Iloa ja kiitollisuutta uudesta ja vanhasta

Lauantai 3.8.2024

Kuukausi on ehtinyt jo vaihtua elokuuhun, mutta voimat eivät ole iltaisin riittäneet enää kirjoittamiseen. Ei, vaikka paljon on tapahtunut ja kerrottavaakin olisi ollut. Olen kantanut, siirrellyt, tyhjännyt ja täyttänyt. Käynyt kellarivarastossa ja toisessakin, repinyt banaanilaatikoita kartonkikeräykseen, jaotellut muovia ja metallia, luopunut ja iloinnut, kun tarjolle laittamani tavarat ovat kadonneet parempaan tarpeeseen talon ala-aulasta. 

Ja nyt on valmista. Niin valmista, että tänään olisi opeteltava vain olemaan ja lepäämään. Se on päivien rutistuksen jälkeen vaikeaa.

Iloa uudesta

Iloitsen uudesta kodistani. Täällä on valoa ja enemmän tilan tuntua kuin edellisessä, vaikka neliöitä on vähemmän. Mutta yhden yhtenäisen tilan sijaan sain taas oman makuuhuoneen, johon mahtuu myös työtila. Se tuo isomman asunnon tuntua, vaikka neliöitä en enempää tarvitsekaan. Kylpyhuone on vastaavasti edellistä pienempi ja vaatii vähän totuttelua, mutta enpä minä siellä pakollisten lisäksi aikaani vietäkään.

Uuden kodin olohuone sisustettuna.

Nyt alkaa olla valmista! Iloitsen uudesta kodistani.

Haasteitakin on riittänyt, eikä kaikkea ole vieläkään täysin selätetty. Viimeisimpänä harmina oli eilen astianpesukone, jonka jäljiltä jouduin pesemään lähes kaikki koneessa olleet astiat käsin. Mutta oletettavasti löysin syynkin. Koneen toinen suihkuvarren keskiö oli täynnä muoviroskaa ja suuttimen aukot tukossa paperista. Onkohan jollakulla ollut vähän huonosti sulavia muovitettuja pesuainetabletteja? Mene ja tiedä, mutta odotan toiveikkaana seuraavan pesun tulosta.

Harmeista kiitollisuuteen

Kaikkien harmien keskellä sain kuitenkin ystävältä hyvän muistutuksen, kun juttelimme tänään puhelimessa: Käännä katseesi 180 astetta ja mieti, mistä kaikesta saat olla kiitollinen!

Niinpä – olen kyllä ollut monestakin asiasta viikon mittaan kiitollinen, mutta tunnustan, että annan usein harmeille liikaa valtaa. On vaikea päästää irti kontrollin tarpeesta ja kuvitelmasta, että kaikki elämässä menee aina kuin vettä vain. Välillä on tunnustettava, että (menneiden koettelemusten vuoksi) jopa pelkään vastoinkäymisiä ja teen kaikkeni hallitakseni elämääni, ettei mikään menisi vikaan. Jokainen ymmärtää – minäkin –, että sellainen elämä käy raskaaksi.

Kun vaikeudet pelottavat

Huomaan olevani erityisen kiitollinen juuri kaikesta, mikä on pelottanut tai aiheuttanut suurta päänvaivaa. Kun sellainen asia ratkeaakin parhain päin, helpotus sulaa suureksi kiitollisuudeksi. 

Taisin kiitellä vähän liiankin kanssa, kun edellisestä taloyhtiöstä tutut remonttimiehet kiinnittivät viikolla kaappeja ja tauluja seinään. He olivat luotettavia ja osaavia ammattimiehiä eivätkä edes pyöritelleet silmiään, kun välillä arvoin, tuleeko taulu siihen vai kaksi senttiä ylemmäs – pitelivät vain kärsivällisesti ja totesivat, että on tärkeää saada itselle tärkeät asiat kerralla oikein. 

Olen kiitollinen, kun kaikille tavaroilleni on löytynyt oma paikkansa, vaikka se on vaatinut järjestelyä, luopumista ja vähän kekseliäisyyttäkin. Muuuttolaatikkomeren keskellä oli ahdistavaa, kun järjestyksen ihmisenä en löytänyt tavaroitani tai jouduin penkomaan useamman laatikon löytääkseni haluamani. Ajatukseni ovat jälleen paremmassa järjestyksessä, kun kotikin on järjestyksessä.

Uusi koti muuton jälkeen kun tavarat ovat muuttolaatikoissa.

Olen järjestyksen ihminen ja pääni menee sekaisin, kun tavarat ovat muuttolaatikoissa enkä löydä etsimääni.

Uuden kodin rauha

Ehkä eniten kiitän siitä, että uusi koti on entistä rauhallisemmalla paikalla. Koirat eivät hauku naapurissa, eivätkä moottoripyörät pärise, kylmäkuljetusautojen kondensaattorit jyrise tai roska-astioiden raahaus tyhjennykseen jylise ikkunan alla. Lapsia ympäristössä on enemmän, mutta heidän iloiset leikin äänensä ovat korvalle hellempiä. Uskon, että Jumala on toden totta kuullut rukoukseni ja antanut minulle tämän uuden kodin, jonka toivoin olevan ”rauhan tyyssija”.

Jännitin jostain syystä myös vanhan asunnon luovutusta, vaikka olin puunannut paikat huolella. Se meni kuitenkin hyvässä hengessä ja kaikki oli kunnossa. 

Juuri asunnon luovutushetkellä ystävä jakoi Facebookista vanhan muiston yhteisestä aamiaishetkestämme, katetusta pöydästä ja ikkunamaisemasta vanhassa asunnossa. Siihen oli hyvä päättää kiitollisena yli neljän vuoden kaunis matka Pietarinkadulla. 

Aamiaispöytä katettuna Pietarinkadulla.

Aamiaishetki Pietarinkadulla jäi mukavaksi muistoksi neljästä ihanasta vuodesta

 

Kaoottinen muutto

Keskiviikko 24.7.2024

Toivun yhä eilisestä muutosta, joka oli surkein kaikista 15 muutosta elämäni aikana. Valitettavasti epäonnistuin muuttofirman valinnassa. Ellei oma poika ja hänen pikaisesti hätiin kutsumansa ystävä olisi olleet mukana ja ellen olisi kesken muuton soittanut yrityksen pomolle tulikivenkatkuista puhelua, muuttaisimme varmaan pienen asuntoni tavaroita edelleen ja tekstiilit olisivat likaisia ja kalusteet naarmuilla.

Poikani on fiksu kaveri ja totesi varsin nopeasti, että se kommunikointi – se olisi tärkeää. Äitinsä poika, ymmärtää viestinnän päälle. Mutta kun yritin kommunikoida muuttomiesten kanssa ja kertoa, minkä kanssa olisi oltava vähän varovainen tai mitä tavaroita on vielä ullakkokomerossa, niin ukkoja ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan.

Me maallikkokantajat emme myöskään saaneet vastauksia, missä järjestyksessä tavarat autoon lastataan. Ja lopputulos oli sen mukainen. Kaoottinen ja toimimaton.

Äiti kilahtaa, poika rauhoittelee

Muissa muuttotarjouksissa arvio asuntoni muuton kestosta oli 2,5–3 tuntia. Käyttämäni firman hoiteissa puolentoista tunnin kuluttua vanha, kuitenkin varsin pieni asunto, ei ollut vielä likimainkaan tyhjä. Ja kun olin sopinut, että kalusteille tuodaan suojaushuopia, niin tällä yrittäjällä niitä oli tarjolla kokonaista kolme kappaletta. Jokainen voi arvata, että niillä ei pitkälle pötkitä.

Ensimmäisen kerran kilahdin siinä vaiheessa, kun näin vaalean sohvani selkämyksen, joka oli mustissa tahroissa, kun se mitä ilmeisimmin oli laitettu selälleen auton lavalle – ilman suojausta. Oli kuin olisi pikkulapsille puhunut, sillä olin juuri sanonut, että sohva pitää suojata autossa.

Valitettavasti venäjän kielen taitoni on sen verran olematon, että viesti ei ilmeisesti mennyt perille. Tiedän, mitä sateenvarjo on venäjäksi, mutta sillä on paha suojata kokonaista sohvaa.

Poikani on äitiään fiksumpi myös siinä suhteessa, että hän malttaa kommunikoida rauhallisemmin siinä vaiheessa, kun mikään ei tunnu sujuvan ja minulla kuppi kaatuu. Sanoi äidilleen, että ”ota rauhallisesti, jospa minä hoitaisin puhumisen”.

Burgerit pelastivat raskaan päivän

Lopulta uudessa kodissa oli yhä kalusteita ja laatikoita pihassa ja pino banaanilaatikoita rappukäytävässä, kun ehdotimme muuttomiehille, että emmeköhän selviä lopuista itsekin. Heidän mukanaolonsa kun maksoi koko ajan, mutta ei sitten oikein maksanut vaivaa. 

Kun sitten setvin maksuasioita toisen muuttomiehen kanssa, toinen tuijotteli vieressä toimettomana sen sijaan, että olisi yhä kantanut loppuja laatikoita sisään asuntoon. Vasta kun itse tartuin pariin laatikkoon kiukuspäissäni, hänkin tajusi, että voisi ehkä tehdä samoin. Töissä kun oli.

Päivä oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti. Niin paljon en ole itse joutunut tekemään töitä yhdessäkään muutossa. Mutta päälle testasimme pojan ja hänen ystävänsä kanssa uudella kotikadulla olevan Bonelessin (burgeriravintola), ja minusta, joka syö harvoin burgereita, tuli oitis fani. Päivän pelastaja, yhdessä ruokaseurani kanssa!

Uuden kodin ikkunasta näkyvä kaupunkimaisema.

Taivas on läsnä molemmin puolin, kun katson ulos ikkunasta.

Uudet maisemat

Tänään olen taistellut uuden nettiyhteyden asennuksen kanssa. DNA:lla on kuitenkin loistava maksuton palvelu, johon voi varata puhelinajan. Yksin en olisi selvinnytkään, sillä asunnon nousuporttien merkinnät oli tarroitettu väärin. Vähän kyllä aluksi kuumenin itsekin puhelun aikana, mutta saimme yhteydet lopulta kuntoon ja päätimme anteeksipyyntöjeni jälkeen puhelun hyvissä merkeissä.

Illan lopuksi on tietenkin jaettava pari kuvaa uusista maisemista. Ne ovat erilaiset kuin edellisessä kodissa, mutta jo nyt yhtä mieluisat. Ja mikä parasta, taivasta näkyy täälläkin ja paljon.

Uuden kodin ikkunasta näkyvä kaupunkimaisema.

Tämäkin näkymä miellyttää silmää. Kenties uusi vaihtuvien taivaan värien kuvauskohde.

Muuttoväsymystä ilmassa

Lauantai 20.7.2024: Muuttoväsymys iski eilen vain pari päivää ennen muuttoa. Vaikka tiesin, että muutto on aina raskasta varsinkin fyysisesti, olin unohtanut, että vähän ennen h-hetkeä tulee ahdistus. Tavara ei näytä loppuvan ollenkaan, mutta aika sen sijaan tuntuu loppuvan juuri sillä hetkellä.

Lue lisää

Tosielämän Auri Kananen

Keskiviikko 17.7.2024

Tosielämän Auri Kananen on väsynyt ja makaa sohvalla keskellä päivää. Jalkoja särkee, ja alaselkä on kireän tuntuinen. Tämä Auri ei kokenutkaan Albaniassa ihmeparantumista. Sen sijaan reumaattisuuteen taipuvaiset nivelet ja kasaan painuneet välilevyt tykkäsivät mitä ilmeisimmin lämpimästä ilmanalasta ja vuoristomaisemista. Ne nimittäin osoittivat jälleen mieltään jo ensimmäisenä aamuna kotimaassa kangistelemalla ja kiristämällä, vaikka mikään muu ei ollut muuttunut kuin maantieteellinen sijainti.

Mutta takaisin Auriin. Uutta kotia siivotessani olen samaistunut häneen vahvasti, paitsi ettei enää jaksa kauheasti hymyilyttää, toisin kuin Auria yleensä. Kynnet ovat nirhaantuneet lyhyiksi, ja sormenpäät ovat hellänä kaikesta liottamisesta ja hinkkaamisesta.

Ei auta Aurin vinkit

Uunipellit ovat olleet koetinkivi, johon edes Aurin vinkit eivät ole tehonneet. Likaiset uunipellit kun kuulemma puhdistuvat, kun laittaa uuninpuhdistajaa, peittää muovikelmulla ja jättää likoamaan yön yli. Sen jälkeen lika on ihan kuin ”sulanut” ja helppo vain pyyhkiä pois. Ehkä vähän tarvitsee karheaa sientä avuksi.

Yön yli tuorekelmun alla lionnut uunipelti.

Tuorekelmun alla vaikuttanut uuninpuhdistaja ei jostain syystä halunnut sulattaa likaa täällä minun tosielämässäni.

Ei täällä. Ensin annoin pelkän uuninpuhdistajan vaikuttaa. Sitten annoin uuninpuhdistajan ja tuorekelmun yhdistelmän vaikuttaa yön yli. Ei sula lika, ei. Toiveet olivat korkealla, mutta nyt meinaa vähän tympiä, kun teräsvilla ei irrota likaa, mutta repii vähitellen sormenpäät auki.

Likainen uunipelti.

Likaa on, ja jotakin kyllä irtosi, mutta ei kuitenkaan kaikki.

Haiseva allaskaappi

Siivouspäivä ei muutenkaan ollut ihan suotuisin. Olen hinkannut ja hinkannut eri aineilla, mutta keittiön altaan alla olevasta kaapista ei lähde pois tunkkainen ja rasvainen haju. Se löyhähtää ilmoille aina, kun oven avaa. 

Likainen allaskaappi ja roskavaunu.

Allaskaappi ja siellä oleva roskisvaunu näytti alun perin tältä. Irtolika on nyt putsattu, mutta haju ei hellitä. Yyh!

Aloin epäillä, että viemäriputkiin on kenties kertynyt niin paljon rasvaa ja ruuantähteitä, että haju tulee sieltä. Valutustason allassyvennys on kuplinut enteillen, että jotain tukosta on. Tänään sitten vedet tulivat allaskaappiin. En tiedä mistä, mutta ilmeisesti jostain putken raosta. Ei hyvä. Odottelen huoltomiestä, joka toivottavasti saa viemärin vetämään, niin että hajukin lähtisi saman tien vetämään. Jonnekin niin kauas, ettei se enää tänne asti haisisi.

Mutta sai tämä Kanasen Auri tänään jotain näkyvääkin aikaiseksi. Ikkunat on nyt pesty, ja uusi koti on piirun verran valmiimpi muuttoon. Olen siis kuitenkin lepohetkeni sohvalla ansainnut.

—

PS. Pahoittelen epäesteettisiä kuvia, mutta taidan kaivata vähän myötätuntoa, kun olen kuullut vihjailuja, että olen siivouksen suhteen vähän turhan tarkka.

,

Musta tuntuu, toistaiseksi

Lauantai 13.7.2024

Kun on ollut kaksi viikkoa seurassa ja usein pitkin päivää liikenteessä, yksinolo kotona tuntuukin yhtäkkiä oudolta. Ei pahalta, sillä viihdyn nykyään hyvin yksinkin ja usein parhaiten juuri yksin, mutta oudolta. 

Täytyy oikein miettiä, mitä tekisin ja miten itseäni viihdyttäisin, kun ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella tai tehdä yhdessä jotakin. Muuttopuuhaa ja siivoilua uudessa asunnossa tietysti vielä riittäisi, mutta en malta pakata aivan kaikkia tavaroita vielä, ettei tarvitse reilua viikkoa istua ontossa asunnossa, jossa on vain huonekalut ja täysinäisiä banaanilaatikoita. Sitä paitsi olin päättänyt laskeutua levossa kotioloihin ja pyhittää loppuviikon oleiluun.

Paluu arjen rytmiin

Aamu-uinnit aloitin taas heti. Eilen vain meressä oli sinilevää, joten uinti jäi vajaaksi, kun ei voinut kastella kasvoja tai upottaa päätä veteen. Pelkkä pää korkealla veden pinnalla uiminen ei virkistä samalla tavalla.

Viime yön aikana mereltä tulevat virtaukset olivat onneksi vieneet levät mennessään ja tuoneet tilalle melkoisen kylmää, mutta kirkasta vettä. Käsiä vähän paleli vedessä, mutta kesällä en suostu pukemaan käteen uimahanskoja, vaikka asteita ei olisi kuin alle kymmenen.

Omiin tuntemuksiin sopi oikeastaan varsin hyvin Amos Rexin näyttely nimeltä Musta tuntuu, toistaiseksi. Uskon nimittäin, että omat yksinolon outouden tunteet ovat voimassa vain toistaiseksi, kunnes pääsen taas tavalliseen arjen rytmiin. Keksin kyllä itselleni ajankulua.

Musta tuntuu, etten halua makoilla

Tänään kuitenkin täytin tyhjää aikaa Amoksen näyttelyllä, joka oli tosi mieluinen. Kameraan jäi monta muistoa, jotka halusin säilyttää. Mustavalkoinen kauneus on aina viehättänyt minua, joten mieleen jäi aivan erityisesti tumma pimeä huone, jossa teoksiin kohdistettu valo nosti ne vahvasti esiin mustaa seinää vasten. Yksinkertaisuudessaan ne osuivat, sillä minä jos joku tykkään yksinkertaisuudesta.

Teos nimeltä Seinäkonstruktio Amos Rexin taidenäyttelyssä.

Yksi näyttelyn suosikeistani oli tämä teos nimeltä Seinäkonstruktio. Kovin yksinkertainen, mutta valaistuna tummaa taustaa vasten minusta upea.

Naureskelimme näyttelyseurani kanssa sitä, miten erilaisia olemme. Hän oli jo nähnyt kyseisen näyttelyn, mutta ei ollut ehtinyt verhojen takana olevaan kokemukselliseen tilaan, jossa makoiltiin vuoteilla ja joku toi vatsan päälle painon, joka osoittautui väriseväksi ”kohduksi”. 

Kun katselin verhojen takaa sitä, miten joutuisin makoilemaan vuoteella, jossa kuka ja kuinka moni lie oli makoillut ennen minua, kenties haistelemaan niitä ihmistuoksuja, kun jokainen joutuu riisumaan kenkänsä kesken hikisen kesäpäivän, ja sitten vielä joku ventovieras tulisi koskettelemaan ja asettelemaan päälleni painoja, totesin, ettei se ole minua varten. Sellaisia yhteisöllisen makoilun kokemuksia ja ventovieraan herättelyhöpinöitä makoilun jälkeen en kaivannut enkä kaipaa. Ystävä jäi jonottamaan sisäänpääsyä verhojen taa, ja minä lähdin kiertelemään muuta näyttelyä. 

Amos Rexin näyttelyn teos nimeltä Bye bye.

Värikkäistä teoksista tämä teknisesti hieno akvarellityö Bye bye oli lemppareitani.

Tässä näyttelyseurassani parasta on se, että me saamme olla reilusti erilaisia. Uskallamme irtautua toisistamme, eikä se vähennä kokemustemme iloa, sillä kummankaan ei tarvitse jäädä paitsi. Toinen ei menetä mitään, ja toinen ei joudu siihen, mitä ei halua. Aitoa yhdessäoloa ja aitoa erillisyyttä, joihin sujahdamme vaivatta.

Kotiinpaluun tunnelmia

Torstai 11.7.2024

Kotiinpaluun tunnelmat kannattaisi jakaa aina tuoreeltaan, kun tunteet ovat vielä vahvoina pinnassa. Halusinkin tehdä niin eilen, mutta olin vain liian väsynyt, kun matkustamiseen lentokenttäbussiin noususta kotiovelle meni kaikkineen 12 tuntia. Tämän ikäiseltä se jo vaatii veronsa.

Ymmärrän toki, että kyse on hyvinvoivan maailman etuoikeutetun elämän haasteista, mutta kuitenkin.

Kaksi viikkoa aivan erilaisissa maisemissa nollasi arkeni niin totaalisesti, että Helsinkiin tultuani kulttuurishokki oli iskeä. Kun katselin lentokenttäjunan ikkunasta Malmin Citymarketin harmaata seinää, meinasi tulla itku. Kontrasti Albanian vanhaan ja osin huolella säilytettyyn ja rouheudessaankin kauniiseen arkkitehtuuriin oli niin suuri. Ei se ollut kaipuu, joka itketti, sillä näitä jokaisen suomalaisen kylän parhailla paikoilla seisovia monumentteja – K-kauppoja ja S-marketteja – ei todellakaan ollut ikävä.

Jo Saksan terminaalissa kirpaisi, kun ostin vesipullon, kahvin ja täytetyn patongin pahimpaan nälkääni. Samaan hintaan olisi syönyt Albaniassa parikin maukasta ateriaa vieläpä viinilasillisen kera.

Albanialaisen maton talvikuvio.

Matkalta toin kotiin vain albanialaisen maton. Ihastelin niitä jo ennen matkaa. Matto pääsee uuden kodin eteisen käytävälle.

Elämästä on lupa nauttia

Naureskelimme matkan viimeisinä päivinä albanialaisten innokkuutta istuskella kahviloissa ja terasseilla verrattuna suomalaisiin. Selitys oli, että elämästä saa ja pitää myös nauttia. 

Suomalaisen nautinnonhalua saattaa hieman jarruttaa korkea hintataso, mutta ehkä siinä on muutakin. Kenties jokin ihmeellinen velvollisuudentunto ja suorittamisen tarve? Kun nimittäin nousin kotitalon hissillä ylös, tuntui että kerros kerrokselta oman elämän velvollisuudet nousivat mieleen ja alkoivat painaa hartioita. 

Miten typerää! Olin juuri saanut levättyä kaksi viikkoa ja heitettyä mielestä kaiken arkisen vastuun, ja jo ennen kuin väänsin kotiavainta lukossa, etsin kaikki odottavat velvollisuudet ja tehtävät aivojen ryteiköstä ja alan pyörittää niitä mielessäni. Täytyi oikein päätä ravistella, että en sortuisi pilaamaan lomaani siinä vaiheessa, kun se on jo ohi.

Albanialaisen maton kesäkuvio.

Tiiviisti kudottu albanialainen matto on kaksipuoleinen. Siinä on kesä- ja talvipuoli. Tosin tästä omastani en ole ihan varma, kumpi on kumpi puoli…

Takavarikoidut tuliaiset

Alkumatkan haasteista huolimatta matka jäi reilusti plussalle. Muistojen arkussa on taas monia uusia kuvia, maisemia, ihmisiä, nähtävyyksiä ja kokemuksia. Ja kun pyykit on pesty ja kuulumiset vaihdettu läheisimpien kanssa, myös K-marketshokit ja turhat velvollisuudentunnot väistyivät tyytyväisyyden tieltä.

Matkailijana olen siinä suhteessa kuin Jorma Uotinen, joka kertoi taannoin podcastissaan, ettei koskaan tuo tuliaisia. Tällä kertaa tosin yritin, mutta nekin takavarikoitiin Münchenissä. 

Päätin Tiranan kentällä käyttää viimeiset Albanian lekini ja ostaa pullon paikallista rakia, joten en ollut ehtinyt maistaa. Voisimme joskus ottaa anopin kanssa kahvin jälkeiset. Kassalla minulta ei kuitenkaan kysytty lopullista määränpäätä, vaan vain boarding passia. Niinpä ojensin vain alkumatkan maihinnousukortin, jolloin viinakset (joita muuten en ole edes yrittänyt tuoda maahan varmaankaan 20 vuoteen) jäivät pakkaamatta oikeaoppisesti tax free -pussiin ja päätyivät välilaskussa Saksan turvatarkastuksessa roskasankoon.

No, eipä siinä suuria tapahtunut. En menettänyt kuin 1 000 lekiä eli kymmenen euroa ja kenties kasvoni. Väitin nimittäin läpivalaisussa, ettei laukussa ole kuin tyhjä vesipullo. Virkailija sanoi, että kyllä siellä näkyy toinenkin pullo. Olin unohtanut koko mokoman rakin. Hyvässä hengessä kuitenkin asiasta keskusteltiin ja katsoin vierestä, miten tuliaispullo kolahti roskasankoon. Olisi pitänyt toivottaa virkailijoille, että zum Wohl vain eli terveydeksi ja pysykää kohtuudessa!

Tirana – turnausväsymystä ja tuskaista kuumuutta

Tiistai 9.7.2024

Tirana kaupunkikohteena kärsii nyt valitettavasti matkaajan turnausväsymyksestä ja tuskaisesta kuumuudesta, joka norottaa hikeä pitkin selkää heti, kun astuu ilmastoiduista tiloista ulos. Kun kuljeskelin palan matkaa suuntaan jos toiseen hotellilta, jouduin toteamaan, että voimattomat jalat eivät tänään enää jaksa kovin pitkälle kantaa. 

Tiranan pilvenpiirtäjiä katukuvassa.

Tiranassa on enemmän suurkaupungin tuntua kuin Helsingissä, vaikka asukasluvut ovat samaa luokkaa.

Olen ollut Tiranassa vasta nelisen tuntia ja käynyt suihkussa jo kahdesti. Ilokseni kolmen ja puolen tunnin bussimatka Korçasta meni sujuvasti, kuljettaja oli tällä kertaa terävän oloinen eikä tupakoinut autossa. 

Tupakointi on muuten asia, joka erottaa selkeästi Etelä- ja Pohjois-Eurooppaa toisistaan. Täällä lentokentältä ulos tultaessakin ensimmäisenä tuli vastaan sakea tupakansavu, kun yhdellä sun toisella matkustajia odottaneella savusi paperossi huulessa. Sitä ei ainakaan Pohjoismaissa enää samalla tavalla joudu kokemaan, kun tupakointi sisätiloissa tai monilla julkisilla paikoilla on usein kielletty. Onneksi!

Ei kiitos pimeille takseille

Bussiasemalta otin taksin hotellille. Valitsin virallisen taksin, jossa oli kunnon kyltit merkkinä siitä, mutta johan paikalle tupsahti oikein lauma ukkoja, jotka lähtivät raahaamaan matkalaukkuani aivan toiseen suuntaan ja toiseen autoon kuin minkä olin valinnut. Kilvistä päätellen tietenkin pimeään taksiin. 

Silloin kiehahti sisu, juoksin laukkuni perään ja huusin kaikkea muuta kuin sovinnollisesti, että minne te oikein olette viemässä laukkuani! Selittelivät, että kyseessä on (muka) sama firma. Sanoin, että ei kiinnosta, valitsen itse kyytini. Mukavan oloinen kuljettaja pahoitteli välikohtausta ja toi minut turvallisesti perille pikkuhotelliin, jossa majoitun aivan keskusaukion tuntumassa.

Suurkaupungin makua

Tirana on noin puolen miljoonan asukkaan kaupunki, ja Tiranan metropolialueella asuu noin miljoona asukasta. Se on siis asukasluvultaan verrattavissa melko hyvin Helsinkiin ja pääkaupunkiseutuun. Silti kaupungilla aisti vauhdikkaamman ja suurkaupunkimaisemman menon kuin Helsingissä. Korkeita pilvenpiirtäjiä näkyy enemmän kuin Suomessa, ja täällä myös kuuluisa albanialainen liikennekulttuuri näyttää kasvojaan toisin kuin pienemmillä paikkakunnilla. Torvet soivat tiuhaan, ja vaikka jalankulkijoille tunnutaan antavan tilaa tien ylitykseen myös ilman suojatietä, itse en ihan joka väliin loikkaisi.

Sen verran jaksoin Tiranaan tutustua, että kävin kuuluisan albanialaisen kansallissankarin Skanderbergin aukiolla ja hänen patsaallaan. Vieressä olevan oopperatalon kahvilassa söin myöhäisen lounaan. Kaupungin keskusaukio vain oli tällä erää EM-jalkapallon kisakatsomona, joten aukiosta ei oikein voinut puhua, kun se oli aidattu ja täynnä tekniikkaa ja mitä lie aitojen sisäpuolella olikaan.

Tiranan oopperatalo ja vieressä Albanian lippu.

Tiranan oopperatalon edustalla on albanialaisen kansallissankarin Skanderbergin aukio ja patsas.

Aina jotain pientä…

Ihan ilman pikku kommelluksia ei Tiranassakaan ole sujunut. Kun Korçassa ilmalämpöpumppu valutti vedet lattialle, täällä laite ei käynnistynyt lainkaan. Korçassa ei harmittanut ollenkaan, sillä sain sen takia samaan hintaan isomman ja paremman huoneen. Täällä riitti, kun kaukosäätimeen vaihdettiin paristot. 

Kylppärissä taas pyyhetanko irtosi seinästä, kun yritin ripustaa käsipyyhettä paikalleen. Mutta pikkuisiahan nämä jutut ovat. Respassakin sanottiin, että mitäpä tuosta, sinähän lähdet jo huomenna kotiin. 

Pogradecin sadunomaisissa maisemissa

Maanantai 8.7.2024

Tänään oli viimeinen päivä Korçassa, mutta vietimmekin sen lähikaupungissa Pogradecissa, valtaisan Ohridjärven rannalla, jonka toisella puolella näkyy Pohjois-Makedonia. Lämpötila huiteli iltapäivällä kolmeakymmentä ja ylikin, joten päivä oli varsin hikinen, mutta ikimuistoinen.

Ystävät, joiden kutsumana olen täällä Albaniassa viettänyt kaksi viikkoa, ovat menneet aikanaan naimisiin kauniin Ohridjärven rannalla. Muisto heidän hääkuvistaan sai innostumaan tälle matkalle, sillä maisemat olivat niissä ja ovat nyt itse nähtyinä sadunomaisia.

Seurakunnan seinällä valkoinen lasiristi.

Päivällä ehdimme piipahtaa myös hetken ristin juurella.

Vettä suoraan vuorilta

Olimme hetken rannalla, jotta lapset saivat leikkiä vedessä, kävelimme rantabulevardia, söimme lounasta terassilla, josta oli upea näkymä järvelle, nautimme jäätelöt ja kiertelimme vielä vanhassa kaupungissa. 

Jalkojen vilvoittelua vanhan kaupungin vuorilähteessä.

Miten hyvältä tuntuikaan vilvoitella jalkoja jääkylmässä vuorilähteessä!

Siellä päädyimme lähteelle, jonne vesi tulee suoraan vuorilta. Miten hyvältä tuntuikaan antaa jääkylmän veden valua varpaille ja säärille, kun aurinko oli kuumottanut koko päivän! Lapsilla oli lopulta paidat ja housutkin märkinä raikkaasta vedestä. Paikalliset noutivat lähteeltä vettä pullokaupalla, ja totesimme, että he säästävätkin siinä sievoisen summan, sillä vettä täällä kuumuudessa toden totta kuluu.

Lapset kastelevat jalkojaan vanhan kaupungin vuorilähteessä.

Lähde oli yhtä raikasta ilottelua!

Matkarukous

Huomenna matka jatkuu Tiranaan, jos Luoja suo ja bussi huolii kyytiin. Ystävät varoittelivat, että pääkaupunki on usein kesällä armottoman kuuma, kun siellä ei käy samanlainen tuulenvire. Mutta enpä siellä olekaan kuin yhden yön verran, sillä keskiviikkona on tarkoitus lennellä kotia kohti. 

Huomenna matka
jatkuu Tiranaan,
jos Luoja suo ja
bussi huolii kyytiin.

Nyt täytyy tulomatkasta viisastuneena rukoilla suotuisia tuulia, mutta ei myrskyjä, jotta kotiinpaluu onnistuisi ensi yrittämällä. Adrianmeren toisella puolen Etna on alkanut syöstä laavaa, mutta se ei liene vallan tänne asti purkaudu. Toivottavasti pitää ainakin suurimmat pölyt mahassaan vielä pari päivää.

Mutta vanhoja urheiluselostuksia lainaten voisin nyt sanoa, että päätän lähetyksen täältä (Pogradecista) näihin kuviin, näihin maisemiin!

Msisema vuorille ja Ohridjärvelle.

Nämä maisemat Pogradecissa Ohridjärven rannalla jäävät mieleen sadunomaisen kauniina.

Ihmeiden pyhäpäivä

Sunnuntai 7.7.2024

Päivät Albaniassa vähenevät. Pyhän kunniaksi kävimme ystäväni Nestorin kotiseurakunnassa, Korçan evankelisessa seurakunnassa, jolla on tilat aivan keskustan kävelykadun tuntumassa. 

Olin jo viikolla tavannut kaksi seurakunnan pastoreista, joten kun astuin yksin sisään, saatoin odottaa tapaavani edes parit tutut kasvot. Albanian kielen taitoni kun on varsin heikko. Tai pikemminkin, sitä ei ole olemassakaan. 

Kieli ei enää taivu uuteen

Sanoin juuri Nestorille pari päivää sitten, etten taitaisi enää kyetä oppimaan tätä kieltä. Siinä on minun suuhuni ja haurastuviin aivoihini liikaa konsonantteja ja vaikeita s- ja z-äänteitä. Enkä kykene tunnistamaan sanoja minkään muun osaamani kielen perusteella; ainoana poikkeuksena ehkä tomaatti eli domate. Kaikki muu näyttää täysin käsittämättömältä ja on vuorattu kaksoispisteillä, jotka nekin ovat makuuasennossa ja jostain kumman syystä kirjainten päällä.

Toinen pastoreista on 88-vuotias senioripastori, ihastuttava herrasmies, joka edelleen kyyneltyy, kun Pyhä Henki tai liikuttava keskustelunaihe koskettaa. Toinen pastoreista oli aavistuksen nuorempi ja toimi pääasiassa nuorten ja lasten parissa. Häneltä kuulin viikolla paljon kyseisen seurakunnan historiasta ja toiminnasta ja sain tehdä kierroksen kauniissa tiloissa, joissa on menossa iso remontti. Lopputulos on varmasti upea. 

Puhujavuorossa oli tänään kuitenkin amerikkalaissyntyinen pastori, joka oli Albaniassa lähes kymmenen vuotta lähetystyöntekijänä pienessä kylässä. Hän on jo palannut muutama vuosi sitten takaisin kotimaahansa, mutta puhui edelleen sujuvasti albaniaa.

Pimeys muuttuu hetkessä valkeudeksi

Pastori toi esiin sitä, miten pimeitä aikoja elämme monella tapaa. Hänen oma kotimaansa on jyrkästi kahtia jakautunut, kuten moni muukin länsimaa. Jokaisella yksilöllä on lisäksi omat pimeät epätoivon ja pettymyksen hetkensä. Hän kuitenkin muistutti, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Jumala voi muuttaa kaiken hetkessä pimeydestä valkeudeksi.

Valkoinen risti sinistä taivasta vasten Morava-vuoren huipulla.

Pimeys voi muuttua hetkessä valkeudeksi, kirkkaaksi päivänvaloksi.

Niin Hän teki jo luomisessa. Kun Jumala sanoi ”tulkoon valkeus”, valkeus tuli. Ja kun Hän kutsui vedet yhteen paikkaan, jotta kuiva tulisi näkyviin, niin kävi ja hän nimesi vedet mereksi ja kuivan maaksi. Kaikki kävi yhdessä silmänräpäyksessä. Samalla tavalla Herra kykenee muuttamaan meidän vaikean tai jopa toivottomalta tuntuvan elämäntilanteemme toiseksi, uudeksi. Meidän elämämme pimeä hetki voi muuttua Jumalan käsissä kirkkaaksi päivänpaisteeksi ja pitkäaikaisinkin kärsimys iloksi.

Matkan siunaukset vai peräti ihmeet

Juttelin aamulla ystävän kanssa. Kun hän pyysi luettelemaan kaikkia siunauksia, mitä matka on tuonut mukanaan, tajusin yhtäkkiä, etten ole kärsinyt selkäkivuista ainakaan viimeiseen viiteen päivään. Jalat tosin ovat olleet soseena ja särkevät, mutta se on ihan omaa syytä, kuten olen kertonut.

En vain ymmärrä, mitä selälleni on tapahtunut. Kotona selkä kipeytyy vähänkin pidemmästä kävelystä, istumisesta, kaikesta mahdollisesta. Joka päivä selkää särkee ja joudun tekemään paljon töitä, että pärjään sen kanssa. Nyt huomasin yhtäkkiä, että olen ollut täysin kivuton jo monta päivää, vaikka olen kävellyt paljon, jopa enemmän kuin kotioloissa. Kotona kävelyäkin pitää säännöstellä kivun takia.

Sekö tämän minun matkani hieno tarkoitus onkin? Paraneminen, tai edes viikon loma selkäkivuista? Tänään vastaan tulleet Raamatun sanat ovat osuvat, mutta käyvätkö ne elämässäni toteen enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan?

”Palaja kotiisi ja kerro,
kuinka suuria töitä
Jumala on sinulle tehnyt.”
Ja hän meni ja julisti
kaikkialla kaupungissa,
kuinka suuria töitä
Jeesus oli hänelle tehnyt.”
– Luuk. 8:39

Kipuja ja näkymiä

Lauantai 6.7.2024

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, kuuluu vanha sanonta. Siitä päästä olen tänään kärsinyt, joskin kärsijänä ovat olleet sääret, pakarat ja – noh, koko alavartalo. On mukava kuvitella olevansa 35, vaikka siitä on kolmattakymmenettä vuotta. Lihaskunto ei ole enää sama, varsinkaan kun alamäkiharjoittelu ei kuulu ohjelmaan. 

Tyhmästä päästä
kärsii koko ruumis.

Toissapäiväinen laskeutuminen lähes 2 000 metrin korkeudesta Morava-vuorelta on vaatinut veronsa. Tunsin toki jo jyrkkää rinnettä alas kävellessäni, että tämä talsiminen tulee vielä tuntumaan, mutta en tajunnut, että tuntuisi näin kattavasti. Joka askeleella on kuin joku iskisi sivusta nauloja kaikkialle lantiosta alaspäin.

Ikoneja ja askeleita

Siitä huolimatta kävelin tänään ennätykselliset askellukemat käymällä kaupungin tunnetussa isossa kommunistisen ajan puistossa nimeltä Parku Rinia, kiersin kaksi museota ja nousin näkötorniin 162 askelmaa. Kuvittelen varmaankin, että mikä kivun aiheuttaa, se sen myös poistaa eli liikkuminen. Saa nähdä.

Korçan näkötorni eli Red Tower.

Red Toweriin vie 162 askelmaa. Hissilläkin olisi päässyt.

Jos on kiinnostunut ikonitaiteesta, Korçan National Museum of Medieval Art on paikkojen paikka. Voi sanoa, että museossa on ikoni poikineen, sillä niitä on tuhansia, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta. 

Itse olen aina vierastanut näitä sinänsä upean yksityiskohtaisia ja taidokkaasti valmistettuja jumalkuvia. En ole koskaan kokenut tarvitsevani kuvia Jeesuksesta voidakseni palvoa Häntä. Pikemminkin koen, että kun joku vaikka esittää elokuvassa Jeesusta, jumaluuteen sekoittuu ihminen, joka on jotain muuta kuin Jeesus, vaikka Hänkin oli maan päällä ollessaan ihminen. Jeesus oli ja on silti aina enemmän kuin tavallinen ihminen.

Näenkö paremmin?

Joskus ihmisen on noustava korkealle nähdäkseen paremmin. Olkoon se syy, miksi kipusin jalkasärystä huolimatta toista sataa askelmaa paikallisen näkötornin eli Red Towerin katolle. Lipunmyyjä ei tahtonut mitenkään ymmärtää, että halusin kävellä, kun olisi ollut hissikin tarjolla. Mutta minusta tällaisten näkötornien juju on se kiipeäminen. Korkeista paikoista en nauti, vaan aina tuntuu, että joko kamera putoaa kädestä tai luiskahdan tuosta noin vain puolitoista metriä korkean kaiteen yli alas kadulle.

Näkymä Korçan näkötornista yli kaupungin.

Joskus korkealta näkee paremmin. Joskus pitää odotella, että näkymä kirkastuu.

Tänään en pudonnut, mutta näinkö paremmin? Sitä olen täällä ollessani pohtinut: näenkö kaiken täällä tapahtuneen ja kokemani jälkeen jotain paremmin. En välttämättä tietoisesti, mutta yritän pitää silmät auki, josko jotain kirkastuisi.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen