Tag Archive for: kirjoittaminen

Kirjeet jättävät jäljen

77-vuotias eläköitynyt nainen viettää päivittäin pari tuntia työpöytänsä ääressä kirjoitellen kirjeitä. Hän käy kirjeenvaihtoa niin lastensa, ystävien, naapureiden ja entisten kollegoiden kanssa kuin viranomaisten, kirjailijoiden tai muiden hänelle henkilökohtaisesti tuntemattomien kanssa. Hän kirjoittaa vain harvoin ja pakosta sähköpostiviestejä, sillä käsin kirjoitettu kirje on hänen ilmaisumuotonsa, ajattelipa digimaailma ympärillä siitä mitä tahansa.

Kirjoitetut sanat ovat kuolemattomia

Tämä palava kirjoittaja saattaa jakaa kirjeissä muistikuvia oman lapsensa menetyksestä tai toistaa vaatimuksensa päästä yliopiston kirjallisuuskurssille, vaikka tiedekunnan dekaani on antanut kieltävän vastauksen toistuvasti jo kuukausien ajan. Hän purkaa sanoin turhautumistaan ja pettymystään yhtä lailla kuin osoittaa katumustaankin. Kirjeistä löytyy sekä lähestyvää kuolemaa että syntymää tai sen kaipausta. Nainen on innokas lukija ja kertoo usein kirjeissään, minkä kirjan parissa on viimeksi viettänyt aikaansa.

Kirjeet jättävät jäljen, sillä kuten nainen toteaa: Sanat ovat kuolemattomia, varsinkin kirjoitettuina. Jonain päivänä ne voivat merkitä jollekin jotakin – vaikka vähänkin.

Kirjeenvaihtajat

Nainen on kirjan The Correspondent päähenkilö, Sybil. Kirja koostuu pelkästään hänen kirjeenvaihdostaan eri ihmisten kanssa. Rinnalla, joskin aluksi kovin piilossa, kulkee kuitenkin taustatarina sekä nimettömälle vastaanottajalle kirjoitetut kirjeet, jotka selittävät lopulta monia Sybilin elämän valintoja ja käänteitä.

Kirjan The Correspondent kansi, jossa aidalla istuu kaksi lintua kasvokkain.

Tänä päivänä ei juurikaan enää kirjoiteta kirjeitä, toisin kuin Virginia Evansin kirjassa The Correspondent.

Kirja sai ajattelemaan omaa kirjeenvaihtoani. 80-luvulla ja vielä 90-luvullakin yhteydenpito ulkomaille perustui juuri kirjeiden kirjoittamiseen. Ei tullut mieleenkään soittaa kalliita puheluita, ja sähköpostikin yleistyi vasta myöhemmin.

Yhteydenpito ulkomaisten kirjekavereiden kanssa jäi kuitenkin usein varsin lyhyeen, sillä yhdistävänä tekijänä saattoi olla vain yhdessä vietetty viikko, kaksi tai kuukausi. Kun se oli kulutettu kirjeissä loppuun, ajatusten vaihto ei tuntunut enää tarkoituksenmukaiselta. Yhteinen kosketuspinta oli lopulta niin ohut. 

Enemmän kuin harmaata lyijykynätekstiä

Toisaalta, ehkä emme vain siinä iässä alle tai vähän yli parikymppisinä vielä osanneet jakaa ajatuksiamme syvemmin, jotta kirjeet olisivat kantaneet kuukausista toiseen. Oma (lähinnä saksan) kielitaitokin oli tuohon aikaan vielä kovin rajoittunutta. Itseilmaisu kirjoittamalla vaatii laajaa sanavarastoa, kykyä yhdistellä sanoja ymmärrettäviksi lauseiksi, ja jossain vaiheessa myös kielen vaihtelevan värikkyyden hallintaa, kun kyllästyy kirjoittamaan vain harmaata lyijykynätekstiä.

Vaalenapunaisia kirjekuoria laatikossa ja kuulakärkikynä.

Koska olet viimeksi kirjoittanut kirjeen käsin?

 

Isn’t there something wonderful in that, to think that a story of one’s life is preserved in some way?
– Virginia Evans: The Correspondent

Tänä päivänä, kun ainakin itse voisi ja haluaisikin pureutua syvempäänkin vuoropuheluun, juuri kukaan ei enää kirjoita kirjeitä. Ehkä siinä on yksi syy, miksi kirjoitan blogia. Kun on lukenut jotakin ajatuksia herättelevää, kun jokin mielipide, elokuva tai lausahdus on tehnyt vaikutuksen tai kutkutellut aivonystyröitä, kirjoittaminen on mahdollisuus pohtia ja tuulettaa tunnelmia ja ajatuksia. Voi ilmaista ne jollekin, joka haluaa lukea, vaikka se joku ei koskaan vastaisikaan. 

Ehkä ne kirjoitetut sanat voivat jonain päivänä merkitä jollekin jotakin. Vaikka vähänkin.

Joutenolon voima

Kirjailija Johannes Ekholm kirjoitti kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestön Sanaston sivuilla osuvasti siitä, miten ”kirjailijalla on oltava riittävästi aikaa keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen – ja joutenoloon!” Tunnistan sen hyvin, kun olen viime aikoina keskittynyt kirjoittamiseen, jonka tavoitteena on kirja, tai ehkä kaksi.

Kirjan The Great Gatsby kansi kädessäni sohvalla.

Jouten ollessani saatan lukea. Nyt meneillään on the Great Gatsby, jonka sain v. 1992 tanskalaiselta ystävältä, kun vietimme vuoden Saksassa. Kauan on kestänyt, ennen kuin poimin kirjan hyllystä luettavaksi. Viipyilevää…

Luovaa joutenoloa

Luovuus syntyy kiireettömyydessä, ja se tarkoittaa myös ajoittaista joutenoloa. Se taas ei tarkoita tyhjyyttä, vaan olemista ilman odotuksia, suuria suunnitelmia, aikatauluja ja vaatimuksia, jolloin ajatukset saavat vapaasti luoda uusia tunnelmia, kuvioita ja innovaatioita. Silloin imetään vaikutteita, katsellaan ympärille, havainnoidaan ja kuunnellaan, mitä jollakin muulla on sanottavanaan.

Jugentalo Villa Johanna Eirassa.

Jouten ollessani ihailen usein kauniita asioita, kuten tätä Eirassa sijaitsevaa Villa Johannaa. Tämä 1900-luvun alun jugendtalo on harvinaisuus, sillä siihen aikaan yksityistalon rakennuttaminen (liikemies Uno Staudingerille perheineen) edellytti poikkeuksellista varakkuutta.

Inhimillistä elämää

Ekholmin ihanne on kuitenkin etuoikeus, jota ei monellekaan tänä päivänä suoda. Todellisuus on yleensä toisenlainen. Kirjoituksessaan Ekholm lainaa Michel Houellebecqia, jonka mukaan ”läntinen maailma ei sovellu inhimilliseen elämään, vaan ainoastaan rahantekoon”. Rahaa ei joutenololla tai lukemalla synny, ja kovin harvoille edes kirjoittamalla.

Tolstoin klassikkoteokset ja Monetin maalaukset sen paremmin kuin Applen laitteetkaan tuskin ovat syntyneet pakotetun paineen alla, vaan pitkän vapaan pohdiskelun, ideoinnin sekä yrityksen ja erehdyksen tuloksena. Uskon, että luomisprosessiin on sisältynyt myös joutenoloa. Niin fyysistä kuin henkistäkin.

Katajanokalla sijaitsevan Borgin talon pehmeät erkkerimuodot alhaalta päin kuvattuna.

Jouten ollessani kävelen paljon ja otan kuvia kohteista, jotka sykähdyttävät, kuten tämän Helsingfors Borgin jugendtalon pehmeät erkkerimuodot Katajanokalla.

Miinusmerkkistä

Joutenoloa tarvitsevat muutkin kuin kirjailijat ja yleensä luovan työn tekijät. Mutta perinteinen ajattelutapa on, että joutenolo pitää ansaita työnteolla. Usein vain luovan työn tekijät rohkenevat vaatia joutenoloa, jotta voisivat paremmin ja tehokkaammin suoriutua itse työnteosta. Sitä vain ei useinkaan ymmärretä, sillä joutenoloa pidetään nimensä mukaisesti joutavanpäiväisenä – turhana ja mitättömänä. Jos saavutukset ja elämänlaatu mitataan rahassa ja tekemisen määrässä, joutenololla ei ole arvoa. Sen edessä on miinusmerkki, arvottomuuden tai ainakin vähentämisen symboli. 

Maisemamaalauksia HAM-taidemuseon näyttelystä Palava taivas.

