Tiistai 21.4.2026

Kaikkien isojen ja vähän pienempienkin koetusten keskellä me tarvitsemme keidashetkiä. Keitaita, joiden rehevyys ja kosteus peittoaa ympäröivän aavikon kuivuuden. Paikkoja ja aikoja tai edes pienen pieniä hetkiä välissä, jolloin voi virkistyä puuduttavasta arjesta tai koetusten ristitulesta. 

Tänään minulla on todellinen keidaspäivä. Kun kuulo yhtäkkiä vaimeni toisesta korvasta viikonloppuna, sain heti eilen apua ja nopean lääkityksen terveysasemalta sekä täksi aamuksi lähetteen korvaklinikalle. Kuten terveysasema, myös tarvitsemani HUS:sin korva-, nenä- ja kurkkutautien kiireetön päivystys sattuu olemaan lähes kulman takana parin korttelin päässä. 

Auringonpaisteinen merimaisema Kaivopuistossa.

Pyörälenkki auringonpaisteessa teki hyvää. Aurinko on paistanut tänään sisäisestikin.

Etuoikeutettu terveyspalvelujen käyttäjä

Alle tunnin odotus meni sutjakkaasti hyvän kirjan parissa. Luen vihdoin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa Jää. Se oli pari vuotta sitten mukanani matkalukemisena Albaniassa, mutta ei oikein lähtenyt siellä lentoon. Lomalla kaipasin vähän rennompaa kirjallisuutta, ja sitä taas tarjosi Philip Teirin Neitsytpolku – katu, joka sekin sijaitsee kulman takana. Kirja ihastutti minut Teirin tyyliin kirjoittaa, ja sittemmin on tullut luettua häneltä muutakin.

Terveydenhuollon tila ei Suomessa ole hurrattava, etenkään pienillä paikkakunnilla ja vähänkään pohjoisemmassa kuin Kehä kolmonen. Niin monia terveyskeskuksia on lakkautettu ja hoitotoimintoja siirretty isoihin kaupunkeihin, että suuri joukko suomalaisia joutuu matkustamaan kymmeniä, ellei jopa satoja kilometrejä päästäkseen minkäänlaiseen hoitoon. Olen siis kovin etuoikeutettu, kun olen saanut nopeasti apua ja vastauksia, joita olen viime aikoina tarvinnut yllättävän paljon. Laskin juuri, että olen tämän vuoden puolella saanut kiirevastaanoton palveluja jo neljästi, kaikki oirearvion perusteella, ja yksi niistä vieläpä erikoissairaanhoidon puolelta. Olen siis osaltani kiitollinen julkisen puolen toiminnasta, joskin ymmärrän, ettei se ole kaikille todellisuutta. Toivoisin, että olisi.

Ystävällisin voimin tutkittu

Kuulotutkimukset tehtiin tänään ja tilannetta seurataan muutaman kuukauden kuluttua. Toisen korvan kuulo on selkeästi alentunut, etenkin korkeiden äänten osalta. Jos haluaa etsiä pilvestä hopeareunusta, niin se on se, etteipä naapurien möykkä ja kirkuminen kuulu yhtä kovaa kuin tähän asti. Aina on siis kaikessa jotakin hyvääkin. 

Alkuun säikähdin, että kuulon alenema liittyisi kaulalta pääsiäisen aikaan löytyneeseen kyhmyyn, kun ovat samalla puolella. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Kyhmy kuvataan ensi viikolla, joten sitten tiedän siitä enemmän. 

Keidashetkiä näistä koetuksista syntyi jokaisen korvapäivystyksen työntekijän myötä. Eilinen terveyskeskuslääkäri oli huippu, korvaklinikan vastaanotossa ollut nuori mies oli enemmän kuin avulias ja kohtelias, ja korvalääkäri oli kuin rukousvastaus, jossa pyysin mukavaa ja lempeää lääkäriä. Oma sydän lämpeni erityisesti, kun ujohkon oloinen nuori audionomi-opiskelijamies tuli noutamaan minua audiogrammiin eli kuulotutkimukseen esitellen itsensä ja kysyen, sopisiko että hän on paikalla tutkimuksen aikana. Totta kai sopi! Ja hän hoiti hienosti koko tutkimuksen omatoimisesti. Voi kun aina saisi olla yhtä ystävällisten ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tekemisissä!

Rukousystävät on rakkaita

Keidaspäivä parani entisestään, kun ystävä kertoi saaneensa minut sydämelleen ja soitteli. Hän oli kokenut vahvasti, että elämässäni on meneillään jotain, johon tarvitaan rukousta. Kiitos Pyhä Henki, että muistat ja muistutat minusta niille, jotka ovat rukoilevia. Jokainen rukous on tärkeä ja tie Jumalan korviin. Tämän ystäväni kanssa olemme tavanneet vain kerran, mutta meitä yhdistää yksi Henki, joka on opettanut meitä monella tapaa samoin ja antanut sitä kautta vahvan yhdyssiteen. Olen kiitollinen tästä(kin) ystävästä ja tämänpäiväisestä rupatteluhetkestä. Kuin keitaalla.

Eiranrannan merimaisema laiturilta käsin.

Tänään uin jo melkein puoliväliin rantaa – pisimmälle sitten taakse jääneen talven.

Auringonpaistetta ja kuppi kahvia

Iltapäivällä tein vielä pikaisen pyörälenkin ja annoin auringon ja vastatuuleen poljettujen kilometrien lämmittää posket punaisiksi. Sen päälle lähdin mereen uimaan ja uinkin talven jälkeen pisimmän matkan, niin hyvältä se tuntui. Kun olin pukemassa, rannalla istuskellut vanhempi nainen käveli ohi ja pysähtyi juttelemaan. Arveli uinnin tehneen hyvää. Hän oli ihastellut, miten uin niin rauhallisin vedoin pitkään ja nautiskellen. Juuri niin olin tehnyt. Keitaalla, joka oli meren kostea. 

Kotona keitin tuttuun tapaan kupin kahvia ja jatkoin kirjoitushommia. Sain viime viikolla mielenkiintoisen kirjoitustehtävän, ja myös pari omaa pikku projektia innostavat. Ne ovat keskenään niin erilaisia, että niiden välillä vuorottelu on kuin sitä vaihtelua, jota keitaatkin tuovat kuvainnollisesti elämään ja sen rutiineihin.

Käytän taas kerran lausetta, jonka jompikumpi lapsista joskus sanoi: On ollut hyvä päivä.

Sunnuntai 12.4.2026

Olenpa ollut taas laiska kirjoittelemaan. On tullut iltaisin nautittua mieluummin kauniista alkukevään illoista. Ollaan kävelty ystävän kanssa monena iltana lähisaarilla Uunisaaressa, Liuskasaaressa ja Sirpalesaaressa. Nyt saariin pääsee vielä Uunisaaren siltaa pitkin, mutta se nostetaan taas ensi viikolla pois veneiden tieltä, kun veneilykausi käynnistyy kunnolla.

Näkymä Uunisaaresta.

Iltanäkymä Uunisaaresta kohti Ullanlinnaa.

Kesällä saarissa tulee käytyä harvemmin, kun niihin pääsee vain lautalla. Lautalle eivät käy edes HSL:n liput, joten hinta on aika paljon arvokkaampi ja siksi tulee mieluummin käveltyä ilmaisilla ilmansuunnilla.

Saarten rauha ja maisemat häikäisevät

Saarilla maisemat ovat häikäisevät. Meri ympäröi kaikkialla, ja iltaisin kun tuuli on usein jo tyyntynyt, laineiden rauhallinen loiske rantakiviin rauhoittaa ihmeellisesti. Ystävän kanssa usein vain istutaan (kylmällä) kalliolla ja tuijotetaan pitkään merelle. Ihan hiljaa. Parasta on se rauha ja hiljaisuus. 

Kallioiden kirjavia muotoja ja meri.

Ystävän kanssa ihaillaan usein vain kallioiden muotoja kuvioita, jotka luonto on muovannut vuosien mittaan.

Ihaillaan myös kallioiden kuvioita. Ne ovat muodostuneet vuosien myötä, kun tuulet ja vesi, lumi ja jää ovat vuoroin tai yhdessä kuluttaneet niiden pintaa. On ohuempia ja leveämpiä viivoja, kaarevia ja suoria, vaaleita ja punertavia. Kallioilla ja kumpuilevilla alustoilla taiteilu tekee hyvää kropalle ja erityisesti selälle, kun joutuu vähän tasapainoilemaan.

Lokkien reviirillä

Lokeista en tykkää, mutta saarilla ne ovat omalla reviirillään. Sinne ne kuuluvat, eivät Kauppatorille jäätelöitä ryöstelemään tai talojen katoille kirkumaan, niin ettei aamuyöstä saa enää unta. Pahinta kirkuminen on etenkin niiden pesimäaikaan. Puolustavat poikasiaan kai. Mutta rannan läheisyydessä asuessa niihin on ollut pakko tottua, sillä niitä on joka paikassa.

Näkymä Sirpalesaaresta.

Näkymä Sirpalesaaresta Eiraan. Agricolan kirkon torni pilkistää talojen keskeltä.

Sunnuntailounas

Sunnuntaipäivien uudeksi rutiiniksi on muodostunut palvelutalon lounas anopin seurassa. Kävelylenkit anopin luo eivät enää onnistu, sillä matka piteni reilusti entisestä ja kestää nyt bussilla nelisenkymmentä minuuttia. Mutta pääsen kotoa perille asti samalla bussilla, joten matkan voi hyvin käyttää lukemiseen, kun ei tarvitse vaihtaa välinettä moneen kertaan. Kirjan kanssa aika kuluu hujauksessa.

Olen muutenkin pyrkinyt vähentämään kännykän skrollausta ja tarttumaan sen sijaan kirjaan, sillä huomasin, että kännykän näytöstä on tullut turhan rakas. Kirjat kehittävät, rauhoittavat ja raastavat silmiäkin vähemmän kuin kännykän näytöllä pyörivät lyhytvideot tai uutisten näköalaton negatiivisuus. Sillä juuri muuta en kännykästä ja sosiaalisesta mediasta enää seuraa. 

Tyyni meri ja pieni nostokurki satamassa.

Tällaiset tyynet iltamaisemat rauhoittavat – toisin kuin Hesarin tai minkään muunkaan median aina negatiiviset uutiset.

Uutiset on huonoa ruokaa

Otin pitkästä aikaa Hesarista lyhyen tilauksen, mutta jouduin toteamaan parissa päivässä, etten enää kykene lukemaan uutisia kuten ennen. Ne ovat pelkkää tuskaa, vastakkainasettelua, tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta tai ihmisen ahneudesta. Mitään niistä en elämääni kaipaa. Koska uutisarvoa on vain huonoilla uutisilla, hyvää on etsittävä jostain muualta kuin lehtien sivuilta. Onneksi jokaisella on valta päättää, millä itseään ruokkii.

Torstai 2.4.2026

Aprillipäivä meni enkä jaksanut juksata ketään. Somessa oli pakko välillä miettiä, onko jokin uutinen aito vain pelkkää aprillipilaa. Tekoälyn enemmän ja vähemmän surkeat tuotokset ja jos jonkinlainen humpuuki ja ties minkä alan tietäjät ovat jo niin peruskauraa, että mikä tahansa päivä tarjoaa nykyään omat aprillipilansa. Yritän siis itse edes pysyä asiassa.

Menneellä viikolla koin taas huikeita kulttuurielämyksiä. Sunnuntaina kävimme ystävän kanssa Ateneumissa katsomassa Eero Nelimarkan näyttelyn. Se oli laaja, monipuolinen ja upeasti kuratoitu näyttely, jossa sai huokaista monta kertaa syvään. Minulle taide on parhaimmillaan sitä, kun saan ihailla jonkun uskomatonta lahjakkuutta ja siveltimen, palettiveitsen tai kynän vetoja, joista muodostuu toisinaan jopa valokuvaa muistuttava teos tai joista syntyy tunnelma, johon tahtoisin astua, koska se on niin levollinen, raikas tai houkutteleva.

Eero Nelimarkan Seinäjoen lakeutta kuvaava maalaus.

Lakeus ja taustalla näkyvä Seinäjoen Lakeuden Risti olivat Eero Nelimarkan näyttelyn pysäyttävintä antia. Mutta valokuva on teoksesta vain varjo. Taulu on nähtävä tilassa.

Pohjalaista kotiseuturakkauttako?

Nelimarkka oli syntyjään pohjalainen, kuten minäkin. En tiedä, johtuuko kotiseuturakkaudesta, mutta suurimman vau-efektin koin erään suuren taulun edessä. Siinä oli kuvattuna pohjalainen lakeus sinne tänne ripoteltuine latoineen ja taustalla näkyi Seinäjoki, jonka tunnisti ennen kaikkea Lakeuden Ristin korkeasta tornista. Seinäjokea en voi parhaalla tahdollanikaan kutsua kauniiksi kaupungiksi, mutta Nelimarkan Seinäjoki-aiheinen taulu salpasi hengen.

Jouduin kuitenkin huomaamaan kyseisen taulun osalta, että (valo)kuva voi kertoa tuhat sanaa, mutta ei se vastaa aitoa kokemusta ja tunnetta taulun edessä. Samoin kävi Johanneksen kirkkoa hämyssä kuvanneelle taululle. Se puhutteli Ateneumin seinällä, mutta jäi harmaaksi ja vähän mitään sanomattomaksi valokuvassa.

Eero Nelimarkan maalaus Johanneksenkirkko hämyssä.

Nelimarkan Johanneksenkirkko hämyssä oli Ateneumin seinällä upea, mutta jää valokuvassa vähän vaisuksi. Käy katsomassa paikan päällä!

Alkuviikosta pääsin anopin kanssa katsomaan Red Nose Companyn esitystä Aleksis Kivestä, palvelutaloversiona. Olen nähnyt pidemmän version ystäväni kanssa parisen vuotta sitten Kansallisteatterissa, ja se oli parasta näkemääni teatteria pitkään aikaan. Tärkeintä tällä viikolla oli kuitenkin tuoda anopille vähän virkistystä uusissa olosuhteissa.

Red Nose Companyn näyttelijä näytelmässä Aleksis Kivi.

Red Nose Companyn Aleksis Kivi on pienin elkein toteutettua kahden miehen teatteria.

Esitys oli hyvä ja peittosi mennen tullen vaikkapa jokin aika sitten Ryhmäteatterissa näkemäni Pentti Saarikoskesta kertovan näytelmän The Poet of Finland. Ymmärrän, että alkoholi hallitsi Saarikosken ja hänen lähipiirinsä elämää, mutta sitä örvellystä en olisi millään jaksanut katsoa kahta tuntia. Viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin osoittelulla. Hänen elämässään olisi kenties ollut muutakin merkittävää, jonka olisi voinut nostaa teatterin lavalle.

Helsingin tuomiokirkko ja krypta.

Kiirastorstain ehtoollisella Tuomiokirkossa.

Kiirastorstaina tykkään käydä ehtoollisella. Onneksi Tuomiokirkossa oli päivätilaisuus, illalla tulee vieraita juuri niihin aikoihin, kun useimmissa kirkoissa on kiirastorstain ehtoollinen. Edellisestä ehtoolliskerrasta on ehtinyt kohdallani kulua liian pitkä aika. Tuntui hyvältä pysähtyä yhteysaterialle, vaikka vierastankin luterilaisen messun jäykkyyttä ja kaavamaisuutta. Mutta ehtoollinen on yhteysateria ei vain Jeesuksen, vaan myös muiden kristittyjen kanssa. Siksi puitteet eivät ole oleelliset, vaan itse asia. Yhteys syntyy vain yhteydestä.

Keskiviikko 25.3.2026

Kuuntelen Yle ykkösen aamuradiota. Yle 1 on harvoja perinteisiä radiokanavia, jossa on vielä aidon radion tunnelmaa ja jota jaksan ja haluan kuunnella. Siellä ei ole toistuvana listana soivaa musiikkia ja kahden kolmen toimittajan sisäpiirijutustelua, vaan toimituksellista radiota silloinkin, kun se koostuu pääosin musiikista. Toimittaja ei rakenna juontoja omien elämänkohellustensa varaan, vaan vie kuulijan ammattitaitoisesti mukaan joko soitettavan musiikin taustoihin tai käytävään keskusteluun, sillä Ylellä on yhä myös keskusteluohjelmia toisin kuin useimmilla kaupallisilla kanavilla.

Kerrankin aamu on hiljainen. Yläkerrasta ei kuulu raapimista tai töminää eikä alakerrasta lapsen itkua. Vain seinänaapurin kaapinovi narisee. Saan keskittyä radion rauhoittavaan ääneen, aamiaiseen ja lueskeluun. 

Kaksi ruukkunarsissia ikkunalaudalla.

Narsissit pelmahtivat kukkaan yhdessä yössä. Älkäähän nyt kuihtuko ennen pääsiäistä!

Murheet valvottavat

Takana on rauhaton yö. Murheet painavat päälle, niin että uni on katkonaista. Kun herään yöllä enkä saa enää unta, laitan YouTubesta päälle jonkin puheen, jossa on rauhoittava sanoma. En tiedä, onko se toisen ihmisen rauhoittava ääni vai lohdullinen sanoma, joka saa uinahtamaan uudelleen. Tärkeintä on, että uni tulee.

Aamiaispöydässäkin murehdin turhia. Sillä sitä murhe on, turhaa. Sen huomaan taas, kun palaan lukemaan päiväkirjaani, johon kirjoitan käsin yleensä silloin, kun elämässä on meneillään jotakin askarruttavaa, ahdistavaakin, ja johon sitten saan uskossa vastauksia. Ennen joulua kirjoittamani tekstit muistuttavat, ettei ole hätää. 

Ruukkunarsissi ja puurasia ikkunalaudalla.

 

Vanhat askelmerkit apuna

Ihmisen muisti on niin lyhyt ja valikoiva, että on pakko kirjoittaa ylös saamansa johdatuksen askelmerkit. Ne ovat merkkejä, joihin voi sitten astua, kun näkymä on hukassa ja tuntuu, että vapisee vain paikoillaan.

Napsaisen pari kuvaa narsisseista, jotka ostin eilen ikkunalaudalle. Tällä kertaa ennakoin ja valikoin mukaani sellaiset, joissa oli jo pari auennutta kukkaa. En halunnut, että käy, kuten usein jouluna, kun hankin umpinaiset hyasintit ja jännitän aattoon asti, ehtiikö kukka näyttää yhtään väriään joulunpyhien aikaan. Taisin ennakoida liikaa, sillä narsissit ovat pelmahtaneet auki yhdessä yössä ja pääsiäiseen on vielä toista viikkoa aikaa. 

Voi olla, että ne ovat jo kuivahtaneet, kun pääsiäisen ilo on suurimmillaan. 

Sunnuntai 15.3.2026

Pari viimeistä viikkoa on mennyt muuttopuuhissa. Noup, en ole muuttanut itseäni, vain vähän Instagram-tiliäni – ja anoppia.

Aloitetaan Instagramista. Olen siivonnut podcastini Pari sanaa ja kuppi kahvia Insta-tilin, niin että siellä on enää vain podcastiin liittyviä postauksia. Laitan tilin nyt lepäilemään, sillä ainakaan lähitulevaisuudessa en näe jatkoa podcastille. 

Kalle Taivaisen teos Ricky Gervais Laterna Magican näyttelyssä.

Aina on hetki aikaa taiteelle. Lauantaiaamupäivän piristys muuttopuuhien keskellä oli visiitti Laterna Magican kahteen näyttelyyn. Kuvassa: Ricky Gervais, Kalle Taivainen.

Kirjahaaveita

Podcast voisi nostaa päätään enää siinä muodossa, että kasaisin jaksot soveltuvin osin kirjaksi. Se voisi olla seuraava tavoitteeni, mutta siihen vaaditaan aika paljon myötämielisyyttä muiltakin tahoilta, joten kädet ristiin, että kokoelmalle löytyisi asiasta kiinnostunut kustantaja. Se selviää vain tarjoamalla tekstejä eteenpäin.

Olen aika monta vuotta pantannut erinäisiä kirjoituksia kirjoituspöydän laatikossa, vaikka ne todellisuudessa ovatkin tietokoneella, joten nyt olen päättänyt ottaa härkää sarvista. Kelvottomat tekstit palautuvat takaisin; sen suurempaa vahinkoa ei voi tulla, mutta mikään ei joka tapauksessa etene pelkäämällä epäonnistumista. Jos niin käy, sitten on vain uskottava, että on syytä hakeutua toisenlaisiin hommiin.

Henkilökohtainen tili

Some-elämäni jatkuu kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisenä henkilökohtaisella Instagram-tililläni, joka vasta parahtelee synnytystuskissaan. Käy kuitenkin kurkkaamassa ja tule seuraamaan, jos elämäni käänteet kuvina kiinnostavat. Osoite on @tuijaniskanen.fi.

Marcus Bomanin valokuvateos Laterna Magican näyttelyssä.

Myös Marcu Bomanin valokuvat Laterna Magicassa veivät minut mukanaan. Upeita!

Muutto palvelutaloon

Somemuuton ohella olen ollut jeesailemassa, kun anoppi on muuttanut palvelutaloon. Läheisimmillä työtä on ollut varmasti paljon, mutta suht lähellä mukana olleena sain ilokseni nähdä, miten sujuvasti kaikki lopulta meni. Ikäihmiselle muutto on varmasti sekä fyysisesti että henkisesti koetteleva paikka, kun se on sitä vähän nuoremmillekin.

Mutta nyt uusi koti on taulujen ripustusta vaille valmis, ja sopeutuminen voi alkaa. Olemme jo syöneet ensimmäiset yhteiset lounaat palvelutalossa ja tutustuneet paikkoihin. Talo vaikuttaa hienolta, ja palvelut ovat ensiluokkaisia. 

Tarkoituksellista elämää

Itselleni muutossa mukanaolo kertoi taas kerran, miten palkitsevaa on olla antamassa apuaan. Siinä on merkitystä ja tarkoitusta, jota elämään kaipaa. Konkreettisessa työssä se elämän merkityksellisyys kirkastuu usein paljon selkeämmin kuin papereita näperrellessä tai näppäimistöä naputellessa.

Lauantai 7.3.2026

Vanhan sanonnan mukaan nenän kutina tarkoittaa, että joku ajattelee sinua. Ehkä niinkin, mutta nyt nenä kutisee keväästä. Katupöly alkaa taas vaivata, kun viikossa lumet ovat lähteneet sulamaan vauhdilla ja katukiveykset ovat paljastuneet.

Vielä viikko sitten oli Kamppiin pyrkiessäni hypättävä vastoin tapojani bussiin, kun kävely oli niin vaivalloista. Yön ja edellispäivän sateen jäljiltä katujen kulmissa oli jättimäiset järvet ja sohjoa siellä täällä, ettei jalkaisin ollut helppo löytää kulkureittiä. Sen lisäksi jalkakäytävillä oli esteitä muutaman kymmenen metrin välein, kun lunta joko putoili katoilta tai sitä pudoteltiin.

Vaan nyt saa taas kulkea kesäkengissä. Lumi on kaduilta sulanut, ja monin paikoin jalkakäytävät on jo siivottu hiekoitussorasta, mikä on varma kevään merkki. Jes! En pane pahakseni. 

Meri maaliskuussa 2023.

Maaliskuussa 2023 meri oli jo sula. Tänä vuonna täytyy vielä odotella, että pääse aaltoihin.

Luulin osaavani kirjoittaa

Jostain syystä tänä vuonna tuntuu, että talvi meni nopeasti siitäkin huolimatta, että myös Helsingissä talvi oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen. Ehkä aika on kulunut vauhdilla, koska olen työstänyt innostavaa kirjoitusprojektia, joka alkaa olla hyvässä vaiheessa. 

Projekti on ollut itselleni uudenlainen ja entisiä vaativampi. Olen joutunut huomaamaan, miten vaikeaa ja vaativaa kirjoittaminen on. Olin luullut, että osaan kirjoittaa, ja toki jossain mielessä osaankin, mutta arvostukseni todella hyviä kirjoittajia kohtaan on noussut eksponentiaalisesti.

Maaliskuu 2023 Merikadulla.

Kantakaupungissa voi jo liikkua kesäkengissä. Ethän tule takatalvi!

Verbaalinen kyvykkyys ihastuttaa

Olen aina ihaillut oivaltavaa verbaalista kykyä, sanavalmiutta, luovia ilmaisuja ja sujuvaa rikasta kieltä. Nyt ihailen entistä enemmän myös sitä, että joillakin riittää sanottavaa sivu toisensa jälkeen, aina kirjaksi asti. Se vaatii sitkeyttä, asiaosaamista, pitkäjänteisyyttä, loogista ajattelua, hyvää muistia, mielen rikkautta ja monia muita ominaisuuksia, joita kaipaisin lisää itsellenikin. 

Minulla ei aina riitä sanottavaa, tai sitten ei ole halua sanoa mitään, jolloin kirjoittaminen hiipuu. On kerättävä vähän lisää elämää, luettava, katsottava ja kuunneltava, ja sitten voi taas sanoakin jotain. 

Ja viisas vaikenee

Antiikin filosofi Platon on kuulemma sanonut jotain sensuuntaista kuin että ”Viisaat puhuvat, koska heillä on sanottavaa; hölmöt, koska heidän täytyy sanoa jotain.”

Yritän kai siis minäkin olla mieluummin viisas kuin hölmö.

Sunnuntai 22.2.2026: Viikonloppu on tuntunut hyvältä. Olen viettänyt niin paljon aikaa vain kotona ja varsinkin vain Helsingissä, että oli kiva päästä välillä tuulettumaan. Vietettiin ystävän kanssa päivä vanhassa Porvoossa. 

Torstai 12.2.2026

Ostin eilen pussillisen veriappelsiineja. Ne ovat valehtelematta maailman parhaita – tuoreita ja mehukkaita. Voisin syödä niitä koko pussillisen kerralla.

Veriappelsiini puolikkaiksi leikattuna pöydällä.

Tästä ei veriappelsiinit juuri parane.

En tiedä, oliko appelsiineilla vaikutusta, mutta eilen illalla tunsin kurkun kipeytyvän. Niellessä sattui, ja piti vähän pärskiä aivastuksiakin. Sairastuminen ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta. Niinpä söin ennen nukkumaanmenoa pari veristä C-vitamiinipommia, nappasin suuhuni Panadolin, hieroin Vicks VapoRubia kurkkuun (ulkopuolelle), puin villaisen kaulurin yöksi kaulaan ja painuin pehkuihin. Aamulla heräsin kuin ei mitään kurkkukipua olisi koskaan ollutkaan.

Elämä on riskejä täynnä

Aika moni on sairastellut flunssia, kovia ja pitkäkestoisiakin. Äitikin sairastui juuri kesken sädehoitojen, mutta onneksi hän säästyi kuumeelta ja hoidot saatiin loppuun. Rukoilen, että leikkaus ja muutama sädetyskerta riittäisivät ja äiti saisi tervehtyä kokonaan. Nyt tilanne näyttää hyvältä, ja äiti on ollut todella urhea ja positiivisella mielellä koko ajan.

Läheisen sairauden myötä omakin kuolevaisuus aina näyttäytyy uudella tavalla. Jos ei muuten, niin ymmärtää, että oma sairastumisen riskikerroin kasvaa. En kuitenkaan jää sitä miettimään, sillä elämä on riskejä täynnä. Jos jäisin niitä pohtimaan, voisin linnoittautua kotiini ja silti kompastua mattoon ja lyödä pääni pöydänkulmaan ikävin seurauksin. Tosin tuon kotiin linnoittautumisen olen jo pitkälti tehnytkin, vain eri syistä.

Talvimaisema Sirpalesaaren suuntaan.

Helsinkiin tulee yhä talvi

Tänään kuitenkin tein pitkän kävelylenkin lumisessa Helsingissä. Mietin siinä, miten jotkut ovat jo vuosia ennustelleet, ettei Helsinkiin enää tule kunnon talvia eikä lunta, kun on se ilmastonmuutos. Ei se ilmastonmuutos ainakaan Helsingin säätiloissa näy, sillä Helsingissä on toistaiseksi ollut aivan säännöllisesti hyvin tyypillinen suomalainen talvi. Tänäkin vuonna on ollut pitkään sekä kovia pakkasia että nyt jo pari päivää jatkuvaa lumisadetta. Mutta niitä vääriä profeettojahan on tietysti aina ollut aivan ajanlaskun alusta lähtien.

Valkoinen talvimaisema merelle päin Uunisaaresta, kun horisonttia eri erota.

Merikin on niin valkoisena lumesta, ettei horisonttia erota.

Merenrannassa oli niin valkoista sekä maalla että merellä, ettei horisonttia erottanut. Oma uimaranta on ollut jo pari kolme viikkoa niin paksussa jäässä, että odottelen maalis-huhtikuuta päästäkseni jälleen uimaan. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ilman talvea kevät ei olisi niin mukava. Eikä ollenkaan niin odotettu.

Sunnuntai 1.2.2026

Helmikuu tuli hetkessä, kun tuntuu, että vasta vietettiin joulua. Mutta tässäkin kuussa riittää jos jonkinlaisia pullajuhlia, jos niin haluaa. Ensi viikolla saadaan syödä runebergintorttuja, ja parin viikon kuluttua on laskiaispullien aika. Ollakseni rehellinen, kahviteltiin jo pari viikkoa sitten laskiaispullilla, kun kävin anoppia moikkaamassa. Olin luvannut viedä mukana hänen pyytämänsä leivokset, mutta leipomon hylly notkui jo laskiaispullista, joiden houkutusta en voinut vastustaa. Kermavaahto maistuu joskus vähän liiankin hyvin.

Tänään leivoin itsekin pitkästä aikaa. Kaunis talvinen päivä auringonpaisteineen antoi virtaa puuhasteluun. Tietty sen energian olisi voinut käyttää myös ulkoiluun, mutta tänään teki mieli tehdä sisähommia, kun kuulin uimakaverilta, että tuuli on parinkymmenen pakkasasteen päälle jäätävä.

Vanhan reseptikirjan sinivalkoruudullinen kansi.

Tänään tarvitsin pitkästä aikaa vanhaa reseptikirjaa.

Vanha reseptikirja

Kaivoin jopa vanhan reseptikirjan esiin. Sitä ei juuri enää tarvitse, sillä reseptit löytyvät nykyään helpoiten netistä. Mutta aina on joitakin perittyjä ohjeita, jotka kulkevat suvussa, ja sellaisia olen säilönyt reseptikirjaan.

Ostin viikolla pussillisen edullisia omenoita, joten tein anopilta saadun reseptin mukaan omenapiirakkaa. Ohje on maailman yksinkertaisin, ja siksi siitä tykkäänkin. Kuten kaikki tietävät, kärsivällisyyteni, tai taitoni, eivät riitä monimutkaisiin ja -vaiheisiin operaatioihin keittiössä. Mitä helpommin syntyy jotakin hyvää, sen parempi.

Keittiöhommien parhaat hetket

Keittiöhommissa paras hetki tulee aina lopussa. Se on se on syöminen. No, leipoessa on myös välihetkensä – kun saa nuolla vispilöihin takertuneen taikinan. Se hupi viehättää vielä tässäkin iässä.

Kyseinen piirakka tehdään kahteen pyöreään foliovuokaan, joten toisen voi helposti vaikka pakastaa myöhempää tarvetta varten. Toki ohjeen voi tehdä myös yksittäiseen piirakkavuokaan. Jaan ohjeen tässä, jos haluat kokeilla.

Kaksi omenapiirakkaa foliovuoassa.

Liekö nämä omenapiirakat niin ruusuisen näköisiä, mutta hyvän makuisia ainakin.

Omenapiirakka

(kahteen pyöreään foliovuokaan)

100 g voita
1,5 dl sokeria

1 dl kermaa
2,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää ja vatkaa muut aineet voi-sokerivaahdon joukkoon. Kuori 2–3 omenaa ja pilko ohuehkoiksi viipaleiksi. Jaa taikina vuokiin ja asettele päälle omenaviipaleet. Ripottele päälle sokeria ja kanelia. Paista uunissa 200°C:ssa noin puoli tuntia.

Nauti kahvi- tai teehetkestäsi yksin tai ystävien seurassa!

Lauantai 31.1.2026

Kävin tänään vähän pakkailemassa tavaroita muuttoa varten. Onneksi en tällä kertaa omiani. Anoppi on muuttamassa palvelutaloon, ja kun tilat pienenevät reilusti, tavarasta on päästävä eroon ja mukaan otettavissakin riittää pakkailua. 

Hänellä on nyt jännät ajat, kun ympäristö muuttuu ja jatkossa saman katon alla, joskin kukin omissa asunnoissaan, asuu koko joukko ikäihmisiä ja uusia kasvoja. Olen rohkaissut häntä menemään uutta kohti avoimin mielin, sillä ei voi koskaan tietää, miten antoisaa aiempaa yhteisöllisempi elämä onkaan. Ja hän on yleensä hyvin seurallinen, vaikka väittääkin vielä tässä vaiheessa, että katselee mieluummin omassa huoneessa televisiota.

Tavaroita jakoon

Anoppi on jaellut tavaroita läheisilleen jo pitkin syksyä ja tiedustellut, kuka haluaa minkäkin taulun, astiaston tai kynttilänjalan. Jossain vaiheessa loppukesästä hän teki päätöksen myydä asuntonsa ja hakeutua palvelutaloon, josta pääsisi rollaattorin kanssa ulkoilemaankin. Nykyisestä asunnosta se ei raskaiden ulko-ovien ja portaiden vuoksi ole omin voimin mahdollista, vaikka muuten voimat riittäisivätkin. 

Asunto meni nopeasti kaupaksi ja palvelutalopaikkakin löytyi saman tien, joten nyt on jo täysi tohina päällä. 

Pakkasin tänään omalle pojalle pari laatikollista aarteita, ja toivon, että ellei hän ihan vielä, niin jossain vaiheessa kuitenkin ymmärtää arvostaa niitä. Tytär on jo hakenut omaan kotiinsa astioita ja esineitä, jotka varmasti ovat ihana muisto isoäidistä ja niistä monista hetkistä, kun on yhdessä nautittu milloin isoäidin tekemää konjakkikakkua, milloin rapuja tai kohoteltu maljoja eri juhlapäivinä. 

Nyt sellaiset hetket muuttavat muotoaan.

Metallipintainen ikoni ja metallinen mortteli.

Muistoja, joilla on merkitystä.

Metalli-ikoni

Minäkin sain kantaa kotiin pari esinettä, jotka muistuttavat sekä anopista että jo pian poikamme syntymän jälkeen menehtyneestä appiukosta. Olen aina pitänyt anopin seinällä olleesta metallipintaisesta ikonista, jonka hän on joskus hankkinut Puolasta, ja tänään hän halusi antaa sen minulle. En ole mikään Marian palvoja tai kuvien palvoja ylipäänsä, mutta taulu on yksinkertaisesti muisto pitkiltä yhteisiltä vuosilta. Liittoni on hajonnut kauan sitten, mutta anoppi on ollut elämässäni kohta paria kuukautta vaille 30 vuotta. Se on pitkä aika, ja merkittävää siinä on, että suhde on vuosien mittaan vain parantunut ja lähentynyt.

Metallinen mortteli

Appiukon ja hänen elämäntyönsä perua taas on painava metallinen mortteli, jolla pääsen murskaamaan rosépippureita joululohen mausteeksi. Appi oli mm. meijeriventtiilejä ja armatuureja sekä jossain vaiheessa myös hiihtohissejä valmistaneen yrityksen toinen perustaja. Yritys oli aikanaan huomattava metallialan viejä ja sai 70-luvulla mm. presidentin vientipalkinnon. Saamani mortteli on kyseisen yrityksen valmistama ja siksi arvokas muisto. 

Ihailin aina kovasti appeani. Hän oli yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti valveutunut ja hänen kanssaan saattoi käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja oppia joka kerta jotain. Oli sääli, että ehdin tuntea hänet vain pari vuotta ennen hänen kuolemaansa.

Apen hautajaisten jälkeen uurnanlaskupäivänä hänen sisarensa kertoi kuitenkin ilouutisen. Vaikka en ollut sitä tiennyt, appi oli lukenut Raamattua ja sisaren mukaan tullut uskoon vain vähän ennen menehtymistään. Kun sen kuulin, tuosta päivästä jäi mieleen valo ja miten kirkkaasti ja lämpimästi aurinko paistoi talvihangella.