Keskiviikko 3.7.2024
Jostain syystä käynnissä olevan Albanian matkani varsinaiset matkustusosuudet eivät ole kulkeneet ns. suotuisten tähtien alla. Tai enhän minä mihinkään tähtiin ja niiden asentoihin usko; käytän vain kulunutta sanontaa.
Kristittynä voisin ajatella, että Jumala koettelee jollakin tavalla tai jotakin: kärsivällisyyttäni, sopeutumiskykyäni, kestävyyttäni pikku paineiden alla. Jotain. Niin kummallinen tämä matka on tähän asti hienoudessaan ollut.
Kirjoitinkin jo viikko sitten siitä, miten menolennolla myrsky esti laskeutumisen, missasimme jatkolennon Tiranaan ja jouduimme yöpymään Saksassa (katso tarkemmin tästä). Lopulta pääsimme sujuvasti Albanian Durrësiin, mutta muutaman päivän kuluttua siirtyminen bussilla Korçaan olikin sitten toinen juttu.
Liikaa tavaraa
Matka, johon piti kulua reilut kolmisen tuntia, kesti kaikkineen yhdeksän tuntia. Olimme heti aamusta toiveikkaina täpötäydessä kaupunkibussissa, jossa hiki valui sääriä pitkin, matkalla bussiasemalle, josta pitkän matkan bussi nettitietojen mukaan lähtisi. Vaan ei lähtenyt; sellaista ei kuulemma ollutkaan, ja meidän pitäisi ensin mennä pääkaupunkiin Tiranaan.
Sekään ei onnistunut vain astumalla Tiranaan vievään bussiin. Meillä oli jos jonkinlaista matkalaukkua, kimpsua ja kampsua, rattaat kolmelle lapselle ja ne kolme pientä lasta. Ne (lapsia lukuun ottamatta) ladattiin bussiin alaosaan, ja sitten ulkona seisoskelevat ukot jo hoputtivat meitä nousemaan kyytiin. Heitä vain ei tuntunut häiritsevän se tosiasia, että bussissa ei ollut ainoatakaan vapaata istumapaikkaa. Ja meillä siis 3- ja 5-vuotiaat lapset sekä 6 kuukauden ikäinen vauva. Raivoissamme palasimme tavarasäilölle ja revimme tavaramme ulos.
Seuraava bussi ei sitten huolinut meitä juuri siitä huvittavasta syystä, että meillä oli liikaa matkatavaraa. Päädyimme taksiin, joka tosin oli vähän hintava. Sekin osoittautui lopulta pimeäksi taksiksi, jonka tavaratila ei riittänyt kamoillemme, vaikka kuski kuinka väänsi ja tunki. Taas tavarat ulos ja etsimään isompaa taksia.
Joustavat aikataulut
Lopputuloksena tarvitsimme kaksi taksia. Huoh, ilmastoitu auto oli herkkua tunnin hikisen punnerruksen jälkeen!
Harmi vain, että kaikessa tavarahötäkässä ystävän käsilaukku jäi Durrësin bussiasemalle sisällään lompakko ja kännykkä. Onneksi se oli löydetty ja oli jo matkalla jollain kyydillä perässämme. Se vain piti noutaa jonkin matkan päästä.
Lounaan jälkeen oli alkamassa varsinainen bussimatka Korçaan. Siinä vaiheessa opin, että Albaniassa bussilla ei ole aikataulua, vaan se lähtee, kun se on täynnä. Olen iloinen, että kulkuneuvo oli pikkubussi.
Multitasking-kuljettaja
Matka sujui sinänsä hyvin, kunnes kuskin takana istuessani aloin ihmetellä kaverin jatkuvaa touhotusta. Olimme vuoristoisella alueella, jossa tiet mutkittelevat ylös ja alas eivätkä jyrkät kurvit ole harvinaisuuksia. Kuskilla kuitenkin tuntui olevan tärkeämpääkin tekemistä kuin keskittyä ajamiseen. Nuori mies plarasi valehtelematta kymmenen sekunnin välein kännykkäänsä: luki whatsapp-viestejä, selasi Instagramia, soitteli puheluita ja siirteli kännyänsä toistuvasti kädestä kojelaudalle.
Kun se ei vielä riittänyt, mies pisti tupakaksi. Ikkuna vain vähän raolleen ja sauhuttelemaan. Hetken kuluttua toinen savuke. Tuli mieleen 70-luku ja perheemme automatkat, kun isä poltti autossa ja kaikki yrittivät sanoa niin hyvällä kuin pahalla, että savusta tulee huono olo. Tuli mieleen myös vanha tuttu, joka kertoi aina sytyttävänsä tupakan, jos alkaa ajaessa väsyttää, niin pysyy paremmin hereillä.
Siinä vaiheessa, kun kaveri pysäytti auton ja kävi ostamassa Red Bullin, varmistuin että juuri siitä oli kyse. Seurasin taustapeilistä, miten kuljettaja räpytteli silmiään tuhka tiheään – yritti selvästi pysyä hereillä. Herra meitä varjele, kuiskuttelin mielessäni valmiina tarttumaan rattiin, jos kuljettajan pää roikkuu liian pitkään rentona sivulla!
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tai niinhän sitä luulisi. Edessä on vielä paluumatka Tiranaan sekä lento kotiin.
Mikä ihmeen paluulento?
Tiedustelin muutama päivä sitten mahdollista paluulennon aikaistusta Lufthansan live chatin kautta. Hinta oli niin korkea, että pienoisen ärtymyksen kera ilmoitin, että kiitos, mutta ei kiitos.
Samana iltana lentosovellukseeni kuitenkin pamahti uusi vahvistettu paluulento alkuperäisen rinnalle. Paluu olisi ollut tänään. Live chatin Enrique oli tainnut ymmärtää minut väärin. Alkoi pelottaa, että jossain vaiheessa alkuperäinen paluulento katoaa yhtä mystisesti kuin uusi ilmestyi ilman mitään veloitusta.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Iltapäivällä ihanan kaupungilla vietetyn päivän jälkeen varmistin apista, että lento on yhä voimassa. Ei ollut, vaan ”this booking has been voluntarily cancelled” eli oli peruttu ihan omasta tahdosta. Tosin ei minun, vaan mitä ilmeisimmin live chatin Enriquen.
Tuntuu turvalliselta, kun paluumatka on varattuna.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Alkoi tuntua toivottomalta. Tällä kertaa Lufthansa sentään tarjosi albanialaisen yhteysnumeron meksikolaisen sijaan. Jos langan päähän saamani henkilö oli albanialainen, hän oli täydellinen esimerkki siitä ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta, jota olen saanut täällä kokea. Lento palautui tililleni 15 minuutissa ja virkailija pahoitteli turhaa stressikäyrän nostatusta.
Uskallanko jo sanoa, loppu hyvin, kaikki hyvin? Onko kaikella jokin muukin merkitys kuin pelkästään vaiva, ihmetys, säikähdys tai ärsytys? Jumala voi valmistaa, testata tai koetella ihmistä mitä ihmeellisimmillä tavoilla – ja Hänellä on kaikelle aina jokin tarkoitus.
