Lauantai 23.5.2026

Sain vihdoin pestyä ikkunat. Se on ollut työlistalla jo viikkoja. Miksi sen aloittaminen on aina yhtä vaikeaa? Lopputulos tuntuu kuitenkin varsin mukavalta, kun koko asunto kirkastuu.

Toisaalta ikkunoiden pesuun liittyy varsinainen Murphyn laki. Vaikka kuinka katsoisi pesun jälkeen kulmasta jos toisesta, niin heti kun on sulkenut kaikki ikkunan lukitukset, huomaa jonkun vesivanan, juovan tai liiskautuneen kärpäsenkakan jääneen keskelle ruutua. Ja jos ei huomaakaan, niin annapa olla, kun tulee ensimmäinen auringonpaisteinen aamu, niin tulee mieleen, että katupölyn ja sateen kuraama ikkunakin olisi ollut parempi kuin ne auringonvalossa näkyvät juovat ja epätäydellisyyttään ilkkuvat vanat.

Näkymä ikkunasta kerrostalon pihalle.

Vielä ei näy juovia, mutta annapa olla, kun huomen aamulla paistaa aurinko!

Tänään on ollut kaunis kevätpäivä. Lämpötila on huidellut parissakymmenessä ja olisin mieluusti käynyt heittämässä kunnon pyörälenkin. Mutta ei, Naisten kymppi kulkee molempien pyöräreittieni varrella, joten on pakko skipata sekin ilo. Aamupäivän uinnilla sentään kävin, mutta rannassa oli jokin ihme karnevaali, joten pää oli haljeta. On se nyt kumma, kun ei edes Helsingin kantakaupungissa saa olla rauhassa!

Ethän googlaile!

Olen odotellut ohutneulanäytteen tuloksia, käynyt vielä kerran verikokeissa ja keuhkoröntgenissä. Nyt on tuloksia tullut. Olen yrittänyt googlailla, mitä tarkoittaa, kun näytteen edustavuus on riittämätön, tai mitä ovat makrofagit, kolloidit tai follikkeliepiteeli. Eivät ne mitään vaarallista ole, ja sen verran ymmärsin, että degeneratiivisista muutoksista huolimatta selvää papillaarisen karsinooman tumamorfologiaa ei tule eli syöpään viittaavaa ei ole. 

Mutta alkaa tympiä, että maallikkona pitäisi osata tulkita kaiken maailman tutkimustuloksia, vaikka edes labrakokeiden lyhenteet eivät kerro mitään. Eivätkö lääkärit ole sitä varten? Pari viikkoa sitten näin terveysaseman seinällä julisteen, jossa muistutettiin, että ethän googlaile. Se kuulostaa vähän huvittavalta, kun vaihtoehtoja ei juuri tunnu olevan, jos haluaa tietää, missä oman terveyden osalta mennään.

Läpijuoksuja

Aikani kuluksi olen piipahdellut harvakseltaan taidenäyttelyissä. Viimeisimmät käynnit eivät ole juuri sykähdyttäneet. Taidehallin Maamme, kaikkien oli ihan ok, mutta HAMin Rajojen ylittäjä meni läpijuoksuksi. En jaksanut innostua katosta roikkuvista tekstiiliröijyistä enkä hamppuinstallaatioista. Myöskään Amos Rexin nuorten näyttely Generation 2026 ei yltänyt omien suosikkien kärkikahinoihin, vaikka mukana olikin muutama yksittäinen puhutteleva teos. 

Viisi tuolia, joissa ei voi niiden muotoilun vuoksi istua.

Aarne Heikuran installaatiossa tuolit on muotoiltu siten, ettei niissä voi istua. Ne ovat vihjeitä siitä, ettei joku ole tervetullut.

Rauhaa ja iloa

Aarne Heikuran Paina puuta herätteli ajatuksia. Installaatiossa oli viisi erilaista tuolia, joissa istuminen olisi ollut muotoilun vuoksi joko mahdotonta tai ainakin varsin vaivalloista tai kivuliasta. Ajatuksena oli ”tutkia pettymyksen tunnetta, jota koemme, kun huomaamme merkkejä siitä, ettemme ole tervetulleita johonkin paikkaan”. Merkit voivat olla hienovaraisia mutta niiden herättämät tunteet vahvoja.

Muistoksi näyttelystä sain henkilökohtaisen toivotuksen. Se liittyi teossarjaan, joka käsitteli vietnamilaista uudenvuoden juhlaa. Rauhaa ja iloa joka kotiin! Ei yhtään hassumpi toivotus. Sitä tässä on yritetty etsiä.

Lauantai 9.5.2026

Kevääseen kuuluu laittaa jonnekin näkyville kuvia kukkivista kirsikkapuista. Laitan ne nyt tällä kertaa tänne blogiin. Ovathan ne kauniita. Kestävät hetken, ennen kuin lakastuvat, ja saavat ihmiset kaivamaan kännykkäkameransa esiin ja parveilemaan kasvustojen ympärillä. 

Kirsikkapuut kukkivat Meripuistossa Merikadun talojen edustalla.

Kirsikkapuiden kukat ovat juuri nyt parhaimmillaan Meripuistossa.

Omat kuvani otin pyöräillessäni aamupäivän uintireissulta Meripuiston läpi kohti kotia. En tiedä, mikä on tilanne Roihuvuoren kuuluisassa kirsikkapuistossa. Mahtavatko puut kukkia jo siellä. Jos niin on, toivottavasti kukat kestävät vielä viikon, sillä kirsikankukkajuhlaa, hanamia, vietetään vasta ensi viikonloppuna. 

Rauhaa, rauhaa!

Vesi alkaa meressä jo lämmetä, niin että uintimatkat pitenevät vähitellen. Hohto uinnista ei ole hiipunut, mutta rannassa on enää harvoin niin rauhallista kuin kaipaisin. Tiettyyn kellonaikaan väkeä on niin paljon, ettei penkeiltä löydy tilaa vaatteiden vaihtoon. Tai sitten koiranomistajat uittavat koiriaan rannassa ja mikä pahinta, antavat niiden tehdä tarpeensa rantaan. 

Viime viikonloppuna en ollut parhaimmillani, kun menin aamu-uinnille. Takana oli huonosti nukuttu yö, kun olin pitkästä aikaa rohjennut nukkua ilman korvatulppia. Virhe! Alakerran lapsi herätti huudollaan aamuviideltä. 

Rantalaituri ja meri.

Aina joskus onnistuu vielä löytämään rauhaisan hetken rannasta, kun laituri on tyhjä eikä yksikään koira räksytä tai pissaa rantahietikolle.

Räksyttävä rantakoira

Odotin kuitenkin rauhaisaa aamuhetkeä ja virkistävää uintia. Pettymys oli suuri, kun joku oli ottanut räksyttävän pikkukoiransa mukaan uimareissulle. Rouva itse ui kaukana merellä, ja koira räkytti laiturilla jokaiselle uimarille, väliin pelkälle merivedelle ja pyöri portaiden luona, niin että uimarien oli vaikea päästä takaisin laiturille. 

Kun rouva vihdoin itse nousi vedestä, koiran räksytys jatkui eikä omistaja tehnyt elettäkään hiljentääkseen lemmikkiään. Kilahdin totaalisesti. En kyennyt ajattelemaan mitään järkevää, sillä kuulin korvissani vain koiran kimakan räksytyksen. Huusin, että vaienna nyt se koira, eihän tuota jaksa kukaan kuunnella!

Kaikki eivät halua koiraasi joka paikkaan

Hyöty jäi minimaaliseksi. Harmitti vain, kun en kyennyt hillitsemään itseäni. Tiedostan aiempien kokemusten jättämät jäljet. Jouduin edellisessä asunnossani kuuntelemaan naapurin koiran räksytystä lähes päivittäin yhdeksän kuukauden ajan, joten olen edelleen täysin yliherkkä koirien haukunnalle, olivatpa koirat kuinka ihania tahansa. 

Useimmiten koirissa ei mitään vikaa olekaan, vaan niiden omistajissa, joiden ajatus on, että kaikki ihmiset haluavat nauttia heidän koiriensa seurasta kaikkialla: uimarannoilla, ruokakaupoissa, ravintoloissa, elokuvateattereissa. Kaikki eivät halua. Tai että ketään ei haittaa, vaikka koira ulostaa portaille, porttikongeihin, jalkakäytäville ja pissaa ovenpieliin, kivijalkakauppojen kukkaruukkujen kylkiin tai hiekkarannoille, joissa lapset kaivelevat hiekkakakkujaan ja aikuiset lekottelevat auringossa. Monia haittaa. 

Kirsikkapuu vaaleanpunaisessa kukassa.

Koira ei haasta omistajaansa

Mutta taopa se ihmisten päähän, jotka ovat nostaneet koirat ihmisen asemaan. Ymmärrän hyvin, miksi koira on ihmisen paras ystävä, kuten sanotaan. Koirat ovat parhaimmillaan ihania. Mutta koirat ovat myös eläimiä, jotka eivät koskaan sano vastaan. Ne eivät haasta ihmistä, vaan saadessaan ruokaa ja päästessään tarpeilleen ovat aina tyytyväisiä, riippumatta siitä miten ihminen toimii. Koirat eivät tuo esiin eriäviä mielipiteitä, jotta ihmisen tarvitsisi punnita tekemisiään ja sanomisiaan ja kenties tehdä myönnytyksiä omasta tahdostaan. Siinä on helppo antaa valtaa itsekkyydelle ja odottaa, että muut ihmiset ovat yhtä sopeutuvaisia kuin oma koira.

Eivät ole. Eikä tässä tapauksessa tarvitsekaan olla.

Kirsikankukkaista, mutta ei koirankakkaista kevättä vain kaikille!

2.5.2026

Menneen viikon suurin juttu omassa elämässä ei ollut vappu, vaan ultraäänitutkimus, jossa katsottiin mistä kaulalle ilmestyneessä patissa on kyse. Se on nyt raskauttanut hengitystä jo pidempään ja pakottanut välillä istumaan alas, kun olo menee heikoksi. Äänikin on välillä käheytynyt melkein kuiskaukseksi.

Viime viikkoina on väkisinkin tullut pohdittua, mistä voi olla kyse. On tullut googlailtua, mutta olen yrittänyt pitää järjen päässä. Jopa suurin osa kyhmyistä ei ole pahinta mahdollista, vaan useinkin vaarattomia ja hoidettavissa. 

Kymmeniä tuhansia valkolakkisia vapun viettäjiä Ullanlinnanmäellä.

Tänäkin vuonna vappu meni ohi suuresti juhlimatta. Piipahdin vain Ullanlinnanmäellä, jossa oli kymmeniä tuhansia vapun viettäjiä.

Tässäkö tämä oli?

Kun sitten kävin kuvantamistutkimusta edeltävänä sunnuntaina pitkästä aikaa seurakunnassa ja kuuntelin pastorin saarnaa, mietin, onko kyse Jumalan huumorintajusta, vai tässäkö tämä nyt sitten oli. Sattumoisin pastori oli valinnut puheensa aiheeksi Toisen Kuningasten kirjan kohdan, jossa kuningas Hiskia sairastuu ja on kuolemaisillaan. Profeetta Jesaja tulee tapaamaan häntä ja tuo Herralta sanan: ”Järjestä asiasi, sillä sinä et parane vaan kuolet!” (2. Kun. 20:1; 1992.)

Pastorin valitsema raamatunkohta oli varsin pysäyttävä hetkellä, kun miettii omien vaivojensa syitä. Sanat pysäyttivät myös siksi, että olen masennuksen hetkillä niin monesti pyytänyt, että pääsisin jo pois. En näe elämällä merkitystä, sillä ei ole minulle mitään annettavaa eikä minulla sille. Tässäkö se vastaus rukouksiin nyt sitten tuli? Aika on lopussa. 

Josko vielä vähän

Kuningas Hiskia itki ja vetosi siihen, että oli pyrkinyt elämään elämänsä Jumalan tahdon mukaan. Minä itkeskelin sitä, että on tainnut tulla hätiköityä omien rukoustensa kanssa. Jos nyt ei kuitenkaan vielä. Onhan tämä elämä kuitenkin aika hyvää. Ja kun olen juuri innostunut niin kovasti kirjoittamaan sitä, mistä olen aina haaveillut. Saisinko viedä edes sen loppuun?

Jesaja ei ollut päässyt kauaskaan Hiskian kuolinvuoteelta, kun Jumala lähetti hänet takaisin viemään sanan. ”Minä olen kuullut sinun rukouksesi, olen nähnyt sinun kyyneleesi. Katso, minä parannan sinut.” (2. Kun. 20:5; 33/38). Hän antoi Hiskialle vielä 15 vuotta lisäaikaa.

Koivun lehdet aukeavat pihalla.

Kevät tulee ja koivunlehtien silmut hehkuvat jo aamuauringossa.

Järjestäisin asiani

Omastani en tiedä. Kyhmyt, joita löytyi useita, olivat struumaa. Helpotus. Sinällään vaarattomia. Ei maligneja piirteitä. Yhdestä otettiin vielä ohutneulanäyte varmuuden vuoksi. Vain viitisen prosenttia on pahanlaatuisia, joten mahdollisuudet ovat suorastaan erinomaiset. Jospa Herra antaisi minun olla siinä 95 prosentin porukassa ja saisin vaikka 15 vuotta lisäaikaa. Yrittäisin elää Hänen tahtonsa mukaan ja järjestäisin asiani. 

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27; 33/38)

Siinä on hyvä olla.

Tiistai 21.4.2026

Kaikkien isojen ja vähän pienempienkin koetusten keskellä me tarvitsemme keidashetkiä. Keitaita, joiden rehevyys ja kosteus peittoaa ympäröivän aavikon kuivuuden. Paikkoja ja aikoja tai edes pienen pieniä hetkiä välissä, jolloin voi virkistyä puuduttavasta arjesta tai koetusten ristitulesta. 

Tänään minulla on todellinen keidaspäivä. Kun kuulo yhtäkkiä vaimeni toisesta korvasta viikonloppuna, sain heti eilen apua ja nopean lääkityksen terveysasemalta sekä täksi aamuksi lähetteen korvaklinikalle. Kuten terveysasema, myös tarvitsemani HUS:sin korva-, nenä- ja kurkkutautien kiireetön päivystys sattuu olemaan lähes kulman takana parin korttelin päässä. 

Auringonpaisteinen merimaisema Kaivopuistossa.

Pyörälenkki auringonpaisteessa teki hyvää. Aurinko on paistanut tänään sisäisestikin.

Etuoikeutettu terveyspalvelujen käyttäjä

Alle tunnin odotus meni sutjakkaasti hyvän kirjan parissa. Luen vihdoin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa Jää. Se oli pari vuotta sitten mukanani matkalukemisena Albaniassa, mutta ei oikein lähtenyt siellä lentoon. Lomalla kaipasin vähän rennompaa kirjallisuutta, ja sitä taas tarjosi Philip Teirin Neitsytpolku – katu, joka sekin sijaitsee kulman takana. Kirja ihastutti minut Teirin tyyliin kirjoittaa, ja sittemmin on tullut luettua häneltä muutakin.

Terveydenhuollon tila ei Suomessa ole hurrattava, etenkään pienillä paikkakunnilla ja vähänkään pohjoisemmassa kuin Kehä kolmonen. Niin monia terveyskeskuksia on lakkautettu ja hoitotoimintoja siirretty isoihin kaupunkeihin, että suuri joukko suomalaisia joutuu matkustamaan kymmeniä, ellei jopa satoja kilometrejä päästäkseen minkäänlaiseen hoitoon. Olen siis kovin etuoikeutettu, kun olen saanut nopeasti apua ja vastauksia, joita olen viime aikoina tarvinnut yllättävän paljon. Laskin juuri, että olen tämän vuoden puolella saanut kiirevastaanoton palveluja jo neljästi, kaikki oirearvion perusteella, ja yksi niistä vieläpä erikoissairaanhoidon puolelta. Olen siis osaltani kiitollinen julkisen puolen toiminnasta, joskin ymmärrän, ettei se ole kaikille todellisuutta. Toivoisin, että olisi.

Ystävällisin voimin tutkittu

Kuulotutkimukset tehtiin tänään ja tilannetta seurataan muutaman kuukauden kuluttua. Toisen korvan kuulo on selkeästi alentunut, etenkin korkeiden äänten osalta. Jos haluaa etsiä pilvestä hopeareunusta, niin se on se, etteipä naapurien möykkä ja kirkuminen kuulu yhtä kovaa kuin tähän asti. Aina on siis kaikessa jotakin hyvääkin. 

Alkuun säikähdin, että kuulon alenema liittyisi kaulalta pääsiäisen aikaan löytyneeseen kyhmyyn, kun ovat samalla puolella. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Kyhmy kuvataan ensi viikolla, joten sitten tiedän siitä enemmän. 

Keidashetkiä näistä koetuksista syntyi jokaisen korvapäivystyksen työntekijän myötä. Eilinen terveyskeskuslääkäri oli huippu, korvaklinikan vastaanotossa ollut nuori mies oli enemmän kuin avulias ja kohtelias, ja korvalääkäri oli kuin rukousvastaus, jossa pyysin mukavaa ja lempeää lääkäriä. Oma sydän lämpeni erityisesti, kun ujohkon oloinen nuori audionomi-opiskelijamies tuli noutamaan minua audiogrammiin eli kuulotutkimukseen esitellen itsensä ja kysyen, sopisiko että hän on paikalla tutkimuksen aikana. Totta kai sopi! Ja hän hoiti hienosti koko tutkimuksen omatoimisesti. Voi kun aina saisi olla yhtä ystävällisten ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tekemisissä!

Rukousystävät on rakkaita

Keidaspäivä parani entisestään, kun ystävä kertoi saaneensa minut sydämelleen ja soitteli. Hän oli kokenut vahvasti, että elämässäni on meneillään jotain, johon tarvitaan rukousta. Kiitos Pyhä Henki, että muistat ja muistutat minusta niille, jotka ovat rukoilevia. Jokainen rukous on tärkeä ja tie Jumalan korviin. Tämän ystäväni kanssa olemme tavanneet vain kerran, mutta meitä yhdistää yksi Henki, joka on opettanut meitä monella tapaa samoin ja antanut sitä kautta vahvan yhdyssiteen. Olen kiitollinen tästä(kin) ystävästä ja tämänpäiväisestä rupatteluhetkestä. Kuin keitaalla.

Eiranrannan merimaisema laiturilta käsin.

Tänään uin jo melkein puoliväliin rantaa – pisimmälle sitten taakse jääneen talven.

Auringonpaistetta ja kuppi kahvia

Iltapäivällä tein vielä pikaisen pyörälenkin ja annoin auringon ja vastatuuleen poljettujen kilometrien lämmittää posket punaisiksi. Sen päälle lähdin mereen uimaan ja uinkin talven jälkeen pisimmän matkan, niin hyvältä se tuntui. Kun olin pukemassa, rannalla istuskellut vanhempi nainen käveli ohi ja pysähtyi juttelemaan. Arveli uinnin tehneen hyvää. Hän oli ihastellut, miten uin niin rauhallisin vedoin pitkään ja nautiskellen. Juuri niin olin tehnyt. Keitaalla, joka oli meren kostea. 

Kotona keitin tuttuun tapaan kupin kahvia ja jatkoin kirjoitushommia. Sain viime viikolla mielenkiintoisen kirjoitustehtävän, ja myös pari omaa pikku projektia innostavat. Ne ovat keskenään niin erilaisia, että niiden välillä vuorottelu on kuin sitä vaihtelua, jota keitaatkin tuovat kuvainnollisesti elämään ja sen rutiineihin.

Käytän taas kerran lausetta, jonka jompikumpi lapsista joskus sanoi: On ollut hyvä päivä.

Sunnuntai 12.4.2026

Olenpa ollut taas laiska kirjoittelemaan. On tullut iltaisin nautittua mieluummin kauniista alkukevään illoista. Ollaan kävelty ystävän kanssa monena iltana lähisaarilla Uunisaaressa, Liuskasaaressa ja Sirpalesaaressa. Nyt saariin pääsee vielä Uunisaaren siltaa pitkin, mutta se nostetaan taas ensi viikolla pois veneiden tieltä, kun veneilykausi käynnistyy kunnolla.

Näkymä Uunisaaresta.

Iltanäkymä Uunisaaresta kohti Ullanlinnaa.

Kesällä saarissa tulee käytyä harvemmin, kun niihin pääsee vain lautalla. Lautalle eivät käy edes HSL:n liput, joten hinta on aika paljon arvokkaampi ja siksi tulee mieluummin käveltyä ilmaisilla ilmansuunnilla.

Saarten rauha ja maisemat häikäisevät

Saarilla maisemat ovat häikäisevät. Meri ympäröi kaikkialla, ja iltaisin kun tuuli on usein jo tyyntynyt, laineiden rauhallinen loiske rantakiviin rauhoittaa ihmeellisesti. Ystävän kanssa usein vain istutaan (kylmällä) kalliolla ja tuijotetaan pitkään merelle. Ihan hiljaa. Parasta on se rauha ja hiljaisuus. 

Kallioiden kirjavia muotoja ja meri.

Ystävän kanssa ihaillaan usein vain kallioiden muotoja kuvioita, jotka luonto on muovannut vuosien mittaan.

Ihaillaan myös kallioiden kuvioita. Ne ovat muodostuneet vuosien myötä, kun tuulet ja vesi, lumi ja jää ovat vuoroin tai yhdessä kuluttaneet niiden pintaa. On ohuempia ja leveämpiä viivoja, kaarevia ja suoria, vaaleita ja punertavia. Kallioilla ja kumpuilevilla alustoilla taiteilu tekee hyvää kropalle ja erityisesti selälle, kun joutuu vähän tasapainoilemaan.

Lokkien reviirillä

Lokeista en tykkää, mutta saarilla ne ovat omalla reviirillään. Sinne ne kuuluvat, eivät Kauppatorille jäätelöitä ryöstelemään tai talojen katoille kirkumaan, niin ettei aamuyöstä saa enää unta. Pahinta kirkuminen on etenkin niiden pesimäaikaan. Puolustavat poikasiaan kai. Mutta rannan läheisyydessä asuessa niihin on ollut pakko tottua, sillä niitä on joka paikassa.

Näkymä Sirpalesaaresta.

Näkymä Sirpalesaaresta Eiraan. Agricolan kirkon torni pilkistää talojen keskeltä.

Sunnuntailounas

Sunnuntaipäivien uudeksi rutiiniksi on muodostunut palvelutalon lounas anopin seurassa. Kävelylenkit anopin luo eivät enää onnistu, sillä matka piteni reilusti entisestä ja kestää nyt bussilla nelisenkymmentä minuuttia. Mutta pääsen kotoa perille asti samalla bussilla, joten matkan voi hyvin käyttää lukemiseen, kun ei tarvitse vaihtaa välinettä moneen kertaan. Kirjan kanssa aika kuluu hujauksessa.

Olen muutenkin pyrkinyt vähentämään kännykän skrollausta ja tarttumaan sen sijaan kirjaan, sillä huomasin, että kännykän näytöstä on tullut turhan rakas. Kirjat kehittävät, rauhoittavat ja raastavat silmiäkin vähemmän kuin kännykän näytöllä pyörivät lyhytvideot tai uutisten näköalaton negatiivisuus. Sillä juuri muuta en kännykästä ja sosiaalisesta mediasta enää seuraa. 

Tyyni meri ja pieni nostokurki satamassa.

Tällaiset tyynet iltamaisemat rauhoittavat – toisin kuin Hesarin tai minkään muunkaan median aina negatiiviset uutiset.

Uutiset on huonoa ruokaa

Otin pitkästä aikaa Hesarista lyhyen tilauksen, mutta jouduin toteamaan parissa päivässä, etten enää kykene lukemaan uutisia kuten ennen. Ne ovat pelkkää tuskaa, vastakkainasettelua, tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta tai ihmisen ahneudesta. Mitään niistä en elämääni kaipaa. Koska uutisarvoa on vain huonoilla uutisilla, hyvää on etsittävä jostain muualta kuin lehtien sivuilta. Onneksi jokaisella on valta päättää, millä itseään ruokkii.

Torstai 2.4.2026

Aprillipäivä meni enkä jaksanut juksata ketään. Somessa oli pakko välillä miettiä, onko jokin uutinen aito vain pelkkää aprillipilaa. Tekoälyn enemmän ja vähemmän surkeat tuotokset ja jos jonkinlainen humpuuki ja ties minkä alan tietäjät ovat jo niin peruskauraa, että mikä tahansa päivä tarjoaa nykyään omat aprillipilansa. Yritän siis itse edes pysyä asiassa.

