Katsoin kuvaani peilistä

8.4.2025

Katsoin iltapäivällä kuvaani peilistä. Ikä on ollut tänään vahvasti esillä. Kävin nimittäin tapaamassa anoppiani, joka täyttää 95 vuotta. Minulla on vielä pitkälti matkaa siihen, enkä edes tiedä, kuinka kauan matka vielä jatkuu. Se voi loppua hetkenä minä hyvänsä tai jatkua pitkäänkin.

Miksi juuri silmäpussit?

Peilistä näen kuvani, joka on joka päivä ja eri vuorokaudenaikoina erilainen. Aamulla tukka on takaraivolta pystyssä ja muutenkin miten sattuu. Silmät ovat usein aavistuksen turvoksissa illalla lotratun silmävoiteen vuoksi, sillä se leviää jostain syystä aina silmistä myös niiden ympärille. Se ei näytä hyvältä, sillä kyse ei siis ole silmänympärysvoiteesta, vaan silmään levitettävästä voiteesta hoitamaan kuivuutta ja jatkuvaa tulehdusta. Jos yö on mennyt katkeilevilla unilla, silmien turvotus on tietenkin muhkeampaa, ainakin alapuolelta.

Miksi ihmeessä Jumala keksi silmäpussit? Hän on tietysti luonut meidät pienintä yksityiskohtaa myöten, mutta tämän yksityiskohdan olisi voinut jättää tekemättä. Vaikka todellisuudessa kyseinen luomus taitaa olla ihmistekoa; mitä lie stressiä, unettomuutta, vääränlaista ravintoa, sun muuta holtittomuutta. Paratiisissa ei tainnut olla silmäpusseja, tai ainakaan Raamattu ei niistä kerro.

Minä Kaivopuistossa keväällä 2023.

Tänään katsoin kuvaani peilistä, mutta tässä kuvassa olen Kaivopuistossa keväällä 2023.

Ehostettu päivänäkymä

Näin päivällä näkymä peilistä on vähän erilainen, etenkin kun kävin syntymäpäivätervehdyksellä anopin luona ja sorruin oikein ehostamaan kasvojani. Sekin alkaa olla melko turhaa touhua, kun ei ilman silmälaseja juuri näe, mitä on tekemässä.

Muistan yhä, kun muutimme lasten kanssa uuteen asuntoon Roihuvuoressa, ja naureskelin kylpyhuoneessa olleelle suurentavalle peilille. Kuka sellaistakin tarvitsee! Ei naurata enää – tarvitsen sitä enemmän kuin kehtaan myöntää.

Mutta kun on onnistunut tasoittamaan kasvojen kirjavuuden astetta tasaisemmaksi sekä sivelemään ripsiin väriä ja taivuttamaan ne kauniille kaarelle ylöspäin, niin ainakin ripset erottuvat kohtuu hyvin kasvoista, jotka muualta vetäytyvät vuosi vuodelta enemmän alaspäin.

Iloiset rypyt

Ryppyjä silmien ympärillä on paljon, mutta ne saavat mennä iloisten hetkien piikkiin. Sopiva kasvojen pyöreys kuulemma auttaa ryppyihin, mutta en kaipaa naamaani yhtään enempää pyöreyttä, sillä sitä on muualla jo aivan tarpeeksi. Liikaakin, jos minulta kysytään.

On vaikea tottua kehoon, joka ei näytä enää samalta kuin vielä vajaat kymmenen vuotta sitten, ja siihen asti noin 20 vuotta. En ole varma, totunko uusiin muotoihin koskaan. Kurinalaiset dieetit eivät jaksa innostaa, kun elämä (ja herkuttelu) maistuu niin hyvältä. Ja liikunta, jolla ennen kykeni pitämään painon kurissa, vaikka olisi vähän herkutellutkin, on erinäisten liikuntaelinvaivojen takia nykyään harvahkoa tai ainakin hidastempoista ja melko ponnetonta. Sillä ei enää pidetä ruodussa mitään.

