Tiistai 23.12.2025

Lunta ei ehtinyt tulla jouluksi, ellei tuleva yö yllätä, mutta mukava viiden asteen joulupakkanen tuli sopivasti. Vaikka maa on musta, niin kylmä saa kaiken tuntumaan enemmän talvelta. 

Kaupunki alkaa jo hiljentyä jouluun. Tosin en ole tänään käynyt kuin rannassa uimassa ja kotikadun lähikaupassa, joten en osaa sanoa, millainen vauhti on vielä Manskulla ja Aleksanterinkadun tuntumassa. Freda oli jo eilen illalla oudon hiljainen.

Sunnuntai-iltana meno nimittäin oli toisenlainen. Erehdyin lähtemään iltakävelylle Tuomaan Markkinoille. Senaatintori oli kuitenkin niin mustanaan ihmisiä, että tyydyin ihailemaan markkina-aluetta ylhäältä Tuomikirkon portailta. Pää tyhjää täynnä olin myös ajatellut, että menisin kuuntelemaan kauneimpia joululauluja Tuomiokirkkoon kello viiden tilaisuuteen. Sinne oli kuitenkin menossa aika moni muukin, sillä leveä jono oli pysähtynyt pääovelle ja kiersi kuin serpentiini jonnekin kauas kirkon taakse.

Joulutori Tuomaan Markkinat Tuomiokirkon portailta katsottuna.

Tyydyin ihastelemaan Tuomaan Markkinoiden väenpaljoutta yläilmoista Tuomiokirkon portailta.

Tyyntä ja rauhaa

Juuri nyt oma mieli on levollinen ja tyyni. Ihana rauha. Sain tehtyä eilen ja tänään töitä niin hyvin, että voin viettää joulunpyhiä hyvillä mielen. En pistä yhtään pahakseni näitä ns. välivuosia, kun omat lapset on jo isoja eikä vielä ole lapsenlapsia. Aikuisten joulut on aika maltillisia sekä odotuksiltaan että viettotavoiltaan, ja joulu tehdään yhdessä, jotta kukaan ei väsähdä.

Vaaleanpunainen jouluamaryllis kukassa.

Jouluamaryllis ehti sopivasti kukkaan jouluksi.

Vain yhden virheen olen tehnyt omissa valmisteluissani. Menin ostamaan joulusuklaat viikonloppuna, kun yleensä jätän kaiken makean hankinnan edelliseen iltaan. Pari suklaarasiaa on jo puristettu kartonkikeräykseen ja oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa täydennystä, ettei tarvitse olla ihan ilman konvehteja jouluna, jolloin niitä oli oikeasti tarkoitus nauttia. Mikä lie houkutus iskenyt… 

A flower blossoms for its own joy.
– Oscar Wilde

Jouluamaryllis puhkesi kukkaan juuri sopivasti eilen. En ole ennen nähnyt vaaleanpunaista kukintoa, ja täytyy sanoa, että tykkään. Se on jouluisen herkkä. Oscar Wilde on sanonut, että ”kukka kukkii omaksi ilokseen”, mutta kyllä tuo minun kukkani kukkii myös minun ilokseni.

Hyvää ja rauhallista joulua Sinulle!

Lauantai 20.12.2025

Tänä vuonna otin varaslähdön ja hankin kuusen jo tänään, vaikka jouluaattoon pitää nukkua vielä neljä yötä. Aikanaan kotona kuusi tuotiin sisään vasta aattoaamuna. Isä oli katsonut metsästä kuusen valmiiksi ja kävi kaatamassa sen aamusta. Se oli kaunis perinne, jota olen pitänyt yllä siten, että aikuisiälläkin omiin koteihin kuusi on yleensä kannettu sisään aikaisintaan aaton aattona.

Mutta aina välillä voi toimia toisin. Ensi viikolla on töitä vielä aivan aattoon asti, joten olen tehnyt kaikki jouluvalmistelut lohen graavausta lukuun ottamatta jo valmiiksi. Ne valmistelut ovat sen verran vaatimattomia, ettei parane oikein retostella. Olen leiponut joulutorttuja, jotka olen jo syönyt, lähettänyt kymmenkunta joulukorttia ja ostanut muutaman lahjan, jotka odottavat jo kääröissään, joten siinä se.

Kuuseni vietiin!

Tänään tein perusteelliset joulusiivot, mutta en ole pessyt seiniä enkä kattoa, en vaihtanut jouluverhoja, kun en verhoja käytä, enkä taatusti ole siivonnut kaappeja. Sellaiset siivoukset hoidan yhden kaapin kerrallaan vuoden mittaan, jos tarvetta on. Marttojen ohje siitä, että jos et aio viettää jouluasi kaapissa, niin kaappien siivouksen voit hyvin unohtaa.

Kultaiset kellot ja enkeli joulukuusen oksalla.

Kuusen oksille ripustan runsaiden koristeiden joukosta aina samat kellot, enkelit, puupallot, valkoiset kimallepallot ja lasiset sadepisarat. Useimmat koristeet olen hankkinut aikanaan Saksasta.

Kun kaikki tuoksui puhtaalle, koristelin joulun kotiin pienen pientä kuusta myöten. Sattui vain niin, että eilen katsomani kuusi meni tänään kirjaimellisesti nenäni edestä. Myyjä ei eilen halunnut varata kuusta tälle päivälle, mutta kun illansuussa kävelin Fredan torille, niin siellä se seisoa jökötti edelleen. Ja näytti niin hyvältä ja sopivan kokoiselta. Kun myyjä vapautui, olin jo vinkkaamassa häntä luokseni, että täällä on kuusi löytynyt. Mutta hän otti tietenkin oikeaoppisesti ensin pariskunnan, joka oli tullut ennen minua. Hekin olivat löytäneet sopivan – sen minun kuuseni! 

Punaista ja vihreää

Vähän jouduin puremaan huulta ja tyytymään asteen heikompaan yksilöön, mutta eiköhän tuo tehtävänsä aja. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin ainakin se oli kevyt kantaa kotiin, kun oli vielä eilen valitsemaani aavistuksen pienempi. Näyttää vähän hassulta normikokoiselle kuuselle tarkoitetussa jalassa, mutta kukapa niitä jalkoja katselee.

Joulukuusi valoineen ja punaiset tuikkukupit.

Punainen ja vihreä kuuluvat joulukodin väreihin, vaikka muuten olisinkin matltillinen värien käyttäjä. Ne nyt vain ovat joulun värejä.

Ystävä kävi katsastamassa joulukotini ja sain hyväksynnän. Hän lupaili ottaa inspiraatiota vähän omaankin kotiinsa. Vaikka yleensä tykkään aika rauhallisesta väriskaalasta, niin jouluna punainen ja vihreä kuuluvat asiaan. Ne nyt vain ovat joulun värejä. Sisustuslehtien liidunvalkoiset joulukodit eivät minua innosta, vaikka valkoinen onkin aina kaunis ja yksi ehdottomista lempiväreistäni.

Jätetään se valkoinen näin joulun aikaan lumelle, jota täällä ei ole juuri muutamaa hiutaletta enempää näkynyt. Nyt on sadellut vettä ja aamu-uinnillakin oli peräti lämmin. Mutta kunhan joulu on ohi, niin yleensä se lumi tulee siinä vaiheessa. Eli kun minä alan odottaa jo kevättä.

Sunnuntai 14.12.2025: Posket punoittaa vieläkin viimasta. On tullut talsittua pitkin poikin Helsingin kantakaupunkia viiltävässä tuulessa ja välillä naamassa napakalta tuntuvassa rännänsekaisessa lumisateessakin. Nyt ikkunana rapisee enää vesisade, joten valkeus odottaa vielä aikaansa. Mutta on aika kivan päivän ilta. Kynttilät lämmittää ja iltakahvi maistuu tässä kirjoitellessa.

Lauantai 22.11.2025

Kun aamulla mielessä on liian monta asiaa, joita haluaisi tehdä, minulle käy välillä niin, etten saa tehtyä niistä yhtäkään. Se on varmaankin kyvyttömyyttä keskittyä olennaiseen tai yhteen asiaan ja jonkinlaista suuruudenhulluutta suhteessa omaan tehokkuuteen. 

Tänäänkin ajattelin, että käyn aamu-uinnilla, pidän normi aamuhartauden, siivoan asuntoni, käyn kaupungilla asioilla, kirjoitan blogipostauksen, kirjoitan erään hengellisen tekstin ja jatkan käsillä olevan kirjan kirjoittamista. Ja sitten myös lepäilen ja loikoilen, lueskelen ja katson jonkin elokuvan tai vaikka Chosen-sarjaa, jota olen seuraillut.

Kuvittelin taas liikoja itsestäni. Heräsin vasta kahdeksan aikoihin, kävin kylläkin uimassa ja vietin normi aamiaishetken Sanan ääressä, mutta sitten suunnitelma alkoikin pettää. Sain sentään vielä asuntoni siivottua, mutta tätä blogipostausta lukuun ottamatta kirjoitushommat ovat jääneet ajatuksen tasolle. Toisaalta muutamien ajatusten kirjoittaminen muistiin on aiemminkin osoittanut monen kirjoituksen alkusysäykseksi. Ne vain saattavat muodostua julkaistaviksi teksteiksi vasta aikojen päästä.

Joulukuusi ja jouluvalot Helsingin Keskuskadulla.

Joulu avattiin tänään Helsingissä, mutta tämä kuva on vuoden tai kahden takaa, kun joulu oli jo avattu.

Joulutuulahduksia

Tällä viikolla joulu on jo vähän tuulahdellut. Hesari kirjoitti juuri, että keskusta on ollut tänään aivan tukossa, kun joulukatu avattiin. Siinä mielessä on onni, että kaupungilla käynti jäi väliin, sillä joka minua yhtään tuntee, tietää, että vihaan tungosta ja väkijoukkoja. 

Tein kuitenkin pienen happihyppelyn Korkeavuorenkadulla ja Kapteeninkadulla. Tykkään siitä, kun kauppiaat reunustavat noiden katujen varrella aina joulun ajaksi ikkunansa valaistuilla havuköynnöksillä. Siinä on kivaa kodikkuutta ja lämmintä joulutunnelmaa.

Viikolla sain jo ensimmäisen joululahjani, kun äidin lähettämät ihanat villasukat saapuivat. Yhdet niistä ovat niin kauniit valkoiset, etten tiedä, maltanko edes vetää niitä jalkaani. Tulossa on kuulemma vielä aina maistuva muheva taatelikakku – joka jouluinen herkkulahja äidiltä.

Kolmet lahjaksi saadut villasukat.

Ihana joulusukkapaketti saapui jo hyvissä ajoin ennen joulua!

Joulusuunnitelmia

Yllätyksekseni lapsetkin tiedustelivat jo hyvissä ajoin joulun vietosta. Yleensä minä olen se, joka yritän saada selville heidän suunnitelmiaan ja odottelen vastauksia hyvä ettei aatonaattoon saakka. Oletin lasten olevan isänsä luona aattona ja katselin jo, että lähtisin jouluksi vaikka jonnekin idylliseen maatilamajoitukseen joulua viettämään. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään, sillä en löytänyt yhtään mielestäni idyllistä maatilamajoituspaikkaa. Tai sitten ne oli hinnoiteltu aivan yli oman budjetin, tai tarjolla ollut ohjelma bingoineen ja karaokeiltoineen ei oikein istunut omaan kuvitelmaani joulun vietosta.

Loppujen lopuksi jouluksi tarjoutui useampikin mahdollisuus. Miika jää tänä vuonna viettämään joulua ystäviensä kanssa Turkuun ja kutsui minutkin mukaan. Olisi kyllä kiva nähdä kerrankin joulurauhan julistus livenä paikan päällä. Mutta toisaalta se näkyy aika paljon paremmin televisiosta, ja vältän myös sen väentungoksen, jota niin vihaan. 

Vietän näillä näkymin joulua Mian ja Markuksen luona, kun hekin jäävät kaupunkiin ja heidän muut läheisensä ovat muualla. Tehdään vähän yhdessä jouluherkkuja ja sen päälle ei pelailla bingoa vaan lautapelejä, sillä fanitamme kaikki niitä. Aamupäivän aion olla kotosalla keitellen joulupuuroa ja nautiskellen joulurauhasta, luen jouluevankeliumia ja piipahdan kenties jouluhartaudessa. Ja kaikki nämä hienot suunnitelmat tietysti vain, jos Luoja suo. 

Tiistai 18.11.2025

Kylmää kyytiä, lukee osuvasti erään firman kylmäkuljetusautojen kyljessä. Samanlaista oli kyyti tänään pyöräillessäni meriuinnin jälkeen päin pohjoisesta puhaltavaa vastatuulta. Eilen ennustamani ensilumikin oli heittänyt vähäsen hippusiaan nurmille ja pyöräreitille.

Vesi tuntui kalseammalta kuin mitä paikalla ollut toinen uimari väitti. Muutaman vuoden kokemuksella sanoisin, että se oli kyllä kylmempää kuin kahdeksanasteista. Ainakin muilla rannoilla merivesi liikkuu Helsingissä jo viiden kuuden asteen lukemissa. Se oli minunkin perstuntumani (pardon my french!).

Pyörä on siis kai laitettava vähitellen talviteloille. Se on harmi, sillä pieni pyöräily virkistää niin mukavasti, mutta kun naama ei enää kestä. Varpaitakin vähän lenkkarien sisällä palelsi, vaikka oli villasukat jalassa.

Ensilunta nurmikolla ja kylmä merimaisema.

Eilen ennustamani ensilumi oli heittänyt vähäsen hippusiaan nurmelle.

Virkaten ja kutoen

Villasukista tulee mieleen yllätyksellinen kohtaaminen sunnuntaina, kun olin matkalla anopin jouluglögeille. Korkeavuorenkadulla nuori suomenruotsalainen perhe pysäytti ja kysäisi, onko ”virka” suomeksikin ”virkata”. Onhan se.

Siitä lähti spontaani keskustelu, jossa neuloimme ja kudoimme ja jaoimme kokemuksia äitien tekemistä villasukista samalla, kun kuljimme hetkisen yhtä matkaa kohti keskustaa. Oli ihana, avoin ja iloinen perhe! Toivon heille kaikkea hyvää.

Mainitsin heille, että lapsuudessa meillä päin Pohjanmaalla yleensä kudottiin sukkia, harvemmin neulottiin. Neulominen liittyi pikemminkin koneella tai käsin ompeluun. Sukkien kutominen on muuten mielenkiintoinen sukupolvikysymys. Tuntuu, että se on aina ikään kuin suvun vanhimman sukupolven harteilla. Olenkin iloinen, että äiti hoitaa meillä vielä sen, eikä minun ole tarvinnut lähteä muistelemaan, miten se kantapää tehtiinkään. Toisaalta, se voisi olla pitkästä aikaa hauskaakin puuhaa. 

Äiti hoitaa meillä sukkien kutomiset mallikkaasti. Juuri toissa viikolla laitoin menemään mittoja, jos vaikka saisin istuvat joulusukat. Palvelu on niin hyvää, että yleensä saa itse valita värinkin. Tänään jalassa lämmittävät harmaa-valkokirjavat, ja hyvin lämmittävätkin. Kiitos, äiti!

Maanantai 17.11.2025: Viikonloppuna nautin aamiaisesta uusien tuttavuuksien seurassa sekä kauden ensimmäisistä glögeistä tutussa seurassa. Poika kävi pikavisiitillä Helsingissä katsomassa ystäviensä kanssa Huuhkajien matsia Maltaa vastaan. Se ei päättynyt kovin hyvin, ja Pukkia kävi sääliksi, kun oli viimeinen kilpailullinen ottelu maaottelupaidassa. Mutta sellaista elämä on – voittoja ja tappioita.

Lauantai 8.11.2025: Muutama viikko sitten jouduin miettimään, minkä arvoisia muistot ovat. Mainitsinkin jossain aiemmassa kirjoituksessani, että jouduin lähettämään ulkoisen kovalevyn tietojen palautukseen, ja että se oli kallis palautus. Omaa huolimattomuutta, laiskuutta tai välinpitämättömyyttä oli se, miten olin varmuuskopioinnin hoitanut, mutta itse kovalevyn hajoaminen oli vain ikävien yhteensattumien summa. Tai muistutus omasta tyhmyydestä.

Lauantai 1.11.2025

Kävin tänään pitkästä aikaa hautausmaalla, Malmilla. Veimme entisen apen haudalle kynttilän, kun on pyhäinpäiväkin. Samalla anoppi pääsi vähän ajelulle ja tuulettumaan, kun liikkuminen yksin kotoa ei nykyään rollaattorin kanssa enää onnistu. 

Toisinaan tulee kesäaikaan kierreltyä ihan vain nimiä kivissä katsellen Hietaniemen hautausmaalla, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Näen hautausmaat paikkoina, joissa on muistomerkkejä täällä eläneistä ihmisistä. He eivät enää ole täällä, mutta eivät he ole myöskään hautausmaalla. Siksi ajattelen, että voimme halutessamme muistella heitä missä vain, eikä kiven vieressä seisominen tee sitä merkityksellisemmäksi. Mutta sinällään kynttilöiden vieminen haudalle on kaunis tapa ja hautojen kynttilämeri iltapimeällä kaunis näky.

Syksyinen näkymä Malmin hautausmaalta.

Syksy näkyy Malmin hautausmaallakin.

Malmilla pisti vähän silmään, miten laiskoiksi ihmiset ovat tulleet. Pieni kävely ei tunnu maittavan, vaan autolla on päästävä hyvä ettei hautakiveen kiinni. Ymmärrän sen, että iäkkäät ja liikuntaesteiset viedään autoilla lähelle omaisen hautaa, mutta kovin vireiltä näyttivät monet autoistaan ulos loikkivat, kun autoja pyöri siellä täällä hautausmaa-alueella.

Vanhoilla hoodeilla

Haudoilla käynnin jälkeen ajelutettiin vähän anoppia, kun nyt saatiin hänet ulos asunnosta. Kierreltiin sattumoisin useammalla alueella, jossa olen itse asunut Helsingissä: Vuosaaressa, Roihuvuoressa ja Marjaniemessä. Kaikkialle oli rakennettu paljon uutta ja purettu vanhaa, mukaan lukien talo, jossa asuimme perheenä Marjaniemessä. Siitä tulee aina vähän haikea olo, vaikka en sitä taloa tai mitään muutakaan entistä asuntoa sinänsä kaipaa. Jokaisesta olen aina muuttanut uuteen kohteeseen innoissani siitä, mikä on edessä ja erilaista.

Vuosaaren Kallahdessa kävimme söpössä Villa Ullaksen kahvilassa. Omenamurupulla maistui kahvin kanssa. Vain ne typerät Halloween-koristeet olisi tehnyt mieli repiä alas. En ymmärrä, miksi ihmiset haluavat ripustaa luurankoja, viikatemiehiä, pääkalloja ja noita-akkoja paikkaan kuin paikkaan. Vanhaan perinteisen punaiseen kahvitupaan ne sopivat kaikkein vähiten.

Villa Ullaksen rantamaisema.

Rauhaisa Villa Ullaksen rantamaisema. Ihmettelimme vielä lahdenpoukamassa kelluvaa purjevenettä, kun monet on jo nostettu vesiltä.

Omien perinteiden arvostus

Hesarissakin oli juttua, miten joku Fiskarsista muuttanut äiti oli väen vängällä halunnut tuoda amerikkalaisen trick or treat -perinteen tähän lähikadulle. Miten sokea pitää olla halutessaan pukea omat lapsensa kuolemaa symboloiviin asuihin vain, jotta he pääsisivät kerjäämään karkkia kerrostaloalueella.

Suomalaiset ovat kummallista kansaa. Niin usein meillä halutaan pyyhkiä pöytää omilla perinteillä, jotta tilalle voidaan tuoda jotain muuta jostain muualta, ja mielellään vielä jotain täysin kaupallista ja omaan kulttuuriimme huonosti istuvaa. Oma on jostain syystä vanhanaikaista, liian harmaata ja ilotonta, joten tarvitaan väriä ja vauhtia, leipää ja sirkushuveja.

Tuloksena on sitten krääsäkauppojen halloweeneja ja rakastavaisten päivästä laimennettuja ystävänpäiviä vaaleanpunaisine sydänkortteineen. Vaan on pakko myöntää, että kaupallisuudestaan huolimatta ajatus ystävänpäivästä on hyvä. Se voisi olla useammankin kerran vuodessa.

Lauantai 25.10.2025

Kun tulin eilen iltapäivällä kotiin, jatkoin kirjan lukemista. Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi on imenyt mukaansa, ja haluan saada sen päätökseen, jotta voin siirtyä seuraavaan. Luen tällä hetkellä paljon kuolemasta ja luen kärsimyksestä, mutta tunnen silti hetkittäin oman oloni elävämmäksi kuin aikoihin. Luen oppiakseni ja saadakseni kiinni aiheesta, jotta voisin syvemmin ymmärtää sitä, mitä niin moni ihminen on joutunut elämässään käymään läpi. Ja jotta voisin kirjoittaa siitä autenttisesti ja vangitsevasti.

Eteeni tullut tehtävä innostaa, pitkästä aikaa. Se on varmaankin sitä merkityksellisyyttä, joka pitää elämässä kiinni – sitä, mistä keskitysleiriltä selvinnyt Viktor Frankl puhui kirjassaan Man’s Search for Meaning.

Frankl puhui tehtävästä, jota tarvitsemme voidaksemme kokea elämän merkitykselliseksi. Jollekin se on lasten hoitaminen, toiselle kirjan kirjoittaminen ja kolmannelle päivästä toiseen elossa pysyminen, niin kuin Franklin kohdalla. Se voi olla mitä vain, kunhan se on kyseiselle yksilölle tietyllä hetkellä elämän tarkoitusta antavaa. 

Kahvia, kananmunaa ja tomaattileipää aamiaispöydässä.

Jo aamulla aamiaispöydässä on valittava elämä, vaikka ympärillä ja etenkin mielessä olisi pimeää.

Merkityksellisyyteen uppoaa, mutta se ei upota

Merkityksellisyys tuo minulle tunteen siitä, että uppoan päivän kulkuun enkä edes huomaa, miten nopeasti se kääntyy iltaan. Se antaa kylläisen olon, jonka voi päivän pimetessä peitellä tyytyväisenä peittojen alle ja nukahtaa seuraavaan aamuun. Se ei tarkoita kiirettä ja täysiä aikatauluja, hengästymistä ja päätä kiristäviä deadlineja, vaan panosta, joka pienuudessaankin riittää täyttämään aukon, joka on tyhjänä vain irtonaista ajelehtimista ilman selkeää päämäärää, tai tekemistä, josta ei oikein tiedä, hyödyttääkö se ja jos, niin mitä.

Syksyinen maisema ja keltaisten lehtien peittämä nurmi Kaivopuistossa.

Syksy on värikästä ja kaunistakin aikaa, mutta omissa muistoissa usein myös mustaa masennuksen aikaa.

Syksy on minulle ollut usein muutoksen aikaa. Isoja muutoksia on tapahtunut useamman kuin yhden kerran marraskuun puolivälissä. 

Masentavat syksyt

Loka–marraskuu muistuttaa myös masennuksesta, sillä vuosia sitten juuri näihin aikoihin jäin ensimmäisen kerran pitkälle sairaslomalle masennuksen takia. Ensimmäisen kerran pääsin sellaisen lääkärin vastaanotolle, joka ymmärsi, mistä on kyse, ja osasi hoitaa, niin että pääsin paranemisen alkuun. Tosin siihen meni vielä kuukausia, sillä ensi alkuun tuli täydellinen romahdus, kun sain vihdoin myöntää, että voin todella huonosti enkä jaksa kantaa mitään, ketään enkä yhtäkään vastuuta. 

Tänä syksynä samankaltaiset tunnelmat ovat taas häivähdelleet mielessä ja muistutelleet olemassaolostaan. Tunnistan aamujen pimeyden. Oleellista ei ole ikkunasta näkyvä ulkoinen pimeys; sen saa helposti valaistua sytyttämällä lamput tai vaikka kynttilän. Pahinta on mielen pimeys, jonka syvänteistä ei ole helppo nousta katkaisinta painamalla. 

Se on kuitenkin oleellista. Ettei jää sinne pimeään, vaan kääntää kaikessa kasvonsa valoon ja valitsee elämän. Jokaisena uutena aamuna.

Keskiviikko 8.10.2025

Viime viikot ovat olleet minulle oikein aurinkoisen palvelun aikaa – tai kohtaamisia arjen enkeleitten kanssa. Olen saanut niin monessa paikassa ylellisen ystävällistä ja auttavaista palvelua, että olen vieläkin aivan otettu. Niinä hetkinä ei ole tyytyväinen vain, koska on saanut asiansa sujuvasti hoidettua, vaan saa ottaa mukaansa iloa ja hyvää mieltä, joka kuplii sisimmässä pitkään ja kantaa kauas.

Saatan olla aika kärkäs antamaan palautetta, jos asiat eivät toimi tai jos palvelu on töykeää. Mutta annan usein palautetta myös, kun se on kiitosta, ja se on paljon antoisampaa, sillä aika usein saattaa silmien kiillosta havaita, että sillä on saajalle merkitystä.

Hellää hampaidenhoitoa

Olen joutunut käymään muutaman viime viikon aikana pariin otteeseen kaupungin hammashoitolassa. Ensin korjattiin lohjennut paikka, ja tänään kävin suuhygienistin vastaanotolla. Jostain syystä olen huomannut, että iän myötä vastaanotolle meno on alkanut jännittää, vaikka tiedänkin, ettei edessä pitäisi olla mitään kivuliasta. Rukoilen aina aamusta, että kohdalle tulisi miellyttävä hammaslääkäri ja -hoitaja.

Rukouksiini on vastattu ylenpalttisesti. Paikan korjauksen jälkeen kiittelin hyvillä mielin hammaslääkäriä ja -hoitajaa, että olettepa ihana työpari, kun homma hoitui hetkessä kivutta ja hyväntuulista rupattelua kuunnellen. Kaiken lisäksi hammaslääkäri varasi pienestä vihjeestä ajan suuhygienistille hampaiden puhdistusta varten. 

Suuhygienistin käynnillä lopputulos oli aivan sama. Rukoilin aamulla, että jospa suuhygienisti voisi olla vaikka vähän iäkkäämpi (tyyliin omanikäinen), leppoisa ja lempeäotteinen – ja juuri sellainen minua odotti hoitolassa hymyssä suin. Kerroin sen lopuksi kiitosten saattelemana hänelle, ja näin, miten hän aavistuksen punastui ja silmätkin hennosti kostuivat.

Valkoinen enkelin muotoinen kynttilä palaa.

Ystävälliset asiakaspalvelijat voivat olla meidän elämämme ”arjen enkeleitä” ja ilon tuojia.

Posti yllättää iloisesti

Posti ei viime vuosina ole aina yllättänyt kovin positiivisesti toimissaan. Mutta poikkeuksiakin on. Jouduin lähettämään ulkoisen kovalevyn tietojen palautusta varten erääseen firmaan. (Se taas on toinen tarina, joka on seurausta pelkästään omasta tyhmyydestä ja huolimattomuudesta ja tuli todella kalliiksi, mutta nolottaa niin paljon, että jätän kokonaan kertomatta.) 

Anyway, olisin halunnut ostaa levylle sopivan laatikon palautuspostia varten, mutta sellaista ei löytynyt. Kassalla oli kuitenkin auttavainen asiakaspalvelija, joka totesi, että antamallani lähetystunnuksella palautusosoitteeseen voi laittaa vähän isommankin paketin, kaivoi varastosta käytetyn ison laatikon, täytettä jottei levy pääse heilumaan laatikon sisällä ja hyvä ettei vielä pakannutkin sitä puolestani. Kiitin kumarrellen ja poistuin ulos hymyillen. Kalliiksi tullut mokani sai edes hienoisen hopeareunuksen.

Matkahuolto hoitaa

Parin viikon kuluttua siitä lähetin taas pakettia, mutta kilpailevan Matkahuollon kautta. Poika oli haaveillut Raamattu kansalle -käännöksestä, joten halusin lahjoittaa hänelle uuden Raamatun nimipäivämuistoksi. Oletin taas, että voin ostaa Matkahuollosta pehmustetun kuoren kirjalle, mutta eipä niitä ollutkaan myynnissä. Vaan jo oli taas asiakaspalvelija paikallaan. Hän sanoi ”tietävänsä”, että kaappiin on jäänyt jostain yksi paksu pahvikuori, joten hän antoi sen minulle, ja parilla näppäimistön painalluksella paketti oli taas matkassa ja jo seuraavana päivänä perillä Turussa. Ja taas sain kiittää ja kumarrella aidosti iloisena siitä, miten hienosti asiat voivat parhaimmillaan sujua.

Joku saattaa miettiä, mitä tuollaisissakaan tapahtumissa nyt on niin kovasti juhlimista – ihan normaalia asiakaspalvelua, josta ei kenenkään pitäisi joutua sen kummemmin kumartelemaan! Mutta minusta ne kertovat pikemminkin siitä, miten suuri positiivinen vaikutus pienillä kauniilla teoilla ja ystävällisellä asenteella voi olla. Ja kun osaa nauttia pienistä iloista, ei tarvitse jatkuvasti jahdata suuria.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen