Suuria suunnitelmia

Lauantai 22.11.2025

Kun aamulla mielessä on liian monta asiaa, joita haluaisi tehdä, minulle käy välillä niin, etten saa tehtyä niistä yhtäkään. Se on varmaankin kyvyttömyyttä keskittyä olennaiseen tai yhteen asiaan ja jonkinlaista suuruudenhulluutta suhteessa omaan tehokkuuteen. 

Tänäänkin ajattelin, että käyn aamu-uinnilla, pidän normi aamuhartauden, siivoan asuntoni, käyn kaupungilla asioilla, kirjoitan blogipostauksen, kirjoitan erään hengellisen tekstin ja jatkan käsillä olevan kirjan kirjoittamista. Ja sitten myös lepäilen ja loikoilen, lueskelen ja katson jonkin elokuvan tai vaikka Chosen-sarjaa, jota olen seuraillut.

Kuvittelin taas liikoja itsestäni. Heräsin vasta kahdeksan aikoihin, kävin kylläkin uimassa ja vietin normi aamiaishetken Sanan ääressä, mutta sitten suunnitelma alkoikin pettää. Sain sentään vielä asuntoni siivottua, mutta tätä blogipostausta lukuun ottamatta kirjoitushommat ovat jääneet ajatuksen tasolle. Toisaalta muutamien ajatusten kirjoittaminen muistiin on aiemminkin osoittanut monen kirjoituksen alkusysäykseksi. Ne vain saattavat muodostua julkaistaviksi teksteiksi vasta aikojen päästä.

Joulukuusi ja jouluvalot Helsingin Keskuskadulla.

Joulu avattiin tänään Helsingissä, mutta tämä kuva on vuoden tai kahden takaa, kun joulu oli jo avattu.

Joulutuulahduksia

Tällä viikolla joulu on jo vähän tuulahdellut. Hesari kirjoitti juuri, että keskusta on ollut tänään aivan tukossa, kun joulukatu avattiin. Siinä mielessä on onni, että kaupungilla käynti jäi väliin, sillä joka minua yhtään tuntee, tietää, että vihaan tungosta ja väkijoukkoja. 

Tein kuitenkin pienen happihyppelyn Korkeavuorenkadulla ja Kapteeninkadulla. Tykkään siitä, kun kauppiaat reunustavat noiden katujen varrella aina joulun ajaksi ikkunansa valaistuilla havuköynnöksillä. Siinä on kivaa kodikkuutta ja lämmintä joulutunnelmaa.

Viikolla sain jo ensimmäisen joululahjani, kun äidin lähettämät ihanat villasukat saapuivat. Yhdet niistä ovat niin kauniit valkoiset, etten tiedä, maltanko edes vetää niitä jalkaani. Tulossa on kuulemma vielä aina maistuva muheva taatelikakku – joka jouluinen herkkulahja äidiltä.

Kolmet lahjaksi saadut villasukat.

Ihana joulusukkapaketti saapui jo hyvissä ajoin ennen joulua!

Joulusuunnitelmia

Yllätyksekseni lapsetkin tiedustelivat jo hyvissä ajoin joulun vietosta. Yleensä minä olen se, joka yritän saada selville heidän suunnitelmiaan ja odottelen vastauksia hyvä ettei aatonaattoon saakka. Oletin lasten olevan isänsä luona aattona ja katselin jo, että lähtisin jouluksi vaikka jonnekin idylliseen maatilamajoitukseen joulua viettämään. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään, sillä en löytänyt yhtään mielestäni idyllistä maatilamajoituspaikkaa. Tai sitten ne oli hinnoiteltu aivan yli oman budjetin, tai tarjolla ollut ohjelma bingoineen ja karaokeiltoineen ei oikein istunut omaan kuvitelmaani joulun vietosta.

Loppujen lopuksi jouluksi tarjoutui useampikin mahdollisuus. Miika jää tänä vuonna viettämään joulua ystäviensä kanssa Turkuun ja kutsui minutkin mukaan. Olisi kyllä kiva nähdä kerrankin joulurauhan julistus livenä paikan päällä. Mutta toisaalta se näkyy aika paljon paremmin televisiosta, ja vältän myös sen väentungoksen, jota niin vihaan. 

Vietän näillä näkymin joulua Mian ja Markuksen luona, kun hekin jäävät kaupunkiin ja heidän muut läheisensä ovat muualla. Tehdään vähän yhdessä jouluherkkuja ja sen päälle ei pelailla bingoa vaan lautapelejä, sillä fanitamme kaikki niitä. Aamupäivän aion olla kotosalla keitellen joulupuuroa ja nautiskellen joulurauhasta, luen jouluevankeliumia ja piipahdan kenties jouluhartaudessa. Ja kaikki nämä hienot suunnitelmat tietysti vain, jos Luoja suo. 

Kylmää kyytiä villasukissa

Tiistai 18.11.2025

Kylmää kyytiä, lukee osuvasti erään firman kylmäkuljetusautojen kyljessä. Samanlaista oli kyyti tänään pyöräillessäni meriuinnin jälkeen päin pohjoisesta puhaltavaa vastatuulta. Eilen ennustamani ensilumikin oli heittänyt vähäsen hippusiaan nurmille ja pyöräreitille.

Vesi tuntui kalseammalta kuin mitä paikalla ollut toinen uimari väitti. Muutaman vuoden kokemuksella sanoisin, että se oli kyllä kylmempää kuin kahdeksanasteista. Ainakin muilla rannoilla merivesi liikkuu Helsingissä jo viiden kuuden asteen lukemissa. Se oli minunkin perstuntumani (pardon my french!).

Pyörä on siis kai laitettava vähitellen talviteloille. Se on harmi, sillä pieni pyöräily virkistää niin mukavasti, mutta kun naama ei enää kestä. Varpaitakin vähän lenkkarien sisällä palelsi, vaikka oli villasukat jalassa.

Ensilunta nurmikolla ja kylmä merimaisema.

Eilen ennustamani ensilumi oli heittänyt vähäsen hippusiaan nurmelle.

Virkaten ja kutoen

Villasukista tulee mieleen yllätyksellinen kohtaaminen sunnuntaina, kun olin matkalla anopin jouluglögeille. Korkeavuorenkadulla nuori suomenruotsalainen perhe pysäytti ja kysäisi, onko ”virka” suomeksikin ”virkata”. Onhan se.

Siitä lähti spontaani keskustelu, jossa neuloimme ja kudoimme ja jaoimme kokemuksia äitien tekemistä villasukista samalla, kun kuljimme hetkisen yhtä matkaa kohti keskustaa. Oli ihana, avoin ja iloinen perhe! Toivon heille kaikkea hyvää.

Mainitsin heille, että lapsuudessa meillä päin Pohjanmaalla yleensä kudottiin sukkia, harvemmin neulottiin. Neulominen liittyi pikemminkin koneella tai käsin ompeluun. Sukkien kutominen on muuten mielenkiintoinen sukupolvikysymys. Tuntuu, että se on aina ikään kuin suvun vanhimman sukupolven harteilla. Olenkin iloinen, että äiti hoitaa meillä vielä sen, eikä minun ole tarvinnut lähteä muistelemaan, miten se kantapää tehtiinkään. Toisaalta, se voisi olla pitkästä aikaa hauskaakin puuhaa. 

Äiti hoitaa meillä sukkien kutomiset mallikkaasti. Juuri toissa viikolla laitoin menemään mittoja, jos vaikka saisin istuvat joulusukat. Palvelu on niin hyvää, että yleensä saa itse valita värinkin. Tänään jalassa lämmittävät harmaa-valkokirjavat, ja hyvin lämmittävätkin. Kiitos, äiti!

Kauden ensimmäiset

Maanantai 17.11.2025: Viikonloppuna nautin aamiaisesta uusien tuttavuuksien seurassa sekä kauden ensimmäisistä glögeistä tutussa seurassa. Poika kävi pikavisiitillä Helsingissä katsomassa ystäviensä kanssa Huuhkajien matsia Maltaa vastaan. Se ei päättynyt kovin hyvin, ja Pukkia kävi sääliksi, kun oli viimeinen kilpailullinen ottelu maaottelupaidassa. Mutta sellaista elämä on – voittoja ja tappioita.

Lue lisää

Minkä arvoisia muistot ovat?

Lauantai 8.11.2025: Muutama viikko sitten jouduin miettimään, minkä arvoisia muistot ovat. Mainitsinkin jossain aiemmassa kirjoituksessani, että jouduin lähettämään ulkoisen kovalevyn tietojen palautukseen, ja että se oli kallis palautus. Omaa huolimattomuutta, laiskuutta tai välinpitämättömyyttä oli se, miten olin varmuuskopioinnin hoitanut, mutta itse kovalevyn hajoaminen oli vain ikävien yhteensattumien summa. Tai muistutus omasta tyhmyydestä.

Lue lisää

Pyhäinpäivän ajelulla

Lauantai 1.11.2025

Kävin tänään pitkästä aikaa hautausmaalla, Malmilla. Veimme entisen apen haudalle kynttilän, kun on pyhäinpäiväkin. Samalla anoppi pääsi vähän ajelulle ja tuulettumaan, kun liikkuminen yksin kotoa ei nykyään rollaattorin kanssa enää onnistu. 

Toisinaan tulee kesäaikaan kierreltyä ihan vain nimiä kivissä katsellen Hietaniemen hautausmaalla, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Näen hautausmaat paikkoina, joissa on muistomerkkejä täällä eläneistä ihmisistä. He eivät enää ole täällä, mutta eivät he ole myöskään hautausmaalla. Siksi ajattelen, että voimme halutessamme muistella heitä missä vain, eikä kiven vieressä seisominen tee sitä merkityksellisemmäksi. Mutta sinällään kynttilöiden vieminen haudalle on kaunis tapa ja hautojen kynttilämeri iltapimeällä kaunis näky.

Syksyinen näkymä Malmin hautausmaalta.

Syksy näkyy Malmin hautausmaallakin.

Malmilla pisti vähän silmään, miten laiskoiksi ihmiset ovat tulleet. Pieni kävely ei tunnu maittavan, vaan autolla on päästävä hyvä ettei hautakiveen kiinni. Ymmärrän sen, että iäkkäät ja liikuntaesteiset viedään autoilla lähelle omaisen hautaa, mutta kovin vireiltä näyttivät monet autoistaan ulos loikkivat, kun autoja pyöri siellä täällä hautausmaa-alueella.

Vanhoilla hoodeilla

Haudoilla käynnin jälkeen ajelutettiin vähän anoppia, kun nyt saatiin hänet ulos asunnosta. Kierreltiin sattumoisin useammalla alueella, jossa olen itse asunut Helsingissä: Vuosaaressa, Roihuvuoressa ja Marjaniemessä. Kaikkialle oli rakennettu paljon uutta ja purettu vanhaa, mukaan lukien talo, jossa asuimme perheenä Marjaniemessä. Siitä tulee aina vähän haikea olo, vaikka en sitä taloa tai mitään muutakaan entistä asuntoa sinänsä kaipaa. Jokaisesta olen aina muuttanut uuteen kohteeseen innoissani siitä, mikä on edessä ja erilaista.

Vuosaaren Kallahdessa kävimme söpössä Villa Ullaksen kahvilassa. Omenamurupulla maistui kahvin kanssa. Vain ne typerät Halloween-koristeet olisi tehnyt mieli repiä alas. En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat ripustaa luurankoja, viikatemiehiä, pääkalloja ja noita-akkoja paikkaan kuin paikkaan. Vanhaan perinteisen punaiseen kahvitupaan ne sopivat kaikkein vähiten.

Villa Ullaksen rantamaisema.

Rauhaisa Villa Ullaksen rantamaisema. Ihmettelimme vielä lahdenpoukamassa kelluvaa purjevenettä, kun monet on jo nostettu vesiltä.

Omien perinteiden arvostus

Hesarissakin oli juttua, miten joku Fiskarsista muuttanut äiti oli väen vängällä halunnut tuoda amerikkalaisen trick or treat -perinteen tähän lähikadulle. Miten sokea pitää olla halutessaan pukea omat lapsensa kuolemaa symboloiviin asuihin vain, jotta he pääsisivät kerjäämään karkkia kerrostaloalueella.

Suomalaiset ovat kummallista kansaa. Niin usein meillä halutaan pyyhkiä pöytää omilla perinteillä, jotta tilalle voidaan tuoda jotain muuta jostain muualta, ja mielellään vielä jotain täysin kaupallista ja omaan kulttuuriimme huonosti istuvaa. Oma on jostain syystä vanhanaikaista, liian harmaata ja ilotonta, joten tarvitaan väriä ja vauhtia, leipää ja sirkushuveja.

Tuloksena on sitten krääsäkauppojen halloweeneja ja rakastavaisten päivästä laimennettuja ystävänpäiviä vaaleanpunaisine sydänkortteineen. Vaan on pakko myöntää, että kaupallisuudestaan huolimatta ajatus ystävänpäivästä on hyvä. Se voisi olla useammankin kerran vuodessa.

Joka aamu on valittava elämä

Lauantai 25.10.2025

Kun tulin eilen iltapäivällä kotiin, jatkoin kirjan lukemista. Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi on imenyt mukaansa, ja haluan saada sen päätökseen, jotta voin siirtyä seuraavaan. Luen tällä hetkellä paljon kuolemasta ja luen kärsimyksestä, mutta tunnen silti hetkittäin oman oloni elävämmäksi kuin aikoihin. Luen oppiakseni ja saadakseni kiinni aiheesta, jotta voisin syvemmin ymmärtää sitä, mitä niin moni ihminen on joutunut elämässään käymään läpi. Ja jotta voisin kirjoittaa siitä autenttisesti ja vangitsevasti.

Eteeni tullut tehtävä innostaa, pitkästä aikaa. Se on varmaankin sitä merkityksellisyyttä, joka pitää elämässä kiinni – sitä, mistä keskitysleiriltä selvinnyt Viktor Frankl puhui kirjassaan Man’s Search for Meaning.

Frankl puhui tehtävästä, jota tarvitsemme voidaksemme kokea elämän merkitykselliseksi. Jollekin se on lasten hoitaminen, toiselle kirjan kirjoittaminen ja kolmannelle päivästä toiseen elossa pysyminen, niin kuin Franklin kohdalla. Se voi olla mitä vain, kunhan se on kyseiselle yksilölle tietyllä hetkellä elämän tarkoitusta antavaa. 

Kahvia, kananmunaa ja tomaattileipää aamiaispöydässä.

Jo aamulla aamiaispöydässä on valittava elämä, vaikka ympärillä ja etenkin mielessä olisi pimeää.

Merkityksellisyyteen uppoaa, mutta se ei upota

Merkityksellisyys tuo minulle tunteen siitä, että uppoan päivän kulkuun enkä edes huomaa, miten nopeasti se kääntyy iltaan. Se antaa kylläisen olon, jonka voi päivän pimetessä peitellä tyytyväisenä peittojen alle ja nukahtaa seuraavaan aamuun. Se ei tarkoita kiirettä ja täysiä aikatauluja, hengästymistä ja päätä kiristäviä deadlineja, vaan panosta, joka pienuudessaankin riittää täyttämään aukon, joka on tyhjänä vain irtonaista ajelehtimista ilman selkeää päämäärää, tai tekemistä, josta ei oikein tiedä, hyödyttääkö se ja jos, niin mitä.

Syksyinen maisema ja keltaisten lehtien peittämä nurmi Kaivopuistossa.

Syksy on värikästä ja kaunistakin aikaa, mutta omissa muistoissa usein myös mustaa masennuksen aikaa.

Syksy on minulle ollut usein muutoksen aikaa. Isoja muutoksia on tapahtunut useamman kuin yhden kerran marraskuun puolivälissä. 

Masentavat syksyt

Loka–marraskuu muistuttaa myös masennuksesta, sillä vuosia sitten juuri näihin aikoihin jäin ensimmäisen kerran pitkälle sairaslomalle masennuksen takia. Ensimmäisen kerran pääsin sellaisen lääkärin vastaanotolle, joka ymmärsi, mistä on kyse, ja osasi hoitaa, niin että pääsin paranemisen alkuun. Tosin siihen meni vielä kuukausia, sillä ensi alkuun tuli täydellinen romahdus, kun sain vihdoin myöntää, että voin todella huonosti enkä jaksa kantaa mitään, ketään enkä yhtäkään vastuuta. 

Tänä syksynä samankaltaiset tunnelmat ovat taas häivähdelleet mielessä ja muistutelleet olemassaolostaan. Tunnistan aamujen pimeyden. Oleellista ei ole ikkunasta näkyvä ulkoinen pimeys; sen saa helposti valaistua sytyttämällä lamput tai vaikka kynttilän. Pahinta on mielen pimeys, jonka syvänteistä ei ole helppo nousta katkaisinta painamalla. 

Se on kuitenkin oleellista. Ettei jää sinne pimeään, vaan kääntää kaikessa kasvonsa valoon ja valitsee elämän. Jokaisena uutena aamuna.

Kohtaamisia arjen enkeleitten kanssa

Keskiviikko 8.10.2025

Viime viikot ovat olleet minulle oikein aurinkoisen palvelun aikaa – tai kohtaamisia arjen enkeleitten kanssa. Olen saanut niin monessa paikassa ylellisen ystävällistä ja auttavaista palvelua, että olen vieläkin aivan otettu. Niinä hetkinä ei ole tyytyväinen vain, koska on saanut asiansa sujuvasti hoidettua, vaan saa ottaa mukaansa iloa ja hyvää mieltä, joka kuplii sisimmässä pitkään ja kantaa kauas.

Saatan olla aika kärkäs antamaan palautetta, jos asiat eivät toimi tai jos palvelu on töykeää. Mutta annan usein palautetta myös, kun se on kiitosta, ja se on paljon antoisampaa, sillä aika usein saattaa silmien kiillosta havaita, että sillä on saajalle merkitystä.

Hellää hampaidenhoitoa

Olen joutunut käymään muutaman viime viikon aikana pariin otteeseen kaupungin hammashoitolassa. Ensin korjattiin lohjennut paikka, ja tänään kävin suuhygienistin vastaanotolla. Jostain syystä olen huomannut, että iän myötä vastaanotolle meno on alkanut jännittää, vaikka tiedänkin, ettei edessä pitäisi olla mitään kivuliasta. Rukoilen aina aamusta, että kohdalle tulisi miellyttävä hammaslääkäri ja -hoitaja.

Rukouksiini on vastattu ylenpalttisesti. Paikan korjauksen jälkeen kiittelin hyvillä mielin hammaslääkäriä ja -hoitajaa, että olettepa ihana työpari, kun homma hoitui hetkessä kivutta ja hyväntuulista rupattelua kuunnellen. Kaiken lisäksi hammaslääkäri varasi pienestä vihjeestä ajan suuhygienistille hampaiden puhdistusta varten. 

Suuhygienistin käynnillä lopputulos oli aivan sama. Rukoilin aamulla, että jospa suuhygienisti voisi olla vaikka vähän iäkkäämpi (tyyliin omanikäinen), leppoisa ja lempeäotteinen – ja juuri sellainen minua odotti hoitolassa hymyssä suin. Kerroin sen lopuksi kiitosten saattelemana hänelle, ja näin, miten hän aavistuksen punastui ja silmätkin hennosti kostuivat.

Valkoinen enkelin muotoinen kynttilä palaa.

Ystävälliset asiakaspalvelijat voivat olla meidän elämämme ”arjen enkeleitä” ja ilon tuojia.

Posti yllättää iloisesti

Posti ei viime vuosina ole aina yllättänyt kovin positiivisesti toimissaan. Mutta poikkeuksiakin on. Jouduin lähettämään ulkoisen kovalevyn tietojen palautusta varten erääseen firmaan. (Se taas on toinen tarina, joka on seurausta pelkästään omasta tyhmyydestä ja huolimattomuudesta ja tuli todella kalliiksi, mutta nolottaa niin paljon, että jätän kokonaan kertomatta.) 

Anyway, olisin halunnut ostaa levylle sopivan laatikon palautuspostia varten, mutta sellaista ei löytynyt. Kassalla oli kuitenkin auttavainen asiakaspalvelija, joka totesi, että antamallani lähetystunnuksella palautusosoitteeseen voi laittaa vähän isommankin paketin, kaivoi varastosta käytetyn ison laatikon, täytettä jottei levy pääse heilumaan laatikon sisällä ja hyvä ettei vielä pakannutkin sitä puolestani. Kiitin kumarrellen ja poistuin ulos hymyillen. Kalliiksi tullut mokani sai edes hienoisen hopeareunuksen.

Matkahuolto hoitaa

Parin viikon kuluttua siitä lähetin taas pakettia, mutta kilpailevan Matkahuollon kautta. Poika oli haaveillut Raamattu kansalle -käännöksestä, joten halusin lahjoittaa hänelle uuden Raamatun nimipäivämuistoksi. Oletin taas, että voin ostaa Matkahuollosta pehmustetun kuoren kirjalle, mutta eipä niitä ollutkaan myynnissä. Vaan jo oli taas asiakaspalvelija paikallaan. Hän sanoi ”tietävänsä”, että kaappiin on jäänyt jostain yksi paksu pahvikuori, joten hän antoi sen minulle, ja parilla näppäimistön painalluksella paketti oli taas matkassa ja jo seuraavana päivänä perillä Turussa. Ja taas sain kiittää ja kumarrella aidosti iloisena siitä, miten hienosti asiat voivat parhaimmillaan sujua.

Joku saattaa miettiä, mitä tuollaisissakaan tapahtumissa nyt on niin kovasti juhlimista – ihan normaalia asiakaspalvelua, josta ei kenenkään pitäisi joutua sen kummemmin kumartelemaan! Mutta minusta ne kertovat pikemminkin siitä, miten suuri positiivinen vaikutus pienillä kauniilla teoilla ja ystävällisellä asenteella voi olla. Ja kun osaa nauttia pienistä iloista, ei tarvitse jatkuvasti jahdata suuria.

Kohti talvea ja unelmia

Lauantai 27.9.2025

Pari viikkoa takaperin juhlin sitä, että kesä tuli takaisin. Nyt voisin juhlistaa sitä, että talvea kohti mennään. Kävin pitkästä aikaa aikaisin aamusta uimassa ja palelin. Lämpöä oli vain vaivaiset viisi astetta, tuuli osui pohjoisesta, ja vesi oli jäähtynyt kymmenasteiseksi. Olin pukeutunut aivan liian kevyesti uinnin jälkeistä kohmeisuutta ajatellen. Piti jopa skipata tavallinen fillarikierrokseni Kaivarin ympäri, vaikka aurinko oli juuri nousemassa lämmittämään. Kun oli niin vilu.

Aamuinen merimaisema ja vedessä näkyvät joutsenet.

Aamu-uinnilla vedessä oli seurana kuusi joutsenta: pariskunta ja neljä poikasta. Kaikki olivat jo samankokoisia, mutta poikaset olivat edelleen harmaita. Pyörälenkillä näin toisen poikueen: aikuiset ja kaksi harmaapeitteistä isoa poikasta. Joutsenpäivä!

Kotona hautauduin karvahupparin sisään ja puin jalkaan villasukat ja niiden päälle vielä kummitädin kutomat villatossut, jotta lämpenisin. Oltiin jo pitkällä aamupäivässä, kun vilunväreet alkoivat helpottaa ja tarkenin lähteä pyörälenkille.

Vieraita ja uusia projekteja

Tavallinen parinkymmenen kilometrin lenkkini tuntui tänään raskaalta. Se johtunee siitä, että kuntoliikunta on parin viime viikon aikana jäänyt vähiin. Tässä iässä se vähäinenkin kestävyys tuntuu repsahtavan hetkessä. 

Toissa ja viime viikolla oli yövieraita useamman päivän ajan, oli ajatuksia vieviä projekteja, rapukekkereitä ja ystävätapaamisia. Ja jos vapaahetkiä jäi, ne menivät sadetta pidellessä. Siksi hikiliikunta oli niin vähissä. Mutta olen innoissani varsinkin eräästä alkaneesta projektista, joka saattaa toteuttaa yhden pitkäaikaisen unelmani. 

Unelmien odotusta

Kuulostan rasittavan salaperäiseltä, mutta en halua puhua asiasta vielä tarkemmin. Kerron kyllä sitten, kunhan työ etenee sopivaan pisteeseen. Mutta se on jotakin, mitä olen odottanut pitkään, ja se on jotakin, mihin koen voivani panostaa keskittyneesti. Siinä on ideaa, haastetta ja selkeä tarkoitus. Paljolti kaikkea sitä, mitä olen kauan etsinyt.

Siksi uskon edelleen vahvasti siihen, että meidän tulee odottaa oikeita asioita eikä säntäillä hädissään tekemään jotain, mitä Jumala ei ole meille suunnitellut ja valmistanut. Ne valmistusajat saattavat tietysti välillä olla pitkiä, mutta lopputulos on aina palkitseva. Siihen viittasi myös raamatunlause, jonka juuri eilen sain:

Heitä työsi Herran haltuun, niin sinun hankkeesi menestyvät.
– San. 16:3; 33/38

Kesä on tullut takaisin!

Tiistai 9.9.2025

Ihanaa, kesä on tullut takaisin! En pane yhtään pahakseni, sillä loka-marraskuussa ehditään kyllä vielä nauttia viileistä syyssäistä, jotka tänä vuonna iskivät jo elokuussa.

Onko tämä nyt sitten takakesä, vähän niin kuin takatalvi? Se ei kuulosta kovin näppärältä, kun ”taka-” rimmaa paremmin talven kanssa. Olisiko sitten vaikka kakkoskesä?

Aamuinen uimaranta, kun kesä on tullut takaisin.

Aamun näkymä uimarannalla oli kuin parhaimpaan kesäikaan. Kakkoskesä!

Kakkoskesä toi mukanaan sekä lämpimät säät, kun eilenkin oli Helsingissä parhaimmillaan peräti 25 astetta, että lämpimästä merivedestä pitävät meduusat ja valitettavasti myös sinilevän. Olen kuitenkin uinut normaalisti. Ei ole tapana juoda vettä eikä levä ainakaan toistaiseksi ole aiheuttanut iho-oireitakaan. Hiukkasia lilluu kauttaaltaan rannassa, mutta varsinaisia lauttoja ei sentään ole muodostunut. Meduusat sen sijaan kutittelevat mukavan limaisesti törmäillessään meihin uimareihin.

Lanu Lahdessa

Viikonloppuna sain nauttia kesästä ystävien kanssa. Kävimme Lahden visuaalisten taiteiden museossa Malvassa, jossa oli esillä sekä julistetriennaalin satoa että ympäristötaiteestaan tunnetun Olavi Lanun veistoksia. Niiden materiaalina on puuta, pajunoksia ja muita luonnon tuotteita, ja ne ihastuttivat – toisin kuin niihin yhdistetyt erinäiset muut teokset, jotka esittelivät kehollisuutta tavoilla, jota en minä ainakaan olisi välttämättä halunnut nähdä. Videoteosten musiikkikin pauhasi turhan kovaa. 

Olavi Lanun puuveistos Auringonpalvoja.

Olavi Lanun puinen veistos Auringonpalvoja (1974) näyttää rentoutuneemmalta kuin me ystäväni kanssa Fatboy-keinutuoleissa.

Lanun nimeä kantaa myös Lahdessa sijaitsevan puistoalue, jossa on hänen upeita luontoteoksiaan: mm. kivestä tai puiden oksista tehtyjä jättikokoisia veistoksia. Ne kaikki sulautuvat ja melkeinpä uppoutuvat saumattomasti muuhun luontoon ja ovat silti löydettäessä häikäisevän vangitsevia.

Toscanan taivaan alla

Lahden vierailun hauskinta antia olivat kuitenkin ystävien juuri hankkimat terassin Fatboy-keinutuolit. Ne olivat nimensä mukaisesti muhkeita, ja kun me naiset mekkoinemme yritimme kavuta niiden ”selkään”, niin se ei ollut varsinaisesti kaunista katsottavaa – mutta sitäkin hauskempaa. Lopulta ymmärsimme, että takapuolta oli käytettävä tehokkaasti, jotta tuoliin sai sopivan kuopan ja sitä mukaa mukavan asennon. 

Fatboy-keinutuoli ystävien ulkoterassilla.

Siinä se muhkea Fatboy ystävien kauniilla terassilla. Kyllä siitäkin lopulta mukava asento löytyi.

Ystävät ovat muuten toistuvan altistuksen vuoksi vähitellen italialaistuneet. Sopii tällaiselle nautiskelijalle! Grillissä lämmitettiin pizzapohjia (joilla taisi kylläkin olla jokin sofistikoituneempi nimitys, jota en nyt muista), joiden päälle sitten ladottiin herkkua monenlaista ja nautittiin tietysti auringonpaisteessa ulkoterassilla. Eikä terassikaan ollut ihan mikä tahansa suomalainen takapiha. Siellä kasvaa ruukussa sekä oliivipuu että sitruunapuu, ympärillä tuoksuvaa laventelia ja sentään vähän suomalaista tomaattiakin laatikossa.

Sitruunapuu ja laventelinkukka ystävien takapihalla.

Ja siinäpä sitten ne Toscanan (Lahden) sitruunapuut ja laventelit. Ihanan tunnelman luojia!

Olihan se melkein kuin olisi Toscanassa käynyt, vaikka aamulla uitiinkin Vesijärvessä. Upea oli kyllä sekin, kun horisontti oli tyyni ja melkeinpä hukassa aamu-usvan seassa. Valkoinen vene vain lipui erottamaan veden ja taivaan toisistaan. Olisipa ollut kamera mukana!

Vain ihmissuhteilla on merkitystä

Lauantai 30.8.2025

Mitä muuta voi tehdä silloin, kun vettä sataa tai ainakin tiheästi tihkuttaa, on vähän viluinen olo tukan ollessa suihkun jäljiltä vielä kostea, ja kun on lauantaikin ja laiskottaa? Enää pari yötä syksyyn, ja silloinhan se tapahtuu: otetaan kynttilät esiin ja loimutellaan niiden valossa.

Ikkunatkin on melkein pesty, niin että kynttilöiden savu saa taas talven mittaan heittää ohuen nokiverhon pintaan. Melkein pesty tarkoittaa sitä, että en ole päässyt olohuonetta pidemmälle. Ei ole ollut ajan eikä voimien puutetta, vaan pelkkää laiskuutta. 

Ikkunanpesun suurin vaiva kun on yleensä se, että kiskoo kaapeista esiin kaikki tarvikkeet – vadin, pesuaineet, rievut, lastan ja kuivausliinat – ja reivaa ikkunalaudoilta pois tavarat ja siirtelee tarvittaessa huonekalutkin. Siinä vaiheessa kun pesuvesi on valmiina ja ikkunat auki, niin pesu on enää melkeinpä muodollisuus.

Kaksi tuikkukynttilää palamassa sohvapöydällä.

Syksyn tullessa kynttilät sytytetään taas iltaisin palamaan.

Olenko laiska?

Mutta olen kyllä viime aikoina miettinyt tuota laiskuuttani. Olenko oikeasti laiska, vai onko tietty määrä tekemättömyyttä pikemminkin paranemista? Suorittamisen pakosta, aikaansaamisen vaatimuksesta, näyttämisen halusta, rauhattomuudesta joka herää eloon hiljaisuudessa ja paikalla ollen?

Olin joskus (aika kauan sitten) kunnianhimoinen ja tavoitteellinen. Elämässä tapahtui paljon, eivätkä vuorokauden tunnit tahtoneet riittää. Tänä päivänä koen olevani vähän paikalle pysähtynyt. Liian moni tekeminen tuntuu turhuudelta enkä saa itseäni enää tarttumaan moneenkaan asiaan, mitä olisi tarjolla. Suurelta osin se on tarkoituksellista ja harkittua valintaa, mutta pelkään aina välillä, että se on laiskuuttakin. 

Tarkoitukselliset ihmissuhteet

Se, mitä en kuitenkaan halua ohittaa, ovat ihmiset. Panostus ihmisiin ei silti tarkoita laajoja verkostoja, tuhansia someseuraajia tai vilkasta seuraelämää sen paremmin kuin sitäkään, että olisin ihmissuhteissa erityisen taitava tai suosittu. Liian usein huomaan olevan jotain aivan päinvastaista.

Ihmissuhteetkin ovat tarkoituksellisia ja harkittuja. Kaikkien kanssa ei voi olla ystävä, kaikkiin ei voi olla yhteydessä, eivätkä kaikki ihmiset ole hyvästä. Mutta sitten on niitä, joille haluaisin antaa aikaa, huomiota ja aitoutta, olipa se ystävyyden, sukulaisuuden, tuttavuuden tai vaikka someyhteyden tasolla.

Elämä pikakelauksena

Luin juuri kirjan kuolemanrajakokemuksista. Siinä käytiin läpi satojen ja tuhansien ihmisten kertomuksia hetkistä, jolloin he olivat kuoleman rajoilla, elvytettävinä tai syvässä tajuttomuuden tilassa. Kertomuksissa toistui säännönmukaisesti esim. ruumiista irtautumisen kokemus sekä matka valoon, jossa kohdattiin kirkas hahmo. Tuon hahmon ihmiset määrittivät omasta hengellisestä vakaumuksestaan riippumatta Jeesukseksi tai Jumalaksi. 

Jossain vaiheessa kyseinen hahmo näytti monille kuoleman rajalla käyneille heidän menneen elämänsä tapahtumat kuin pikakelauksena. Mutta hän ei suinkaan näyttänyt suurten saavutusten ja merkkitapahtumien hetkiä, vaan erilaisia kohtaamisia ihmisten kanssa. 

Elämänsä kertausta katsellessaan ihmiset näkivät erityisesti sen, miten heidän sanansa ja tekonsa olivat vaikuttaneet muihin ihmisiin. Moni joutui keskeyttämään katselun. Niin raskasta oli katsoa, kun omat sanat olivat satuttaneet jotakuta tai omat pahat teot taikka jatkuva poissaolo olivat vaikuttaneet jonkun toisen elämään pitkään. Moni ymmärsi ylireagoineensa mitättömiin tai merkityksettömiin asioihin tai arvostaneensa niitä turhaan.

Rakkaus muuttaa maailmaa

Olisiko siis niin, että lopulta vain ihmissuhteilla on merkitystä? Näin uskon. Jumalalle ei ole tärkeintä se, mitä kaikkea hienoa saavutamme tai hankimme omistukseemme elämässämme, kuinka monta mitalia voitamme tai millaisen tittelin ansaitsemme, vaan se, miten olemme eläneet yhteydessä muihin ihmisiin – miten olemme osoittaneet rakkautta toisille.

Moni haaveilee siitä, että voisi muuttaa maailmaa. Jumalan ajatus sen toteuttamiseksi on, että rakastamme Häntä, jotta voimme rakastaa myös lähimmäistämme niin kuin itseämme.