Olenpa ollut taas laiska kirjoittelemaan. On tullut iltaisin nautittua mieluummin kauniista alkukevään illoista. Ollaan kävelty ystävän kanssa monena iltana lähisaarilla Uunisaaressa, Liuskasaaressa ja Sirpalesaaressa. Nyt saariin pääsee vielä Uunisaaren siltaa pitkin, mutta se nostetaan taas ensi viikolla pois veneiden tieltä, kun veneilykausi käynnistyy kunnolla.

Iltanäkymä Uunisaaresta kohti Ullanlinnaa.

Kesällä saarissa tulee käytyä harvemmin, kun niihin pääsee vain lautalla. Lautalle eivät käy edes HSL:n liput, joten hinta on aika paljon arvokkaampi ja siksi tulee mieluummin käveltyä ilmaisilla ilmansuunnilla.

Saarten rauha ja maisemat häikäisevät

Saarilla maisemat ovat häikäisevät. Meri ympäröi kaikkialla, ja iltaisin kun tuuli on usein jo tyyntynyt, laineiden rauhallinen loiske rantakiviin rauhoittaa ihmeellisesti. Ystävän kanssa usein vain istutaan (kylmällä) kalliolla ja tuijotetaan pitkään merelle. Ihan hiljaa. Parasta on se rauha ja hiljaisuus. 

Ystävän kanssa ihaillaan usein vain kallioiden muotoja kuvioita, jotka luonto on muovannut vuosien mittaan.

Ihaillaan myös kallioiden kuvioita. Ne ovat muodostuneet vuosien myötä, kun tuulet ja vesi, lumi ja jää ovat vuoroin tai yhdessä kuluttaneet niiden pintaa. On ohuempia ja leveämpiä viivoja, kaarevia ja suoria, vaaleita ja punertavia. Kallioilla ja kumpuilevilla alustoilla taiteilu tekee hyvää kropalle ja erityisesti selälle, kun joutuu vähän tasapainoilemaan.

Lokkien reviirillä

Lokeista en tykkää, mutta saarilla ne ovat omalla reviirillään. Sinne ne kuuluvat, eivät Kauppatorille jäätelöitä ryöstelemään tai talojen katoille kirkumaan, niin ettei aamuyöstä saa enää unta. Pahinta kirkuminen on etenkin niiden pesimäaikaan. Puolustavat poikasiaan kai. Mutta rannan läheisyydessä asuessa niihin on ollut pakko tottua, sillä niitä on joka paikassa.

Näkymä Sirpalesaaresta Eiraan. Agricolan kirkon torni pilkistää talojen keskeltä.

Sunnuntailounas

Sunnuntaipäivien uudeksi rutiiniksi on muodostunut palvelutalon lounas anopin seurassa. Kävelylenkit anopin luo eivät enää onnistu, sillä matka piteni reilusti entisestä ja kestää nyt bussilla nelisenkymmentä minuuttia. Mutta pääsen kotoa perille asti samalla bussilla, joten matkan voi hyvin käyttää lukemiseen, kun ei tarvitse vaihtaa välinettä moneen kertaan. Kirjan kanssa aika kuluu hujauksessa.

Olen muutenkin pyrkinyt vähentämään kännykän skrollausta ja tarttumaan sen sijaan kirjaan, sillä huomasin, että kännykän näytöstä on tullut turhan rakas. Kirjat kehittävät, rauhoittavat ja raastavat silmiäkin vähemmän kuin kännykän näytöllä pyörivät lyhytvideot tai uutisten näköalaton negatiivisuus. Sillä juuri muuta en kännykästä ja sosiaalisesta mediasta enää seuraa. 

Tällaiset tyynet iltamaisemat rauhoittavat – toisin kuin Hesarin tai minkään muunkaan median aina negatiiviset uutiset.

Uutiset on huonoa ruokaa

Otin pitkästä aikaa Hesarista lyhyen tilauksen, mutta jouduin toteamaan parissa päivässä, etten enää kykene lukemaan uutisia kuten ennen. Ne ovat pelkkää tuskaa, vastakkainasettelua, tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta tai ihmisen ahneudesta. Mitään niistä en elämääni kaipaa. Koska uutisarvoa on vain huonoilla uutisilla, hyvää on etsittävä jostain muualta kuin lehtien sivuilta. Onneksi jokaisella on valta päättää, millä itseään ruokkii.

Vanhan sanonnan mukaan nenän kutina tarkoittaa, että joku ajattelee sinua. Ehkä niinkin, mutta nyt nenä kutisee keväästä. Katupöly alkaa taas vaivata, kun viikossa lumet ovat lähteneet sulamaan vauhdilla ja katukiveykset ovat paljastuneet.

Vielä viikko sitten oli Kamppiin pyrkiessäni hypättävä vastoin tapojani bussiin, kun kävely oli niin vaivalloista. Yön ja edellispäivän sateen jäljiltä katujen kulmissa oli jättimäiset järvet ja sohjoa siellä täällä, ettei jalkaisin ollut helppo löytää kulkureittiä. Sen lisäksi jalkakäytävillä oli esteitä muutaman kymmenen metrin välein, kun lunta joko putoili katoilta tai sitä pudoteltiin.

Vaan nyt saa taas kulkea kesäkengissä. Lumi on kaduilta sulanut, ja monin paikoin jalkakäytävät on jo siivottu hiekoitussorasta, mikä on varma kevään merkki. Jes! En pane pahakseni. 

Maaliskuussa 2023 meri oli jo sula. Tänä vuonna täytyy vielä odotella, että pääse aaltoihin.

Luulin osaavani kirjoittaa

Jostain syystä tänä vuonna tuntuu, että talvi meni nopeasti siitäkin huolimatta, että myös Helsingissä talvi oli harvinaisen kylmä ja runsasluminen. Ehkä aika on kulunut vauhdilla, koska olen työstänyt innostavaa kirjoitusprojektia, joka alkaa olla hyvässä vaiheessa. 

Projekti on ollut itselleni uudenlainen ja entisiä vaativampi. Olen joutunut huomaamaan, miten vaikeaa ja vaativaa kirjoittaminen on. Olin luullut, että osaan kirjoittaa, ja toki jossain mielessä osaankin, mutta arvostukseni todella hyviä kirjoittajia kohtaan on noussut eksponentiaalisesti.

Kantakaupungissa voi jo liikkua kesäkengissä. Ethän tule takatalvi!

Verbaalinen kyvykkyys ihastuttaa

Olen aina ihaillut oivaltavaa verbaalista kykyä, sanavalmiutta, luovia ilmaisuja ja sujuvaa rikasta kieltä. Nyt ihailen entistä enemmän myös sitä, että joillakin riittää sanottavaa sivu toisensa jälkeen, aina kirjaksi asti. Se vaatii sitkeyttä, asiaosaamista, pitkäjänteisyyttä, loogista ajattelua, hyvää muistia, mielen rikkautta ja monia muita ominaisuuksia, joita kaipaisin lisää itsellenikin. 

Minulla ei aina riitä sanottavaa, tai sitten ei ole halua sanoa mitään, jolloin kirjoittaminen hiipuu. On kerättävä vähän lisää elämää, luettava, katsottava ja kuunneltava, ja sitten voi taas sanoakin jotain. 

Ja viisas vaikenee

Antiikin filosofi Platon on kuulemma sanonut jotain sensuuntaista kuin että ”Viisaat puhuvat, koska heillä on sanottavaa; hölmöt, koska heidän täytyy sanoa jotain.”

Yritän kai siis minäkin olla mieluummin viisas kuin hölmö.

Lauantai 31.1.2026

Kävin tänään vähän pakkailemassa tavaroita muuttoa varten. Onneksi en tällä kertaa omiani. Anoppi on muuttamassa palvelutaloon, ja kun tilat pienenevät reilusti, tavarasta on päästävä eroon ja mukaan otettavissakin riittää pakkailua. 

Hänellä on nyt jännät ajat, kun ympäristö muuttuu ja jatkossa saman katon alla, joskin kukin omissa asunnoissaan, asuu koko joukko ikäihmisiä ja uusia kasvoja. Olen rohkaissut häntä menemään uutta kohti avoimin mielin, sillä ei voi koskaan tietää, miten antoisaa aiempaa yhteisöllisempi elämä onkaan. Ja hän on yleensä hyvin seurallinen, vaikka väittääkin vielä tässä vaiheessa, että katselee mieluummin omassa huoneessa televisiota.

Tavaroita jakoon

Anoppi on jaellut tavaroita läheisilleen jo pitkin syksyä ja tiedustellut, kuka haluaa minkäkin taulun, astiaston tai kynttilänjalan. Jossain vaiheessa loppukesästä hän teki päätöksen myydä asuntonsa ja hakeutua palvelutaloon, josta pääsisi rollaattorin kanssa ulkoilemaankin. Nykyisestä asunnosta se ei raskaiden ulko-ovien ja portaiden vuoksi ole omin voimin mahdollista, vaikka muuten voimat riittäisivätkin. 

Asunto meni nopeasti kaupaksi ja palvelutalopaikkakin löytyi saman tien, joten nyt on jo täysi tohina päällä. 

Pakkasin tänään omalle pojalle pari laatikollista aarteita, ja toivon, että ellei hän ihan vielä, niin jossain vaiheessa kuitenkin ymmärtää arvostaa niitä. Tytär on jo hakenut omaan kotiinsa astioita ja esineitä, jotka varmasti ovat ihana muisto isoäidistä ja niistä monista hetkistä, kun on yhdessä nautittu milloin isoäidin tekemää konjakkikakkua, milloin rapuja tai kohoteltu maljoja eri juhlapäivinä. 

Nyt sellaiset hetket muuttavat muotoaan.

Muistoja, joilla on merkitystä.

Metalli-ikoni

Minäkin sain kantaa kotiin pari esinettä, jotka muistuttavat sekä anopista että jo pian poikamme syntymän jälkeen menehtyneestä appiukosta. Olen aina pitänyt anopin seinällä olleesta metallipintaisesta ikonista, jonka hän on joskus hankkinut Puolasta, ja tänään hän halusi antaa sen minulle. En ole mikään Marian palvoja tai kuvien palvoja ylipäänsä, mutta taulu on yksinkertaisesti muisto pitkiltä yhteisiltä vuosilta. Liittoni on hajonnut kauan sitten, mutta anoppi on ollut elämässäni kohta paria kuukautta vaille 30 vuotta. Se on pitkä aika, ja merkittävää siinä on, että suhde on vuosien mittaan vain parantunut ja lähentynyt.

Metallinen mortteli

Appiukon ja hänen elämäntyönsä perua taas on painava metallinen mortteli, jolla pääsen murskaamaan rosépippureita joululohen mausteeksi. Appi oli mm. meijeriventtiilejä ja armatuureja sekä jossain vaiheessa myös hiihtohissejä valmistaneen yrityksen toinen perustaja. Yritys oli aikanaan huomattava metallialan viejä ja sai 70-luvulla mm. presidentin vientipalkinnon. Saamani mortteli on kyseisen yrityksen valmistama ja siksi arvokas muisto. 

Ihailin aina kovasti appeani. Hän oli yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti valveutunut ja hänen kanssaan saattoi käydä mielenkiintoisia keskusteluja ja oppia joka kerta jotain. Oli sääli, että ehdin tuntea hänet vain pari vuotta ennen hänen kuolemaansa.

Apen hautajaisten jälkeen uurnanlaskupäivänä hänen sisarensa kertoi kuitenkin ilouutisen. Vaikka en ollut sitä tiennyt, appi oli lukenut Raamattua ja sisaren mukaan tullut uskoon vain vähän ennen menehtymistään. Kun sen kuulin, tuosta päivästä jäi mieleen valo ja miten kirkkaasti ja lämpimästi aurinko paistoi talvihangella.