Jouten ollessani piipahdan usein taidenäyttelyissä. HAMissa on meneillään Petri Ala-Maunuksen ja Mauno Markkulan yhteisnäyttely, jossa vastakohdat keskustelevat keskenään. Taide herättelee ajatuksia ja nostaa esiin tunteita.

Hitaasti viipyillen

Taloudellisen hyödyn ohella myös nopeus on valttia. Joutenolo on päinvastaista, hidasta ja viipyilevää. Sen ei tarvitse olla päämäärätöntä, mutta päämäärä ei roiku jatkuvasti silmien edessä porkkanana, jonka perässä on juostava. Määränpää siintää edessäpäin, ja sinne voi tehdä matkaa hiljakseen. Jopa jouten ollen.

Kirjoittamisen vaikeus

Sanoisin kirjoittaminen, jos minulta kysyttäisin, onko minulla jokin lahja. Niin uskon ja ajattelen, vaikka ei minusta aina siltä tunnu. Viime aikoina kaikkein vähiten. Olen itseni ja tekstieni kovin kriitikko, ja epäilen, että olen jättänyt laatikkoon joitakin tekstejä, jotka olisivat voineet jollekin toiselle kelvata. 

Silti käsistä on varmasti päässyt myös vajavaisia, loppuun asti ajattelemattomia tai jopa täysin epäonnistuneita tekstejä. Hutiloituja tai vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen) kirjoitettuja tekstejä en hevin myönnä eteenpäin luovuttaneeni. Se ei vain sovi luonteelleni. Mutta aina ei ole priimaa pukannut, vaikka kuinka olisi edes kelvollista yrittänyt.

Olen kirjoittanut koko työurani ajan: ensin tieteellisiä ja populaaritieteellisiä tekstejä, sittemmen markkinointitekstejä, blogeja, puheita, lehtiartikkeleita, nettitekstejä ja vastaavia. Kahta satasivuista opinnäytetyötä ja paria kokoomateoksen toimitustyötä lukuun ottamatta kaikki tuotokseni ovat olleet suhteellisen lyhyitä kirjoitelmia. 

Cildo Meirelesin installaatio Babel Kiasman taidemuseossa.

Kiasmassa näkemäni Cildo Meirelesin installaatio Babel sopii hyvin kuvaamaan oman pään sisällä toisinaan vallitsevaa sekamelskaa. Teoksessa on yli 300 radiota, ja osa niistä on päällä. Läsnäolija siis kuulee erikielisten radiokanavien puheen sekamelskaa, niin kuin silloin, kun Baabelin torni hajosi ja ihmisten kielet sekoittuivat.

Uudenlainen haaste

Nyt edessäni on kuitenkin iso kokonaisuus, joka pitäisi saada sujuvaksi ja ehjäksi tekstiksi pitämään kiinni lukijastaan loppuun asti. Muutaman viikon sen kanssa pähkäiltyäni olen joutunut huomaamaan, että käsillä on hyvin erilainen haaste. Se on entisiin verrattuna paljon vaativampi työ sekä laajuudeltaan että sisällöltään. Siihen ei tunnukaan riittävän se, että on hyvät istumalihakset ja paljon kirjoituskokemusta. Lisäksi tarvitaan rutkasti pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä – ja miten vaikeita ominaisuuksia ne ovatkaan minulle! 

Haluaisin saada nopeasti valmista. Jos jossain kohtaa ymmärränkin, ettei tämä nyt ihan hetkessä valmiiksi tule, kuvittelen, että joku muu odottaa sitä ja hoputtaa minua mielessään, vaikkei kukaan niin teekään. Ainoa painostaja ovat omat sisäiset vaatimukseni ja ne tässä tilanteessa ahdistavat kertomukset, kun joku on saanut idean kirjasta ja kirjoittanut sen valmiiksi parissa kuukaudessa. Tuosta noin vain!

Mikä olisi sopiva vertailukohde?

En voi verrata itseäni heihin, tai muuten kirjoitan lopputekstejä Auroran sairaalassa. Vaikka en kokemattomana voi verrata itseäni myöskään suuriin kirjailijoihin tai ajattelijoihin, teen kuitenkin mieluummin niin. Minäkin tarvitsen kirjoittamisen ohella paljon aikaa ajattelutyöhön, lukemiseen, pohdintaan ja tutkimiseen. 

Vaikka koneen näytölle ei päätyisi sanaakaan, ajatukset eivät pysähdy, ja niitä pitää toisinaan kuunnella ja selvitellä pitkiä aikoja. Vertailukohta on taas kovin epäsuhtainen omaksi noloudekseni, mutta tekisi mieli sanoa kuin Elon Musk, että ”my mind is a storm, and I don’t think most people would want to be me”. Vapaasti suomennettuna siis päässäni käy sellainen vilske, että useimmat ihmiset tuskin haluaisivat olla minä.

I mean, my mind is a storm,
and I don’t think most people
would want to be me.
They may think they would
want to be me, but they don’t.
– Elon Musk

Hyvä puoli tällaisella Muskia reilusti vähemmän älykkäällä on se, että ajatukset selkenevät heti, kun ymmärtää hiljentää ja antaa aikaa. Pysähtyä ja pitää taukoa. Käydä kävelyllä, soittaa ystävälle tai lueskella jotain.

Merimaisema Uunisaaresta käsin.

Joskus kävely vaikka näissä merellisissä Uunisaaren maisemissa tekee ajatuksille hyvää.

Hyviä ajatuksia

Tänäänkin olin noussut aikaisin ja varannut päivän kirjoittamiselle. Alku näytti hyvältä. Mutta sen sijaan että olisin jatkanut kirjoittamista siitä, mihin olin jäänyt, aloin käydä läpi jo kirjoittamaani tekstiä. Big mistake, huge, kuten Pretty Woman -leffan Vivian sanoi vaatekaupan koppaville myyjille, jotka eivät suostuneet palvelemaan häntä.

Omalla koneella delete-näppäin alkoi napsua. Ei noin voi sanoa, tuota lausetta täytyy muuttaa, tämä kappale pitää siirtää tuonne, mihin tuotakaan sitaattia tarvitaan… Oli pakko lopettaa, sillä olisin kohta deletoinut koko siihenastisen tekstin. Niin huonolta se alkoi kuulostaa. Oletan kuitenkin, että parempana päivänä se on ihan käyttökelpoista tekstiä; vaatii vain vähän muokkausta.

Uutta tekstiä en tänään saanut aikaiseksi, joten luovutin ja tartuin kirjaan. Jatkoin Marcus Aureliuksen ajatusten lukemista. Ja miten kävikään? Jo kolmas lukemani lause sammutteli hellästi sisäisen ahdistuksen ja epäonnistumisen kipinän:

”Älä luule, että jos jokin on sinulle itsellesi vaivan takana,
se on ihmiselle mahdotonta,
vaan jos jokin on ihmiselle mahdollista ja ominaista,
katso sen olevan myös sinun saavutettavissasi.”
– Marcus Aurelius, teoksesta Itselleni

Ja mikä parasta, jopa kaikki se, mikä on ihmisille mahdotonta, voi kääntyä uskossa mahdolliseksi, sillä ”Jumalalle on kaikki mahdollista”. (Matt. 19:26; 33/38)

Talo, jossa luetaan ja kirjoitetaan

Jokaisessa talossa pitäisi olla
joku joka kirjoittaa,
tai ainakin joku joka lukee.

Lainaus on Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito, jonka juuri aloitin. Allekirjoitan ajatuksen. Haluaisin asua sellaisessa talossa. Siellä voisi mielellään olla lisäkseni joku toinenkin, joka täyttää lainauksen ilmaiseman toiveen.

Aiemmin tänään päätin toisen, yli 500-sivuisen romaanin Sotaleski. Olen viime aikoina lukenut edellisvuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut kotoisalta. Tietokirjallisuutta olen kyllä lukenut kaiken aikaa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen, miksi en ole saanut pitkään aikaan luettua romaaneja. Miten paljon värikkäämpää elämä olisikaan ollut! 

Kirjoja muuttolaatikossa

Viimeisten 15 vuoden aikana olen muuttanut neljä kertaa. Joka kerralla olen vienyt vähintään pari banaanilaatikollista kirjoja kierrätykseen. Nyt se vähän harmittaa. Ei haittaisi, vaikka kirjoja olisi ympärillä enemmänkin. Mutta muuttaessa ne ovat todellinen riesa. Kukaan ei halua kantaa laatikoita, joiden päällä lukee ”kirjoja”.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjaa on elämässään lukenut. Aika monta. Yliopistolla työskennellessäni ammattikirjallisuutta luki jatkuvasti. Mutta yllättäen olen varmaankin lukenut eniten kirjoja sinä vuonna, kun sairastuin masennukseen ja olin kymmenen kuukautta sairauslomalla. Merkkailin niitä silloin ylös, ja luku taisi olla reilu kirja per viikko. Se on erikoista, vaikka aikaa oli tietysti käytössä reilusti, kun en kyennyt töihin. Mutta vointini ei todellakaan ollut hyvä ja voimat olivat usein nollassa.

Rikhardinkadun kirjaston on talo jossa luetaan.

Rikhardinkadun kirjasto on talo, jossa luetaan. Se on aina ollut suosikkini Helsingissä. Vanha arkkitehtuuri viehättää, ja siellä voi vielä kuulla kirjaston hiljaisuuden.

Kirjat opettavat

Kirjat ovat usein myös kirjoittamisen tae. Ainakin, jos kirjoittaa fiktiota. Harvoilla pelkkä mielikuvitus riittää, tai sitten sen on oltava erityisen kirjava ja vauhdikas. Kirjat kun luovat mieleen maailmoja, joita ei muuten näe. 

Ja kirjat opettavat. Voi, miten paljon ne opettavatkaan! Siksi olen välillä kauhuissani, kun kuulen, millaista kirjojen käyttö – tai pikemminkin käyttämättömyys – on tänä päivänä sekä peruskouluissa että esimerkiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Monisteet ja nettitekstit ovat kovin eri asia kuin kirjat. Eikä Wikipedia ole sama asia kuin entisaikojen tietosanakirjat, joita laadittiin vuosikausia asiantuntijatiimeillä. Wikipediaan voi kirjoittaa kuka vain ilman mitään krediittejä. Minäkin olen käynyt korjaamassa erään Wikipedia-artikkelin tekstiä, mutta sen osalta tiesin kyllä, mitä tein.

Luetaan, ei vain kuunnella

Vaikka digitaalisuus on kovasti muotia, en ole innostunut äänikirjoista. Maneereilla, äänillä tai puhetavoilla on taipumus ärsyttää. Sitä paitsi äänikirjat ovat temperamentilleni joko aivan liian hitaita tai ylipäänsä erirytmisiä. En halua ”lukea” kirjaa toisen lukijan tahdissa, vaan omassani: pysähtyä, kun siltä tuntuu, palata taaksepäin tarkistamaan jotakin tai hyvin harvoin harppoa vauhdilla vähän yli. Sitä paitsi äänikirjoja ei mielestäni ollenkaan lueta, niitä kuunnellaan, ja se on aivan eri asia. Radio tai podcastit ovat kuuntelemista varten. 

Mutta kukin tyylillään. Parempi kuuntelukin kuin ei mitään. Sillä lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner sanoi vanhassa Suuren Suomalaisen kirjakerhon mainoksessa. Ne kirjakerhotkin muuten taitavat olla jo muinaisjäänteitä.

Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa

Vähänkö raivostuttaa! / Miksi tää on tällaista? / Niin syvältä…

Tämä voisi olla runokirjani ensimmäinen runo, jos olisin vaikkapa tunnettu somevaikuttaja ja nimelläni olisi helppo myydä tekstiä. 

Kauppojen alelaareista löytyy liian monta kirjaa, joita ei olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja olisi ollut julkisuudessa tuttu muista syistä kuin kirjallisista ansioistaan. Olen sataprosenttisen varma, että jos minä olisin tarjonnut Otavalle yllä olevan kaltaista ”runosisältöä”, se olisi hylätty ja olisin tuskin saanut edes palautekirjettä.

Kaikki runous ei ole runoutta

Kun sivulle lisätään vähän sanoja, niistä ei tule automaattisesti runoja, vaikka joku niin haluaisi uskoa tai yleisölle uskotella (HS, 21.3.2023). Sen sijaan tällä menolla joudumme kohta selittämään lapsillemme, mikä se sellainen runo oikein on – vähän samaan tapaan kuin tänä päivänä pitää selittää, mikä on puhelin, jossa numerovalinta tehdään pyörittämällä. 

Runouden riman laskua voi tietenkin yrittää silotella myös keksimällä kokonaan uusia termejä, kuten tämänviikkoinen uudissana voimalyriikka. Se on toiselta nimeltään vertaistukea ja sillä häivytetään se tosiasia, että runokirjan lauseissa ei oikeastaan olekaan kyse runoudesta, vaikka kirjaa siten mainostettaisiinkin (HS, 22.3.2023).

Rikkinäisestä kirjoituskoneesta valuu mustetta valkoiselle paperille.

Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa. Kuvituskuva: Pixabay.

Elämme loppuun asti epätäydellisinä

Maailma on muuttunut, ja tuntuu, että nykypäivänä on vältettävä kaikin tavoin toimia ja tilanteita, joissa joku joutuu havaitsemaan oman vajavaisuutensa. Silti elämme ikuisuuksiin asti epätäydellisinä: kenties taidokkaina jollakin osa-alueella, mutta vähän tumpeloina toisella, olipa sitten kyseessä luonteenpiirteemme tai erilaiset kykymme tehdä asioita.

Elämään kuuluvat myös pettymykset, toisten paremmuus jossakin asiassa tai se, että minä en ole kaiken keskipiste. Mitä nuorempana oppii sietämään sellaisia tilanteita ja selviytymään niistä, sitä parempi. Ja vaikka positiivisen psykologian opit mitä väittäisivät, on myös asioita, joiden kohdalla on kyettävä myöntämään, että tähän minusta ei ole – tai tähän minusta ei vielä ole.

Jos kuitenkin vähäistä osaamista hyvitellään laskemalla vaatimustasoa, jottei lopputulos näyttäisi niin pahalta, käy helposti kuin suomalaisten Pisa-tulosten: ei hyvältä näytä. 

Laatu ei parane vaatimuksia laskemalla

Eräs peruskoulun aineenopettaja arvioi Turun Sanomissa, että suomalaislasten heikentyneet oppimistulokset ovat suoraa seurausta koulujen vaatimustason laskusta. Valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovat ympäripyöreää sanahelinää tyyliin ”oppilas osaa joskus arvailla tai päätellä…” tai ”oppilas osaa reagoida suppein sanallisin ilmauksin” tai että on tarve hallita vain ”joitakin” osa-alueita. Silloin ei viitoseen paljoa tarvita.

Juuri ilmestyneen tutkimuksen mukaan esimerkiksi oppilaiden ruotsin kielen taito 9. luokan lopussa ei ole enää kuin kuutosen tasoa. Eri osa-alueiden taidot tosin vaihtelevat, mutta yli 60 prosenttia oppilaista ei yltänyt kahdeksikkoon missään osataidossa (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi).

Pakollinen ruotsi voi olla kuuma peruna, mutta yleinen sanavaraston ja kielitaidon puute näkyy myös matematiikassa. Siinäkin osaaminen on laskenut koko 2000-luvun. Kun lukutaito on heikkoa tai ei ymmärretä enää sanojen merkityksiä, myös kyky ratkoa erityisesti sanallisia matemaattisia tehtäviä heikkenee, oltiinpa digissä tai ei (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi). 

Sitä saa, mihin tyytyy

Televisio taitaa olla näkyvin todiste yleisestä laatutason heikkenemisestä. Kun ammattilaisten tekemät, juontamat ja näyttelemät ohjelmat alkoivat vähetä ja tilalle tuotiin amatöörien ja tavisten toikkaroimat tosi-tv-ohjelmat, moni oli ihmeissään. Mutta kun ei muuta vaadittu vaan alettiin paremman puutteessa katsoa tv:stä ohjelmia, joiden juoni on seurata ruokaostoksiaan kassahihnalle lappaavia kansalaisia, sohvalla perunoivia tv:n katsojia tai vaimojaan vaihtavia tavispariskuntia, niin sitä se ohjelmatarjonta nyt sitten suurelta osin on. 

Kun ei vaadita laatua, niin ei sitä myöskään saada. Ja vähitellen se alkaa näkyä erinäisissä asioissa ympärillämme.

Siksi tahtoo hermostuttaa, että tänä päivänä meillä tosiaankin myydään runokirjana teosta, jossa runo voi olla vain yksi (ja sekin kieliopillisesti väärin yhteen kirjoitettu) sana: ”Vittusaatanaperkele.” Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta kyseessä oli lainaus runokirjasta Hyppää vaan! (Otava, 2023).

Kun kirjastoon on päästävä vaikka vesisateella

I’m singing in the rain… Laulu oli osuva vielä menomatkalla kirjastoon, kun tuuli oli myötäinen ja pisaroita tuli säästeliäästi. Mutta paluumatkalla ei niin laulattanut, kun vesi hakkasi kasvoja, housut kastuivat polviin asti ja olo oli hiestä nihkeä. Päätin sitten lähteä kirjastoon – vuosien jälkeen – vesisateella. Älynväläys sekin!

Sateinen katunäkymä ikkunasta

I’m singing in the rain – kun kirjastoon on päästävä vaikka vesisateella.

Kirjastokortti oli mennyt vanhaksi. Se kertonee siitä, etten ole mikään ahkera kirjaston käyttäjä, niin paljon kuin sitä palveluna arvostankin. Se ei kuitenkaan kerro siitä, ettenkö lukisi kirjoja. Mutta tykkään ostaa kirjoja omaksi, sillä minulle kirja on usein myös muistiinpanoväline: alleviivaan osuvia ja itseä puhuttelevia lauseita, kirjoitan sivuun omia ajatuksia ja merkkaan päivämääriä, jotta muistan, mihin ajankohtaan omassa elämässä jokin puhutteleva kohta liittyi. Se, että kirjat ovat omien merkintöjen värittämiä, kertoo osin myös siitä, että luen enemmän tietokirjoja kuin romaaneja. Niin se vain on. Ja sitten jonkin muuton yhteydessä kannan niitä banaanilaatikkokaupalla kierrätykseen, toivottavasti jonkun muun iloksi tai viisaudeksi.

Jospa kirjoittaisin vielä kirjan

Tänään innostuin kuitenkin lähtemään kirjastoon varaamaan paria kirjaa tausta-aineistoksi. Olen taas kerran saanut kirjaidean. Niitä on vuosien varrella syntynyt monia, ja on minulla kyllä joistakin tekstiäkin kasassa jo aika paljon enemmän kuin synopsiksen verran. Mutta olen saamaton – tai sitten elämä on vain aina vienyt juuri silloin toiseen suuntaan, joten viime vuonna toimittamaani pientä kirjasta ja yliopistovuosien julkaisuja lukuun ottamatta Tuija Niskasella ei juuri nimekkeitä löydy.

Saahan sitä köyhäkin haaveilla, sanotaan. Minäkin haaveilen yhä kirjasta, mutta jos kuolo korjaa ennen kuin yksikään on valmis, niin ei siinäkään nyt niin suurta vahinkoa pääse tapahtumaan. En epäile, ettenkö osaisi kirjoittaa kirjaa asiasta, josta on omaa kokemusta ja perehtymisen kautta vielä vähän lisääkin ymmärrystä. Mutta kirjaa ei kirjoiteta inspiraation vallassa, kun siltä tuntuu, vaan istumalla, lukemalla, pohtimalla ja näpyttelemällä konetta – istuen, istuen ja vielä kerran istuen päivästä toiseen sitkeästi ja tavoitteellisesti. Ja juuri se määrätietoisuus ja tavoitteellisuus minulta on puuttunut.

Kirjaa ei kirjoiteta inspiraation vallassa,
kun siltä tuntuu, vaan istumalla, lukemalla,
pohtimalla ja näpyttelemällä konetta päivästä toiseen.

Taas kerran uuden edessä?

Nyt olen vähän tehnyt uutta suunnitelmaa. Sain mielettömän hienon työtarjouksen, jonka toteutumista ja muotoa nyt pohdin ja rukoilen kiivaasti yksin ja yhdessä ystävien kanssa. Haaveessani se on osa tulevaisuuttani, mutta jättää tilaa myös kirjoittamiselle parissakin eri muodossa.

Pahoittelen, että teen juuri nyt sitä, mitä inhoan muiden tekemänä: raotan vähän verhoa, mutta en päästä kokonaan sisälle. Asiat vain ovat vielä vaiheessa, joten en rohkene avata enempää. On vain pakko päästää ulos jo edes jotakin, kun olo on sellainen, että laulattaa sateessakin.

Kesällä sain eräässä radio-ohjelmassa vierailtuani mukaan kiitokseksi kasan kirjoja. Olen aivan viimeisillä sivuilla Jouni Lallukan kirjassa Mihin sinulla on kiire? Se vahvisti ajatuksiani ja antoi uutta pohdittavaa. Siitä kirjoitan vielä. En ehkä kirjaa, mutta jos vaikka lyhyesti jotain tänne sivulle.

Kaunista viikon jatkoa sinulle, olitpa sateessa tai ehkä jo lumipyryssä!

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen