Ei mitään uutta länsirintamalta

Lauantai 3.1.2026

Joulukuuseni ei tänä vuonna kestänyt loppiaiseen saakka, vaan kyllästyi toissa iltana ja ravisti neulasensa lattialle hetkessä. Siivosin sen sitten eilen roskakatokseen odottamaan kuljetusta polttopuuksi. Tosin se oli niin pieni, ettei sen puu paljon lämmitä. Mutta tulipahan samalla imuroitua koko kämppä, niin että tälle päivälle, jonka olin varannut siivoukseen, jäi lopulta vain vessan ja pyykkien pesu. Pyykkiä onkin riittänyt, ja neljäs ja viimeinen koneellinen pyörii vielä.

Muuten ei mitään uutta länsirintamalta, kuten Erich Maria Remarquen kirjan nimikin sanoo. Vaikka ehkä tämä lähiseutuni on enemmän etelärintamaa. Remarquen kirja Im Westen nichts Neues on muuten kirjahyllyssäni, mutta en ole sitä tähän päivään mennessä lukenut. 

Käyttämättömät vaatteet ja kirjat

Kirjoja kun hankin, niin jostain syystä osa jää aina lukematta hyllyyn. Mutta ne ovat vähän kuin käyttämättömäksi jääneet vaatteet. Niitä ei saa vietyä kierrätyslaatikkoon, kun miettii, jospa kuitenkin vielä joskus tarvitsisin. 

Vaatteiden osalta niin harvemmin käy, mutta kirjojen puolesta tulee kylläkin joskus otettua pitkään hyllyssä lukemattomana seissyt kirja esiin, ja sillä hetkellä se sitten yleensä puhutteleekin. Se on vain odottanut oikeaa aikaansa.

Tuo Länsirintamalta ei mitään uutta on muuten sodanvastainen kirja, joka kertoo saksalaissotilaiden traagisista kohtaloista ensimmäisen maailmansodan aikana. Aihe voisi olla ajankohtainen, sillä sotaa tuntuu puheenaiheena tulevan joka tuutista. 

Kaikki uhkuu sotaa

Media herkuttele pelottelemalla ihmisiä sodan uhkalla ja kertomalla kaikki mahdolliset tietoon tulleet yksityiskohdat, jotta kukaan ei uskaltaisi elellä turhan huolettomasti. Ja sitten taas tekopyhästi ihmetellään, miksi ihmiset eivät satsaa tulevaisuuteensa, sijoita tai tee hankintoja, masentuvat vain ja kärsivät ahdistuksesta.

Presidentti ravaa pitkin maailmaan neuvotteluissa aivan kuin oma maa olisi sodassa, eikä unohda mainita Ukrainaa sen paremmin itsenäisyys- kuin uudenvuodenpäivänäkään suun avatessaan. Ensin muistuttaa sodan uhasta toistuvasti ja sitten muka rauhoittelee, ettei tässä mitään hätää. 

En pidä sellaisesta retoriikasta. Enkä pidä siitäkään, miten rehvakkaasti Suomen valtiojohto nokittelee Venäjän suuntaan. En ole mikään suomettumisen kannattaja, putinismista puhumattakaan, mutta diplomatia on eri asia. ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa”, sanotaan Sananlaskuissakin (25:11; RK). Tarvitaan viisautta, ja tarvitaan oikea-aikaisuutta, kun jotain lausutaan, mutta omissa korvissani Suomen valtiojohto kuulostaa välillä kovin ylimieliseltä.

Kehen tai mihin turvata?

Naapuri on kuitenkin arvaamaton, eikä minulla ainakaan ole kovin ruusuisia kuvitelmia tilanteesta, jos vihainen karhu päättäisi astua rajojemme yli. Joku voi luottaa naapuriapuun, EU:hun, Natoon tai Yhdysvaltoihin, mutta minulla ei sellaista luottoa ole. Trumpin temppuilu on jo osoittanut, että yhteenkään ”liittolaiseen” ei välttämättä ole luottamista, jos kova paikka tulee. Voi muistella historiaa ja menneiden sotien tilanteita tai vaikka sitä, miten Ukrainaa on tuettu. Sota jatkuu kohta viidettä vuotta eikä rintamalla juuri ole nähty ukrainalaisten rinnalla muiden maiden sotilaita. 

Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.
– Ps. 20:8; 33/38

Senpä vuoksi omalla kohdallani ainoa turva on rukoille, että Jumala varjelee Suomen rajat niin kuin Hän on tehnyt viimeiset vuosikymmenet. ”Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.” (Ps. 20:8; 33/38) ”Herra auttaa voideltuansa, vastaa hänelle pyhästä taivaastansa, auttaa häntä oikean kätensä voimallisilla teoilla.” (Ps. 20:7; 33/38). 

Kun turva on Jumalassa, ei tarvitse pelätä, eikä tarvitse edes kuunnella jatkuvaa sodalla pelottelua. Mutta Remarquen kirjan voisin silti jossain vaiheessa lukea, ihan vain sodanvastaisuuden vuoksi.