Nenä kutisee ja viisas vaikenee

Lauantai 7.3.2026

Vanhan sanonnan mukaan nenän kutina tarkoittaa, että joku ajattelee sinua. Ehkä niinkin, mutta nyt nenä kutisee keväästä. Katupöly alkaa taas vaivata, kun viikossa lumet ovat lähteneet sulamaan vauhdilla ja katukiveykset ovat paljastuneet.

Vielä viikko sitten oli Kamppiin pyrkiessäni hypättävä vastoin tapojani bussiin, kun kävely oli niin vaivalloista. Yön ja edellispäivän sateen jäljiltä katujen kulmissa oli jättimäiset järvet ja sohjoa siellä täällä, ettei jalkaisin ollut helppo löytää kulkureittiä. Sen lisäksi jalkakäytävillä oli esteitä muutaman kymmenen metrin välein, kun lunta joko putoili katoilta tai sitä pudoteltiin.

Vaan nyt saa taas kulkea kesäkengissä. Lumi on kaduilta sulanut, ja monin paikoin jalkakäytävät on jo siivottu hiekoitussorasta, mikä on varma kevään merkki. Jes! En pane pahakseni. 

Meri maaliskuussa 2023.

Maaliskuussa 2023 meri oli jo sula. Tänä vuonna täytyy vielä odotella, että pääse aaltoihin.

Luulin osaavani kirjoittaa

Jostain syystä tänä vuonna tuntuu, että talvi meni nopeasti siitäkin huolimatta, että myös Helsingissä talvi oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen. Ehkä aika on kulunut vauhdilla, koska olen työstänyt innostavaa kirjoitusprojektia, joka alkaa olla hyvässä vaiheessa. 

Projekti on ollut itselleni uudenlainen ja entisiä vaativampi. Olen joutunut huomaamaan, miten vaikeaa ja vaativaa kirjoittaminen on. Olin luullut, että osaan kirjoittaa, ja toki jossain mielessä osaankin, mutta arvostukseni todella hyviä kirjoittajia kohtaan on noussut eksponentiaalisesti.

Maaliskuu 2023 Merikadulla.

Kantakaupungissa voi jo liikkua kesäkengissä. Ethän tule takatalvi!

Verbaalinen kyvykkyys ihastuttaa

Olen aina ihaillut oivaltavaa verbaalista kykyä, sanavalmiutta, luovia ilmaisuja ja sujuvaa rikasta kieltä. Nyt ihailen entistä enemmän myös sitä, että joillakin riittää sanottavaa sivu toisensa jälkeen, aina kirjaksi asti. Se vaatii sitkeyttä, asiaosaamista, pitkäjänteisyyttä, loogista ajattelua, hyvää muistia, mielen rikkautta ja monia muita ominaisuuksia, joita kaipaisin lisää itsellenikin. 

Minulla ei aina riitä sanottavaa, tai sitten ei ole halua sanoa mitään, jolloin kirjoittaminen hiipuu. On kerättävä vähän lisää elämää, luettava, katsottava ja kuunneltava, ja sitten voi taas sanoakin jotain. 

Ja viisas vaikenee

Antiikin filosofi Platon on kuulemma sanonut jotain sensuuntaista kuin että ”Viisaat puhuvat, koska heillä on sanottavaa; hölmöt, koska heidän täytyy sanoa jotain.”

Yritän kai siis minäkin olla mieluummin viisas kuin hölmö.

Päivä vanhassa Porvoossa

Sunnuntai 22.2.2026: Viikonloppu on tuntunut hyvältä. Olen viettänyt niin paljon aikaa vain kotona ja varsinkin vain Helsingissä, että oli kiva päästä välillä tuulettumaan. Vietettiin ystävän kanssa päivä vanhassa Porvoossa. 

Lue lisää

Maailman parhaat veriappelsiinit

Torstai 12.2.2026

Ostin eilen pussillisen veriappelsiineja. Ne ovat valehtelematta maailman parhaita – tuoreita ja mehukkaita. Voisin syödä niitä koko pussillisen kerralla.

Veriappelsiini puolikkaiksi leikattuna pöydällä.

Tästä ei veriappelsiinit juuri parane.

En tiedä, oliko appelsiineilla vaikutusta, mutta eilen illalla tunsin kurkun kipeytyvän. Niellessä sattui, ja piti vähän pärskiä aivastuksiakin. Sairastuminen ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta. Niinpä söin ennen nukkumaanmenoa pari veristä C-vitamiinipommia, nappasin suuhuni Panadolin, hieroin Vicks VapoRubia kurkkuun (ulkopuolelle), puin villaisen kaulurin yöksi kaulaan ja painuin pehkuihin. Aamulla heräsin kuin ei mitään kurkkukipua olisi koskaan ollutkaan.

Elämä on riskejä täynnä

Aika moni on sairastellut flunssia, kovia ja pitkäkestoisiakin. Äitikin sairastui juuri kesken sädehoitojen, mutta onneksi hän säästyi kuumeelta ja hoidot saatiin loppuun. Rukoilen, että leikkaus ja muutama sädetyskerta riittäisivät ja äiti saisi tervehtyä kokonaan. Nyt tilanne näyttää hyvältä, ja äiti on ollut todella urhea ja positiivisella mielellä koko ajan.

Läheisen sairauden myötä omakin kuolevaisuus aina näyttäytyy uudella tavalla. Jos ei muuten, niin ymmärtää, että oma sairastumisen riskikerroin kasvaa. En kuitenkaan jää sitä miettimään, sillä elämä on riskejä täynnä. Jos jäisin niitä pohtimaan, voisin linnoittautua kotiini ja silti kompastua mattoon ja lyödä pääni pöydänkulmaan ikävin seurauksin. Tosin tuon kotiin linnoittautumisen olen jo pitkälti tehnytkin, vain eri syistä.

Talvimaisema Sirpalesaaren suuntaan.

Helsinkiin tulee yhä talvi

Tänään kuitenkin tein pitkän kävelylenkin lumisessa Helsingissä. Mietin siinä, miten jotkut ovat jo vuosia ennustelleet, ettei Helsinkiin enää tule kunnon talvia eikä lunta, kun on se ilmastonmuutos. Ei se ilmastonmuutos ainakaan Helsingin säätiloissa näy, sillä Helsingissä on toistaiseksi ollut aivan säännöllisesti hyvin tyypillinen suomalainen talvi. Tänäkin vuonna on ollut pitkään sekä kovia pakkasia että nyt jo pari päivää jatkuvaa lumisadetta. Mutta niitä vääriä profeettojahan on tietysti aina ollut aivan ajanlaskun alusta lähtien.

Valkoinen talvimaisema merelle päin Uunisaaresta, kun horisonttia eri erota.

Merikin on niin valkoisena lumesta, ettei horisonttia erota.

Merenrannassa oli niin valkoista sekä maalla että merellä, ettei horisonttia erottanut. Oma uimaranta on ollut jo pari kolme viikkoa niin paksussa jäässä, että odottelen maalis-huhtikuuta päästäkseni jälleen uimaan. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ilman talvea kevät ei olisi niin mukava. Eikä ollenkaan niin odotettu.

Omenapiirakkapäivä

Sunnuntai 1.2.2026

Helmikuu tuli hetkessä, kun tuntuu, että vasta vietettiin joulua. Mutta tässäkin kuussa riittää jos jonkinlaisia pullajuhlia, jos niin haluaa. Ensi viikolla saadaan syödä runebergintorttuja, ja parin viikon kuluttua on laskiaispullien aika. Ollakseni rehellinen, kahviteltiin jo pari viikkoa sitten laskiaispullilla, kun kävin anoppia moikkaamassa. Olin luvannut viedä mukana hänen pyytämänsä leivokset, mutta leipomon hylly notkui jo laskiaispullista, joiden houkutusta en voinut vastustaa. Kermavaahto maistuu joskus vähän liiankin hyvin.

Tänään leivoin itsekin pitkästä aikaa. Kaunis talvinen päivä auringonpaisteineen antoi virtaa puuhasteluun. Tietty sen energian olisi voinut käyttää myös ulkoiluun, mutta tänään teki mieli tehdä sisähommia, kun kuulin uimakaverilta, että tuuli on parinkymmenen pakkasasteen päälle jäätävä.

Vanhan reseptikirjan sinivalkoruudullinen kansi.

Tänään tarvitsin pitkästä aikaa vanhaa reseptikirjaa.

Vanha reseptikirja

Kaivoin jopa vanhan reseptikirjan esiin. Sitä ei juuri enää tarvitse, sillä reseptit löytyvät nykyään helpoiten netistä. Mutta aina on joitakin perittyjä ohjeita, jotka kulkevat suvussa, ja sellaisia olen säilönyt reseptikirjaan.

Ostin viikolla pussillisen edullisia omenoita, joten tein anopilta saadun reseptin mukaan omenapiirakkaa. Ohje on maailman yksinkertaisin, ja siksi siitä tykkäänkin. Kuten kaikki tietävät, kärsivällisyyteni, tai taitoni, eivät riitä monimutkaisiin ja -vaiheisiin operaatioihin keittiössä. Mitä helpommin syntyy jotakin hyvää, sen parempi.

Keittiöhommien parhaat hetket

Keittiöhommissa paras hetki tulee aina lopussa. Se on se on syöminen. No, leipoessa on myös välihetkensä – kun saa nuolla vispilöihin takertuneen taikinan. Se hupi viehättää vielä tässäkin iässä.

Kyseinen piirakka tehdään kahteen pyöreään foliovuokaan, joten toisen voi helposti vaikka pakastaa myöhempää tarvetta varten. Toki ohjeen voi tehdä myös yksittäiseen piirakkavuokaan. Jaan ohjeen tässä, jos haluat kokeilla.

Kaksi omenapiirakkaa foliovuoassa.

Liekö nämä omenapiirakat niin ruusuisen näköisiä, mutta hyvän makuisia ainakin.

Omenapiirakka

(kahteen pyöreään foliovuokaan)

100 g voita
1,5 dl sokeria

1 dl kermaa
2,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää ja vatkaa muut aineet voi-sokerivaahdon joukkoon. Kuori 2–3 omenaa ja pilko ohuehkoiksi viipaleiksi. Jaa taikina vuokiin ja asettele päälle omenaviipaleet. Ripottele päälle sokeria ja kanelia. Paista uunissa 200°C:ssa noin puoli tuntia.

Nauti kahvi- tai teehetkestäsi yksin tai ystävien seurassa!

Mortteli ja ikoni

Lauantai 31.1.2026

Kävin tänään vähän pakkailemassa tavaroita muuttoa varten. Onneksi en tällä kertaa omiani. Anoppi on muuttamassa palvelutaloon, ja kun tilat pienenevät reilusti, tavarasta on päästävä eroon ja mukaan otettavissakin riittää pakkailua. 

Hänellä on nyt jännät ajat, kun ympäristö muuttuu ja jatkossa saman katon alla, joskin kukin omissa asunnoissaan, asuu koko joukko ikäihmisiä ja uusia kasvoja. Olen rohkaissut häntä menemään uutta kohti avoimin mielin, sillä ei voi koskaan tietää, miten antoisaa aiempaa yhteisöllisempi elämä onkaan. Ja hän on yleensä hyvin seurallinen, vaikka väittääkin vielä tässä vaiheessa, että katselee mieluummin omassa huoneessa televisiota.

Tavaroita jakoon

Anoppi on jaellut tavaroita läheisilleen jo pitkin syksyä ja tiedustellut, kuka haluaa minkäkin taulun, astiaston tai kynttilänjalan. Jossain vaiheessa loppukesästä hän teki päätöksen myydä asuntonsa ja hakeutua palvelutaloon, josta pääsisi rollaattorin kanssa ulkoilemaankin. Nykyisestä asunnosta se ei raskaiden ulko-ovien ja portaiden vuoksi ole omin voimin mahdollista, vaikka muuten voimat riittäisivätkin. 

Asunto meni nopeasti kaupaksi ja palvelutalopaikkakin löytyi saman tien, joten nyt on jo täysi tohina päällä. 

Pakkasin tänään omalle pojalle pari laatikollista aarteita, ja toivon, että ellei hän ihan vielä, niin jossain vaiheessa kuitenkin ymmärtää arvostaa niitä. Tytär on jo hakenut omaan kotiinsa astioita ja esineitä, jotka varmasti ovat ihana muisto isoäidistä ja niistä monista hetkistä, kun on yhdessä nautittu milloin isoäidin tekemää konjakkikakkua, milloin rapuja tai kohoteltu maljoja eri juhlapäivinä. 

Nyt sellaiset hetket muuttavat muotoaan.

Metallipintainen ikoni ja metallinen mortteli.

Muistoja, joilla on merkitystä.

Metalli-ikoni

Minäkin sain kantaa kotiin pari esinettä, jotka muistuttavat sekä anopista että jo pian poikamme syntymän jälkeen menehtyneestä appiukosta. Olen aina pitänyt anopin seinällä olleesta metallipintaisesta ikonista, jonka hän on joskus hankkinut Puolasta, ja tänään hän halusi antaa sen minulle. En ole mikään Marian palvoja tai kuvien palvoja ylipäänsä, mutta taulu on yksinkertaisesti muisto pitkiltä yhteisiltä vuosilta. Liittoni on hajonnut kauan sitten, mutta anoppi on ollut elämässäni kohta paria kuukautta vaille 30 vuotta. Se on pitkä aika, ja merkittävää siinä on, että suhde on vuosien mittaan vain parantunut ja lähentynyt.

Metallinen mortteli

Appiukon ja hänen elämäntyönsä perua taas on painava metallinen mortteli, jolla pääsen murskaamaan rosépippureita joululohen mausteeksi. Appi oli mm. meijeriventtiilejä ja armatuureja sekä jossain vaiheessa myös hiihtohissejä valmistaneen yrityksen toinen perustaja. Yritys oli aikanaan huomattava metallialan viejä ja sai 70-luvulla mm. presidentin vientipalkinnon. Saamani mortteli on kyseisen yrityksen valmistama ja siksi arvokas muisto. 

Ihailin aina kovasti appeani. Hän oli yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti valveutunut ja hänen kanssaan saattoi käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja oppia joka kerta jotain. Oli sääli, että ehdin tuntea hänet vain pari vuotta ennen hänen kuolemaansa.

Apen hautajaisten jälkeen uurnanlaskupäivänä hänen sisarensa kertoi kuitenkin ilouutisen. Vaikka en ollut sitä tiennyt, appi oli lukenut Raamattua ja sisaren mukaan tullut uskoon vain vähän ennen menehtymistään. Kun sen kuulin, tuosta päivästä jäi mieleen valo ja miten kirkkaasti ja lämpimästi aurinko paistoi talvihangella.

Sydänvaivoja

Maanantai 19.1.2026

Sydän meinaa tykytellä turhan tiuhaan. En ole palavasti rakastunut, eikä minulla myöskään ole romantiikkaan liittyviä sydänsuruja. Ehkä on jotakin, mikä sydäntä surettaa, mutta romanttista se ei luonteeltaan ole. Stressiä voisi kuulemma yrittää välttää, mutta kun en oikeasti koe olevani stressaantunut – paitsi ehkä jatkuvasti naapurista kuuluvista äänistä. 

Mutta joulun jälkeen on ollut poikkeavia tuntemuksia ja huonoa oloa. Kotikäyttöinen verenpainemittari näyttää ihan normaaleja verenpaineita, mutta vähän epäsäännöllistä sykettä. Ja tänään EKG:ssä näkyi myös jotain eteisperäistä lisälyöntiä. Näyttäisi kuitenkin olevan harmitonta. Vähän vielä tutkitaan, mutta lähinnä perusjuttuja.

Sydän sukurasitteena

Lähisuvussa on kuitenkin useitakin sydänvaivaisia. On ollut sydänkohtauksia ja pallolaajennuksia, kai ohitusleikkauksiakin. Verenpainetautia on useammallakin, ja äidin isä menehtyi aikanaan yhtäkkisesti sydänkohtaukseen. Se oli silloin järkytys, kun toinen pappa oli samaan aikaan sairaalassa heikossa hapessa. Vaarit lähtivät sitten lopulta kahden päivän välein.

Nainen kävelee iltapimeällä polkua pitkin Uunisaaressa.

Iltakävelyt tekevät hyvää, eivätkä sydämentykytykset haittaa.

Olen pitänyt itseäni suhteellisen hyväkuntoisena ja perusterveenä, mutta eipä tässä tietenkään enää mitään eilisen teeren poikia olla. Ikää kun tulee, riskit kasvavat väkisinkin, jos on vielä vähän sukurasitettakin. En vain ole kauheasti sellaisia pohdiskellut, vaikka niistä välillä ystävien kanssa vitsaillaankin. 

Me ihmiset tahdomme olla sellaisia, että vakavat sairaudet, tapaturmat tai onnettomuudet eivät koskaan koske juuri meitä, vaan ehkä niitä muita. Tiedämme, mitä kaikkea maailmassa ja ympärillä tapahtuu, mutta suljemme itsemme helposti suojaisaan kuplaan, jonne ”paha” ei pääse, vaikka se todellisuudessa välillä pääseekin. 

Kahvinjuonti koetuksella

Kukaan ei ole immuuni koetuksille, olipa kyse sitten sairauksista, pikkuvaivoista tai suuren luokan menetyksistä. Ratkaisevaa on sitten aina lopulta se, miten me koettelemuksiin suhtaudumme ja niiden kanssa elämme. Kukaan ei niitä itselleen halua, vaikka uskovina usein sanotaankin, että koetusten kautta on päästy siihen ja tuohon voittoon. Tai että koetukset ovat opettaneet niin paljon tai ovat juuri niitä asioita, joista eniten voi todistaa Jumalan suuruudesta. Ne ovat niitä jälkikäteispuheita, kun pahin kenties on helpottanut tai tilanne ei ainakaan juuri ole päällä. Mutta ei niitä koetuksia kukaan itselleen toivo, sillä ne ovat raastavia, olipa uskossa tai ei. 

Siitä huolimatta totuus on, että koetukset opettavat, vetävät Jumalan läheisyyteen ja voivat kääntyä jopa suureksi iloksi. Niin on käynyt itsellekin.

Varmaan näillä sydämentykytyksilläkin jokin tarkoituksensa on. Jos ei muuta, niin ainakin kahvin juontia on pitänyt vähän hillitä, sillä sitä juodessa vasta tykyttääkin. Olen sanonut, että kahvi on ehkä ainoa todellinen addiktioni, josta en luovu, ellei ihan pakko ole. Saattaa olla, että pakko kolkuttelee jo ovella.

Valotaidetta lumipyryssä

Sunnuntai 11.1.2026

Helsingissäkin eletään juuri nyt kunnon talvea. On lunta, pakkasta kymmenestä viiteentoista astetta ja päälle jäätävä tuuli. Eilen vielä pyrytti kunnolla pitkin päivää.

Odottelin illan pimenemistä, ennen kuin lähdin ulos. LUX Helsinki -valofestivaali pyörähtää aina käyntiin vasta iltapimeällä, kun valoteokset pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. 

Kaupungilla marssivat toppavaatejoukot

”Luxilaisia” ei voinut olla erottamatta kaupungilla. Paksuihin hupullisiin toppatakkeihin, kintaisiin ja tuhteihin kenkiin pukeutuneet massat vaelsivat aina tiettyyn suuntaan erotuksena kevyemmin ja tyylikkäämmin pukeutuneista kaupunkishoppailijoista. Mutta oli ihanaa nähdä ihmisiä liikkeellä, nauttimassa taiteesta kirpeässä pakkasessa ja lumipyryssä. Lumi narisi jalkojen alla ja ihmiset olivat kaiken kaikkiaan hyväntuulisia. Puheensorinassa kuuli ihmisten jakavan ajatuksiaan esillä olleista teoksista. 

Ruttopuiston valotaidetta LUX Helsinki -festivaaleilla.

Ruttopuiston ja Vanhan kirkon valaistuksen äärellä saattoi sanoa vain ”vau!”.

Lähimpänä kotoa olevat teokset kiersimme katsomassa ystävän kanssa jo pari iltaa sitten, ja eilen käytiin läpi sitten puuttuvia eli Erottajan, Kansalaistorin ja Narinkkatorin teoksia. 

Mielikuvituksia elämästä

Kiasman seinään heijastettu munanmuotoinen Mielikuvituksia-teos oli kaunis. Taiteella on kiinnostava lumovoima. On vaikea sanoa, mitä se tarkalleen on, mutta jokin vain pysäyttää tiettyjen teosten äärelle. Mielikuvituksia antoi jokaiselle vapauden kuvitella mielessään, mikä sen sanoma on. Ystävä näki siinä elämän kulun; minulle tuli mieleen kalevalainen sotkan muna, tuo alkumunan myytti, josta elämä myytin mukaan syntyi ja maailma luotiin.

Mielikuvituksia-valoteos Kiasman seinää vasten.

Mielikuvituksia-teos sallii jokaisen kuvitella mielessään, mitä teos haluaa sanoa.

Voittajina mielissä säilyivät edelleen Ruttopuiston valaistut puut ja lumeen rakennetut sienirihmastot sekä Hietalahden torin laidassa vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen seinää valaisseet teokset. Jälkimmäisessä musiikki oli niin jykevää, että iho oli kananlihalla monessa kohtaa.

Ruoka on enemmän kuin ravintoa

May Every Child Be Fed -valoteos punaista tiiliseinää vasten.

Anni Laukan herkkä teos May Every Child Be Fed muistuttaa, että kaikkialla maailmassa lapsilla ei ole mahdollisuutta saada ruokaa, rakkautta tai huolenpitoa.

Hietalahden torilta bongattiin myös herkkä seinään heijastettu varjokuva, jossa äiti syötti lastaan. Jokainen muistaa lapsuudesta, miten sormia oikein asettelemalla heijastettiin seinälle varjokuvana esim. jäniksen hahmo. Kuvioita oli varmasti muitakin, mutta jänis on ainoa, jonka osasin tehdä ja jonka muistan. Hietalahden valoteos oli tehty samalla periaatteella. Se vain oli rakennettu lusikoista, haarukoista ja veitsistä, ja oli siis vaatinut huikeaa taidokkuutta ja tarkkuutta. Teos meni kolmen kärkeen heittämällä!

Teoksen kuvaus oli myös kaunis ja ajatuksia herättävä:

Kovista arjen esineistä syntyy pehmeä, lämmin hetki – muistutus siitä, että ruoka on enemmän kuin ravintoa; se on huolenpitoa, rakkautta ja yhteyttä.
– Anni Laukka (FI): May Every Child Be Fed

Miten totta ja kauniisti sanottu!

Sisään vain pyhäpuvussa?

Menetkö sinä aina seurakuntaan pyhäpuvussa? Puet päällesi jotain vähän arjesta poikkeavaa, siistimpää, jotta näytät hyvältä? 

Entä pukeudutko myös henkisesti pyhäpukuun, kun menet seurakuntaan? Kätket hymyn ja reippauden taakse senhetkisen tuskan ja kivun, jonka syynä voi olla vaikea elämäntilanne, ihmissuhdeongelmat, rahavaikeudet, sairaus tai läheisen kärsimys? Saatat ajatella, että ei pidä rasittaa muita omilla ongelmillaan, tilaisuus ei ole sopiva omien huolien esiin tuomiseen tai että haluat vain näyttää sinulla menevän yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin (ainakin ulkoapäin katsoen).

Turha ja tarpeellinen pyhäpuku

Molemmat ovat turhaa pukeutumista, vaikka sinänsä onkin ihan ok laittaa päälleen jotain vähän parempaa, kun haluaa osoittaa kunnioitusta tilaisuutta, muita ihmisiä tai erityisesti Jumalaa kohtaan. Mutta Jumala ei edellytä meiltä tiettyä ulkoista olemusta tai tietyn roolin ottamista, jotta voisimme lähestyä, kunnioittaa ja palvoa Häntä. Hän on nähnyt meidät kaikessa – jokaisessa meille epäedullisimmassakin tilanteessa, sillä Häneltä mikään ei ole salassa. Seurakuntaan ei myydä pääsylippuja, joiden edellytyksenä on pukukoodi.

Mutta Raamattu kertoo kylläkin tapauksesta, jossa juhliin tulija heitettiin ulos, koska hänellä ei ollut yllään ”pyhäpukua”. Kuninkaan pojan häissä kuningas löysi pöytävieraan, joka ei ollut pukeutunut häävaatteisiin ja ihmetteli, miten tämä oli ylipäänsä päässyt sisään. Sen seurauksena miehen jalat sidottiin ja hänet heitettiin uloimpaan pimeyteen (Matt. 22:11–14).

Kyse ei kuitenkaan ollut vääränlaisesta smokista, frakista tai pikkutakista, vaan vaatteesta, jonka ihminen saa uudestisyntymän yhteydessä Herraltaan. Silloin meidän päällemme tulee Jeesuksen puhdas vanhurskaus. Se tekee meistä uusia luomuksia, joka korvaa vanhan ihmisen ja synnin häpeän. Tulevalle Karitsan hääaterialle on siis olemassa ”pukukoodi”, jonka voi täyttää vain, jos uskoo Jeesukseen. Muille ovet pysyvät kiinni.

Kasvoille puettu naamio

Entä sitten se naamio, jonka ihminen niin usein vetää kasvojensa peitteeksi mennessään seurakuntaan? Se se vasta turha on. Rooli, jota kuvittelemme meiltä edellytettävän. Ei Jeesus tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Siksi on myös turhaa ja surullista, että niin moni kantaa yksin taakkojaan seurassa, jonka pitäisi olla heijastumaa Jeesuksen rakkaudesta.

Moni on kuitenkin joutunut kokemaan, että omalle surulle, epävarmuuksille, epäilyille ja vaikeuksille ei ole seurakunnassa tilaa tai tilaisuutta, jossa niitä jakaa. Jostain syystä ei löydykään niitä, jotka antaisivat syödä kun on nälkä, juoda kun on jano, vaatettaisivat, kun on alaston tai tulisivat käymään, kun on sairas. Aito veljeys ja sisaruus jää taputukseksi olalle ja lupaukseksi rukoilla, että jospa sinulla kohta helpottaisi. Siksi voi olla helpompi olla hiljaa ja hymyillä kysyttäessä, aivan kuin kaikki olisi hyvin.

Seurauksena on, että pahimmillaan seurakunta näyttäytyy hyvinvoivien ja alati hyväntuulisten yhteisöltä, jonka uumenissa kuitenkin kytee ahdistusta, teennäisyyttä, kyräilyä ja pelkoja. Valkeuden ulkokuori, jonka sisällä on jotain aivan muuta, aiheuttaa suorituspaineita ja luo ilmapiirin, jossa heikkoutta ei katsota hyvällä kuin korkeintaan juhlapuheissa.

Meitä on kuitenkin ohjeistettu kantamaan toistemme kuormia, jotta täyttäisimme Kristuksen lain (Gal. 6:2; 33/38). Se edellyttää sekä rohkeutta tunnustaa avuntarpeensa että valmiutta uhrata omaa aikaa ja voimavaroja rinnalla kulkemiseen ei vain iltarukouksissa, vaan myös konkreettisesti läsnä ollen.

Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.
(Matt. 11:28–30; 33/38)

Virheet pelottavat, LUX ihastuttaa

Torstai 8.1.2026

Tulevaisuuden miettiminen on pelottavaa. Sen olen saanut huomata tänään. Kävin eilen katsomassa uutta asuntoa, johon ihastuin. Ylin kerros, lasitettu parveke, enemmän tilaa, vuokranantaja, joka tuntui aidosti huolehtivan asunnosta ja halusi myös tehdä parhaansa, että vuokralainen viihtyisi. Silti edes sen päätöksen tekeminen, ilmaisisinko vuokranantajalle haluavani asunnon, tuntui vaikealta. Sehän ei edes tarkoita, että juuri minä saisin asunnon, vaikka tiesin toki, että meitä vaihtoehtoja oli ja on tällä hetkellä vain kaksi.

Lux-valoteos Ruttopuistossa.

Käytiin eilen ystävän kanssa katsomassa lähimpiä LUX-installaatioita. Ruttopuiston valoteos oli aivan huikea!

Virheellinen valinta

Mutta uuteen astuminen tuntuisi juuri nyt erityisen jännittävältä, jopa pelottavalta. Mietin, mikä siinä jopa ahdistaa, sillä mahdollinen uusi asunto ei ahdistanut, vaan tuntui erinomaisen hyvältä vaihtoehdolta verrattuna nykyiseen. 

Niin, nykyinenkin oli toki alussa hyvältä tuntunut valinta, mutta arki on osoittanut valinnan virheeksi. Kuulen ja joudun haluamattani kuuntelemaan kaiken, mitä minulle vieraat ihmiset tekevät: huudot, leikit, itkut, kävelyt, juoksut, aamuheräämiset, yölliset nautinnot. Minä en nauti. Nyt olen myös oppinut kantapään kautta, että ei koskaan enää koulun viereen. Välitunneilta kantautuva ääni on kaikkien ympäröivien talojen keskeltä nousevana infernaalinen.

Virheellinen kaipuu virheettömyyteen

Ehkä tulevassa pelottaa juuri se, että teen tälläkin kertaa virheen. En haluaisi tehdä virheitä. Se on muuten yksi suurimmista virheistäni, sillä virheetöntä ihmistä ei olekaan. On raskasta edes yrittää olla virheetön, sillä aina kun tekee virheen, soimaa itseään ja valintojaan tai tekemisiään, jopa omaa olemustaan ihmisenä. Se on raskas taakka.

Tiedän kyllä tänä päivänä suunnilleen, mistä pyrkimys virheettömyyteen juontaa. Useimmille meistä tapahtuu lapsuudessa jotain, mitä kantaa mukanaan vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. Ja turhan usein se ei ole kovin hyvä kantamus. Silti, vaikka tiedän, mistä typerä taipumukseni johtuu, en saa karistettua sitä itsestäni. Olen kyllä yrittänyt ottaa rennosti ja ajatella, kuten poikani eilen mainitsi, että ”me teemme valintoja, ja osa niistä on virheellisiä, ja sitten teemme uusia valintoja”, mutta kun haluaisin onnistua aina kerralla ja mielellään mahdollisimman hyvin, jopa täydellisesti. 

Hietalahdentorin LUX-valoteos.

Myös Hietalahdentorin valoteos oli upea. Kuvassa vain häivähdys siitä.

Uusi suunta on useimmiten mahdollinen

Todellisuudessa, kun suunnitelma A menee mönkään, voi useimmiten ottaa käyttöön suunnitelman B. Ja kun tekee virheen, harvoin kyse on aivan maailmaa kaatavasta virheestä. Yleensä sen kanssa voi elää, tai ainakin voi ottaa uuden suunnan. 

Nyt haluaisin ottaa uuden suunnan siihen uuteen asuntoon ja uuteen kaupunginosaan. Jos se jostain syystä jossain vaiheessa osoittautuisi virheeksi, aina on mahdollisuus kääntyä toiseen suuntaan. 

Ja jos ovi uuteen asuntoon ei tällä kertaa aukea, niin sitähän sanotaan, että Herralla on silloin jotain vielä parempaa odottamassa. Pidän siitä kiinni.

Ei mitään uutta länsirintamalta

Lauantai 3.1.2026

Joulukuuseni ei tänä vuonna kestänyt loppiaiseen saakka, vaan kyllästyi toissa iltana ja ravisti neulasensa lattialle hetkessä. Siivosin sen sitten eilen roskakatokseen odottamaan kuljetusta polttopuuksi. Tosin se oli niin pieni, ettei sen puu paljon lämmitä. Mutta tulipahan samalla imuroitua koko kämppä, niin että tälle päivälle, jonka olin varannut siivoukseen, jäi lopulta vain vessan ja pyykkien pesu. Pyykkiä onkin riittänyt, ja neljäs ja viimeinen koneellinen pyörii vielä.

Muuten ei mitään uutta länsirintamalta, kuten Erich Maria Remarquen kirjan nimikin sanoo. Vaikka ehkä tämä lähiseutuni on enemmän etelärintamaa. Remarquen kirja Im Westen nichts Neues on muuten kirjahyllyssäni, mutta en ole sitä tähän päivään mennessä lukenut. 

Käyttämättömät vaatteet ja kirjat

Kirjoja kun hankin, niin jostain syystä osa jää aina lukematta hyllyyn. Mutta ne ovat vähän kuin käyttämättömäksi jääneet vaatteet. Niitä ei saa vietyä kierrätyslaatikkoon, kun miettii, jospa kuitenkin vielä joskus tarvitsisin. 

Vaatteiden osalta niin harvemmin käy, mutta kirjojen puolesta tulee kylläkin joskus otettua pitkään hyllyssä lukemattomana seissyt kirja esiin, ja sillä hetkellä se sitten yleensä puhutteleekin. Se on vain odottanut oikeaa aikaansa.

Tuo Länsirintamalta ei mitään uutta on muuten sodanvastainen kirja, joka kertoo saksalaissotilaiden traagisista kohtaloista ensimmäisen maailmansodan aikana. Aihe voisi olla ajankohtainen, sillä sotaa tuntuu puheenaiheena tulevan joka tuutista. 

Valaistu joulukuusi Senaatintorilla tuomiokirkon edustalla.

Oma kuusi lähti autuaammille maille, mutta Senaatintorin kuusi on edelleen upea etenkin iltavalossa. Kuva uudenvuodenpäivän iltakävelyltä.

Kaikki uhkuu sotaa

Media herkuttele pelottelemalla ihmisiä sodan uhkalla ja kertomalla kaikki mahdolliset tietoon tulleet yksityiskohdat, jotta kukaan ei uskaltaisi elellä turhan huolettomasti. Ja sitten taas tekopyhästi ihmetellään, miksi ihmiset eivät satsaa tulevaisuuteensa, sijoita tai tee hankintoja, masentuvat vain ja kärsivät ahdistuksesta.

Presidentti ravaa pitkin maailmaan neuvotteluissa aivan kuin oma maa olisi sodassa, eikä unohda mainita Ukrainaa sen paremmin itsenäisyys- kuin uudenvuodenpäivänäkään suun avatessaan. Ensin muistuttaa sodan uhasta toistuvasti ja sitten muka rauhoittelee, ettei tässä mitään hätää. 

En pidä sellaisesta retoriikasta. Enkä pidä siitäkään, miten rehvakkaasti Suomen valtiojohto nokittelee Venäjän suuntaan. En ole mikään suomettumisen kannattaja, putinismista puhumattakaan, mutta diplomatia on eri asia. ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa”, sanotaan Sananlaskuissakin (25:11; RK). Tarvitaan viisautta, ja tarvitaan oikea-aikaisuutta, kun jotain lausutaan, mutta omissa korvissani Suomen valtiojohto kuulostaa välillä kovin ylimieliseltä.

Kirjan "Im Westen nichts Neues" (Länsirintamalta ei mitään uutta) kansi.

Olisiko vihdoin oikea hetki lukea kauan hyllyssä seissyt Erich Maria Remarquen sodanvastainen kirja ”Im Westen nichts Neues”? Kansi on jo vähän vääntynyt, sillä pari kertaa olen aloittanut, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle.

Kehen tai mihin turvata?

Naapuri on kuitenkin arvaamaton, eikä minulla ainakaan ole kovin ruusuisia kuvitelmia tilanteesta, jos vihainen karhu päättäisi astua rajojemme yli. Joku voi luottaa naapuriapuun, EU:hun, Natoon tai Yhdysvaltoihin, mutta minulla ei sellaista luottoa ole. Trumpin temppuilu on jo osoittanut, että yhteenkään ”liittolaiseen” ei välttämättä ole luottamista, jos kova paikka tulee. Voi muistella historiaa ja menneiden sotien tilanteita tai vaikka sitä, miten Ukrainaa on tuettu. Sota jatkuu kohta viidettä vuotta eikä rintamalla juuri ole nähty ukrainalaisten rinnalla muiden maiden sotilaita. 

Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.
– Ps. 20:8; 33/38

Senpä vuoksi omalla kohdallani ainoa turva on rukoille, että Jumala varjelee Suomen rajat niin kuin Hän on tehnyt viimeiset vuosikymmenet. ”Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.” (Ps. 20:8; 33/38) ”Herra auttaa voideltuansa, vastaa hänelle pyhästä taivaastansa, auttaa häntä oikean kätensä voimallisilla teoilla.” (Ps. 20:7; 33/38). 

Kun turva on Jumalassa, ei tarvitse pelätä, eikä tarvitse edes kuunnella jatkuvaa sodalla pelottelua. Mutta Remarquen kirjan voisin silti jossain vaiheessa lukea, ihan vain sodanvastaisuuden vuoksi.