Luonnotonta hyvinvoinnin etsintää

Meidän yhteiskuntamme puhuu enenevässä määrin vihreistä arvoista. Silti näkee vain yhä enemmän vieraantumista luonnosta ja luonnonmukaisesta elämästä. 

Koneet ja mittarit

Ihmisellä on vaikeuksia kuunnella oman kehonsa viestejä ja tunnistaa, milloin hän voi hyvin ja milloin huonosti. Hän tarvitsee siihen mitä moninaisimpia laitteita, kuten aktiivisuusrannekkeita, askelmittareita ja kalorimittareita. Aktiivisuusranneke vinkkaa ihmiselle, että hän on istunut liian pitkään ja on aika lähteä liikkeelle, ettei tänään ole kävelty tarpeeksi tai että on aika mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä töihin.

Teollistumisen ja digitalisaation myötä ruumiillinen työ on vaihtunut suurella osalla ihmisistä koneen kanssa työskentelyksi, olipa kyseessä sitten tehdastuotanto, kirjoittaminen tai kokoustaminen. Suuri joukko ihmisiä katsoo päivät pitkät tietokonetta ja kasvattaa samalla tuki- ja liikuntaelinsairaiden joukkoa. 

Luonnotonta liikkumista

Jollakin tasolla ihminen kuitenkin ymmärtää, että liikkuminen on tarpeen, mutta tiiviin päivärytmin keskellä siitäkin on tullut osasuoritus. Kun työpaikat ovat yhä kauempana, pyöräily ja kävely ovat vaihtuneet autoon tai julkisiin liikennevälineisiin. Vähitellen sama tapa on ujuttautunut myös lyhyemmille matkoille ja tilanteisiin, joissa ihminen itse asiassa haluaisi liikkua. Hän hyppää autoon ja ajaa kuntosalille juoksemaan juoksumatolla. 

Liikkuminen ei ole enää luonteva osa elämää, eikä sitä edes harrasteta enää luontevasti ja pelkästään omaksi iloksi. Siitä on tullut tavoitteellista. Kotipihan lehtien haravoinnin sijaan turvaudutaan moottoroituihin puhaltimiin ja kuntoa vaativan lumenluonnin sijaan linkoihin. Näin säästynyt aika käytetään maksullisiin urheilupalveluihin, jotka aikataulutetaan viikko-ohjelmaan. Urheillessa mitataan ja tarkkaillaan askelia, kulutettuja kaloreita ja käytettyä aikaa. Ja jotta lopputulos olisi optimaalinen, mukaan otetaan myös ruokailu.

Laskettua ruokaa

Ennen lautaselle nostettiin kauhallinen pari haudutettua puuroa. Tänä päivänä puuronkin pitää olla tuoretta, puuroainekset punnitaan keittiövaa’alla ja lasketaan eri ruoka-aineiden proteiinit, hiilihydraatit ja rasvat. Vuosittain vaihtuvat suositukset kertovat, millainen suhteutus milloinkin on paras ja koska on syötävä mieluiten rahkaa ja koska pähkinöitä. Ei enää riitä, että kokee olevansa kylläinen aamiaisen, lounaan ja päivällisen jälkeen tai että muistaa syödä riittävästi kasviksia. Ihminen tarvitsee foodmapin, superfoodia ja kenties 8/16-säännöt.

Monien maiden perinteiset ruoka-aineet, kuten liha, maito ja leipä, on demonisoitu, vaikka niiden alkulähde on luonnonmukainen. Lehmät on lypsettävä, juotiinpa maitoa tai ei, ja ihminen on metsästänyt ja syönyt lihaa aikojen alusta lähtien, joten ei sekään ihan luonnotonta ole. 

Keinotekoista

Ympäristöarvojen mukaista on tänä päivänä turvautua luonnontuotteiden sijaan keinotekoiseen. Maitoa ei enää haluta ottaa eläimen maitorauhasista, vaan liottamalla kauraa veteen ja lisäämällä siihen makuaineita. Syötäväksi tarkoitettu liha halutaan korvata keinotekoisella vegaanisella lihalla, vaikka se on jo käsitteenä mahdottomuus. Myös nahka luonnonmateriaalina halutaan siirtää syrjään. Tilalle on tullut vegaaninen ”nahka”, jota valmistetaan mm. polyuretaanista ja mikrokuiduista käyttäen erilaisia kemiallisia ja teknisiä prosesseja.

Minä istun aurininkovarjon alla puutarhassa.

Ohjelmoidut lomat

Kaikesta ihmiselle luontaisesta ja luonnonmukaisesta vieraantuessaan ihminen uupuu. Iloa ja vapautuneisuutta on etsimällä etsittävä. Se ei tule enää luontaisesti, kun ihminen on ja elää, vaan tahtoo jäädä kaikkien mittaavien ja arvottavien laitteiden, suunnitelmien ja aikataulujen puristuksiin. 

Kun lomat ennen olivat lomia, jolloin vapauduttiin työn tekemisestä ja oltiin vain perheen, sukulaisten tai ystävien kanssa kenties kotosalla, mökillä tai pienellä automatkalla Suomessa, tänä päivänä lomat on suunniteltu kuukausia etukäteen, lennot varattu ja oheisohjelma aikataulutettu. Loma-aikaan ystäviä on vaikeampi tavata kuin arjessa, sillä ihmiset ovat tavoittamattomissa milloin festivaaleilla, milloin Ranskassa, milloin purjehtimassa.

Ihmisen ”hyväksi”

Vapaa-ajalla ihmiset pyrkivät rentoutumaan työn hektisyydestä. Sen sijaan, että he jäisivät lepotuoliin istumaan ja hengittelemään ja ehkä lukemaan kirjaa tai menisivät puutarhaan puuhastelemaan, he harrastavat sitä tavoitteellista urheilua, lähtevät mindfulness-koulutukseen tai maksavat jollekin gurulle siitä, että tämä saa heidät rauhoittumaan.

Sellaista asiaa ei vielä ole keksittykään, jota taitava markkinoija ei osaisi tuotteistaa ihmisen ”hyväksi”. 70 eurolla pääsee deprivaatiokelluntaan aistiärsykkeettömässä tilassa. Tuhansien järvien ja puoli maata ympäröivän meren Suomessa luonnonvesi ei riitä, kun ihminen etsii elämäänsä tasapainoa. 

Vain tyhjiä kuvia ilman ihmisiä

Otan ja jaan monien mielestä varmaan vain tylsiä kuvia. Niissä ei juuri näy ihmisiä. 

Muistan kyllä mainonnan psykologian opinnoista hyvin sen, että juuri ihmiset kiinnittävät huomion. Tutkimusten mukaan silmät ja pienet lapset vetävät kuvissa huomiota puoleensa (kuten myös ihmisen eroottiset kehonosat). Lapsissa viehättävät tunteisiin vetoavat pyöreät muodot, sillä aikuistuessaan ihmisen ulkomuoto muuttuu kulmikkaammaksi. Usein niin käy myös luonteelle. Myös eläimet, ja varsinkin pennut ja poikaset, saavat ihmisen pysäyttämään katseensa kuvassa.

Merimaisema jossa pilvet ovat horisontin yllä ja näkyy kevyt aamu-usva.

Aamu-usva ja pilvet horisontissa.

Selfiet ja häiriötekijät

Vaikka tiedän tämän, en juuri kuvaa ihmisiä muuten kuin tilanteissa, joista haluan saada itselleni muiston, jota vaalia. Tänäänkin, kun ajelin kotiin aamu-uinnilta, Meripuistossa vilisi jo ihmisiä valmistautumassa Helsinki-maratoniin. Siitä joku olisi voinut napsia kiinnostavia otoksia, sillä hyvät ihmiskuvat ovat parhaimmillaan juuri sitä. Mutta minun arkistojeni hyvissä kuvissa vieraat, maiseman eteen kävelevät ihmiset ovat usein enemmän häiriötekijöitä.

Pahimpia ihmiskuvia ovat selfiet. Kaveri- ja ryhmäselfiet vielä ymmärrän, mutta kun näen kaupungilla tai vaikka uimarannalla ihmisen yksikseen virnistelevän ja kääntelevän päätään sopivaan asentoon kännykkäkameralleen, tunnen lähinnä myötähäpeää. Ihmisen itseihailu on saavuttanut lakipisteensä.

Sininen merimaisema ja lintu meren yllä.

Minun maisemakuvissani ei ole häiriötekijöitä, mutta joskus niihin voi osua jokin pieni yksityiskohta, kuten lintu meren yllä.

Suositut vessakuvat

Voi tietysti olla, että syy selfieärtymykseeni on se, että en osaa itse ottaa selfiejä. (Selfie on muuten hirveä sana ja mahdoton taivuttaa järkevästi suomeksi. Johtuu siitä, ettei ole suomalainen sana, vaikka sellainenkin olisi olemassa: omakuva.) 

Niin, en siis osaa ottaa näitä kännykkäomakuvia. Niissä näkyvät lähinnä silmäpussit, kirjava iho, kaularypyt ja se, että en ole kovin kuvauksellinen, saati nuori ja hehkeä. Peilin kautta en aio asettua itseäni kuvaamaan, sillä wc on mielestäni epäesteettinen kuvauspaikka. Silti tänä päivänä kuvavirroissa näkyy hurja määrä vessakuvia.

Kuvat ovat osa ajankuvaa

Selfiekulttuuri on osa ajankuvaa: minä muille jaettuna. Mutta olisimmeko oikeasti voineet 20 vuotta sitten kuvitella, että seisoskelemme peilin edessä kuvaamassa itseämme ja jaamme otoksia sitten kaikkien nähtäväksi? Tuskin sen enempää kuin sitäkään, että esittelemme kaikelle kansalle puurolautastamme aamiaiselta.

Myönnän toki kuvaavani joskus kokkailujeni tai leipomusteni tuloksia. Puolustelen sitä vain sillä, että se on niin harvinaista herkkua (kun teen sitä onnistuneesti), että siitä on hyvä kertoa muillekin. 

Ovatko maisemat tyhjiä ja tylsiä?

Mutta useimmiten kuvissani on vain maisemia. Tyhjiä maisemia, jotka ovat kuitenkin minun silmissäni täynnä ihmeellisyyksiä. Kauneutta, jota ihminen ei kykene keinotekoisesti luomaan. Siinä mielessä ne eivät ole ollenkaan tyhjiä, vaan täysiä – täyttävät katsojan sisimpään asti. 

Tämän päivän täsyi maisemakuva: Kun kaupungin talot peittyivät aamu-usvaan.

Joskus maisemassa on vain jokin yksityiskohta, joka saa pysähtymään ja kaivamaan kameran esiin. Se voi olla melkein mitä vain: kivessä kiemurteleva sammal, horisontin häipyminen usvaan, pilven merkillinen muoto, lehtien silmiinpistävä vehreys, aaltojen isku rantakiviin, taivaan poikkeuksellinen väri. 

Tämän päivän täydessä kuvassa sumu leijui taivaanrannassa ja peitti kaupungin talot näkyvistä kohdassa, jossa ne yleensä tulevat vastaan. Se oli maisemassa sellainen yksityiskohta, jonka halusin kameralla vangita.

Kuva ”auringosta” ja auringosta

Yritin myös kuvata aurinkoa siltä suunnalta, mistä se aamuisin nousee. Se oli oudon tarkkarajainen ja ”loisteeton”. Ehkä se johtui vain siitä, että aamu oli puolipilvinen ja sumuinen. Mutta aurinko osoittautuikin kuuksi, sillä palan matkaa pyöräiltyäni toiselta suunnalta tuli vastaan aurinko, eikä sen loisteesta voinut erehtyä.

Kuu loistaa aamutaivaalla.

Tarkkarajainen aurinko olikin kuu.

Aamuaurinko meren yllä.

Aurinko tuli vastaan toisaalla, eikä se ollut loisteessaan niin tarkkarajainen.

Pidä hyvästä kiinni

Aamiaisella tulee kuunneltua usein radiota. Se on vanhanaikaista, sillä nuori sukupolvi tuskin tietää, mikä radio on. Mutta varsinkin kun yksin elävänä ei ole aamiaisella juttuseuraa, on kiva, jos joku jutustelee mukavia taustalla tai lempeä musiikki saa seurata aamupuuhasteluja. 

Minulle aamuradio on useimmiten Ylen ykköstä, josta tulee vielä perinteistä, ammattitaitoisten toimittajien juontamaa radio-ohjelmaa. Siinä ei kikatella sisäpiirijutuille kaveritoimittajien kanssa, vaan jaetaan jotain soitettavaan musiikkiin tai yleiseen ihmisen elämänmenoon liittyvää asiaa, johon kuuntelija voi samaistua. Musiikki kyseisellä kanavalla on leppoisaa ja vaihtelevaa kevyttä musiikkia tai klassista. 

Kuuntelen myös Classic Radiota, mutta kaupallisena kanavana se syytää turhan tiheään mainoksia, joita en kerta kaikkiaan jaksa kuunnella. Silloin radio menee hetkeksi kiinni.

Seinämuuriin kirjoitettu teksti Päivän ylittämiseen tarvitaan vaihteleva määrä ajatuksia ja askelia.

”Päivän ylittämiseen tarvitaan vaihteleva määrä ajatuksia ja askelia.” Hyviä sellaisia, mielellään.

Ei enää uutisia

Yhä useammin suljen radion myös siinä vaiheessa, kun tulee uutisia. Samaa ankeutta, sotaa, poliitikkojen riitelyä ja vallanpitäjien ahneutta päivästä toiseen. Mihin tarvitsen sitä? En mihinkään. 

Arkeni ei muutu suuntaan eikä toiseen sen mukaan, onko Trump tehnyt taas uuden ilmaiskun Iraniin vai ehdotellut aselepoa. Toki meille uskotellaan, että tarvitsemme sitä tietoa voidaksemme varautua siihen tai tähän, mutta olen toista mieltä. Pieni ihminen Helsingissä, Äänekoskella tai Pudasjärvellä ei siitä tiedosta hyödy, sillä hän ei voi mitenkään sen tiedon avulla vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Hyvät ja huonot uutiset

Tuttu fraasihan kuuluu, että vain huono uutinen on hyvä uutinen. Se on helposti aistittavissa, kun lähtee skrollaamaan uutisotsikoita lähes minkä tahansa sanomalehden nettisivuilta. Pelottelua, varoittelua, onnettomuuksia, väkivaltaa, valitusta, ilmastoahdistusta. 

Hyväksi uutiseksi ne tekee vain se, että ne myyvät. Valitettavasti moni ihminen janoaa draamaa ja tragediaa, sosiaalipornoa. Vai miten muuten on selitettävissä, että esimerkiksi podcastlistojen ykkösenä keikkuu jatkuvasti true crime, todellisista rikoksista ja rikollisista kertovat tarinat?

Syystä, jota on vaikea ymmärtää, paha kiehtoo ihmistä, vaikkei hän sitä kohdalleen haluaisikaan. Voi mässäillä kauhulla, mikä ei kohdistu omaan itseen.

Katuun kirjoitettu teksti Olet ihana ja sydänkuvio.

Joku oli kirjoittanut katuun ”Olet ihana”. Sitä voisimme sanoa toisillemme useamminkin.

Tarvitsemme hyviä eväitä

Raamattu kehottaa meitä vihaamaan pahaa ja pitämään hyvästä kiinni (Room. 12:9). Se on perusteltua, koska ihminen toteuttaa sitä todellisuutta ja niitä arvoja, joita hän päivittäin syöttää mielelleen ja sielulleen. Lukemalla, kuuntelemalla ja viettämällä aikaa tietynlaisessa seurassa sekä tiedon ja viihdykkeen maailmassa. Hyvä elämä tarvitsee toteutuakseen hyviä eväitä. Pilaantunut ravinto sairastuttaa.

Kun ihmettelemme yhteiskunnan pahoinvointia, voisimme kääntää katseemme siihen, mille itseämme altistamme ja millaista jälkeä itse jätämme. Se on tavallaan puhdasta matematiikkaa. Mitä enemmän negatiivista, sitä negatiivisempi jälki.

Senpä takia: ”Kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa.” (Fil. 4:8; 33/38) 

Siinä kylpekää ja sen mukaan toimikaa.

Kansalaispalaute tuottaa tulosta

Joskus kansalaispalaute tuottaa tulosta. Pari viikkoa sitten vietin päivän etsien yhteystietoja ja tavoitellen henkilöä, joka vastaisi talomme kyljessä olevan koulun pallokentästä. Asun nimittäin paikassa, jossa koulun ja asuintalojen ympäröimälle sisäpihalle jää koulun piha ja siinä oleva pieni pallokenttä, joka on aidattu metalliaidalla.

Kaikki pihalta kantautuvat äänet kaikuvat moninkertaisina ympäröivien kerrostalojen seinistä sisään asuinhuoneistoihin. Päivisin se on tietysti ymmärrettävää ja sanoisinko pakollinen harmi, jota en ollut muuttaessani ymmärtänyt. Mutta yö on aikaa, jolloin suurin osa ihmisistä nukkuu, tai ainakin haluaisi nukkua.

Karen ei kestä yöpeliä

Tänä kesänä innokkaat nuoret pelaajat keksivät ilmestyä kentälle äänekästä peli-intoa puhkuen vasta iltayhdentoista aikaan. Siinä vaiheessa, kun olin viikon ajan heräillyt öisin yhden kahden aikaan rämähdyksiin, joita metalliaitaan potkaistu jalkapallo sai aikaan säännöllisessä tahdissa, oli keksittävä jotain oman mielenrauhan ja yöunien pelastamiseksi.

Olin jo huudellut tyypeille ikkunasta, että tervetuloa päivällä pelaamaan, mutta nyt olisi jo teidänkin nukkumaanmenoaika, ja eräänä yönä kahden aikaan turvauduin poliisin apuun, että jengi saataisiin lähtemään kotiin ja jatkamaan pelejä hyvin nukuttujen yöunien jälkeen.

Olin tietenkin nuorten silmissä turhasta meuhkaava ”Karen”, sillä he kertoivat, etteivät ehdi pelaamaan päiväaikaan. Onhan se varmaan kiireistä, jos nukkuu päivisin, sillä epäilen, ettei sen ikäisillä hirveästi muuta päiväpuuhaa kesäisin ole. Töissäkään he tuskin päivisin kävivät, jos kerran saattoi skipata yöunet pelaamalla jalkapalloa.

Etsin, kunnes löydän palautekanavan…

Kaupungin palautekanavat olivat tilapäisesti niin tukossa, etten saanut lähetettyä palautetta netin kautta. Sain kuitenkin selville koulun rehtorin kautta isännöitsijän yhteystiedot ja hänen ollessaan lomalla tiedot sijaiselle, jolle lopulta sain annettua palautteen ja pyynnön kentän sulkemisesta yöajaksi. Rehtori muuten oli varsin tietoinen asiasta, sillä palautetta oli tullut aiemmin muiltakin. Hän oli kovin pahoillaan häiriöstä, jolle ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan voinut mitään.

Kerrostaloja ja niiden väliin jäävä koulun pallokenttä.

Siellä se pienenä pilkottaa: Pelaaminen kielletty klo 22–07. Jes!

Mutta kuinka ollakaan! Eilen kentän aitaan oli ilmestynyt isohko keltainen kyltti. Kun oma näkö ei riittänyt varsin sinne asti, muistin naulassa roikkuvat pikkukiikarit, joita en surkeana eräjormana ole juurikaan käyttänyt. Sain zoomattua kiikarit kylttiin, ja mitä näinkään: Pelaaminen kielletty klo 22–07! Förbjudet att spela kl 22–07.

Olin saanut erävoiton. 

Rajoja tarvitaan

Kielto saattaa jopa tehota. Eilen pelin äänet kuuluivat iltakymmeneen asti, mutta sen jälkeen kentällä pelanneet nuoret jatkoivat vain hiljaista pallottelua ”jalasta jalkaan” selkeästi varoen pallon osumista aitaan.

Olisiko kyltin vaikutus nyt sitä, mitä toivoin? Jos nuoret eivät ymmärrä tekojensa vaikutuksia, aikuisen tehtävä on asettaa heille rajat. Ja fiksut nuoret myös pysyvät niiden rajojen sisällä.

58 000 €/kk – voiko yksi työ olla niin arvokasta?

Sijoituskästissä Fazerin toimitusjohtaja kertoi jokin aika sitten kuukausipalkkansa olevan 58 000 euroa plus kannustinohjelmat päälle. Ja loputtomasti suklaata, kuten haastattelija humoristisesti lisäsi. Kun Suomessa aletaan keskustella palkoista, kateus on ominaisuus, joka nostetaan saman tien pöydälle, jos aiheena ovat suuret palkat. Kaikki kritiikki on aina kateutta, varsinkin jos kritisoijalla on oletetusti vähemmän.

Minua nämä suuret palkat kiinnostavat ihmisarvon näkökulmasta. Tai pitäisikö sanoa pikemminkin sen arvon näkökulmasta, mikä ihmisen työllä on. 

Onko kaikki työ yhtä arvokasta?

Juhlapuheet ovat usein kauniita. Kaikki työ on yhtä arvokasta. Vaan kun ei ole. Sen voi havaita jokainen aikaansa seuraava, vuosittain verokoneita tiiraileva tai vaikka vain omaa palkkakuittiaan silmäilevä. Juhlapuheissa ehkä, mutta työtä arvotetaan myös rahalla ja etuisuuksilla.

En silti yritä tasapäistää kaikkia palkkoja. Uskon siihenkin, että toinen on suorittanut toista vaativammat opinnot oppiakseen ammattinsa, toinen tekee pidempää päivää kuin toinen tai että toinen on yksinkertaisesti ahkerampi, taitavampi ja aikaansaavampi työssään kuin toinen. Ja kaikesta siitä ihmistä saa palkita.

30 kertaa arvokkaampaa

Mutta siihen en usko, että kukaan on niin paljon taitavampi ja aikaansaavampi kuin toinen, että ansaitsee saada jopa 30 kertaa enemmän palkkaa kuin toinen. Sellaista mahtavuutta ei vain maan päältä löydy, vaikka palkkaerot äärimmillään meitä siten arvottavat. Ymmärrykseni ei riitä siihen, että iso osa suomalaista ei ole koskaan tienannut eikä koskaan tienaa edes vuositulona suurituloisten kuukausipalkkojen suuruisia rahasummia, vaikka kuinka tekisi täyttä päivää. 

Jos mietitään vaikka Fazerin toimitusjohtajaa, niin hän tekee varmasti pitkää päivää, on korkeakoulutettu, ja taskussa on mittava työkokemus ja luottamustehtäviä. Mutta niin on monella muullakin, on akateemisesti korkeampiakin koulutuksia, ja moni pienyrittäjä tai maanviljelijä on kiinni työssään ympärivuorokautisesti.

Puoliksi juotu cappuccinokuppi kesäisen terassin pöydällä.

Tulisimme toimeen ilmankin

En tunne koko Fazerin tuotearsenaalia, mutta en keksi nopeasti leipää lukuun ottamatta yhtään Fazerin tuotetta, jota ilman ihminen ei tulisi toimeen. Jopa leipäkin on korvattavissa. Kuinka oleellista työtä sellaisen firman toimitusjohtaja siis tekee? Mitä niin paljon tärkeämpää hän tekee kuin vaikka henkilö, joka siivoaa Fazerin toimitiloja ja ansaitsee pari tonnia kuussa? Tai metroasemia? Aika moni matkustaja olisi tyytymätön ja nopeasti pahoinvoiva, jos metroasemia ei koskaan siivottaisi. Ilman suklaata ja dallaspullia taas pärjää jokainen, vaikka ne mukavalta maistuvatkin.

Raha ratkaisee

Tässä vaiheessa moni huutaa jo mielessään, että yhteiskunta ja talouden pyörät eivät pyörisi, jos ei olisi sellaisia firmoja kuin Fazer. Kyse on miljardibisneksestä, työpaikoista, merkittävästä brändistä – ja varjelkoon, suomalaisesta ikonista. Siitä päästäänkin nopeasti takaisin siihen, mikä työ on arvokasta ja miksi. 

Talouden näkökulmasta vain kaikki työ, mikä tuottaa mahdollisimman paljon rahaa, on maailmassa arvokasta. Kun siis puhutaan palkoista, teknologia-ala ohittaa aina hoivatyöalan ja vientiala koulutoimen. Teknologisilla ratkaisuilla tuotetaan rahaa, hoivatyöllä ”vain” ihmisen hyvinvointia. Juhlapuheissa hoivatyö voi vaalia ihmishenkiä, mutta arvostus osoittaa, että ”todellinen” hyvinvointi syntyy vauraudesta ja myyntimenestyksistä. Siten yhteiskunta saa hyvätuloisia veronmaksajia, joiden pyyteetön vauraus aina lopulta koituu kaikkien hyväksi. Näin ainakin väitetään.

Mikä on tarpeen?

Suuria palkkoja voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, kuka tarvitsee elääkseen lähes 60 000 euron kuukausipalkkaa. Millaisen elämän ihminen on itselleen rakentanut, ettei vähempi riitä? 

Kukaan ei varmaankaan ole rakentanut itselleen sellaista elämää, vaan elämä rakentuu vähitellen käytössä olevien varojen mukaan. Tulee omistusasuntoa, kakkosasuntoa, sijoitusasuntoa, venettä, Lapin mökkiä, kesähuvilaa, paratiisilomaa, hiihtolomaa, golflomaa, viikonloppulomaa, autoa ja moottoripyörää, tauluja, designia sekä jos jonkinlaista muuta irtaimistoa. Niistä on pidettävä huolta, ja se maksaa. Herää vain kysymys, missä välissä 70-tuntista työviikkoa tekevä nauttii kaikesta suurilla tuloilla hankkimastaan omaisuudesta. Marbellan huvila on todennäköisesti suurimman osan vuodesta tyhjillään, käyttämättömänä, nauttimattomana.

Huvilan sinivalkoiset portaat Marbellassa ja valolyhty.

Vuosia sitten minäkin pääsin viikoski huvilaan Marbellaan, mutta se ei kylläkään ollut omani. Työreissu.

Yhteiskunta on monimutkainen rakenne

Tietenkin tällainen ajattelu on mustavalkoista. Maailma ei pyöri näin eikä ole olemassa ideaaliyhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi edes tarpeeksi eikä kenelläkään turhaa. Sitä paitsi elämä on muutakin kuin työtä ja velvollisuuksia. Se on myös kauniita maisemia, kulttuuria ja vapaa-ajan hauskuutta. Samaan viittasi myös Fazerin toimitusjohtaja sanoessaan, että ”hyvään elämään kuuluu ilo ja herkuttelu”. 

Silti hyvinvointiyhteiskunnan rakenne on jotenkin absurdi. Tarvitaan hyväpalkkaisia (johtajia), joille maksetaan älyttömiä summia, joita sitten verotetaan raskaalla kädellä, jotta niillä verovaroilla saadaan luotua kaikille yhteisiä palveluja, joista pienituloisillakin on mahdollisuus saada osansa. Tosin suurituloiset eivät sitten itse välttämättä käytä niitä palveluja, vaan ostavat ne yksityisiltä tuottajilta, ja jos yhteiskunta jossain vaiheessa alkaa tukea yksityisiä tuottajia tai siirtää toimintoja siihen suuntaan, yhteiskunnan pienituloisten turvaksi kehittämät palvelut rapistuvat vähitellen, kuten nyt ollaan viime vuosina nähty. 

Lopulta kaikki ovat samalla viivalla

Outo rakenne, mutta saatan ajatella rajoittuneesti halutessani vähän filosofoida. Mietin vain, voisiko kaikki jakautua toisinkin. Voisi, mutta niin ei koskaan tapahdu. Maailmassa on aina ollut ja on hamaan loppuun asti niitä, joilla on paljon ja niitä joilla on vähän. Syystä tai toisesta. Joku on saanut osansa ansaitusti, toinen ahneuttaan ja kolmas laiskuuttaan. Aina on niitä, joiden osa on tullut epäoikeudenmukaisesti, suuntaan tai toiseen.

Yksi asia on kuitenkin varma: Kun me tästä ajasta lähdemme, jokaisella on aivan yhtä paljon.

——-

Loppuhuomautus: Nämä ajatusten pyörittelyt eivät kohdistu millään tavalla henkilökohtaisesti Fazerin toimitusjohtajaan. Sijoituskästin haastattelussa hän vaikutti erittäin sympaattiselta henkilöltä ja on varmasti työssään ammattitaitoinen. Hänen haastattelunsa vain sattui olemaan kohdallani ajatusten herättelijänä.

Historiaa uusin silmin

Iän myötä historia on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Kouluaikana oli toisin; kunhan opettelin vuosiluvut ulkoa kokeita varten. En oikein jaksanut innostua vanhojen rajojen sijaintipaikoista tai sodista, joissa jakoalueet ja hallitsijat vaihtuivat, antiikin filosofeista ja heidän korkeakulttuurisista ajatuksistaan taikka ottomaanien ja Aleksanteri Suurten valloituksista. 

Historia oppiaineena jäi kuitenkin lukioajasta vähän kitkeränä mieleen. Taisin katsella historian opettajaa kulmieni alta useamman vuoden, kun hän sattui kävelemään vastaan. Kävin kurssimuotoisen lukion ja kaikkien kymmenien kurssien joukosta sain yhdestä historian ja yhteiskuntaopin kurssista ”vain” ysin. Itkin päivän, sillä se pilasi muuten tasaisen kymppisarjan. Näytti rikkonaiselta paperilla. Tiedän: todella typerää ja turhaa!

Vanha onkin kaunista

Mutta kiinnostus historiaan ja menneen arvostus on kasvanut hitaasti joskus neljänkympin ohitettuani. Aluksi se näyttäytyi siten, että vanhat esineet eivät enää näyttäneetkään vanhanaikaisilta, vaan varsin viehättäviltä. Niissä oli yhtäkkiä arvokkuutta ja arvoa, ja ne herättivät lämpimiä muistoja sen sijaan, että iho olisi mennyt kananlihalle.

Jossain vaiheessa alettiin mm. ystävien kanssa olla yhtä mieltä siitä, että Timo Sarpanevan suunnittelemat Festivon kynttilänjalat ovatkin tosi kauniita. Aiemmin ne olivat vanhanaikainen muistutus lapsuudesta ja 70-luvun sinapinkeltaisista seinistä ja ruskeista nahkasohvista. Festivoja löytyi kaikilta tuttavaperheiltä, ja niissä oli aina punaiset tai oranssit pallokynttilät, joita ei koskaan poltettu. Olivat vain koristeina tiikinruskean kirjahyllyn alatasolla.

Festivo-kynttilänjalat ja jouluherkkuja pöydällä.

Niin vain vanhat Festivot ovat päässeet nykyisiin joulun herkkupöytiin.

Samalla tavalla yhtäkkiä kristalliesineet, pitsiliinat ja muut ennen mauttomilta tuntuneet esineet eivät enää olleetkaan kitschiä, vaan jotain, mitä jää näpelöimään ja ihastelemaan kirpputoreilla. Jopa ne ruskeat nahkasohvat, varsinkin jos ne ovat trendikkäästi käytössä kuluneet, sekä tiikkiset kalusteet ovat saaneet synninpäästön.

Historiallista luettavaa

Pari talvea sitten löysin lukemiseksi historialliset romaanit. Mieleen on jäänyt kirjasarja, jonka päähenkilö oli sattumoisin syntynyt omalla synnyinpaikkakunnallani eli Alavudella. Kirjasarja sijoittui 1800–1900-luvuille, ja päähenkilö siirtyi työpesteissään kirjasta toiseen eri suomalaisten kulttuuripersoonien palvelukseen. 

Vaikka päähenkilö oli fiktiivinen, Topeliukset, Sibeliukset ja Edelfeltit eivät sitä olleet. Lukiessa tuli samalla googlailtua kyseisten kulttuurin merkkihenkilöiden elämää ja teoksia. Se ei ollut yhtään hassumpi tapa oppia uutta menneestä, suomalaisesta taiteesta, musiikista ja kirjallisuudesta.

Olisinko jäänyt piiaksi?

Jos nyt lähtisin opiskelemaan, voisin hyvin lähteä lukemaan vaikka historiaa. Historiassa on paljon sellaista, mitä tämän päivän digihypetyksessä, virtuaalielämässä sekä toden ja epätoden sekamelskassa kaipaa. Mutta on siellä menneessä myös monta entisajan kuoppaa, josta edistys on nostanut meitä elämää helpottavaan vaivattomuuteen. 

1800-luvun luokkayhteiskunta ja ihmisten kohtelu säätynsä mukaan on ollut kuvausten perusteella varsin vastenmielistä. Ei se tietenkään tänäkään päivänä täysin ole kadonnut, mutta keskimääräisesti ihmisten mahdollisuudet kohtuullisen mukavaan elämään ovat kuitenkin tasapäistyneet reilusti. Olen ymmärtänyt, että jos olisin syntynyt sata tai pari sataa vuotta sitten, minulla pienen maatalon tyttärenä tuskin olisi koskaan ollut mahdollisuutta opiskella edes murto-osaa siitä, mitä olen 60-luvulla syntyneenä voinut tehdä. Suuressa tiedonjanossani ja oppimisen ilosta nauttivana olisin voinut olla melkoisen kapinallinen ja turhautunut tavallisena piikatyttönä.

Vanha jugendtalo.

Vanhat talot ja vanha koristeellinen arkkitehtuuri ihastuttavat aivan erityisesti.

Vanha keltainen puinen pitsihuvila.

Lähihistoriaa

Tässä iässä harmittaa, ettei nuorempana jaksanut kuunnella isovanhempien tarinoita heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, puhumattakaan, että olisi ymmärtänyt kysyä kysymyksiä aiheista, jotka nyt kiinnostavat. Kun molemmat vaarit ja myös appiukko olivat sodan käyneitä, olisi voinut kuulla monta kiinnostavaa ja jännittävää kertomusta – edellyttäen, että he olisivat suostuneet niistä puhumaan.

Taannoin sain keskustella erään iäkkään herran kanssa, joka oli joutunut lapsena lähtemään kahdesti kotoaan Karjalasta. Tajusin, miten vähän tiesin karjalaisten sodanjälkeisestä asuttamisesta. Naiivisti olin ajatellut, että suomalaiset ovat ottaneet kotinsa jättämään joutuneet maanmiehet ja -naiset ellei nyt avosylin, niin ainakin ymmärtäen vastaan. Mutta totuushan onkin ollut toinen. Mies kertoi kyynelsilmin, miten koulussa ei saanut puhua omaa karjalan murretta, eikä evääksi sopinut ottaa karjalanpiirakoita. Oma tausta piti häivyttää pois. Hänen perheensä oli sijoittunut Hämeeseen, ja kun sitten vähän tutkin historiaa noilta ajoilta, Häme oli ollut tietojen mukaan yksi vaikeimpia alueita evakoille.

Taalari-kynttilänjalka ja puinen rasia tiikkipöydällä.

Kotoa saatu 70-luvun Taalari-kynttilänjalka ja vanha puurasia lepäävät tyytyväisinä tiikkisellä ruokapöydällä. Kaikki sellaisia, mitä joskus nuorena inhosin ja tänään hamuan kotiini.

Historia uusiksi

Valitettava nykypäivän trendi on kirjoittaa historiaa uusiksi. Sen sijaan, että vanhoista virheistä opittaisiin ja ymmärrettäisiin, että ne ovat olleet osin myös oman aikakautensa tuotoksia, ne pyritään pyyhkimään kokonaan pois ihmisten muistista. Vääränlaisiksi osoittautuneiden ihmisten muistopatsaita kaadellaan, klassikkokirjojen tekstejä muunnellaan, ja kymmenien vuosien takaisia sanomisia tai vitsejä pyydellään julkisesti anteeksi.

Me voimme tulkita asioita eri tavalla eri aikakausina ja halutessamme voisimme oppia menneisyyden virheistä, vaikka sekin tuntuu erinäisten viime aikojen tapahtumien valossa olevan ihmiselle kovin vaikeaa. Ihmisen muisti kun tahtoo olla lyhyt ja kovin valikoiva. Mutta jos jokin on varmaa, niin se, että historiaa ei voi kirjoittaa uusiksi. Vaikka jotkut sitä niin kovasti tuntuvat haluavan.

150 ihmistä riittää

Aikuisiällä aloitin pitkään päiväni lukemalla aamiaisella Hesaria. Halusin tietää, missä mennään, mitä maailmalle kuuluu, mitkä kulttuurijutut ovat pinnalla ja mitä kotikaupungissa ja lähialueilla tapahtuu. Voi sanoa, että luin lehden kannesta kanteen ja vielä vähän iltapäivälehtiä päälle.

Näin meni vuosia, kunnes aloin kokea, että lehden maailmankuva soti liian usein sitä vastaan, mihin itse uskon, tai vähätteli sitä. Aihevalinnat vaikuttivat asenteellisilta, ja artikkelit olivat yhä useammin toimittajalähtöisiä mitä-minä-olen-kokenut -juttuja. En jaksanut kiinnostua toimittajien henkilökohtaisista näkemyksistä, joiden ympärille luotiin artikkeleita. Enkä halunnut päiväni alkavan poliittisen kädenväännön kertauksella tai synkeillä ulkomaanuutisilla.

Huonot uutiset vaihtuvat hyviin

Olin kuullut erään tuttavan vaihtaneen aamu-Hesarin lukemisen Raamatun lukuun, ja tein saman siirron. Se oli alussa outoa, koska pelkäsin jääväni jostain paitsi, eikä Raamattukaan aina auennut ja antanut oivalluksia. Mutta vähitellen uuteen aamurutiiniin tottui, luin kuitenkin rinnalla myös uutisia muista tietolähteistä, ja Raamattukin alkoi kirkastua yhä enemmän.

Hesari ja kynttilä aamiaispöydässä

Pitkään aikuisiällä Hesari kuului aamiaispöytään ja aloitti päivän uutisilla, jotka olivat harvoin hyviä.

Selkeä ero oli kuitenkin, että olin vaihtanut huonot uutiset hyviin, ahdistavat maailmantilanteet ja uhkakuvat lohdutukseen ja toivon ajatuksiin. Sillä on paljon merkitystä omalle hyvinvoinnille ja mielialalle. 

Maailmassa hyvät uutiset eivät myy, joten tiedotusvälineet keskittyvät huonoihin. Eivätkä ne lopu koskaan. Kaiken lisäksi länsimaisen vaurauden keskellä ihmisillä ja medialla on kyky löytää raportoitavaksi ongelmia silloinkin, kun mitään todellista ongelmaa ei ole.

Korona toi pelottelu-uutisoinnin

Korona-aika taisi olla jonkinlainen vedenjakaja, jolloin uutisointi oli yhtä kirkuvaa suurifonttista uhkaotsikkoa mustalla pohjalla: kieltoa, varoitusta, rajoitusta, pelottelua ja syyttelyä. Sen jälkeen paluuta neutraaliin uutisointiin ei ole näkynyt. Korona katosi otsikoista vain, koska Ukrainan sota ahmaisi hetkessä ykköspaikan. Sittemmin ovat tulleet Gazat ja Trumpit ja tullimaksut ja kaikki pelottavat skenaariot ja kauheus, joka meidän halutaan tietävän, mutta jonka edessä useimmat meistä ovat voimattomia.

Miksi meidän on kuultava reaaliaikaisesti, kun pommi räjähtää maailman toisella puolella tai kun kanadalainen NHL-pelaaja on menehtynyt auto-onnettomuudessa? Miksi suomalaisen lehdenlukijan olisi seurattava päivittäin, miten Venäjän sotarintama etenee ja eri sotataktiikat toimivat?

Globaalin maailmankuvan nimissä ajatellaan, että on oltava perillä yksityiskohtaisimmistakin seikoista maailmalla. Tieto on valttia ja voimaa, sivistystäkin. Joskaan kaikki, mitä tänä päivänä tiedonvälityksen nimellä tarjotaan, ei ole sivistystä ensinkään. Toisekseen, kun muualla maailmassa ihmisiä kidnapataan, kun tulvat ja hurrikaanit tappavat ihmisiä, kun soditaan ja poliitikot korruptoituvat, pieni ihminen ei voi käytännössä tehdä juuri muuta kuin ottaa tiedon vastaan ja reagoida. Moni kauhistelee ja ahdistuu. 

Ja sitten asiantuntijat ihmettelevät, mistä lasten, nuorten ja vanhempienkin ahdistus oikein johtuu.

Pieni yhteisö riittää

Mieleen tulee brittiläisen antropologin Robin Dunbarin 90-luvulla esittämä teoria, jonka mukaan ihmisen ensisijaisen yhteisön tulisi olla enintään 150 ihmisen laajuinen. Silloin ihminen kykenisi kutakuinkin vakaisiin sosiaalisiin suhteisiin ja voisi pysyä selvillä siitä, kuka kukin on ja mikä on kenenkin suhde toiseen. Kun luku ylittyy, konfliktien riski yhteisössä tai ryhmässä kasvaa ja yhtenäisyys kärsii.

Ajatella, jos elelisimmekin kaiken kaikkiaan vain noin 150 ihmisen vaikutuspiirissä! Tai edes vain viiden sadan. Jos kuulisimme vain sen, mitä niille ihmiselle kuuluu ja mitä heidän elinympäristössään tapahtuu. Miten se vaikuttaisi ihmissuhteisiimme, viestintäämme, elinoloihimme ja ennen kaikkea hyvinvointiimme?

Saattaisimme voida paremmin, kun meidän ei tarvitsisi olla jatkuvassa uutistulvassa, joka vie meidät meille saavuttamattomiin mutta hyvin todellisina eteemme tuotaviin hetkiin. Meidän ei tarvitsisi ahdistua jokaisesta sotatoimesta tai terrori-iskusta, kun emme kuitenkaan voi tehdä asioiden hyväksi mitään. Voisimme ehkä jopa elää keskenämme sopuisammin, kun meidän ei tarvitsisi ottaa huomioon kuin muutaman sadan erilaisen ihmisen ajattelumaailmaa kokonaisten erilaisten kansakuntien, kulttuurien ja elintapojen sijaan.

Tarvitsenko kaikkea tietoa?

Ymmärrän, että ajattelu on utopistista. Ellei muu, niin ihmisen uteliaisuus on vienyt hänet jo satoja vuosia sitten kiertämään maailmaa ja etsimään uutta ja erilaista. 150 kontaktia ei ole riittänyt ihmiselle edes aikojen alussa. 

Sitä paitsi Dunbarin luku ja teoria on sittemmin pitkälti kumottu. Ihmisen kykyyn käsitellä sosiaalisia suhteita vaikuttavat moninaiset tekijät.

Silti jokaisen on hyvä miettiä, kuinka paljon tietoa maailman tapahtumista ja ihmisistä juuri minä juuri tänään tarvitsen. Mikä on olennaista, ja millaisilla ajatuksilla ja tapahtumilla minun kannattaisi ruokkia itseäni? Hyödynkö kuulemastani tai lukemastani, tai ehkä vielä olennaisempaa, voinko hyödyttää jotakuta muuta kuulemieni uutisten perusteella?

Raamattu ja kynttilä aamaispöydässä.

Jossain vaiheessa vaihdoin aamiaislukemisen Hesarista Raamattuun, enkä ole sitä vielä tähän mennessä katunut.

Kristittyinäkin tavoittelemme usein suuria ja kaukaisia, mutta unohdamme lähipiirimme. Haluamme tietää, mitä Israelissa tapahtuu, mutta unohdamme soittaa mummolle Heinolaan ja kysyä, miten hänellä siellä menee. Kaiken kattava ikävien uutisten tietäminen tai edes tietoisuus niistä ei edistä yleistä hyvinvointia eikä välttämättä muunnu hyviksi teoiksi tai paranna maailmantilannetta.

Minä ainakin etsisin mieluummin Jumalaa.

Hyvä muuttaa ihmistä enemmän kuin paha

Sen sijaan hyvät uutiset ja etenkin ilosanoma evankeliumista muuttaa ihmisiä, lisää myötätuntoa, rohkaisee hyviin tekoihin ja tuo kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Senpä vuoksi: ”Minä ainakin etsisin [mieluummin] Jumalaa ja asettaisin asiani Jumalan eteen, hänen, joka tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää.” (Job 5:8–9; RK.)

Hän nimittäin antaa avun ja turvan niin alhaisille kuin surevillekin, tekee tyhjäksi ovelien hankkeet ja vangitsee viisaat heidän viekkauteensa. Köyhän Hän pelastaa väkevän käsistä ja sulkee vääryyden suun. Hän pelastaa ahdingosta, lunastaa nälänhädässä kuolemasta ja sodassa miekan terältä. Hänen tähtensä et pelkää edes silloin, kun hävitys tulee, ja kun tarkastat asuinsijaasi, ei sieltä mitään puutu. (Job 5:11–13, 15, 19–21; RK.) ”Saat huomata, että majasi on rauhoitettu.” (Job 5:24; RK)

Veri huutaa maastakin

”Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta.” (1. Moos. 4:10; 33/38)

Sanat ovat taas menneellä viikolla käyneet toteen, niin kuin jo Kainin ja Abelin aikaan. Charlie Kirk, nuori amerikkalainen perheenisä, surmattiin häikäilemättömästi tuhansien ihmisten silmien alla. Hänen verensä vuoti miljoonien ruutujen ääressä.

Moni puhuu poliittisesta murhasta, vaikka kyseessä ei ollut poliitikko, vaan poliittisistakin aiheista avoimesti debatoinut järjestöjohtaja ja sananvapauden puolustaja. Kirk julisti omia arvojaan ja ennen kaikkea Jeesusta, joka on tie, totuus ja elämä. Hän ei pakkosyöttänyt kenellekään poliittisia, yhteiskunnallisia tai kristillisiä näkemyksiään, vaan haastoi ihmisiä tuomaan keskusteluun oman näkemyksensä koeteltavaksi.

Kun sanat eivät riitä

Harva pärjäsi hänen kanssaan, ja ehkä se olikin yksi syy, miksi hän oli paitsi rakastettu myös hyvin vihattu. Totuus ei pala tulessakaan, sanoo suomalainen sananlaskukin. Se kuulostaa raamatulliselta, vaikka ei suoraan Raamatusta olekaan, mutta sielläkin puhutaan siitä, miten kuona poltetaan pois, jotta jäljelle jää hyvää. Totuus, kenties?

Näin useitakin otteita siitä, miten Kirkin arvoja ja näkemyksiä lähdettiin haastamaan varsin kärkkäästi ja jopa ylimielisesti. Kun vastaväittäjän rationaaliset argumentit loppuivat, jos niitä oli ollut alun alkaenkaan, tai kiersivät vain kehää, henkilö joko heitti mikrofonin kädestään ja pakeni tilanteesta tai aloitti kiroilun säestämänä Kirkin persoonan, arvojen tai jopa miehen läheisten pilkkaamisen ja halveksunnan.

Joku meni sitten lopulta vielä pidemmälle. Kun ääntä ei kyetty vaientamaan, se piti tappaa. Tai niin luultiin. 

Morava-vuoren jyrkkä rinne ja rinteellä seisova valkoinen iso risti.

Totuus ei vaikene eikä pysy piilossa, vaan se kasvaa. Kuva: Morava-vuorelta, Albaniasta kesällä 2024.

Luoti ei voi tappaa totuutta

Lopputulema ei tainnut ollakaan se, mitä odotettiin. Totuus ei vaiennutkaan luotiin. Jotkut odottivat, että ääni haudattaisiin, mutta todellisuudessa se istutettiin. Totuus kun ei pysy piilossa, vaan se kasvaa. ”Totuus versoo maasta, ja vanhurskaus katsoo taivaasta.” (Ps. 85:11; RK)

”Vanhurskaan suu lausuu viisautta, ja hänen kielensä puhuu oikeuden sanoja.” (Ps. 37:30; 33/38) Vanhurskaan sydämessä on Jumalan laki, ja se heijastaa totuutta, viisautta ja oikeudenmukaisuutta. Siten hänen puheensa rakentaa, neuvoo ja tuo elämää toisille ihmisille, aivan samalla tavalla kuin Herra aikojen alussa loi sanalla ja suunsa henkäyksellä taivaat ja niiden joukot (Ps. 33:6; RK). Ja kun ihminen puhuu hengessä, henkeä ei voi tappaa. Siksi veri huutaa nytkin maasta.

Henki on liikkeellä

Erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa, Etelä-Koreassa ja eri puolilla Eurooppaa ihmiset ovat kokoontuneet muistamaan Charlie Kirkiä niin yliopistokampuksille kuin kaduille ja toreillekin. Todellisuudessa kyse on ollut paljon enemmästä. Ihmiset ovat rukoilleet, kääntyneet Jumalan puoleen ja antaneet kunnian Jeesukselle. 

Sosiaalinen media tulvii todistuksia, ei vain kristityiltä, vaan ihmisiltä, jotka ovat todenneet, että nyt riittää. Se, että vapauden puolesta puhunut ääni on hiljennetty väkivaltaisesti ja että jotkut ovat julkisesti riemuinneet viattoman ihmisen tappamisesta, on herättänyt monet huomaamaan, että on aika kääntää kurssia. Eri-ikäiset ihmiset kertovat palanneensa takaisin seurakuntaan 10 vuoden jälkeen, ostaneensa Raamatun, lukeneensa ensimmäisen kerran Raamattua, rukoilleensa ensimmäisen kerran. 

Valkoinen risti sinistä taivasta vasten Morava-vuoren huipulla.

Pimeys voi muuttua hetkessä valkeudeksi, kirkkaaksi päivänvaloksi. Kuva: Morava-vuorelta, Albaniasta.

Myös kristityt ovat heränneet ymmärtämään, että on aika. Moni on kertonut ensimmäisen kerran uskostaan Jeesukseen avoimesti tai puolustanut julkisesti arvojaan, joita on ennen hylkäämisen pelosta salaillut. Nuoret pojat julistavat rohkeasti evankeliumia, jäyhät miehet kertovat uskovansa Jeesukseen. Moni sanoo ääneen, ettei kiinnosta, jos joku lakkaa seuraamasta sometiliä, mutta minä seuraan Jeesusta.

Ihmiset ovat liikkeellä. Henki on liikkeellä. 

Todellakin: ”Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:2; 1992.)

Arvot jäävät puheisiin ja ihmisyys kiireeseen

Iäkäs asiakas istuskelee jo olohuoneessa, kun kotihoito tulee paikalle vähän ennen puoltapäivää. Ellei omainen olisi ollut paikalla, asiakas makaisi edelleen sängyssä märkänä, ilman aamiaista ja aamulääkkeitä. Hoitaja seisoo ovella mykkänä, ja kysyttäessä, mitä hänen toimenkuvaansa kuuluu, hän kertoo tulleensa tekemään asiakkaan aamutoimet, antamaan ruuan ja lääkkeet. Omaisen on vaikea pysyä asiallisena, kun hän huomauttaa, että ne on tehty jo neljä tuntia sitten.

Parin viikon kuluttua, kun asiakkaan voimat ovat jo kohentuneet huomattavasti, hän lueskelee Hesaria lepotuolissa pukeutuneena ja aamiaisensa syöneenä, kun kotihoito saapuu paikalle kymmenen jälkeen. Tällä kertaa taas eri hoitaja ihmettelee, miten näin on päässyt käymään, kun papereissa lukee, että täällä tarvitaan apua sekä pukeutumisessa että muissa aamutoimissa. Se on mahdollista siten, että asiakas on toipunut vauhdilla ja haluaa edelleen olla niin omatoiminen kuin mahdollista. Olisi tylsää vain odotella sängyssä aamupäivään asti, kun on tottunut heräämään varhain.

Mikä on kodinhoitoa?

Asiakas pyytää sitten, voisiko kodinhoitaja vaikka pedata sängyn, kun se on rollaattorin kanssa vaikeaa. Tai voisiko hoitaja auttaa tiskien kanssa, kun hihat tuppaavat kastumaan ikävästi – asiakkaalla kun on ongelmia sormien toiminnoissa ja hihojen kääriminen tuottaa vaikeuksia. Sitä paitsi tiskaaminen on muutenkin hankalaa rollaattorin kanssa. 

Se ei valitettavasti kuulu kodinhoitajan tehtäviin; hän kun on terveydenhoidon ammattilainen. Mutta hän opastaa rouvaa, miten hihat kääritään. Rouva on näreissään, sillä hänen päässään ei ole vikaa ja hän osaa kyllä jo kääriä hihansa, kunhan sormet vain toimisivat. Kodinhoito lupaa kuitenkin pedata sängyn, kun ei nyt ole muutakaan tekemistä.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteita kuvaava sitaatti.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteet pätevät kaikkeen työhön: ”Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin ja annettu tehtävä tehdään loppuun.” (Maija Lavonen, 2002)

Paperityötä vai ihmistyötä?

Kodinhoidon työkenttä on ilmeisesti supistunut vuosien mittaan sairaanhoidoksi, tai sitten kodinhoitajille on tänä päivänä tärkeämpää pitää kiinni koulutustaan vastaavasta roolista kuin hoitaa asiakasta hänen tarpeittensa mukaan. Kodinhoitajan nimikettä voisi kenties hioa toimenkuvan mukaan. Kodinhoito kun antaa asiakkaalle helposti kuvan, että hoidetaan kotia ja asukasta sen mukaan kuin kodissa tarvetta on.

On myös kiusaus olettaa, että kodinhoitajaksi hakeutuva olisi luonteeltaan asioihin oma-aloitteisesti tarttuva henkilö, jolle ennen kaikkea ihmisten, mutta myös asioiden hoitaminen olisi luontaista ja lähellä sydäntä, ehkä jopa kutsumus. Ajattelen, että henkilö, joka keskittyy mieluummin papereissa lueteltuun toimenkuvaan kuin ihmiseen, jota on tullut auttamaan, on väärässä paikassa. Toimistotyö voisi sopia paremmin. Hyvä hoitaja uskaltaa katsoa, puhua ja koskettaa. 

Vanhustyön realiteetit

On ymmärrettävää, että kodinhoitajilla on käytettävissään kullekin asiakkaalle vain rajallinen aika. Siitä ei kuitenkaan näissä esimerkeissä ollut kyse. Kuten ei ollut sairaalassakaan, kun potilas pyysi hoitajaa nostamaan nilkkoihin valahtaneet sukat ylös, kun sääriä palelsi. Toimenpide olisi vienyt keskimäärin kymmenen sekuntia, mutta hoitaja ilmoitti huolehtivansa vain ruuan jakelusta ja lähti pois. Potilas jäi huutelemaan muiden hoitajien perään, sillä häntä palelsi.

Nämä elävän elämän esimerkit ovat tuoneet mediassa paljon esillä olleet vanhustyön ja terveydenhuollon ongelmat konkreettisesti omien silmien eteen. Meidän yhteiskuntamme arvomaailma on vääristynyt, ja liian monen ihmisyys on kateissa todellisen tai itse tehdyn kiireen, välinpitämättömyyden tai itsensä korostamisen vuoristoradassa.

Taiteilija Maija Lavosen työnteon periaatteita kuvaava sitaatti.

Työssä on hyvä etsiä inhimillistä viestiä, haluta antaa jotain väsyneille ihmisille.

Arvot näkyvät teoissa

Voimme puhua jalosti sivistyneistä ja inhimillisistä arvoistamme, mutta elleivät ne tule näkyviksi teoissa ja todellisuudessa, ne eivät ole minkään arvoisia. Ne eivät ole arvoja ollenkaan, pelkkää puhetta ja hyveillä rehvastelua.

Tässä ajassa on se kummallisuus, että työelämä on digitalisoitunut lähes ammatissa kuin ammatissa, ja sitä on perusteltu tehokkuudella ja ajan säästöllä. Silti meillä on yhä vähemmän aikaa itse työn ydintehtävään, olipa se ihmisen kohtaaminen hoitotyössä, luovuus suunnittelutyössä tai laadukkaan ja yksilöllisiä eroja huomioivan opetuksen antaminen koulutyössä.

Ihmisyyden katoaminen näkyy siinä, että liian monet suostuvat tekemään työtään epäinhimillisissä olosuhteissa ja epäinhimillisin odotuksin. Näkisin kernaasti yhä useamman nousevan rohkeasti sanomaan, etten suostu tekemään työtäni näillä reunaehdoilla, sillä haluan hoitaa työni hyvin ja siten että syntyy todellista eikä vain näennäistä hyvinvointia. 

Työn vääristyneet reunaehdot

Miten kodinhoitaja ehtii kohdata asiakastaan, kun aikaa on 20 minuuttia, seuraava kohde on toisella puolella kaupunkia ja sinne on mentävä joko kävellen tai julkisilla? Miten opettaja voi tarjota laadukasta opetusta tasapuolisesti, kun luokka on monitarpeinen kielivaikeuksineen, diagnooseineen ja äärimmäisine lahjakkuuksineen? Tai miten työntekijän luovuus voisi kukoistaa, kun se on sidottu tiukkoihin deadlineihin ja algoritmien pakkopaitaan?

Viime aikoina Yhdysvaltain hallinnon tehostamiseen keskittynyt ja siksi paljon parjattu teknologianero ja visionääri Elon Musk on sanonut, että hän paheksuu niitä, jotka haluavat vain näyttää hyvää tekeviltä sen sijaan, että he todellisuudessa tekisivät hyvää.

Olen täysin samaa mieltä. Tekee lähes pahaa kuunnella taas kerran hyvää lupaavia vaalipuheita, kun näkee ja kokee, millaisia päätöksiä hyvyyden nimissä tehdään vuodesta toiseen.

Valkoisen talon jälkilöylyt

Pari viime päivää on mennyt Valkoisen talon tapahtumien jälkilöylyissä. On tullut seurattua eri kanavista tapahtumien etenemistä ja niihin liittyviä keskusteluja ja kommentointeja. 

Meno on sitä luokkaa, että tapahtumat saattavat jäädä käänteentekevinä historiaan. Enempää draamaa maailma ei kyllä kaipaisi.

Tänään ollaan siinä pisteessä, että USA on vetänyt sotilaallisen tukensa pois Ukrainasta, Euroopan komission puheenjohtaja esittelee Euroopan uudelleenaseistamissuunnitelmaa, ja Trump lupailee huomiseksi isoja uutisia. Huhut kertovat, että USA olisi irtautumassa Natosta. Se ei taida ihan presidentin päätöksellä onnistua, mutta jos huhuissa on perää, suunta on huolestuttava.

Pöyristyttävää keskustelua

Keskustelun taso vaihtelee. Kovin puolueettomana en sitä pidä. Se, mikä on toisen puolen suusta tulleena pöyristyttävää, menee vastapuolelta tulleena läpi seulasta kulmakarvoja kohottamatta. 

Ala-arvoisimpiin kommentteihin kuuluu Länsi-Australian osavaltion pääministerin kommentti, jossa hän nimitti USA:n varapresidenttiä ”kyrväksi” (anteeksi kielenkäyttöni; tämä on suora lainaus). Siitä kertovaan artikkeliin ei löytynyt ketään, joka olisi paheksunut nimittelyä. 

Mutta kun tanskalaisen jalkapallojoukkueen omistaja kirjoitti FB-sivullaan, että riitely USA:n presidentin kanssa osoitti Zelenskyin olevan ”epäpätevä, töykeä ja todella typerä”, se oli ”seuran arvojen vastaista”, ”pöyristyttävää”, ”mautonta” ja ”epäkunnioittavaa”, sillä seuran valmentajan ei voi sietää omistajan ja presidentti Trumpin ajattelutapaa.

Sympatiat Zelenskyin puolella

Presidentti Zelenskyiä ei jostain syystä sovi arvostella, koska hän edustaa sotaa käyvää maata. Ei haittaa, vaikka tarkkasilmäiset katsojat olivat näkevinään, että hän kirosi median edessä varapresidentti Vancea sanoilla ”fuck you bitch” (suka, blyat). Zelenskyi on pelkkä uhri, kun jäi ilman tukea, vaikka haastoi isäntäänsä koko maailman silmien alla ja väitti, että ovat jääneet sotansa kanssa yksin. Lienee varsin ymmärrettävää, että moinen väite ei lämmitä johtajia maassa, joka on lähettänyt Ukrainaan apua kymmenien miljardien arvosta. 

Venäläissyntyinen britti ja yhteiskunnallinen kommentaattori Konstantin Kisin kuvasi YouTube-kanavallaan Triggernometry tilannetta osuvasti: ”Kun yrität muuttaa toisen ihmisen hyväntahtoisuuden kovaksi valuutaksi, kiitollisuuden osoittaminen on minimivaatimus.” Kyseessä kun ei ollut YouTube-väittely, vaan neuvottelu, jossa osapuolten oli tarkoitus olla samalla puolella. Kun näin ei käynyt, eniten hävittävää oli Zelenskyillä ja ukrainalaisilla. 

Kun yrität muuttaa toisen ihmisen hyväntahtoisuuden kovaksi valuutaksi, kiitollisuuden osoittaminen on minimivaatimus.
– Konstantin Kisin, Triggernometry

Eri argumentit

Kisin muistutti, että ”Euroopassa Zelenskyi on tottunut voittamaan ihmiset puolelleen vetoamalla siihen, että vain Ukraina pitää Putinin loitolla muusta Euroopasta.” Mutta samat argumentit eivät päde USA:ssa eivätkä amerikkalaiset voi sietää sitä, että joku maalaa negatiivista kuvaa heidän tulevaisuudestaan uhittelemalla, että USA tuntee vielä Putinin nahoissaan, vaikka kuinka on ”kiva valtameri” välissä. 

Kuinka suuri USA:n tuki Ukrainalle on ollut, on yhä epäselvää, sillä maiden kirjanpito näyttää eri sataluvuilla olevia numeroita. Ero on huima. Kukaan ei taida tietää, kummassa päässä varoja on ”kadonnut” parempiin suihin. Kun sitä miettii, voi vertailla esimerkiksi maiden korruptiolukuja. Mitä pienempi luku, sitä suurempi korruption aste. Vuonna 2023 Ukrainan luku oli 36, USA:n 69.

Euroopan toiseksi korruptoitunein maa

Sodan kuluessa on unohtunut se tosiseikka, että Ukraina on Venäjän jälkeen Euroopan toiseksi korruptoitunein maa. Jopa ukrainalainen korruptioasiantuntija myöntää, että ongelma löytyy presidentin lähipiiristä. Tämä tieto on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle, minkä syytä voi vain arvailla. Toivottavasti ei siksi, että politiikkaa tehtäisiin samalla tavalla tunnekokemusten ja sympatiapisteiden pohjalta kuin käydään kansalaiskeskustelua.

Kuten Kisin videollaan toteaa, valitettava tosiasia on, että Zelenskyi on USA:n johdolle ja suurelle osalle amerikkalaisia epämiellyttävä, toisella puolella maapalloa sijaitsevan korruptoituneen maan johtaja pyytämässä rahaa, jota USA:lla ei ole, sotaan, joka ei USA:ta erityisesti kiinnosta ja jota se ei usko Ukrainan voittavan. Ja halusipa sitä tai ei, jos käy sotaa toisen maan aseilla ja tuella, sillä on myös sananvaltaa siihen, miten sota päättyy.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen