasaloon, Herttoniemen rantaa Kulosaareen ja Sörnäisten kautta takaisin kantakaupunkiin. Matkaa kertyy reilut parikymmentä kilometriä. Mutta niin rauhassa ja lähes yksin en ole vielä koskaan saanut kyseistä reittiä kiertää. Autuaat aikaiset aamut!

Sportstrackerin karttakuva pyöräreitistä.

Tämän kesän suosikkireittini.

Sulattelua

Tänään tahti oli hillittyä ja kuuntelin vointiani, sillä eilinen tennis ei mennyt hyvin. Hengitys salpautui niin, että jouduin istumaan alas jokaisen lyhyenkin pallorallin jälkeen. Viileä suihku helpotti vähän huonoa ja voimatonta oloa, mutta hengittäminen oli ajoittain raskasta vielä illallakin. Saa nähdä, onko leikkaukseen vielä mentävä, vaikkei se houkuttelekaan.

Vähän olen tänään joutunut vielä sulattelemaan eilisen pettymystä. Ymmärsin saavani kivan uuden asunnon, kun vuokrasopimuskin tuli jo tarkistettavaksi, ja olin asiasta innoissani. Mutta toisin kävi. Kaikenlaista yrittäjää on liikkeellä ja ensivaikutelma voi todellakin pettää. Minä etsin kotia, mutta joillekin se on vain bisnestä.

Helsingin Kruunusilta aamuauringossa.

Aikaisin aamulla olin yksin Kruunusilloilla. Autuus!

Johdetuissa askelissa

Sain kuitenkin jälleen huomata, että Pyhä Henki todella johdattaa: ohjaa, neuvoo – ja mikä parasta, myös varoittaa. Alkuilon jälkeen nimittäin tuli yllättäen levoton ja kaihertava olo. Mietin tosissani, pitääkö minun pakittaa, vaikka kaikki vaikutti ”täydelliseltä”, vain jotta kuuntelisin Pyhän Hengen kehotusta. Kun ovi sitten yllättäen sulkeutuikin, näin, mikä oli vialla. 

Jumala näkee ja kuulee asioita, joita me emme näe emmekä kuule. Mutta Hänen Pyhä Henkensä puhuu meille, jos me haluamme pysähtyä omilta haluiltamme kuuntelemaan. Jumala avaa myös silmät näkemään jopa sen läpi, mitä joku haluaa piilotella. Siispä:

 Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.
(Fil. 4:6–7; 33/38)

Näin sisustus-
painajaista

Viime yönä näin unta, joka muuttui painajaiseksi. Se liittyi sisustamiseen. Mahtoiko se juontua siitä, että olin eilen yhteydessä erääseen vuokranantajaan mielenkiintoisesta asunnosta, jota saatan mennä katsomaan?

Taloa remontoimassa

Unessa remontoin, tai oikeastaan remonttimiehet remontoivat, minulle taloa. Remontti oli jo ilmeisen hyvässä vaiheessa, sillä siivoilin pois remonttipölyjä. Sitä olikin valtavasti, sillä harjasin valkoista jauhoista pölyä ja roskia betonilattialta ja oudoista seinän vierillä kulkevista syvänteistä vaikka kuinka paljon mustiin roskapusseihin. Betoni tosin oli täysin käsittelemätöntä, mikä ei sinänsä viitannut siihen, että remontti olisi kovin valmis.

Pöytä, hedelmäkulho ja valokuvat ikkunalaudalla.

Pieleen mennyt sisustus on päivittäin katseltava painajainen.

Remonttijätteen lajittelua

Jossain vaiheessa tiedustelin remontista vastaavalta, mihin jätesäiliöön voisin viedä tuon pusseissa olevan rakennuspölyn ja pitäisikö pussit tyhjentää, niin että pussit lajiteltaisiin muoviroskikseen. Muistan kierrelleeni kerrostalon eri kerroksissa etsimässä jätesäiliöitä. Outoa, kun remontoimme kuitenkin yksikerroksista taloa. Päädyimme siihen, että pusseja oli niin paljon, että ne on vietävä peräkärryllä kaatopaikalle.

Tähän asti uni oli vain unta, vaikka outoa unta olikin.

Puoliso ja kokolattiamatot

Sitten alkoi painajaisvaihe. Kävi ilmi, että minulla oli puoliso. Sen, että jollakin on puoliso, ei sinänsä pitäisi olla painajainen (toim.huom.). Kasvoja en unessa nähnyt, eikä hän ollut kukaan, jonka tuntisin. 

Hetkessä remontti oli niin valmis, että matot olivat jo lattiassa. Kauhukseni huomasin, että lattiaan oli laitettu kuviollinen kokolattiamatto. Siinä oli tumma pohja ja jonkinlaisia neliönmallisia kuvioita. Silmissä vilisi pelkkä ajatuskin, että sitä pitäisi katsella kaiket päivät.

Eteisen kirjava matto, tuoli ja asunnon ulko-ovi.

Tämäkin matto on kirjava, mutta se on sentään itse valitsemani.

Ulkopuolinen sisustussuunnittelija

Pahinta oli kuitenkin, että taloon oli hommattu myös tavalliset matot. Ne olivat tietenkin kuviolliset ja varsin kirjavat, väreinä perusruskea ja joulunpunainen, seassa sentään vähän valkoista. 

Matot olivat ”puolisoni” tekosia. Hän oli palkannut jonkun sisustajanaisen valitsemaan matot taloon. Tuo isokokoinen nainen myhäili tyytyväisenä kirjahyllyn edessä, koska ajatteli, että matot olisivat minulle mieluisat. 

Eivät olleet. Kilahdin. Miten hän saattoi antaa jonkun toisen sisustaa minun kotini, vaikka tietää, miten tärkeä oma koti ja se, miltä se näyttää, on minulle!

Sen pituinen se. Tässä unessa oli varmasti jotain symboliikkaa ja piilomerkityksiä, jotka kertovat mentaalisesta tilastani. Ehdotuksia?

Ei tarvitse pelätä eikä päteä

Viikonloppuvierailulla käynyt ystävä kertoi sanoneensa, että minun seurassani ei tarvitse pelätä eikä päteä. Se oli hyvältä tuntuva kohteliaisuus. Saa olla se, mikä on. Saa nurista ja nauraa, olla hiljaa ja pitää ääntä. Voi vetäytyä lukemaan kirjaansa tai lähteä yhdessä kaupunkikierrokselle. 

Jos käy niin kuin meille kävi viikonloppuna, että valittu näyttely onkin pettymys, päivä auringonpaisteessa kallioilla istuskellen ja elämän kirjan lehtiä käännellen voi pelastaa senkin.

Kaakelikuvio William Morrisin näyttelystä Didrichsenin taidemuseossa.

Odotimme paljon William Morrisin näyttelyltä, mutta petyimme, kun odottamiamme tuttuja tapettikuvioita oli esillä vain vähän.

Erilaisuuttakin tarvitaan

Olemme olleet ystäviä kohta 30 vuotta. Meitä eivät ole erottaneet sairaudet tai vammat, eivät erot eivätkä etäisyydet. Meillä on paljon yhteistä, mutta riittävästi erilaisuutta, ettei yhdessäolo käy tylsäksi. Toisesta voi oppia jotakin, kun oma elämä, ajatukset tai asenteet ovat toisenlaisia.

Kun hän tulee käymään, en tahdo hänen auttavan keittiöhommissa. Haluan, että hän saa olla, sillä hänellä on paljon hetkiä, jolloin hän ei saa vain olla. 

Yeastie Boi -ravintolan lohi- ja kanabagel sekä lasillinen olutta Annankadun sisäpihalla.

Tällä kertaa käytiin ystävän kanssa herkuttelemassa Yeastie Boin bageleilla. Ne sulivat hellepäivänä suussa.

Sitä ei tarvitse ansaita

Hän on rohkaissut minua monella tavalla, eikä vähiten kuuntelemalla ja tuntemalla minut. Hän kehuu jopa kaalipaistostani, mutta ei pelkästä kohteliaisuudesta, vaan koska se maistuu hänelle. Huonolla hetkellä, kun voimat ovat olleet vähissä, olen tarjonnut hänelle myös kaupan valmispakasteruokaa. Se maistui kamalalta, mutta vaikka se on yhä muistissani, minun ei ole tarvinnut menettää sen takia häpeästä yöuniani.

Ystävyys on parhaimmillaan juuri sitä, ettei tarvitse pelätä, voinko sanoa näin, olla tällä tuulella tai jakaa tätä mielipidettä. Ei tarvitse miettiä, kelpaanko minä tai tämä, mitä voin osaltani antaa. Kohdatessa ei tarvitse laittaa prenikoita rintaan, esitellä seinillä riippuvia diplomeja tai yrittää olla viisaampi kuin vähäisyydessään on. 

Merimaisema kalliolta Kuusisaaressa.

Jos näyttely olikin pettymys, Kuusisaaren kallioilta avautui merimaisema, jonka äärellä oli mukava jakaa elämää ystävän kanssa.

Ystävyys on rakkautta

Ei ole olemassa niin hienoja meriittejä, että niillä voisi aitoa ystävyyttä saavuttaa. Mutta ystävyys perustuu rakkauteen, ja se edellyttää pitkämielisyyttä, kadehtimattomuutta, pöyhkeilemättömyyttä ja sitä, ettei etsi ensin omaa etuaan. Ystävyys on sitä, että on olemassa joku, joka ajaa sinun etuasi ja haluaa parastasi. Sitkeästi vuodesta toiseen eikä vain silloin, kun sattuu huvittamaan.

Irti lapsista

Ollaan juteltu useammankin äidin kanssa siitä, miten vaikeaa on päästää irti omista lapsista, kun he aikuistuvat. Jollakin lapset ovat vasta repimässä itseään irti kodin vaikutuspiiristä, toisilla irtiotto on jo tapahtunut. Se vain on usein alkuun yksipuolista. Lapsi on jo henkisesti ja fyysisesti omillaan, mutta äiti roikkuu vielä mukana ja ihmettelee, miksi minua ei enää tarvita, kaivata tai minun juttujani jakseta kuunnella.

Mitä oikein tapahtui? Tapahtui vain se tavallinen, aivan luonnollinen ja normaali elämän kiertokulku – lapsen aikuistuminen ja lähtö pesästä. Huolestuttavampaa olisi, jos niitä aikamiespoikia ja vanhapiikatyttöjä notkuisi huoneissaan vielä kolmikymppisenäkin.

Helsingin päärautatieaseman lähtevien ja saapuvien junien valotaulu.

Toinen lapsista tulee yleensä rautatieaseman kautta, jossa aina haen katseella vaaleaa päätä piirun verran muiden yläpuolella. Hänen kanssaan pelataan vaikka ginirommia ja vaihdetaan kuulumiset.

Äidin huolenpito

Silti se ei muuta sitä, mitä äidit tuntevat. Ehkä isätkin tuntevat, mutta heidän tunteistaan en osaa kertoa, eikä kukaan isä ole samalla tavalla jakanut irtautumisen tuskaansa kuin monet äidit. Äidin huolenpito ja tarve hoitaa on niin kaiken kattavaa ja loppumatonta, ettei sitä pysäytä lapsen muutto omaan kotiin tai toiselle paikkakunnalle, ei välttämättä edes kumppanin löytyminen ja avioliitto.

Murheet sydämellä

Kun äiti kuulee lapsen murheista, hän kantaa niitä sydämellään, vaikka tämä olisi minkä ikäinen. Äiti säikähtää, kun lapsi tekee yötyötä ja aamun lehdessä kerrotaan yöllisestä kahakasta työalueen lähellä. Toinen miettii ensimmäisenä lastaan, kun tämän asuinpaikkakunnalla on tapahtunut auto-onnettomuus.

Kun äänestä kuuluu flunssa, tekee mieli lähettää Vicksiä rintaan hierottavaksi tai nenäkannu tukkoisuuden poishuuhteluun. Kun viisaudenhampaat vaivaavat, lähettelee jo tiedoksi linkkejä paikkakunnan hammaslääkäreistä, kun julkisella puolella on ruuhkaa.

Äiti mielessä

Äidin irtautumista on se, että hillitsee soittojensa ja viestiensä määrää ja uskoo lapsensa Jumalan haltuun. Päästää irti, kun omat kädet eivät kuitenkaan yllä ja luottaa siihen, että Jumala pitää heistäkin huolen.

Vaikka aikuisten lasten äitinä saa välillä kokea olevansa turha ja tarpeeton, todellisuus puhuu usein toista kieltä. Kun on hätä, tulee ongelmia parisuhteessa, työssä tai vaikka pesumerkintöjen ymmärtämisessä tai uunin puhdistuksessa, äiti pulpahtaa mieleen. Tulee viestiä tai jopa puhelinsoitto, joka on kivikautisena kommunikaatiomuotona jo lähes unohtunut nuoremmilta sukupolvilta.

Harvassa ovat äidit, jotka eivät puhelimen vilkuttaessa lapsen kuvaa näytöllä vastaisi. Siinä keskeytyy niin kakunleivonta kuin lempileffakin, hyvä ettei pilatestunti ja sunnuntaijumalanpalveluskin. Lapset kun ovat äidille siellä aivan pyramidin kärjessä.

Käydään läpi kuulumiset

Toinen omistani kunnioitti juuri läsnäolollaan yhden yön tietämän verran. On aina mukava mennä rautatieasemalle vastaan ja etsiskellä vaaleaa päätä, joka näkyy usein hienoisesti muiden laituria kävelevien yläpuolella. Pelailtiin ilta ginirommia ja käytiin läpi kuulumisia. 

Toisen kanssa pääsin iltapäivällä pelailemaan tennistä. Se on meille yhteistä kivaa, hikeä ja yleensä ilonkyyneliä. Matkalla kentälle ja pois käydään niin ikään läpi kuulumiset. 

Tennisverkko, kolme tennispalloa ja punainen tennismaila.

Toinen liikkuu saman kaupungin sisällä ja tavataan usein metroasemalla. Hänen kanssaan pelaillaan tennistä ja vaihdetaan siinä samalla kuulumiset.

Ja silloin kun ei nähdä, lähettelen molemmille hölmöjä Instagram-videoita, joille he yleensä naureskelevat hymiöillä, ellei muuten niin kohteliaisuudesta.

Asiallinen ja perusterve

Ellei potilas aivan hypi vastaanotolla seinille, lääkäri kuvaa häntä usein asialliseksi. Sen kuvauksen olen saanut lukea usein itsestänikin – onneksi. Asiallinen ja perusterve. Viimeisimmällä vastaanotolla sain kuulla olevani myös liikunnallinen, ja epäilen sen johtuvan siitä, että kerroin kaulassa olevan kyhmyn vaikeuttavan hengittämistä ja nielemistä, kun hengästyn pyöräillessäni. Lisäksi minulla on kuulemma hoikka kaula. 

Lääkäri ei sentään ollut sanellut, että liikunnallinen ja hoikka kaula. Sellaisia hassuja sanelutuloksia kun saa aina välillä lukea. Kerran luin bussissa jonkun Facebook-sivulta näitä hullunkurisia lääkärinlausuntoja enkä voinut olla tyrskähtelemättä nauruun, vaikka miten yritin. Silloin en vaikuttanut kovin asialliselta.

Siunatut lääkärit

Mutta mitä lääkäreihin tulee, olen kyllä ollut vaivojeni keskellä siunattu. Viime viikon kirurgin vastaanotto jännitti jostain syystä kovasti ja rukoilin rukoilemasta päästyäni, että saisin hyvän, lempeän ja empaattisen lääkärin. Kirurgien maine kun ei aina ole kaikkein lämpimin, vaan heitä kuvataan usein arvonsa tunteviksi mutta muuten tunteettomiksi. 

Minulla kävi toisin. Sain unelmien lääkärin, jolla oli aikaa, halua ja osaamista kertoa, missä sairauteni kanssa mennään, mitä sille voidaan tehdä, millainen leikkaus on, millaiset riskit siinä on ja miten siitä yleisesti toipuu. Vaikeaksi asia meni siinä vaiheessa, kun päätös siirtyi minulle: leikkaus vai ei, täyspoisto vai osapoisto. Siihenkin löysimme kuitenkin ratkaisun, sain miettimisaikaa ja palaamme asiaan hänen lomansa jälkeen.

Olen siis loputtoman kiitollinen hoidosta tai pikemminkin hoidoista, joita olen tänä vuonna saanut. Olen saanut avun aina nopeasti, ja olen saanut hyvät lääkärit. Rukoukset eivät siis ole tällaisissakaan asioissa turhia. Ne eivät kaiu kuuroille korville, vaan menevät perille, kuten aina.

Huumoria peliin

Mutta leikkaus on aina leikkaus. Eipä siihen lähde, ellei ole aivan pakko. Tänään on ollut pitkästä aikaa vähän huonompi päivä ja on ollut välillä istahdettava alas, kun tulee niin heikko olo.

Anopilla käydessäni lyötiin kuitenkin asia vähän leikiksi, sillä myös hän on menossa pieneen otsan alueen leikkaukseen. Naureskelimme yhdessä, että sittenhän olisimme kuin kaksi marjaa: toisella pää ja toisella kurkku auki.

Silti, kyllä se ajatus aavistuksen puistattaa.

Juhlia ja järviuintia

Kevät on vaihtunut juhannusviikoksi sitten edellisen päiväkirjapäivityksen, ja sateiset päivät ovat jo valuttaneet pölyraitoja vastapestyihin ikkunoihin. Menneen kuukauden aikana on ollut pari kohokohtaa, joista olisin voinut kirjoittaa aiemminkin, mutta uuvuttava väsymys on hillinnyt kirjoitusintoa.

Ähtärin Ouluveden järvimaisema.

Tällaisissa maisemissa pääsin uimaan kesäkuun alussa.

Yo-juhlat jäivät väliin

Valmistujaisviikonloppuna olin menossa juhlistamaan ystävän tyttären ylioppilaspäivää, mutta aamu pakotti katsomaan asioita toisella tavalla. Aamu-uinnille pyöräillessäni havaitsin, että maailma oli kovin sumuinen. Sää oli kylläkin kirkas, mutta toisen silmän näkö oli sumentunut ja tuotti kaksoiskuvia. Päädyin siis Meilahden päivystykseen neurologin tutkittavaksi. 

Iltapäivällä rohkenin vielä toivoa, että ehtisin yo-juhlille, mutta viiden ja puolen tunnin tutkimusten ja odotusten jälkeen sain vain jatkolähetteen silmäpäivystykseen uuteen Tammisairaalaan. Sieltä laahustin iltakahdeksalta umpiväsyneenä ja -nälkäisenä kotiin, kun vastaanotolle pääsy näytti toivottomalta. Yritin sunnuntaiaamuna uudelleen, ja silmäongelman syyksi selvisi lopulta vain kuivunut sarveiskalvo, joka on jo parantunut normaalikuntoon.

Lähete kirurgille

Meilahden tutkimuksissa selvisi kuitenkin, että huhtikuun lopussa todetut struumakyhmyt ovat kasvaneet kuukaudessa vähän turhan paljon, joten sain lähetteen endokriiniselle kirurgille. Aika vastaanotolle tuli nopeasti heti viikonlopun jälkeisenä maanantaina, ja heinäkuussa selviää, mitä asialle tehdään.

Liekö sitten kilpirauhasvaivan aiheuttamaa vai jotain muuta, mutta olen päivisin niin väsynyt, etten oikein kykene mihinkään. Nukun yöni hyvin ja sikeästi, mutta energia tuntuu loppuvan siinä vaiheessa, kun syön lounaan. Silmät painuvat väkisinkin kiinni enkä saa otetta juuri mistään. Ystävä, jolla on ollut kilpirauhasvaivoja, kertoi vastaavasta väsymyksestä. Elättelen siis toiveita, että tilanne saataisiin jollain tavoin haltuun ja voimat palaisivat.

Äiti ottaa vastaan onnitteluja 80-vuotispäivänään.

Äiti täytti kesäkuun alussa 80 vuotta. Juhlittiin perhepiirissä. Kuvassa äiti ottaa vastaan onnitteluja.

Äidin 80-vuotisjuhlat

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna käväisin Pohjanmaalla. Juhlimme äidin 80-vuotispäivää. Oli kiva kokoontua pitkästä aikaa koko perheen voimin. Mukana olivat siis äitini puolisoineen, sisareni, joista toinen kumppaneineen, sekä omat lapset, joista niin ikään toinen kumppaneineen. Huomauttaisin vielä, että kummallakin oli siis vain yksi kumppani. Kumppani-sanalla vain ei taida olla tässä sijamuodossa ollenkaan erillistä yksikkömuotoa, joten on pakko selventää, ettei tule väärinkäsityksiä.

Kun kysyin äidiltä, mikä on ollut elämän varrella mieleen painuvimpia hetkiä, hän mainitsi perheen perustamisen. Se tuntuu todelta, sillä äiti on huolehtinut meistä lapsista vaikeinakin aikoina ja kantanut huolta usein liikaakin. Hän on auttanut aina tarvittaessa ja mahdollisuuksiensa mukaan, jopa itseään uhraten. Ja kuten isosisko äitiä onnitellessaan sanoi, haluaisimme pitää hänet täällä vielä pitkään.

Soinin Iiroonjärven uimalaituri ja järvimaisema.

Tämä kuva Soinin Iiroonjärvestä on muutaman vuoden takaa. Sittemmin laituri on uusittu, ja kesäkuun alun uimareissulla sääkin oli toisenlainen: sateli vettä.

Järviä ja haaveita punaisesta tuvasta

Pohjanmaalla sain uida pitkästä aikaa järvivedessä, useammassakin järvessä. Kun merivesi on Helsingissä vasta 10–12-asteista, Pohjanmaalla sain nauttia kesäisen lämpimistä uimavesistä Soinin Iiroonjärvessä ja Ähtärin Ouluvedessä. Niissä lukemat taisivat lähennellä kahtakymmentä.

Ouluveden uimalaituri Ähtärin keskustassa.

Tädin mies lähti aina uimakaveriksi Ouluveden rantaan, mutta pysytteli kylläkin rannalla. Vaan oli hieno uimapaikka aivan Ähtärin keskustassa!

Elämän rauhaisa tahti ja hiljaisuus maaseudulla viehätti. Kaiho punaiseen tupaan järven rannalla nosti taas päätään. Tänään löysin netistä ihanan ratamestarin tuvan, joka olisi tarjolla vuokralle. Tosin se ei ole järven rannalla, mutta talo näytti kuvissa suloiselta ja pihapiiri juuri sopivan suojaiselta riittävän kaukana lähinaapureista. Mutta ei taida olla vielä sen aika, kun tekemäni lupaukset pitävät ainakin toistaiseksi kiinni täällä Helsingissä. Mahtaako oikea aika tulla koskaan?

Kirkkautta ja epäselvyyttä

Sain vihdoin pestyä ikkunat. Se on ollut työlistalla jo viikkoja. Miksi sen aloittaminen on aina yhtä vaikeaa? Lopputulos tuntuu kuitenkin varsin mukavalta, kun koko asunto kirkastuu.

Toisaalta ikkunoiden pesuun liittyy varsinainen Murphyn laki. Vaikka kuinka katsoisi pesun jälkeen kulmasta jos toisesta, niin heti kun on sulkenut kaikki ikkunan lukitukset, huomaa jonkun vesivanan, juovan tai liiskautuneen kärpäsenkakan jääneen keskelle ruutua. Ja jos ei huomaakaan, niin annapa olla, kun tulee ensimmäinen auringonpaisteinen aamu, niin tulee mieleen, että katupölyn ja sateen kuraama ikkunakin olisi ollut parempi kuin ne auringonvalossa näkyvät juovat ja epätäydellisyyttään ilkkuvat vanat.

Näkymä ikkunasta kerrostalon pihalle.

Vielä ei näy juovia, mutta annapa olla, kun huomen aamulla paistaa aurinko!

Tänään on ollut kaunis kevätpäivä. Lämpötila on huidellut parissakymmenessä ja olisin mieluusti käynyt heittämässä kunnon pyörälenkin. Mutta ei, Naisten kymppi kulkee molempien pyöräreittieni varrella, joten on pakko skipata sekin ilo. Aamupäivän uinnilla sentään kävin, mutta rannassa oli jokin ihme karnevaali, joten pää oli haljeta. On se nyt kumma, kun ei edes Helsingin kantakaupungissa saa olla rauhassa!

Ethän googlaile!

Olen odotellut ohutneulanäytteen tuloksia, käynyt vielä kerran verikokeissa ja keuhkoröntgenissä. Nyt on tuloksia tullut. Olen yrittänyt googlailla, mitä tarkoittaa, kun näytteen edustavuus on riittämätön, tai mitä ovat makrofagit, kolloidit tai follikkeliepiteeli. Eivät ne mitään vaarallista ole, ja sen verran ymmärsin, että degeneratiivisista muutoksista huolimatta selvää papillaarisen karsinooman tumamorfologiaa ei tule eli syöpään viittaavaa ei ole. 

Mutta alkaa tympiä, että maallikkona pitäisi osata tulkita kaiken maailman tutkimustuloksia, vaikka edes labrakokeiden lyhenteet eivät kerro mitään. Eivätkö lääkärit ole sitä varten? Pari viikkoa sitten näin terveysaseman seinällä julisteen, jossa muistutettiin, että ethän googlaile. Se kuulostaa vähän huvittavalta, kun vaihtoehtoja ei juuri tunnu olevan, jos haluaa tietää, missä oman terveyden osalta mennään.

Läpijuoksuja

Aikani kuluksi olen piipahdellut harvakseltaan taidenäyttelyissä. Viimeisimmät käynnit eivät ole juuri sykähdyttäneet. Taidehallin Maamme, kaikkien oli ihan ok, mutta HAMin Rajojen ylittäjä meni läpijuoksuksi. En jaksanut innostua katosta roikkuvista tekstiiliröijyistä enkä hamppuinstallaatioista. Myöskään Amos Rexin nuorten näyttely Generation 2026 ei yltänyt omien suosikkien kärkikahinoihin, vaikka mukana olikin muutama yksittäinen puhutteleva teos. 

Viisi tuolia, joissa ei voi niiden muotoilun vuoksi istua.

Aarne Heikuran installaatiossa tuolit on muotoiltu siten, ettei niissä voi istua. Ne ovat vihjeitä siitä, ettei joku ole tervetullut.

Rauhaa ja iloa

Aarne Heikuran Paina puuta herätteli ajatuksia. Installaatiossa oli viisi erilaista tuolia, joissa istuminen olisi ollut muotoilun vuoksi joko mahdotonta tai ainakin varsin vaivalloista tai kivuliasta. Ajatuksena oli ”tutkia pettymyksen tunnetta, jota koemme, kun huomaamme merkkejä siitä, ettemme ole tervetulleita johonkin paikkaan”. Merkit voivat olla hienovaraisia mutta niiden herättämät tunteet vahvoja.

Muistoksi näyttelystä sain henkilökohtaisen toivotuksen. Se liittyi teossarjaan, joka käsitteli vietnamilaista uudenvuoden juhlaa. Rauhaa ja iloa joka kotiin! Ei yhtään hassumpi toivotus. Sitä tässä on yritetty etsiä.

Kirsikankukkaista kevättä!

Kevääseen kuuluu laittaa jonnekin näkyville kuvia kukkivista kirsikkapuista. Laitan ne nyt tällä kertaa tänne blogiin. Ovathan ne kauniita. Kestävät hetken, ennen kuin lakastuvat, ja saavat ihmiset kaivamaan kännykkäkameransa esiin ja parveilemaan kasvustojen ympärillä. 

Kirsikkapuut kukkivat Meripuistossa Merikadun talojen edustalla.

Kirsikkapuiden kukat ovat juuri nyt parhaimmillaan Meripuistossa.

Omat kuvani otin pyöräillessäni aamupäivän uintireissulta Meripuiston läpi kohti kotia. En tiedä, mikä on tilanne Roihuvuoren kuuluisassa kirsikkapuistossa. Mahtavatko puut kukkia jo siellä. Jos niin on, toivottavasti kukat kestävät vielä viikon, sillä kirsikankukkajuhlaa, hanamia, vietetään vasta ensi viikonloppuna. 

Rauhaa, rauhaa!

Vesi alkaa meressä jo lämmetä, niin että uintimatkat pitenevät vähitellen. Hohto uinnista ei ole hiipunut, mutta rannassa on enää harvoin niin rauhallista kuin kaipaisin. Tiettyyn kellonaikaan väkeä on niin paljon, ettei penkeiltä löydy tilaa vaatteiden vaihtoon. Tai sitten koiranomistajat uittavat koiriaan rannassa ja mikä pahinta, antavat niiden tehdä tarpeensa rantaan. 

Viime viikonloppuna en ollut parhaimmillani, kun menin aamu-uinnille. Takana oli huonosti nukuttu yö, kun olin pitkästä aikaa rohjennut nukkua ilman korvatulppia. Virhe! Alakerran lapsi herätti huudollaan aamuviideltä. 

Rantalaituri ja meri.

Aina joskus onnistuu vielä löytämään rauhaisan hetken rannasta, kun laituri on tyhjä eikä yksikään koira räksytä tai pissaa rantahietikolle.

Räksyttävä rantakoira

Odotin kuitenkin rauhaisaa aamuhetkeä ja virkistävää uintia. Pettymys oli suuri, kun joku oli ottanut räksyttävän pikkukoiransa mukaan uimareissulle. Rouva itse ui kaukana merellä, ja koira räkytti laiturilla jokaiselle uimarille, väliin pelkälle merivedelle ja pyöri portaiden luona, niin että uimarien oli vaikea päästä takaisin laiturille. 

Kun rouva vihdoin itse nousi vedestä, koiran räksytys jatkui eikä omistaja tehnyt elettäkään hiljentääkseen lemmikkiään. Kilahdin totaalisesti. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää, sillä kuulin korvissani vain koiran kimakan räksytyksen. Huusin, että vaienna nyt se koira, eihän tuota jaksa kukaan kuunnella!

Kaikki eivät halua koiraasi joka paikkaan

Hyöty jäi minimaaliseksi. Harmitti vain, kun en kyennyt hillitsemään itseäni. Tiedostan aiempien kokemusten jättämät jäljet. Jouduin edellisessä asunnossani kuuntelemaan naapurin koiran räksytystä lähes päivittäin yhdeksän kuukauden ajan, joten olen edelleen täysin yliherkkä koirien haukunnalle, olivatpa koirat kuinka ihania tahansa. 

Useimmiten koirissa ei mitään vikaa olekaan, vaan niiden omistajissa, joiden ajatus on, että kaikki ihmiset haluavat nauttia heidän koiriensa seurasta kaikkialla: uimarannoilla, ruokakaupoissa, ravintoloissa, elokuvateattereissa. Kaikki eivät halua. Tai että ketään ei haittaa, vaikka koira ulostaa portaille, porttikongeihin, jalkakäytäville ja pissaa ovenpieliin, kivijalkakauppojen kukkaruukkujen kylkiin tai hiekkarannoille, joissa lapset kaivelevat hiekkakakkujaan ja aikuiset lekottelevat auringossa. Monia haittaa. 

Kirsikkapuu vaaleanpunaisessa kukassa.

Koira ei haasta omistajaansa

Mutta taopa se ihmisten päähän, jotka ovat nostaneet koirat ihmisen asemaan. Ymmärrän hyvin, miksi koira on ihmisen paras ystävä, kuten sanotaan. Koirat ovat parhaimmillaan ihania. Mutta koirat ovat myös eläimiä, jotka eivät koskaan sano vastaan. Ne eivät haasta ihmistä, vaan saadessaan ruokaa ja päästessään tarpeilleen ovat aina tyytyväisiä, riippumatta siitä miten ihminen toimii. Koirat eivät tuo esiin eriäviä mielipiteitä, jotta ihmisen tarvitsisi punnita tekemisiään ja sanomisiaan ja kenties tehdä myönnytyksiä omasta tahdostaan. Siinä on helppo antaa valtaa itsekkyydelle ja odottaa, että muut ihmiset ovat yhtä sopeutuvaisia kuin oma koira.

Eivät ole. Eikä tässä tapauksessa tarvitsekaan olla.

Kirsikankukkaista, mutta ei koirankakkaista kevättä vain kaikille!

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen