Elämä muuttaa lukijaa

Kirjallisuutta ei voi koskaan lukea neutraalisti, irti ympäröivästä maailmasta. Lukija tuo lukuhetkeen mukanaan aina jotain omaa: henkilötaustansa, aiemmin lukemiensa teosten vaikutukset, historiallisen ajankohdan sekä siihen liittyvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät sekä omat odotuksensa, jotka ovat syntyneet mm. kirjan kannen ja kirjan saaman huomion pohjalta. 

Lukija muuttaa merkityksiä

Siten lukijan odotuksiin liittyvä näkökulma eli odotushorisontti vaihtelee. Tekstin merkitys ei ole vakio vaan muuttuu lukijan ja lukuhetken mukaan. 1800-luvulla kirjoitetun tekstin merkitys ja tulkinta on hyvin erilainen 1800-luvulla eläneelle kuin 2000-lukua elävälle lukijalle. Se ei johdu kielen kehittymisestä ja muutoksista, vaan siitä, että lukijaa ympäröi historiallisesti erilainen yhteiskunta.

Tämä kirjallisuustieteen reseptioestetiikaksi kutsuttu teoria osoittautui juuri omalla kohdallani todeksi, kun luin Leo Tolstoin Anna Kareninan toiseen kertaan. Lukukokemus oli toisella kerralla hyvin erilainen, eikä se johtunut siitä, että luin kirjan ensimmäisellä kerralla saksaksi ja toisella suomeksi. Mutta 30 vuotta sitten olin hyvin erilainen ihminen erilaisessa elämäntilanteessa.

30 vuotta sitten

Luin kirjan Italiassa, jossa oleskelin tuolloin kolme kuukautta. Asuin vakituisesti Saksassa, työskentelin yliopistolla tutkijana ja opettajana, olin perheetön, urasuuntautunut eikä uskolla ollut sijaa elämässäni. Samaan aikaan, kun luin Tolstoin lähes tuhatsivuista kirjaa, koin hengellisen heräämisen. Tulin uskoon, ja aloin lukea rinnalla myös Raamattua. Elämään oli auennut jotain uutta ja vierasta, mutta mielenkiintoista ja innostavaa.

Niinpä kirjasta ei jäänyt mieleeni niinkään Anna Karenina kuin Konstantin Levin, joka kirjan lopussa löytää kauan etsittyään uskon. Kirja oli siten minulle rinnakkaiskokemus uskon kipuilusta, jota itse kävin ja joka lopulta päättyi sen kirkastumiseen, että kolmiyhteinen Jumala on todellinen ja on antanut minulle Pyhän Hengen avaamaan sitä, mitä Hän tahtoo minulle sanoa ja opettaa.

Käsitys kristityistä

Olin hyvin vaikuttunut Levinin uskoontulosta, joka nyt päättyneellä toisella lukukerralla oli jo saanut toisenlaisiakin sävyjä. 30 vuotta uskon matkaa on antanut ymmärryksen siitä, ettei jokainen kristitty, seurakunta tai kirkko ole sitä, mitä se väittää olevansa tai mihin Jumala meitä Raamatun sivuilla kehottaa. 

Ennen uskoontuloa käsitykseni uskovista kristityistä oli vääristynyt. Kuvittelin heidän olevan viattomia, aina hyväntahtoisia, rehellisiä, jollain tavalla muita parempia, kuten moni muukin ei-uskova ajattelee. Todellisuudessa kristittyjen joukossa on monenlaisia ihmisiä eri elämän ja uskon vaiheissa. On myös viallisia ihmisiä, joskaan viallisuus ei ole varsinainen ongelma, sillä usko Jeesukseen tarjoaa juuri siihen armoa ja anteeksiantoa. Ongelma on pikemminkin sokeus omalle vajavaisuudelle sekä sen tunnustamattomuus, niin yksilötasolla kuin hengellisissä yhteisöissä.

Uskonto ei aina ole uskoa

Toisella lukukerralla Levinin uskoontuloa vahvemmin esiin nousi kirjan tapahtumien yhteiskunnallinen ja henkinen tila. Siitä paistoi 1800-luvun Venäjän luokkajako, aatelisten usein ylimielinen omanarvontunne sekä ihmisten uskonnollisuus valtionkirkon alaisuudessa. 

Uskonnollisuus ei ollut uskoa, vaan uskontoa pyhäinkuvarituaaleineen, ja jos henkilökohtaisesta uskosta puhuttiinkin, kyse oli vapaamielisistä uusista suuntauksista, joita pidettiin jopa paheksuttavina. 

Elämä on muuttunut ja muuttanut

Oma arvomaailma on 30 vuodessa muuttunut paljon jo pelkästään uskon myötä, mutta myös perheen perustamisen, elämän koettelemusten, työkokemusten ja iän mukanaan tuoman seestymisen vuoksi. Niinpä kirjassa silmään pistivät toisella lukukerralla myös moraaliset arvot sekä tapa kuvata miehiä ja naisia. 

Venäläiseen tyyliin vodka virtaa reiluhkosti, ja miehillä on oma maailmansa ja etuoikeutensa, johon naiset eivät kuulu. Rakastajattaret lapsista huolehtivan vaimon rinnalla eivät ole harvinaisia. Toisaalta, erityisesti ylhäisön naiset kuvataan itkuherkkinä ja mustasukkaisina, väliin jopa omaan makuun hysteerisinä. Miehen kotiintulon viivästyminen saattaa saada aikaan itkukohtauksen ja tunteja kestävän selvittelyn.

Mitä jäi mieleen toisella kerralla?

Oliko toinen lukukerta sitten yhtä vaikuttava kuin ensimmäinen, jonka jälkeen pidin kirjaa kenties elämäni toiseksi merkittävimpänä kirjana Raamatun jälkeen? Nautin edelleen historiallisesta kuvauksesta ja kirjasta kaikkineen, mutta aivan yhtä hurmoksellisia jälkitunnelmia en kokenut. 

Ikä ja elämänkokemus ovat tuoneet omaan ajatusmaailmaan realismia. Siksi Levinin ajatukset kirjan viimeisellä sivulla tuntuivat kuvaavilta ja piti kirjoittaa itselle muistiin.

Samoin kuin ennenkin olen kiukutteleva kuskilleni, samoin kiistelevä ja sopimattomasti lausuva ajatuksiani, samoin on pysyvä muuri minun sieluni kaikkein pyhimmän ja muitten – myöskin vaimoni – välillä, samoin olen syyttävä vaimoani oman pelkoni vuoksi ja katuva sitä, samoin kuin ennenkin on järjelleni oleva käsittämätöntä, miksi rukoilen, ja kuitenkin olen rukoileva – mutta minun elämäni, mitä ikinä minulle sattuneekin, ei enää ole tarkoituksetonta kuten ennen, vaan sillä, sen jokaisella hetkellä, on nyt varma hyvän tarkoitus, joka minulla on valta kätkeä siihen.
– Leo Tolstoi (2002: 917), suom. Eino Kalima