Ei tarvitse pelätä eikä päteä

Viikonloppuvierailulla käynyt ystävä kertoi sanoneensa, että minun seurassani ei tarvitse pelätä eikä päteä. Se oli hyvältä tuntuva kohteliaisuus. Saa olla se, mikä on. Saa nurista ja nauraa, olla hiljaa ja pitää ääntä. Voi vetäytyä lukemaan kirjaansa tai lähteä yhdessä kaupunkikierrokselle. 

Jos käy niin kuin meille kävi viikonloppuna, että valittu näyttely onkin pettymys, päivä auringonpaisteessa kallioilla istuskellen ja elämän kirjan lehtiä käännellen voi pelastaa senkin.

Kaakelikuvio William Morrisin näyttelystä Didrichsenin taidemuseossa.

Odotimme paljon William Morrisin näyttelyltä, mutta petyimme, kun odottamiamme tuttuja tapettikuvioita oli esillä vain vähän.

Erilaisuuttakin tarvitaan

Olemme olleet ystäviä kohta 30 vuotta. Meitä eivät ole erottaneet sairaudet tai vammat, eivät erot eivätkä etäisyydet. Meillä on paljon yhteistä, mutta riittävästi erilaisuutta, ettei yhdessäolo käy tylsäksi. Toisesta voi oppia jotakin, kun oma elämä, ajatukset tai asenteet ovat toisenlaisia.

Kun hän tulee käymään, en tahdo hänen auttavan keittiöhommissa. Haluan, että hän saa olla, sillä hänellä on paljon hetkiä, jolloin hän ei saa vain olla. 

Yeastie Boi -ravintolan lohi- ja kanabagel sekä lasillinen olutta Annankadun sisäpihalla.

Tällä kertaa käytiin ystävän kanssa herkuttelemassa Yeastie Boin bageleilla. Ne sulivat hellepäivänä suussa.

Sitä ei tarvitse ansaita

Hän on rohkaissut minua monella tavalla, eikä vähiten kuuntelemalla ja tuntemalla minut. Hän kehuu jopa kaalipaistostani, mutta ei pelkästä kohteliaisuudesta, vaan koska se maistuu hänelle. Huonolla hetkellä, kun voimat ovat olleet vähissä, olen tarjonnut hänelle myös kaupan valmispakasteruokaa. Se maistui kamalalta, mutta vaikka se on yhä muistissani, minun ei ole tarvinnut menettää sen takia häpeästä yöuniani.

Ystävyys on parhaimmillaan juuri sitä, ettei tarvitse pelätä, voinko sanoa näin, olla tällä tuulella tai jakaa tätä mielipidettä. Ei tarvitse miettiä, kelpaanko minä tai tämä, mitä voin osaltani antaa. Kohdatessa ei tarvitse laittaa prenikoita rintaan, esitellä seinillä riippuvia diplomeja tai yrittää olla viisaampi kuin vähäisyydessään on. 

Merimaisema kalliolta Kuusisaaressa.

Jos näyttely olikin pettymys, Kuusisaaren kallioilta avautui merimaisema, jonka äärellä oli mukava jakaa elämää ystävän kanssa.

Ystävyys on rakkautta

Ei ole olemassa niin hienoja meriittejä, että niillä voisi aitoa ystävyyttä saavuttaa. Mutta ystävyys perustuu rakkauteen, ja se edellyttää pitkämielisyyttä, kadehtimattomuutta, pöyhkeilemättömyyttä ja sitä, ettei etsi ensin omaa etuaan. Ystävyys on sitä, että on olemassa joku, joka ajaa sinun etuasi ja haluaa parastasi. Sitkeästi vuodesta toiseen eikä vain silloin, kun sattuu huvittamaan.

Irti lapsista

Ollaan juteltu useammankin äidin kanssa siitä, miten vaikeaa on päästää irti omista lapsista, kun he aikuistuvat. Jollakin lapset ovat vasta repimässä itseään irti kodin vaikutuspiiristä, toisilla irtiotto on jo tapahtunut. Se vain on usein alkuun yksipuolista. Lapsi on jo henkisesti ja fyysisesti omillaan, mutta äiti roikkuu vielä mukana ja ihmettelee, miksi minua ei enää tarvita, kaivata tai minun juttujani jakseta kuunnella.

Mitä oikein tapahtui? Tapahtui vain se tavallinen, aivan luonnollinen ja normaali elämän kiertokulku – lapsen aikuistuminen ja lähtö pesästä. Huolestuttavampaa olisi, jos niitä aikamiespoikia ja vanhapiikatyttöjä notkuisi huoneissaan vielä kolmikymppisenäkin.

Helsingin päärautatieaseman lähtevien ja saapuvien junien valotaulu.

Toinen lapsista tulee yleensä rautatieaseman kautta, jossa aina haen katseella vaaleaa päätä piirun verran muiden yläpuolella. Hänen kanssaan pelataan vaikka ginirommia ja vaihdetaan kuulumiset.

Äidin huolenpito

Silti se ei muuta sitä, mitä äidit tuntevat. Ehkä isätkin tuntevat, mutta heidän tunteistaan en osaa kertoa, eikä kukaan isä ole samalla tavalla jakanut irtautumisen tuskaansa kuin monet äidit. Äidin huolenpito ja tarve hoitaa on niin kaiken kattavaa ja loppumatonta, ettei sitä pysäytä lapsen muutto omaan kotiin tai toiselle paikkakunnalle, ei välttämättä edes kumppanin löytyminen ja avioliitto.

Murheet sydämellä

Kun äiti kuulee lapsen murheista, hän kantaa niitä sydämellään, vaikka tämä olisi minkä ikäinen. Äiti säikähtää, kun lapsi tekee yötyötä ja aamun lehdessä kerrotaan yöllisestä kahakasta työalueen lähellä. Toinen miettii ensimmäisenä lastaan, kun tämän asuinpaikkakunnalla on tapahtunut auto-onnettomuus.

Kun äänestä kuuluu flunssa, tekee mieli lähettää Vicksiä rintaan hierottavaksi tai nenäkannu tukkoisuuden poishuuhteluun. Kun viisaudenhampaat vaivaavat, lähettelee jo tiedoksi linkkejä paikkakunnan hammaslääkäreistä, kun julkisella puolella on ruuhkaa.

Äiti mielessä

Äidin irtautumista on se, että hillitsee soittojensa ja viestiensä määrää ja uskoo lapsensa Jumalan haltuun. Päästää irti, kun omat kädet eivät kuitenkaan yllä ja luottaa siihen, että Jumala pitää heistäkin huolen.

Vaikka aikuisten lasten äitinä saa välillä kokea olevansa turha ja tarpeeton, todellisuus puhuu usein toista kieltä. Kun on hätä, tulee ongelmia parisuhteessa, työssä tai vaikka pesumerkintöjen ymmärtämisessä tai uunin puhdistuksessa, äiti pulpahtaa mieleen. Tulee viestiä tai jopa puhelinsoitto, joka on kivikautisena kommunikaatiomuotona jo lähes unohtunut nuoremmilta sukupolvilta.

Harvassa ovat äidit, jotka eivät puhelimen vilkuttaessa lapsen kuvaa näytöllä vastaisi. Siinä keskeytyy niin kakunleivonta kuin lempileffakin, hyvä ettei pilatestunti ja sunnuntaijumalanpalveluskin. Lapset kun ovat äidille siellä aivan pyramidin kärjessä.

Käydään läpi kuulumiset

Toinen omistani kunnioitti juuri läsnäolollaan yhden yön tietämän verran. On aina mukava mennä rautatieasemalle vastaan ja etsiskellä vaaleaa päätä, joka näkyy usein hienoisesti muiden laituria kävelevien yläpuolella. Pelailtiin ilta ginirommia ja käytiin läpi kuulumisia. 

Toisen kanssa pääsin iltapäivällä pelailemaan tennistä. Se on meille yhteistä kivaa, hikeä ja yleensä ilonkyyneliä. Matkalla kentälle ja pois käydään niin ikään läpi kuulumiset. 

Tennisverkko, kolme tennispalloa ja punainen tennismaila.

Toinen liikkuu saman kaupungin sisällä ja tavataan usein metroasemalla. Hänen kanssaan pelaillaan tennistä ja vaihdetaan siinä samalla kuulumiset.

Ja silloin kun ei nähdä, lähettelen molemmille hölmöjä Instagram-videoita, joille he yleensä naureskelevat hymiöillä, ellei muuten niin kohteliaisuudesta.

Asiallinen ja perusterve

Ellei potilas aivan hypi vastaanotolla seinille, lääkäri kuvaa häntä usein asialliseksi. Sen kuvauksen olen saanut lukea usein itsestänikin – onneksi. Asiallinen ja perusterve. Viimeisimmällä vastaanotolla sain kuulla olevani myös liikunnallinen, ja epäilen sen johtuvan siitä, että kerroin kaulassa olevan kyhmyn vaikeuttavan hengittämistä ja nielemistä, kun hengästyn pyöräillessäni. Lisäksi minulla on kuulemma hoikka kaula. 

Lääkäri ei sentään ollut sanellut, että liikunnallinen ja hoikka kaula. Sellaisia hassuja sanelutuloksia kun saa aina välillä lukea. Kerran luin bussissa jonkun Facebook-sivulta näitä hullunkurisia lääkärinlausuntoja enkä voinut olla tyrskähtelemättä nauruun, vaikka miten yritin. Silloin en vaikuttanut kovin asialliselta.

Siunatut lääkärit

Mutta mitä lääkäreihin tulee, olen kyllä ollut vaivojeni keskellä siunattu. Viime viikon kirurgin vastaanotto jännitti jostain syystä kovasti ja rukoilin rukoilemasta päästyäni, että saisin hyvän, lempeän ja empaattisen lääkärin. Kirurgien maine kun ei aina ole kaikkein lämpimin, vaan heitä kuvataan usein arvonsa tunteviksi mutta muuten tunteettomiksi. 

Minulla kävi toisin. Sain unelmien lääkärin, jolla oli aikaa, halua ja osaamista kertoa, missä sairauteni kanssa mennään, mitä sille voidaan tehdä, millainen leikkaus on, millaiset riskit siinä on ja miten siitä yleisesti toipuu. Vaikeaksi asia meni siinä vaiheessa, kun päätös siirtyi minulle: leikkaus vai ei, täyspoisto vai osapoisto. Siihenkin löysimme kuitenkin ratkaisun, sain miettimisaikaa ja palaamme asiaan hänen lomansa jälkeen.

Olen siis loputtoman kiitollinen hoidosta tai pikemminkin hoidoista, joita olen tänä vuonna saanut. Olen saanut avun aina nopeasti, ja olen saanut hyvät lääkärit. Rukoukset eivät siis ole tällaisissakaan asioissa turhia. Ne eivät kaiu kuuroille korville, vaan menevät perille, kuten aina.

Huumoria peliin

Mutta leikkaus on aina leikkaus. Eipä siihen lähde, ellei ole aivan pakko. Tänään on ollut pitkästä aikaa vähän huonompi päivä ja on ollut välillä istahdettava alas, kun tulee niin heikko olo.

Anopilla käydessäni lyötiin kuitenkin asia vähän leikiksi, sillä myös hän on menossa pieneen otsan alueen leikkaukseen. Naureskelimme yhdessä, että sittenhän olisimme kuin kaksi marjaa: toisella pää ja toisella kurkku auki.

Silti, kyllä se ajatus aavistuksen puistattaa.

Juhlia ja järviuintia

Kevät on vaihtunut juhannusviikoksi sitten edellisen päiväkirjapäivityksen, ja sateiset päivät ovat jo valuttaneet pölyraitoja vastapestyihin ikkunoihin. Menneen kuukauden aikana on ollut pari kohokohtaa, joista olisin voinut kirjoittaa aiemminkin, mutta uuvuttava väsymys on hillinnyt kirjoitusintoa.

Ähtärin Ouluveden järvimaisema.

Tällaisissa maisemissa pääsin uimaan kesäkuun alussa.

Yo-juhlat jäivät väliin

Valmistujaisviikonloppuna olin menossa juhlistamaan ystävän tyttären ylioppilaspäivää, mutta aamu pakotti katsomaan asioita toisella tavalla. Aamu-uinnille pyöräillessäni havaitsin, että maailma oli kovin sumuinen. Sää oli kylläkin kirkas, mutta toisen silmän näkö oli sumentunut ja tuotti kaksoiskuvia. Päädyin siis Meilahden päivystykseen neurologin tutkittavaksi. 

Iltapäivällä rohkenin vielä toivoa, että ehtisin yo-juhlille, mutta viiden ja puolen tunnin tutkimusten ja odotusten jälkeen sain vain jatkolähetteen silmäpäivystykseen uuteen Tammisairaalaan. Sieltä laahustin iltakahdeksalta umpiväsyneenä ja -nälkäisenä kotiin, kun vastaanotolle pääsy näytti toivottomalta. Yritin sunnuntaiaamuna uudelleen, ja silmäongelman syyksi selvisi lopulta vain kuivunut sarveiskalvo, joka on jo parantunut normaalikuntoon.

Lähete kirurgille

Meilahden tutkimuksissa selvisi kuitenkin, että huhtikuun lopussa todetut struumakyhmyt ovat kasvaneet kuukaudessa vähän turhan paljon, joten sain lähetteen endokriiniselle kirurgille. Aika vastaanotolle tuli nopeasti heti viikonlopun jälkeisenä maanantaina, ja heinäkuussa selviää, mitä asialle tehdään.

Liekö sitten kilpirauhasvaivan aiheuttamaa vai jotain muuta, mutta olen päivisin niin väsynyt, etten oikein kykene mihinkään. Nukun yöni hyvin ja sikeästi, mutta energia tuntuu loppuvan siinä vaiheessa, kun syön lounaan. Silmät painuvat väkisinkin kiinni enkä saa otetta juuri mistään. Ystävä, jolla on ollut kilpirauhasvaivoja, kertoi vastaavasta väsymyksestä. Elättelen siis toiveita, että tilanne saataisiin jollain tavoin haltuun ja voimat palaisivat.

Äiti ottaa vastaan onnitteluja 80-vuotispäivänään.

Äiti täytti kesäkuun alussa 80 vuotta. Juhlittiin perhepiirissä. Kuvassa äiti ottaa vastaan onnitteluja.

Äidin 80-vuotisjuhlat

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna käväisin Pohjanmaalla. Juhlimme äidin 80-vuotispäivää. Oli kiva kokoontua pitkästä aikaa koko perheen voimin. Mukana olivat siis äitini puolisoineen, sisareni, joista toinen kumppaneineen, sekä omat lapset, joista niin ikään toinen kumppaneineen. Huomauttaisin vielä, että kummallakin oli siis vain yksi kumppani. Kumppani-sanalla vain ei taida olla tässä sijamuodossa ollenkaan erillistä yksikkömuotoa, joten on pakko selventää, ettei tule väärinkäsityksiä.

Kun kysyin äidiltä, mikä on ollut elämän varrella mieleen painuvimpia hetkiä, hän mainitsi perheen perustamisen. Se tuntuu todelta, sillä äiti on huolehtinut meistä lapsista vaikeinakin aikoina ja kantanut huolta usein liikaakin. Hän on auttanut aina tarvittaessa ja mahdollisuuksiensa mukaan, jopa itseään uhraten. Ja kuten isosisko äitiä onnitellessaan sanoi, haluaisimme pitää hänet täällä vielä pitkään.

Soinin Iiroonjärven uimalaituri ja järvimaisema.

Tämä kuva Soinin Iiroonjärvestä on muutaman vuoden takaa. Sittemmin laituri on uusittu, ja kesäkuun alun uimareissulla sääkin oli toisenlainen: sateli vettä.

Järviä ja haaveita punaisesta tuvasta

Pohjanmaalla sain uida pitkästä aikaa järvivedessä, useammassakin järvessä. Kun merivesi on Helsingissä vasta 10–12-asteista, Pohjanmaalla sain nauttia kesäisen lämpimistä uimavesistä Soinin Iiroonjärvessä ja Ähtärin Ouluvedessä. Niissä lukemat taisivat lähennellä kahtakymmentä.

Ouluveden uimalaituri Ähtärin keskustassa.

Tädin mies lähti aina uimakaveriksi Ouluveden rantaan, mutta pysytteli kylläkin rannalla. Vaan oli hieno uimapaikka aivan Ähtärin keskustassa!

Elämän rauhaisa tahti ja hiljaisuus maaseudulla viehätti. Kaiho punaiseen tupaan järven rannalla nosti taas päätään. Tänään löysin netistä ihanan ratamestarin tuvan, joka olisi tarjolla vuokralle. Tosin se ei ole järven rannalla, mutta talo näytti kuvissa suloiselta ja pihapiiri juuri sopivan suojaiselta riittävän kaukana lähinaapureista. Mutta ei taida olla vielä sen aika, kun tekemäni lupaukset pitävät ainakin toistaiseksi kiinni täällä Helsingissä. Mahtaako oikea aika tulla koskaan?

Kirkkautta ja epäselvyyttä

Sain vihdoin pestyä ikkunat. Se on ollut työlistalla jo viikkoja. Miksi sen aloittaminen on aina yhtä vaikeaa? Lopputulos tuntuu kuitenkin varsin mukavalta, kun koko asunto kirkastuu.

Toisaalta ikkunoiden pesuun liittyy varsinainen Murphyn laki. Vaikka kuinka katsoisi pesun jälkeen kulmasta jos toisesta, niin heti kun on sulkenut kaikki ikkunan lukitukset, huomaa jonkun vesivanan, juovan tai liiskautuneen kärpäsenkakan jääneen keskelle ruutua. Ja jos ei huomaakaan, niin annapa olla, kun tulee ensimmäinen auringonpaisteinen aamu, niin tulee mieleen, että katupölyn ja sateen kuraama ikkunakin olisi ollut parempi kuin ne auringonvalossa näkyvät juovat ja epätäydellisyyttään ilkkuvat vanat.

Näkymä ikkunasta kerrostalon pihalle.

Vielä ei näy juovia, mutta annapa olla, kun huomen aamulla paistaa aurinko!

Tänään on ollut kaunis kevätpäivä. Lämpötila on huidellut parissakymmenessä ja olisin mieluusti käynyt heittämässä kunnon pyörälenkin. Mutta ei, Naisten kymppi kulkee molempien pyöräreittieni varrella, joten on pakko skipata sekin ilo. Aamupäivän uinnilla sentään kävin, mutta rannassa oli jokin ihme karnevaali, joten pää oli haljeta. On se nyt kumma, kun ei edes Helsingin kantakaupungissa saa olla rauhassa!

Ethän googlaile!

Olen odotellut ohutneulanäytteen tuloksia, käynyt vielä kerran verikokeissa ja keuhkoröntgenissä. Nyt on tuloksia tullut. Olen yrittänyt googlailla, mitä tarkoittaa, kun näytteen edustavuus on riittämätön, tai mitä ovat makrofagit, kolloidit tai follikkeliepiteeli. Eivät ne mitään vaarallista ole, ja sen verran ymmärsin, että degeneratiivisista muutoksista huolimatta selvää papillaarisen karsinooman tumamorfologiaa ei tule eli syöpään viittaavaa ei ole. 

Mutta alkaa tympiä, että maallikkona pitäisi osata tulkita kaiken maailman tutkimustuloksia, vaikka edes labrakokeiden lyhenteet eivät kerro mitään. Eivätkö lääkärit ole sitä varten? Pari viikkoa sitten näin terveysaseman seinällä julisteen, jossa muistutettiin, että ethän googlaile. Se kuulostaa vähän huvittavalta, kun vaihtoehtoja ei juuri tunnu olevan, jos haluaa tietää, missä oman terveyden osalta mennään.

Läpijuoksuja

Aikani kuluksi olen piipahdellut harvakseltaan taidenäyttelyissä. Viimeisimmät käynnit eivät ole juuri sykähdyttäneet. Taidehallin Maamme, kaikkien oli ihan ok, mutta HAMin Rajojen ylittäjä meni läpijuoksuksi. En jaksanut innostua katosta roikkuvista tekstiiliröijyistä enkä hamppuinstallaatioista. Myöskään Amos Rexin nuorten näyttely Generation 2026 ei yltänyt omien suosikkien kärkikahinoihin, vaikka mukana olikin muutama yksittäinen puhutteleva teos. 

Viisi tuolia, joissa ei voi niiden muotoilun vuoksi istua.

Aarne Heikuran installaatiossa tuolit on muotoiltu siten, ettei niissä voi istua. Ne ovat vihjeitä siitä, ettei joku ole tervetullut.

Rauhaa ja iloa

Aarne Heikuran Paina puuta herätteli ajatuksia. Installaatiossa oli viisi erilaista tuolia, joissa istuminen olisi ollut muotoilun vuoksi joko mahdotonta tai ainakin varsin vaivalloista tai kivuliasta. Ajatuksena oli ”tutkia pettymyksen tunnetta, jota koemme, kun huomaamme merkkejä siitä, ettemme ole tervetulleita johonkin paikkaan”. Merkit voivat olla hienovaraisia mutta niiden herättämät tunteet vahvoja.

Muistoksi näyttelystä sain henkilökohtaisen toivotuksen. Se liittyi teossarjaan, joka käsitteli vietnamilaista uudenvuoden juhlaa. Rauhaa ja iloa joka kotiin! Ei yhtään hassumpi toivotus. Sitä tässä on yritetty etsiä.

Kirsikankukkaista kevättä!

Kevääseen kuuluu laittaa jonnekin näkyville kuvia kukkivista kirsikkapuista. Laitan ne nyt tällä kertaa tänne blogiin. Ovathan ne kauniita. Kestävät hetken, ennen kuin lakastuvat, ja saavat ihmiset kaivamaan kännykkäkameransa esiin ja parveilemaan kasvustojen ympärillä. 

Kirsikkapuut kukkivat Meripuistossa Merikadun talojen edustalla.

Kirsikkapuiden kukat ovat juuri nyt parhaimmillaan Meripuistossa.

Omat kuvani otin pyöräillessäni aamupäivän uintireissulta Meripuiston läpi kohti kotia. En tiedä, mikä on tilanne Roihuvuoren kuuluisassa kirsikkapuistossa. Mahtavatko puut kukkia jo siellä. Jos niin on, toivottavasti kukat kestävät vielä viikon, sillä kirsikankukkajuhlaa, hanamia, vietetään vasta ensi viikonloppuna. 

Rauhaa, rauhaa!

Vesi alkaa meressä jo lämmetä, niin että uintimatkat pitenevät vähitellen. Hohto uinnista ei ole hiipunut, mutta rannassa on enää harvoin niin rauhallista kuin kaipaisin. Tiettyyn kellonaikaan väkeä on niin paljon, ettei penkeiltä löydy tilaa vaatteiden vaihtoon. Tai sitten koiranomistajat uittavat koiriaan rannassa ja mikä pahinta, antavat niiden tehdä tarpeensa rantaan. 

Viime viikonloppuna en ollut parhaimmillani, kun menin aamu-uinnille. Takana oli huonosti nukuttu yö, kun olin pitkästä aikaa rohjennut nukkua ilman korvatulppia. Virhe! Alakerran lapsi herätti huudollaan aamuviideltä. 

Rantalaituri ja meri.

Aina joskus onnistuu vielä löytämään rauhaisan hetken rannasta, kun laituri on tyhjä eikä yksikään koira räksytä tai pissaa rantahietikolle.

Räksyttävä rantakoira

Odotin kuitenkin rauhaisaa aamuhetkeä ja virkistävää uintia. Pettymys oli suuri, kun joku oli ottanut räksyttävän pikkukoiransa mukaan uimareissulle. Rouva itse ui kaukana merellä, ja koira räkytti laiturilla jokaiselle uimarille, väliin pelkälle merivedelle ja pyöri portaiden luona, niin että uimarien oli vaikea päästä takaisin laiturille. 

Kun rouva vihdoin itse nousi vedestä, koiran räksytys jatkui eikä omistaja tehnyt elettäkään hiljentääkseen lemmikkiään. Kilahdin totaalisesti. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää, sillä kuulin korvissani vain koiran kimakan räksytyksen. Huusin, että vaienna nyt se koira, eihän tuota jaksa kukaan kuunnella!

Kaikki eivät halua koiraasi joka paikkaan

Hyöty jäi minimaaliseksi. Harmitti vain, kun en kyennyt hillitsemään itseäni. Tiedostan aiempien kokemusten jättämät jäljet. Jouduin edellisessä asunnossani kuuntelemaan naapurin koiran räksytystä lähes päivittäin yhdeksän kuukauden ajan, joten olen edelleen täysin yliherkkä koirien haukunnalle, olivatpa koirat kuinka ihania tahansa. 

Useimmiten koirissa ei mitään vikaa olekaan, vaan niiden omistajissa, joiden ajatus on, että kaikki ihmiset haluavat nauttia heidän koiriensa seurasta kaikkialla: uimarannoilla, ruokakaupoissa, ravintoloissa, elokuvateattereissa. Kaikki eivät halua. Tai että ketään ei haittaa, vaikka koira ulostaa portaille, porttikongeihin, jalkakäytäville ja pissaa ovenpieliin, kivijalkakauppojen kukkaruukkujen kylkiin tai hiekkarannoille, joissa lapset kaivelevat hiekkakakkujaan ja aikuiset lekottelevat auringossa. Monia haittaa. 

Kirsikkapuu vaaleanpunaisessa kukassa.

Koira ei haasta omistajaansa

Mutta taopa se ihmisten päähän, jotka ovat nostaneet koirat ihmisen asemaan. Ymmärrän hyvin, miksi koira on ihmisen paras ystävä, kuten sanotaan. Koirat ovat parhaimmillaan ihania. Mutta koirat ovat myös eläimiä, jotka eivät koskaan sano vastaan. Ne eivät haasta ihmistä, vaan saadessaan ruokaa ja päästessään tarpeilleen ovat aina tyytyväisiä, riippumatta siitä miten ihminen toimii. Koirat eivät tuo esiin eriäviä mielipiteitä, jotta ihmisen tarvitsisi punnita tekemisiään ja sanomisiaan ja kenties tehdä myönnytyksiä omasta tahdostaan. Siinä on helppo antaa valtaa itsekkyydelle ja odottaa, että muut ihmiset ovat yhtä sopeutuvaisia kuin oma koira.

Eivät ole. Eikä tässä tapauksessa tarvitsekaan olla.

Kirsikankukkaista, mutta ei koirankakkaista kevättä vain kaikille!

Järjestä asiasi

Menneen viikon suurin juttu omassa elämässä ei ollut vappu, vaan ultraäänitutkimus, jossa katsottiin mistä kaulalle ilmestyneessä patissa on kyse. Se on nyt raskauttanut hengitystä jo pidempään ja pakottanut välillä istumaan alas, kun olo menee heikoksi. Äänikin on välillä käheytynyt melkein kuiskaukseksi.

Viime viikkoina on väkisinkin tullut pohdittua, mistä voi olla kyse. On tullut googlailtua, mutta olen yrittänyt pitää järjen päässä. Jopa suurin osa kyhmyistä ei ole pahinta mahdollista, vaan useinkin vaarattomia ja hoidettavissa. 

Kymmeniä tuhansia valkolakkisia vapun viettäjiä Ullanlinnanmäellä.

Tänäkin vuonna vappu meni ohi suuresti juhlimatta. Piipahdin vain Ullanlinnanmäellä, jossa oli kymmeniä tuhansia vapun viettäjiä.

Tässäkö tämä oli?

Kun sitten kävin kuvantamistutkimusta edeltävänä sunnuntaina pitkästä aikaa seurakunnassa ja kuuntelin pastorin saarnaa, mietin, onko kyse Jumalan huumorintajusta, vai tässäkö tämä nyt sitten oli. Sattumoisin pastori oli valinnut puheensa aiheeksi Toisen Kuningasten kirjan kohdan, jossa kuningas Hiskia sairastuu ja on kuolemaisillaan. Profeetta Jesaja tulee tapaamaan häntä ja tuo Herralta sanan: ”Järjestä asiasi, sillä sinä et parane vaan kuolet!” (2. Kun. 20:1; 1992.)

Pastorin valitsema raamatunkohta oli varsin pysäyttävä hetkellä, kun miettii omien vaivojensa syitä. Sanat pysäyttivät myös siksi, että olen masennuksen hetkillä niin monesti pyytänyt, että pääsisin jo pois. En näe elämällä merkitystä, sillä ei ole minulle mitään annettavaa eikä minulla sille. Tässäkö se vastaus rukouksiin nyt sitten tuli? Aika on lopussa. 

Josko vielä vähän

Kuningas Hiskia itki ja vetosi siihen, että oli pyrkinyt elämään elämänsä Jumalan tahdon mukaan. Minä itkeskelin sitä, että on tainnut tulla hätiköityä omien rukoustensa kanssa. Jos nyt ei kuitenkaan vielä. Onhan tämä elämä kuitenkin aika hyvää. Ja kun olen juuri innostunut niin kovasti kirjoittamaan sitä, mistä olen aina haaveillut. Saisinko viedä edes sen loppuun?

Jesaja ei ollut päässyt kauaskaan Hiskian kuolinvuoteelta, kun Jumala lähetti hänet takaisin viemään sanan. ”Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso, minä parannan sinut.” (2. Kun. 20:5; 33/38). Hän antoi Hiskialle vielä 15 vuotta lisäaikaa.

Koivun lehdet aukeavat pihalla.

Kevät tulee ja koivunlehtien silmut hehkuvat jo aamuauringossa.

Järjestäisin asiani

Omastani en tiedä. Kyhmyt, joita löytyi useita, olivat struumaa. Helpotus. Sinällään vaarattomia. Ei maligneja piirteitä. Yhdestä otettiin vielä ohutneulanäyte varmuuden vuoksi. Vain viitisen prosenttia on pahanlaatuisia, joten mahdollisuudet ovat suorastaan erinomaiset. Jospa Herra antaisi minun olla siinä 95 prosentin porukassa ja saisin vaikka 15 vuotta lisäaikaa. Yrittäisin elää Hänen tahtonsa mukaan ja järjestäisin asiani. 

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27; 33/38)

Siinä on hyvä olla.

Tarvitsemme keidashetkiä

Kaikkien isojen ja vähän pienempienkin koetusten keskellä me tarvitsemme keidashetkiä. Keitaita, joiden rehevyys ja kosteus peittoaa ympäröivän aavikon kuivuuden. Paikkoja ja aikoja tai edes pienen pieniä hetkiä välissä, jolloin voi virkistyä puuduttavasta arjesta tai koetusten ristitulesta. 

Tänään minulla on todellinen keidaspäivä. Kun kuulo yhtäkkiä vaimeni toisesta korvasta viikonloppuna, sain heti eilen apua ja nopean lääkityksen terveysasemalta sekä täksi aamuksi lähetteen korvaklinikalle. Kuten terveysasema, myös tarvitsemani HUS:sin korva-, nenä- ja kurkkutautien kiireetön päivystys sattuu olemaan lähes kulman takana parin korttelin päässä. 

Auringonpaisteinen merimaisema Kaivopuistossa.

Pyörälenkki auringonpaisteessa teki hyvää. Aurinko on paistanut tänään sisäisestikin.

Etuoikeutettu terveyspalvelujen käyttäjä

Alle tunnin odotus meni sutjakkaasti hyvän kirjan parissa. Luen vihdoin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa Jää. Se oli pari vuotta sitten mukanani matkalukemisena Albaniassa, mutta ei oikein lähtenyt siellä lentoon. Lomalla kaipasin vähän rennompaa kirjallisuutta, ja sitä taas tarjosi Philip Teirin Neitsytpolku – katu, joka sekin sijaitsee kulman takana. Kirja ihastutti minut Teirin tyyliin kirjoittaa, ja sittemmin on tullut luettua häneltä muutakin.

Terveydenhuollon tila ei Suomessa ole hurrattava, etenkään pienillä paikkakunnilla ja vähänkään pohjoisemmassa kuin Kehä kolmonen. Niin monia terveyskeskuksia on lakkautettu ja hoitotoimintoja siirretty isoihin kaupunkeihin, että suuri joukko suomalaisia joutuu matkustamaan kymmeniä, ellei jopa satoja kilometrejä päästäkseen minkäänlaiseen hoitoon. Olen siis kovin etuoikeutettu, kun olen saanut nopeasti apua ja vastauksia, joita olen viime aikoina tarvinnut yllättävän paljon. Laskin juuri, että olen tämän vuoden puolella saanut kiirevastaanoton palveluja jo neljästi, kaikki oirearvion perusteella, ja yksi niistä vieläpä erikoissairaanhoidon puolelta. Olen siis osaltani kiitollinen julkisen puolen toiminnasta, joskin ymmärrän, ettei se ole kaikille todellisuutta. Toivoisin, että olisi.

Ystävällisin voimin tutkittu

Kuulotutkimukset tehtiin tänään ja tilannetta seurataan muutaman kuukauden kuluttua. Toisen korvan kuulo on selkeästi alentunut, etenkin korkeiden äänten osalta. Jos haluaa etsiä pilvestä hopeareunusta, niin se on se, etteipä naapurien möykkä ja kirkuminen kuulu yhtä kovaa kuin tähän asti. Aina on siis kaikessa jotakin hyvääkin. 

Alkuun säikähdin, että kuulon alenema liittyisi kaulalta pääsiäisen aikaan löytyneeseen kyhmyyn, kun ovat samalla puolella. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Kyhmy kuvataan ensi viikolla, joten sitten tiedän siitä enemmän. 

Keidashetkiä näistä koetuksista syntyi jokaisen korvapäivystyksen työntekijän myötä. Eilinen terveyskeskuslääkäri oli huippu, korvaklinikan vastaanotossa ollut nuori mies oli enemmän kuin avulias ja kohtelias, ja korvalääkäri oli kuin rukousvastaus, jossa pyysin mukavaa ja lempeää lääkäriä. Oma sydän lämpeni erityisesti, kun ujohkon oloinen nuori audionomi-opiskelijamies tuli noutamaan minua audiogrammiin eli kuulotutkimukseen esitellen itsensä ja kysyen, sopisiko että hän on paikalla tutkimuksen aikana. Totta kai sopi! Ja hän hoiti hienosti koko tutkimuksen omatoimisesti. Voi kun aina saisi olla yhtä ystävällisten ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tekemisissä!

Rukousystävät on rakkaita

Keidaspäivä parani entisestään, kun ystävä kertoi saaneensa minut sydämelleen ja soitteli. Hän oli kokenut vahvasti, että elämässäni on meneillään jotain, johon tarvitaan rukousta. Kiitos Pyhä Henki, että muistat ja muistutat minusta niille, jotka ovat rukoilevia. Jokainen rukous on tärkeä ja tie Jumalan korviin. Tämän ystäväni kanssa olemme tavanneet vain kerran, mutta meitä yhdistää yksi Henki, joka on opettanut meitä monella tapaa samoin ja antanut sitä kautta vahvan yhdyssiteen. Olen kiitollinen tästä(kin) ystävästä ja tämänpäiväisestä rupatteluhetkestä. Kuin keitaalla.

Eiranrannan merimaisema laiturilta käsin.

Tänään uin jo melkein puoliväliin rantaa – pisimmälle sitten taakse jääneen talven.

Auringonpaistetta ja kuppi kahvia

Iltapäivällä tein vielä pikaisen pyörälenkin ja annoin auringon ja vastatuuleen poljettujen kilometrien lämmittää posket punaisiksi. Sen päälle lähdin mereen uimaan ja uinkin talven jälkeen pisimmän matkan, niin hyvältä se tuntui. Kun olin pukemassa, rannalla istuskellut vanhempi nainen käveli ohi ja pysähtyi juttelemaan. Arveli uinnin tehneen hyvää. Hän oli ihastellut, miten uin niin rauhallisin vedoin pitkään ja nautiskellen. Juuri niin olin tehnyt. Keitaalla, joka oli meren kostea. 

Kotona keitin tuttuun tapaan kupin kahvia ja jatkoin kirjoitushommia. Sain viime viikolla mielenkiintoisen kirjoitustehtävän, ja myös pari omaa pikku projektia innostavat. Ne ovat keskenään niin erilaisia, että niiden välillä vuorottelu on kuin sitä vaihtelua, jota keitaatkin tuovat kuvainnollisesti elämään ja sen rutiineihin.

Käytän taas kerran lausetta, jonka jompikumpi lapsista joskus sanoi: On ollut hyvä päivä.

Kevätiltoja saarilla hiljaisuudessa

Olenpa ollut taas laiska kirjoittelemaan. On tullut iltaisin nautittua mieluummin kauniista alkukevään illoista. Ollaan kävelty ystävän kanssa monena iltana lähisaarilla Uunisaaressa, Liuskasaaressa ja Sirpalesaaressa. Nyt saariin pääsee vielä Uunisaaren siltaa pitkin, mutta se nostetaan taas ensi viikolla pois veneiden tieltä, kun veneilykausi käynnistyy kunnolla.

Näkymä Uunisaaresta.

Iltanäkymä Uunisaaresta kohti Ullanlinnaa.

Kesällä saarissa tulee käytyä harvemmin, kun niihin pääsee vain lautalla. Lautalle eivät käy edes HSL:n liput, joten hinta on aika paljon arvokkaampi ja siksi tulee mieluummin käveltyä ilmaisilla ilmansuunnilla.

Saarten rauha ja maisemat häikäisevät

Saarilla maisemat ovat häikäisevät. Meri ympäröi kaikkialla, ja iltaisin kun tuuli on usein jo tyyntynyt, laineiden rauhallinen loiske rantakiviin rauhoittaa ihmeellisesti. Ystävän kanssa usein vain istutaan (kylmällä) kalliolla ja tuijotetaan pitkään merelle. Ihan hiljaa. Parasta on se rauha ja hiljaisuus. 

Kallioiden kirjavia muotoja ja meri.

Ystävän kanssa ihaillaan usein vain kallioiden muotoja kuvioita, jotka luonto on muovannut vuosien mittaan.

Ihaillaan myös kallioiden kuvioita. Ne ovat muodostuneet vuosien myötä, kun tuulet ja vesi, lumi ja jää ovat vuoroin tai yhdessä kuluttaneet niiden pintaa. On ohuempia ja leveämpiä viivoja, kaarevia ja suoria, vaaleita ja punertavia. Kallioilla ja kumpuilevilla alustoilla taiteilu tekee hyvää kropalle ja erityisesti selälle, kun joutuu vähän tasapainoilemaan.

Lokkien reviirillä

Lokeista en tykkää, mutta saarilla ne ovat omalla reviirillään. Sinne ne kuuluvat, eivät Kauppatorille jäätelöitä ryöstelemään tai talojen katoille kirkumaan, niin ettei aamuyöstä saa enää unta. Pahinta kirkuminen on etenkin niiden pesimäaikaan. Puolustavat poikasiaan kai. Mutta rannan läheisyydessä asuessa niihin on ollut pakko tottua, sillä niitä on joka paikassa.

Näkymä Sirpalesaaresta.

Näkymä Sirpalesaaresta Eiraan. Agricolan kirkon torni pilkistää talojen keskeltä.

Sunnuntailounas

Sunnuntaipäivien uudeksi rutiiniksi on muodostunut palvelutalon lounas anopin seurassa. Kävelylenkit anopin luo eivät enää onnistu, sillä matka piteni reilusti entisestä ja kestää nyt bussilla nelisenkymmentä minuuttia. Mutta pääsen kotoa perille asti samalla bussilla, joten matkan voi hyvin käyttää lukemiseen, kun ei tarvitse vaihtaa välinettä moneen kertaan. Kirjan kanssa aika kuluu hujauksessa.

Olen muutenkin pyrkinyt vähentämään kännykän skrollausta ja tarttumaan sen sijaan kirjaan, sillä huomasin, että kännykän näytöstä on tullut turhan rakas. Kirjat kehittävät, rauhoittavat ja raastavat silmiäkin vähemmän kuin kännykän näytöllä pyörivät lyhytvideot tai uutisten näköalaton negatiivisuus. Sillä juuri muuta en kännykästä ja sosiaalisesta mediasta enää seuraa. 

Tyyni meri ja pieni nostokurki satamassa.

Tällaiset tyynet iltamaisemat rauhoittavat – toisin kuin Hesarin tai minkään muunkaan median aina negatiiviset uutiset.

Uutiset on huonoa ruokaa

Otin pitkästä aikaa Hesarista lyhyen tilauksen, mutta jouduin toteamaan parissa päivässä, etten enää kykene lukemaan uutisia kuten ennen. Ne ovat pelkkää tuskaa, vastakkainasettelua, tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta tai ihmisen ahneudesta. Mitään niistä en elämääni kaipaa. Koska uutisarvoa on vain huonoilla uutisilla, hyvää on etsittävä jostain muualta kuin lehtien sivuilta. Onneksi jokaisella on valta päättää, millä itseään ruokkii.

,

Viikko hiljaisuutta ja kulttuuria

Aprillipäivä meni enkä jaksanut juksata ketään. Somessa oli pakko välillä miettiä, onko jokin uutinen aito vain pelkkää aprillipilaa. Tekoälyn enemmän ja vähemmän surkeat tuotokset ja jos jonkinlainen humpuuki ja ties minkä alan tietäjät ovat jo niin peruskauraa, että mikä tahansa päivä tarjoaa nykyään omat aprillipilansa. Yritän siis itse edes pysyä asiassa.

Menneellä viikolla koin taas huikeita kulttuurielämyksiä. Sunnuntaina kävimme ystävän kanssa Ateneumissa katsomassa Eero Nelimarkan näyttelyn. Se oli laaja, monipuolinen ja upeasti kuratoitu näyttely, jossa sai huokaista monta kertaa syvään. Minulle taide on parhaimmillaan sitä, kun saan ihailla jonkun uskomatonta lahjakkuutta ja siveltimen, palettiveitsen tai kynän vetoja, joista muodostuu toisinaan jopa valokuvaa muistuttava teos tai joista syntyy tunnelma, johon tahtoisin astua, koska se on niin levollinen, raikas tai houkutteleva.

Eero Nelimarkan Seinäjoen lakeutta kuvaava maalaus.

Lakeus ja taustalla näkyvä Seinäjoen Lakeuden Risti olivat Eero Nelimarkan näyttelyn pysäyttävintä antia. Mutta valokuva on teoksesta vain varjo. Taulu on nähtävä tilassa.

Pohjalaista kotiseuturakkauttako?

Nelimarkka oli syntyjään pohjalainen, kuten minäkin. En tiedä, johtuuko kotiseuturakkaudesta, mutta suurimman vau-efektin koin erään suuren taulun edessä. Siinä oli kuvattuna pohjalainen lakeus sinne tänne ripoteltuine latoineen ja taustalla näkyi Seinäjoki, jonka tunnisti ennen kaikkea Lakeuden Ristin korkeasta tornista. Seinäjokea en voi parhaalla tahdollanikaan kutsua kauniiksi kaupungiksi, mutta Nelimarkan Seinäjoki-aiheinen taulu salpasi hengen.

Jouduin kuitenkin huomaamaan kyseisen taulun osalta, että (valo)kuva voi kertoa tuhat sanaa, mutta ei se vastaa aitoa kokemusta ja tunnetta taulun edessä. Samoin kävi Johanneksen kirkkoa hämyssä kuvanneelle taululle. Se puhutteli Ateneumin seinällä, mutta jäi harmaaksi ja vähän mitään sanomattomaksi valokuvassa.

Eero Nelimarkan maalaus Johanneksenkirkko hämyssä.

Nelimarkan Johanneksenkirkko hämyssä oli Ateneumin seinällä upea, mutta jää valokuvassa vähän vaisuksi. Käy katsomassa paikan päällä!

Alkuviikosta pääsin anopin kanssa katsomaan Red Nose Companyn esitystä Aleksis Kivestä, palvelutaloversiona. Olen nähnyt pidemmän version ystäväni kanssa parisen vuotta sitten Kansallisteatterissa, ja se oli parasta näkemääni teatteria pitkään aikaan. Tärkeintä tällä viikolla oli kuitenkin tuoda anopille vähän virkistystä uusissa olosuhteissa.

Red Nose Companyn näyttelijä näytelmässä Aleksis Kivi.

Red Nose Companyn Aleksis Kivi on pienin elkein toteutettua kahden miehen teatteria.

Esitys oli hyvä ja peittosi mennen tullen vaikkapa jokin aika sitten Ryhmäteatterissa näkemäni Pentti Saarikoskesta kertovan näytelmän The Poet of Finland. Ymmärrän, että alkoholi hallitsi Saarikosken ja hänen lähipiirinsä elämää, mutta sitä örvellystä en olisi millään jaksanut katsoa kahta tuntia. Viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin osoittelulla. Hänen elämässään olisi kenties ollut muutakin merkittävää, jonka olisi voinut nostaa teatterin lavalle.

Helsingin tuomiokirkko ja krypta.

Kiirastorstain ehtoollisella Tuomiokirkossa.

Kiirastorstaina tykkään käydä ehtoollisella. Onneksi Tuomiokirkossa oli päivätilaisuus, illalla tulee vieraita juuri niihin aikoihin, kun useimmissa kirkoissa on kiirastorstain ehtoollinen. Edellisestä ehtoolliskerrasta on ehtinyt kohdallani kulua liian pitkä aika. Tuntui hyvältä pysähtyä yhteysaterialle, vaikka vierastankin luterilaisen messun jäykkyyttä ja kaavamaisuutta. Mutta ehtoollinen on yhteysateria ei vain Jeesuksen, vaan myös muiden kristittyjen kanssa. Siksi puitteet eivät ole oleelliset, vaan itse asia. Yhteys syntyy vain yhteydestä.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen