Väsynyt mutta onnellinen

Eilen lämpötila oli yön aikana pudonnut lähes kymmenen astetta. Rohkenin silti lähteä liikenteeseen ”välikausitakissa” ja jouduin toteamaan, että vähintäänkin villakangastakki olisi ollut jo tarpeen. Paleli pitkin päivää.

Eilinen päivä meni silti enemmän kuin mukavasti Nurmijärvellä, jossa kävin tutun seurakunnan naistenpäivillä puhumassa. Seurakunnan sydämellisen pastoripariskunnan tunnen entuudestaan ja iloitsen heidän puolestaan ja kanssaan siitä, miten ihanan kodin he ovat löytäneet Nurmijärveltä sekä asunnokseen että seurakunnakseen. 

Sain kokea suurta vieraanvaraisuutta samalla tavalla kuin vuosi sittenkin, kun olin puhumassa vastaavassa tilaisuudessa. Puheen jälkeen herkesi tälläkin kertaa vilkas keskustelu, mikä on aina parasta. Kuulijoina oli jo muutamia tuttuja kasvoja ja monia uusia. Kun vielä bussimatkat sujuivat jouhevasti molempiin suuntiin kirjaa lueskellen, illalla kotona olo oli väsynyt mutta onnellinen. Vähän kuin suuren urheilusuorituksen jälkeen.

Tänä aamuna näin sitten aamiaisella ikkunasta, miten iso muuttolintujen aura liihotteli kohti etelää. Se jos jokin on merkki edessä olevasta talvesta. 

Pyörälenkillekin piti pukea jo erityisen lämpimästi, sillä kostea koleus pureutuu luihin ja ytimiin. Liekö se pitänyt ihmiset sisällä, sillä matkan varrella näkyi kovin vähän ihmisiä, vaikka kello oli jo puolessapäivässä, kun kiersin tavallista kaupunkireittiäni. 

Tyhjät junanraiteet Linnunlaulun sillalta Pasilaan päin katsottuna.

Jopa raiteetkin olivat tyhjät puolenpäivän aikaan, kun katselin Linnunlaulun sillalta Pasilaa kohti.

Vain Pohjoisrannassa oli vilskettä, jota kummastelin. Kotona piti tarkistaa, mistä oli kyse. Laiturissa näkyi iso joukko vanhoja purjelaivoja, joten en ollut kovin yllättynyt, kun kyseessä oli Perinteinen purjelaivapäivä, jossa yleisö pääsee tutustumaan perinnelaivoihin miehistöineen.

Vaikka tein vain lyhyen 14 kilometrin pyörälenkin, päivä on mennyt palautuessa. Joskus pieni ponnistus vie voimia enemmän kuin ajattelisi. Kenties taustalla on vähän huonosti nukuttu yö tai öitä. Se tuntuu heti.

Eilen oli muuten vuosipäivä muillakin kuin Aleksis Kivellä. Sain tasan 20 vuotta sitten masennusdiagnoosini. Siitä alkoi toipuminen, joka oli vähintäänkin ensimmäiset pari vuotta lähes täysipäiväistä työtä. Olen kiitollinen, että olen päässyt alkuajoista pitkälle, vaikka musta varjo välillä putoaakin päälle. Useimpina päivinä ei enää kuitenkaan. Siitä kiitos! 

Digimurheita

Tekniikka on tarpeellista, mutta kun se ei toimi tai tulee ongelmia, se on raivostuttavaa. Viime aikoina on ollut muitakin teknisiä ongelmia kuin pesukoneen hajoaminen. On ollut digimurheita. 

Hyökkäykset

Viimeisimpänä nettisivujen palveluntarjoaja uudisti hallintapaneeliaan, minkä seurauksena en saa enää ladattua kuvia nettisivuille, eivätkä tilastotkaan toimi, kun jokin kansio puuttuu. Ainakin oletan, että ongelmat johtuvat muutoksesta, sillä sitä ennen kaikki toimi moitteettomasti. Kirjoittelen siis toistaiseksi ”kuvattomasti”, kunnes saan apua tilanteen korjaamiseen.

Jostain syystä samaan aikaan jollakin tai joillakin on valtava tarve tunkeutua nettisivuilleni. Ulkopuolisten kirjautumisyritykset huutavat isoja lukuja. En ymmärrä, mikä minunkaan tekstejä ja kuvia sisältävällä sinänsä arvottomalla sivustollani näitä tunkeutujia kiinnostaa.

Hyökkäyksiä tosin on tapahtunut aiemminkin, ja tapahtuu aika ajoin. Muutama kuukausi sitten sivuston käyttäjiksi oli ilmaantunut mitä ihmeellisimpiä käyttäjätunnuksia. Onneksi havaitsin ne heti ja poistin vauhdilla, ja palveluntarjoajakin tarkisti vielä, ettei mitään vahinkoa ollut päässyt tapahtumaan.

Tunkeutujat

Kesällä myös Spotify-tililleni oli tunkeuduttu. Aloin ihmetellä, mitä ovat nämä oudot biisit, joita olin muka ”eniten kuunnellut”. Olisivatko olleet kreikkaa tai jotain kieltä, josta en ymmärtänyt höykäsen pöläystä, ja tyyliltään jotain aivan muuta kuin oma lempimusiikkini.

Seurauksena oli melkoinen operaatio kaikkine salasanojen vaihdoksineen ja muine kikkoineen. Spotifylla oli kuitenkin loistava ohjeistus vaadittavista korjaustoimista, joten tällainen humanistiteknikkokin selvisi niistä kunnialla läpi.

Feikki-Koskelat

Instagram-tilille tulee päivittäin seuraajia, joilla on 5 netistä pöllittyä julkaisua viimeisen 15 minuutin ajalta, niin ikään netistä pöllitty profiilikuva ja nykyään myös suomalainen nimi. Tänään taisi olla Johannes Koskela. Aiemmin kaikki olivat amerikkalaisia kirurgeja tai armeijan kenraaleita. Poistan tai estän kaikki saman tien, samoin kuin paljasteluvideoitaan tyrkyttävät K-18-naiset, mutta onhan se rasittavaa. Eikö ihmisillä ole parempaa tekemistä!

Ei ole. Ihmisellä on ollut kautta aikojen tarve kääntää alun perin hyvät tai positiivisiksi tarkoitetut asiat omaksi sairaaksi tai rikolliseksi edukseen. En usko, että se koskaan muuttuu muuksi. 

Tekoälyhöttö

Nyt on lisänä vielä tekoäly, joka on sekoittanut netti- ja somepakan totaalisesti. Näillä näkymin tekoälyhötöllä korvataan hetkessä aidot ihmisten itse tekemät julkaisut samaan tapaan kuin tosi-tv:llä ja tavisten toilailuilla on korvattu ammattilaisten tekemät laadukkaat tv-ohjelmat.

Koskaan ihmiset eivät usko, että niin tulisi käymään, ja silti aina niin käy.

Pimeä aamu ja hyvä hammaslääkäri

Heräsin aamuviideltä siihen, mihin tämän ikäiset naiset (ja miehet?) yleensä heräävät: vessahätään. Ajattelin vielä torkahtaa hetkeksi, mutta onneksi en saanut enää unta, vaan nousin aamiaisen laittoon.

Aamunäkymä ikkunasta, kun on vielä pimeää ja näkyy vain talojen mustat ääriviivat aamutaivasta vasten.

Aamun ihana pimeys ja hiljaisuus

Pimeä aamuhetki, kun koko talo ja lähiympäristö tuntuu vielä nukkuvan, on parasta aikaa päivässä. Hiljaisuus on herkullista, ja nautin siitä yhdessä marjasmoothien ja kahvin kanssa. Luen vähän hartauskirjoja ja Raamattua, ja mieli on täydellisessä levossa.

Jos välillä kaipaankin sitä, että olisi kumppani, jonka kanssa jakaa elämää ja kokemuksia, niin aamuisin en sitä yleensä kaipaa. Tuskin löytyisi ketään, joka jaksaisi olla riittävän hiljaa rinnalla rouskuttamatta kurkkuleipäänsä tai hörppimättä eriparisilla huulillaan kahvia. Toisaalta, voisihan se olla välillä mukavaa vaihtaa ajatuksia tuoreista uutisista, Raamatun viisauksista tai alkavan päivän odotuksista.

Aamunäkymä ikkunasta, kun on vielä pimeää ja näkyy vain talojen mustat ääriviivat aamutaivasta vasten.

Puhe on ihmisen tekemää

Jatkoin tänään puheen valmistelua ensi viikon tapahtumaan. Aineisto on jo hyvin kasassa, mutta ongelmani tuntuu aina olevan rakenne. Haluan saada pohdinnat järjestykseen, johon oma logiikkani yhtyy. Ja haluan rakenteen yleensä olevan saumaton. Ajatus ei saa hypätä asiasta toiseen ilman yhteyttä. Se on välillä turhan tiukka vaatimus. Ei kaikki ole aina niin virtaviivaista.

Testasin eilen sitä, miten tekoäly laittaisi tekstini rakenteellisesti sujuvaan järjestykseen, jossa ei ole turhaa toistoa ja aihe etenee loogisesti. Laittoihan se, mutta samalla se kadotti kaiken persoonallisen äänen, jätti asioita pois ja veti mutkia suoraksi. Ei mennyt jatkoon, joten esitys on edelleen ihan ihmisen tekemää.

Hyvä hammaslääkäri

Julkinen terveydenhuolto näytti taas tänään suotuisat kasvonsa. Yritin varata aikaa suuhygienistille, kun muistui mieleen, että vuosi sitten sovittiin seuraavasta käynnistä tälle kuulle. Varausta tehnyt hoitaja ehdotti kuitenkin, että varattaisiin sitä ennen aika myös hammaslääkärille tarkastukseen. No mikä ettei!

Hammashoitolan käytävä ja vastaanottohuoneiden ovet.

Hammaslääkärikäynti oli napakymppi!

Parasta oli kuitenkin se, että sain peruutusajan samalle päivälle. Niinpä hampaat on nyt tarkastettu ja hyväksi todettu. Sain oikein kehujakin, miten hyvin ”kotihoito” toimii. Ja hammaslääkäri oli älyttömän ystävällinen, kertoi selkeästi koko ajan, mitä tekee, ja tutki koko suun perusteellisesti röntgenkuvineen päivineen. Hän otti myös hienosti huomioon, että struuman takia asennon piti olla juuri sopivasti kallellaan ja että nieleminen oli välillä vaivalloista.

Hehkutan siis taas osaltani Suomen julkista terveydenhuoltoa! Toivon vain, että jokaisen kohdalla olisi yhtä hyvin.

Naapuri lahjoitti muuttolaatikoita

Kerrostalossa, joka on ovikoodin takana, kukaan harvoin soittelee yllättäen ovikelloa. Tänään naapuri soitteli. Ollaan tavattu pari kertaa rapussa ja juteltu vähän.

Rauhallinen naapuri

Ensimmäisellä kerralla hän kyseli onnettomana, olinko kirjoittanut lapun, joka oli työnnetty hänen postiluukustaan sisään. Siinä valitettiin, että hänen asunnostaan kuuluu meteli iltakymmenestä aamuseitsemään. En ollut, sillä en juurikaan ole kuullut ääniä hänen asunnostaan. Muista asunnoista kylläkin.

Sain kuulla, että hän on portugalilainen ja työssä jossain avaruusteknologiayrityksessä. Ilmeisen fiksu kaveri siis.

Muutto Saksaan

Tänään hän tarjosi minulle ylimääräiseksi jääneitä kasattavia pahvisia muuttolaatikoita. Vaikka en niitä juuri nyt tarvitse, otin ne ilomielin vastaan. Koskaanhan ei tiedä, milloin muutto on edessä. 

Hän muuttaa ensi viikolla Müncheniin, ilmeisesti tyttöystävän perässä. Kehuin kaupunkia kauniiksi, ja maata myös. En huomannut kehaista tyttöystävää, mutta en ole kyllä häntä tavannutkaan. Saksa nostaa aina lämpimiä muistoja mieleen, vaikka en siellä viime vuosina ole käynytkään, lukuun ottamatta parin vuoden takaista yllätysyöpymistä Frankfurtissa, kun myöhästyin myrskyn takia jatkolennolta.

Kunpa saisin tilalle yhtä rauhallisen ja mukavan naapurin. Kyseinen asunto on airbnb-asunto, joten koskaan ei tiedä, millaista jatkuvasti vaihtuvaa porukkaa seurakseen saa. Matkalaukkujensa kanssa edestakaisin kolistelevat vierailijat eivät ole parasta, mitä naapuriksi toivoisi. Laitan kädet ristiin, että kävisi hyvin.

Taloyhtiön pesutuvan pyykkikone ja keltainen pyykkikori.

Uusi pyykkikoneeni on taloyhtiön pesutuvassa, ja mattojahan siinä ei sitten pestä!

Pesukone heitti viimeisen veivinsä

Pesukoneelle ei eilen käynyt hyvin. Se palveli tunnollisesti ja kunnollisesti 16–17 vuotta, mikä on nykytekniikalle pitkä aika. Mutta eilen se väsyi ja lopetti toimintansa. Linkousäänet pari viikkoa takaperin olivat jo vähän vihjailleet moista.

En aio kutsua korjaajaa, sillä epäilen, että voiteet tulevat helposti kalliimmaksi kuin kintaat, kuten sanotaan. En ajatellut kuitenkaan hankkia uuttakaan konetta. Eilen kävin linkoamassa märäksi jääneet pyykit taloyhtiön pesutuvassa, jossa pyykit saa pestä ilmaiseksi. Siellä on hyvä kone ja nopeat ohjelmat, ja ehdin kyllä kuntoilla portaissa edes taas pyykkieni kanssa vallan mainiosti.

Alun harmitus vaihtui siis melko nopeasti ajatukseen siitä, että eipä tässä ole hätää. Jatkossa pyykkäykset vain hoidetaan vähän toisin.

Haluan vain kotiin kirjan ääreen

Parina viime yönä sade on herätellyt keskellä yötä. Kun etelästä tuulee ja kovaa, sade hakkaa kunnolla etelän suuntaiseen makuuhuoneen ikkunaan. Nämä ovat taas näitä syystuulien aikoja, joista kyllä tykkään. Etelätuuli on mukavan lämmin, mutta huono puoli on se, että rannassa, jossa käyn uimassa, etelän suunnasta mereltä tulevat aallot haittaavat uimista. Uin mieluummin tyynessä kuin pyristelen aallokossa.

Merimaisema, jossa meri on tummansininen ja taivas punaisen ja sinisen sävyinen.

Ulkona ihmiset ahdistavat

Siksi olenkin viime päivinä uinut vähän valikoidusti. Muutenkin päivittäisen meriuinnin into on aavistuksen hiipunut. Nautin siitä kyllä joka kerta, mutta lähteminen on käynyt vaikeaksi. Ihmiset ahdistavat. Se ei kuulosta hyvältä, mutta on totta. 

Alueen koiranomistajat ovat pahimpia. Aina valittamassa, että pyöräilen heidän mielestään väärässä paikassa, vaikka pyöräilen juuri pyöräilijöille tarkoitetuilla teillä. Sitten samaiset koiranulkoiluttajat teettävät koiriensa tarpeet uimarannalle tai tuovat lemmikkinsä haukkumaan laiturille tai pyörimään muiden uimareiden jaloissa sillä välin kun käyvät itse meressä. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta se on jatkuva harmitus eikä tunnu muuttuvan. Yritän olla katsomatta ja välittämättä, mutta joku onnistuu aina painamaan väärää nappia ja haluan vain palata suorinta tietä kotiin.

Unelmien mielikuva

Mielikuvissani siintää rauhallinen uimaranta, jossa kukaan ei hauku, kailota puhelimeen, näppäile sitä tai soita musiikkia. Lokitkaan eivät kilju. On vain hiljaisuus, laineiden äänet ja raikas vesi. Kenties joku tuttu ihminen, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa tai olla vain hiljaa ilman että se häiritsee kumpaakaan. Jos sellainen ranta olisi tarjolla, voisin vaikka ottaa mukaan kirjan ja syventyä hetkeksi siihen uinnin jälkeen. Nykytilanteessa kotisohva vetää pidemmän korren.

Klassikot kiehtovat

Aloin taas lukea uutta klassikkokirjaa, Tolstoin Anna Kareninaa. Luen harvoin kirjoja kahteen tai useampaan kertaan, mutta tämä on poikkeus. Luin kirjan hetken Italiassa asustellessani 30 vuotta sitten ja vieläpä saksan kielellä. Kirja oli saksalaisen kämppikseni lainaama. Nyt pääsen lukemaan suomeksi, ja huomaan, että paljon kirjan sisällöstä on unohtunut. Mutta se on edelleen yksi lempikirjoistani. Mietin vain, miksi klassikoiden täytyy aina olla niin tuhottoman pitkiä. Tämäkin on yli 900-sivuinen. 

Anna Karenina -kirjan kansi, jossa on mies ja nainen sylityksin.

Lempiklassikkokirjani toistaiseksi on monella tapaa raastava Anna Karenina, jossa kuitenkin sivujuonena on hieno kuvaus miehen nimeltä Levin uskoontulosta.

Jostain syystä haluaisin kahlata läpi vanhoja klassikkokirjoja. Johtunee siitä, että nykykirjallisuus on usein kovin heppoista. Tarvitsen jotain vahvempaa. Mielessä on jo muutama seuraava. 

Dostojevski vai Tolstoi?

Haluaisin vihdoin lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset, joskin se on sivumäärältään vielä pidempi kuin Anna Karenina: lähes tuhat sivua. Tosin en ymmärtänyt ollenkaan Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen saamia kehuja, sillä pidin kirjaa lähinnä pitkäpiimäisenä omantunnon kolkutuksen veivaamisena. Siksi olisi ehkä parempi pysyä Tolstoissa. Sota ja rauha on vielä lukematta, mutta siinä niitä sivuja vasta onkin, yli tuhat.

Kai se pituus on osaltaan aidon klassikon mitta.

Nyrkin kokoinen soittokello

Viime aikoina tekemäni ostokset eivät ole menneet aivan putkeen. Kerroin juuri lauantaina hommanneeni uuden puhelimen, kun vanha näytti sellaisia merkkejä, että alkaa olla loppulaulujen aika. 

En kuitenkaan jaksanut alkaa asennella puhelinta enää lauantai-iltana, vaan jätin pyhätöiksi. Sanonta kuuluu, että piru vie pyhätöistä puolet. No ei vienyt, mutta vei kyllä uuden puhelimen ilosta aimo palasen. 

Olin vain googlannut netistä haluamani iPhonen sen sarjanumerolla ja yllätyin iloisesti edullisesta tarjouksesta. En lukenut sen tarkemmin puhelimen ominaisuuksista, sillä järjestysnumero kertoi, että parannusta edelliseen on joka tapauksessa reilusti.

Karvalakkimalli

Vaan kun sain puhelimen asennettua, katsoin ensimmäisen kerran puhelimen taakse ja ihmettelin, miksi siellä on vain yksi kameran linssi. Ei näyttänyt hyvältä, mutta syy edulliseen hintaa alkoi kirkastua. Olin ostanut jonkin kyseisen sarjanumeron karvalakkimallin, jossa juuri se ominaisuus, jonka toivoin olen reilusti parempi kuin edellisessä puhelimessani eli kamera, olikin omia käyttötarkoituksiani ajatellen aiempaa huonompi. Kamerassa oli vain yksi takakamera eli ei mahdollisuutta ottaa laajakulmakuvia. 

En ollut edes tiennyt, että kyseisestä mallista oli myös tällainen kevytversio ja siksi en kiinnittänyt huomiota nettisivuilla nimen perässä olevaan mallimerkintään, pikkuruiseen e-kirjaimeen. Sätin itseäni lopun päivää ja mietin keinoa palauttaa puhelin, mutta sitä ei ollut. Kun se on käynnistetty ja tiedot ladattu, se on käytetty kännykkä, vaikka ei olisi soitettu yhden yhtä puhelua.

Ei auta kuin tyytyä kohtaloonsa ja unohtaa laajakulmakuvat. Harmittaa, mutta minkäs mahdat! Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Kunnon soittokello

Iltakävelyn jälkeen hain sitten innoissani postin automaattiin saapuneen paketin. Olin tilannut Biltemasta Jopooni kunnon soittokellon, kun kaupungista ei saa muita kuin onnettomia jousella toimivia kilkuttimia, jotka hajoavat saman tien. Tai sitten kelloja, jotka ovat melkeinpä kalliimpia kuin itse polkupyörä.

Valitsin oikein perinteisen vanhan ajan tyylisen soittokellon, ja ajattelin, että varokaa kaikki pyöräteillä törttöilevät jalankulkijat, nyt tulee sellaista kilkatusta, että tukka lähtee. Ja sitä todella tuli! 

Omena ja samankokoinen pyörän soittokello rinnakkain.

Nyt on kyllä soittokello koolla pilattu! Omenakin jää pieneksi.

En voinut olla nauramatta, kun purin paketista vähintäänkin oman nyrkkini kokoisen soittokellon. En tiedä, mihin XL-koon fatbikeen (suom. läskipyörään) kello on tarkoitettu, mutta ei sitä ainakaan Jopoon voi kiinnittää. Sehän kaataa kokonsa puolesta koko polkupyörän!

Tätä ne nettitilaukset ovat, kun ei näe luonnossa tuotteita. Pitäisi joka sana lukea tarkasti, mitat ja merkit ja mallien numerot ja mielellään desimaalitkin. Kuvien sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kovin olivat hiljaa tällä kertaa.

Tapiolassakin voi eksyä

Tilasin eilen netin kautta uuden puhelimen, kun vanha on temppuillut jo jonkin aikaa, ja lähin noutopaikka oli Tapiolassa. Päätin ottaa reissun retkeilyn kannalta ja yhdistää siihen myös käynnin Espoon modernin taiteen museoon Emmaan, kun nyt kerrankin sillä suunnalla olisin. Seikkailuksi se meni. Oli kuin olisin ollut ulkomailla; niin pihalla olin. Eli kun kaipaa ”eksotiikkaa”, riittää, että lähtee naapurikaupunkiin.

Lue lisää

Kopsetta ja kokkausta

Luulen, että heräsin tänään kavioiden kopseeseen. Nukun vielä ikkunat raollaan, jotta ilma pysyy raikkaana. Uni on syvää, eikä paksujen peittojen alla tule kylmä. Mutta raollaan olevista ikkunoista alkaa aamusella kuulua jos jonkinlaista ääntä, etenkin jos sattuu nukkumaan vähänkään pidempään eli kahdeksaan yhdeksään.

Lue lisää

Kolmen ässän viikonloppu

Viikonloppuna hyppäsin junaan ja matkasin Villähteelle serkun ja hänen vaimonsa vieraaksi. Siellä vastaanotto on aina yhtä vieraanvarainen. Viikonlopun aikana sain hemmotella itseäni kolmella ässällä. Oli nimittäin tarjolla saunaa, seuraa ja syömistä. Kaikki hyvää sellaista.

Saunaa

Jokainen minua vähänkään tunteva tietää, että rakastan saunomista. Olen kiitollinen jokaisista tarjotuista löylyistä nyt, kun itsellä ei enää ole saunaa. Oikein harmittaa joskus, kun näkee, että joillakin on sauna romuvarastona. Se on tuhlausta, sillä minun asunnossani siellä kylvettäisiin vähintäänkin pari kertaa viikossa. Villähteellä löylyt ovat erityisen makoisat ja maisema huikea suoraan Kymijärvelle.

Syömistä

Serkku ja hänen vaimonsa ovat kulinaristeja, eikä heillä mauissa kitsastella. Uutena makuna sain nauttia lohileivän päälle asetelluista pikkelöidyistä sinapinsiemenistä. Katkarapupasta oli kermaista, sisäfile mureaa, ja siihen mätsätty punaviinikin oli ehtinyt kehittyä sopivan nahkeaksi viinikaapissa.

Katkarapupastaa lautasella ja taustalla tuikkukynttilöitä.

Katkarapupasta, kuten kaikki muutkin herkut, maistuivat. Onko mitään parempaa kuin syöminen hyvässä seurassa?

Seuraa

Seurana oli paitsi mukavia ihmisiä, myös vilkas valkoinen karvapallo nimeltä Helmi. Vastaanotosta päätellen se tunnistaa jo minut; niin hurja pyöriminen kävi ympärillä. Ihaninta on, että jos Helmi herää ennen minua, se on jo yläkerran portaiden päässä odottamassa ja ilmaisee ääneen, että minäkin voisin jo nousta.

Helmi on hellyydenkipeä ja terävä. Se kääntelee päätään 180 astetta kerralla, mikä on kaikkein hauskinta, ja tanssii kahdella jalalla halutessaan jotain.

Valkoinen Helmi-koira portaiden edessä.

Helmillä on tapana odotella portaiden yläpäässä, että heräisin jo leikkimään.

Opettelemista on vielä siinä, mitä saa sanoa ja mitä ei, ja mitä voi tehdä ja mitä ei. S-sanaa ei saa sanoa, eli saunasta ei saa puhua ääneen, tai Helmi ryntää mukaan. Keitettyä kananmunaa ei napauttaa rikki, tai Helmi tahtoo osansa kananmunasta. Ja koska Helmi ei ole mikään noutaja, sille on selkeästi ilmaistava, jos haluaa, että se noutaa Keke-ankan tai pehmoketun, jonka sille heittää.

Opeteltavaa siis riittää, mutta niinhän se on, että oppia ikä kaikki. Jospa ensi kerralla muistaisin paremmin.

Kimolan kanavamaisema.

Lauantaina ajeltiin Iitin maalaismarkkinoille ja käytiin katsomassa Suomen uusinta kanavaa eli Kimolan kanavaa.

Pettymyksen päälle omenapiirasta

Viime aikoina on tullut osteltua tavallista enemmän sokeria, voita ja omenoita. Johtuu siitä, että olen leiponut yhden jos toisenkin omenapiiraan. Niitä on ollut kiva viedä tuliaisina tai kiitoksina ystäville. Sitä paitsi kotiin tulee sen myötä ihana leivonnaisten tuoksu. Niin kuin tänäänkin.

En vain ole edelleenkään varma siitä, miltä sokerin ja voin tulisi näyttää, kun se on vaahdotettu tai vatkattu vaahdoksi. En usko koskaan tehneeni sitä loppuun asti, sillä minusta vaahto näyttää aivan erilaiselta kuin se voi-sokeriseos, johon minulle on tapana lisätä muut ainekset. Aika loppuisi kesken, jos jäisin odottelemaan vaahtoa. Kermavaahto on aidosti vaahtoa, mutta voi ja sokeri – eikö se ole pikemminkin vain vatkattua seosta?

Pettymysviikko

Tänään olen jo melko lailla täydessä terässä, mutta pari päivää meni pettymyksestä palautuessa. Tai oikeastaan pettymyksessä rypiessä. Sain uutisen, jonka olisin toivonut olevan päinvastainen. Vaikka olin ehtinyt varautua siihen, putosin silti syvälle. Tuli tyhjyys ja lamaannus ja ajattelin, että lyön hanskat tiskiin kokonaan.

Onneksi aina löytyy edes joku, joka jaksaa kuunnella ja kannatella, kun ei itse jaksa. Oma uskokin oli koetteella tavalla, jota en ole aiemmin käynyt läpi. Toivottomuutta ja epäuskoa on ollut ennenkin, mutta menneellä viikolla tuli täydellinen tyhjyys. 

Kun tulevaisuuden näkymä pimeni hetkeksi, tuntui kuin Jumala olisi kääntänyt selkänsä, niin että jäin yksin kylmään harmauteen. Niinhän ei todellisuudessa käy, mutta tunne voi puhua muuta. Jäsenet eivät liikkuneet, eikä niitä juuri huvittanut edes liikuttaa. Istuskelin pitkiä aikoja vain aloillani tuijottaen tyhjyyteen.

Omenapiiras pöydällä.

Omenapiiraista tulee kotiin NIIN hyvä tuoksu!

Lounasta Stockmannilla

Siksi olin iloinen, kun eilen oli pakko lähteä kotoa liikenteeseen, vaikka kyseessä olikin vain käynti anopin kanssa Stockmannilla asioilla. Hänelle pelkkä taksimatka kaupungin läpi on nykyään elämys. Kun pääsee ulos palvelutalosta ja näkee vanhoja tuttuja maisemia ja kaupunkikuvan jatkuvaa muutosta. 

Sanoinkin hänelle, että jos minulla olisi auto, kuljettelisin häntä eri puolilla kaupunkia vaikka joka viikko. Jos nimittäin ihminen ilahtuu niin pienestä, se olisi sen arvoista.

Meillä oli tarkoitus syödä yhdessä lounasta, mutta anoppi oli jostain syystä päättänyt, ettei syökään. Arvelen hänen epäilleen, ettei paikka, jossa meillä oli tarkoitus syödä, vastaisi hänen odotuksiaan. Koska olin syönyt aamiaiseni poikkeuksellisesti jo viideltä, pidin kiinni lounaasta ja tilasin makoisan lohibowlin. Anoppi halusi katsella sivusta ja joi vain kupin espressoa. 

Mutta en voinut olla näkemättä kulhoani kohtaan hapuilevia katseita ja tarjosin maistiaiset. Riisiä, reilusti lohta, avokadoa, punakaalta, kevätsipulia ja makoisaa kastiketta, ja kaikki pehmeää ja helposti syötävässä muodossa. 

– Kylläpä olikin hyvää!
– Entä jos tilaisimme sinulle kuitenkin oman aterian?
– No pitäisikö? Ehkä me voitaisiin… 

Enkä ole pitkään aikaan nähnyt hänen syövän niin hyvällä ruokahalulla. 

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen