Sunnuntai 31.3.2024
Pääsiäissunnuntai on vuoden suurin kristillinen juhla. En vain oikein pääse suureelliseen juhlatunnelmaan. Muistelen kyllä mielessäni päivän merkitystä ja luen Johanneksen evankeliumin loppuun siitä, kun Maria Magdalena meni haudalle ja näki, että kivi oli otettu pois haudan suulta (Joh. 20–21).
Onneksi usko riittää, eikä tuntemuksia tarvita. Voi juhlia sisimmässään, vaikka ei niin näyttäisikään juhlivan.
Muistan kuvan, jonka otin puutarhahaudalla, kun kävin Israelissa. Kellertävässä kiviseinämässä näkyy haudan musta suuaukko ja rautakaide, jonka takana hauta on.
Jeesuksen puutarhahauta.
Hauta ja kuolema eivät yleensä herätä myönteisiä ajatuksia. Ne herättävät pikemminkin surua ja kaipausta, kenties pelkoakin. Tarvitaan uskoa, että niiden merkitys voi muuttua kirkkaudeksi ja ilojuhlaksi. Ymmärrystä, että kun me ollaan kuoltu Hänen kanssaan, me saadaan myös yhdessä nousta ylös Hänen kanssaan. Saadaan olla yhtä elämässä ja kuolemassa.
Käyn anopilla pääsiäisaterialla. Syödään perinteisesti lampaanviulua ja mämmiä, tosin ei yhdessä.
En ole mikään lampaanlihan ystävä. Mutta on pakko myöntää, että anopin viulu on toinen kerta, kun syön lammasta, joka ei maistu suussani villalta. Kiitokset siitä taitavat lohduttaa häntä, sillä hän vaikuttaa väsyneeltä ja vähän ärtyneeltä.
Myöhästyin kymmenen minuuttia sovitusta, ja hänelle osuneet perunat olivat kovia. Oli jotain muutakin hankaluutta. Muistutin, että saadaan olla kiitollisia, kun syödään kuitenkin ruhtinaallisen hyvää ruokaa, ja sitä on riittämiin.
Hyvää pääsiäistä!
Kävelen parin kilometrin matkan kotiin, vaikka korkokengät eivät ole siihen paras mahdollinen valinta. Mutta Freda on rauhallinen ja sopivan hiljainen.
On outoa, kun ilta ei tahdo tulla ollenkaan. Vielä seitsemältä on valoisaa. Sitä se menetetty yön tunti tietää. Väsyttää, vaikka on kesäaika.
