Sydänvaivoja

Maanantai 19.1.2026

Sydän meinaa tykytellä turhan tiuhaan. En ole palavasti rakastunut, eikä minulla myöskään ole romantiikkaan liittyviä sydänsuruja. Ehkä on jotakin, mikä sydäntä surettaa, mutta romanttista se ei luonteeltaan ole. Stressiä voisi kuulemma yrittää välttää, mutta kun en oikeasti koe olevani stressaantunut – paitsi ehkä jatkuvasti naapurista kuuluvista äänistä. 

Mutta joulun jälkeen on ollut poikkeavia tuntemuksia ja huonoa oloa. Kotikäyttöinen verenpainemittari näyttää ihan normaaleja verenpaineita, mutta vähän epäsäännöllistä sykettä. Ja tänään EKG:ssä näkyi myös jotain eteisperäistä lisälyöntiä. Näyttäisi kuitenkin olevan harmitonta. Vähän vielä tutkitaan, mutta lähinnä perusjuttuja.

Sydän sukurasitteena

Lähisuvussa on kuitenkin useitakin sydänvaivaisia. On ollut sydänkohtauksia ja pallolaajennuksia, kai ohitusleikkauksiakin. Verenpainetautia on useammallakin, ja äidin isä menehtyi aikanaan yhtäkkisesti sydänkohtaukseen. Se oli silloin järkytys, kun toinen pappa oli samaan aikaan sairaalassa heikossa hapessa. Vaarit lähtivät sitten lopulta kahden päivän välein.

Nainen kävelee iltapimeällä polkua pitkin Uunisaaressa.

Iltakävelyt tekevät hyvää, eivätkä sydämentykytykset haittaa.

Olen pitänyt itseäni suhteellisen hyväkuntoisena ja perusterveenä, mutta eipä tässä tietenkään enää mitään eilisen teeren poikia olla. Ikää kun tulee, riskit kasvavat väkisinkin, jos on vielä vähän sukurasitettakin. En vain ole kauheasti sellaisia pohdiskellut, vaikka niistä välillä ystävien kanssa vitsaillaankin. 

Me ihmiset tahdomme olla sellaisia, että vakavat sairaudet, tapaturmat tai onnettomuudet eivät koskaan koske juuri meitä, vaan ehkä niitä muita. Tiedämme, mitä kaikkea maailmassa ja ympärillä tapahtuu, mutta suljemme itsemme helposti suojaisaan kuplaan, jonne ”paha” ei pääse, vaikka se todellisuudessa välillä pääseekin. 

Kahvinjuonti koetuksella

Kukaan ei ole immuuni koetuksille, olipa kyse sitten sairauksista, pikkuvaivoista tai suuren luokan menetyksistä. Ratkaisevaa on sitten aina lopulta se, miten me koettelemuksiin suhtaudumme ja niiden kanssa elämme. Kukaan ei niitä itselleen halua, vaikka uskovina usein sanotaankin, että koetusten kautta on päästy siihen ja tuohon voittoon. Tai että koetukset ovat opettaneet niin paljon tai ovat juuri niitä asioita, joista eniten voi todistaa Jumalan suuruudesta. Ne ovat niitä jälkikäteispuheita, kun pahin kenties on helpottanut tai tilanne ei ainakaan juuri ole päällä. Mutta ei niitä koetuksia kukaan itselleen toivo, sillä ne ovat raastavia, olipa uskossa tai ei. 

Siitä huolimatta totuus on, että koetukset opettavat, vetävät Jumalan läheisyyteen ja voivat kääntyä jopa suureksi iloksi. Niin on käynyt itsellekin.

Varmaan näillä sydämentykytyksilläkin jokin tarkoituksensa on. Jos ei muuta, niin ainakin kahvin juontia on pitänyt vähän hillitä, sillä sitä juodessa vasta tykyttääkin. Olen sanonut, että kahvi on ehkä ainoa todellinen addiktioni, josta en luovu, ellei ihan pakko ole. Saattaa olla, että pakko kolkuttelee jo ovella.

Valotaidetta lumipyryssä

Sunnuntai 11.1.2026

Helsingissäkin eletään juuri nyt kunnon talvea. On lunta, pakkasta kymmenestä viiteentoista astetta ja päälle jäätävä tuuli. Eilen vielä pyrytti kunnolla pitkin päivää.

Odottelin illan pimenemistä, ennen kuin lähdin ulos. LUX Helsinki -valofestivaali pyörähtää aina käyntiin vasta iltapimeällä, kun valoteokset pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. 

Kaupungilla marssivat toppavaatejoukot

”Luxilaisia” ei voinut olla erottamatta kaupungilla. Paksuihin hupullisiin toppatakkeihin, kintaisiin ja tuhteihin kenkiin pukeutuneet massat vaelsivat aina tiettyyn suuntaan erotuksena kevyemmin ja tyylikkäämmin pukeutuneista kaupunkishoppailijoista. Mutta oli ihanaa nähdä ihmisiä liikkeellä, nauttimassa taiteesta kirpeässä pakkasessa ja lumipyryssä. Lumi narisi jalkojen alla ja ihmiset olivat kaiken kaikkiaan hyväntuulisia. Puheensorinassa kuuli ihmisten jakavan ajatuksiaan esillä olleista teoksista. 

Ruttopuiston valotaidetta LUX Helsinki -festivaaleilla.

Ruttopuiston ja Vanhan kirkon valaistuksen äärellä saattoi sanoa vain ”vau!”.

Lähimpänä kotoa olevat teokset kiersimme katsomassa ystävän kanssa jo pari iltaa sitten, ja eilen käytiin läpi sitten puuttuvia eli Erottajan, Kansalaistorin ja Narinkkatorin teoksia. 

Mielikuvituksia elämästä

Kiasman seinään heijastettu munanmuotoinen Mielikuvituksia-teos oli kaunis. Taiteella on kiinnostava lumovoima. On vaikea sanoa, mitä se tarkalleen on, mutta jokin vain pysäyttää tiettyjen teosten äärelle. Mielikuvituksia antoi jokaiselle vapauden kuvitella mielessään, mikä sen sanoma on. Ystävä näki siinä elämän kulun; minulle tuli mieleen kalevalainen sotkan muna, tuo alkumunan myytti, josta elämä myytin mukaan syntyi ja maailma luotiin.

Mielikuvituksia-valoteos Kiasman seinää vasten.

Mielikuvituksia-teos sallii jokaisen kuvitella mielessään, mitä teos haluaa sanoa.

Voittajina mielissä säilyivät edelleen Ruttopuiston valaistut puut ja lumeen rakennetut sienirihmastot sekä Hietalahden torin laidassa vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen seinää valaisseet teokset. Jälkimmäisessä musiikki oli niin jykevää, että iho oli kananlihalla monessa kohtaa.

Ruoka on enemmän kuin ravintoa

May Every Child Be Fed -valoteos punaista tiiliseinää vasten.

Anni Laukan herkkä teos May Every Child Be Fed muistuttaa, että kaikkialla maailmassa lapsilla ei ole mahdollisuutta saada ruokaa, rakkautta tai huolenpitoa.

Hietalahden torilta bongattiin myös herkkä seinään heijastettu varjokuva, jossa äiti syötti lastaan. Jokainen muistaa lapsuudesta, miten sormia oikein asettelemalla heijastettiin seinälle varjokuvana esim. jäniksen hahmo. Kuvioita oli varmasti muitakin, mutta jänis on ainoa, jonka osasin tehdä ja jonka muistan. Hietalahden valoteos oli tehty samalla periaatteella. Se vain oli rakennettu lusikoista, haarukoista ja veitsistä, ja oli siis vaatinut huikeaa taidokkuutta ja tarkkuutta. Teos meni kolmen kärkeen heittämällä!

Teoksen kuvaus oli myös kaunis ja ajatuksia herättävä:

Kovista arjen esineistä syntyy pehmeä, lämmin hetki – muistutus siitä, että ruoka on enemmän kuin ravintoa; se on huolenpitoa, rakkautta ja yhteyttä.
– Anni Laukka (FI): May Every Child Be Fed

Miten totta ja kauniisti sanottu!

Sisään vain pyhäpuvussa?

Menetkö sinä aina seurakuntaan pyhäpuvussa? Puet päällesi jotain vähän arjesta poikkeavaa, siistimpää, jotta näytät hyvältä? 

Entä pukeudutko myös henkisesti pyhäpukuun, kun menet seurakuntaan? Kätket hymyn ja reippauden taakse senhetkisen tuskan ja kivun, jonka syynä voi olla vaikea elämäntilanne, ihmissuhdeongelmat, rahavaikeudet, sairaus tai läheisen kärsimys? Saatat ajatella, että ei pidä rasittaa muita omilla ongelmillaan, tilaisuus ei ole sopiva omien huolien esiin tuomiseen tai että haluat vain näyttää sinulla menevän yhtä hyvin kuin kaikilla muillakin (ainakin ulkoapäin katsoen).

Turha ja tarpeellinen pyhäpuku

Molemmat ovat turhaa pukeutumista, vaikka sinänsä onkin ihan ok laittaa päälleen jotain vähän parempaa, kun haluaa osoittaa kunnioitusta tilaisuutta, muita ihmisiä tai erityisesti Jumalaa kohtaan. Mutta Jumala ei edellytä meiltä tiettyä ulkoista olemusta tai tietyn roolin ottamista, jotta voisimme lähestyä, kunnioittaa ja palvoa Häntä. Hän on nähnyt meidät kaikessa – jokaisessa meille epäedullisimmassakin tilanteessa, sillä Häneltä mikään ei ole salassa. Seurakuntaan ei myydä pääsylippuja, joiden edellytyksenä on pukukoodi.

Mutta Raamattu kertoo kylläkin tapauksesta, jossa juhliin tulija heitettiin ulos, koska hänellä ei ollut yllään ”pyhäpukua”. Kuninkaan pojan häissä kuningas löysi pöytävieraan, joka ei ollut pukeutunut häävaatteisiin ja ihmetteli, miten tämä oli ylipäänsä päässyt sisään. Sen seurauksena miehen jalat sidottiin ja hänet heitettiin uloimpaan pimeyteen (Matt. 22:11–14).

