Sunnuntai 28.4.2024

Kun elää omassa luontaisessa rytmissään, päivät todellakin vaihtelevat. Tai sitten olen vain ihminen, jolla ei ole elämässä juurikaan rytmiä. Paljon mahdollista. Eilen heräsin viideltä, tänään yhdeksältä. Molempina päivinä takana oli hyvät ja riittävät yöunet.

Varhain heräämisen hyvä puoli on, että kahdelta iltapäivällä on saanut aikaan jo vaikka mitä: aamu-uinnit, pitkät aamiaiset ja lukuhetket, kaupassa käynnit ja ruuanlaitot. Suunniteltu siivous tosin siirtyi eilen hamaan tulevaisuuteen eli hetkeen, kun pölypallojen häirintäkynnys ylittyy. Voin olla aikaan saava, mutta en ole silti kovin kurinalainen.

Myöhäinen aamu ja näkymä Suomenlinnaan lehtisilmujen lomasta.

Silmut pyristelevät jo esiin, vaikka kevät tuntuu kylmältä.

Myöhäisen päivän herkku

Tänään, kun päivä alkoi tunteja myöhemmin, huomasin olevani vasta kahdelta ”aamun” luku- ja hiljentymishetkessä ikkunan ääressä. Silti päivä oli ollut hyvää täynnä. 

Uimareissulla törmäsin pitkästä aikaa tuttuun, jonka kanssa aina vaihdetaan kuulumisia rannassa kun nähdään. Hän on aina positiivinen tyyppi, ja tänään käyntiin lähti niin mielenkiintoiset keskustelut, että päädyimme uinnin jälkeen Café Succèsin terassille aamupäiväkahville ja rahkapullalle.

Vaikka jokainen ihminen on kohtaamisen arvoinen, on silti huikeaa aina välillä törmätä ihmisiin, joiden kanssa löytyy kaikista eroavaisuuksistakin huolimatta jotain spesiaalia yhteistä ja hyvä yhteys. Niin tänäänkin.

Päivittelimme maailman digitalisoitumista ja vaihdoimme ajatuksia kirjoista, lukemisesta, oppimisesta ja molempien kyseenalaistamasta sosiaalisesta mediasta. En muista tavanneeni ketään toista, joka lukee samalla tavalla raapustellen jatkuvasti merkintöjä kirjaan, googlaillen henkilöitä ja sanoja joita ei tunnista sekä tehden muistiinpanoja kaikesta mieltä vavahduttavasta. Vertailimme jopa muistiinpano- ja päiväkirjatapojamme.

Teot kertovat

Aamupäivän hetkestä käteen jäi iloinen mieli ja hyödyllinen vinkki. Kuuntelin siis suositellun puheen ja sain taas uuden merkinnän muistiinpanoihini. Niin hyvä oli sitaatti:

The way you do anything,
is the way you do everything.

Mitä ja miten siis jotakin teet, kertoo siitä, miten kaiken teet. Se on varsin raamatullista, sillä Raamattu puhuu paljon samasta aiheesta: uskon mitättömyydestä ilman tekoja (Jaak. 2:17–18) ja siitä, ettemme tekisi asioita vain ihmisten mieliksi tai heille näyttääksemme, vaan aidosti sydämestämme, niin kuin tekisimme Herralle (Kol. 3:23). Tai meidän rehellisyydestämme ei vain pienissä asioissa, vaan kaikessa:

Joka vähimmässä on uskollinen,
on paljossakin uskollinen,
ja joka vähimmässä on väärä,
on paljossakin väärä.
(Luuk. 16:10)

Kukapa haluaisi Jumalansa edessä hoitaa hommat vasemmalla kädellä, vähän sinne päin, hutiloiden ja vieläpä vääryydellä? Hänen edessään, jota me kunnioitamme, on oikein ja luontevaa tavoitella suuria ja Hänen kaltaistaan täydellisyyttä. Ja uskossa siihen saa voiman, sillä tahto riittää.

Perjantai 26.4.2024

Pitkästä aikaa käyn uimassa jo ennen aamiaista. Päivä on pilvinen mutta meri tyyni. Innostun vähän liikaa ja olen aivan kankea, kun nousen vedestä. Parin päivän taukokin tekee sen, että vesi ei tunnu niin tutulta. Mutta jälkitunnelma on aina yhtä hyvä.

Jännitän hammaslääkärikäyntiä. Instagramissa tuli vastaan sama mainos niin monta kertaa, että lopulta varasin ajan hammastarkastukseen. Yleensä en tarkastuksia pelkää ja käyn niissä säännöllisesti, mutta viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt kummallisista kivuista, joille ei ole löytynyt selitystä, ja siksi pelkään, että pelkkä tarkastus sattuu.

Voiko hammaslääkäristä lähteä hyväntuulisena?

