Kauhukuvia tulevaisuudesta ja tästä päivästä
Olen ottanut tavaksi käyttää vähänkin pidemmät bussimatkat, tai ylipäänsä julkisilla matkustamiset, lukemiseen. Siten matka menee kuin huomaamatta, ja samalla tulee luettua kuin huomaamatta.
Tänään sain päätökseen Nobel-voittaja Doris Lessingin 1974 julkaiseman kirjan Eloonjääneen muistelmat. Se on ollut hyllyssäni kauan. Olen kerran aloittanut sen, mutta silloin se ei vetänyt mukaansa. Johtunee aiheesta.
Romahtaneen yhteiskunnan jäljissä
Kirja on dystooppinen kuvaus jonkin tarkemmin määrittelemättömän katastrofin jälkeisestä ajasta Isossa-Britanniassa. Yhteiskuntajärjestys on romahtanut, ja normien puuttuessa anarkia saa vähitellen yhä enemmän valtaa. Sähköt katkaistaan, vesi loppuu, aikakauden mukavuusesineet menettävät merkityksensä ja ihmiset pakenevat laumoina pohjoiseen.
Kirjan kertoja voisi olla minun ikäiseni keski-ikäinen nainen, joka asuu yksin kaupunkiasunnossaan, kunnes hänen ovelleen tuodaan esiteini-ikäinen tyttö, josta nainen ottaa vastuun. Yhdessä tytön ja tämän omituisen kissamaisen eläinolennon kanssa hän seurailee ikkunastaan katuelämää, jossa lasten ja nuorten muodostamat jengit ja heimot rötöstelevät ja elävät rajoittamatonta ja jopa eläimelliseksi muodostunutta elämää. Naisen elämänkokemukselle se on vierasta, mutta hän yrittää päästä sisään vallitsevaan tilaan.
Mystinen toivo
Kuin toivon pilkahduksina nainen siirtyy mielessään kotinsa seinien läpi toisiin huoneisiin, joissa eletään toisenlaisessa maailmassa, ristiriitaisenkin arjen keskellä, mutta maailmassa, jossa on vielä perheitä, kasveja, puutarhoja ja sininen taivas.
Kirja on erikoinen, mystinenkin ja jättää paljon lukijan tulkinnan varaan. Olemmeko kuitenkin jossain vaiheessa menossa sen kuvailemaa ahdistavaa jälkiyhteiskuntaa kohti?
Toivon, että emme, mutta ajoittain nykyajan vieraita ideologioita ja luontaiselta tuntuvan järjestyksen vastaisia tapoja sekä moraalisia ja poliittisia valintoja seuratessa mahdollisuus ei näytä ollenkaan epätodennäköiseltä.
Nykypäivän dystopiaa
Olemmehan jo liimanneet itsemme kiinni pieniin digitaalisiin näyttöihin, joiden sisällöstä on muodostunut useimmille elämänlanka riippumatta siitä, miten totta tai todellista se on.
Tämänpäiväisellä bussimatkalla lapsi – tai vauva, joka ei mitenkään voinut olla kovin paljoa yhtä vuotta vanhempi, tuijotti isänsä kännykän ruutua silmä tarkkana. Oli nähtävissä, ettei kyseessä ollut ensikosketus laitteeseen.
Hetkeä ennen lapsi oli kiemurrellut kenties hikisenä toppahaalarissaan rattaissa tuttia imien. Kuulokkeiden läpi kuulin pientä kitinää. Joskus vuosia sitten isä olisi voinut vetää hoitolaukusta esiin värikkään kartonkisen kuvakirjan rauhoittamaan pikkuista. Valehtelisin, ellen myöntäisi kauhistelleeni, kun isä avasikin pienen kännykkänsä ja piteli sitä vauvansa silmien edessä.
Ei ollut kyse taaperosta, oli kyse vauvasta. Ja siinä hän oli jo kiinni kännykässä. Säälin lasta. Näky oli niin dystooppinen. Kauhukuva tulevaisuudesta.