Kyse ei kuitenkaan ollut vääränlaisesta smokista, frakista tai pikkutakista, vaan vaatteesta, jonka ihminen saa uudestisyntymän yhteydessä Herraltaan. Silloin meidän päällemme tulee Jeesuksen puhdas vanhurskaus. Se tekee meistä uusia luomuksia, joka korvaa vanhan ihmisen ja synnin häpeän. Tulevalle Karitsan hääaterialle on siis olemassa ”pukukoodi”, jonka voi täyttää vain, jos uskoo Jeesukseen. Muille ovet pysyvät kiinni.

Kasvoille puettu naamio

Entä sitten se naamio, jonka ihminen niin usein vetää kasvojensa peitteeksi mennessään seurakuntaan? Se se vasta turha on. Rooli, jota kuvittelemme meiltä edellytettävän. Ei Jeesus tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Siksi on myös turhaa ja surullista, että niin moni kantaa yksin taakkojaan seurassa, jonka pitäisi olla heijastumaa Jeesuksen rakkaudesta.

Moni on kuitenkin joutunut kokemaan, että omalle surulle, epävarmuuksille, epäilyille ja vaikeuksille ei ole seurakunnassa tilaa tai tilaisuutta, jossa niitä jakaa. Jostain syystä ei löydykään niitä, jotka antaisivat syödä kun on nälkä, juoda kun on jano, vaatettaisivat, kun on alaston tai tulisivat käymään, kun on sairas. Aito veljeys ja sisaruus jää taputukseksi olalle ja lupaukseksi rukoilla, että jospa sinulla kohta helpottaisi. Siksi voi olla helpompi olla hiljaa ja hymyillä kysyttäessä, aivan kuin kaikki olisi hyvin.

Seurauksena on, että pahimmillaan seurakunta näyttäytyy hyvinvoivien ja alati hyväntuulisten yhteisöltä, jonka uumenissa kuitenkin kytee ahdistusta, teennäisyyttä, kyräilyä ja pelkoja. Valkeuden ulkokuori, jonka sisällä on jotain aivan muuta, aiheuttaa suorituspaineita ja luo ilmapiirin, jossa heikkoutta ei katsota hyvällä kuin korkeintaan juhlapuheissa.

Meitä on kuitenkin ohjeistettu kantamaan toistemme kuormia, jotta täyttäisimme Kristuksen lain (Gal. 6:2; 33/38). Se edellyttää sekä rohkeutta tunnustaa avuntarpeensa että valmiutta uhrata omaa aikaa ja voimavaroja rinnalla kulkemiseen ei vain iltarukouksissa, vaan myös konkreettisesti läsnä ollen.

Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.
(Matt. 11:28–30; 33/38)

Virheet pelottavat, LUX ihastuttaa

Torstai 8.1.2026

Tulevaisuuden miettiminen on pelottavaa. Sen olen saanut huomata tänään. Kävin eilen katsomassa uutta asuntoa, johon ihastuin. Ylin kerros, lasitettu parveke, enemmän tilaa, vuokranantaja, joka tuntui aidosti huolehtivan asunnosta ja halusi myös tehdä parhaansa, että vuokralainen viihtyisi. Silti edes sen päätöksen tekeminen, ilmaisisinko vuokranantajalle haluavani asunnon, tuntui vaikealta. Sehän ei edes tarkoita, että juuri minä saisin asunnon, vaikka tiesin toki, että meitä vaihtoehtoja oli ja on tällä hetkellä vain kaksi.

Lux-valoteos Ruttopuistossa.

Käytiin eilen ystävän kanssa katsomassa lähimpiä LUX-installaatioita. Ruttopuiston valoteos oli aivan huikea!

Virheellinen valinta

Mutta uuteen astuminen tuntuisi juuri nyt erityisen jännittävältä, jopa pelottavalta. Mietin, mikä siinä jopa ahdistaa, sillä mahdollinen uusi asunto ei ahdistanut, vaan tuntui erinomaisen hyvältä vaihtoehdolta verrattuna nykyiseen. 

Niin, nykyinenkin oli toki alussa hyvältä tuntunut valinta, mutta arki on osoittanut valinnan virheeksi. Kuulen ja joudun haluamattani kuuntelemaan kaiken, mitä minulle vieraat ihmiset tekevät: huudot, leikit, itkut, kävelyt, juoksut, aamuheräämiset, yölliset nautinnot. Minä en nauti. Nyt olen myös oppinut kantapään kautta, että ei koskaan enää koulun viereen. Välitunneilta kantautuva ääni on kaikkien ympäröivien talojen keskeltä nousevana infernaalinen.

Virheellinen kaipuu virheettömyyteen

Ehkä tulevassa pelottaa juuri se, että teen tälläkin kertaa virheen. En haluaisi tehdä virheitä. Se on muuten yksi suurimmista virheistäni, sillä virheetöntä ihmistä ei olekaan. On raskasta edes yrittää olla virheetön, sillä aina kun tekee virheen, soimaa itseään ja valintojaan tai tekemisiään, jopa omaa olemustaan ihmisenä. Se on raskas taakka.

Tiedän kyllä tänä päivänä suunnilleen, mistä pyrkimys virheettömyyteen juontaa. Useimmille meistä tapahtuu lapsuudessa jotain, mitä kantaa mukanaan vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. Ja turhan usein se ei ole kovin hyvä kantamus. Silti, vaikka tiedän, mistä typerä taipumukseni johtuu, en saa karistettua sitä itsestäni. Olen kyllä yrittänyt ottaa rennosti ja ajatella, kuten poikani eilen mainitsi, että ”me teemme valintoja, ja osa niistä on virheellisiä, ja sitten teemme uusia valintoja”, mutta kun haluaisin onnistua aina kerralla ja mielellään mahdollisimman hyvin, jopa täydellisesti. 

Hietalahdentorin LUX-valoteos.

Myös Hietalahdentorin valoteos oli upea. Kuvassa vain häivähdys siitä.

Uusi suunta on useimmiten mahdollinen

Todellisuudessa, kun suunnitelma A menee mönkään, voi useimmiten ottaa käyttöön suunnitelman B. Ja kun tekee virheen, harvoin kyse on aivan maailmaa kaatavasta virheestä. Yleensä sen kanssa voi elää, tai ainakin voi ottaa uuden suunnan. 

Nyt haluaisin ottaa uuden suunnan siihen uuteen asuntoon ja uuteen kaupunginosaan. Jos se jostain syystä jossain vaiheessa osoittautuisi virheeksi, aina on mahdollisuus kääntyä toiseen suuntaan. 

Ja jos ovi uuteen asuntoon ei tällä kertaa aukea, niin sitähän sanotaan, että Herralla on silloin jotain vielä parempaa odottamassa. Pidän siitä kiinni.

Ei mitään uutta länsirintamalta

Lauantai 3.1.2026

Joulukuuseni ei tänä vuonna kestänyt loppiaiseen saakka, vaan kyllästyi toissa iltana ja ravisti neulasensa lattialle hetkessä. Siivosin sen sitten eilen roskakatokseen odottamaan kuljetusta polttopuuksi. Tosin se oli niin pieni, ettei sen puu paljon lämmitä. Mutta tulipahan samalla imuroitua koko kämppä, niin että tälle päivälle, jonka olin varannut siivoukseen, jäi lopulta vain vessan ja pyykkien pesu. Pyykkiä onkin riittänyt, ja neljäs ja viimeinen koneellinen pyörii vielä.

Muuten ei mitään uutta länsirintamalta, kuten Erich Maria Remarquen kirjan nimikin sanoo. Vaikka ehkä tämä lähiseutuni on enemmän etelärintamaa. Remarquen kirja Im Westen nichts Neues on muuten kirjahyllyssäni, mutta en ole sitä tähän päivään mennessä lukenut. 

Käyttämättömät vaatteet ja kirjat

Kirjoja kun hankin, niin jostain syystä osa jää aina lukematta hyllyyn. Mutta ne ovat vähän kuin käyttämättömäksi jääneet vaatteet. Niitä ei saa vietyä kierrätyslaatikkoon, kun miettii, jospa kuitenkin vielä joskus tarvitsisin. 

Vaatteiden osalta niin harvemmin käy, mutta kirjojen puolesta tulee kylläkin joskus otettua pitkään hyllyssä lukemattomana seissyt kirja esiin, ja sillä hetkellä se sitten yleensä puhutteleekin. Se on vain odottanut oikeaa aikaansa.

Tuo Länsirintamalta ei mitään uutta on muuten sodanvastainen kirja, joka kertoo saksalaissotilaiden traagisista kohtaloista ensimmäisen maailmansodan aikana. Aihe voisi olla ajankohtainen, sillä sotaa tuntuu puheenaiheena tulevan joka tuutista. 

Valaistu joulukuusi Senaatintorilla tuomiokirkon edustalla.

Oma kuusi lähti autuaammille maille, mutta Senaatintorin kuusi on edelleen upea etenkin iltavalossa. Kuva uudenvuodenpäivän iltakävelyltä.

Kaikki uhkuu sotaa

Media herkuttele pelottelemalla ihmisiä sodan uhkalla ja kertomalla kaikki mahdolliset tietoon tulleet yksityiskohdat, jotta kukaan ei uskaltaisi elellä turhan huolettomasti. Ja sitten taas tekopyhästi ihmetellään, miksi ihmiset eivät satsaa tulevaisuuteensa, sijoita tai tee hankintoja, masentuvat vain ja kärsivät ahdistuksesta.

Presidentti ravaa pitkin maailmaan neuvotteluissa aivan kuin oma maa olisi sodassa, eikä unohda mainita Ukrainaa sen paremmin itsenäisyys- kuin uudenvuodenpäivänäkään suun avatessaan. Ensin muistuttaa sodan uhasta toistuvasti ja sitten muka rauhoittelee, ettei tässä mitään hätää. 

En pidä sellaisesta retoriikasta. Enkä pidä siitäkään, miten rehvakkaasti Suomen valtiojohto nokittelee Venäjän suuntaan. En ole mikään suomettumisen kannattaja, putinismista puhumattakaan, mutta diplomatia on eri asia. ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa”, sanotaan Sananlaskuissakin (25:11; RK). Tarvitaan viisautta, ja tarvitaan oikea-aikaisuutta, kun jotain lausutaan, mutta omissa korvissani Suomen valtiojohto kuulostaa välillä kovin ylimieliseltä.

Kirjan "Im Westen nichts Neues" (Länsirintamalta ei mitään uutta) kansi.

Olisiko vihdoin oikea hetki lukea kauan hyllyssä seissyt Erich Maria Remarquen sodanvastainen kirja ”Im Westen nichts Neues”? Kansi on jo vähän vääntynyt, sillä pari kertaa olen aloittanut, mutta en ole päässyt alkua pidemmälle.

Kehen tai mihin turvata?

Naapuri on kuitenkin arvaamaton, eikä minulla ainakaan ole kovin ruusuisia kuvitelmia tilanteesta, jos vihainen karhu päättäisi astua rajojemme yli. Joku voi luottaa naapuriapuun, EU:hun, Natoon tai Yhdysvaltoihin, mutta minulla ei sellaista luottoa ole. Trumpin temppuilu on jo osoittanut, että yhteenkään ”liittolaiseen” ei välttämättä ole luottamista, jos kova paikka tulee. Voi muistella historiaa ja menneiden sotien tilanteita tai vaikka sitä, miten Ukrainaa on tuettu. Sota jatkuu kohta viidettä vuotta eikä rintamalla juuri ole nähty ukrainalaisten rinnalla muiden maiden sotilaita. 

Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.
– Ps. 20:8; 33/38

Senpä vuoksi omalla kohdallani ainoa turva on rukoille, että Jumala varjelee Suomen rajat niin kuin Hän on tehnyt viimeiset vuosikymmenet. ”Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.” (Ps. 20:8; 33/38) ”Herra auttaa voideltuansa, vastaa hänelle pyhästä taivaastansa, auttaa häntä oikean kätensä voimallisilla teoilla.” (Ps. 20:7; 33/38). 

Kun turva on Jumalassa, ei tarvitse pelätä, eikä tarvitse edes kuunnella jatkuvaa sodalla pelottelua. Mutta Remarquen kirjan voisin silti jossain vaiheessa lukea, ihan vain sodanvastaisuuden vuoksi.

Hannes-myrskyn jälkeen

Sunnuntai 28.12.2025

Hannes-myrsky iski eilen, kun oltiin käymässä Turussa. Tuulinen kaupunkikävely muuttui hetkessä kiivaasti pyryttäväksi myrskytuuleksi, niin että tärkein tavoite oli päästä vain pikaisesti takaisin sisätiloihin.

Harmitti vähän, kun Turku on niin kaunis kaupunki ja olisi ollut kiva reippailla jokirannassa. Kauppahallissa sentään piipahdettiin, mutta sielläkin ruokakojut oli suljettu, joten kokemus jäi puolinaiseksi.

Joulu tulee kalliiksi

Turun käynnin tarkoituksena oli viedä kuopukselle joulupaketteja, kun hän vietti tänä vuonna joulun ystävien kanssa. Lähes ensimmäisenä hän totesi arvostavansa nyt vanhempiaan entistä enemmän, kun oli joutunut ensi kerran itse joulua järjestäessään huomaamaan, miten kalliiksi se voi tulla. Tähän asti kun hänkin on saanut astua aina valmiiseen joulupöytään lahjapakettien keskelle. Hänen kommenttinsa oli tietysti äidin näkökulmasta vähän hupaisa, mutta varsin terve muistutus siitä, mitä aikuisuus ja omasta elämästään vastaaminen tarkoittavat.

Turun tuomiokirkko jokirannassa.

Ehdimme käydä vähän kävelemässä Turun jokirannassa, ennen kuin kova tuuli muuttui pyryttäväksi myrskytuuleksi.

Aamukävelyllä

Aamu-uinnin jätin tänään suosiolla väliin kovan tuulen takia. Itse uintia se ei olisi haitannut, sillä tuulen suunta oli pohjoisesta, jolloin meri pysyy tyynenä. Mutta rannalle jätettyjä vaatteita olisi ehkä joutunut jahtaamaan tuulen perässä.

Käytiin sen sijaan ystävän kanssa aamukävelyllä merenrannassa ja lähisaarissa. Ei siellä enää oikein mistään myrskystä voinut puhua, kovasta tuulesta vain. Poskien puna ja kuumoitus jatkuu sen seurauksena edelleen. 

Purjevene merenrannssa Kaivopuistossa joulukuisena aamuna.

Aamukävelyllä pohjoinen tuuli oli yhä kova ja kylmä, mutta meri ja maisema jo tyyni.

Lämpö on luksusta

Loppupäivän ajattelin pyhittää lukemiselle ja loikoilulle. Kun tuuli vinkuu ikkunoiden takana, kodin ja torkkupeiton lämpö tuntuu luksukselta. Sitä ei kaikilla ole. 

Eilen Turkuun lähtiessäni taloyhtiön portinpielessä istuskeli taas tuttu ”laitapuolen herra”, jonka kanssa olen pariin otteeseen jutellut. Harmitti, kun oli niin kiire ratikkaan, etten ehtinyt jäädä vaihtamaan kuulumisia. Mielelläni olisin tarjonnut hänelle syötävääkin. Mies vapisi kuin haavanlehti, mutta en tiedä, oliko se kylmästä vai krapulasta. Viimeksi hän ei ottanut vastaan ruokatarjoustani, kun kertoi kaiken tulevan krapulan takia saman tien ylös. Olen ottanut miehen tänään rukouksiini. Soisin hänelle elämään jotain parempaa kuin miltä se nyt päälle päin näyttää.

Joulu on mennyt ja kuusikin ruma

Perjantai 26.12.2025

Joulu, joulu mennyt on, voi taas laulaa vähän vanhaa joululaulua mukaillen. Joulu livahtaa käsistä joka vuosi yhtä nopeasti. Kuukauden kestävä adventtiajan odotus palkitaan parilla päivällä, jotka tuntuvat parilta tunnilta.

Aatto meni perinteisesti puurolla, joulurauhan julistuksella, jouluaterialla, parilla paketilla ja lautapeleillä. Tällä kertaa oltiin Pasilassa aivan Ylen linkkitornin kupeessa.

Jouluaattoaamun riisipuuro ja Raamattu.

Aattoaamu alkoi riisipuurolla ja jouluevankeliumilla.

Joulurauhan julistuksen aikaan meillä on ollut tapana skoolata kuohuvalla. Tänä vuonna juoma oli onnistunut näkemään parhaat päivänsä jo hyvissä ajoin ennen joulua. Väri oli oluenruskeaa ja maku käyneempää kuin siiderillä. Harvoin tulee kaadettua juomaa viemäriin, mutta tällä kertaa ei vaihtoehtoja ollut. Onneksi oli varapullo, joka kupli suussa sopivasti ja maistuikin siltä, mitä etiketti lupasi.

Ajankohtaisia lautapelejä

Aattoiltana pelattiin Trivialia, Tapplea ja Hues & Cuesia. Tapple oli hauska uusi sanapeli ja Hues & Cues peli, jossa arvuuteltiin vihjeiden perusteella oikeaa värisävyä värikartalta. Ei muuten ollut ihan helppoa, sillä ihmiset todistetusti näkevät värejä hyvin eri tavalla. 

Trivial on yksi suosikkipeleistäni. Sitä ollaan kuitenkin pitkään pelattu vanhoilla painoksilla ja olenkin haaveillut uudesta painoksesta, niin että kysymykset olisivat kutakuinkin ajankohtaisia eikä jostain parinkymmenen vuoden takaa. 

No, nyt pääsin kokemaan, mitä on ajankohtaisuus ja tämän päivän trivial-tietous. Se ei ole enää kirjallisuutta, maantietoa, yhteiskuntaoppia, luontoa ja tiedettä tai muuta perinteistä tietoa, mitä koulusta ja kirjoistakin hankitaan. Lyhyesti sanottuna koko kysymyskirjo oli viihteellistynyt. Se oli lähinnä suoratoistosarjoja, listahittejä, videopelejä, meemejä ja someilmiöitä. Jos kyseisen painoksen kysymykset halusi hallita, kannattaa striimata, scrollata ja somettaa, sillä siten tullaan nykyään ”tietäjiksi”. 

Vähän se tuntui pelottavalta. Jos niillä tiedoilla ”viisastellaan” tulevina aikoina, niin kovin ollaan kevyellä ja huteralla pohjalla.

Mozzarellapalloista leivottu joulukuusi.

Tämä ei ole se tarkoittamani ruma kuusi, vaan tämän vuoden uutuus joulupöydässämme. Mozzarellapallot suljettiin taikinaan ja niistä muotoiltiin joulukuusi, joka valeltiin lopuksi valkkosipuli-yrttivoiseoksella. Maistui muuten varsin hyvälle!

Pastorin ruma joulukuusi

Joulupäivänä katsoin Areenasta ihanan lyhytelokuvan Pastori ja ruma joulukuusi. Munkkivuoren kirkossa ja ostarilla kuvattu leffa kertoi hyväsydämisestä pastorista, joka halusi saada yhteyden seurakuntalaisiin. Hän oli (syystäkin) vähän huolissaan, kun sunnuntain jumalanpalveluksessa oli vain yksi ihminen. Mutta mikä lie seurakuntaneuvosto puhui kokouksessaan vain turhanpäiväisyyksiä ja pinnallisuuksia, eikä heitä kiinnostanut uuden pastorin halu tavoittaa ihmisiä.

Pastorille nakitettiin sitten joulukuusen hankinta, ja hän päätti siirtää kuusen paikan seurakunnan sisäpihalta muilta näkymättömistä paikalliselle ostarille. Onnenkantamoisena tai Jumalan sallimuksesta tuuli kaatoi sopivasti räjähtäneen näköisen kuusenröttelön, jonka pastori pystytti ostarille ja kutsui ihmiset mukaan koristelemaan. Mehut ja piparit eivät houkutelleet paikalle kuin pari ostarin spurgua, joiden kanssa pastori lopulta koristeli kuusen. Palkaksi hän suostui hankkimaan laitapuolen miehille oluet. Miehet eivät heti huudelleet innosta, sillä pastori toi heille ykköstä eli kuten hän sanoi ”parasta mitä kaupasta löytyi”.

Hyvää ei katsota hyvällä

Pastoriparka sai paikallislehdissä ja somessa hirveän höykytyksen niskaansa. Kuusi oli asukkaiden mielestä niin ruma, että se laski jopa asuntojen arvoa ja haluttiin kiertää kaukaa. Lopulta kuitenkin kolkko ja tahmea seurakuntasihteeri näki pastorin sisimmän hyvyyden, ja kun pastori luovutti ja oli menossa purkamaan rumaa kuusta pois ihmisten päiviä pilaamasta, hän saikin huomata, että seurakuntasihteeri oli hommannut paikalle puoli kylää ja kuusi seisoi kaiken keskellä täydessä loistossaan uusin koristein varusteltuna. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kotipihan joulukuusi jouluvalaistuksessa.

Tämäkään ei ole tarinan ruma joulukuusi, vaan kotipihassamme oleva varsin kaunis kuusi jouluvalaistuksessa. Pastorin ruma kuusi löytyy Yle Areenasta. Suosittelen sitäkin.

Tarina oli aika perinteinen hyvän voitto pahasta, mutta muistutti kyllä vahvasti ihmisyyden kurjasta puolesta. Kun joku haluaa tehdä vilpittömästi jotain hyvää, aina löytyy naureskelijoita ja pilkunviilaajia, joille ei hyvä kelpaa, ellei se ole aivan täydellistä. 

Tai että seurakunnissa tärkeintä on usein se, että organisaatio pyörii, vaikka ihmiset ja heidän välisensä yhteys jäisivät sivuseikaksi. Seurakuntaan mennään hyvinvoivana pitämään oma julkisivu kasassa, ja kun elämässä on raskasta ja kaipaisi lohdutusta, jäädään yksin kotiin, sillä kaikkien ohjelmanumeroiden keskellä vaikkapa sunnuntain jumalanpalveluksessa ei ole tilaa heikkoudelle, itkulle ja elämän karikoille. Tärkeintä on, että laskee päänsä rukoukseen ja muistaa nousta seisomaan juuri oikealla hetkellä, kuten kirkkokäsikirja sanoo.

Joulupakkanen ehti tulla

Tiistai 23.12.2025

Lunta ei ehtinyt tulla jouluksi, ellei tuleva yö yllätä, mutta mukava viiden asteen joulupakkanen tuli sopivasti. Vaikka maa on musta, niin kylmä saa kaiken tuntumaan enemmän talvelta. 

Kaupunki alkaa jo hiljentyä jouluun. Tosin en ole tänään käynyt kuin rannassa uimassa ja kotikadun lähikaupassa, joten en osaa sanoa, millainen vauhti on vielä Manskulla ja Aleksanterinkadun tuntumassa. Freda oli jo eilen illalla oudon hiljainen.

Sunnuntai-iltana meno nimittäin oli toisenlainen. Erehdyin lähtemään iltakävelylle Tuomaan Markkinoille. Senaatintori oli kuitenkin niin mustanaan ihmisiä, että tyydyin ihailemaan markkina-aluetta ylhäältä Tuomikirkon portailta. Pää tyhjää täynnä olin myös ajatellut, että menisin kuuntelemaan kauneimpia joululauluja Tuomiokirkkoon kello viiden tilaisuuteen. Sinne oli kuitenkin menossa aika moni muukin, sillä leveä jono oli pysähtynyt pääovelle ja kiersi kuin serpentiini jonnekin kauas kirkon taakse.

Joulutori Tuomaan Markkinat Tuomiokirkon portailta katsottuna.

Tyydyin ihastelemaan Tuomaan Markkinoiden väenpaljoutta yläilmoista Tuomiokirkon portailta.

Tyyntä ja rauhaa

Juuri nyt oma mieli on levollinen ja tyyni. Ihana rauha. Sain tehtyä eilen ja tänään töitä niin hyvin, että voin viettää joulunpyhiä hyvillä mielen. En pistä yhtään pahakseni näitä ns. välivuosia, kun omat lapset on jo isoja eikä vielä ole lapsenlapsia. Aikuisten joulut on aika maltillisia sekä odotuksiltaan että viettotavoiltaan, ja joulu tehdään yhdessä, jotta kukaan ei väsähdä.

Vaaleanpunainen jouluamaryllis kukassa.

Jouluamaryllis ehti sopivasti kukkaan jouluksi.

Vain yhden virheen olen tehnyt omissa valmisteluissani. Menin ostamaan joulusuklaat viikonloppuna, kun yleensä jätän kaiken makean hankinnan edelliseen iltaan. Pari suklaarasiaa on jo puristettu kartonkikeräykseen ja oli pakko käydä lähikaupassa hakemassa täydennystä, ettei tarvitse olla ihan ilman konvehteja jouluna, jolloin niitä oli oikeasti tarkoitus nauttia. Mikä lie houkutus iskenyt… 

A flower blossoms for its own joy.
– Oscar Wilde

Jouluamaryllis puhkesi kukkaan juuri sopivasti eilen. En ole ennen nähnyt vaaleanpunaista kukintoa, ja täytyy sanoa, että tykkään. Se on jouluisen herkkä. Oscar Wilde on sanonut, että ”kukka kukkii omaksi ilokseen”, mutta kyllä tuo minun kukkani kukkii myös minun ilokseni.

Hyvää ja rauhallista joulua Sinulle!

Varaslähtö jouluun

Lauantai 20.12.2025

Tänä vuonna otin varaslähdön ja hankin kuusen jo tänään, vaikka jouluaattoon pitää nukkua vielä neljä yötä. Aikanaan kotona kuusi tuotiin sisään vasta aattoaamuna. Isä oli katsonut metsästä kuusen valmiiksi ja kävi kaatamassa sen aamusta. Se oli kaunis perinne, jota olen pitänyt yllä siten, että aikuisiälläkin omiin koteihin kuusi on yleensä kannettu sisään aikaisintaan aaton aattona.

Mutta aina välillä voi toimia toisin. Ensi viikolla on töitä vielä aivan aattoon asti, joten olen tehnyt kaikki jouluvalmistelut lohen graavausta lukuun ottamatta jo valmiiksi. Ne valmistelut ovat sen verran vaatimattomia, ettei parane oikein retostella. Olen leiponut joulutorttuja, jotka olen jo syönyt, lähettänyt kymmenkunta joulukorttia ja ostanut muutaman lahjan, jotka odottavat jo kääröissään, joten siinä se.

Kuuseni vietiin!

Tänään tein perusteelliset joulusiivot, mutta en ole pessyt seiniä enkä kattoa, en vaihtanut jouluverhoja, kun en verhoja käytä, enkä taatusti ole siivonnut kaappeja. Sellaiset siivoukset hoidan yhden kaapin kerrallaan vuoden mittaan, jos tarvetta on. Marttojen ohje siitä, että jos et aio viettää jouluasi kaapissa, niin kaappien siivouksen voit hyvin unohtaa.

Kultaiset kellot ja enkeli joulukuusen oksalla.

Kuusen oksille ripustan runsaiden koristeiden joukosta aina samat kellot, enkelit, puupallot, valkoiset kimallepallot ja lasiset sadepisarat. Useimmat koristeet olen hankkinut aikanaan Saksasta.

Kun kaikki tuoksui puhtaalle, koristelin joulun kotiin pienen pientä kuusta myöten. Sattui vain niin, että eilen katsomani kuusi meni tänään kirjaimellisesti nenäni edestä. Myyjä ei eilen halunnut varata kuusta tälle päivälle, mutta kun illansuussa kävelin Fredan torille, niin siellä se seisoa jökötti edelleen. Ja näytti niin hyvältä ja sopivan kokoiselta. Kun myyjä vapautui, olin jo vinkkaamassa häntä luokseni, että täällä on kuusi löytynyt. Mutta hän otti tietenkin oikeaoppisesti ensin pariskunnan, joka oli tullut ennen minua. Hekin olivat löytäneet sopivan – sen minun kuuseni! 

Punaista ja vihreää

Vähän jouduin puremaan huulta ja tyytymään asteen heikompaan yksilöön, mutta eiköhän tuo tehtävänsä aja. Jos jotain positiivista haluaa etsiä, niin ainakin se oli kevyt kantaa kotiin, kun oli vielä eilen valitsemaani aavistuksen pienempi. Näyttää vähän hassulta normikokoiselle kuuselle tarkoitetussa jalassa, mutta kukapa niitä jalkoja katselee.

Joulukuusi valoineen ja punaiset tuikkukupit.

Punainen ja vihreä kuuluvat joulukodin väreihin, vaikka muuten olisinkin matltillinen värien käyttäjä. Ne nyt vain ovat joulun värejä.

Ystävä kävi katsastamassa joulukotini ja sain hyväksynnän. Hän lupaili ottaa inspiraatiota vähän omaankin kotiinsa. Vaikka yleensä tykkään aika rauhallisesta väriskaalasta, niin jouluna punainen ja vihreä kuuluvat asiaan. Ne nyt vain ovat joulun värejä. Sisustuslehtien liidunvalkoiset joulukodit eivät minua innosta, vaikka valkoinen onkin aina kaunis ja yksi ehdottomista lempiväreistäni.

Jätetään se valkoinen näin joulun aikaan lumelle, jota täällä ei ole juuri muutamaa hiutaletta enempää näkynyt. Nyt on sadellut vettä ja aamu-uinnillakin oli peräti lämmin. Mutta kunhan joulu on ohi, niin yleensä se lumi tulee siinä vaiheessa. Eli kun minä alan odottaa jo kevättä.

,

Kivan päivän ilta

Sunnuntai 14.12.2025: Posket punoittaa vieläkin viimasta. On tullut talsittua pitkin poikin Helsingin kantakaupunkia viiltävässä tuulessa ja välillä naamassa napakalta tuntuvassa rännänsekaisessa lumisateessakin. Nyt ikkunana rapisee enää vesisade, joten valkeus odottaa vielä aikaansa. Mutta on aika kivan päivän ilta. Kynttilät lämmittää ja iltakahvi maistuu tässä kirjoitellessa.

Lue lisää