Saan kuitenkin ihanan hammaslääkärin, joka paneutuu ongelmaani huolella. Hän on ensimmäinen, joka pohtii, voiko olla, että hampaisto on muuttunut 20 vuodessa sen verran, että öisin käyttämäni purentakisko ei olekaan enää optimaalinen ja aiheuttaa kivut. Siltä näyttää, kun kisko laitetaan suuhun. Toivon, että kiskon hionta auttaa. Ellei, kisko menee todennäköisesti uusiksi, mikä maksaa enemmän kuin hyvältä tuntuu. 

Jos yksityisen puolen hoito nyt auttaa, on helppo lähteä moittimaan julkisen puolen työtä, josta en ole apua saanut. Palvelu on kuitenkin vaikuttanut hyvältä. Ainoa moite on, että joka kerta lähetetään eri hammaslääkärille ja vielä aivan eri puolille kaupunkia. Julkisella puolella hoidon saaminen on vaivalloista, ja joskus vain haluaa mennä helpomman kautta, tulipa kalliiksi tai ei.

Onnistuneen hammaslääkärikäynnin jälkeen olen niin hyväntuulinen, että poikkean matkalla kirjadivariin. Kummisetä on lempparini – ihana kirjahyllyjen verhoama pieni kolo, jossa palvelee rauhallisen ja aina mukavan oloinen mies.

Riehaannun ja menetän kontrollin. Ajattelin vain vähän katsella vanhoja runokirjoja, mutta päädyn ostamaan kolme elämäkertaa, kaksi sanojen käyttöön liittyvää kirjaa ja yhden hengellisen kirjan. Kun astun ulos, olen vieläkin paremmalla tuulella kuin lähtiessäni hammaslääkäristä.

Divarista hankittu kirjapino.

Nukuttaa, ei nukuta

Illansuussa pilvinen päivä on jo täynnä aurinkoa. Kotini on auringonpaisteella valoa täynnä. Rakastan sitä: valoa. 

Siinä lukiessa kirjaa, jossa kuljetaan kreikkalaisessa saaressa hiljaisuuden ja vaatimattomuuden sekä turkoosin meren keskellä, uni tahtoo tulla. Joka välissä pitää laskea kirja alas, mutta kun suljen silmäni, uni katoaa saman tien. 

Olen nukkunut viime yöt huonosti ja miettinyt, mistä se johtuu. Ei ole stressiä eikä muitakaan häiriöitä, mutta heräilen joka yö. Uni jää helposti vain 5–6 tuntiin, eikä se pitkän päälle riitä. Se alkaa näkyä saamattomuutena ja päiväväsymyksenä.

En ole taikauskoinen enkä ole kiinnostunut kuun kierrosta. Mutta ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun nukun useana yönä huonosti ja jonain iltana huomaan, että taivaalla loimottaa täysikuu. Niin nytkin. Olenko siis kuuhullu, vaikka en usko koko kuuhulluuteen?

Täysikuun ja unettomuuden yhteydestä on kuitenkin kuulemma tehty ihan oikeaa tutkimustakin, niin että koehenkilöt olivat tietämättömiä tutkimuksen aiheesta ja kuun vaiheista. Suuri osa nukkui selvästi huonommin kuin normaalisti. On epäilty, että kuutamounettomuudesta kärsivät erityisesti ne, jotka ovat valo- ja ääniherkkiä. Minä olen molempia, joten ehkä sitten kuuherkkäkin.

Iltahaastattelu

Illalla teen vielä yhden haastattelun lehtiartikkelia varten Teamsissä. Suunnilleen ikäiseni nainen on musiikkiterapeutti ja tekee työtä erityislasten ja -nuorten parissa Albaniassa. 

Sinne muuten minäkin lähden sitten kesällä. En juuri hänen kohteeseensa, mutta Albaniaan. Se kutkuttaa jo vähän vatsassa.

Lauantai 20.4.2024

Näin menneellä viikolla Myrskyluodon Maijan, tuon kovasti kehutun Tiina Lymin ohjaaman elokuvan. Mieleen muistui lapsuuden tv-sarja. Ei se silloin oikein innostanut; vaikutti vain kovin ankealta, vaikka vanhemmat muistaakseni tykkäsivät.

En ihan täysillä innostunut tästä elokuvaversiostakaan. Tunnin olisi voinut helposti napsaista pois kolmituntisesta. Monessa kohtaa kävi mielessä, että ymmärsin jo, mitä tässä halutaan sanoa, menkää eteenpäin. Olen ajatustahdiltani vauhdikas, mutta ymmärrän, että moni muu varmasti nautti hitaista kohtauksista ja elokuvan tyylistä. Sillä oli elokuvassa myös paljon hyvää: kauniita saaristomaisemia, historiallista tarinaa ja erikoisen kuuloista Ahvenanmaan ruotsia.

Lapsuudesta en muistanutkaan, että Maija oli niin taikauskoinen kuin elokuvassa näytettiin. Karkoteltiin pahoja henkiä ja nähtiin enneunia ja vainajia. Vaan eipä ollut elokuvassa esiin tullut kristillisyyskään ihan terveimmästä päästä. Peiliin katsominenkin oli syntiä, samoin nauraminen. Ihan oli mennyt hukkaan kehotus iloita aina Herrassa!

Jäät lähtivät, lunta tulee

Oma viikko on ollut rauhallinen. Pientä työprojektin aloitusta, yhä piteneviä uinteja edelleen kylmässä vedessä ja malttamatonta kevään odotusta, kun lunta tulee harva se päivä. 

Jäät ovat lähteneet merestä Eiranrannassa.

Jäiden lähtö on ollut ilon aihe ja houkutellut uimaan jo pitkiäkin matkoja.

Jäiden lähtö on ollut ilon aihe, ja siitä innostuneena on tullut välillä uitua niin pitkään, että iho on tunnoton, kun nousen vedestä. Tänään kuitenkin tarvitsin sitä erityisesti, kun niveliä särki pitkästä aikaa aamusta asti. Yleensä sormien liikuttelu ja liikkeelle lähtö vetristää yön jälkeisen kankeuden, mutta tänään jäljelle jäi vain kalvava kipu, joka tuntui sormissa, ranteissa ja kyynärpäissä, rintakehässä, polvissa ja jalkaterissä. Illalla ottamatta jättämäni kiputabletti muistutti itsestään välittömästi. Onneksi kylmä meri helpotti.

Lapset matkassa

Kun äiti on lähinnä linnoittautunut kotiin, lapset ovat hoitaneet matkustelun. Toinen oli opintomatkalla Pariisissa, toinen vaeltamassa Rajojen reitillä. Rukouksin olen molempien matkaa muistanut, eikä koskaan turhaan. Charles de Gaullella oli ollut pommiuhka, ja myrsky keskeytti vaelluksen etuajassa.

Kaikki on kuitenkin aina Luojan käsissä. Se on ehkä vaikeinta hyväksyä hyvässä ja pahassa silloin, kun on kyse omista lapsista. Ihmisyyteen kai kuuluu sekin yltiöpäinen harhaluulo, että itse vanhempana kykenisi pitämään lapsistaan paremman huolen kuin Jumala, joka näkee ja tietää kaiken. Oma ymmärrys ja näkökyky ei todellisuudessa pitkälle riitä. 

Sitä paitsi aikuisista lapsista on uskallettava päästää irti. Epäuskossaan ei pidä jäädä huolehtimaan ja murehtimaan. On parempi ojentaa heidät parhaisiin käsiin, ristiä omat kätensä ja tyytyä vain muistuttelemaan, että siellä ne menevät, pidäthän taas heistä huolen.

Sunnuntai 14.4.2024

Joulun alla innostuin hankkimaan vesivärit ja maalailin yhden päivän intoa täynnä vanhasta muistista. Jälki oli mitä oli, mutta luomisen ilo maistui hyvältä vuosikymmenten jälkeen.

Eräs kaveri vinkkasi, että netistä löytyy monenlaisia ohjeita aloittelijoille. Kun sitten kävin tutustumassa niihin, tuli mieleen, että kaveri oli tainnut katsoa tekeleitäni myötätuntoisena tai mahdollisesti jopa myötähäpeää tuntien. 

Suurin virhe omissa joulunalusraapusteluissa oli, että olin kyllä väritellyt, mutta unohtanut, että kyseessä oli vesivärittely. Vettä oli siis lupa käyttää ihan reilusti. Omat tuherrukset näyttivät kovin kuivilta.

Helppo homma?

Katsoin aikani tutorialeja, joissa maalattiin vaikkapa kukkia tai yksinkertaisia maisemia. Homma näytti varsin vaivattomalta, kun vain osasi tekniikan, joten tänään tartuin taas pensseleihin ja lähdin testaamaan oppeja käytännössä. 

Vesivärityö, jossa pinkin värisiä kukkia.

Videolla maalaaminen näytti niin helpolta, mutta totuus oli jotain muuta.

Aika nopeasti sain todeta, että kukat ja maisemat ja niiden maalaaminen vesiväreillä vain näytti yksinkertaiselta. Totuus oli jotain muuta, tai sitten olin vain hankkinut surkeat välineet.

Miten ne pensselit niillä videoilla piirsi niin kauniin muotoisia lehtiä ja tasaisia viivoja? Ja miten se väri levittäytyi niin tasaisesti kostealla paperilla, kun omalla paperilla tapahtui lähinnä alkuräjähdys, joka jätti jälkeensä psykologisia mustetahroja muistuttavia läiskiä?

Omalla paperilla tapahtui lähinnä alkuräjähdys,
joka jätti jälkeensä mustetahroja.

Terälehdet riittää

Omalle nopealle temperamentille ei tahtonut sopia, että kukaan ei ole seppä syntyessään. Olin heittää pensselit nurkkaan. Mutta maltoin yrittää uudelleen ja keskittyä lähinnä kukan terälehtien piirtämiseen sen sijaan, että olisin pysynyt utopistisessa tavoitteessani saada muutamassa tunnissa haltuun kaikki löytämäni kuva-aiheet.

Vesivärityö, jossa liilan värisiä kukkia.

Terälehdet onnistuivat joten kuten, mutta lehdet ns. levisivät käsiin.

Noin kymmenes kukka alkoi muistuttaa jo vähän sitä, mitä näin videolla. Se meni omasta aloittelijan seulasta läpi. Metsämaisema sen sijaan vaatii vielä harjoittelua, ja johan on talvimarjat -harjoitelma lähti roskakoriin.

Ei tässä vielä ihan Järnefeltejä olla. Kun ottaa pensselin omaan käteen, arvostus taidetta kohtaan kasvaa entisestään. Mutta Ateneumissa on Eero Järnefeltin laaja näyttely, jonka soisin kaikkien näkevän. Se oli henkeä salpaavan hieno.

Perjantai 12.4.2024

Eri päivät jättävät jälkeensä erilaisen jäljen. Muistijälki voi olla syvä tai pintapuolinen ja ohimenevä.

Toisinaan illalla päällimmäisenä on mielessä, miten on työssä saanut jotain omasta mielestä merkityksellistä tai onnistunutta aikaan. Silloin tällaisella suorittajapersoonalla, kuten minulla, on tunne, että takana on hyvä päivä. Aivan kuin olisi ansainnut paikkansa.

Mielialat

Joinakin päivinä taas mieleen painuvat lähinnä ihmiset tai kohtaamiset, toisina tapahtumat, tunnelmat tai mielialat. 

Oma mieliala on vähän synkeän alkuvuoden jälkeen ollut taas kirkkaampi. Kyse ei ole kevään tulosta, vaikka moni tarjoaa sitä selitykseksi mielentiloihin. Toki auringonpaiste tuntuu hyvältä, mutta elämän tyytyväisyys ja tunteiden tasapaino tulee silti jostain muualta. 

Oma kokemus on, että synkeät ajat vaativat aina ripauksen rypemistä, aimo annoksen analysointia ja runsaasti rukousta. Niillä on taipumus vähitellen antaa vastauksia mieltä askarruttavaan alakuloon ja avata ymmärrystä niin, että valo alkaa taas loistaa.

Kevät ja auringonpaiste eivät määritä mielialaa, mutta tuntuvat silti hyvältä. Tänään oli ilmassa jo paljon lintujen liverrystä heräämisen merkkinä.

Ihmiset ja ystävät

Tältä päivältä muistan parhaiten pitkän puhelun ystävän kanssa, jossa kävimme monen muun asian ohella läpi toistemme taustoja ja raskaitakin elämänkokemuksia sekä sitä, miten Jumala on lopulta kääntänyt nekin voitoksi. 

Kumpikin on nostettu omanlaisestaan syvästä suosta, mahdollisesti montakin kertaa, ja kun koko matkaa tarkastelee, voi poimimalla poimia hetkiä, joissa näkyy Jumalan kädenjälki ja johdatus, vaikka sitä ei sillä hetkellä olekaan ymmärtänyt. Jälkikäteen moni asia vain näkyy selkeästi. 

Meitä yhdistää ystävinä omat virheet ja niiden opetukset sekä elämä, joka ei ole ollut vain tasamaata tuulensuojassa, vaan myös rankkasateita ja vesiliirtoa. Tänä päivänä ei kummastakaan välttämättä uskoisi, mitä oman elämän vuosiin on mahtunut. 

Siinä näkyy tavallaan Jumalan armollisuus ja anteeksianto. Paraneminen voi olla niin kokonaisvaltaista, ettei jäljelle jää edes arpea. Ehkä vain pientä aavesärkyä.

Keskiviikosta on muodostunut podcast-päivä. Silloin valmistelen tai viimeistelen viikoittaisen podcast-jaksoni. Siksi olen keskiviikkoisin yleensä huonosti tavoitettavissa. Puhelin on melkein koko päivän äänettömällä. 

Olen tehnyt viestintää eri muodoissaan pitkään ja tunnen suunnitelmallisuuden, ennalta varautumisen ja monikanavaisuuden periaatteet. Mutta noudatan niitä omassa elämässäni ja viestinnässäni huonosti. 

Suutarin lapsella ei ole kenkiä

Yksinkertaisuus on elämässäni tärkeä arvo. Olen tarkoituksella rajannut tai vähentänyt eri kanavien käyttöä, ja saan aina silloin tällöin kummasteluja mm. siitä, kun en enää käytä Whatsappia. Miksi käyttäisin, kun tekstiviestit ovat puhelimessa automaattisena toimintona? En ole vielä tähän päivään mennessä saanut keneltäkään tyydyttävää vastausta siihen, mitä lisäarvoa Whatsapp tekstareihin nähden toisi.

Podcast-päivänä Tuija nauhoittaa uutta jaksoa tietokoneen ääressä kuulokkeet korvilla.

Podcast-päivänä odotan hetken hiljaisuutta, jotta saisin lyhyen jakso nauhoitettua. Se ei ole kantakaupungin pienessä asunnossa aina helppoa.

Mitä tulee podcastiini, niin se, että jätän podcastin teon julkaisua edeltävän päivän varaan, on kyllä muodostunut ajan mittaan suunnitelluksi, mutta se ei ole välttämättä kovin viisasta. Eikä varsinkaan ennalta varautumista. Tilaa virheille ja poikkeustilanteille jää niukasti.

Jos flunssa vie ääneen edellisenä yönä, kovin paljon ei ole tehtävissä. Tai kun naapurissa porataan pitkin päivää, nauhoitukset voi unohtaa. 

Ääniä riittää

Talossa, jossa asun, olen jo tottunut siihen, että mistä tahansa voi tulla häiritsevää ääntä. Ellei jokin jyrise alhaalla kadulla, niin koira haukkuu jossain naapurissa tai kaupan eteen jätettynä kadulla. Ja koirallisia naapureita on nyt omasta asunnosta katsottuna kolmella suunnalla. 

Jos muuten onkin rauhallista, niin sade yllättää. Minun asunnossani se tarkoittaa, että joko sade naputtaa suoraan ikkunoihin tai tipahtelee ikkunapellille, mutta joka tapauksessa niin kovaäänisesti, että se tulee nauhoitukseen läpi.

Tänään oli sitten juuri sellainen ”onneton” päivä. Vastapäisen talon remonttityömaalla pärisytettiin kompressoria kadulla iltapäiväkolmeen asti. Yritin puuhastella muita juttuja, kun nauhuria oli turha laittaa poimimaan sitä paineisen kuuloista huminaa. Se on muuten piinaavaa, kun sitä kuuntelee tuntikausia. En ihmettele, jos työmaalla käytetään kuulosuojaimia. 

Aavistelin, että työt kenties loppuvat kolmelta, kun rakennusmiehillä on tapana aloittaa hommansa kukonlaulun aikaan. Niin kävikin.

Utopiassa on täysi hiljaisuus

Mutta sitten ikkunan alle parkkeerasi kuorma-auto, joka toi tuttuun tapaan tavaraa katutason ravintolaan. Ja kas! Kylmäkuljetuksista kun on kyse, kuormurissakin on ymmärtääkseni jonkinmoinen kompressori, joka pärähti käyntiin.

Onneksi podcastini ovat lyhyitä, yleensä vain alle kymmenen minuuttia per jakso. Sain puhuttua asiani, ennen kuin roska-auto pysähtyi talon edustalle. Niitäkin muuten liikkuu omansa joka lajille. Aamuvarhaisella ensin sekajäte, sitten jossain välissä lasit, metallit, pahvit ja muovit.

En valita; hienoa, että jätehuolto toimii. Mutta välillä mietin jossain utopistisissa haavekuvissani, jossa elämä on vaaleanpunaista pumpulia ja autuutta, voisiko kaikki kylmäkuljetukset ja eri jätelajien keräykset tehdä vaikka yhden tunnin sisällä, niin loppupäiväksi hiljenisi. En usko.

Lähden käymään kirjastossa palauttamassa kirjoja. Siellä on vielä suht’ hiljaista. Ehkä jään hetkeksi kuuntelemaan sitä.

Taiteilijoilla on käsissään valtava lahja. Siitä sain taas tänään nauttia, kun kävin ystävän kanssa ensin Didrichsenin taidemuseossa ja sitten yksinäni vielä viereisessä Villa Gyllenbergissä.

Sieluni lepää, kun tarkastelen maalauksia, joihin taiteilija on saanut luotua väreillä elävän valon – sellaisen ainutlaatuisen hohteen, joka vaatii suurta taidollisuutta ja tuntuu ilman kameraa mahdottomalta saavuttaa. Tai kun isossa maalauksessa on pikkuriikkisiä yksityiskohtia, niin että jopa puun syyt tai puseron pienimmätkin taitteet erottuvat.

Suomen kultakausi

Molemmissa näyttelyissä oli Suomen kultakauden eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteen huippujen teoksia: Gallen-Kallelaa, Halosta, Simbergiä, Järnefeltiä, Edelfeltiä, Enckelliä, Emil Wikströmiä, Helene Schjerfbeckiä ja Ellen Thesleffiä.

Akseli Gallen-Kallelan teos Oopperanaamiaisten jälkeen vuodelta 1888.

Nämä yksityiskohdat, valo ja värit! Ajalta (1888), kun Akseli Gallen-Kallela vielä toimi nimellä Axel Gallén.

 

Helene Schjerfbeckin naiskuvia Villa Gyllenbergin näyttelyssä.

Helene Schjerfbeckin naiskuvia Villa Gyllenbergin näyttelyssä.

Heidän ja monien muiden aikakauden eri alojen kulttuuripersoonien teokset ovat tulleet viime aikoina tutuiksi, kun olen lukenut historiallisten romaanien sarjaa. Niissä kirjan päähenkilö työskentelee vuorotellen niin Topeliuksen, Sibeliuksen kuin Edelfeltinkin palveluksessa, ja myöhemmin hänen tyttärensä elää milloin Ville Vallgrenin naapurina, milloin Olavi Paavolaisen tai L. Onervan kaveriporukassa. 

Kirjat ja taide yhdentyvät

Olen nauttinut tuosta kulttuurimatkasta, ja tänään lukuisten maamme hienoimpien maalausten edessä ja Villa Gyllenbergin kauniissa yksityiskodissa kierrellessäni oli kuin teosten tekijät olisivat olleet ennalta tuttuja.

Villa Gyllenbergin kauniissa yksityiskodissa kierrellessäni
oli kuin teosten tekijät olisivat olleet ennalta tuttuja

Hauska yhteensattuma on, että Villa Gyllenbergissä oli juuri kultakauden ajan muotia, Pariisin vaikutteita ja Schjerfbeckin taidetta yhdistävä näyttely. Samaan aikaan romaanisarjassa olen lukenut osaa, jossa päähenkilö viettää pari vuotta Pariisissa työskennellen eri muotitaloissa ompelijana, ennen kuin palaa Suomeen ja perustaa oman liikkeen Bulevardille. Vuosisadan vaihteen asujen yksityiskohdat olivat siis kirjoista tuttuja, ja nyt näin vastaavia asuja esillä Villa Gyllenbergin näyttelyssä. Kiehtovaa!

Naisten valkoinen tennisasu 1900-luvun alkupuolelta.

Onneksi tennistä ei enää tarvitse pelata tällaisissa mekoissa. Villa Gyllenbergin näyttelystä.

 

Albert Lindforsin maalaus Esplanadi.

Mutta en panisi pahakseni, jos Espa näyttäisi edelleen samalta kuin tässä Albert Lindforsin maalauksessa Esplanadi vuodelta 1892.

Taide ja esteettiset elämykset ovat ainakin minulle hyväksi. Saan siitä valoa ajatuksiini. Ja näissä kohteissa kauneus ei rajoittunut vain taiteeseen, vaan sitä täydensi myös rakennusten arkkitehtuuri ja sisustukset. Kovin erilaisia, mutta molemmat makuuni mieluisia.

Meilahden pysäkillä värjöttelin yllättävän kylmässä tuulessa parikymmentä minuuttia odotellen myöhässä ollutta vaihtobussia, mutta päiväretki Kuusisaareen oli ehdottomasti sen arvoinen.

Tänään tuli uutinen kansainvälisesti tunnetun suomalaisen urkutaiteilijan kuolemasta. Se kosketti, vaikka en tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Mutta viitisen vuotta sitten matkustin hänen kanssaan kahden hengen hytissä junalla Seinäjoelta Helsinkiin.

Hän taisi jäädä pois Tikkurilassa, kun jatkoi matkaa Lahteen, missä oli toiminut aiemmin Ristinkirkon urkurina. Tavatessamme hän konsertoi yhä urkutaiteilijana.

Matka oli mieleenpainuva, ja se johtui yksinomaan matkaseurastani. 

Pelottavat silmät

Muistan, että olin ensin hieman skeptinen, kun hän astui hyttiin ja katseli minua kulmiensa alta pitkään. Hänellä oli nimittäin pistävät silmät ja jopa pelottavan näköiset kulmat. 

Epämukavuus haihtui kuitenkin hetkessä, kun aloimme keskustella. En muista enää, mistä se lähti. Saattoi olla, että hän tiedusteli määränpäätäni. Olin silloin matkalla jollekin lähetysmatkoistani. Veikkaisin, että Ugandaan tai Mongoliaan. Tai ehkä Israeliin. 

Hän kohotti kulmiaan ja innostui aiheesta heti. Ja hyvin nopeasti sain havaita, että hän ei ollut ihan tyypillisin kulttuuripersoona. Stereotyyppinen vaikutelmani on, että he ovat joko ateisteja tai agnostikkoja, mutta matkakumppanini oli hengellisesti hereillä.

Vieraina yhteisymmärryksessä

Hän oli sivistynyt ja paljon nähnyt, varmasti aavistuksen hedonisti ja arvonsa tunteva. Hän tykkäsi kertoa työstään ja matkoistaan. Hän oli myös kriittinen ja pohjalaisen suora mielipiteissään eikä arastellut moittia seurakuntia siitä, ettei kirkoissa enää ymmärretty hengellisen musiikin päälle, vaan häissäkin soitettiin iskelmiä. Myös nuoren polven ajoittainen sivistymättömyys sai osansa.

Konserttitalo Gewandhaus Leipzigissa.

Uruistaan ja akustiikastaan tunnettu konserttitalo Gewandhaus Leipzigissa. Olin siellä urkukonsertissa vuonna 1989. Matkakumppanini oli konsertoinut siellä uruilla useaan kertaan. Kuva: Dirk Pohlers / Unsplash.

Vieraina toisillemme löysimme paljon yhteistä puhuttavaa. Olimme molemmat pohjalaisia; hän Jalasjärveltä, minä Alavudelta. Kristillinen hengellisyys oli molemmille luontaista. Sain jopa musiikillisesti hänen kulmansa kohoamaan, kun saatoin kertoa olleeni keväällä juuri ennen muurin murtumista Leipzigin Neues Gewandhausissa urkukonsertissa. Se on upea erityisesti uruistaan tunnettu konserttitalo, jossa hän tietenkin oli konsertoinut. Notre Damen urut olivat silti olleet hänen huippuhetkensä.

Joistakin jää vahva vaikutelma

Kirkon seutu -lehti kertoi, että matkaseuralaiseni vetäytyi viimeisinä vuosinaan kansainvälisen urkutähden elämästä hoitamaan äitiään kotitalossa Jalasjärvellä. Tavatessammekin hän puhui äidistään. Sitä en tiedä, lähtikö poika nyt lopulta ennen äitiään.

Jotkut ihmiset jäävät lyhyenkin kohtaamisen jälkeen elämään vahvoina mielessä.

Kun kevättakit ja -kengät on jo kaivettu esiin, en aamulla riemastunut, kun avasin ikkunaverhot. Maa oli valkoisena. Mihin katosivat ne sulat kadut ja jo hiekoitussorasta puhdistetut jalkakäytävät? Tällaisia aamuja odottaa kädet ristissä joulun alla, ei huhtikuussa.

Uinti sai jäädä tänään väliin – ei kylläkään lumen, vaan pohjoisesta yhdeksän metriä sekunnissa puhaltavan tuulen takia. Siinä olisi joutunut helposti pukukopittomalla rannalla keräilemään vaatteitaan pitkin laituria, ellei jopa Suomenlahtea. Sitä paitsi pohjoistuuli rannassa on kylmää kyytiä. Vedessäkin on lämpimämpää.

Sen sain todeta myös iltakävelyllä, kun käännyin pohjoiseen päin. Oli pakko valita oikoreitti, kun suu jäätyi irvistykseksi paikoilleen.

Pyöräilykausi Helsingissä on kuitenkin alkanut, sillä valkoiset Alepat seisoivat Kaivopuiston rannassa rivissä kuin sotilaat. Yksikään ei näyttänyt olevan käytössä, mitä en sinänsä tällä kelillä ihmettele. Oma – tai oikeammin pojan käyttööni lainaama – Jopo on vielä tallissa ja saa toistaiseksi siellä pysyäkin.

Alepan kaupunkipyörät rivissä Kaivopuiston rannassa.

Alepan kaupunkipyörät seisoivat Kaivopuiston rannassa rivissä kuin sotilaat konsanaan.

Illalla ajattelin katsoa Teemalta bhutanilaisen elokuvan Koulu maailman laidalla. Ei ihan tyypillisintä tarjontaa, mutta leffa vaikutti trailerin perusteella elämänmyönteiseltä. Sellaista henkeä tarvitaan juuri nyt.

Tänään on muuten ensimmäinen Facebookin jälkeinen päivä. En ole kaivannut takaisin.

Päivä on ollut harmaa monella tapaa. Oman elämän apeus kuitenkin väistyi nopeasti, kun töiden lomassa kuulin pääkaupunkiseudulla tapahtuneesta kouluampumisesta. Tilalle tuli suru – monella tapaa.

Ampumistapaus vaati yhden nuoren koko elämän ja vammautti vakavasti kahta nuorta elämää. Se toi pelon ja järkytyksen lukuisten lasten ja heidän läheistensä elämään. 

Lisäksi se muutti yhden nuoren elämän kulun tavalla, jonka suuntaa ei kukaan vielä tiedä. Se voi olla tuhon suunta, tuskan tai välinpitämättömyyden täyttämän selviytymisen suunta, tai se voi olla katumuksen, anteeksiannon ja uudestisyntymisen suunta. 

Lyhyen hetken seuraukset voivat olla pysäyttäviä, ja joillekin peruuttamattomia.

Monia ja monenlaisia uhreja

Menehtyneen lapsen läheisten surua kykenee sitä kokemattomana vanhempana vain aavistelemaan, samoin kuin loukkaantuneiden ja heidän läheistensä hätää. Jokainen tietää kuitenkin, että suru on tänään ja vielä pitkään musertava.

Silti en voi olla ajattelematta myös nuorta epäiltyä ja sitä, miten hän viettää tulevan yönsä erossa perheestään taakkanaan hirvittävä teko, jota ei saa perutuksi, vaikka haluaisikin. Tai hänen vanhempiaan. Hekin ovat kokeneet suuren menetyksen ja järkytyksen.

En väheksy uhrien surua enkä pyri mitätöimään pahoja tekoja, mutta on myös traagista, miten tekijän läheiset joutuvat kärsimään – eivät vain siitä, miten teko muuttaa heidän suhdettaan omaan lapseen, vaan myös teon seuraamuksista: ympäristön paheksunnasta, häpeästä, voimattomuudesta, lukuisista kysymyksistä, joihin ei usein löydy minkäänlaisia vastauksia.

Kukaan ei kuitenkaan voi vastata toisen teoista, ei edes oman lapsensa. Me ei voida kantaa toinen toistemme syntejä sen enempää kuin tuskaa tai syyllisyyttäkään. Siksi on myös väärin vaatia ketään tilille toisen teoista.

Pääsiäinen muistuttaa anteeksiannosta

Jo heti tänään julkisuuteen on annettu lausumia, joihin ei voi yhtyä, vaikka ymmärtäisikin, missä tarkoituksessa ne on annettu. Suomeen on sadellut surunvalitteluja eri puolilta maailmaa. Yhdessä niistä todettiin, että kyseessä on ”anteeksiantamaton teko”. 

Olemme juuri viettäneet pääsiäistä. Se todistaa, että kaikki hirveimmätkin teot ovat anteeksiannettavissa. Anteeksianto on ihmiselle vaikeaa ja usein pitkä prosessi. Se on harvoin mahdollista, ellei Jumala saa vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Mutta se silti aina on mahdollista, ja sen tulisi olla lähtökohtamme, vaikka sitä ei järjellä voisikaan ymmärtää tai hyväksyä.

Satamassa vastaan tullut risti auringonpaisteessa.

Risti muistuttaa anteeksiannosta ja kirkkauden toivosta tässäkin hetkessä.

Ihminen ei ole hyvä

Toinen huolestuttava lausuma oli valtionhallinnosta tullut lupaus: ”Vakuutan, että tämä käydään hyvin huolella läpi, että tämä ei enää toistu.” (Ilta-Sanomat). Me voimme ihmisinä tehdä kaiken mahdollisen, mutta me emme voi estää edes tällaisia tragedioita täysin tapahtumasta tai enää toistumasta. Elämä ei yksinkertaisesti mene niin. Kukaan ei voi olla jatkuvasti veljensä vartija. 

Vaikka useimmat ihmiset toisin ajattelevat, ihminen ei ole perimmältään hyvä. Ihminen on syntinen, kiero, omaa etuaan tavoitteleva, ylpeä ja paljon muuta, mikä ei tuota hyvää. Vain Jumala voi antaa meille lihasydämen kivisydämen tilalle, niin että meissä kasvavat sellaiset ominaisuudet kuin ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys [ja] itsensähillitseminen” (Gal. 5:22). Ilman Jumalaa olemme omien tunteidemme, viettiemme ja halujemme vietävissä, niin hyvässä kuin pahassa.

Lapsia on suojeltava, ei altistettava

Kolmas asia, mitä minun on vaikea ymmärtää, on tämän päivän kriisityö. Lehtitietojen mukaan tapahtumaa käydään huomenna läpi kaikissa Vantaan kouluissa ja päiväkodeissa. Miksi? Miksi asiasta pitää puhua lapsille ja jopa alle kouluikäisille lapsille, jotka eivät ole olleet näkemässä tapahtumia tai joita asia ei millään tavalla koske? 

Ymmärrän kriisiavun niille, jotka ovat olleet jollain tapaa asianosaisia, mutta miksi tragedia tuodaan niidenkin lasten elämään, jotka ovat siltä säästyneet? Ajattelen, että vanhempien ja aikuisten tulisi pikemminkin suojella lapsia tiedolta ja pyrkiä käsittelemään oma järkytyksensä niin, ettei lasta altisteta turhaan asioille, jotka aiheuttavat pelkoa. Meillä pelkoa ja kauhukuvia lietsotaan tänä päivänä muutenkin liikaa.