Jos ikää karttuu, edessä on kuitenkin myös aika, jolloin kaikki lihasmassa surkastuu, ruokahalu vähenee, ja ylimääräinen rasva katoaa siinä samalla. 95-vuotias anoppinikin on vähitellen kuihtunut kovin pieneksi ja hennoksi, vaikka syökin hyvin ja terveellisesti. Kovin tanakoita ysikymppisiä tapaa harvoin.

Iltanäkymät

Illan tullen, kun vaahdotan pois kaikki maskit, paljastuvat jälleen omanikäisille tutut punoitukset ja epätasaisuudet. Silloin peili muistuttaa muutaman vuoden takaisesta ilmaisesta ihoanalyysistä, johon sorruin osallistumaan.

Ensimmäisenä siloposkinen ja vahvasti meikattu nuori nainen räpsäytti lähietäisyydeltä alaviistosta kuvan kasvoistani. Sitten hän läväytti sen isolle näyttöruudulle ruotien kaikki pienimmätkin ongelmat ja repsotuskohdat muistutellen siitä, mitä olisi pitänyt tehdä, jotta tältä olisi vältytty. Se kuulosti niin hirvittävältä ja nöyryyttävältä, että melkein purskahdin itkuun. 

Aivan niin ankara en jaksa itselleni olla. Vaikka vertailu muihin ihmisiin on turhaa, useimmiten saa kuitenkin vielä todeta, että näyttää nuoremmalta kuin joku itseä kymmenen vuotta vanhempi. Sitä paitsi ikä ei ole sitä, kuinka vanha olet, vaan sitä, kuinka monta vuotta olet nauttinut elämästä.

Ja kun tulee nukkumaanmenon aika ja yö koittaa, valot sammutetaan, eikä silloin näy rypyn ryppyä. Pelkkiä unia, jos ilman silmälaseja niitäkään.

Tänään kiitän

Tänäänkin on monta kiitoksen aihetta.

Kodin yksityiskohdat joista olen kiitollinen.

Kiitän kodista,
jokaisesta yksityiskohdasta ympärilläni,
muistoista joita olen saanut kerätä,
matkoilta, ystäviltä, lapsilta, perheeltä,
heistä kiitän,
kiitän turvasta jota koen täällä ollessani,
hiljaisuudesta ja musiikin äänistä,
keskusteluista joita saan käydä läheisten kanssa,
kiitän uusista elämän merkityksistä ja tulevista suunnitelmista.

Kotinäkymä keittiöstä makuuhuoneeseen.

Kiitän Sinusta Jumala
kun olet antanut minun Sinut löytää
ja olet ottanut suojelukseesi.

Tässä on hyvä olla.

Kiitollisuus koetuksissakin

Perjantai 28.3.2025

Viides päivä menossa sängyn pohjalla eikä vieläkään tunnu siltä, että olo helpottaisi. Tiistaina kuvittelin, että voin jo paremmin ja tauti on ohi parin päivän levolla. Kehuskelin jollekin, ettei ole päätä ja lihaksiakaan särkenyt. No, viikon mittaan on koettu sitäkin, yskitty keuhkot riekaleiksi ja niistetty nenä kipeäksi. Ääni on käheä kuin olisi ottanut tripla-annoksen testosteronia ja tupakoinut ikänsä.

Mutta flunssat eivät yleensä ole kuolemaksi. Vaativat vain aikaa ja rauhoittumista, kotikonsteja, kuumaa juotavaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ne on vain sairastettava pois. Ei ole mitään pikakelainta, jolla hypätään siihen vaiheeseen, että on taas terve. On mahdotonta nopeuttaa paranemista, vaikka seisoisi päällään, ja se ei todellakaan tässä kunnossa ole edes vaihtoehto. 

Helsingin rautatieaseman torni.

Tahtoisin jo päästä liikenteeseen ja nähdä muutakin elämää kuin hiljaisuuden oman kodin seinien sisällä.

Koetuksella

Tulee pettymyksiä, kun on suunnitellut tekevänsä jotakin, mutta joutuukin perumaan. Itselläni on kurja olo, kun en voi olla auttamassa anoppia ja hänen läheisiään, jotka juuri nyt tarvitsisivat eniten apua. Terveenä minulla olisi siihen hyvä mahdollisuus. Mutta on vain päivä toisensa jälkeen kerrottava, että en pääse. 

Tytär, joka vastikään sairasti saman rajun räkätaudin ja makoilee nyt puolestaan vatsataudin kourissa, sanoi juuri viikolla, että suvun naisia vähän koetellaan. Kun vanhin toipuu sairaalajaksosta ja totuttelee uudenlaiseen kotielämään, seuraava sukupolvi painii jaksamisen rajoilla auttaessaan ja selvitellessään kotihoitoja, aikatauluja, apuvälineitä ja ruokahuoltoa – ja loput makaavat kulkutaudeissa sängyn pohjalla. 

Odottelua

Sairastelusta tulee mieleen, millaista on odottaa Jumalan määrittämää aikaa ja Hänen suunnitelmiensa toteutumista. Siinä on paljon samaa: kärsimätöntä odotusta, kenties toiveiden toteutumattomuutta ja paikallaan pysymistä, vaikka haluaisi mennä eteenpäin. On vain luotettava, että kaikki järjestyy – aivan kuten on luotettava, että kyllä tästä kohta taas vauhtiin päästään.

Tavallaan on tietty kivaa lukea monta kirjaa viikossa ja katsella leffoja ja sarjoja putkeen, mutta sekin voi käydä tylsäksi, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Kun mihinkään kovin järkevään eivät panokset sairaana riitä. Ajattelu on kovin tahmaista.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen.

Jostain syystä ulkoilu, työnteko ja kaikenlainen puuhastelu tuntuu erityisen hyvältä silloin, kun se ei ole mahdollista. Miksiköhän juuri se tuntuu niin houkuttelevalta, mitä ei voi saada? Ajatuksiin nousee vanha sanonta ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Meidänhän tulisi arvostaa omaa elämäämme ja olla kiitollisia siitä, mitä on, sen sijaan että aina haaveilemme jostain (muka) paremmasta.

Mitä Raamattukin sanoo?

Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta.
Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto
teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.
– 1. Tess. 5:16–18

Voi, miten helposti ilo, kiitollisuus ja jopa rukous unohtuvat erilaisten vaivojen, jopa pikkuvaivojen, keskellä! Iso kuva katoaa, ja sitä alkaa keskittyä vain omaan pieneen itseensä ja harmeihinsa. Tessalonikalaiskirjeen teksti on osuva muistutus siitä, että paranemisen keskellä on hyvä pitää mielessä myös parannuksen teko.

Kun aamukahvikin maistuu kurkkukivulle

Tiistai 25.3.2025

Kaikki on mautonta ja hajutonta. Siis kaikki, mitä suuhunsa laittaa. Tänään on se flunssan vaihe, kun maku- ja hajuaisti katoaa. Se vie mukanaan aika monta ilon aihetta, kun aamukahvikin maistui pelkälle kurkkukivulle.

Kurkku on jo kolmatta päivää kuin raastinrauta. Eilen alkoi hakkaava yskä, tänään rohiseva lima yritti irrota jokaisella yskäisyllä, mutta liimautuikin johonkin puoliväliin. Tukehdutti ja pakotti rintakehää.

Hain apteekista lisää Vicks VaboRubia, jota olen hieronut rintaan ja liottanut kiehuvaan veteen ja hengitellyt niin syvään, että vatsassakin tuntuu. 

Upea Margot

Vaikka en ole jaksanut olla pystyssä, onneksi pää on ollut siinä kunnossa, että olen kyennyt lukemaan. Sinun, Margot meni parissa päivässä torkkujen lomassa. Se oli todellakin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon (v. 2021) arvoinen romaani – yhtä aikaa fiktiota ja Euroopan lähihistoriaa. Ja kosketti itseäni juuri siksi, että olen itse ollut noihin aikoihin useaan otteeseen Saksassa. 

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon v. 2021 voittanut Sinun, Margot -kirja.

Sinun, Margot on jännittävä tarina ja pala Euroopan lähihistoriaa. Suosittelen.

