Kun en lohdutuksesta huoli: psalmit

Psalmien kirja Vanhassa testamentissa ei ole turhaan kirja, jota suositellaan luettavaksi erityisesti silloin, kun olemme ahdingossa emmekä kykene sanoittamaan tunteitamme. Psalmien kirjan tekstit tekevät sen meidän puolestamme.  

Sanoittamattomat tunteet

Psalmeissa kaikuu epätoivo, luovuttamisen tahto, alakulo, masentuneisuus ja lohduttomuus. Sinne on kirjoitettu myös sanat tunteesta, jonka ihminen kohtaa ollessaan kenties synkimmässä pimeydessä: ”Minun sieluni ei lohdutuksesta huoli.” (Ps. 77:3; 33/38.) Se on hetki, jolloin mikään ystävän tai läheisen apu tai mitkään lohdutuksen sanat eivät tunnu helpottavan.

Pimeimpinä hetkinä mikään, kukaan tai mitkään sanat eivät tunnu lohduttavan.

Epätoivon hetkien vastapainoksi psalmeista löytyy kuitenkin myös toivo, muistutus Jumalan lupauksista ja usko parempaan omassa elämässä. Juuri siksi psalmit ovat niin lohdullista luettavaa. Niihin voi samaistua, koska ne tunnistavat ihmisen pimeimmätkin tunteet, mutta niihin ei tarvitse jäädä, koska psalmit nostavat esiin myös sen yhden ainoan, joka voi auttaa tilanteessa kuin tilanteessa: Jumalan ja Hänen kaikkivoivan rakkautensa ja huolenpitonsa.

Epätoivon sanoittaja

Maailman ja ihmisten sydänten kylmyys ympärillä on saanut miettimään luovuttamista. Miksi edes yrittää, kun maailma menee aivan eri suuntaan kuin mihin on itse matkalla? Ihmiset ovat välinpitämättömiä, kiirettä täynnä, ajattelemattomia, omien epäjumaliensa sitomia. On raskasta kulkea sekä arvojen että jo pelkästään ajatuksen tasolla jatkuvasti vastavirtaan. Kestää ulkopuolisuuden tunnetta maailmassa, josta ei tunnu löytyvän jalansijaa eikä tarkoitusta sen paremmin isossa kuin pienemmässäkään kuvassa.

Kun aamulla selailin Psalmien kirjaa ja sinne tekemiäni alleviivauksia ensimmäisestä luvusta eteenpäin, oli kuin tekstikohdat olisivat sanoittaneet olotilani täydellisesti.

”Olen uupunut huokaamisesta. Joka yö itken vuoteeni märäksi ja kastelen leposijani kyynelillä. Silmäni ovat murheesta hämärtyneet, himmenneet kaikkien vastustajieni tähden. – – Sinä olet sen nähnyt. Sinä havaitset tuskan ja vaivan, sinä otat ne käsiisi. – – Tue askeleitani poluillasi, etteivät jalkani horju. – – Älä ole minusta kaukana, sillä ahdistus on lähellä eikä auttajaa ole. – – Olen kuin maahan vuodatettu vesi. Minun voimani on kuivettunut kuin saviastian siru, ja kieleni on tarttunut kitalakeeni. – – Käänny puoleeni, armahda minua, sillä minä olen yksinäinen ja kurja. Ahdistukset täyttävät minun sydämeni, päästä minut hädästäni.  – – Miksi olet masentunut, sieluni, ja olet minussa niin levoton? – – Monelle minä olen kuin kummajainen, mutta sinä olet vahva turvani. – – Jopa läheinen ystäväni, johon minä luotin ja joka söi leipääni, on nostanut kantapäänsä minua vastaan. – – Kaikki rakkaat ja ystävät sinä olet karkottanut minusta kauas, pimeys on ainoa tuttavani.”
(Psalmien kirja; RK)

Vastustajan iskut

Niin syvällä me voimme toisinaan olla. Meillä on vastustaja, joka tekee kaikkensa viedäkseen meitä kauemmas Jumalasta, pimentääkseen näkökykymme, syöttääkseen mieleemme epäluottamusta ja pelkoa ja osoittaakseen mitättömyytemme. Se osaa kuulostaa vakuuttavalta, vaikka on valhetta täynnä, sillä se valjastaa työkaluikseen myös ihmisiä, jotka ovat meitä lähellä ja meille rakkaita. Se herättää huomiomme, mutta jättää meidät sitten riutumaan ahdistuksissamme ja itsesyytöksissämme. Sen taitavuus piilee siinä, että se tuntee heikot kohtamme, ja se on nopea. Jos unohdamme suojavarustuksemme hetkeksikin, se iskee. 

Puinen risti.

Jumala voimassaan voi nostaa lohduttoman upottavimmastakin liejusta ja vahvistaa hänen askeleensa.

Niinä hetkinä voi olla, ettemme mistään lohdutuksesta huoli, vaikka juuri sitä lohdutusta eniten tarvitsisimme. Sellaisessa lohduttomuudessa olen ollut useasti enkä tänä päivänäkään osaa neuvoa, miten nousta sieltä ylös. Tiedän vain, ettei omista voimista ole silloin hyötyä, kun ei niistä sillä hetkellä ole juuri mitään jäljellä. Silti olen joka kerta päässyt sieltä pois, ja löydän siihen vain yhden selityksen. 

Lohduttajan sanat

”Sinä päivänä, jona pelkään, minä turvaudun sinuun, Jumalaan, jonka sanaa minä ylistän, Jumalaan minä luotan enkä pelkää. Mitä ihminen voisi minulle tehdä? – – Sillä sinua, Herra, minä odotan. – – Vastaa minulle pian, sillä minulla on ahdistus. – – Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui puoleeni ja kuuli avunhuutoni. Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, upottavasta liejusta. Hän asetti jalkani kalliolle ja vahvisti askeleeni. – – Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin, ja sinä paransit minut. – – Kiitetty olkoon Herra Jumala, Israelin Jumala, ainoa, joka ihmeitä tekee. – – Sinä saat minun lamppuni loistamaan. Herra, minun Jumalani, valaisee pimeyteni. – – Sinä johdatat minua neuvosi mukaan ja otat minut viimein kunniaan.”
(Psalmien kirja; RK)

Raamattu on peili, miekka ja lamppu

Raamattu ei ole tekstikirja eikä sääntökirja. Se on peili, miekka ja lamppu, sanottiin jossain. Sen olen saanut itsekin huomata, mutta en välttämättä samassa järjestyksessä.

Uskoontuloni hetkellä, kun Raamattu alkoi yhdessä hetkessä avautua, tunsin kädessäni olevan maailmankaikkeuden suurenmoisimman kirjan, joka oli täynnä elämänohjeita, joita halusin noudattaa ja joiden mukaan minusta jokaisen tulisi elää. Olen edelleen pitkälti samaa mieltä. 

Ohjeet voivat orjuuttaa

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin ymmärtänyt, että ehkä Raamatun ohjeellisuus on painottunut mielessäni liikaakin jättäen varjoonsa Sanan tehtävän lamppuna, miekkana ja peilinä. 

Kuuliaisuuden ja uskollisuuden tavoittelu ohjeita noudattamalla vie helposti suorittamiseen, jossa Jumalan voima unohtuu ja omat voimat loppuvat. Se voi viedä mukanaan ansaintamalliin, jossa Jumalan armo jää jalkoihin. Kun sitten jossain vaiheessa lopulta ymmärtää, että omilla ansioilla ei ole mitään merkitystä, että Jumala ei kysellyt niitä ennen eikä kysele nytkään, tulee joko tyhjyys tai epätoivo, johon auttaa vain se kadoksissa ollut armo.

Valo ja miekka

Minulle Raamattu on ollut elämässäni ehkä ennen kaikkea lamppu. Sen sanat ja ne edellä mainitut monet ohjeet ovat muovanneet ajattelua ja opastaneet tekemään valintoja, jotka eivät ole olleet vanhan minän, vaan uuden luomuksen synnyttämiä. Raamattu on ollut lohtu ja valo elämän pimeinä hetkinä. Se on siis todella valaissut elämää lampun tavoin etenkin silloin, kun on syystä tai toisesta hapuillut orpona, eksyksissä, peloissaan tai maailman kolhimana elämän tiellä.

Mahdollisuus tarttua hengen miekkaan eli Jumalan sanaan on suuri etuoikeus. Silti Sanan käyttö miekan tavoin puolustautumiseen ja jopa hyökkäykseen ei ole aina niin yksinkertaista. Miekan tulisi olla hyökkäyksen hetkellä käyttövalmiina ja liukkaasti esiin vedettävissä eikä tiukasti tupessa, kenties jopa tylsyneenä ellei peräti ruosteessa. Jos Raamattu on meille vain hädän hetken apuväline, ei se ehkä ole kovin tuttu, emmekä tiedä, miten sen kanssa toimia. Mutta jos ravitsemme sillä itseämme säännöllisesti, se alkaa elää meissä. Silloin oikeat sanat nousevat kielelle tarpeellisella hetkellä. Sanan voimalla voimme vastustaa kiusausta ja kiusaajaa, niin kuin Jeesuskin teki, sillä ”kirjoitettu on” (Matt. 4:1–11).

Oman identiteetin peili

Raamatun kuvainnollinen rooli peilinä on auennut minulle isosti vasta aivan viime aikoina. Yhdistän sen siihen, että Jumala ilmaisee itsensä Sanassaan, ja koska Jumala on rakkaus, Raamattu kertoo ennen kaikkea Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Mutta Raamattu – joka siis ilmaisee Jumalaa – on myös täydellinen peilikuva siitä identiteetistä, joka meillä on uskovina Kristuksessa. Jumala on jo ennalta tuntenut meidät ja ”myös ennalta määrännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi” (Room. 8:29; RK). Me saamme siis katsella peilistä kuvaa uudestisyntyneestä ihmisestä, joka on rakastettu, Jumalan kutsuma ja pelastama, täydelliseen  vapauteen vapautettu ja Jumalan kaikkinaisen huolenpidon ja rakkaudellisten neuvojen alainen. 

”Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan!”
(Room. 8:32; RK)

Raamatun Sana on tullut vuosi vuodelta yhä rakkaammaksi. Uskon alkuvaiheessa tuli luettua enemmän hengellistä kirjallisuutta kuin itse Raamattua. Kun kirjoissa sitten oli Raamatun sitaatteja, saatoin hypätä ne yli, kun eivät ne aina niin avautuneet. Alleviivailin kaikkea muuta muka tärkeämpää, ihmisen kynästä lähtenyttä. Tänä päivänä on lähes toisin päin. Alleviivaan yhä useammin juuri suoraan Raamatusta lainattuja kohtia, jotka ovat se todellinen ”jalkojeni lamppu ja valo minun polullani” (Ps. 119:105; RK).

Ajatus päivässä

Kirjoitan erilaisia päiväkirjamerkintöjä useammallakin tavalla – nettisivuille, tietokoneelle, käsin pieniin mustiin muistikirjoihin sekä Raamatun ja hartauskirjojen sivuille. Lisäksi ostin muutama vuosi sitten jostain museokaupasta kirjan, jonka nimi on ”Ajatus päivässä”. Siihen voi kirjoittaa pieneen tilaan eri vuosina ajatuksen per päivä.

Omassa ylpeydessäni kuvittelin, että minulta irtoaisi päivittäin jokin niin viisas ajatus, että se kannattaisi kirjata ylös. Erehdyin pahasti. Sitten ajattelin vain laittaa muistiin jonkin yhden mieleenpainuvan tapahtuman päivittäin. Nekin tyrehtyivät varsin nopeasti. 

Muistikirja nimeltä Ajatus päivässä.

Itseltä ei löydy edes yhtä arvokasta ajatusta päivässä, mutta Raamatussa on joka päivälle jotakin.

Lopulta ainoa, mitä jäi jäljelle, olivat Raamatun sanat. En ehkä kirjaa niitäkään ylös päivittäin, mutta Raamattua lukiessa tulee aina vastaan jotain puhuttelevaa. Sieltä voi löytää halutessaan joka päivä kohdan, joka on sen arvoinen, että sen kirjoittaa muistiin.

Muistiinpanoista löytyi vastaus

Kun olin aikani kirjoitellut eri päiville itseäni puhutelleita raamatunjakeita, mietin, miksikö oikein kirjoitan uudelleen jakeita, jotka jo löytyvät Raamatun sivuilta. Viime joulun jälkeen tuli ajanjakso, jolloin koin olevani erinäisten asioiden suhteen hukassa ja janosin vastauksia. Kaivoin silloin tuon ”Ajatus päivässä” -kirjani esiin ja aloin lukea yksittäisiä eri päiville eri vuosina tallentamiani jakeita. Ja miten ne puhuivatkaan minulle! Niistä muodostui kokonainen tarina, joka ei jättänyt epäilystä siitä, mitä Jumala sillä hetkellä tahtoi minulle sanoa. Niiden yhtenäinen sanoma oli voimallinen vahvistus juuri siihen hetkeen. 

Raamattu on ihmeellinen – ei todellakaan pelkkiä tekstejä ja jakeita, vaan peili. Jalkojeni lamppu ja Hengen miekka. Monta tärkeää ajatusta päivässä.

Tahdotko tulla terveeksi? Kun rakkaus parantaa

Uskon elämä on (niin halutessamme) jatkuvaa kasvua, oman ajatusmaailman ja asenteiden sekä ihmissuhteiden ja maailmanmenon prosessointia. Välillä on tasaisempaa, sitten tulee taas intensiivisiä kausia, jolloin tietyt teemat tai tietty aihe puhuttelee syvästi ja synnyttää muutosta.

Viimeinen vuosi on ollut itsellä syväkyntöä, jossa olen ruotinut sisimmässäni hyvin perustavaa laatua olevia kysymyksiä: Jumalan parantavaa voimaa sekä rakkautta itseen, Jumalaan ja muihin ihmisiin. Lisukkeena pintaan on noussut vanhoja säröjä, anteeksiantamattomuutta sekä omia vääriä käsityksiä, joita olen tunnustanut ja joista olen saanut kääntyä pois.

Kipua ja kärsivällisyyden tavoittelua

Kaikki alkoi viime kesänä, jolloin sekä tekemälläni lomamatkalla että muuttaessani uuteen kotiin eteen tuli sarja pieniä mutta toinen toisensa perään toistuvia hankaluuksia, jotka raastoivat kärsivällisyyttä. Tajusin nopeasti olevani jonkinlaisessa kärsivällisyyskoulutuksessa, jossa Jumala kysyi, luotanko Häneen ja siihen, että Hän hoitaa pienimmätkin asiat ajallaan kuntoon, vai otanko asiat omiin käsiini reveten ja raivoten sekä ”huonolle tuurilleni” (johon en lopultakaan usko) että myös muille ihmisille ja jopa Jumalalle.

Raskaan muuttorumban jälkeen aloin kärsiä entistä kovemmista selkäkivuista, jotka heijastelivat ensi kertaa jalkoihin asti. Jalat olivat puuduksissa, lyhytkin kävely kivuliasta, ja säryt vaivasivat yötä päivää. Kaiken tuskan ja itkun keskellä minua alkoi puhutella parantuminen: pyhä Jumalan voimassa tapahtuva paraneminen. Kuinka todellista se oli? Koskiko se myös minua? Mikä oli Jumalan tahto tässä asiassa, ja erityisesti, mikä oli Jumalan tahto minun kohdallani?

Sain ymmärtää ja nähdä Jumalan omasta Sanasta, että Hän on meidän parantajamme (2. Moos. 15:26) ja että Jeesus todella kantoi meidän tautimme ja otti päälleen meidän sairautemme (Matt. 8:17). ”Sinun haavasi minä kasvatan umpeen, minä parannan sinun vammasi, sanoo Herra” Jeremian kirjassa (30:17). Hän lupasi siis parantaa myös ”vammat”, kuten selän välilevyt ja nivelvammat, ja jokaisella uskosta elävällä on lupa pyytää parantumista ja ottaa se uskossa vastaan.

Tahdotko (oikeasti) tulla terveeksi?

Päivien kuluessa yhä tärkeämmäksi alkoivat kuitenkin tulla Jeesuksen sanat miehelle, joka odotti Betesdan lammikolla, että joku nostaisi hänet veteen, kun se kuohui, jotta hän siellä paranisi. Jeesus kun kysyi häneltä: ”Tahdotko tulla terveeksi?” (Joh. 5:6), eikä Hänen kysymyksensä koskenut vain fyysistä terveyttä. Omallakin kohdalla kirkastui, että kyse oli myös henkisestä ja hengellisestä paranemisesta, ei vain siitä, että selkäkivut hellittäisivät.

C. O. Roseniuksen kirja Vanhurskaana Jeesuksessa.

C. O. Roseniuksen vanha 70-luvun kirja Vanhurskaana Jeesuksessa nosti esiin oman elämän lakihenkisyyttä ja armottomuutta.

Tuolloin tartuin uudelleen vanhaan C. O. Roseniuksen kirjaan Vanhurskaana Jeesuksessa, joka ei ollut aiemmin auennut. Mutta nyt sen kirjoitukset auttoivat näkemään oman lakihenkisyyden ja armottomuuden sekä muita ihmisiä että ennen kaikkea itseä kohtaan. Tajusin, että en ollut matkassa armahdettuna ja Jumalan voimassa, vaan kuuliaisuudessani Jumalan Sanalle ja tahdolle oli omavoimaisuutta, joka ahdisti ja rajoitti, sillä se tuomitsi jokaisen epäonnistumisen.

Elämässä oli paljon ilon aiheita ja hyvää, mutta syvällä sisimmässäni olin iloton ja pelokas. Pelkäsin tulevaisuutta, jonka olin antanut Jumalan käsiin. Pelkäsin sitä siksi, etten voinut kuvitella Jumalan rakastavan minua niin paljon, että Hän huolehtisi minusta kuin Isä tyttärestään. Olihan oma isä ollut paitsi rakas, myös arvaamaton ja ankara.

Isäsuhteen merkitys

Olin jo kauan sitten ymmärtänyt oman isäsuhteeni puutteet ennen kaikkea isän alkoholinkäytön ja saamani fyysisen kurituksen vuoksi, mutta vasta luettuani Dave Pattyn kirjan Father God aloin saada kiinni joistakin sen vaikutuksista näihin päiviin asti.

Dave Pattyn kirja Father God.

Suosittelen tätä Dave Pattyn kirjaa jokaiselle, jolla on jotain rikkinäisyyttä isä- tai miksei myös äitisuhteessa. Parhaan hyödyn saa, kun paneutuu kirjaan rukoillen ja tekee mahdollisuuksien mukaan annetut tehtävät.

On tärkeää ymmärtää, että ”kaikki isyys taivaissa ja maan päällä saa nimensä” Jumalasta, Taivaallisesta Isästä (Ef. 3:14–15; RK). Hän antaa meille isän mallin. Hän antaa meille myös identiteetin, rakkauden, aseman ja mieltymyksensä. Jos ne tai joku niistä jää puuttumaan maallisesta isäsuhteesta, jäämme vajaiksi ja janoamme tuota puutetta jostain muusta – yleensä vääriltä ihmisiltä, vääristä asioista tai teoista.

Kun luin kirjaa rukoillen, näin suurimman haavani olevan omassa identiteetissäni. Olin omaksunut syyllisen identiteetin, jonka taustalla oli häpeä isän juomisesta ja tietoisuus siitä, että isän käytös humalassa tiedettiin julkisesti. Koin olevani yhtä hävettävä.

Silloin kun identiteettimme on Kristuksessa, samaistumme Häneen ja Hänen kirkkauteensa, mutta kun identiteetti on humalaisessa isässä, samaistumme siihen ja sen itsellemme tuottamaan häpeään, vaikka meillä ei olisi asiaan osaa eikä arpaa. Emme voi antaa siihen mitään, mutta saamme osaksemme paljon valheellista minuutta, aivan kuten emme voi antaa Jeesuksen ristintyöhön mitään, mutta voimme ottaa sen kokonaisuudessaan vastaan ja omaksemme.

Miten rakkaus voi olla niin vaikeaa?

Rakkaudesta tuli näin oleellinen osa kasvua. Rakkaudesta – tuosta ihmisten väärin ymmärtämästä ja hyväksikäyttämästä voimasta, joka personoituu Jumalaan.

Rakkaus on kolminaisuus, jonka lähde on aina Jumala. Emme voi rakastaa itseämme emmekä toisiamme, ellei meillä ole Jumalan rakkautta. Hän on aina rakastanut ensin, ja on ensiarvoisen tärkeää kokea olevansa Jumalan rakkauden kohde, jotta rakkaus voi vaikuttaa ensin meissä itsessämme ja sitten levitä kauttamme ympäröiviin ihmisiin.

Itseäni alkoi ensin häiritä kyvyttömyys rakastaa muita. ”Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.” (1. Joh. 4:20). Jos en siis Sanan mukaan rakastanut ihmistä, en voinut rakastaa myöskään Jumalaa ja siten tuskin ymmärsin myöskään Jumalan rakkautta minua kohtaan. Ja vääristyneellä identiteetillä en juuri rakastanut itseänikään. Koko rakkauden kolminaisuus oli kohdallani rikki.

Silti porskutin menemään tässä maailmassa, niin kuin moni muukin, jolla nämä kuviot ovat repaleina. Meillä on valtava taito ohittaa tuskamme tai reaktiomme, jotka toistuvat vuodesta toiseen, sillä emme jaksa, osaa tai uskalla paneutua siihen, mistä ne oikein johtuvat. Selitämme ne pois kiireisellä tai tiukalla elämänvaiheella, huonoilla yöunilla, ”tämä nyt vain on minun elämääni” -selityksillä tai jopa potemalla fyysisiä kipuja, jotka ovat usein sosiaalisesti hyväksytympiä kuin psyykkiset tai hengelliset kipuilut.

Itsensä rakastaminen

Mark DeJesuksen kirja God Loves Me and I Love Myself.

Joillekin vaikeinta rakastamisessa on terve rakkaus omaa itseä kohtaan. Tämä Mark DeJesuksen kirja tarjoaa oivalluksia oikeaan suuntaan.

Ehkä kaikkein vaikeinta rakkauden kolminaisuudessa on oppia rakastamaan itseään terveellä tavalla. Mark DeJesuksen kirjassa God Loves Me and I Love Myself oli oivallus, joka avasi minulle tietä oikeaan suuntaan. Rakkauden ylistyslaulu (1. Kor. 13) muistuttaa, että rakkaus on ”pitkämielinen” ja ”lempeä”. Se siis tarkoittaa sitä, että meidän tulee olla pitkämielisiä ja lempeitä myös itseämme sekä omia ajatuksiamme ja tekemisiämme kohtaan. Se on tervettä itsensä rakastamista, että kohtelemme itseämme kuten kohtelisimme lähimmäistämme, jota rakastamme – osoittaen kärsivällisyyttä vikoja havaitessamme ja lempeyttä suhtautumisessamme kaiken kaikkiaan.

Loving yourself has a lot to do with self-compassion, giving to yourself what you would often extend to someone whom you love dearly.

– Mark DeJesus

Itsensä rakastaminen on myötätuntoa itseä kohtaan – että kohtelisi itseään samoin kuin kohtelisi jotakuta, jota rakastaa suuresti.
(kirjasta God Loves Me and I Love Myself)

Kun rakastamme itseämme terveesti, olemme tasapainossa, rakastivatpa ihmiset meitä tai eivät. Itsetuntomme ja identiteettimme eivät vavahtele muiden tekojen mukaan. Jos kuitenkin saamme osaksemme aitoa ihmisrakkautta, se on kuin bonus Jumalalta saamamme rakkauden päälle.

Joku voi ajatella, ettei ihmissuhteilla ole silloin merkitystä, mutta asia on päin vastoin. Todellisuudessa terve itsensä rakastaminen ja Jumalan rakkauden ymmärtäminen korostaa merkityksellisiä ihmissuhteita ja vapauttaa puolestaan niistä, jotka ovat syntyneet rakkaudettomuudesta itseä kohtaan (DeJesus 2016, 21–22).

Vuoden jälkeen

Mutta olenko nyt, lähes vuoden prosessin jälkeen, ehjä ja parantunut? Olen osin ehjä ja osin parantunut tai ainakin paranemassa. Mutta ennen kaikkea olen valveutuneempi ja tiedostan asioita, jotka vielä vuosi sitten olivat tunnistamattomuuden piilossa tai selittämättömänä surumielisyytenä, epävarmuutena tai ärtymyksenä.

Siksi toistan yhä uudelleen, että kivun kautta syntyy paljon hyvää. Mutta kipuun ei tarvitse jäädä kiinni.

—–

Kirjat ovat minulle rakkaita ja tärkeitä inspiraation lähteitä ja uudelleenrakentumisen välineitä. Tässäkin prosessissa Raamatun ohella monet kirjat ovat olleet avaamassa sydäntä paranemiselle ja vastaamassa osaltaan avoimiin tai esiin nousseisiin kysymyksiin.

Alla luetellut kirjat ovat niitä, jotka ovat viimeisen vuoden aikana puhutelleet minua järisyttävällä tavalla etsiessäni tervettä kristityn identiteettiä ja Jumalan tahtoa omassa elämässä.

Lähteitä:

DeJesus, Mark (2018). Experiencing God’s Love as Your Father. Turning Hearts Ministries.

DeJesus, Mark (2018). Exposing the Rejection Mindset. Experience Love | Know Who You Are | Empower Your Relationships. 2nd Edition. Turning Hearts Ministries.

DeJesus, Mark (2016). God Loves Me and I Love Myself. Overcoming the Resistance to Loving Yourself. Turning Hearts Ministries.

Murray, Andrew (2025). Divine Healing. Osoitteessa https://www.hopefaithprayer.com/books/Divine Healing – Andrew Murray.pdf. Viitattu 8.5.2025. (Kuunneltavissa myös äänitiedostona YouTubessa.)

Patty, Dave (2016). Father God. Daring to Draw Near. 78 Press.

Rosenius, C. O. (1976). Vanhurskaana Jeesuksessa. Roseniusta nykysuomeksi 4. Vaasa: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys.

Identiteetti ja Jumalan tahdon mukainen sanasto

Jumalan tahto on, että meidän identiteettimme on Kristuksessa. Ei meidän taidoissamme, asemassamme, ulkonäössämme, omaisuudessamme, haavoissamme, menneisyyden kokemuksissa tai siinä, mitä muut meistä sanovat tai miten he meitä kohtelevat.

Kun identiteetti on vääristynyt, myös tapa, jolla puhumme itsestämme, on usein vääristynyt. Jumala tahtoo korjata sanaston, jota käytämme kuvaillessamme itseämme. Hän tahtoo meidän pyyhkivän pois ne ilmaisut, jotka eivät ole Hänestä, vaan omaksumistamme valheista, vihollisen kiusasta tai ihmisiltä, jotka eivät meitä tunne ja ovat silti lyöneet meihin leimoja, joita hieromme haavoihimme.

Vääristynyt identiteetti – vääristynyt sanasto

Emme aina edes huomaa, miten ajatuksemme ja sanamme, jotka kohdistamme itseemme, halventavat sitä, mitä olemme: Jumalan kuvaksi luotuja. Mutta kuten tiedämme, leimat istuvat lujassa. Ne ovat melkein kuin tatuointeja, syvällä ihossa, ja niiden poistaminen vaatii monta usein kivuliasta hoitokertaa.

Vääristynyt identiteetti kuvaa meidät usein liikana tai liian vähänä, jonkun toisen toiveita täyttämättömänä. Kun sitten haluamme olla rakastettuja ja hyväksyttyjä, on vaikea nähdä itsensä toisin, kun on saanut kuulla olevansa liian innokas, turhan pikkutarkka, niin ailahtelevainen, aina kyselemässä, tuollainen tosikko, yliherkkä. Joku kuulee olevansa hieman pullea, romuluinen, isonenäinen, kovaääninen tai hitaanpuoleinen. Tai sitten äänet ympärillä tai pään sisällä toivovat, että olisit vähän vähemmän tarvitseva, vähän vähemmän näkyvä, aktiivinen, syrjäänvetäytyvä tai räiskyvä.

Yksityiskohdatkin on mietitty

Aina löytyy piirteitä – todellisia tai keksittyjä – jotka eivät miellytä muita. Silti olemme Jumalan luomuksia ja yksityiskohdittain mietittyjä. Jumalan valinta on ollut, että joku on hiljaisempi omissa oloissaan viihtyvä ja toinen temperamentiltaan nopea ja ulospäin suuntautuva, toinen hieman yksinkertaisempi ja toinen taas välkky ja tietäväinen. Jokaiselle Jumala on miettinyt tarkan suunnitelman ja tarkoituksen. Jumala tahtoo käyttää kutakin heille itselleen sopivalla tavalla. 

Se ei sulje pois sitä, että Jumala tahtoo meidän Hänelle antautuessamme myös muokata jokaista meitä yhä paremmin Hänen tarkoituksiinsa sopivaksi. Mutta Jumala ei silloinkaan riko meidän minuuttamme vastaan, vaan hioo ja jalostaa sitä.

Omakuva joka viittaa siihen että identiteettimme on Kristuksessa.

Jokainen meistä on Jumalan kuvaksi luotu. Kun identiteettimme on Kristuksessa, meitä eivät määritä väärät ajatuksemme tai muiden ihmisten meihin lyömät leimat. Kuva: Miika Niskanen, Kaivopuisto keväällä 2023.

Jumalan antama identiteetti perustuu rakkauteen. Sen vuoksi olemme Hänen silmissään rakastettuja, armahdettuja, tarkoitettuja, kutsuttuja ja lähetettyjä. Emme ole koskaan unohdettuja tai hylättyjä. Emme ole liian vanhoja tai liian nuoria, emme liian sairaita tai toivottomia, eikä meidän aikamme ole ohi, vaikka meistä siltä tuntuisi. Jeesuksen seuraajina emme ole edes koskaan yksin, vaikka jokainen ihminen olisi meidät hylännyt. Ja vaikka saisimme kuulla itsestämme millaisia määreitä tahansa, meillä on uskomaton arvo, sillä olemme kalliisti ostettuja.

Nämä ovat ajatuksia ja sanoja, joita olen saanut kuulla viime päivinä. On aikoja, jolloin Jumala ei erityisesti opeta meille suuria Sanansa kautta, vaan puhuu meille tavalla ja puhuu toisella juurruttaen meitä suuren suureen rakkauteensa. Hän ei odota meidän tekevän mitään muuta kuin ottavan vastaan sitä, mitä Hänellä on annettavana. Tarvitsee vain olla hiljaa aloillaan, kuulla, tuntea ja antaa Hänen rakkautensa ympäröidä ja laskeutua meidän yllemme.

Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Sentähden ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä.
– 1. Joh. 3:1, 33/38

Kaikki pimeys väistyy aikanaan

Risti taivasta vasten

Ristin juurella olemme pyhyyden äärellä.

Piinaviikko päättyi aikanaan Pääkallonpaikalle kahden ryövärin väliin pilkattavaksi. Jos siis uskoo satojen miljoonien ihmisten tapaan, että viaton uhrattiin meidän jokaisen ilkeyden, mokien, epäystävällisten tekojen ja niin monien tarpeellisten tekojen tekemättä jättämisten vuoksi. Suomessa kun pääsiäisen kristillinen sanoma on enää vähemmistön ajatuksissa. Tuon kirkon tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää pääsiäisen sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta edes jokseenkin tärkeänä. 15–29-vuotiaista naisista vain joka viides. Ei siis ihme, että tänään pitkäperjantaina – pyhäpäivänä – liikkeitä oli auki, hiuksia leikattiin ja vaatteita myytiin. Kaikille pyhä ei ole samalla tavalla Pyhää.

Pyhyyden äärellä

Pitkällä lenkilläni kävelin Hietaniemen hautausmaalle. Siellä rivakka kävelytahti aina rauhoittuu kuin itsestään. En ole mitenkään erityisen hautauskollinen, eli en käy usein läheisten haudoilla, koska heitä voi mielestäni muistaa ja muistella missä vain. Mutta tänään koin olevani hautausmaalla kuin pyhyyden äärelle. Kuuntelin Bachin Matteus-passiota, joka on minulle musiikin aatelia niin säveliltään kuin tarinaltaankin. Nostattaa kylmiä väreitä ja väliin kyyneleitäkin, ja tänään erityisesti, kun lähestyin laajaa sankarihauta-aluetta, jossa pienet kivet lepäävät hiljaisina tasaisissa riveissä maata vasten, ja sankariaukiota, jolla seisoo valtava tumma risti.

Voiman symboli

Risti ei ole turhaan kristinuskon symboli, sillä siinä on voimaa, jonka voi kokea, jos päästää irti omasta voimastaan ja yrittämisestään. Aamupäivällä taivas oli pilvinen ja vaikkakin sankariaukion risti oli tyhjä, se oli pitkäperjantain surusta tummanpuhuva. ”Koko maan ylle tuli pimeys, – – sillä aurinko oli pimentynyt”, niin kuin Luukas kuvaa ristiinnaulitsemista ja Jeesuksen kuolemaa.

On kuitenkin hyvä uskoa, että kaikki pimeys väistyy aikanaan. Murhe väistyy, vaikeudet väistyvät, tai me vain saamme voiman kestää niitä ja elää niiden kanssa ja niiden jälkeen. Tyhjä risti, jolta kuolema on riisuttu alas, on pääsiäissunnuntain merkki. Silloin kaikki on voitettu ja on ilojuhlan aika. Koskettava Matteus-passio päättyy kuitenkin vielä pitkäperjantain iltana sanoihin:

”Wir setzen uns mit Tränen nieder
und rufen dir im Grabe zu:
Ruhe sanfte, sanfte ruh!”

”Istuudumme kyynelin ja
huudamme sinulle hautaan:
Lepää rauhassa, rauhassa lepää!”

Hyvää pääsiäistä ja iloisia uusia alkuja kaikille!

—

Teksti on julkaistu aiemmin vuonna 2021 osana pidempää postausta.

Viisauden jäljillä – olenko ollenkaan filosofinen?

Kun luin tänään C. S. Lewisin teosta Mere Christianity, pohdiskelin samalla, etten kyllä ole tittelini arvoinen, filosofian lisensiaatti. Pidän nimittäin kyseistä Lewisin kirjaa itselleni liian filosofisena. 

Lewisin ajatukset ovat varmasti harkittuja ja oikeita ja yhdynkin moneen niistä, mutta minulle asioiden vatvominen, loputon teoretisointi ja yksinkertaisen muuttaminen abstraktiksi tuntuu turhalta. En saa siitä kiinni, niin että kokisin saavani hyötyä elävään elämään. Olen kyllä analyyttinen ja tykkään pohdiskella asioita, mutta olen samalla myös pragmaattinen ja tarvitsen pohdinnoille jonkin selkeän konkreettisen linkin omaan tai edes jonkun toisen ihmisen arkeen. Ja sitä joudun hakemaan Lewisin klassikkoteoksesta niin kovasti, etten ole vielä päässyt perille.

C. S. Lewisin kirja Mere Christianity.

C. S. Lewis puhuu siitä, mitä kristinusko on, mutta minä rupesin pohdiskelemaan sen seurauksena viisautta sekä omaa filosofisuuttani.

Teoreettinen filosofia ei kiinnosta

Vaikka tittelini ehkä muuta vihjaa, opintoihini ei juurikaan sisältynyt teoreettista filosofiaa. Olen joskus ostanut itselleni filosofian klassikkoja perehtyäkseni niihin, mutta vienyt ne lopulta kirpparille lukematta yhtäkään. Filosofian kurssien peruskysymys Kuuluuko metsässä kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei havaitse sitä? voi kiinnostaa minua sen verran, että heitän sen joskus huvikseni ilmaan, mutta en vaivaudu pohtimaan sille ratkaisua. Saisin siitä ehkä tarvittaessa aikaiseksi lyhyen lukioesseen, mutta en kokisi sellaista jaarittelua tarpeelliseksi.

Näistä syistä olen päätynyt ajattelemaan, etten ole kovin filosofinen. Mutta onko se sittenkään totta?

Teoreettisen filosofian ohella on myös käytännön filosofiaa, joka keskittyy tiedon ja todellisuuden abstraktien pohdintojen sijaan tutkimaan mm. moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ne taas ovat äärimmäisen mielenkiintoisia asioita, sillä niihin mukaan tulee vahvasti myös tavallinen ihminen, hänen persoonansa ja käyttäytymisensä syineen ja seurauksineen. 

Rakkaus viisauteen

Kun lisäksi palaan sanan ’filosofia’ alkujuurille ja hajotan sen osamerkityksiinsä ’filia’ (rakkaus) ja ’sofia’ (viisaus), alan vähitellen myöntää olevani sittenkin varsin filosofinen ihminen. Filosofiahan tarkoittaa rakkautta viisauteen – jes!

Viisaus on kiehtonut minua aina. Ensin se on innostanut minua tiedon kautta hankittavana ”viisautena”. Myöhemmin siihen on tullut ymmärrys viisaudesta jonain kehittyneempänä muotona kuin pelkkänä tietona tai informaationa, ja lopulta sekin on eriytynyt kristillisen heräämisen myötä käsittämään sekä ns. maailmallisen viisauden että taivaallisen viisauden, jonka näen kaiken viisauden ylimpänä muotona. Se on tietysti vakaumuskysymys, ja moni voi olla siitä toista mieltä.

Ymmärrän siis viisauden tänä päivänä vähän toisin kuin nuorena ylioppilaana, jolloin kuvittelin vielä olevani fiksu ja kouluopintojen antamaa viisautta täynnä. Yliopisto-opintojen aikana aloin ymmärtää, kuinka vähän lopultakaan osaan ja tiedän, ja työelämään siirryttyäni olen saanut nähdä myös erilaisia viisauden tasoja sekä viisauden puutetta, kun ihmiselle annetaan hänen keräämänsä tiedon lisäksi vähän valtaa. Se voi saada paljon pahaa aikaan.

Pelkkä älykkyys ei riitä

Meillähän on ympärillämme dataa ja siitä merkityksensä saavaa informaatiota monessa muodossa ja eri kanavissa. Kun otamme vastaan informaatiota, se rekisteröityy aivoissamme tiedoksi. Ja kun sitten kaivamme muististamme sinne varastoidun tiedon ja panemme sen käytäntöön, voidaan puhua siitä, että se muuttuu tietämykseksi tai ymmärrykseksi. Viisaus puolestaan edellyttää, että saamme tietämyksellämme aikaiseksi jotain itseämme tai muita hyödyttävää, mielellään jotain jaloa yhteistä hyvää.

Usein sorrumme ajattelemaan, että inhimillinen älykkyys on viisautta. Mutta ne ovat kaksi eri asiaa. Itse ajattelen, että älykkyys on kyvykkyyttä omaksua ja hallita tietoa sekä soveltaa sitä tarkoituksenmukaisella tavalla. Älykkyyttä ilmenee eri osa-alueilla, kuten matemaattisella, verbaalisella tai tilan hahmottamisen alueella, ja toisilla sitä on synnynnäisesti enemmän kuin toisilla. Mutta viisaus on jotain vielä vähän enemmän – sitä, että tiedon soveltaminen tuottaa jotain uutta, palvelee muita tai saa aikaan sitä yhteistä hyvää.

Raamatun viisaus

Kun aloin lukea alle kolmikymppisenä Raamattua, opin vielä lisää viisaudesta. Eräitä lempilukemisiani Raamatussa ovat juuri ne useat kohdat, joissa puhutaan viisaudesta, kuten vaikkapa Sananlaskuissa, joka muuten on yksi ns. viisauden kirjoista.

”Minä, viisaus, asun yhdessä järkevyyden kanssa, olen löytänyt tiedon ja harkintakyvyn. Minun luonani on neuvo ja neuvokkuus. Minä olen ymmärrys, minun on voima.”
(Sananl. 8:12, 14; RK)

Raamatun mukaan on Jumalan mielen mukaista pyytää viisautta. Niin teki kuningas Salomo, kun Jumala lupasi, että hän voisi pyytää mitä ikinä haluaa, ja Jumala sen antaisi. Salomo tunnusti nöyrästi osaamattomuutensa ja pyysi kuuliaista sydäntä, jotta voisi tuomita Jumalan kansaa oikein ja erottaa hyvän pahasta (1. Kun. 3:9). Jumala ilahtui, koska Salomo ei pyytänyt itselleen pitkää ikää, rikkautta tai vihamiestensä henkeä, vaan ymmärrystä toimia oikein. Siksi hän sai Jumalalta ”viisautta ja ymmärrystä ylen runsaasti ja älyä niin laajalti, kuin on hiekkaa meren rannalla”, ja Salomosta tuli ”viisaampi kaikkia ihmisiä” (1. Kun. 5:9, 11). Sen lisäksi hän sai vielä pyytämättä myös sekä rikkautta että kunniaa (1. Kun. 3:13). 

”Autuas se ihminen, joka on löytänyt viisauden, ihminen, joka on tavoittanut ymmärryksen! Parempi on hankkia sitä kuin hopeaa, sen antama hyöty on kultaa arvokkaampi. Se on kallisarvoisempi kuin helmet, mitkään kalleutesi eivät vedä sille vertaa. Pitkä ikä on sen oikeassa kädessä, vasemmassa rikkaus ja kunnia. Sen tiet ovat suloisia teitä ja kaikki sen polut rauhaisia. Se on elämän puu niille, jotka siihen tarttuvat; onnellisia ne, jotka pitävät siitä kiinni.”
(Sananl. 3:13–17; RK)

Siinä on monta hyvää syytä haluta viisautta. Ja sitä toden totta pyydän, jotta voisin ymmärtää ja osoittaa ymmärrystä, oppia ja jakaa oppimastani, kulkea suloisia ja rauhaisia polkuja sekä elää rikkaudesta, vaikka olisin köyhä.

Suurin niistä on rakkaus

”Suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:13). Sen olen saanut huomata parin viime viikon ja etenkin parin viime päivän aikana. Rakkaudesta ihminen kykenee asioihin, joihin hänen luontaiset ominaisuutensa eivät pystyisi tai edes tahtoisi.

Kun olen ollut hoitamassa läheistäni, tuntuu kuin en itse tekisi niitä tekoja, joita teen. Olen todistanut lempeyttä, rauhallisuutta ja itsehillintää, jota en koe itsessäni olevan. Minussa ei ole mitään hoitajalle ominaista taipumusta, mutta silti olen hoivannut, pessyt ja rohkaissut levollisin mielin ja arastelematta. 

Luulen, että olen saanut elää todeksi sitä, kun Kristuksen rakkaus meissä tulee todeksi. En minä, vaan Kristus meissä. Se on uskomaton lahja ja voima, joka meille on annettu. Ja se on ollut myös konkreettinen vastaus kysymykseen, jota olen välillä pohtinut mielessäni: miksi kykyni rakastaa on niin vähäinen. Sitä se onkin itsestä puristettuna, mutta Herralta vastaanotettuna se kasvaa ja huokuu yli. Siksi on tärkeää ymmärtää olevansa Jumalan rakastama ja rakastettu.

Keltaiset tulppaanit ja hahmo taustalla.

Suurin niistä on rakkaus.

Se avuttomuus, mikä useimpia meistä kohtaa ikääntyessämme, on sydäntä särkevää. Meidän on hyvä tiedostaa, että se on edessä jossain vaiheessa. Voimat vähenevät hiljalleen, ja tietyssä iässä pienikin poikkeama voi haurastuttaa hetkessä.

Moderni ihminen halveksii ikääntyvää ja ruumiin rapistumista ja saattaa taistella kaikin keinoin sitä vastaan. Ikuinen nuoruus tai nuorekkuus on kuitenkin illuusio, johon joku voi tarttua, mutta josta joutuu jossain vaiheessa kuitenkin päästämään irti. Todellisuus on toisenlainen.

Vanheneminen on jotain, minkä voi nähdä haasteista huolimatta myös kauniina. Harvenevat hiukset, rypistynyt ja seitinohuena lähes läpikuultava iho tai vapisevat kädet eivät ole rumuutta vaan elämää. Niissä on vielä elämää, jota voi hieroa, harjata ja silittää. Ne ansaitsevat tulla silitetyiksi.

Rukoilen vain, että jokaisella ikäihmisellä voisi olla joku, joka joskus silittäisi.

More love, more power
More of You in my life
More love, more power
More of You in my life
– Michael W. Smith, 2001

Yli vuorten, ohi jättiläisten

Muistan jo seurakunnan päiväkerhosta alle kouluikäisenä raamatunkertomuksen Daavidista ja Goljatista. Silloin se jäi mieleen lähinnä tarinana rohkeasta nuoresta miehestä, joka oli pienestä koostaan huolimatta vahva ja onnistui surmaamaan kaikkia pelottaneen jättiläisen linkoamalla kiven sen otsaan.

Tarinassa on kuitenkin kyse jostain aivan muusta kuin ihmisen rohkeudesta ja voimasta. Goljat ei tullut lyödyksi Daavidin urheuden tai minkään muunkaan ominaisuuden tähden, vaan siksi, että Jumala oli hänen kanssaan ja Daavid pani kaiken luottamuksensa yksin Häneen. Viisaus, rohkeus ja voima tuli Jumalalta. 

Etäällä korkea Ruwenzori-vuoristo Ugandassa.

Joskus elämän haasteet voivat tuntua vuoren korkuisilta, mutta nekin ovat ylitettävissä. Kuvassa Ruwenzori-vuoristo Ugandassa keväällä 2019.

Ei ihmisvoimin

Daavidin ei tarvinnut rynnätä taisteluun miekkojen ja keihäiden kanssa, sillä riitti, että hän kohtasi vihollisen Jumalan nimessä (1. Sam. 17:45; 33/38). Hän riisui jopa suojavarusteet, jotka oli saanut kuninkaalta turvakseen, sillä ne istuivat huonosti ja tekivät vain liikkumisen hankalaksi. 

Niin käy usein, kun turvaamme inhimillisiin keinoihin. Ne hiertävät tai jäävät vajaiksi. Daavid ymmärsi, ettei niitä tarvittu, vaikka tilannetta sivusta seuranneet naureskelivat ja ajattelivat pojan olevan matkalla suoraan suden suuhun.

Meillä on jokaisella elämässämme omat Goljattimme, jättiläismäiset haasteet, jotka tuntuvat voittamattomilta. Ne voivat olla vaikeita ihmissuhteita, rankkoja elämäntilanteita, haastavia päätöksiä, kipuja, virheitä ja mielen taisteluja. Ne ovat usein muille näkymättömiä, mutta seisovat edessämme kuin vuori, jota emme usko voivamme ylittää.

Mongolian vihreä aro ja horisontissa näkyvät vuoret.

Tarvitaan vain sinapinsiemenen verran uskoa, ja voimme siirtää kokonaisia vuoria. Kuvassa vuoret Mongolian vihreällä arolla syksyllä 2018.

Jättiläinen seisoo edessä

Muutama viikko sitten heräsin lähes joka aamu siihen tunteeseen, että näkymätön jättiläinen seisoo edessäni, pelottelee ja pyrkii vakuuttamaan, etten mitenkään voi päästä sen ohi. Sen edessä on suuri houkutus joko vaipua epätoivoon tai lähteä etsimään kiertoteitä ohi sen, mille ei mahda mitään. 

Mahdottomuudesta nouseva ahdistus on lamaannuttavaa. Sitä vastaan on taisteltava, mutta ei omin käsin eikä voimin. Suurinta taistelua ei käydä ”ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan” (Ef. 6:12; 1992). Mielessä, ajatuksissa ja tunne-elämässä taistelu on usein suurinta.

Tuntui miltä tuntui tai näytti miltä näytti, on turvattava uskoon – polttoaineeseen, joka ruokkii luottamusta Jumalaan. Vain Jumala voi antaa viisauden ymmärtää, miten jättiläiset voitetaan, kestäväisyyttä odottaa oikeaa hetkeä sekä voiman toteuttaa Hänen suunnitelmansa. Siksi ristin käteni, nostan katseeni ja vaikka huudan, ellen muuten usko tulevani kuulluksi. Mutta en lähde pohtimaan omia mahdollisuuksiani ja inhimillisesti viisaita keinoja, vaan vetoan Hänen lupauksiinsa tilanteessa, jossa vuori on liian suuri eikä ratkaisua vielä näy.

Pienet sinapinsiemenet

Helppoa se ei ole, sillä niin monet äänet ympärillä kehottavat toimimaan toisin. C. S. Lewis muistuttaa, ettei pidä kuunnella niitä, jotka väittävät menestyksen ja oikean tien löytyvän ilman yhteyttä Jumalaan. Moni kuvittelee selviävänsä yksin omassa viisaudessaan, mutta se on vain ylpeän sydämen puhetta tai turvaamista ”vaunuihin ja hevosiin”, kuten Psalmeissa sanotaan. Sellaiset kaatuvat lopulta maahan, mutta se, joka tunnustaa Jumalan nimeä, nousee ja pysyy pystyssä (Ps. 20:8; 33/38).

Onneksemme haasteelliset hetket eivät edellytä meiltä suurta uskon sankaruutta, sillä sinapinsiemenkin verran uskoa riittää. Minulla on kaapissa pussi sinapinsiemeniä ja voi, miten pieniä ne ovatkaan! Hentoisia ja kevyitä, ja silti niihin verrattavaa on usko, jolla voi siirtää vuoria. 

Ihmisjärjelle uskon voima on käsittämätöntä. Sen varaan on vain heittäydyttävä epäröimättä ja kyseenalaistamatta. On oltava hiljaa ja annettava Jumalan olla Jumala. Hän sotii meidän puolestamme.

Jos teillä olisi uskoa sinapinsiemenenkään verran,
niin te voisitte sanoa tälle vuorelle:
”Siirry täältä tuonne”, ja se siirtyisi,
eikä mikään olisi teille mahdotonta.
– Matt. 17:20

Vain epäusko pitää vuoret ja jättiläiset paikoillaan.

Meressä on voimaa, sillä meressäkin Jumala on

Lapsuuskodista lähdettyäni olen muutamaa vuotta lukuun ottamatta asunut aina rannikkokaupungissa. Viimeiset viisi vuotta olen saanut asua niinkin lähellä kuin parin kolmen korttelin päässä merestä, joten tavallisin kävelyreittini kulkee pitkin meren rantaa säällä kuin säällä.

Rantareittiä kävellessäni huokailen sisäisesti katsellessani merta, sillä näen siinä vahvasti Jumalan kädenjäljen. Meri on aina eri näköinen. Se on kuin taideteos, jonka värit, niiden syvyys ja keskinäinen leikki vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. 

Mereltä valunut jäämassa täyttää Eiranrannan uintipoukaman.

Meri ei ole Eiranrannassa ollut koko talvena jäässä, mutta viime viikonlopun voimakkaat etelätuulet toivat mereltä jäämassaa, joka on peittänyt monille tärkeän talviuintipaikan.

Meressäkin Jumala on

Meri kertoo minulle Jumalan voimasta ja herruudesta, hallintavallastakin, sekä luomistyöstä, joka on ainutlaatuista ja jäljittelemätöntä. Se kertoo siitä, että me ihmiset olemme jonkin meitä paljon valtavamman armoilla ja voimme pelastua myrskyistä ja meren syvyydestä vain Hänen armostaan. 

Meressä on valtava voima, kuten Jumalalla on. Sen edessä voi vain nöyrtyä ja tunnustaa heikkoutensa. Meri herättää kunnioitusta eikä sen kanssa kannata lähteä leikkimään. Sellainen on myös meidän osamme Jumalan edessä.

Paikalleen asetetut elementit

Kun katson horisonttiin, näen todisteen siitä, miten Jumala asetti kaiken paikoilleen: meren, maan ja taivaan, erotti ne toisistaan ja veti rajan siihen, minne mikäkin ulottuu. Horisontti erottaa veden ja taivaan – ja rantaviiva näyttää, mistä maa alkaa ja mihin meri päättyy. 

Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan. – – ja Jumala nimitti kannen taivaaksi. – – Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin. – – Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
(1. Moos. 1:6–10)  

Sula meri helmikuussa ja horisontissa näkyvä Suomenlinna.

Vielä pari viikkoa sitten meri velloi sulana. Taustalla näkyy Suomenlinna.

Kevättalvella, kun jäät alkavat sulaa, voi nähdä, miten Jumala työstää luomaansa. Paksu ja kova jää repeää vähitellen säröille ja irtautuu kulmikkaiksi paloiksi kuin palapeli. Lopulta alla oleva vesi sulattaa ne yhä pienemmiksi, kunnes vesi pääsee virtaamaan ja lainehtimaan vapaasti. Samaan aikaan harmaana talvehtinut maa kuoriutuu lumen alta ja alkaa tuottaa uutta kasvua, vihreää orasta ja uusia kukintoja.

Kylmyys sulaa ja kasvu alkaa

Niin Jumala sallii myös ihmisen sydämen kovuuden rikkoontua ja kylmyyden sulaa, jotta Pyhä Henki pääsee virtaamaan ja tuottamaan uutta kasvua ja hedelmää. Ja kun sydämemme maaperä on kuiva ja nuukahtanut, Hän kastelee ja ravitsee sitä hellästi Sanallaan ja suojaa tarvittaessa rakkaudellaan. 

Pitkienkin koettelemusten ja kylmän talven jälkeen meillä on aina toivo uudesta alusta ja kasvusta, keväästä ja auringonpaisteesta. Sillä Jumala on nähnyt, että niin on hyvä.

Kyse on yksin rakkaudesta

Kaikkien omien pelkojen ja epävarmuuksien keskellä yritän aina muistaa, että ”Jumala on rakkaus” ja että rakkaudessa ei ole pelkoa (1. Joh. 4:8, 18). Se tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että mikään pelko ei tule Jumalalta, eikä Hän pelottele meitä, vaikka usein niin luulemme. Pelko ei ole keino, jota Hän käyttää puhuakseen meille. Hän saattaa kyllä ottaa meitä kiinni tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme, mutta Hän ei pelottele.

Pelko on negatiivisten tunteiden sateenvarjo

Se on hyvä muistaa silloin, kun ahdistaa, tuskastuttaa, huolettaa ja paniikki kasvaa. Pelko on nimittäin tunne, jonka alle mahtuu monta muutakin olotilaa. Se on kuin sateenvarjo, jonka suojissa lymyilee stressiä, murehtimista, sekavia ajatuksia, varuillaan oloa, pakkomielteisyyttä ja jopa harhaluuloja ja fobioita. Kaikkien niiden takana on usein pelko jostakin tuntemattomasta, tulevasta tai uhkaavasta.

Mutta niissä hetkissä Jumala ei ole alullepanija, koska kerran rakkaudessa ei pelkoa ole. Jumala ei vain anna meille rakkautta, vaan Hän on itse Rakkaus. Pelossa taas on ”rangaistusta” (1. Joh. 4:18), joka piinaa meitä, kuten englanninkielinen raamatunkäännös kuvaa (torment).

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa [sic] pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.
(1. Joh. 4:18–19)

Rakkaus ajaa pois pelon

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen jakeissa on meille valtava rohkaisun viesti. Siinä puhutaan juuri Jumalan rakkaudesta, joka siis on ”täydellinen” – toisin kuin se rakkaus, mitä me niin usein ympärillämme näemme tai vastaanotamme. Ihmisrakkaus ei koskaan kykene samaan, ja siksi onkin usein vaikea ymmärtää Jumalan rakkauden kokonaisvaltaisuutta ja suuruutta. Täydellisyyttä. Se kun on kaikkea, mitä voisimme rakkaudelta toivoa.

Ihmisrakkaudesta poiketen Jumalan täydellinen rakkaus ”karkoittaa [sic] pelon”. Ihmisen rakkaus voi epätäydellisyydessään satuttaa, ahdistaa ja luoda uhkakuvia, mutta Jumalan rakkaus valtaa tilan ja oikein ajaa pois pelon – karkottaa stressin, murheen ja turhan varovaisuuden taustalla irvistelevän pelon.

Ristinmuotoinen pilari satamassa.

”Jumala on rakkaus”, ja ”pelkoa ei rakkaudessa ole” (1. Joh. 4:8, 18)

Täydellinen rakkaus ei vaadi

Siksi on hyvä kysyä itseltään pelon hetkellä, mikä minulta on jäänyt ymmärtämättä Jumalan olemuksesta? Sillä silloin ei ole ”päässyt täydelliseksi rakkaudessa”. Jumalan rakkaus ja hyvä tahto ei ole täysin kirkastunut eikä ihminen ole vapautunut luottamaan Jumalan Sanan runsaisiin lupauksiin siitä, että Hän on meidän turvamme ja pitää meistä huolen. Jokaisesta yksilöllisesti.

On hyvä muistaa myös, että ensin oli Jumala ja Hänen rakkautensa meitä kohtaan, ja vasta sitten me ja meidän rakkautemme Häntä kohtaan. Jo silloin, kun vielä käänsimme Hänelle selkämme, Hän rakasti meitä. Ja Hän rakasti ja rakastaa meitä silloinkin, kun yritämme vakuutella Hänelle rakkauttamme teoillamme, rukoilemalla riittävästi, lukemalla Raamattua tarpeeksi ja elämällä elämäämme Hänen tahtonsa mukaan. Se kaikki on vajavaista rakkautta eikä Hän sitä meiltä rakkautensa vastineeksi vaadi. 

Mutta Hänen rakkautensa saa meidät haluamaan Hänen läheisyyttään, Hänen äänensä kuulemista ja yhteyttä Hänen kanssaan. Jumalan rakkaudessa ja sen vaikutuksesta mekin voimme rakastaa Häntä, itseämme ja läheisiämme, niin kuin Jeesus on meille opettanut.