Lauantai 3.8.2024

Kuukausi on ehtinyt jo vaihtua elokuuhun, mutta voimat eivät ole iltaisin riittäneet enää kirjoittamiseen. Ei, vaikka paljon on tapahtunut ja kerrottavaakin olisi ollut. Olen kantanut, siirrellyt, tyhjännyt ja täyttänyt. Käynyt kellarivarastossa ja toisessakin, repinyt banaanilaatikoita kartonkikeräykseen, jaotellut muovia ja metallia, luopunut ja iloinnut, kun tarjolle laittamani tavarat ovat kadonneet parempaan tarpeeseen talon ala-aulasta. 

Ja nyt on valmista. Niin valmista, että tänään olisi opeteltava vain olemaan ja lepäämään. Se on päivien rutistuksen jälkeen vaikeaa.

Iloa uudesta

Iloitsen uudesta kodistani. Täällä on valoa ja enemmän tilan tuntua kuin edellisessä, vaikka neliöitä on vähemmän. Mutta yhden yhtenäisen tilan sijaan sain taas oman makuuhuoneen, johon mahtuu myös työtila. Se tuo isomman asunnon tuntua, vaikka neliöitä en enempää tarvitsekaan. Kylpyhuone on vastaavasti edellistä pienempi ja vaatii vähän totuttelua, mutta enpä minä siellä pakollisten lisäksi aikaani vietäkään.

Haasteitakin on riittänyt, eikä kaikkea ole vieläkään täysin selätetty. Viimeisimpänä harmina oli eilen astianpesukone, jonka jäljiltä jouduin pesemään lähes kaikki koneessa olleet astiat käsin. Mutta oletettavasti löysin syynkin. Koneen toinen suihkuvarren keskiö oli täynnä muoviroskaa ja suuttimen aukot tukossa paperista. Onkohan jollakulla ollut vähän huonosti sulavia muovitettuja pesuainetabletteja? Mene ja tiedä, mutta odotan toiveikkaana seuraavan pesun tulosta.

Harmeista kiitollisuuteen

Kaikkien harmien keskellä sain kuitenkin ystävältä hyvän muistutuksen, kun juttelimme tänään puhelimessa: Käännä katseesi 180 astetta ja mieti, mistä kaikesta saat olla kiitollinen!

Niinpä – olen kyllä ollut monestakin asiasta viikon mittaan kiitollinen, mutta tunnustan, että annan usein harmeille liikaa valtaa. On vaikea päästää irti kontrollin tarpeesta ja kuvitelmasta, että kaikki elämässä menee aina kuin vettä vain. Välillä on tunnustettava, että (menneiden koettelemusten vuoksi) jopa pelkään vastoinkäymisiä ja teen kaikkeni hallitakseni elämääni, ettei mikään menisi vikaan. Jokainen ymmärtää – minäkin –, että sellainen elämä käy raskaaksi.

Kun vaikeudet pelottavat

Huomaan olevani erityisen kiitollinen juuri kaikesta, mikä on pelottanut tai aiheuttanut suurta päänvaivaa. Kun sellainen asia ratkeaakin parhain päin, helpotus sulaa suureksi kiitollisuudeksi. 

Taisin kiitellä vähän liiankin kanssa, kun edellisestä taloyhtiöstä tutut remonttimiehet kiinnittivät viikolla kaappeja ja tauluja seinään. He olivat luotettavia ja osaavia ammattimiehiä eivätkä edes pyöritelleet silmiään, kun välillä arvoin, tuleeko taulu siihen vai kaksi senttiä ylemmäs – pitelivät vain kärsivällisesti ja totesivat, että on tärkeää saada itselle tärkeät asiat kerralla oikein. 

Olen kiitollinen, kun kaikille tavaroilleni on löytynyt oma paikkansa, vaikka se on vaatinut järjestelyä, luopumista ja vähän kekseliäisyyttäkin. Muuuttolaatikkomeren keskellä oli ahdistavaa, kun järjestyksen ihmisenä en löytänyt tavaroitani tai jouduin penkomaan useamman laatikon löytääkseni haluamani. Ajatukseni ovat jälleen paremmassa järjestyksessä, kun kotikin on järjestyksessä.

Uuden kodin rauha

Ehkä eniten kiitän siitä, että uusi koti on entistä rauhallisemmalla paikalla. Koirat eivät hauku naapurissa, eivätkä moottoripyörät pärise, kylmäkuljetusautojen kondensaattorit jyrise tai roska-astioiden raahaus tyhjennykseen jylise ikkunan alla. Lapsia ympäristössä on enemmän, mutta heidän iloiset leikin äänensä ovat korvalle hellempiä. Uskon, että Jumala on toden totta kuullut rukoukseni ja antanut minulle tämän uuden kodin, jonka toivoin olevan ”rauhan tyyssija”.

Jännitin jostain syystä myös vanhan asunnon luovutusta, vaikka olin puunannut paikat huolella. Se meni kuitenkin hyvässä hengessä ja kaikki oli kunnossa. 

Juuri asunnon luovutushetkellä ystävä jakoi Facebookista vanhan muiston yhteisestä aamiaishetkestämme, katetusta pöydästä ja ikkunamaisemasta vanhassa asunnossa. Siihen oli hyvä päättää kiitollisena yli neljän vuoden kaunis matka Pietarinkadulla.