Kun asuin muurin murtumisen jälkeen entisen Itä-Saksan puolella Frankfurt/Oderissa lähellä Berliiniä koin juuri sen saman, mistä kirjailija teoksessaan puhuu. Osa itäsaksalaisista palvoi kaikkea, mitä länsi kykeni tarjoamaan; osa jäi aloilleen ja kaipasi vielä vuosien jälkeenkin takaisin DDR:n aikoihin. Heitä katkeroitti se, ettei yhdistynyt Saksa suostunut näkemään DDR:n ajoissa ja yhteiskunnassa mitään hyvää ja säilyttämisen arvoista.

Muistan kummastelleeni sitä aivan selkeiden faktojen pohjalta, mutta ymmärtäneeni inhimillisestä näkökulmasta katsoen. Se oli ollut miljoonien ihmisten identiteetti ja viitekehys yli 40 vuotta. Ihminen juurtuu ja leimautuu ympäristöönsä ja elinolosuhteisiinsa eikä niistä voi irtautua noin vain, vaikka muurit miten murtuisivat. Vanhat tavat istuvat lujassa.

Tee ei juuri maistu

Omien Frankfurtin aikojeni jälkeen en ole juuri nauttinut teetä, paitsi näin flunssassa. Silloin kuuma tee tuntuu ja jopa maistuu hyvältä – jos ylipäänsä jotain maistan. 

Teekuppi ja lusikka.

Tee maistuu ainoastaan flunssassa. Silloin kun maistan jotakin.

Mutta teeboikotilleni on hyvä syy. Sain tuolloin Saksassa asuessani pahan salmonellatartunnan ja jouduin viikoksi sairaalaan. Koska keho oli kuivunut ja hivenaineet vähissä, olin tiputuksessa, minkä lisäksi piti juoda vähintään kaksi litraa nestettä päivässä. Kraanavesi ei ollut juotavaa eikä sairaalassa ollut tarjolla kivennäisvettä, joten jouduin juomaan kaksi litraa kylmää teetä päivässä. Vaihtoehtoina oli ruusunmarja- ja kamomillatee. Jo niiden pelkkä haju saa minut edelleen voimaan pahoin.

Tajusin muuten vasta tänään, että Helsingin kaupunginteatterissa menee juuri näytelmänä Sinun, Margot. Olen tietty nähnyt keskustassa suuret mainoslakanat, mutta kun omat langat ovat joskus pitkät, yhdistäminen käy hitaasti. Sen haluaisin kyllä nähdä, jos lippuja vain vielä löytyy ja saan jonkun kaveriksi. Kunhan tästä tokenen ja aistit palautuvat.

,

Kirja vie muistoihin Itä-Berliinistä

Kotimatkalla junassa avasin vihdoin uuden kirjan Sinun, Margot, joka on odottanut lukemista pöydällä jo muutaman viikon. En ole päässyt siihen käsiksi, koska – kuten taannoin kerroin – halusin nyt kolmannella yrittämällä vihdoin saada loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.

Lue lisää

Yökylässä

Tiistai 18.3.2025

Olen tänään yön yli hoitajattarena. Se ei yleensä hoitajan tehtäviin kuulu, mutta me skoolasimme vähän kotiinpaluulle. Omassa lepotuolissa toipilas huokaisi tyytyväisenä, miten hyvä siinä on istua. Sytytimme kynttilän ja juttelimme hetken, mutta autoin hänet jo aikaisin nukkumaan. Viikko sairaalassa verotti voimia.

Siitä lähtien kun palasin takaisin Helsinkiin reilut viisi vuotta sitten, olen kokenut, että paikkani on olla hänen lähellään ja apunaan. Rakastan Helsinkiä, mutta kohdalleni tuntuu aina osuvan huono arpa naapurien suhteen. Ellei koira hauku pitkin päivää, niin sitten naapureiksi osuu yläkerrassa jymistävä ja huutava lapsiperhe tai seinän takana joka viikonloppu bailaavat nuoret aikuiset. Siksi en pidä mahdottomana muuttoa muualle – jonnekin, missä elämän tahti, tai kenties pikemminkin elämänmeno, on rauhallisempi. Mutta olen sanonut, että niin kauan kuin anoppi elää, en voi lähteä mihinkään.

Kynttilä pöydällä.

Sytytimme kynttilän ja skoolasimme vähän kotiinpaluulle.

Lupaus huolenpidosta

Vuosia sitten kävin naapurina olleessa palvelutalossa ulkoiluttamassa vanhuksia. Kun kerroin anopille tapaamisista heidän kanssaan, anoppi kysyi, hoitaisinko häntäkin sitten, kun hänestä tulee vanha. Silloin hän oli vielä nuori, vasta vähän yli kahdeksankymppinen. Lupasin tehdä niin, enkä aio pettää lupaustani, jos se suinkin on minusta kiinni.

Olen elänyt lapsuuteni pihapiirissä, jossa asui kolme sukupolvea. Isän vanhemmat asuivat talon toisessa päädyssä omassa asunnossaan, ja kivenheiton päässä oli myös vaarin veljen mökki, jossa hän asusteli ja oli osa perheyhteisöämme. Olen siis tottunut lapsesta saakka olemaan ikäihmisten kanssa ja auttamaan heitä. Ehkä juuri siksi he ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Joku on hyvä lasten, minä ehkä enemmän ikäihmisten kanssa.

Omalla paikalla

Olen kiitollinen siitä, että minulla on mahdollisuus olla apuna juuri tässä ja nyt. Aivan samalla tavalla kuin seitsemisen vuotta sitten, kun koin kutsun muuttaa Seinäjoelle ja sain olla lähellä isääni hänen viimeiset elinkuukautensa. Olin puhunut eräälle ystävälle siitä, että isä tarvitsisi jo apua ja että olisi ihanaa, jos asuisin lähempänä ja voisin auttaa. Ystävä muistutti, että Jumalalle kaikki on mahdollista.

Niin oli. Myin asuntoni ja mietin vain, minne muuttaisin, kunnes kolme viikkoa ennen muuttoa sain näyn, josta tiesin, että suuntana on Seinäjoki. Siinä vaiheessa ei tietenkään ollut mitään merkkejä siitä, että isällä ei enää olisi paljon aikaa jäljellä. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että sain nähdä isää viimeisten neljän kuukauden aikana enemmän kuin edellisten kymmenen vuoden aikana. Ja sain olla hänen vierellään viimeisen viikon sairaalassa, kun hän ei enää herännyt.

Mutta täällä sen sijaan odotellaan vielä tulevaa ja huhtikuisia 95-vuotispäiviä.

,

Virkistyspäivä

Lauantai 15.3.2025

Aina aamu ei tunnu hyvältä, vaikka kuinka aurinko paistaisi kirkkaasti sälekaihtimien välistä. Tai vaikka herätessä viesteissä odottaisi hauska video, joka saa nauramaan ääneen.

Sellaisina aamuina on suuri houkutus unohtaa ulkomaailma ja piiloutua peittojen alle sohvalle. Onneksi olin luvannut mennä katsomaan läheistäni sairaalassa, niin oli pakko nousta, laittautua ja lähteä liikenteeseen.

Tällä viikolla olen saanut nähdä, miten ainutlaatuinen luomus ihmiskeho on. Se voi saada pahojakin kolhuja, mutta sillä on uskomaton kyky uudistua, toipua ja palautua ennalleen, jopa vanhoilla päivillä. Toki jotkut meistä ovat ”teräksisempiä” kuin toiset. Onneksi omassa lähipiirissäni on juuri ollut tällainen teräksinen tapaus, joka jo odottaa innolla kotiinpaluuta.

Kaipasin virkistystä

Sairaalatunnelmien jälkeen kaipasin jotain ihan muuta. Onneksi on ystäviä, jotka saa seuraksi lyhyelläkin varoitusajalla. Bussimatkalla sairaalaan laitoin viestiä, ja parin tunnin kuluttua näimme jo myöhäisellä lounaalla. Rakastan näitä ihania ex tempore -tapaamisia, joita ei tarvitse vatvoa edestakaisin tai joihin ei tarvitse valmistautua muuten kuin tulemalla paikalle.

Tänään maistui hampurilainen ja lasi valkoviiniä. Kotonakin olisi ollut vielä jämiä lämmitettäväksi, mutta on hetkiä, kun kaipaa saada valmiin aterian eteensä ja on joku, jonka kanssa jakaa se. Siis ei välttämättä sitä omaa ateriaa, vaan sen hetken.

Entä jos en olisi saanut opiskella?

Jälkiruuaksi menimme Ateneumin uuteen näyttelyyn Rajojen rikkojat, jossa on esillä 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä. Siihen aikaan ”naistaiteilu” ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan pikemminkin taistelun tulos, kun tyttöjä ei suinkaan kasvatettu luomaan uraa, vaan olemaan vaimo ja perheenäiti.

Taidemuseo Ateneumin julkisivu, jossa mainosbanneri näyttelystä Rajojen rikkojat.

Ateneumin uusi näyttely Rajojen rikkojat esittelee 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä.

Näyttelyn jälkikahveilla Café Engelissä mietimme ystäväni kanssa, millaista se olisi ollut. Olemme molemmat lukijoita ja tiedonjanoisia, vanhoja opiskelukavereita. Jos edellisvuosisadan aikaan olisi saanut käydä edes muutaman vuoden koulua, se olisi jo riittänyt herättämään tiedonjanon. Ja jos sitä ei sitten olisi saanutkaan tyydyttää enempää, miltä se olisi mahtanut tuntua. Kun olisi sanottu, että nyt riittää, ota koruommel käteen ja ala valmistella kapioita, tai nyt hilkka päähän ja navettaan lypsylle, siihen et kirjoja tarvitse.

Olen kyllä tänä päivänä hyvinkin konservatiivisen perhemallin kannattaja, mutta sitäkin helpottaa varmasti se tosiasia, että olen saanut vapaasti opiskella niin pitkälle kuin on huvittanut. Olen saanut itse määrittää, mihin asti, eikä kukaan ole tullut sanomaan, että nyt riitti, loppu on miesten hommaa. Jos niin olisi tapahtunut, en menisi vannomaan, että ajatukseni olisivat tänä päivänä sellaiset kuin ovat. 

Anna Bilińskan maalaus Unter den Linden.

Unter den Lindenistä muistan DDR:n ajat, jolloin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat ankean harmaita. Mutta tässä Anna Bilińskan maalauksessa harmaus on kaunista harmautta.

Näyttelyn helmiä

Näyttely ei sinällään ollut minusta niin kovin erikoinen, mutta aina löytyy helmiä, jotka jäävät mieleen. Maalaus Berliinin vanhaa keskustaa halkovasta bulevardista Unter den Lindenistä kiehtoi. Sen harmaa tunnelma viehätti, vaikka siitä muistuikin mieleeni Unter den Linden DDR:n aikoihin, jolloin sitä pitkin myös kävelin. Silloinkin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat harmaita, mutta se oli ankeaa harmautta, toisin kuin puolalaisen Anna Bilińskan maalauksessa.

Ihailtavaa oli myös se, miten taiteilijat olivat saaneet tauluihin maalattujen naisten pukukankaiden pinnat tai pitsien kuviot ja rakenteet niin elävän ja aidon näköisiksi. Ne olivat yksityiskohtia, jotka jäivät vahvasti verkkokalvolle muistuttamaan taiteilijoiden uskomattomasta lahjakkuudesta. 

1800-luvun vannehame eli krinoliini.

Ihanat krinoliinit! Ne voisin ottaa, mutta korsetin puristus ei kiehdo.

Se, mitä voisin 1800-luvulta ottaa takaisin, olivat naisten leveähelmaiset puvut vannehameineen (krinoliineineen). Niitäkin oli pari esillä näyttelyssä. Mutta ei krinoliinia ilman korsettia. Se puristus ei kyllä kauheasti innostaisi. Ainoa hyvä puoli olisi, ettei ainakaan voi ylensyödä. Tuska korsetin sisällä olisi ollut hampurilaisaterian jälkeen kestämätön.

Elämä on hauras

Keskiviikko 12.3.2025

Kun astuin ulos sairaalan ovesta, maisema oli muuttunut täysin. Päivän valo oli poissa, ja harmaa maa oli muuttunut valkoiseksi. Katuvalojen keilassa näkyi, miten sateli hiljakseen lunta. Oli ihana hiljaisuus, sillä lumi ei pidä ääntä. Piha oli tyhjä. Olimme vain minä ja jänis, joka loikki samassa esiin pusikosta ja tien yli.

Raitis ilma tuntui hyvältä.

Puiden oksat ja katuvalon keilassa näkyvä lumisade.

Kun astuin ulos sairaalan ovesta, päivän valo oli poissa ja sateli hiljalleen lunta.

Läheisten hätä tekee levottomaksi

Kurkussa tuntui itkua. En tiedä, oliko se helpotusta vai luopumisen tuskaa. Tai jossain tulevaisuudessa tulevan tuskan ennakointia.

Potilas voi hyvin. Ajatus oli entisellään. Kasvojen vammatkin olivat lähteneet paranemaan vauhdilla. Olin odottanut pahempaa. Sain hieroa hänen jalkojaan ja rasvata kasvoja, laittaa yöksi silmätipat ja peitellä, ettei tule kylmä. Pidimme pitkään kädestä kiinni. Molemmat olivat säikähtäneet. Molemmilla silmät kostuivat.

Elämän hauraus muistuttaa aina ajoittain itsestään. Kun arki pyörii, sitä ei aina tahdo muistaa tai siihen ei kiinnitä huomiota. Sitten yksi puhelinsoitto herättää muistamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja millainen meidän elämämme todellisuus on.

Vaikka en ole murehtijoista pahimpia ja vaikka tiedän, miten turhaa murehtiminen on, läheisten hätä ja elämän haasteet saavat olon levottomaksi. Pari päivää on ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, kun ajatukset pyörivät ympyrää ja maalaavat kuvia, jotka eivät välttämättä ole tosia. 

Katumusta elämän lopulla

Olisinko voinut toimia toisin, ja miksi en toiminut toisin? Jos vain…

En ole aina vapaa syyllisyyden tunteista, vaikka ymmärrän, että en ole syyllinen tapahtumiin, jotka ovat osa elämää. Joskus monien sattumien summia, jos niin uskoo, tai vain yksinkertaisesti niin tarkoitettuja, koska kaikella on aikansa ja paikkansa. 

Tänään kuitenkin muistan, että elämä on hauras, ja rikkauksista suurimpia ovat toiset ihmiset. Kun läheinen, ystävä, tuttava tai kaukaisempikin tulee mieleen, en viivytä viestiä, enkä soittoa enkä vältä tapaamista, jos se suinkin on mahdollista. 

Harva katuu elämänsä lopulla sitä, että on tehnyt liian vähän töitä tai saavuttanut liian vähäpätöisen aseman yhteiskunnassa. Mutta moni on katunut sitä, että ei ole elänyt omannäköistään elämää välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Ja että on antanut liian vähän aikaa ystäville ja ihmisille, jotka ovat tärkeitä ja rakkaita.

Tukka hyvin – kaikki hyvin

Keskiviikko 5.3.2025: Tukka hyvin kaikki hyvin, lauloi Mikko Alatalokin jo kymmenisen vuotta sitten. Tänään on taas tukka hyvin – ja joo, kaikki ihan hyvin. Kävin nimittäin kampaajalla. Olen käynyt samassa paikassa jo kohta 30 vuotta, siitä lähtien, kun palasin Saksasta ja asettauduin Helsinkiin joulukuussa 1995. Elämässäni on siis jotakin pysyvää.

Lue lisää
,

Kalevalan päivä houkutti kirjaostoksille

Perjantai 28.2.2025

Kaupungilla pistivät silmään tangoissa liehuvat Suomen liput. En saanut päähäni kuin googlaamalla, miksi juuri tänään: Kalevalan päivä. 

Suomen lippu tangossa Kalevalan päivänä.

Suomen liput liehuivat kaupungilla Kalevalan päivän kunniaksi. Älä Kalevala pahastu, etten ole sinua lukenut.

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole lukenut Kalevalaa. Sen runomitta ei oikein nappaa mukaansa. Monta muutakin suomalaista merkkiteosta on yhä lukematta. Kotihyllyssäkin odottaa pari. Seitsemän veljestä on jotenkin niin vanhakantaista kieltä ja siirtolohkareen päällä huutelua, etten ole mitenkään saanut luettua. Ja toinen on Sinuhe egyptiläinen, jonka aika ei ole edelleenkään tullut. Teksti vain ei ole päässyt silmissäni lentoon.

Pelkkää tuhlailuako?

Siitä huolimatta ostin taas tänään muutaman kirjan lisää. Ajattelin ensin pistäytyä lempidivarissani, Kummisedässä, mutta Kampin läpi kulkiessani tulinkin piipahtaneeksi uudistetussa Suomalaisessa. 

Uudistus oli onnistunut. Oli laitettu kivat sohvat ja lepotuolitkin hyllyjen väliin, ja pokkarit, joista pidän enemmän kuin kovakantisista, olivat keskeisellä paikalla. Sieltä bongasinkin kolme pokkaria kohtuulliseen könttähintaan 16 euroa.

Kun kävelin ulos kaupasta, tuli jostain syystä mieleen, että tuhlailua kai sekin. Onko tämä tarpeen? Entä kun taas muutan? Taas kymmenen laatikollista painavia kirjoja ja lisää tulee. 

Kolme uutta kirjaa pinossa pöydällä.

Vähän uutta luettavaa. Saa nähdä, lähtevätkö tekstit lentoon.

Lapsuudenkotien kokemuksia

Lapsuudenkodissani lukemista ei oikein arvostettu. Sain kuulla, että se on ”joutavanpäiväistä”, kun kesälomalla kyhjötin kirjojeni kanssa ja uppouduin tarinoihin. Minulle se vain ei ollut joutavanpäiväistä silloin eikä ole edelleenkään, vaan monen uuden ajatuksen lähde, mielikuvituksen herättelijä ja media, joka ei koskaan vanhene.

Erään ystäväni kokemus on toisenlainen. Hän on kasvanut kulttuurikodissa, jossa seinät oli vuorattu kirjoilla. Se on syy, miksi hän ei halua kotiinsa esille yhtään ainutta kirjaa. 

Muutakin kulttuuria

Mutta Kalevalan päivän viikkoon on kuulunut muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Keskiviikkona näimme ystävän kanssa Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia viivapiirroksia, Maija Lavosen tekstiili- ja valotaidetta sekä belgialaisen arkkitehdin Marie-José van Heen tarjoaman kummallisen kokemuksen kodin arkkitehtuurista. Kummallisen siksi, että ymmärsimme pääsevämme sisään johonkin kodinomaiseen tilaan, mutta katselimmekin sitten lähinnä vain valokuvia ja suunnitelmia. Tai ehkä emme vain ymmärtäneet, mitä meidän olisi pitänyt kokea.

Henrik Tikkasen viivapiirros Merkkimuseon näyttelyssä.

”Kuitenkin totuus paljastuu vain vastakohtien kautta. Valkoinen paljastaa mustan ja musta valkoisen. Ja mikä on sitten totuus? Harmaa tietysti, mikäpä muu.” Osuva sitaatti Henrik Tikkasen viivapiirroksia esittelevästä näyttelystä.

Ruokakulttuurista sain nauttia Tuijan-päivänä tiistaina, kun anoppi vei lounaalle Strindbergille. Ruoka oli erinomaista, ellei olisi tarvinnut kuunnella viereisen pöydän nuorten uraohjusten kovaäänistä työelämäselostusta. 

Tuhotut hengähdyshetket

Tulipahan taas mieleen, miten ravintoloiden ja kahviloiden pöydissä kokouksiaan pitävät, koneitaan näpyttelevät ja puhelimiinsa kailottavat valkokaulustyöläiset ovat riistäneet muiltakin vapaa-ajan hengähdystauot tuomalla omat työnsä näihin tiloihin. Harvassa ovat enää vaikkapa kahvilat, joissa voi oikeasti nauttia leppoisasta hetkestä ja ystävän kanssa jutustelusta, kun niistä on tullut toimistotyöläisten sivukonttoreita tai opiskelijoiden työnurkkauksia. Nostan hattua jokaiselle yrittäjälle, joka laittaa ikkunaansa kyltin:

Pidähän tauko ja tule ihan vain kahville tai lounaalle,
niin meillä on kaikille kivempaa!

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen