Lauantai 23.11.2024: Marraskuu tuntuu olevan minulle muutosten aikaa. Sen sain taas kerran huomata – tosin vasta jälkikäteen –, kun toissa viikolla ilmoitin irtautuvani vanhasta ja lähteväni kohti uutta. Tämä oli neljäs kerta, kun iso päätös tai elämän murroskohta osuu marraskuun puoliväliin, eikä se ole koskaan ollut minun puoleltani tarkoituksellista.
Torstai 14.11.2024
Käytiin eilen ystävän kanssa teatterissa. Näytelmä perustui ruotsinkieliseen runoteokseen, josta me kumpikin pidämme kovasti ja jonka aiheesta kummallakin on omakohtaista kokemusta – siitä, mitä on olla alkoholistin läheinen. Odotukset olivat siis korkealla, joskin tiesimme, että aihe olisi rankka.
Olimme kumpikin nukahtaa. Ystäväni istui vieressäni niin rauhallisesti ja keskittyneen näköisenä, että kuvittelin hänen olevan ihastuksesta haltioissaan. Itse raavin vuoroin päätä, niskaa ja kylkeä, kun kaikkialta uni kutitti. Silmät kääntyivät väärin päin, kun yritin pitää niitä väkisin auki, ja välillä suljin ne muka keskittyen runonlausuntaan. Jälkikäteen kuulin, että ystäväni ei uskaltanut sulkea silmiä hetkeksikään, koska pelkäsi, ettei olisi saanut niitä enää auki. Toisella puolella vierelläni iäkäs rouva nukkui ja heräsi välillä nytkähtäen.
Olisipa tämä tässä
Kun valot alkoivat reilun tunnin kuluttua himmetä, rukoilin mielessäni, että esitys loppuisi eikä kyse olisi vain väliajasta. Ystävällä oli ollut kaksikin rukousta: että tämä olisi tässä, tai jos seuraisi toinen puoliaika, esitys pääsisi vihdoin vauhtiin.
Tämä meidän uniklubimme kuulostaa kamalalta, sillä näyttelijä oli todella hyvä. Oikeasti hyvä! Näytelmän sovitus vain oli mielestämme todella tekotaiteellinen ja outo. Mitä vikaa on realismia tavoittelevassa perusteatterissa? Vanhat klassikot pitää aina modernisoida, ja verevästi elämästä kertovat tekstit taiteellistaa niin, ettei niistä saa enää mitään tolkkua tai että pitää koko ajan arvailla, mitä tässä nyt halutaan sanoa.
Ajoissa kotiin
Parasta illassa oli, kun astuimme ulos teatterista ja nauroimme yhteiselle kokemuksellemme ja itsellemme, niin että pissat meinasivat tulla housuihin. Sitä muuten tahtoo tapahtua aina, kun näemme, eikä se johdu vain siitä, että olemme jo puolivälin paremmalla puolella ja pari lasta synnyttäneitä. Ei, meillä vain on niin hauskaa! Se on aika hienoa ystävyydessä. Olen huomannut, että parhaiden ystävien kanssa yhdistää usein juuri yhteinen huumori ja omille toilailuille nauraminen. Ja vaikka miten olemme nuoria sielultamme, alamme olla mummoiässä. Se se vasta naurattaakin.
Tosin kotimatkalla pari aavistuksen laitamyötäisessä olevaa tamperelaista etsi Rymy-Eetua ja olisi mielellään ottanut meidät mukaan. Ohjasin herrat oikeaan suuntaan, vaikka mieluummin olisin opastanut heidät takaisin hotelliinsa. Rymy-Eetussa kun on tunnetusti vappu joka päivä.
Joulu on jo tullut Ekbergin ikkunaan Bulevardilla.
Onneksi ei tarvitse enää iltojaan moisissa paikoissa viettää. Saa kävellä selvin päin kotiin ja ihastella vähitellen ikkunoihin tuotuja jouluvaloja, havuja ja katujen kuusia sekä Ekbergin piparkakkurakennelmia.
Perjantai 8.11.2024
Kävin tänään poikkeuksellisesti iltauinnilla – tai pikemminkin illansuu-uinnilla. Tuli kiire rantaan, ennen kuin pimeys ehtisi ensin. Pimeällä kun ei ole kovin kiva eikä turvallistakaan uida. Huomasin nimittäin, että aurinko laskee tänään täällä Helsingissä jo 16.04. Lähdin siis kotoa neljältä, ja pimeys laskeutui melkein silmissä. Horisontti punersi ja länsitaivas oli vielä upean kellertävä, kun pääsin rantaan, mutta itätaivas tummeni vauhdilla sytyttäen kaupungin valot palamaan.
Marraskuun illassa rannalla oli yllättävän paljon elämää. Monet istuivat vain ihastelemassa horisonttia.
Rannassa oli jostain syystä marraskuun illaksi tavallista enemmän elämää. Ihmisiä istui katselemassa värikästä horisonttia. Kolme ulkomaalaista oli innostunut uimaan ja kiljui yhtä aikaa ilosta ja kauhusta seitsenasteisessa vedessä. Mies lauloi lopuksi hiekalla jotain rakkauslaulua pyyhe lanteillaan, mutta en saanut selvää, oliko se italiaksi vai espanjaksi. Olihan siinä mukava uida, kun oli musiikkia ja kaikki.
Aurinko on juuri laskenut länteen, joka hohtaa vielä kellertävänä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Kaivopuiston laelta länsihorisontti näytti vielä keltaisemmalta.
Roskasakin Ilkka oli taas keräilemässä tupakantumppeja. Hän on tuttu mies rannassa, missä mekin tapasimme aiemmin kesällä. Aina yhtä sosiaalinen ja tervehtii jokaista vastaantulijaa niin suomeksi kuin englanniksikin, tervehtivätpä he takaisin tai eivät. Ja yleensä tervehtivät.
Hän on muuten aika huikea tyyppi. Ilkka ei siis ole mikään spuge, joka kerää tumppeja poltellakseen jämiä. Ei, vaan hän on kerännyt vaimonsa kanssa yli kaksi miljoonaa tupakantumppia ja paljon muutakin roskaa, joka pilaa ympäristöämme ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi.
Hänkin näytti olevan menossa uimaan kesäisen kirjavissa boksereissaan, mutta päätti kuitenkin sitä ennen lakaista vielä laiturilta pois sinne kerääntyneet lehdet. Ihmettelin, eikö hänen jalkojaan paleltanut, kun mies hääri pitkään paljasjaloin kylmällä betonilaiturilla ja kuljetti boksereissaan lehtikasoja lähiroskiin.
Ranta ei koskaan petä
Tunnelma oli siis korkealla. Eiranranta ei koskaan petä. Sieltä pääsee yleensä aina lähtemään kotiin hyväntuulisena tai jopa paremmalla tuulella kuin tullessaan. Niin tänäänkin. Kiersin vielä kotimatkalla Kaivopuiston ja kuvasin kaunista iltataivasta ja juuri Ruotsiin lähtöä tekeviä laivoja, Siljaa ja Vikingiä. Ovat ne aika majesteettisen näköisiä, vaikka en laivamatkailusta itse pidäkään.
Lähtöä tekevät laivat olivat majesteettinen näky pimenevässä illassa.
Minullakin on vähän lähtöfiilikset. En ole lähdössä fyysisesti matkalle, mutta jollain tavalla kutkuttaa siten, että jotain uutta voisi olla elämään tulossa. Saa nähdä. ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1) Tuskin tämä yksi lempikohdistani Raamatussa pettää nytkään.
Hyvää viikonloppua kaikille! Toivottavasti nautitte merihenkisistä iltakuvista.
Lauantai 2.11.2024: Ystävä kävi yökylässä. Teemme sitä vuoroin, jo 27 vuotta. Tällä kertaa, kuten muuten edelliselläkin vierailulla, menimme fiiliksen mukaan. Mitään ei ollut sovittuna, ja ehkä juuri siksi suuhun jäi yllätyksellisen hyvä maku. Suunnittelematta ehtii paljon eikä silti ole kiire mihinkään.
Sunnuntai 20.10.2024: Uudelta ikkunapaikalta katselin tänään pohjoiseen kiitäviä pilviä ja vastapäistä ruskeanharmaata seinää ja pihaa, josta tuli mieleen lapsuuden talonkiertäjä-leikki. Ajatuksissa oli myös ikääntyminen, joka näkyy lähellä ja jota nuorena ymmärtää niin huonosti.
Lauantai 3.8.2024
Kuukausi on ehtinyt jo vaihtua elokuuhun, mutta voimat eivät ole iltaisin riittäneet enää kirjoittamiseen. Ei, vaikka paljon on tapahtunut ja kerrottavaakin olisi ollut. Olen kantanut, siirrellyt, tyhjännyt ja täyttänyt. Käynyt kellarivarastossa ja toisessakin, repinyt banaanilaatikoita kartonkikeräykseen, jaotellut muovia ja metallia, luopunut ja iloinnut, kun tarjolle laittamani tavarat ovat kadonneet parempaan tarpeeseen talon ala-aulasta.
Ja nyt on valmista. Niin valmista, että tänään olisi opeteltava vain olemaan ja lepäämään. Se on päivien rutistuksen jälkeen vaikeaa.
Iloa uudesta
Iloitsen uudesta kodistani. Täällä on valoa ja enemmän tilan tuntua kuin edellisessä, vaikka neliöitä on vähemmän. Mutta yhden yhtenäisen tilan sijaan sain taas oman makuuhuoneen, johon mahtuu myös työtila. Se tuo isomman asunnon tuntua, vaikka neliöitä en enempää tarvitsekaan. Kylpyhuone on vastaavasti edellistä pienempi ja vaatii vähän totuttelua, mutta enpä minä siellä pakollisten lisäksi aikaani vietäkään.
Nyt alkaa olla valmista! Iloitsen uudesta kodistani.
Haasteitakin on riittänyt, eikä kaikkea ole vieläkään täysin selätetty. Viimeisimpänä harmina oli eilen astianpesukone, jonka jäljiltä jouduin pesemään lähes kaikki koneessa olleet astiat käsin. Mutta oletettavasti löysin syynkin. Koneen toinen suihkuvarren keskiö oli täynnä muoviroskaa ja suuttimen aukot tukossa paperista. Onkohan jollakulla ollut vähän huonosti sulavia muovitettuja pesuainetabletteja? Mene ja tiedä, mutta odotan toiveikkaana seuraavan pesun tulosta.
Harmeista kiitollisuuteen
Kaikkien harmien keskellä sain kuitenkin ystävältä hyvän muistutuksen, kun juttelimme tänään puhelimessa: Käännä katseesi 180 astetta ja mieti, mistä kaikesta saat olla kiitollinen!
Niinpä – olen kyllä ollut monestakin asiasta viikon mittaan kiitollinen, mutta tunnustan, että annan usein harmeille liikaa valtaa. On vaikea päästää irti kontrollin tarpeesta ja kuvitelmasta, että kaikki elämässä menee aina kuin vettä vain. Välillä on tunnustettava, että (menneiden koettelemusten vuoksi) jopa pelkään vastoinkäymisiä ja teen kaikkeni hallitakseni elämääni, ettei mikään menisi vikaan. Jokainen ymmärtää – minäkin –, että sellainen elämä käy raskaaksi.
Kun vaikeudet pelottavat
Huomaan olevani erityisen kiitollinen juuri kaikesta, mikä on pelottanut tai aiheuttanut suurta päänvaivaa. Kun sellainen asia ratkeaakin parhain päin, helpotus sulaa suureksi kiitollisuudeksi.
Taisin kiitellä vähän liiankin kanssa, kun edellisestä taloyhtiöstä tutut remonttimiehet kiinnittivät viikolla kaappeja ja tauluja seinään. He olivat luotettavia ja osaavia ammattimiehiä eivätkä edes pyöritelleet silmiään, kun välillä arvoin, tuleeko taulu siihen vai kaksi senttiä ylemmäs – pitelivät vain kärsivällisesti ja totesivat, että on tärkeää saada itselle tärkeät asiat kerralla oikein.
Olen kiitollinen, kun kaikille tavaroilleni on löytynyt oma paikkansa, vaikka se on vaatinut järjestelyä, luopumista ja vähän kekseliäisyyttäkin. Muuuttolaatikkomeren keskellä oli ahdistavaa, kun järjestyksen ihmisenä en löytänyt tavaroitani tai jouduin penkomaan useamman laatikon löytääkseni haluamani. Ajatukseni ovat jälleen paremmassa järjestyksessä, kun kotikin on järjestyksessä.
Olen järjestyksen ihminen ja pääni menee sekaisin, kun tavarat ovat muuttolaatikoissa enkä löydä etsimääni.
Uuden kodin rauha
Ehkä eniten kiitän siitä, että uusi koti on entistä rauhallisemmalla paikalla. Koirat eivät hauku naapurissa, eivätkä moottoripyörät pärise, kylmäkuljetusautojen kondensaattorit jyrise tai roska-astioiden raahaus tyhjennykseen jylise ikkunan alla. Lapsia ympäristössä on enemmän, mutta heidän iloiset leikin äänensä ovat korvalle hellempiä. Uskon, että Jumala on toden totta kuullut rukoukseni ja antanut minulle tämän uuden kodin, jonka toivoin olevan ”rauhan tyyssija”.
Jännitin jostain syystä myös vanhan asunnon luovutusta, vaikka olin puunannut paikat huolella. Se meni kuitenkin hyvässä hengessä ja kaikki oli kunnossa.
Juuri asunnon luovutushetkellä ystävä jakoi Facebookista vanhan muiston yhteisestä aamiaishetkestämme, katetusta pöydästä ja ikkunamaisemasta vanhassa asunnossa. Siihen oli hyvä päättää kiitollisena yli neljän vuoden kaunis matka Pietarinkadulla.
Aamiaishetki Pietarinkadulla jäi mukavaksi muistoksi neljästä ihanasta vuodesta
Keskiviikko 24.7.2024
Toivun yhä eilisestä muutosta, joka oli surkein kaikista 15 muutosta elämäni aikana. Valitettavasti epäonnistuin muuttofirman valinnassa. Ellei oma poika ja hänen pikaisesti hätiin kutsumansa ystävä olisi olleet mukana ja ellen olisi kesken muuton soittanut yrityksen pomolle tulikivenkatkuista puhelua, muuttaisimme varmaan pienen asuntoni tavaroita edelleen ja tekstiilit olisivat likaisia ja kalusteet naarmuilla.
Poikani on fiksu kaveri ja totesi varsin nopeasti, että se kommunikointi – se olisi tärkeää. Äitinsä poika, ymmärtää viestinnän päälle. Mutta kun yritin kommunikoida muuttomiesten kanssa ja kertoa, minkä kanssa olisi oltava vähän varovainen tai mitä tavaroita on vielä ullakkokomerossa, niin ukkoja ei tuntunut kiinnostavan ollenkaan.
Me maallikkokantajat emme myöskään saaneet vastauksia, missä järjestyksessä tavarat autoon lastataan. Ja lopputulos oli sen mukainen. Kaoottinen ja toimimaton.
Äiti kilahtaa, poika rauhoittelee
Muissa muuttotarjouksissa arvio asuntoni muuton kestosta oli 2,5–3 tuntia. Käyttämäni firman hoiteissa puolentoista tunnin kuluttua vanha, kuitenkin varsin pieni asunto, ei ollut vielä likimainkaan tyhjä. Ja kun olin sopinut, että kalusteille tuodaan suojaushuopia, niin tällä yrittäjällä niitä oli tarjolla kokonaista kolme kappaletta. Jokainen voi arvata, että niillä ei pitkälle pötkitä.
Ensimmäisen kerran kilahdin siinä vaiheessa, kun näin vaalean sohvani selkämyksen, joka oli mustissa tahroissa, kun se mitä ilmeisimmin oli laitettu selälleen auton lavalle – ilman suojausta. Oli kuin olisi pikkulapsille puhunut, sillä olin juuri sanonut, että sohva pitää suojata autossa.
Valitettavasti venäjän kielen taitoni on sen verran olematon, että viesti ei ilmeisesti mennyt perille. Tiedän, mitä sateenvarjo on venäjäksi, mutta sillä on paha suojata kokonaista sohvaa.
Poikani on äitiään fiksumpi myös siinä suhteessa, että hän malttaa kommunikoida rauhallisemmin siinä vaiheessa, kun mikään ei tunnu sujuvan ja minulla kuppi kaatuu. Sanoi äidilleen, että ”ota rauhallisesti, jospa minä hoitaisin puhumisen”.
Burgerit pelastivat raskaan päivän
Lopulta uudessa kodissa oli yhä kalusteita ja laatikoita pihassa ja pino banaanilaatikoita rappukäytävässä, kun ehdotimme muuttomiehille, että emmeköhän selviä lopuista itsekin. Heidän mukanaolonsa kun maksoi koko ajan, mutta ei sitten oikein maksanut vaivaa.
Kun sitten setvin maksuasioita toisen muuttomiehen kanssa, toinen tuijotteli vieressä toimettomana sen sijaan, että olisi yhä kantanut loppuja laatikoita sisään asuntoon. Vasta kun itse tartuin pariin laatikkoon kiukuspäissäni, hänkin tajusi, että voisi ehkä tehdä samoin. Töissä kun oli.
Päivä oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti. Niin paljon en ole itse joutunut tekemään töitä yhdessäkään muutossa. Mutta päälle testasimme pojan ja hänen ystävänsä kanssa uudella kotikadulla olevan Bonelessin (burgeriravintola), ja minusta, joka syö harvoin burgereita, tuli oitis fani. Päivän pelastaja, yhdessä ruokaseurani kanssa!
Taivas on läsnä molemmin puolin, kun katson ulos ikkunasta.
Uudet maisemat
Tänään olen taistellut uuden nettiyhteyden asennuksen kanssa. DNA:lla on kuitenkin loistava maksuton palvelu, johon voi varata puhelinajan. Yksin en olisi selvinnytkään, sillä asunnon nousuporttien merkinnät oli tarroitettu väärin. Vähän kyllä aluksi kuumenin itsekin puhelun aikana, mutta saimme yhteydet lopulta kuntoon ja päätimme anteeksipyyntöjeni jälkeen puhelun hyvissä merkeissä.
Illan lopuksi on tietenkin jaettava pari kuvaa uusista maisemista. Ne ovat erilaiset kuin edellisessä kodissa, mutta jo nyt yhtä mieluisat. Ja mikä parasta, taivasta näkyy täälläkin ja paljon.
Tämäkin näkymä miellyttää silmää. Kenties uusi vaihtuvien taivaan värien kuvauskohde.
Lauantai 20.7.2024: Muuttoväsymys iski eilen vain pari päivää ennen muuttoa. Vaikka tiesin, että muutto on aina raskasta varsinkin fyysisesti, olin unohtanut, että vähän ennen h-hetkeä tulee ahdistus. Tavara ei näytä loppuvan ollenkaan, mutta aika sen sijaan tuntuu loppuvan juuri sillä hetkellä.
Keskiviikko 17.7.2024
Tosielämän Auri Kananen on väsynyt ja makaa sohvalla keskellä päivää. Jalkoja särkee, ja alaselkä on kireän tuntuinen. Tämä Auri ei kokenutkaan Albaniassa ihmeparantumista. Sen sijaan reumaattisuuteen taipuvaiset nivelet ja kasaan painuneet välilevyt tykkäsivät mitä ilmeisimmin lämpimästä ilmanalasta ja vuoristomaisemista. Ne nimittäin osoittivat jälleen mieltään jo ensimmäisenä aamuna kotimaassa kangistelemalla ja kiristämällä, vaikka mikään muu ei ollut muuttunut kuin maantieteellinen sijainti.
Mutta takaisin Auriin. Uutta kotia siivotessani olen samaistunut häneen vahvasti, paitsi ettei enää jaksa kauheasti hymyilyttää, toisin kuin Auria yleensä. Kynnet ovat nirhaantuneet lyhyiksi, ja sormenpäät ovat hellänä kaikesta liottamisesta ja hinkkaamisesta.
Ei auta Aurin vinkit
Uunipellit ovat olleet koetinkivi, johon edes Aurin vinkit eivät ole tehonneet. Likaiset uunipellit kun kuulemma puhdistuvat, kun laittaa uuninpuhdistajaa, peittää muovikelmulla ja jättää likoamaan yön yli. Sen jälkeen lika on ihan kuin ”sulanut” ja helppo vain pyyhkiä pois. Ehkä vähän tarvitsee karheaa sientä avuksi.
Tuorekelmun alla vaikuttanut uuninpuhdistaja ei jostain syystä halunnut sulattaa likaa täällä minun tosielämässäni.
Ei täällä. Ensin annoin pelkän uuninpuhdistajan vaikuttaa. Sitten annoin uuninpuhdistajan ja tuorekelmun yhdistelmän vaikuttaa yön yli. Ei sula lika, ei. Toiveet olivat korkealla, mutta nyt meinaa vähän tympiä, kun teräsvilla ei irrota likaa, mutta repii vähitellen sormenpäät auki.
Likaa on, ja jotakin kyllä irtosi, mutta ei kuitenkaan kaikki.
Haiseva allaskaappi
Siivouspäivä ei muutenkaan ollut ihan suotuisin. Olen hinkannut ja hinkannut eri aineilla, mutta keittiön altaan alla olevasta kaapista ei lähde pois tunkkainen ja rasvainen haju. Se löyhähtää ilmoille aina, kun oven avaa.
Allaskaappi ja siellä oleva roskisvaunu näytti alun perin tältä. Irtolika on nyt putsattu, mutta haju ei hellitä. Yyh!
Aloin epäillä, että viemäriputkiin on kenties kertynyt niin paljon rasvaa ja ruuantähteitä, että haju tulee sieltä. Valutustason allassyvennys on kuplinut enteillen, että jotain tukosta on. Tänään sitten vedet tulivat allaskaappiin. En tiedä mistä, mutta ilmeisesti jostain putken raosta. Ei hyvä. Odottelen huoltomiestä, joka toivottavasti saa viemärin vetämään, niin että hajukin lähtisi saman tien vetämään. Jonnekin niin kauas, ettei se enää tänne asti haisisi.
Mutta sai tämä Kanasen Auri tänään jotain näkyvääkin aikaiseksi. Ikkunat on nyt pesty, ja uusi koti on piirun verran valmiimpi muuttoon. Olen siis kuitenkin lepohetkeni sohvalla ansainnut.
—
PS. Pahoittelen epäesteettisiä kuvia, mutta taidan kaivata vähän myötätuntoa, kun olen kuullut vihjailuja, että olen siivouksen suhteen vähän turhan tarkka.
Lauantai 13.7.2024
Kun on ollut kaksi viikkoa seurassa ja usein pitkin päivää liikenteessä, yksinolo kotona tuntuukin yhtäkkiä oudolta. Ei pahalta, sillä viihdyn nykyään hyvin yksinkin ja usein parhaiten juuri yksin, mutta oudolta.
Täytyy oikein miettiä, mitä tekisin ja miten itseäni viihdyttäisin, kun ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella tai tehdä yhdessä jotakin. Muuttopuuhaa ja siivoilua uudessa asunnossa tietysti vielä riittäisi, mutta en malta pakata aivan kaikkia tavaroita vielä, ettei tarvitse reilua viikkoa istua ontossa asunnossa, jossa on vain huonekalut ja täysinäisiä banaanilaatikoita. Sitä paitsi olin päättänyt laskeutua levossa kotioloihin ja pyhittää loppuviikon oleiluun.
Paluu arjen rytmiin
Aamu-uinnit aloitin taas heti. Eilen vain meressä oli sinilevää, joten uinti jäi vajaaksi, kun ei voinut kastella kasvoja tai upottaa päätä veteen. Pelkkä pää korkealla veden pinnalla uiminen ei virkistä samalla tavalla.
Viime yön aikana mereltä tulevat virtaukset olivat onneksi vieneet levät mennessään ja tuoneet tilalle melkoisen kylmää, mutta kirkasta vettä. Käsiä vähän paleli vedessä, mutta kesällä en suostu pukemaan käteen uimahanskoja, vaikka asteita ei olisi kuin alle kymmenen.
Omiin tuntemuksiin sopi oikeastaan varsin hyvin Amos Rexin näyttely nimeltä Musta tuntuu, toistaiseksi. Uskon nimittäin, että omat yksinolon outouden tunteet ovat voimassa vain toistaiseksi, kunnes pääsen taas tavalliseen arjen rytmiin. Keksin kyllä itselleni ajankulua.
Musta tuntuu, etten halua makoilla
Tänään kuitenkin täytin tyhjää aikaa Amoksen näyttelyllä, joka oli tosi mieluinen. Kameraan jäi monta muistoa, jotka halusin säilyttää. Mustavalkoinen kauneus on aina viehättänyt minua, joten mieleen jäi aivan erityisesti tumma pimeä huone, jossa teoksiin kohdistettu valo nosti ne vahvasti esiin mustaa seinää vasten. Yksinkertaisuudessaan ne osuivat, sillä minä jos joku tykkään yksinkertaisuudesta.
Yksi näyttelyn suosikeistani oli tämä teos nimeltä Seinäkonstruktio. Kovin yksinkertainen, mutta valaistuna tummaa taustaa vasten minusta upea.
Naureskelimme näyttelyseurani kanssa sitä, miten erilaisia olemme. Hän oli jo nähnyt kyseisen näyttelyn, mutta ei ollut ehtinyt verhojen takana olevaan kokemukselliseen tilaan, jossa makoiltiin vuoteilla ja joku toi vatsan päälle painon, joka osoittautui väriseväksi ”kohduksi”.
Kun katselin verhojen takaa sitä, miten joutuisin makoilemaan vuoteella, jossa kuka ja kuinka moni lie oli makoillut ennen minua, kenties haistelemaan niitä ihmistuoksuja, kun jokainen joutuu riisumaan kenkänsä kesken hikisen kesäpäivän, ja sitten vielä joku ventovieras tulisi koskettelemaan ja asettelemaan päälleni painoja, totesin, ettei se ole minua varten. Sellaisia yhteisöllisen makoilun kokemuksia ja ventovieraan herättelyhöpinöitä makoilun jälkeen en kaivannut enkä kaipaa. Ystävä jäi jonottamaan sisäänpääsyä verhojen taa, ja minä lähdin kiertelemään muuta näyttelyä.
Värikkäistä teoksista tämä teknisesti hieno akvarellityö Bye bye oli lemppareitani.
Tässä näyttelyseurassani parasta on se, että me saamme olla reilusti erilaisia. Uskallamme irtautua toisistamme, eikä se vähennä kokemustemme iloa, sillä kummankaan ei tarvitse jäädä paitsi. Toinen ei menetä mitään, ja toinen ei joudu siihen, mitä ei halua. Aitoa yhdessäoloa ja aitoa erillisyyttä, joihin sujahdamme vaivatta.