Blogipostauksia jollain tavalla puhuttelevista ja koskettavista kirjoista, joita olen lukenut. Mukana sekä hengellisiä kirjoja, romaaneja, runoja että tietokirjoja.

Mennyt kesä oli ihana, mutta ei tämä syksykään ole yhtään hassumpaa aikaa. Luonto on vielä paikoin täysin vihreää, vaikka toisaalla lehdet jo värjäytyvät ja vähitellen putoavat alas. Saman reitin varrelta voi löytää kumpaistakin värimaisemaa.

Puiden punertuneet lehdet Kaivopuiston syksyisessä maisemassa.

Paikoin lehdet jo punertavat samansävyisinä kuin pyörätie, mutta toisaalla on yhä vihreää.

Tuulet kuuluvat syksyyn, ja meressä on taas aaltoja ja vaahtopäitä valtoimenaan. Auringonottajat ovat (onneksi) kadonneet rannalta jo aikoja sitten, ja jäljellä on aamuisin tai aamupäivisin enää tuttuja uskollisimpia uimakavereita. Yhdessä odotellaan talviuintikelejä. Ensikertalaisille saa paljastella kylmävesiuinnin saloja ja jakaa hyödyllisiä kikkoja, miten hengitellä kylmässä vedessä ja miten huolehtia siitä, että pysyy lämpimänä vedestä noustuaan.

Antoisia elokuvailtoja

Pimenevät illat houkuttavat jäämään oman kodin lämpöiseen syliin lukemaan tai katselemaan elokuvia. Molemmat ovat lempiharrastuksiani. 

Viime viikolla televisiosta tuli peräti kaksi hyvää elokuvaa, mikä on tämän päivän tosi-tv-roinan ja aikuisten lapsellisten kisailujen keskellä harvinaista. Kyynelehdin taas kerran, kun nautin kaikkien aikojen lempileffastani: Tanssii susien kanssa. Sen tarina, iki-ihana Kevin Costner, maisemakuvaukset ja aisteja hivelevä musiikki eivät vanhene silmissäni ja korvissani koskaan. Itken aina lopussa ensin ihmisen pahuutta, sitten ystävyyden syvyyttä ja lopulta eron haikeutta. Sama on itkettänyt juuri ihan tosielämässäkin.

Elokuva, jonka näin ensimmäistä kertaa ja joka yllätti iloisesti, oli Gran Torino. Clint Eastwood ei ole lempinäyttelijöitäni, mutta kyseisessä leffassa hän sulatti sydämeni samaa tahtia kuin hänen äksyn, rääväsuisen ja torjuvan roolihahmonsa kovuus suli ja paljasti rohkean, uhrautuvan ja oikeudenmukaisen lähimmäisen.

Meren aaltoja Eiranrannassa syksyllä 2025.

Syksy tuo aina mukanaan tuulet ja merelle aallot. Ne ovat näyttäviä, mutta eivät aina uidessa ihanteellisimpia.

Paholaisen kirjeitä

Lukemisena on tällä hetkellä C. S. Lewisin The Screwtape Letters. A View of Our World from the Dark Depths of Hell (suom. Paholaisen kirjeopisto). Siinä paholainen käy kirjeenvaihtoa veljenpoikansa kanssa, jonka tehtävänä on kaikin käytettävissä olevin keinoin palauttaa vasta kääntynyt nuori kristitty takaisin pahan valtakuntaan. Kirja on ikään kuin käänteistä ja satiirin värittämää opetusta siitä, miten kristitty voi välttää paholaisen ansat seuratessaan Jeesusta. Kirja on puhutteleva, vaikka onkin englanniksi suht’ vaikea. Jos siis kielen kanssa on vähänkään vaikeuksia, suosittelen etsimään käsiin suomenkielisen version.

C.S. Lewisin kirjan The Screwtape Letters kansikuva.

C.S. Lewisin kirja The Screwtape Letters (Paholaisen kirjeopisto) on puhutteleva kuvaus siitä, miten paholainen tekee kaikkensa, jotta kristitty kääntyisi takaisin pahoille teilleen.

Vauhti hiljenee

Oma sosiaalisuus ja some-elämä on taas vähän laimentunut samaa tahtia kuin syksy etenee. Se on minulle elämistä luonnon rytmissä, kun alkaa vauhdin hiljentäminen ja laskeutuminen talvilepoon säästöliekille ja keräämään voimia uuteen kevääseen. 

Toivottelen Sinullekin oikein voimallista ja siunattua syksyä!

”Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi! Se on ehtymätön aarre niille, jotka sinua pelkäävät. Kaikkien nähden sinä annat apusi niille, jotka turvautuvat sinuun.”
(Ps. 31:20; 1992)

Maanantai 30.12.2024

Aamuhetki kotona ikkunan ääressä on päivän paras hetki, kuten olen podcastissanikin kertonut. Silloin luen, rukoilen ja hiljennyn etsimään uusia oivalluksia ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Usein luen rinnakkain jotain puhuttelevaa hengellistä kirjaa ja Raamattua, ja oikein odotan uutta päivää, että pääsen taas paneutumaan aiheeseen. Muita kirjoja luen yleensä muulloin kuin aamuisin.

Lepoa lukemisten välillä

Viime viikkoina lukeminen on kuitenkin ollut takkuista. Ei ole tullut kohdalle mitään puhuttelevaa, ja Raamatun lukukin on ollut paljon mannalappujen varassa eli jotakuinkin summittaista. Tokihan Raamattu puhuu niinkin, mutta olen kaivannut syventymistä erityisesti johonkin tiettyyn kirjaan, jotta saisin taas uutta ymmärrystä. 

Mutta aina ei aukea. Kai me tarvitsemme väliin myös lepotaukoja, jolloin uuden oppimista olennaisempaa on panna vanhoja oppeja käytäntöön. En voi sanoa, että olisin siinäkään erityisesti kunnostautunut, joten ehkä on sitten vain ollut aika antaa niin hengen, sielun kuin ruumiinkin levätä.

Tänään kuitenkin nappasin hyllystä kirjan, joka on ollut siellä vuosikausia. Luulin lukeneeni sen, mutta jäykät kannet ja siloiset sivut kertoivat, ettei niiden sisään ollut vielä koskaan kurkistettu.

Kirja on nimeltään 31 päivän matka. Opas rukoukseen ja rakkauteen Jumalan suurten lupausten äärellä (toim. Leo Meller, Kuva ja Sana, 2004; valitettavasti saatavilla enää antikvariaateista). Kirjaan on koottu eri kirjoittajien ajatuksia rukouksesta, kristillisestä elämästä ja siitä todistamisesta.

Kirjan 31 päivän matka kansikuva.

Poikkeuksellisesti aloitin kirjan jostain puolivälin jälkeen, kun käsittelyssä oli Jumalaa kunnioittava elämänlaatu ja monille kristityillekin vaikeat aiheet: suhtautuminen omistamiseen, rahaan, materialismiin, antamiseen, yksinkertaiseen elämään sekä täydelliseen antautumiseen Jumalalle.

Maltanko luopua omastani?

Kun meitä pyydetään luopumaan omastamme, aika monelle käy kuin nuorelle miehelle, jolla oli paljon omaisuutta: hän synkistyi Jeesuksen puheista ja meni murheissaan pois (Mark. 10:22). Ja mitä Jeesus sanoikaan neuvoksi, kun mies halusi periä ikuisen elämän: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” (Mark. 10:21)

Moni kääntyy pois siinä vaiheessa, kun pitäisi seurata kuuliaisena; toiset silloin, kun pitäisi uhrata omasta maallisesta hyvästä. On vaikea luopua jostain, mitä pitää itse ansaittuna ja omanaan. Tilanne helpottuu, kun ymmärtää, että kaikki, mitä tässäkin ajassa omistamme, on lahjaa Jumalalta.

Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin
vastoin vallitsevia arvoja
ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.

Osa meistä on kutsuttu työhön, joka edellyttää kaiken jättämistä taakse. On luovuttava kodista ja omaisuuksista, jopa kotimaasta. Toisen kutsu on pysyä paikallaan ja antaa kaikesta – kenties hyvinkin runsaasta, mitä on saanut– niiden hyväksi, jotka enemmän tarvitsevat ja jotka eivät vielä Jeesusta tunne.

”Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin vastoin vallitsevia arvoja ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.” Näkemykset todellisuudesta poikkeavat niin suuresti toisistaan. Raamatullinen elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaisuudestaan huolimatta askeettista ja ankaran kurinalaisuuden sävyttämää, vaan vähässäkin rikasta ja anteliasta. Siihen antautuvan öljyastia ei tyhjene eivätkä jauhot lopu (1. Kun. 17:16), vaan oikeasti täyttyvät aina tarpeen mukaan. 

Sen olen saanut itsekin kokea, ja siitä tämäkin käteeni aamulla osunut kirja monin sanoin todistaa.

Kun pohditaan elämän tarkoitusta, ajatellaan usein, että on olemassa yksi universaali vastaus, jota jokainen etsii, mutta jota kenties kukaan ei ole vielä täydellisesti löytänyt. 

Luin juuri Viktor E. Franklin klassikkokirjan Man’s Search for Meaning, jonka suomenkielinen versio on nimeltään Ihmisyyden rajalla. Viktor Frankl oli keskitysleirien kauhut läpikäynyt ja sieltä hengissä selvinnyt itävaltainen neurologi, psykiatri ja logoterapian kehittäjä. Kirjan suomalainen nimi viittaa juuri Franklin kolmeen vuoteen kahdella eri keskitysleirillä ja kärsimyksiin, jotka veivät vangit ihmisyyden rajoille sekä hyvässä että pahassa. Äärimmäisissä olosuhteissa ja paineessa ihmisestä nousee esiin toisaalta lähes yliluonnollinen vahvuus, toisaalta eläimellinen raadollisuus. 

Viktor E. Franklin kirja Man's Search for Meaning.

Viktor E. Frankl: Man’s Search for Meaning (suom. Ihmisyyden rajalla) pohtii elämän tarkoitusta ja mm. kärsimyksen merkitystä ihmisen elämässä.

Omaa ja muiden keskitysleirivankien käyttäytymistä tarkkaillessaan sekä kokemansa ja näkemänsä kärsimyksen myötä Frankl oivalsi jotakin elämän tarkoituksesta. Hän ymmärsi, että kärsimys on oleellinen osa ihmisen elämää. Ilman sitä elämä ei ole täydellinen. Jokainen meistä kokee sitä elämänsä aikana, joskaan ei usein niin äärimmäisellä tavalla kuin keskitysleirien vangit toisen maailmansodan aikaan. 

Tapa, jolla ihminen ottaa ja kantaa ristinsä, tarjoaa hänelle mahdollisuuden löytää elämän syvemmän tarkoituksen jopa holokaustin kaltaisissa ääriolosuhteissa. Vaikka ihminen olisi riisuttu kaikesta, häneltä ei voi koskaan viedä valinnan mahdollisuutta – sitä, miten hän asennoituu vallitseviin olosuhteisiin. Tilanteen voi kääntää sisäiseksi voitokseen tai lamaantua olemassaoloa ylläpitävään, mutta päämäärättömään elämään.

Lähtökohta, kun etsitään elämän tarkoitusta

Kristittynä olisi helppoa sanoa, että elämän tarkoitus on löytää Kristus ja pelastua ikuiseen elämään. Mutta se on minusta elämän tarkoitukseksi jotenkin liian lavea. Pikemminkin näen sen ainoana tavoiteltavana lähtökohtana ja olosuhteena ymmärrykselle, jolla etsitään todellista elämän tarkoitusta. Ilman uskoa tavoittelee usein vääriä asioita ja elämän tarkoitus rajoittuu ajallisiin saavutuksiin ja pyrkimyksiin.

Onko pelastuminen ihmisen elämän tarkoitus?

Onko pelastuminen ihmisen elämän tarkoitus vai pikemminkin lähtökohta tarkoituksenmukaiselle etsinnälle?

 

Monelle elämän tarkoitus on rakastaminen. Rakastamisen nimissä tehdään tänä päivänä kuitenkin paljon sellaista, millä ei ole juurikaan tekemistä aidon rakkauden kanssa. Jopa mustasukkainen vallankäyttö, fyysinen kuritus tai irtoseksi voidaan määritellä rakastamisen kirjavan sateenvarjon alle. Kristittynä voisin muokata väittämää niin, ettei rakastaminen, vaan rakkaus on elämän tarkoitus, sillä Jumala on rakkaus. Mutta pidän sitäkin enemmän ideaalina lähtökohtana kuin itse tarkoituksena.

Tehtäviä yksilön ja tilanteen mukaan

Frankl uskoo, että jokaisella on oma yksilöllinen tarkoituksensa elämässä. Tarkoitus on siis sidoksissa sekä yksilöön että myös tiettyyn aikaan. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä me odotamme elämältä kuin siitä, mitä elämä odottaa meiltä. Elämä tuo jokaisen eteen jatkuvasti tehtäviä, jotka vaihtelevat tilanteen ja yksilön mukaan. Ja elämän tarkoitus on, että me löydämme niihin tilanteisiin ratkaisut ja kannamme vastuun siitä tehtävästä, joka meille on annettu.

Franklin teoria ei ole kristillinen – joskin hengellisyys nähdään paitsi oleellisena osana ihmisyyttä, myös vahvuutena kärsimyksen keskellä –, mutta se on erinomaisen hyvin sovellettavissa kristityn elämään. Jumalalla on jokaiselle oma ainutlaatuinen kutsunsa ja tehtävänsä, jonka tai joiden toteuttaminen Hänen voimassaan on ihmisen elämän tarkoitus. Elävä usko, Jeesuksen seuraaminen ja Jumalan johdatuksessa ja Hänen tahdossaan kulkeminen on kuin (ehdottoman oleellinen) taustatekijä ja edellytys sille, että ihminen voi toteuttaa oman elämänsä tarkoitusta. Mutta itse tarkoitus on erityinen ja erikseen jokaiselle annettu paikka ja tehtävä tässä maailmanajassa. Ja kuten Raamattu lupaa, uskossa saa kulkea edeltä valmistetuissa teoissa, sillä meidät on luotu Jeesuksessa Kristuksessa hyviä töitä varten (Ef. 2:10; 33/38). 

Siten ei ole universaalia elämän tarkoitusta, kuten onnellisuus, menestys, työnteko tai edes hyvän tekeminen, vaikka se onkin jaloa ja sekä yhteiskuntaa että ihmisiä hyödyttävää. Ehkä elämän tarkoitus voisi olla ikuisen elämän löytäminen, mutta ihminen vajavaisuudessaan ja Jumalasta eroon joutuneena kykenee ymmärtämään senkin väärin ja pyrkimään siihen inhimillisin keinoin, jotka eivät tuota pysyvää tulosta eivätkä ikuista elämää. 

Kolmen sepän patsas Helsingin keskustassa Stockmannin edustalla.

Elämän tarkoitus ei ole jotakin universaalia, kuten onnellisuus, menestys tai vaikkapa työnteko. Kuva: Kolmen sepän patsas, joka symboloi mm. ihmisen työtä ja yhteistoimintaa.

Tehtävänä Jumalan kutsu

Elämän tarkoitus on jokaiselle ainutlaatuinen oma tehtävä, johon on saanut lahjat ja voiman. Se voi olla opetustyö, omaisen hoitaminen, lasten kasvattaminen, kirjoittaminen tai talojen rakentaminen. Eikä tehtävän tarvitse olla elämän mittainen, vaan se voi muuttua matkalla. Silti se täyttää siinä hetkessä kyseisen henkilön kohdalla hänen elämänsä tarkoitusta.

Vaarana tehtävistä puhuttaessa on ihmisen taipumus suorittaa ja yrittää omassa voimassa. Jos elämän tarkoitus koostuu useista peräkkäisistä tehtävistä, monen on vaikea ymmärtää, että välissä on levon ja kenties pitkänkin odotuksen hetki, jolloin Jumala valmistaa uuteen tehtävään. Meidän aikakäsityksemme on kuitenkin rajoittunut. Kun unohdamme helposti, että ”yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä” (2. Piet. 3:8 ja Ps. 90:4; 33/38), saatamme kadottaa todellisen tarkoituksemme ja harhailla epäolennaisissa puuhasteluissa.

Toisaalta elämän tarkoitukselle on olennaista myös se, että kukaan ei voi ratkaista sitä toisen puolesta. Ihmisen on itse löydettävä ja valittava se, aivan kuten ihmisen on itse löydettävä ja valittava tie, totuus ja elämä.

Jokaisessa talossa pitäisi olla
joku joka kirjoittaa,
tai ainakin joku joka lukee.

Lainaus on Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito, jonka juuri aloitin. Allekirjoitan ajatuksen. Haluaisin asua sellaisessa talossa. Siellä voisi mielellään olla lisäkseni joku toinenkin, joka täyttää lainauksen ilmaiseman toiveen.

Aiemmin tänään päätin toisen, yli 500-sivuisen romaanin Sotaleski. Olen viime aikoina lukenut edellisvuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut kotoisalta. Tietokirjallisuutta olen kyllä lukenut kaiken aikaa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen, miksi en ole saanut pitkään aikaan luettua romaaneja. Miten paljon värikkäämpää elämä olisikaan ollut! 

Kirjoja muuttolaatikossa

Viimeisten 15 vuoden aikana olen muuttanut neljä kertaa. Joka kerralla olen vienyt vähintään pari banaanilaatikollista kirjoja kierrätykseen. Nyt se vähän harmittaa. Ei haittaisi, vaikka kirjoja olisi ympärillä enemmänkin. Mutta muuttaessa ne ovat todellinen riesa. Kukaan ei halua kantaa laatikoita, joiden päällä lukee ”kirjoja”.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjaa on elämässään lukenut. Aika monta. Yliopistolla työskennellessäni ammattikirjallisuutta luki jatkuvasti. Mutta yllättäen olen varmaankin lukenut eniten kirjoja sinä vuonna, kun sairastuin masennukseen ja olin kymmenen kuukautta sairauslomalla. Merkkailin niitä silloin ylös, ja luku taisi olla reilu kirja per viikko. Se on erikoista, vaikka aikaa oli tietysti käytössä reilusti, kun en kyennyt töihin. Mutta vointini ei todellakaan ollut hyvä ja voimat olivat usein nollassa.

Rikhardinkadun kirjaston on talo jossa luetaan.

Rikhardinkadun kirjasto on talo, jossa luetaan. Se on aina ollut suosikkini Helsingissä. Vanha arkkitehtuuri viehättää, ja siellä voi vielä kuulla kirjaston hiljaisuuden.

Kirjat opettavat

Kirjat ovat usein myös kirjoittamisen tae. Ainakin, jos kirjoittaa fiktiota. Harvoilla pelkkä mielikuvitus riittää, tai sitten sen on oltava erityisen kirjava ja vauhdikas. Kirjat kun luovat mieleen maailmoja, joita ei muuten näe. 

Ja kirjat opettavat. Voi, miten paljon ne opettavatkaan! Siksi olen välillä kauhuissani, kun kuulen, millaista kirjojen käyttö – tai pikemminkin käyttämättömyys – on tänä päivänä sekä peruskouluissa että esimerkiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Monisteet ja nettitekstit ovat kovin eri asia kuin kirjat. Eikä Wikipedia ole sama asia kuin entisaikojen tietosanakirjat, joita laadittiin vuosikausia asiantuntijatiimeillä. Wikipediaan voi kirjoittaa kuka vain ilman mitään krediittejä. Minäkin olen käynyt korjaamassa erään Wikipedia-artikkelin tekstiä, mutta sen osalta tiesin kyllä, mitä tein.

Luetaan, ei vain kuunnella

Vaikka digitaalisuus on kovasti muotia, en ole innostunut äänikirjoista. Maneereilla, äänillä tai puhetavoilla on taipumus ärsyttää. Sitä paitsi äänikirjat ovat temperamentilleni joko aivan liian hitaita tai ylipäänsä erirytmisiä. En halua ”lukea” kirjaa toisen lukijan tahdissa, vaan omassani: pysähtyä, kun siltä tuntuu, palata taaksepäin tarkistamaan jotakin tai hyvin harvoin harppoa vauhdilla vähän yli. Sitä paitsi äänikirjoja ei mielestäni ollenkaan lueta, niitä kuunnellaan, ja se on aivan eri asia. Radio tai podcastit ovat kuuntelemista varten. 

Mutta kukin tyylillään. Parempi kuuntelukin kuin ei mitään. Sillä lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner sanoi vanhassa Suuren Suomalaisen kirjakerhon mainoksessa. Ne kirjakerhotkin muuten taitavat olla jo muinaisjäänteitä.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen