58 000 €/kk – voiko yksi työ olla niin arvokasta?

Sijoituskästissä Fazerin toimitusjohtaja kertoi jokin aika sitten kuukausipalkkansa olevan 58 000 euroa plus kannustinohjelmat päälle. Ja loputtomasti suklaata, kuten haastattelija humoristisesti lisäsi. Kun Suomessa aletaan keskustella palkoista, kateus on ominaisuus, joka nostetaan saman tien pöydälle, jos aiheena ovat suuret palkat. Kaikki kritiikki on aina kateutta, varsinkin jos kritisoijalla on oletetusti vähemmän.

Minua nämä suuret palkat kiinnostavat ihmisarvon näkökulmasta. Tai pitäisikö sanoa pikemminkin sen arvon näkökulmasta, mikä ihmisen työllä on. 

Onko kaikki työ yhtä arvokasta?

Juhlapuheet ovat usein kauniita. Kaikki työ on yhtä arvokasta. Vaan kun ei ole. Sen voi havaita jokainen aikaansa seuraava, vuosittain verokoneita tiiraileva tai vaikka vain omaa palkkakuittiaan silmäilevä. Juhlapuheissa ehkä, mutta työtä arvotetaan myös rahalla ja etuisuuksilla.

En silti yritä tasapäistää kaikkia palkkoja. Uskon siihenkin, että toinen on suorittanut toista vaativammat opinnot oppiakseen ammattinsa, toinen tekee pidempää päivää kuin toinen tai että toinen on yksinkertaisesti ahkerampi, taitavampi ja aikaansaavampi työssään kuin toinen. Ja kaikesta siitä ihmistä saa palkita.

30 kertaa arvokkaampaa

Mutta siihen en usko, että kukaan on niin paljon taitavampi ja aikaansaavampi kuin toinen, että ansaitsee saada jopa 30 kertaa enemmän palkkaa kuin toinen. Sellaista mahtavuutta ei vain maan päältä löydy, vaikka palkkaerot äärimmillään meitä siten arvottavat. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että iso osa suomalaista ei ole koskaan tienannut eikä koskaan tienaa edes vuositulona suurituloisten kuukausipalkkojen suuruisia rahasummia, vaikka kuinka tekisi täyttä päivää. 

Jos mietitään vaikka Fazerin toimitusjohtajaa, niin hän tekee varmasti pitkää päivää, on korkeakoulutettu, ja taskussa on mittava työkokemus ja luottamustehtäviä. Mutta niin on monella muullakin, on akateemisesti korkeampiakin koulutuksia, ja moni pienyrittäjä tai maanviljelijä on kiinni työssään ympärivuorokautisesti.

Puoliksi juotu cappuccinokuppi kesäisen terassin pöydällä.

Tulisimme toimeen ilmankin

En tunne koko Fazerin tuotearsenaalia, mutta en keksi nopeasti leipää lukuun ottamatta yhtään Fazerin tuotetta, jota ilman ihminen ei tulisi toimeen. Jopa leipäkin on korvattavissa. Kuinka oleellista työtä sellaisen firman toimitusjohtaja siis tekee? Mitä niin paljon tärkeämpää hän tekee kuin vaikka henkilö, joka siivoaa Fazerin toimitiloja ja ansaitsee pari tonnia kuussa? Tai metroasemia? Aika moni matkustaja olisi tyytymätön ja nopeasti pahoinvoiva, jos metroasemia ei koskaan siivottaisi. Ilman suklaata ja dallaspullia taas pärjää jokainen, vaikka ne mukavalta maistuvatkin.

Raha ratkaisee

Tässä vaiheessa moni huutaa jo mielessään, että yhteiskunta ja talouden pyörät eivät pyörisi, jos ei olisi sellaisia firmoja kuin Fazer. Kyse on miljardibisneksestä, työpaikoista, merkittävästä brändistä – ja varjelkoon, suomalaisesta ikonista. Siitä päästäänkin nopeasti takaisin siihen, mikä työ on arvokasta ja miksi. 

Talouden näkökulmasta vain kaikki työ, mikä tuottaa mahdollisimman paljon rahaa, on maailmassa arvokasta. Kun siis puhutaan palkoista, teknologia-ala ohittaa aina hoivatyöalan ja vientiala koulutoimen. Teknologisilla ratkaisuilla tuotetaan rahaa, hoivatyöllä ”vain” ihmisen hyvinvointia. Juhlapuheissa hoivatyö voi vaalia ihmishenkiä, mutta arvostus osoittaa, että ”todellinen” hyvinvointi syntyy vauraudesta ja myyntimenestyksistä. Siten yhteiskunta saa hyvätuloisia veronmaksajia, joiden pyyteetön vauraus aina lopulta koituu kaikkien hyväksi. Näin ainakin väitetään.

Mikä on tarpeen?

Suuria palkkoja voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, kuka tarvitsee elääkseen lähes 60 000 euron kuukausipalkkaa. Millaisen elämän ihminen on itselleen rakentanut, ettei vähempi riitä? 

Kukaan ei varmaankaan ole rakentanut itselleen sellaista elämää, vaan elämä rakentuu vähitellen käytössä olevien varojen mukaan. Tulee omistusasuntoa, kakkosasuntoa, sijoitusasuntoa, venettä, Lapin mökkiä, kesähuvilaa, paratiisilomaa, hiihtolomaa, golflomaa, viikonloppulomaa, autoa ja moottoripyörää, tauluja, designia sekä jos jonkinlaista muuta irtaimistoa. Niistä on pidettävä huolta, ja se maksaa. Herää vain kysymys, missä välissä 70-tuntista työviikkoa tekevä nauttii kaikesta suurilla tuloilla hankkimastaan omaisuudesta. Marbellan huvila on todennäköisesti suurimman osan vuodesta tyhjillään, käyttämättömänä, nauttimattomana.

Huvilan sinivalkoiset portaat Marbellassa ja valolyhty.

Vuosia sitten minäkin pääsin viikoski huvilaan Marbellaan, mutta se ei kylläkään ollut omani. Työreissu.

Yhteiskunta on monimutkainen rakenne

Tietenkin tällainen ajattelu on mustavalkoista. Maailma ei pyöri näin eikä ole olemassa ideaaliyhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi edes tarpeeksi eikä kenelläkään turhaa. Sitä paitsi elämä on muutakin kuin työtä ja velvollisuuksia. Se on myös kauniita maisemia, kulttuuria ja vapaa-ajan hauskuutta. Samaan viittasi myös Fazerin toimitusjohtaja sanoessaan, että ”hyvään elämään kuuluu ilo ja herkuttelu”. 

Silti hyvinvointiyhteiskunnan rakenne on jotenkin absurdi. Tarvitaan hyväpalkkaisia (johtajia), joille maksetaan älyttömiä summia, joita sitten verotetaan raskaalla kädellä, jotta niillä verovaroilla saadaan luotua kaikille yhteisiä palveluja, joista pienituloisillakin on mahdollisuus saada osansa. Tosin suurituloiset eivät sitten itse välttämättä käytä niitä palveluja, vaan ostavat ne yksityisiltä tuottajilta, ja jos yhteiskunta jossain vaiheessa alkaa tukea yksityisiä tuottajia tai siirtää toimintoja siihen suuntaan, yhteiskunnan pienituloisten turvaksi kehittämät palvelut rapistuvat vähitellen, kuten nyt ollaan viime vuosina nähty. 

Lopulta kaikki ovat samalla viivalla

Outo rakenne, mutta saatan ajatella rajoittuneesti halutessani vähän filosofoida. Mietin vain, voisiko kaikki jakautua toisinkin. Voisi, mutta niin ei koskaan tapahdu. Maailmassa on aina ollut ja on hamaan loppuun asti niitä, joilla on paljon ja niitä joilla on vähän. Syystä tai toisesta. Joku on saanut osansa ansaitusti, toinen ahneuttaan ja kolmas laiskuuttaan. Aina on niitä, joiden osa on tullut epäoikeudenmukaisesti, suuntaan tai toiseen.

Yksi asia on kuitenkin varma: Kun me tästä ajasta lähdemme, jokaisella on aivan yhtä paljon.

——-

Loppuhuomautus: Nämä ajatusten pyörittelyt eivät kohdistu millään tavalla henkilökohtaisesti Fazerin toimitusjohtajaan. Sijoituskästin haastattelussa hän vaikutti erittäin sympaattiselta henkilöltä ja on varmasti työssään ammattitaitoinen. Hänen haastattelunsa vain sattui olemaan kohdallani ajatusten herättelijänä.

Historiaa uusin silmin

Iän myötä historia on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Kouluaikana oli toisin; kunhan opettelin vuosiluvut ulkoa kokeita varten. En oikein jaksanut innostua vanhojen rajojen sijaintipaikoista tai sodista, joissa jakoalueet ja hallitsijat vaihtuivat, antiikin filosofeista ja heidän korkeakulttuurisista ajatuksistaan taikka ottomaanien ja Aleksanteri Suurten valloituksista. 

Historia oppiaineena jäi kuitenkin lukioajasta vähän kitkeränä mieleen. Taisin katsella historian opettajaa kulmieni alta useamman vuoden, kun hän sattui kävelemään vastaan. Kävin kurssimuotoisen lukion ja kaikkien kymmenien kurssien joukosta sain yhdestä historian ja yhteiskuntaopin kurssista ”vain” ysin. Itkin päivän, sillä se pilasi muuten tasaisen kymppisarjan. Näytti rikkonaiselta paperilla. Tiedän: todella typerää ja turhaa!

Vanha onkin kaunista

Mutta kiinnostus historiaan ja menneen arvostus on kasvanut hitaasti joskus neljänkympin ohitettuani. Aluksi se näyttäytyi siten, että vanhat esineet eivät enää näyttäneetkään vanhanaikaisilta, vaan varsin viehättäviltä. Niissä oli yhtäkkiä arvokkuutta ja arvoa, ja ne herättivät lämpimiä muistoja sen sijaan, että iho olisi mennyt kananlihalle.

Jossain vaiheessa alettiin mm. ystävien kanssa olla yhtä mieltä siitä, että Timo Sarpanevan suunnittelemat Festivon kynttilänjalat ovatkin tosi kauniita. Aiemmin ne olivat vanhanaikainen muistutus lapsuudesta ja 70-luvun sinapinkeltaisista seinistä ja ruskeista nahkasohvista. Festivoja löytyi kaikilta tuttavaperheiltä, ja niissä oli aina punaiset tai oranssit pallokynttilät, joita ei koskaan poltettu. Olivat vain koristeina tiikinruskean kirjahyllyn alatasolla.

Festivo-kynttilänjalat ja jouluherkkuja pöydällä.

Niin vain vanhat Festivot ovat päässeet nykyisiin joulun herkkupöytiin.

Samalla tavalla yhtäkkiä kristalliesineet, pitsiliinat ja muut ennen mauttomilta tuntuneet esineet eivät enää olleetkaan kitschiä, vaan jotain, mitä jää näpelöimään ja ihastelemaan kirpputoreilla. Jopa ne ruskeat nahkasohvat, varsinkin jos ne ovat trendikkäästi käytössä kuluneet, sekä tiikkiset kalusteet ovat saaneet synninpäästön.

Historiallista luettavaa

Pari talvea sitten löysin lukemiseksi historialliset romaanit. Mieleen on jäänyt kirjasarja, jonka päähenkilö oli sattumoisin syntynyt omalla synnyinpaikkakunnallani eli Alavudella. Kirjasarja sijoittui 1800–1900-luvuille, ja päähenkilö siirtyi työpesteissään kirjasta toiseen eri suomalaisten kulttuuripersoonien palvelukseen. 

Vaikka päähenkilö oli fiktiivinen, Topeliukset, Sibeliukset ja Edelfeltit eivät sitä olleet. Lukiessa tuli samalla googlailtua kyseisten kulttuurin merkkihenkilöiden elämää ja teoksia. Se ei ollut yhtään hassumpi tapa oppia uutta menneestä, suomalaisesta taiteesta, musiikista ja kirjallisuudesta.

Olisinko jäänyt piiaksi?

Jos nyt lähtisin opiskelemaan, voisin hyvin lähteä lukemaan vaikka historiaa. Historiassa on paljon sellaista, mitä tämän päivän digihypetyksessä, virtuaalielämässä sekä toden ja epätoden sekamelskassa kaipaa. Mutta on siellä menneessä myös monta entisajan kuoppaa, josta edistys on nostanut meitä elämää helpottavaan vaivattomuuteen. 

1800-luvun luokkayhteiskunta ja ihmisten kohtelu säätynsä mukaan on ollut kuvausten perusteella varsin vastenmielistä. Ei se tietenkään tänäkään päivänä täysin ole kadonnut, mutta keskimääräisesti ihmisten mahdollisuudet kohtuullisen mukavaan elämään ovat kuitenkin tasapäistyneet reilusti. Olen ymmärtänyt, että jos olisin syntynyt sata tai pari sataa vuotta sitten, minulla pienen maatalon tyttärenä tuskin olisi koskaan ollut mahdollisuutta opiskella edes murto-osaa siitä, mitä olen 60-luvulla syntyneenä voinut tehdä. Suuressa tiedonjanossani ja oppimisen ilosta nauttivana olisin voinut olla melkoisen kapinallinen ja turhautunut tavallisena piikatyttönä.

Vanha jugendtalo.

Vanhat talot ja vanha koristeellinen arkkitehtuuri ihastuttavat aivan erityisesti.

Vanha keltainen puinen pitsihuvila.

Lähihistoriaa

Tässä iässä harmittaa, ettei nuorempana jaksanut kuunnella isovanhempien tarinoita heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, puhumattakaan, että olisi ymmärtänyt kysyä kysymyksiä aiheista, jotka nyt kiinnostavat. Kun molemmat vaarit ja myös appiukko olivat sodan käyneitä, olisi voinut kuulla monta kiinnostavaa ja jännittävää kertomusta – edellyttäen, että he olisivat suostuneet niistä puhumaan.

Taannoin sain keskustella erään iäkkään herran kanssa, joka oli joutunut lapsena lähtemään kahdesti kotoaan Karjalasta. Tajusin, miten vähän tiesin karjalaisten sodanjälkeisestä asuttamisesta. Naiivisti olin ajatellut, että suomalaiset ovat ottaneet kotinsa jättämään joutuneet maanmiehet ja -naiset ellei nyt avosylin, niin ainakin ymmärtäen vastaan. Mutta totuushan onkin ollut toinen. Mies kertoi kyynelsilmin, miten koulussa ei saanut puhua omaa karjalan murretta, eikä evääksi sopinut ottaa karjalanpiirakoita. Oma tausta piti häivyttää pois. Hänen perheensä oli sijoittunut Hämeeseen, ja kun sitten vähän tutkin historiaa noilta ajoilta, Häme oli ollut tietojen mukaan yksi vaikeimpia alueita evakoille.

Taalari-kynttilänjalka ja puinen rasia tiikkipöydällä.

Kotoa saatu 70-luvun Taalari-kynttilänjalka ja vanha puurasia lepäävät tyytyväisinä tiikkisellä ruokapöydällä. Kaikki sellaisia, mitä joskus nuorena inhosin ja tänään hamuan kotiini.

Historia uusiksi

Valitettava nykypäivän trendi on kirjoittaa historiaa uusiksi. Sen sijaan, että vanhoista virheistä opittaisiin ja ymmärrettäisiin, että ne ovat olleet osin myös oman aikakautensa tuotoksia, ne pyritään pyyhkimään kokonaan pois ihmisten muistista. Vääränlaisiksi osoittautuneiden ihmisten muistopatsaita kaadellaan, klassikkokirjojen tekstejä muunnellaan, ja kymmenien vuosien takaisia sanomisia tai vitsejä pyydellään julkisesti anteeksi.

Me voimme tulkita asioita eri tavalla eri aikakausina ja halutessamme voisimme oppia menneisyyden virheistä, vaikka sekin tuntuu erinäisten viime aikojen tapahtumien valossa olevan ihmiselle kovin vaikeaa. Ihmisen muisti kun tahtoo olla lyhyt ja kovin valikoiva. Mutta jos jokin on varmaa, niin se, että historiaa ei voi kirjoittaa uusiksi. Vaikka jotkut sitä niin kovasti tuntuvat haluavan.

150 ihmistä riittää

Aikuisiällä aloitin pitkään päiväni lukemalla aamiaisella Hesaria. Halusin tietää, missä mennään, mitä maailmalle kuuluu, mitkä kulttuurijutut ovat pinnalla ja mitä kotikaupungissa ja lähialueilla tapahtuu. Voi sanoa, että luin lehden kannesta kanteen ja vielä vähän iltapäivälehtiä päälle.

Näin meni vuosia, kunnes aloin kokea, että lehden maailmankuva soti liian usein sitä vastaan, mihin itse uskon, tai vähätteli sitä. Aihevalinnat vaikuttivat asenteellisilta, ja artikkelit olivat yhä useammin toimittajalähtöisiä mitä-minä-olen-kokenut -juttuja. En jaksanut kiinnostua toimittajien henkilökohtaisista näkemyksistä, joiden ympärille luotiin artikkeleita. Enkä halunnut päiväni alkavan poliittisen kädenväännön kertauksella tai synkeillä ulkomaanuutisilla.

Huonot uutiset vaihtuvat hyviin

Olin kuullut erään tuttavan vaihtaneen aamu-Hesarin lukemisen Raamatun lukuun, ja tein saman siirron. Se oli alussa outoa, koska pelkäsin jääväni jostain paitsi, eikä Raamattukaan aina auennut ja antanut oivalluksia. Mutta vähitellen uuteen aamurutiiniin tottui, luin kuitenkin rinnalla myös uutisia muista tietolähteistä, ja Raamattukin alkoi kirkastua yhä enemmän.

Hesari ja kynttilä aamiaispöydässä

Pitkään aikuisiällä Hesari kuului aamiaispöytään ja aloitti päivän uutisilla, jotka olivat harvoin hyviä.

Selkeä ero oli kuitenkin, että olin vaihtanut huonot uutiset hyviin, ahdistavat maailmantilanteet ja uhkakuvat lohdutukseen ja toivon ajatuksiin. Sillä on paljon merkitystä omalle hyvinvoinnille ja mielialalle. 

Maailmassa hyvät uutiset eivät myy, joten tiedotusvälineet keskittyvät huonoihin. Eivätkä ne lopu koskaan. Kaiken lisäksi länsimaisen vaurauden keskellä ihmisillä ja medialla on kyky löytää raportoitavaksi ongelmia silloinkin, kun mitään todellista ongelmaa ei ole.

Korona toi pelottelu-uutisoinnin

Korona-aika taisi olla jonkinlainen vedenjakaja, jolloin uutisointi oli yhtä kirkuvaa suurifonttista uhkaotsikkoa mustalla pohjalla: kieltoa, varoitusta, rajoitusta, pelottelua ja syyttelyä. Sen jälkeen paluuta neutraaliin uutisointiin ei ole näkynyt. Korona katosi otsikoista vain, koska Ukrainan sota ahmaisi hetkessä ykköspaikan. Sittemmin ovat tulleet Gazat ja Trumpit ja tullimaksut ja kaikki pelottavat skenaariot ja kauheus, joka meidän halutaan tietävän, mutta jonka edessä useimmat meistä ovat voimattomia.

Miksi meidän on kuultava reaaliaikaisesti, kun pommi räjähtää maailman toisella puolella tai kun kanadalainen NHL-pelaaja on menehtynyt auto-onnettomuudessa? Miksi suomalaisen lehdenlukijan olisi seurattava päivittäin, miten Venäjän sotarintama etenee ja eri sotataktiikat toimivat?

Globaalin maailmankuvan nimissä ajatellaan, että on oltava perillä yksityiskohtaisimmistakin seikoista maailmalla. Tieto on valttia ja voimaa, sivistystäkin. Joskaan kaikki, mitä tänä päivänä tiedonvälityksen nimellä tarjotaan, ei ole sivistystä ensinkään. Toisekseen, kun muualla maailmassa ihmisiä kidnapataan, kun tulvat ja hurrikaanit tappavat ihmisiä, kun soditaan ja poliitikot korruptoituvat, pieni ihminen ei voi käytännössä tehdä juuri muuta kuin ottaa tiedon vastaan ja reagoida. Moni kauhistelee ja ahdistuu. 

Ja sitten asiantuntijat ihmettelevät, mistä lasten, nuorten ja vanhempienkin ahdistus oikein johtuu.

Pieni yhteisö riittää

Mieleen tulee brittiläisen antropologin Robin Dunbarin 90-luvulla esittämä teoria, jonka mukaan ihmisen ensisijaisen yhteisön tulisi olla enintään 150 ihmisen laajuinen. Silloin ihminen kykenisi kutakuinkin vakaisiin sosiaalisiin suhteisiin ja voisi pysyä selvillä siitä, kuka kukin on ja mikä on kenenkin suhde toiseen. Kun luku ylittyy, konfliktien riski yhteisössä tai ryhmässä kasvaa ja yhtenäisyys kärsii.

Ajatella, jos elelisimmekin kaiken kaikkiaan vain noin 150 ihmisen vaikutuspiirissä! Tai edes vain viiden sadan. Jos kuulisimme vain sen, mitä niille ihmiselle kuuluu ja mitä heidän elinympäristössään tapahtuu. Miten se vaikuttaisi ihmissuhteisiimme, viestintäämme, elinoloihimme ja ennen kaikkea hyvinvointiimme?

Saattaisimme voida paremmin, kun meidän ei tarvitsisi olla jatkuvassa uutistulvassa, joka vie meidät meille saavuttamattomiin mutta hyvin todellisina eteemme tuotaviin hetkiin. Meidän ei tarvitsisi ahdistua jokaisesta sotatoimesta tai terrori-iskusta, kun emme kuitenkaan voi tehdä asioiden hyväksi mitään. Voisimme ehkä jopa elää keskenämme sopuisammin, kun meidän ei tarvitsisi ottaa huomioon kuin muutaman sadan erilaisen ihmisen ajattelumaailmaa kokonaisten erilaisten kansakuntien, kulttuurien ja elintapojen sijaan.

Tarvitsenko kaikkea tietoa?

Ymmärrän, että ajattelu on utopistista. Ellei muu, niin ihmisen uteliaisuus on vienyt hänet jo satoja vuosia sitten kiertämään maailmaa ja etsimään uutta ja erilaista. 150 kontaktia ei ole riittänyt ihmiselle edes aikojen alussa. 

Sitä paitsi Dunbarin luku ja teoria on sittemmin pitkälti kumottu. Ihmisen kykyyn käsitellä sosiaalisia suhteita vaikuttavat moninaiset tekijät.

Silti jokaisen on hyvä miettiä, kuinka paljon tietoa maailman tapahtumista ja ihmisistä juuri minä juuri tänään tarvitsen. Mikä on olennaista, ja millaisilla ajatuksilla ja tapahtumilla minun kannattaisi ruokkia itseäni? Hyödynkö kuulemastani tai lukemastani, tai ehkä vielä olennaisempaa, voinko hyödyttää jotakuta muuta kuulemieni uutisten perusteella?

Raamattu ja kynttilä aamaispöydässä.

Jossain vaiheessa vaihdoin aamiaislukemisen Hesarista Raamattuun, enkä ole sitä vielä tähän mennessä katunut.

Kristittyinäkin tavoittelemme usein suuria ja kaukaisia, mutta unohdamme lähipiirimme. Haluamme tietää, mitä Israelissa tapahtuu, mutta unohdamme soittaa mummolle Heinolaan ja kysyä, miten hänellä siellä menee. Kaiken kattava ikävien uutisten tietäminen tai edes tietoisuus niistä ei edistä yleistä hyvinvointia eikä välttämättä muunnu hyviksi teoiksi tai paranna maailmantilannetta.

Minä ainakin etsisin mieluummin Jumalaa.

Hyvä muuttaa ihmistä enemmän kuin paha

Sen sijaan hyvät uutiset ja etenkin ilosanoma evankeliumista muuttaa ihmisiä, lisää myötätuntoa, rohkaisee hyviin tekoihin ja tuo kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Senpä vuoksi: ”Minä ainakin etsisin [mieluummin] Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen, hänen, joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää.” (Job 5:8–9; RK.)

Hän nimittäin antaa avun ja turvan niin alhaisille kuin surevillekin, tekee tyhjäksi ovelien hankkeet ja vangitsee viisaat heidän viekkauteensa. Köyhän Hän pelastaa väkevän käsistä ja sulkee vääryyden suun. Hän pelastaa ahdingosta, lunastaa nälänhädässä kuolemasta ja sodassa miekan terältä. Hänen tähtensä et pelkää edes silloin, kun hävitys tulee, ja kun tarkastat asuinsijaasi, ei sieltä mitään puutu. (Job 5:11–13, 15, 19–21; RK.) ”Saat huomata, että majasi on rauhoitettu.” (Job 5:24; RK)

Veri huutaa maastakin

”Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta.” (1. Moos. 4:10; 33/38)

Sanat ovat taas menneellä viikolla käyneet toteen, niin kuin jo Kainin ja Abelin aikaan. Charlie Kirk, nuori amerikkalainen perheenisä, surmattiin häikäilemättömästi tuhansien ihmisten silmien alla. Hänen verensä vuoti miljoonien ruutujen ääressä.

Moni puhuu poliittisesta murhasta, vaikka kyseessä ei ollut poliitikko, vaan poliittisistakin aiheista avoimesti debatoinut järjestöjohtaja ja sananvapauden puolustaja. Kirk julisti omia arvojaan ja ennen kaikkea Jeesusta, joka on tie, totuus ja elämä. Hän ei pakkosyöttänyt kenellekään poliittisia, yhteiskunnallisia tai kristillisiä näkemyksiään, vaan haastoi ihmisiä tuomaan keskusteluun oman näkemyksensä koeteltavaksi.

Kun sanat eivät riitä

Harva pärjäsi hänen kanssaan, ja ehkä se olikin yksi syy, miksi hän oli paitsi rakastettu myös hyvin vihattu. Totuus ei pala tulessakaan, sanoo suomalainen sananlaskukin. Se kuulostaa raamatulliselta, vaikka ei suoraan Raamatusta olekaan, mutta sielläkin puhutaan siitä, miten kuona poltetaan pois, jotta jäljelle jää hyvää. Totuus, kenties?

Näin useitakin otteita siitä, miten Kirkin arvoja ja näkemyksiä lähdettiin haastamaan varsin kärkkäästi ja jopa ylimielisesti. Kun vastaväittäjän rationaaliset argumentit loppuivat, jos niitä oli ollut alun alkaenkaan, tai kiersivät vain kehää, henkilö joko heitti mikrofonin kädestään ja pakeni tilanteesta tai aloitti kiroilun säestämänä Kirkin persoonan, arvojen tai jopa miehen läheisten pilkkaamisen ja halveksunnan.

Joku meni sitten lopulta vielä pidemmälle. Kun ääntä ei kyetty vaientamaan, se piti tappaa. Tai niin luultiin. 

Morava-vuoren jyrkkä rinne ja rinteellä seisova valkoinen iso risti.

Totuus ei vaikene eikä pysy piilossa, vaan se kasvaa. Kuva: Morava-vuorelta, Albaniasta kesällä 2024.

Luoti ei voi tappaa totuutta

Lopputulema ei tainnut ollakaan se, mitä odotettiin. Totuus ei vaiennutkaan luotiin. Jotkut odottivat, että ääni haudattaisiin, mutta todellisuudessa se istutettiin. Totuus kun ei pysy piilossa, vaan se kasvaa. ”Totuus versoo maasta, ja vanhurskaus katsoo taivaasta.” (Ps. 85:11; RK)

”Vanhurskaan suu lausuu viisautta, ja hänen kielensä puhuu oikeuden sanoja.” (Ps. 37:30; 33/38) Vanhurskaan sydämessä on Jumalan laki, ja se heijastaa totuutta, viisautta ja oikeudenmukaisuutta. Siten hänen puheensa rakentaa, neuvoo ja tuo elämää toisille ihmisille, aivan samalla tavalla kuin Herra aikojen alussa loi sanalla ja suunsa henkäyksellä taivaat ja niiden joukot (Ps. 33:6; RK). Ja kun ihminen puhuu hengessä, henkeä ei voi tappaa. Siksi veri huutaa nytkin maasta.

Henki on liikkeellä

Erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa, Etelä-Koreassa ja eri puolilla Eurooppaa ihmiset ovat kokoontuneet muistamaan Charlie Kirkiä niin yliopistokampuksille kuin kaduille ja toreillekin. Todellisuudessa kyse on ollut paljon enemmästä. Ihmiset ovat rukoilleet, kääntyneet Jumalan puoleen ja antaneet kunnian Jeesukselle. 

Sosiaalinen media tulvii todistuksia, ei vain kristityiltä, vaan ihmisiltä, jotka ovat todenneet, että nyt riittää. Se, että vapauden puolesta puhunut ääni on hiljennetty väkivaltaisesti ja että jotkut ovat julkisesti riemuinneet viattoman ihmisen tappamisesta, on herättänyt monet huomaamaan, että on aika kääntää kurssia. Eri-ikäiset ihmiset kertovat palanneensa takaisin seurakuntaan 10 vuoden jälkeen, ostaneensa Raamatun, lukeneensa ensimmäisen kerran Raamattua, rukoilleensa ensimmäisen kerran. 

Valkoinen risti sinistä taivasta vasten Morava-vuoren huipulla.

Pimeys voi muuttua hetkessä valkeudeksi, kirkkaaksi päivänvaloksi. Kuva: Morava-vuorelta, Albaniasta.

Myös kristityt ovat heränneet ymmärtämään, että on aika. Moni on kertonut ensimmäisen kerran uskostaan Jeesukseen avoimesti tai puolustanut julkisesti arvojaan, joita on ennen hylkäämisen pelosta salaillut. Nuoret pojat julistavat rohkeasti evankeliumia, jäyhät miehet kertovat uskovansa Jeesukseen. Moni sanoo ääneen, ettei kiinnosta, jos joku lakkaa seuraamasta sometiliä, mutta minä seuraan Jeesusta.

Ihmiset ovat liikkeellä. Henki on liikkeellä. 

Todellakin: ”Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:2; 1992.)

Arvot jäävät puheisiin ja ihmisyys kiireeseen

Iäkäs asiakas istuskelee jo olohuoneessa, kun kotihoito tulee paikalle vähän ennen puoltapäivää. Ellei omainen olisi ollut paikalla, asiakas makaisi edelleen sängyssä märkänä, ilman aamiaista ja aamulääkkeitä. Hoitaja seisoo ovella mykkänä, ja kysyttäessä, mitä hänen toimenkuvaansa kuuluu, hän kertoo tulleensa tekemään asiakkaan aamutoimet, antamaan ruuan ja lääkkeet. Omaisen on vaikea pysyä asiallisena, kun hän huomauttaa, että ne on tehty jo neljä tuntia sitten.

Parin viikon kuluttua, kun asiakkaan voimat ovat jo kohentuneet huomattavasti, hän lueskelee Hesaria lepotuolissa pukeutuneena ja aamiaisensa syöneenä, kun kotihoito saapuu paikalle kymmenen jälkeen. Tällä kertaa taas eri hoitaja ihmettelee, miten näin on päässyt käymään, kun papereissa lukee, että täällä tarvitaan apua sekä pukeutumisessa että muissa aamutoimissa. Se on mahdollista siten, että asiakas on toipunut vauhdilla ja haluaa edelleen olla niin omatoiminen kuin mahdollista. Olisi tylsää vain odotella sängyssä aamupäivään asti, kun on tottunut heräämään varhain.

Mikä on kodinhoitoa?

Asiakas pyytää sitten, voisiko kodinhoitaja vaikka pedata sängyn, kun se on rollaattorin kanssa vaikeaa. Tai voisiko hoitaja auttaa tiskien kanssa, kun hihat tuppaavat kastumaan ikävästi – asiakkaalla kun on ongelmia sormien toiminnoissa ja hihojen kääriminen tuottaa vaikeuksia. Sitä paitsi tiskaaminen on muutenkin hankalaa rollaattorin kanssa. 

Se ei valitettavasti kuulu kodinhoitajan tehtäviin; hän kun on terveydenhoidon ammattilainen. Mutta hän opastaa rouvaa, miten hihat kääritään. Rouva on näreissään, sillä hänen päässään ei ole vikaa ja hän osaa kyllä jo kääriä hihansa, kunhan sormet vain toimisivat. Kodinhoito lupaa kuitenkin pedata sängyn, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteita kuvaava sitaatti.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteet pätevät kaikkeen työhön: ”Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin ja annettu tehtävä tehdään loppuun.” (Maija Lavonen, 2002)

Paperityötä vai ihmistyötä?

Kodinhoidon työkenttä on ilmeisesti supistunut vuosien mittaan sairaanhoidoksi, tai sitten kodinhoitajille on tänä päivänä tärkeämpää pitää kiinni koulutustaan vastaavasta roolista kuin hoitaa asiakasta hänen tarpeittensa mukaan. Kodinhoitajan nimikettä voisi kenties hioa toimenkuvan mukaan. Kodinhoito kun antaa asiakkaalle helposti kuvan, että hoidetaan kotia ja asukasta sen mukaan kuin kodissa tarvetta on.

On myös kiusaus olettaa, että kodinhoitajaksi hakeutuva olisi luonteeltaan asioihin oma-aloitteisesti tarttuva henkilö, jolle ennen kaikkea ihmisten, mutta myös asioiden hoitaminen olisi luontaista ja lähellä sydäntä, ehkä jopa kutsumus. Ajattelen, että henkilö, joka keskittyy mieluummin papereissa lueteltuun toimenkuvaan kuin ihmiseen, jota on tullut auttamaan, on väärässä paikassa. Toimistotyö voisi sopia paremmin. Hyvä hoitaja uskaltaa katsoa, puhua ja koskettaa. 

Vanhustyön realiteetit

On ymmärrettävää, että kodinhoitajilla on käytettävissään kullekin asiakkaalle vain rajallinen aika. Siitä ei kuitenkaan näissä esimerkeissä ollut kyse. Kuten ei ollut sairaalassakaan, kun potilas pyysi hoitajaa nostamaan nilkkoihin valahtaneet sukat ylös, kun sääriä palelsi. Toimenpide olisi vienyt keskimäärin kymmenen sekuntia, mutta hoitaja ilmoitti huolehtivansa vain ruuan jakelusta ja lähti pois. Potilas jäi huutelemaan muiden hoitajien perään, sillä häntä palelsi.

Nämä elävän elämän esimerkit ovat tuoneet mediassa paljon esillä olleet vanhustyön ja terveydenhuollon ongelmat konkreettisesti omien silmien eteen. Meidän yhteiskuntamme arvomaailma on vääristynyt, ja liian monen ihmisyys on kateissa todellisen tai itse tehdyn kiireen, välinpitämättömyyden tai itsensä korostamisen vuoristoradassa.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteita kuvaava sitaatti.

Työssä on hyvä etsiä inhimillistä viestiä, haluta antaa jotain väsyneille ihmisille.

Arvot näkyvät teoissa

Voimme puhua jalosti sivistyneistä ja inhimillisistä arvoistamme, mutta elleivät ne tule näkyviksi teoissa ja todellisuudessa, ne eivät ole minkään arvoisia. Ne eivät ole arvoja ollenkaan, pelkkää puhetta ja hyveillä rehvastelua.

Tässä ajassa on se kummallisuus, että työelämä on digitalisoitunut lähes ammatissa kuin ammatissa, ja sitä on perusteltu tehokkuudella ja ajan säästöllä. Silti meillä on yhä vähemmän aikaa itse työn ydintehtävään, olipa se ihmisen kohtaaminen hoitotyössä, luovuus suunnittelutyössä tai laadukkaan ja yksilöllisiä eroja huomioivan opetuksen antaminen koulutyössä.

Ihmisyyden katoaminen näkyy siinä, että liian monet suostuvat tekemään työtään epäinhimillisissä olosuhteissa ja epäinhimillisin odotuksin. Näkisin kernaasti yhä useamman nousevan rohkeasti sanomaan, etten suostu tekemään työtäni näillä reunaehdoilla, sillä haluan hoitaa työni hyvin ja siten että syntyy todellista eikä vain näennäistä hyvinvointia. 

Työn vääristyneet reunaehdot

Miten kodinhoitaja ehtii kohdata asiakastaan, kun aikaa on 20 minuuttia, seuraava kohde on toisella puolella kaupunkia ja sinne on mentävä joko kävellen tai julkisilla? Miten opettaja voi tarjota laadukasta opetusta tasapuolisesti, kun luokka on monitarpeinen kielivaikeuksineen, diagnooseineen ja äärimmäisine lahjakkuuksineen? Tai miten työntekijän luovuus voisi kukoistaa, kun se on sidottu tiukkoihin deadlineihin ja algoritmien pakkopaitaan?

Viime aikoina Yhdysvaltain hallinnon tehostamiseen keskittynyt ja siksi paljon parjattu teknologianero ja visionääri Elon Musk on sanonut, että hän paheksuu niitä, jotka haluavat vain näyttää hyvää tekeviltä sen sijaan, että he todellisuudessa tekisivät hyvää.

Olen täysin samaa mieltä. Tekee lähes pahaa kuunnella taas kerran hyvää lupaavia vaalipuheita, kun näkee ja kokee, millaisia päätöksiä hyvyyden nimissä tehdään vuodesta toiseen.

Valkoisen talon jälkilöylyt

Pari viime päivää on mennyt Valkoisen talon tapahtumien jälkilöylyissä. On tullut seurattua eri kanavista tapahtumien etenemistä ja niihin liittyviä keskusteluja ja kommentointeja. 

Meno on sitä luokkaa, että tapahtumat saattavat jäädä käänteentekevinä historiaan. Enempää draamaa maailma ei kyllä kaipaisi.

Tänään ollaan siinä pisteessä, että USA on vetänyt sotilaallisen tukensa pois Ukrainasta, Euroopan komission puheenjohtaja esittelee Euroopan uudelleenaseistamissuunnitelmaa, ja Trump lupailee huomiseksi isoja uutisia. Huhut kertovat, että USA olisi irtautumassa Natosta. Se ei taida ihan presidentin päätöksellä onnistua, mutta jos huhuissa on perää, suunta on huolestuttava.

Pöyristyttävää keskustelua

Keskustelun taso vaihtelee. Kovin puolueettomana en sitä pidä. Se, mikä on toisen puolen suusta tulleena pöyristyttävää, menee vastapuolelta tulleena läpi seulasta kulmakarvoja kohottamatta. 

Ala-arvoisimpiin kommentteihin kuuluu Länsi-Australian osavaltion pääministerin kommentti, jossa hän nimitti USA:n varapresidenttiä ”kyrväksi” (anteeksi kielenkäyttöni; tämä on suora lainaus). Siitä kertovaan artikkeliin ei löytynyt ketään, joka olisi paheksunut nimittelyä. 

Mutta kun tanskalaisen jalkapallojoukkueen omistaja kirjoitti FB-sivullaan, että riitely USA:n presidentin kanssa osoitti Zelenskyin olevan ”epäpätevä, töykeä ja todella typerä”, se oli ”seuran arvojen vastaista”, ”pöyristyttävää”, ”mautonta” ja ”epäkunnioittavaa”, sillä seuran valmentajan ei voi sietää omistajan ja presidentti Trumpin ajattelutapaa.

Sympatiat Zelenskyin puolella

Presidentti Zelenskyiä ei jostain syystä sovi arvostella, koska hän edustaa sotaa käyvää maata. Ei haittaa, vaikka tarkkasilmäiset katsojat olivat näkevinään, että hän kirosi median edessä varapresidentti Vancea sanoilla ”fuck you bitch” (suka, blyat). Zelenskyi on pelkkä uhri, kun jäi ilman tukea, vaikka haastoi isäntäänsä koko maailman silmien alla ja väitti, että ovat jääneet sotansa kanssa yksin. Lienee varsin ymmärrettävää, että moinen väite ei lämmitä johtajia maassa, joka on lähettänyt Ukrainaan apua kymmenien miljardien arvosta. 

Venäläissyntyinen britti ja yhteiskunnallinen kommentaattori Konstantin Kisin kuvasi YouTube-kanavallaan Triggernometry tilannetta osuvasti: ”Kun yrität muuttaa toisen ihmisen hyväntahtoisuuden kovaksi valuutaksi, kiitollisuuden osoittaminen on minimivaatimus.” Kyseessä kun ei ollut YouTube-väittely, vaan neuvottelu, jossa osapuolten oli tarkoitus olla samalla puolella. Kun näin ei käynyt, eniten hävittävää oli Zelenskyillä ja ukrainalaisilla. 

Kun yrität muuttaa toisen ihmisen hyväntahtoisuuden kovaksi valuutaksi, kiitollisuuden osoittaminen on minimivaatimus.
– Konstantin Kisin, Triggernometry

Eri argumentit

Kisin muistutti, että ”Euroopassa Zelenskyi on tottunut voittamaan ihmiset puolelleen vetoamalla siihen, että vain Ukraina pitää Putinin loitolla muusta Euroopasta.” Mutta samat argumentit eivät päde USA:ssa eivätkä amerikkalaiset voi sietää sitä, että joku maalaa negatiivista kuvaa heidän tulevaisuudestaan uhittelemalla, että USA tuntee vielä Putinin nahoissaan, vaikka kuinka on ”kiva valtameri” välissä. 

Kuinka suuri USA:n tuki Ukrainalle on ollut, on yhä epäselvää, sillä maiden kirjanpito näyttää eri sataluvuilla olevia numeroita. Ero on huima. Kukaan ei taida tietää, kummassa päässä varoja on ”kadonnut” parempiin suihin. Kun sitä miettii, voi vertailla esimerkiksi maiden korruptiolukuja. Mitä pienempi luku, sitä suurempi korruption aste. Vuonna 2023 Ukrainan luku oli 36, USA:n 69.

Euroopan toiseksi korruptoitunein maa

Sodan kuluessa on unohtunut se tosiseikka, että Ukraina on Venäjän jälkeen Euroopan toiseksi korruptoitunein maa. Jopa ukrainalainen korruptioasiantuntija myöntää, että ongelma löytyy presidentin lähipiiristä. Tämä tieto on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, minkä syytä voi vain arvailla. Toivottavasti ei siksi, että politiikkaa tehtäisiin samalla tavalla tunnekokemusten ja sympatiapisteiden pohjalta kuin käydään kansalaiskeskustelua.

Kuten Kisin videollaan toteaa, valitettava tosiasia on, että Zelenskyi on USA:n johdolle ja suurelle osalle amerikkalaisia epämiellyttävä, toisella puolella maapalloa sijaitsevan korruptoituneen maan johtaja pyytämässä rahaa, jota USA:lla ei ole, sotaan, joka ei USA:ta erityisesti kiinnosta ja jota se ei usko Ukrainan voittavan. Ja halusipa sitä tai ei, jos käy sotaa toisen maan aseilla ja tuella, sillä on myös sananvaltaa siihen, miten sota päättyy.

Diplomaattinen mahalasku

Diplomaattinen epäonnistuminen oli presidentti Stubbin hieman silotellumpi ilmaus eilisestä Valkoisen talon neuvottelusta kaikkien varsin yksipuolisten kommenttien joukossa.

Mutta jos unohdetaan puoluekannat, antipatiat ja suosikit. Unohdetaan, että toinen laukoo suustaan lausuntoja ja antaa toimeenpanokäskyjä, jotka saavat liberaalit mielet haukkomaan henkeään, ellei peräti nousemaan takajaloilleen. Unohdetaan, että toinen kerää maailmanlaajuisesti suurta sympatiaa kierrettyään kolme vuotta villapaita päällä pyytämässä rahaa ja tukea omaan eloonjäämistaisteluunsa.

Unohdetaan kaikki tämä ja mietitään, millaiset pelisäännöt neuvotteluissa ja kaupankäynnissä yleisesti ja kansainvälisesti pätevät, halusipa joku sitä tai ei. Sillä siitähän eilisessäkin katastrofissa oli kyse: neuvotteluista, antamisesta ja saamisesta.

Sen vain ei olisi tarvinnut päätyä katastrofiin, jos olisi osattu edes alkeellisimpia neuvottelun pelisääntöjä.

Toinen pyytää, toinen antaa

Koska Suomen ja Euroopan media on keskittynyt presidentti Trumpin ja varapresidentti Vancen virheisiin, retoriikan haukkumiseen ja syyttelyyn väijytyksestä, ajattelin vuorostani keskittyä presidentti Zelenskyin virheisiin – ihan neuvotteluteknisestä näkökulmasta.

Lähtökohta eilen oli se, että Zelenskyi saapui kutsusta toisen reviirille ns. myyjänä tai pyytäjänä. Vaihtokaupassa tarjolla oli oman maan pelastuminen hyökkääjän kynsistä ja lopulliselta tuholta, ja siihen tarvittiin USA:n rahaa ja tukea sekä ihan aluksi mineraalisopimus. 

Zelenskyi tuli siis tilanteeseen ikään kuin altavastaajana, hattu kourassa, koska tarvitsi rahaa. Tai niin moni vähänkään kauppoja tehnyt olisi olettanut. Toisin kuitenkin kävi, ja saamatta jäivät niin sopimus kuin takeet rahasta ja tuestakin.

Neuvottelun pelisäännöt

Ensimmäinen pelisääntö olisi ollut, kuten puhetilanteissa aina: know your audience – tunne yleisösi eli tässä tapauksessa vastapuolesi. Lehtitietojen mukaan Zelenskyin taustajoukot olivat toppuutelleet presidenttiä ja suositelleet diplomaattisen taustatyön jatkamista ennen johtajien tapaamista. Zelenskyi kuitenkin päätti toimia toisin.

Know your audience!
Tunne yleisösi.

Jostain syystä Ukrainan presidentti rikkoo toistuvasti yleisiä kansainvälisiä korkean tason neuvottelutilanteisiin liittyviä pukeutumiskoodeja, olipa kyseessä valtiojohtajien välinen tapaaminen tai Notre Damen käyttöönottojuhla. 

Ilmestyessään Valkoiseen taloon collegepaidassa hän noudatti omaa tavaramerkiksi muodostunutta asuvalintaansa, mutta unohti samalla osoittavansa sekä välinpitämättömyyttä totuttuja konventioita kohtaan että käyttäytyvänsä epäkunnioittavasti tilaisuuden isäntää ja tämän kulttuuria kohtaan. Trump nostikin sen esiin heti tapaamisen alussa, ja myös paikallinen media kiinnitti asiaan huomiota. 

Jokainen tilaisuus ei ole oikea tilaisuus rikkoa rajoja tai osoittaa mieltään, vaikka se ei kohdistuisikaan suoranaisesti vastapuoleen.

Kielitaidon merkitys

Trumpin ja Zelenskyin neuvottelu käytiin englanniksi. Se on vain toisen äidinkieli ja siten Trumpille selkeä etu. Zelenskyin virhe oli olla käyttämättä tulkkia. Sen sijaan hän lähti tiukkaan neuvotteluun kielellä, jota hän ei selkeästi hallinnut riittävän hyvin voidakseen tuoda asiansa esiin vakuuttavalla ja monipuolisella tavalla. Puhe oli epäselvää, sanavarasto suppea, rakenteet hukassa. Näin hän oli jatkuvasti kielellisesti ja sitä kautta myös sisällöllisesti altavastaajana. 

Jokainen, joka on puhunut vierasta kieltä, jota hallitsee vain rajallisesti, tunnistaa sen aiheuttaman lisästressin, etenkin tilanteissa, joissa tunteet kuumenevat. Näin kävi myös Zelenskyille. Kieli takelteli sitä enemmän, mitä kovemmaksi keskustelu kävi.

Ostajan ehdoilla

Opin jo kieliopintojeni alkuvaiheessa, että jokaisella on oikeus ostaa omalla kielellään, mutta myyjänä ei ole varaa vaatia, vaan on mentävä ostajan kielellä. Tätä Zelenskyi yritti, mutta olisi kenties onnistunut paremmin, jos olisi turvautunut tulkin apuun. Se olisi samalla rauhoittanut keskustelua ja antanut aikaa miettiä sanomisiaan tarkemmin. 

Huono kielitaito ilmenee helposti liian suorasukaisina ja naiivin kuuloisina toteamuksina, kuten kävi Zelenskyille mm. lauseessa ”you have nice ocean and you don’t feel it [the problems]”. Trump reagoi heti vahvasti ja tunteella, mikä olisi kenties diplomaattisemmalla ilmaisulla voitu välttää.

Nonverbaali kommunikaatio

Nonverbaali kommunikaatio on jopa 90 prosenttia kommunikaatiosta. Zelenskyi ymmärsi näyttelijätaustastaan huolimatta siitä varsin vähän. Kädet puuskassa rinnalla on asento, joka tulkitaan yleisesti torjuvaksi ja ylimieliseksi. Taitava neuvottelija ei sorru sellaiseen, toisin kuin Zelenskyi.

Presidenttien Trump ja Zelenskyi neuvottelu Valkoisessa talossa.

Voisi melkein sanoa, että kuvakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuva: India Today.

Jos katse kiertelee eikä vastapuolta katsota silmiin, se voidaan kokea osoitukseksi epärehellisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Tähänkin Zelenskyi sortui ikään kuin toimittajilta tukea etsien, kun Trump tai Vance puhui hänelle. 

Joko huonon kielitaidon tai kulttuurintuntemuksen piikkiin voi laskea senkin, että Zelenskyi puhutteli varapresidentti Vancea etunimeltä, tai itse asiassa etunimien alkukirjaimilla ”J. D.”. Se ei ole minkään hyvien käytänteiden mukaista näin muodollisessa tilanteessa ainakaan amerikkalaisessa kulttuurissa.

Kunnioitus antajaa kohtaan

Sekä presidentti Trump että varapresidentti Vance penäsi moneen kertaan Zelenskyiltä kunnioitusta sekä kiitollisuutta tähän mennessä Ukrainalle myönnetystä tuesta. Kun kiitos tulee vasta pyydettäessä, se ei tunnu aidolta. Ja jos kiitosta saatellaan puhumalla vastapuolen päälle ja vänkäämällä, ettei se tiedä, mistä puhuu, se ei kuulosta kovin vakuuttavalta. 

Jokainen, joka yrittää saada asiaansa tai tuotteitaan myydyksi, tietää, että ostajaa (maksajaa) on kuunneltava silloinkin, kun hänen sanomisensa ei resonoi tai herättää vastustusta. Perusteltujen vasta-argumenttien aika on sitten, kun toinen on saanut sanottua asiansa. Aina ei silloinkaan. 

Kakofoninen päälle puhuminen ei auta omaa neuvotteluasemaa. Toisen jatkuva haastaminen ei kuulu toimivien suostuttelutekniikoiden listalle toisin kuin vaikkapa omien sanojensa tarkka valinta tai positiivisen ilmapiirin luominen.

Rauha edellyttää kompromisseja

Trump kritisoi myös Zelenskyin haluttomuutta rauhaan. Olipa Ukrainan tilanne mikä tahansa, kaikkea vihaansa hyökkääjää kohtaan ei kannata sylkeä esiin, jos lopullisena tavoitteena on rauha. Se vaatii kompromisseja, kuten neuvottelut aina. Tässä tapauksessa kompromissi olisi ollut hillitä Putinin ja Venäjän syyttelyä ja keskittyä USA:n voiteluun avun saamiseksi.

Koska Trump väittää haluavansa rauhaa ja mahdollisesti toimia ainakin jossain muodossa välittäjänä kahden osapuolen välillä, on utopistista ajatella, että hän lähtisi olemaan vahvasti enemmän toisen puolella, kuten Zelenskyi olisi toivonut. On totta, mitä Trump sanoi, ettei hän voi olla ensin haukkumassa Putinia ja soitella sitten perään, että mitä jos sovittaisiin rauhasta Ukrainan kanssa. Sellainen ”diplomatia” kaatuu nopeasti omaan mahdottomuuteensa.

Kuka on heikko ja kuka vahva?

Euroopan vihaama Unkarin pääministeri Viktor Orbán sanoi X:ssä, että ”strong men make peace, weak men make war”. Vaikka Orbán lienee tarkoittanut toisin, yleinen mielipide tuntuu olevan, että Trump on se heikko ja Zelenskyi vahva. Kuitenkin juuri Trump on viime viikkoina vahvimmin puhunut rauhan puolesta, olipa hänen rääväsuinen retoriikkansa mitä tahansa. 

Rauhasta hän puhui myös eilen. ”En ole Venäjän puolella enkä Ukrainan puolella, vaan Yhdysvaltain ja maailman hyvän puolella.”

En pidä sitä ollenkaan huonona lähtökohtana tulevalle näin maailman näkökulmasta katsottuna. Mutta eihän tämä tilanne sinällään nyt kovin lupaavalta näytä.

Tyhjiä lauseita

Kuinka monia tyhjiä lauseita maailmassa onkaan! Niitä lausutaan usein – tai ainakin väitetään lausuttavan – hyvässä tarkoituksessa. Jos ne eivät kuitenkaan muutu teoiksi, niillä ei ole lopulta sen kummempaa merkitystä. 

Sanoja lausutaan myös tietoisen välinpitämättömästi, tarkoitushakuisesti ja vain, koska se kuulostaa sosiaalisesti hyvältä tai nostattaa omaa häntää ja hyveellisyyttä. Silloin ne ovat erityisen tyhjiä ja merkityksettömiä. 

Ei koskaan enää

Yksi tyypillisimpiä on ”never again”, ei koskaan enää. Se yhdistetään yleisesti toisen maailmansodan aikaiseen järjestelmälliseen juutalaisten tuhoamiseen, holokaustiin, joskin myöhemmin myös muihin kansanmurhiin tai ihmisen tarkoituksellisiin massiivisiin tuhotöihin. Heti toisen maailmansodan jälkeen oli vahva ajatus siitä, että tapahtunut ei saisi koskaan enää toistua. Never again.

Lauseen sisältö on kuitenkin jäänyt ihmiskunnalle tyhjäksi. Muutenhan sitä ei holokaustin jälkeen olisi enää koskaan tarvittu. ”Ei koskaan enää” kun kuuluisi tarkoittaa ei koskaan enää. Silti sitä on hoettu näihin päiviin asti ilman, että juuri mikään on muuttunut. Jos ”ei koskaan enää” olisi totta, ei tarvitsisi muistella sen paremmin Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkiä kuin Bosnian tai Ruandan kansanmurhiakaan.

Valitettavasti ”ei koskaan enää” on jäänyt juhlapuheiden kirsikaksi. Esimerkiksi holokaustin muistopäivänä tammikuussa vuosi sitten ”never again” toistui Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin puheessa, kun hän viittasi Hamasin terroristiseen teurastukseen seitsemäs lokakuuta ja otettuihin panttivankeihin.

Kovin vähän on silti EU – tai muutkaan länsimaat – tehnyt toista vuotta vankeudessa olleiden israelilaisten ja muiden maiden kansalaisten pelastamiseksi. Holokausti nousee väkisinkin mieleen, kun näkee Hamasin terroristien onkaloista vapautettuja nälkiintyneitä juutalaispanttivankeja.

Kuva tekstistä, jossa lukee "Mutta täällä on oikeus valita".

Lauseet, jotka eivät johda tekoihin tai pidä sisältämäänsä lupausta, ovat tyhjiä lauseita.

”Ajatuksemme ovat luonanne”

Toinen tyhjä lause, jota nykyään suomalaisetkin poliitikot (ja kansalaiset perässä) hokevat, on englannin kielestä imitoitu ja väkisin käännetty ”our thoughts and prayers are with all the victims and their families”, ajatuksemme ovat kaikkien uhrien ja heidän perheidensä luona. Sitä käytetään erityisesti erilaisten terrori-iskujen, tuhotöiden ja katastrofien jälkimainingeissa. 

Vain rukoukset on suomalaisten ”osanotoissa” yleensä jätetty pois. Ehkä hyvä niin, sillä jos ei kerran rukoile tai rukoukseen usko, niin parempi olla niin sanomatta.

Mietin aina, missähän näiden poliitikkojen, julkkisten tai somettajien ajatukset lopultakaan ovat, kun lause on saatu julki X:ssä tai jonkin muun sosiaalisen median alustalla. Vielä enemmän mietin sitä, kuinka paljon nämä mahdolliset päässä pyörivät ajatukset uhreja auttavat. 

Se, että poliitikot, jotka näitä korulauseita latelevat, tekisivät jotain olennaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja eivätkä vain puhuisi niistä, lohduttaisi enemmän. Eilen Münchenin turvallisuuskokouksessa kuultu varapresidentti Vancen puhe ja hänen huomionsa Euroopan tilasta ja ongelmista ei ollut lainkaan niin väärässä kuin moni näitä korulauseita lateleva poliitikko nyt kovasti väittää ja haluaa uskotella.

Nähdään tai soitellaan!

Paljon turhia lauseita kuuluu myös pienemmässä mittakaavassa. Kenelläpä meistä ei olisi sitä tuttavaa tai ystävää, joka aina sanoo nähdään tai soitellaan, mutta ei koskaan soita, eikä häntä varsinkaan näy muuten kuin ehkä sattumalta kadulla tai ohimennen kaupassa.

Muistan kauan sitten erään silloisen läheiseni hyvän ystävän, johon törmäsimme pitkästä aikaa ostoksilla. Ehdottelimme innoissamme tapaamista. Elimme tuolloin joulukuun alkupuolta, ja tuo ystävä sanoi, että palataan asiaan joskus maaliskuussa; silloin voisi olla väljempää. Emme yllättyneet, ettei asiaan koskaan palattu.

Mieleen muistuu toinenkin tuttava, jonka kanssa silloin tällöin soitellaan. Hän lopettaa lähes joka puhelun sanoihin mennään nyt joku päivä kahville. Mutta emme koskaan mene. Tyhjiä lauseita. Lauseita, joiden merkitys tyhjenee milloin minkäkin syyn ja kiireen takia.

Parempi jättää sanomatta

Merkityksellisiä sanoja ja lauseita, joiden merkityksen me ihmiset liian usein tyhjennämme, löytyy varmasti lisää: anteeksi, rukoilen sinun puolestasi, maksan kyllä takaisin…

Words empty as the wind
are best left unsaid.
– Homer

Sanoissa on voimaa ja niillä voidaan muuttaa maailmoita. Mutta ne edellyttävät usein toimintaa täyttääkseen tarkoituksensa. Niihin sisältyy usein myös lupaus, ja lupauksen pitämättä jättäminen toden totta on tyhjiä sanoja. 

”Sanat tyhjät kuin tuuli on parempi jättää sanomatta”, totesi jo Homeroskin, antiikin ajan myyttinen runoilija.

Kun mikään ei ole niin kuin ennen

Ei edes tulitikut. Joulun aikaan tuli polteltua enemmänkin kynttilöitä, ja huomasin, että tulitikutkin ovat nykyään askissa sikin sokin. Ennen tikkujen ”sytytyspäät” olivat aina kaikki siististi ruskeassa rivissä samaan suuntaan, vaan eivätpä ole enää. Ei ole järjestystä edes tulitikkuaskissa. Ja puukin taitaa Suomessa olla vähissä; niin ohuiksi ja heikoiksi ovat tikut entiseen verrattuna käyneet.

Palava tulitikku ja punaiset Iittalan tuikkukupit.

Tulitikutkaan eivät ole enää niin kuin ennen.

Maailmakaan ei ole järjestyksessä

Mutta maailmanjärjestys on muutenkin vinksallaan sieltä sun täältä. Onhan se nyt kumma, kun media kohkaa USA:n tuoreen presidentin ilmoituksesta, että jatkossa heidän maassaan on sitten enää kahta sukupuolta: naisia ja miehiä. On vaikea ymmärtää, että sellainen on oikein uutinen 2020-luvulla!

Itse lupaan harkita ajatteluani uusiksi, jos joku kykenee edes nimeämään, mikä on se mahdollinen kolmas, neljäs tai 20. sukupuoli. Mielellään kuulisin samalla myös, mikä on tämän uuden sukupuolen ero biologisesti suhteessa mieheen tai naiseen.

Digiruokaa

Entä sitten ravintolakäyttäytyminen? Minulle ulkona syöminen on ollut aina pientä luksusta, olipa sitten kyseessä pizza tai à la carte -annos, sillä se tarkoittaa, ettei itse tarvitse pilkkoa, paistella ja siivota roiskeita hellalta. Mutta ei ole sekään entisellään. Enää ei riitä, että jokaisen on ensin otettava valokuva omasta annoksestaan ja lähetettävä se kavereille. Ruuan tilaaminenkin on digitalisoitu. Kännykkä esiin vain ja tilailemaan, vaikka tarjoilijat seisoisivat viiden metrin päässä. Kohta varmaan tilataan kännykällä ensin raaka-aineet ja valmistetaan ruokakin itse.

Vaan eipä tässä ole itsekään enää niin kuin ennen. On joutunut huomaamaan, että kaikki mikä ennen oli vahvaa ja joustavaa, on muuttunut vähitellen heikoksi ja kireäksi. Pahinta ei ole enää lenkillä saatu nilkkavamma tai lihasvenähdys, vaan ihan peruskankeus, joka aamulla kivistää selkää ja sattuu polviin, vaikka ei ponnistele sen kummemmin kuin että nousee ylös sängystä.

Viime aikoina on tullut juteltua useamman kuuttakymppiä lähestyvän tai jo sen ylittäneen ystävän ja tuttavan kanssa siitä, miten virta vähenee ja illat ja viikonloput menevät hujahtaen palautuessa ja vain ollessa. 

Olen saanut olla mukana hirveän kauan ja olen nähnyt ja elänyt voimaini takaa ja se on ollut uskomatonta, kuulitko: uskomatonta, mutta nyt kaikki ikään kuin liukuu minulta pois enkä minä muista enkä välitä, ja kuitenkin tarvitsisin sitä juuri nyt!
– Isoäiti Tove Janssonin Kesäkirjassa

Kissanpäiviä odotellessa

Jos olisi tässä iässä työhaastattelussa ja haastattelija esittäisi perinteisen – aina suurta innostusta ja kunnianhimoista vastausta edellyttävän – kysymyksen siitä, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua, monet ikäiseni vastaisivat ”mieluiten eläkkeellä”. Suuret ammatilliset intohimot ja tavoitteet eivät enää nouse päällimmäisiksi, vaikka työ ei varsin puulta maistuisikaan. Pikemminkin miettii, että otanpa tässä iisisti ja sinnittelen vielä muutaman vuoden, jotta pääsisin edes suht terveenä viettämään kissanpäiviä. 

Saisi lukea aamuisin rauhassa päivän lehden, jos niistä jokin on vielä hengissä. Voisi ehkä lähteä pidemmäksikin aikaa etelään lämmittelemään kivistäviä niveliä. Tai voisi käyttää aikansa vaikka järjestelemällä ne tulitikut oikein päin askissa, jos kaupoissa vielä siinä vaiheessa tiedetään, mitä tulitikut ovat. Tulitikkupuntti ei enää jokin aika sitten ollut nuorelle kassaneidille ymmärrettävä käsite.

Kuka kantaa vastuun somen käytöstä?

Huoli lapsista ja nuorista nousee usein esiin, kun yhteiskunnassa tapahtuu jotain järisyttävää. Syynä on joko se, että tapahtumat lähtevät jälkikäteen ns. laukalle sosiaalisessa mediassa tai että itse tapahtuma pannaan jollain tapaa sosiaalisen median piikkiin.

Väkivallanteoissa somessa lähtee pyörimään vaihtoehtoinen rikoksen selvitysprosessi, jossa kuulopuheet ja maallikoiden arvailut nousevat kärjeksi. Toisaalta väkivallanteon katsotaan olevan seurausta siitä mallista, minkä sosiaalinen media sensuroimattomine videoineen ja vastakkainasettelun kommentteineen antaa.

Kuka kantaa vastuun?

Yleensä aina vastuuta vaaditaan somealustojen ylläpitäjiltä tai oman maan lainsäätäjiltä. Halutaan estoja ja kieltäviä lakeja, jotta ihmisen vapaa tahto saataisiin kuriin.

Sivulauseessa saatetaan puhua ihmisen omasta valinnanvapaudesta ja vastuusta, mutta se unohdetaan nopeasti, sillä on helpompaa vaatia vastuuta joltakulta muulta kuin itseltään. 

Miksi vastuu työnnetään aina jollekin muulle ja usein vieläpä kasvottomalle isolle organisaatiolle? On utopiaa odottaa, että voittoa tavoittelevat suuryritykset ja somealustat luopuvat merkittävässä määrin keinoista, jotka ovat heille tuottoisia, tai muuttavat algoritmeja, jotka koukuttavat ihmisiä varmistamaan heille kyseisen tuottoisuuden.

Kuva kirjasta, joka kehottaa sulkemaan kaikki sometilit heti.

Jaron Lanier on amerikkalainen teknologiaguru ja virtuaalitodellisuus-käsitteen isä. Hän uskoo ihmisiä yhdistävän digitaalisen sosiaalisen verkoston luomiseen, mutta ei nykymuodossa. Siksi hän kehottaa jokaista sulkemaan kaikki some-tilinsä heti.

Jokainen voi itse vaikuttaa

Ei riitä, että vain kysytään, vaan jokaisen on pysähdyttävä vakavasti pohtimaan omalla kohdalla, milloin ihminen itse lopultakin ottaa vastuun omista ja lastensa tekemisistä somessa (ja miksei muutenkin). 

Aikuisilla on toistuvan päivittelyn, kauhistelun ja tragedioita seuraavien surunvalittelujen sijaan valta näyttää esimerkkiä ja olla itse käyttämättä tiktokeja, äksiä tai mitään muutakaan somealustaa. Jokaisella on mahdollisuus olla hyödyntämättä alustoja, jotka syytävät lasten silmille vahingollisia videoita tai jopa hengenvaarallisia haasteita. Kenenkään ei ole pakko tukea alustoja, joiden kommenttikentät täyttyvät ilkeilystä, panettelusta ja asioiden kärjistämisestä. 

Mutta suurin osa valitsee toisin ja ihmettelee sitten somen traagisia vaikutuksia lapsiin ja nuoriin taikka omaan mielen hyvinvointiin.

Aikuinen on lapsen vanhempi

Aikuisilla on myös vanhempina mahdollisuus, oikeus ja jopa velvollisuus vaikuttaa siihen, mille kaikelle oma lapsi altistuu. Millaisen puhelimen ja nettiyhteyden tarvitsee vaikkapa 8-vuotias? Millaisia sovelluksia lapsen annetaan ladata älypuhelimelle? Miten paljon lapsi saa käyttää aikaa laitteilla? 

Kaikkea ei voi hallita, mutta paljoa kylläkin. Se kuitenkin edellyttää lujuutta ja johdonmukaisuutta silloinkin, kun lapsi huutaa ”mutku kaikki muutkin”.

Kehitys on vauhdikasta, ja maailma on digitalisoitunut nopeasti ja kattavasti. Joskus on kuitenkin viisautta painaa jarrua – omaksi ja tulevien sukupolvien parhaaksi.