Menneellä viikolla koin taas huikeita kulttuurielämyksiä. Sunnuntaina kävimme ystävän kanssa Ateneumissa katsomassa Eero Nelimarkan näyttelyn. Se oli laaja, monipuolinen ja upeasti kuratoitu näyttely, jossa sai huokaista monta kertaa syvään. Minulle taide on parhaimmillaan sitä, kun saan ihailla jonkun uskomatonta lahjakkuutta ja siveltimen, palettiveitsen tai kynän vetoja, joista muodostuu toisinaan jopa valokuvaa muistuttava teos tai joista syntyy tunnelma, johon tahtoisin astua, koska se on niin levollinen, raikas tai houkutteleva.

Eero Nelimarkan Seinäjoen lakeutta kuvaava maalaus.

Lakeus ja taustalla näkyvä Seinäjoen Lakeuden Risti olivat Eero Nelimarkan näyttelyn pysäyttävintä antia. Mutta valokuva on teoksesta vain varjo. Taulu on nähtävä tilassa.

Pohjalaista kotiseuturakkauttako?

Nelimarkka oli syntyjään pohjalainen, kuten minäkin. En tiedä, johtuuko kotiseuturakkaudesta, mutta suurimman vau-efektin koin erään suuren taulun edessä. Siinä oli kuvattuna pohjalainen lakeus sinne tänne ripoteltuine latoineen ja taustalla näkyi Seinäjoki, jonka tunnisti ennen kaikkea Lakeuden Ristin korkeasta tornista. Seinäjokea en voi parhaalla tahdollanikaan kutsua kauniiksi kaupungiksi, mutta Nelimarkan Seinäjoki-aiheinen taulu salpasi hengen.

Jouduin kuitenkin huomaamaan kyseisen taulun osalta, että (valo)kuva voi kertoa tuhat sanaa, mutta ei se vastaa aitoa kokemusta ja tunnetta taulun edessä. Samoin kävi Johanneksen kirkkoa hämyssä kuvanneelle taululle. Se puhutteli Ateneumin seinällä, mutta jäi harmaaksi ja vähän mitään sanomattomaksi valokuvassa.

Eero Nelimarkan maalaus Johanneksenkirkko hämyssä.

Nelimarkan Johanneksenkirkko hämyssä oli Ateneumin seinällä upea, mutta jää valokuvassa vähän vaisuksi. Käy katsomassa paikan päällä!

Alkuviikosta pääsin anopin kanssa katsomaan Red Nose Companyn esitystä Aleksis Kivestä, palvelutaloversiona. Olen nähnyt pidemmän version ystäväni kanssa parisen vuotta sitten Kansallisteatterissa, ja se oli parasta näkemääni teatteria pitkään aikaan. Tärkeintä tällä viikolla oli kuitenkin tuoda anopille vähän virkistystä uusissa olosuhteissa.

Red Nose Companyn näyttelijä näytelmässä Aleksis Kivi.

Red Nose Companyn Aleksis Kivi on pienin elkein toteutettua kahden miehen teatteria.

Esitys oli hyvä ja peittosi mennen tullen vaikkapa jokin aika sitten Ryhmäteatterissa näkemäni Pentti Saarikoskesta kertovan näytelmän The Poet of Finland. Ymmärrän, että alkoholi hallitsi Saarikosken ja hänen lähipiirinsä elämää, mutta sitä örvellystä en olisi millään jaksanut katsoa kahta tuntia. Viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin osoittelulla. Hänen elämässään olisi kenties ollut muutakin merkittävää, jonka olisi voinut nostaa teatterin lavalle.

Helsingin tuomiokirkko ja krypta.

Kiirastorstain ehtoollisella Tuomiokirkossa.

Kiirastorstaina tykkään käydä ehtoollisella. Onneksi Tuomiokirkossa oli päivätilaisuus, illalla tulee vieraita juuri niihin aikoihin, kun useimmissa kirkoissa on kiirastorstain ehtoollinen. Edellisestä ehtoolliskerrasta on ehtinyt kohdallani kulua liian pitkä aika. Tuntui hyvältä pysähtyä yhteysaterialle, vaikka vierastankin luterilaisen messun jäykkyyttä ja kaavamaisuutta. Mutta ehtoollinen on yhteysateria ei vain Jeesuksen, vaan myös muiden kristittyjen kanssa. Siksi puitteet eivät ole oleelliset, vaan itse asia. Yhteys syntyy vain yhteydestä.

Keskiviikko 25.3.2026

Kuuntelen Yle ykkösen aamuradiota. Yle 1 on harvoja perinteisiä radiokanavia, jossa on vielä aidon radion tunnelmaa ja jota jaksan ja haluan kuunnella. Siellä ei ole toistuvana listana soivaa musiikkia ja kahden kolmen toimittajan sisäpiirijutustelua, vaan toimituksellista radiota silloinkin, kun se koostuu pääosin musiikista. Toimittaja ei rakenna juontoja omien elämänkohellustensa varaan, vaan vie kuulijan ammattitaitoisesti mukaan joko soitettavan musiikin taustoihin tai käytävään keskusteluun, sillä Ylellä on yhä myös keskusteluohjelmia toisin kuin useimmilla kaupallisilla kanavilla.

Kerrankin aamu on hiljainen. Yläkerrasta ei kuulu raapimista tai töminää eikä alakerrasta lapsen itkua. Vain seinänaapurin kaapinovi narisee. Saan keskittyä radion rauhoittavaan ääneen, aamiaiseen ja lueskeluun. 

Kaksi ruukkunarsissia ikkunalaudalla.

Narsissit pelmahtivat kukkaan yhdessä yössä. Älkäähän nyt kuihtuko ennen pääsiäistä!

Murheet valvottavat

Takana on rauhaton yö. Murheet painavat päälle, niin että uni on katkonaista. Kun herään yöllä enkä saa enää unta, laitan YouTubesta päälle jonkin puheen, jossa on rauhoittava sanoma. En tiedä, onko se toisen ihmisen rauhoittava ääni vai lohdullinen sanoma, joka saa uinahtamaan uudelleen. Tärkeintä on, että uni tulee.

Aamiaispöydässäkin murehdin turhia. Sillä sitä murhe on, turhaa. Sen huomaan taas, kun palaan lukemaan päiväkirjaani, johon kirjoitan käsin yleensä silloin, kun elämässä on meneillään jotakin askarruttavaa, ahdistavaakin, ja johon sitten saan uskossa vastauksia. Ennen joulua kirjoittamani tekstit muistuttavat, ettei ole hätää. 

Ruukkunarsissi ja puurasia ikkunalaudalla.

 

Vanhat askelmerkit apuna

Ihmisen muisti on niin lyhyt ja valikoiva, että on pakko kirjoittaa ylös saamansa johdatuksen askelmerkit. Ne ovat merkkejä, joihin voi sitten astua, kun näkymä on hukassa ja tuntuu, että vapisee vain paikoillaan.

Napsaisen pari kuvaa narsisseista, jotka ostin eilen ikkunalaudalle. Tällä kertaa ennakoin ja valikoin mukaani sellaiset, joissa oli jo pari auennutta kukkaa. En halunnut, että käy, kuten usein jouluna, kun hankin umpinaiset hyasintit ja jännitän aattoon asti, ehtiikö kukka näyttää yhtään väriään joulunpyhien aikaan. Taisin ennakoida liikaa, sillä narsissit ovat pelmahtaneet auki yhdessä yössä ja pääsiäiseen on vielä toista viikkoa aikaa. 

Voi olla, että ne ovat jo kuivahtaneet, kun pääsiäisen ilo on suurimmillaan. 

Sunnuntai 15.3.2026

Pari viimeistä viikkoa on mennyt muuttopuuhissa. Noup, en ole muuttanut itseäni, vain vähän Instagram-tiliäni – ja anoppia.

Aloitetaan Instagramista. Olen siivonnut podcastini Pari sanaa ja kuppi kahvia Insta-tilin, niin että siellä on enää vain podcastiin liittyviä postauksia. Laitan tilin nyt lepäilemään, sillä ainakaan lähitulevaisuudessa en näe jatkoa podcastille. 

Kalle Taivaisen teos Ricky Gervais Laterna Magican näyttelyssä.

Aina on hetki aikaa taiteelle. Lauantaiaamupäivän piristys muuttopuuhien keskellä oli visiitti Laterna Magican kahteen näyttelyyn. Kuvassa: Ricky Gervais, Kalle Taivainen.

Kirjahaaveita

Podcast voisi nostaa päätään enää siinä muodossa, että kasaisin jaksot soveltuvin osin kirjaksi. Se voisi olla seuraava tavoitteeni, mutta siihen vaaditaan aika paljon myötämielisyyttä muiltakin tahoilta, joten kädet ristiin, että kokoelmalle löytyisi asiasta kiinnostunut kustantaja. Se selviää vain tarjoamalla tekstejä eteenpäin.

Olen aika monta vuotta pantannut erinäisiä kirjoituksia kirjoituspöydän laatikossa, vaikka ne todellisuudessa ovatkin tietokoneella, joten nyt olen päättänyt ottaa härkää sarvista. Kelvottomat tekstit palautuvat takaisin; sen suurempaa vahinkoa ei voi tulla, mutta mikään ei joka tapauksessa etene pelkäämällä epäonnistumista. Jos niin käy, sitten on vain uskottava, että on syytä hakeutua toisenlaisiin hommiin.

Henkilökohtainen tili

Some-elämäni jatkuu kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisenä henkilökohtaisella Instagram-tililläni, joka vasta parahtelee synnytystuskissaan. Käy kuitenkin kurkkaamassa ja tule seuraamaan, jos elämäni käänteet kuvina kiinnostavat. Osoite on @tuijaniskanen.fi.

Marcus Bomanin valokuvateos Laterna Magican näyttelyssä.

Myös Marcu Bomanin valokuvat Laterna Magicassa veivät minut mukanaan. Upeita!

Muutto palvelutaloon

Somemuuton ohella olen ollut jeesailemassa, kun anoppi on muuttanut palvelutaloon. Läheisimmillä työtä on ollut varmasti paljon, mutta suht lähellä mukana olleena sain ilokseni nähdä, miten sujuvasti kaikki lopulta meni. Ikäihmiselle muutto on varmasti sekä fyysisesti että henkisesti koetteleva paikka, kun se on sitä vähän nuoremmillekin.

Mutta nyt uusi koti on taulujen ripustusta vaille valmis, ja sopeutuminen voi alkaa. Olemme jo syöneet ensimmäiset yhteiset lounaat palvelutalossa ja tutustuneet paikkoihin. Talo vaikuttaa hienolta, ja palvelut ovat ensiluokkaisia. 

Tarkoituksellista elämää

Itselleni muutossa mukanaolo kertoi taas kerran, miten palkitsevaa on olla antamassa apuaan. Siinä on merkitystä ja tarkoitusta, jota elämään kaipaa. Konkreettisessa työssä se elämän merkityksellisyys kirkastuu usein paljon selkeämmin kuin papereita näperrellessä tai näppäimistöä naputellessa.

Lauantai 7.3.2026

Vanhan sanonnan mukaan nenän kutina tarkoittaa, että joku ajattelee sinua. Ehkä niinkin, mutta nyt nenä kutisee keväästä. Katupöly alkaa taas vaivata, kun viikossa lumet ovat lähteneet sulamaan vauhdilla ja katukiveykset ovat paljastuneet.

Vielä viikko sitten oli Kamppiin pyrkiessäni hypättävä vastoin tapojani bussiin, kun kävely oli niin vaivalloista. Yön ja edellispäivän sateen jäljiltä katujen kulmissa oli jättimäiset järvet ja sohjoa siellä täällä, ettei jalkaisin ollut helppo löytää kulkureittiä. Sen lisäksi jalkakäytävillä oli esteitä muutaman kymmenen metrin välein, kun lunta joko putoili katoilta tai sitä pudoteltiin.

Vaan nyt saa taas kulkea kesäkengissä. Lumi on kaduilta sulanut, ja monin paikoin jalkakäytävät on jo siivottu hiekoitussorasta, mikä on varma kevään merkki. Jes! En pane pahakseni. 

Meri maaliskuussa 2023.

Maaliskuussa 2023 meri oli jo sula. Tänä vuonna täytyy vielä odotella, että pääse aaltoihin.

Luulin osaavani kirjoittaa

Jostain syystä tänä vuonna tuntuu, että talvi meni nopeasti siitäkin huolimatta, että myös Helsingissä talvi oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen. Ehkä aika on kulunut vauhdilla, koska olen työstänyt innostavaa kirjoitusprojektia, joka alkaa olla hyvässä vaiheessa. 

Projekti on ollut itselleni uudenlainen ja entisiä vaativampi. Olen joutunut huomaamaan, miten vaikeaa ja vaativaa kirjoittaminen on. Olin luullut, että osaan kirjoittaa, ja toki jossain mielessä osaankin, mutta arvostukseni todella hyviä kirjoittajia kohtaan on noussut eksponentiaalisesti.

Maaliskuu 2023 Merikadulla.

Kantakaupungissa voi jo liikkua kesäkengissä. Ethän tule takatalvi!

Verbaalinen kyvykkyys ihastuttaa

Olen aina ihaillut oivaltavaa verbaalista kykyä, sanavalmiutta, luovia ilmaisuja ja sujuvaa rikasta kieltä. Nyt ihailen entistä enemmän myös sitä, että joillakin riittää sanottavaa sivu toisensa jälkeen, aina kirjaksi asti. Se vaatii sitkeyttä, asiaosaamista, pitkäjänteisyyttä, loogista ajattelua, hyvää muistia, mielen rikkautta ja monia muita ominaisuuksia, joita kaipaisin lisää itsellenikin. 

Minulla ei aina riitä sanottavaa, tai sitten ei ole halua sanoa mitään, jolloin kirjoittaminen hiipuu. On kerättävä vähän lisää elämää, luettava, katsottava ja kuunneltava, ja sitten voi taas sanoakin jotain. 

Ja viisas vaikenee

Antiikin filosofi Platon on kuulemma sanonut jotain sensuuntaista kuin että ”Viisaat puhuvat, koska heillä on sanottavaa; hölmöt, koska heidän täytyy sanoa jotain.”

Yritän kai siis minäkin olla mieluummin viisas kuin hölmö.

Sunnuntai 22.2.2026: Viikonloppu on tuntunut hyvältä. Olen viettänyt niin paljon aikaa vain kotona ja varsinkin vain Helsingissä, että oli kiva päästä välillä tuulettumaan. Vietettiin ystävän kanssa päivä vanhassa Porvoossa. 

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen