Aikoja, kun ei saa sanotuksi mitään
Lauantai 18.5.2024
Päiväkirja on muuttunut vähitellen pikemminkin viikkokirjaksi, jos sitäkään. Se taitaa olla osin persoonakysymys, sillä minulle on tyypillistä, että on aikoja, kun en saa sanotuksi – tai kirjoitetuksi – mitään.
Mielessä pyörivillä ajatuksilla ja elämän tapahtumilla voi olla kahdenlainen vaikutus. Toiset ovat intoa ja elämää täynnä, ja ne haluaa jakaa heti muidenkin kanssa.
Toiset taas vaientavat. Ne on mietittävä omassa hiljaisuudessa, ehkä luottoystäville jakaen ja vahvistusta etsien. Ne vaativat aikaa ja sulattelua; niissä on epävarmuuden sävy ja usein tuskaa, eikä niitä pysty jakamaan laajalti, vaikka kuinka haluaisi olla avoin. Ne pystyy avaamaan vasta, kun oman pään sisällä on syntynyt selkeys.
Nyt on taas ollut sellainen vaihe. On ollut tuskallisia levottomuuden hetkiä, rauhattomuutta ja tekemisen tyrehtymistä. Aikaansaaminen ei ole ollut oleellista, ja on ollut pysähdyttävä käymään läpi – jälleen kerran – oman pienen elämän merkitystä ja tekemisen suuntaa. On kuin irroteltaisiin jostakin nykyisestä, että voisi siirtyä seuraavaan. Tämä kokemus minulla on ollut ennenkin.
Kevään ensimmäiset vihreät lehdet ovat aina kuin symboli uudesta alusta. Niitä ei voi pysäyttää, vaan ne tunkevat läpi vaikka kivimuurista.
Tuntuma on sama kuin seitsemän vuotta sitten, ennen kuin muutin Helsingistä Pohjanmaalle pariksi vuodeksi. Nykyinen ja pitkään niin hyvältä ja kotoisalta tuntunut alkaa nakertaa yhdestä sun toisesta suunnasta, ja ennen kuin huomaakaan, kiinnitykset ovat irti ja on valmis lähtemään, minne nenä osoittaa – tai pikemminkin, minne Jumala johdattaa.
Nytkään en tiedä, minne ehkä siirryn, jos siirryn; millainen muutos on edessä, jos on, ja koska. Mutta se juuri on levollista johdatuksessa kulkemisessa, että on saanut antaa oman tahtonsa Jumalan käsiin ja voi kulkea Hänen tahdossaan Hänen osoittamaansa suuntaan. Se on aina turvallinen reitti. Ei ehkä helpoin, mutta ennalta valmistettu ja aina omaksi parhaaksi.
Siihen sain pari viikkoa sitten vahvistuksen, että oma elämä on pieniä tekoja. Vain sinapinsiemenen kokoisia. Mutta se riittää. Jumala antaa pienellekin heitetylle siemenelle kasvun, ja siitä kasvava puu on suuri. Tietoisuus siitä häivytti epäilykset ja tulevaisuuden pelon. Sillä ei tässäkään minä, vaan Hän.
Se on niinkuin sinapinsiemen,
joka, kun se kylvetään maahan,
on pienin kaikista siemenistä maan päällä;
mutta kun se on kylvetty,
niin se nousee ja tulee
suurimmaksi kaikista vihanneskasveista
ja tekee suuria oksia,
niin että taivaan linnut
voivat tehdä pesänsä sen varjoon.
(Mark. 4:31–32)
