Syksy vie pimeyteen

Syksy vie meitä pimeyteen – talveen, joka kirkastuu vasta ajallaan, kun päivä taas pitenee ja kevät koittaa. Minua syksy on usein vienyt pimeyteen myös henkisesti. Pahimmat masennusjaksot ovat alkaneet aina syksyllä. Samoja tuntemuksia on ollut taas tänä vuonna.

Varjon alla loppuun asti

Mietin tänäänkin, tuleeko elämääni enää koskaan aikaa, jolloin ilo ja toiveikkuus tulevasta säilyisi vähän pidempään kuin muutamia viikkoja tai kuukausia. En usko, että niin käy. Uskon pikemminkin, että masennuksen varjo on ylläni loppuun asti, ja olen ainakin ajoittain sinut sen ajatuksen kanssa. Sillä välillä se sentään nousee pois ja päästää valoa sisään. Ehkä juuri siksi jaksan sitten taas mennä palan matkaa eteenpäin ja keräillä voimia seuraavaan koitokseen.

En ole tuottava kansalainen, ja kannan siitä toistuvasti huonoa omaatuntoa. Haluaisin jaksaa, haluaisin kestää ja haluaisin tehdä. Mutta en jaksa enkä kestä, vaikka haluaisinkin. Siksi tekemisetkin ovat vähäisiä.

Tumma mäki ja puu iltataivasta vasten.

Lupa levätä

Se, että Jumala on tuntenut minut alusta alkaen, on ollut pelastukseni. Hän ainoana tietää kaiken, on nähnyt kipuni ja taisteluni, kuullut pyyntöni ja itkuni ja on lohdullisesti johdattanut lepäämään. Uskon, että Hän on antanut minulle luvan olla heikko ja levätä, sillä niin monta kertaa Hän on muistuttanut lupauksestaan pitää minusta huolta. Ja Hänhän minut on alun perin luonut; on tiennyt lopputuloksen alusta asti.

Itse olen sen sijaan antanut maailman äänten peittää Jumalan kuiskaukset. En ole sisimmässäni sallinut itselleni levon tuomaa vapautta ja paikkaa, johon olen saanut Jumalan johdatuksessa kulkea. Olen kuunnellut kerta toisensa jälkeen syytöksen ääniä päässäni ja kysellyt Jumalalta muita vaihtoehtoja. Siitäkin huolimatta, että ne vaihtoehdot ovat olleet juuri sitä, mihin voimani eivät riitä.

Vapauttavat sanat

Tänään sydämelleni nousseet sanat olivat kuitenkin selkeät: ”Tapahtukoon teille uskonne mukaan”. (Matt. 9:29; 33/38.) Lause nousi mieleeni, kun taas kerran yritin yrittämästä päästyäni tehdä itseni tarpeelliseksi onnistumatta siinä.

Tapahtukoon teille uskonne mukaan.
– Matt. 9:29; 33/38

Miten vapauttava tuo Jeesuksen lupaus olikaan! Minulla on valta valita, mihin uskon. Uskonko Jumalan lupauksiin vai oman pääni, syyttäjän ja maailman ääniin?

Märkä kallio ja meri.

Lupausten mukaan

Jos minä kerran olen vuosia kokenut Jumalan johdattaneen juuri tähän, missä tänä päivänä olen, pienelle paikalle, vaikkakin maailmaan tuottamattomana kansalaisena, ja uskon, että niin on Jumalan tahto, se myös on. Se on totta ja tapahtuu uskoni mukaan, sillä Jumala on uskollinen eikä Hän voi kieltää itseään (2. Tim. 2:13; 33/38).

Siksi ripustaudun Sanan antamiin lupauksiin. Mikä minä olisin niitä kieltämään? Tai miksi Jumala olisi niitä ihmisille antanut, jos Hän ei tarkoittaisi, mitä on sanonut? Saan uskoa heikkoudessani armoon ja Jumalan huolenpitoon, jotta ne kohdallani tapahtuvat. 

Luonto kiehtoo tällaista tietämätöntäkin

En ole koskaan oppinut tunnistamaan lintuja tai kasveja. Tunnen variksen ja joutsenen, punatulkun ja talitiaisen, mutta en hippiäistä, tuskin varpustakaan. Hyvä että edes erotan niitä pusikosta, joihin niiden höyhenpeite niin hyvin piiloutuu. 

Lokki seisoo kivellä vedessä.

Tämän linnun sentään tunnistan.

Tuntomerkkinä saattaa olla musta läikkä poskessa, mutta hyvänen aika – pienellä linnulla se on tuskin puolukan kokoinen. Joskus nuorempana olisin vielä voinut sen nähdäkin, mutta tässä iässä saa olla tyytyväinen, kun ylipäänsä erottaa itse linnun.

Koulussa olin kyllä nopea oppimaan ja muistin tarkasti pieniäkin yksityiskohtia. Mutta muistini on varsin visuaalinen. Kun luin kokeisiin, muistin, missä kohtaa sivulla olivat kuvat ja tekstit, missä olivat vahvennukset ja alleviivaukset tekstissä. Niitä sisäisin silmin seuraamalla kykenin muistamaan asiat, olipa kyseessä historia, kemia tai biologia. 

Mutta luonnossa linnut eivät koskaan ole paikoillaan, niin että voisi rauhassa katsoa, onko päälaki tai rinta minkä värinen, puhumattakaan viiruista tai täplistä, joista se pitäisi tunnistaa. Tarvitaan vähintäänkin se variksen kokoinen lintu, jotta ehtii huomata merkittävät ja muista linnuista poikkeavat yksityiskohdat.

Kaivopuiston nurmi keltaisena kukista.

Nämä keväiset kukat Kaivopuistossa eivät ole kissankelloja.

Kasvit taas ovat liian samanlaisia keskenään. En kykene näkemään eroja luonnossa, sillä siellä ne eivät koskaan ole niin selkeitä kuin kirjojen sivuilla, jonne yleensä valitaan sellainen kuvakulma, että eron varmasti huomaa. Niityllä kissankello ja harakankello ovat molemmat minulle aina kissankelloja.

Meri on avannut silmiä

Luonto on kaiken kaikkiaan kiehtova. Olen ymmärtänyt sen vasta aikuisiällä, kun on ollut aikaa ja rauhaa pysähtyä. Erityisesti meressä uinti on ollut silmiä avaavaa. Minulle Jumala näkyy luonnossa, tai pikemminkin myös luonnossa. En ole panteisti; luonto ei ole sama kuin Jumala, mutta Hänen voimansa, suuruutensa ja kaikkivaltiutensa näkyy luonnossa, etenkin siellä, missä ihminen ei ole sitä rikkonut. 

Harsoinen pilvimassa meren yllä.

Meri ja sen vaihtuva maisema on tuonut viime vuosina luonnon lähelle.

Jumala näkyy luonnossa, sillä luontoa ei kukaan muu voi hallita kuin Hän. Hän on luonut maat, vedet ja taivaan, laittanut rajat joiden yli vesi ei voi tulla sekä synnyttänyt kasvit ja eläimet, niin että me ihmiset, jotka myös olemme Hänen luomuksiaan, voisimme niistä nauttia ja niitä hyödyntää. Viljellä ja varjella yhtä aikaa.

Kun myrskyää ja aallot lyövät rantaan, ihminen ei voi niitä pysäyttää. Kukaan muu kuin Jumala ei voi päättää, milloin pilvi on kosteudesta niin raskas, että se valuu vetenä maahan. Eikä kukaan ihminen osaa puhaltaa niin kylmää ilmaa, että maa jäätyy ja vesi muuttuu lumeksi.

Kun ihminen viljelee maata, hän on aina Jumalan hyvän tahdon armoilla. Ihminen voi muokata, kuohkeuttaa ja lannoittaa maata, kastellakin, mutta luonnonolosuhteissa hän ei kykene luomaan valoa, jota kasvit tarvitsevat yhteyttääkseen ja tuottaakseen hedelmää. Ei ihminen liioin kykene pysäyttämään auringon paahdetta, kun kasvit alkavat kellertää ja maa rakoilee kuivuudesta. Maanviljelijä voi vain antaa kaiken Herralle ja rukoilla suotuisia kasvuolosuhteita ja hyvää satoa, sillä yksin Jumala voi säät ja ilmat säätää.

Jalkakäytävän vierellä kasvaa tuuheita vihreitä puita.

Kesällä kaupungissakin vihertää kunnolla.

Tänään on Suomen luonnon päivä. On sanottu, että suomalaiselle luonto on niin lähellä, ettei sitä aina edes huomaa. Silti se vaikuttaa jossain muodossa lähes kaikessa, minkä voi mieltää olevan perisuomalaista. Se on osa meitä tavalla tai toisella. Jollekin linnunlauluna kaupunkiasunnon parvekkeella, toiselle järven hiljaisuutena mökkilaiturilla. Mutta se on, ja sitä meidän pitää viljellä ja varjella.

Maanantai-
ahdistus – miten sinut selättäisin?

Jotkut puhuvat sunnuntaiahdistuksesta, kun tuleva työviikko painaa mieltä jo sunnuntaina. Minä koen säännöllisesti maanantaiahdistusta. Yhtään minkään aloittaminen maanantaisin on äärettömän vaikeaa. En tahdo saada koneita käyntiin parhaalla tahdollanikaan.

Luin jostain, että maanantai voi ahdistaa, koska siirtymä viikonlopun levosta ja rauhasta työpaikan hälyyn, viestitulvaan ja aikataulutettuun rytmiin vaatii nopeaa sopeutumista, joka ei aina onnistu vaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. 

Se ei päde kohdallani, koska en siirry maanantaina hälyiseen työympäristöön, vaan elämä jatkuu kotona. En elä aikataulutettua elämää enkä huku viestitulvaan, koska olen rajannut viestimahdollisuudet tarkoituksella minimiinsä. 

Muuttunut työnkuva

Tekemäni työ ylipäänsä on jotain aivan muuta kuin se oli 10–15 vuotta sitten. Pian tulee kymmenen vuotta siitä, kun istuin työpöytäni ääressä ja sisimmässäni kuuluivat vain sanat: Aikaa on vähän, en voi enää vain pyöritellä työpöydän ääressä papereita, jotta joku saisi rahaa.

Siitä alkoi suunnanmuutos, jonka seurauksena olen viimeiset yhdeksän vuotta halunnut olla enemmän Jumalan palvelija kuin maailman ja sen rakenteiden kannattelija, saati palvoja. Näin siksi, että minunkin olemiseni ja tekemiseni kautta edes yksi ihminen tuntisi ja ymmärtäisi Jumalan suuren rakkauden ja tahtoisi tulla tuntemaan Jeesuksen, jolla on valta ja voima vetää ihminen syvimmästäkin kaivosta elämään, ikuiseen sellaiseen.

Pieni ja näkymätön osa

Työ on ollut pienimuotoista. Kontrasti vanhaan tekemiseen on niin suuri, että on ollut vaikea uskoa oman panoksen riittävän. Tuloksia ei useinkaan näy, lopputulemasta puhumattakaan. Toisinaan joutuu miettimään, miksi tässä ja miksi näin.

Jumala on muistuttanut, että sellainen on Marian osa. Pieniä tekoja, askelta kerrallaan. Läsnäoloa enemmän kuin touhotusta päivästä, paikasta ja tehtävästä toiseen. Se on kaikista omista epäilyksistä huolimatta ihana osa, ja mikä parasta, sitä ei oteta pois. Silti pitää muistaa, että Marttojakin tarvitaan. Toisenlaisia tekijöitä, naisia ja miehiä, Jumalan palvelijoita.

Nainen seisomassa työnsä äärellä mietteliään näköisenä.

Minäkö se siinä seison maanantaiaamuna työni äärellä? Malla Hukkasen valokuva elokuvasta Tulitikkutehtaan tyttö, 1989, Kaapelitehtaan näyttely 2026.

Siinä se vain seuraa sivusta

Koen kaikesta huolimatta maanantaiahdistusta. Se voi tulla siitä, että asetan itselleni vääränlaisia odotuksia ja paineita. Olen siinä äärettömän hyvä. Joka päivä pitäisi saada jotain näkyvää, merkittävää tai mielenkiintoista aikaan. Jotain, mitä voisi jakaa muille ja muiden kanssa. Vaihtaa kuulumisia omasta ahkeroinnistaan ja saavutuksistaan. Ilman niitä on kuin sivustaseuraaja, ulkopuolella karusellista, jossa muut pyörivät. 

Se saattaa olla Marian osan kääntöpuoli – ihmisten näkökulma. Siinä se vain istuu Jeesuksen jalkojen juuressa, toisin kuin Martta, joka häärää, tekee ja palvelee. Mutta Jumalan ajatukset eivät ole tässäkään niin kuin ihmisten ajatukset. Ne katsovat kokonaisuutta ja ne katsovat sydämeen ja sen tilaan, olipa kyseessä Maria tai Martta. Oleellista on, löytyykö sieltä alttiutta, uskoa ja kuuliaisuutta.

Minimaanantai

Armoa ja armollisuutta tarvitaan pienissäkin asioissa, kuten maanantaipäivissä. Joku on puhunut minimaanantaista. Yritän soveltaa sitä, kun maanantaiahdistus iskee. Minimaanantai antaa luvan ottaa viikon ensimmäisen päivän vastaan pienemmin odotuksin ja vaatimuksin. Aloittaa aamun hitaammin, laskea tavoitteiden rimaa, pitää hengähdystaukoja, ottaa päivätorkut, pistää päivä pulkkaan vähän aikaisemmin, kirjoittaa ehkä vähemmän kuin toisena päivänä, tai mitä se ”vähemmän” kenellekin onkaan. Vaikeinta on kuitenkin antaa siihen itselleen lupa, sillä muuten kantaa vain huonoa omaatuntoa siitä, ettei tee tarpeeksi. Harjoittelen sitä edelleen.

Sumuinen kaupunkikierros

Sumuinen kaupunki rauhoittaa. Harmauskaan ei haittaa, sillä varhaisen kellonajan ja lauantain suoma hiljaisuus korvaa sen moninkertaisesti. Kun aamut ovat alkaneet jo pari päivää varhain ennen viittä, voi nousta pyörän selkään, kun kukaan muu ei ole vielä liikenteessä. Vain muutama rauhallinen lenkkeilijä, yksi kalastaja vapoineen ja huomiovaatteissa työmaalleen skuutilla porhaltanut nuori mies, jonka tunnistin eiliseltä. Näin hänet lähes samassa kohdassa ja muistan miettineeni, että hänen työviikkonsa oli ohi ja hän oli ajelemassa kohti viikonloppua. Mitä hän mahtaisi tehdä? Kävisikö hän suihkussa ja lähtisi kavereiden kanssa baariin? Niin aavistelin. Ehkä aavistelin väärin. Tänä aamuna hän oli taas matkalla työvaatteissa. Olisiko rakennusmies, joka tekee kuusipäiväistä työviikkoa, kun urakka painaa päälle. Niin aavistelen, mutten tiedä.

Pitkäsilta sumussa.

Pitkälläsillalla Hakaniemessäkään ei näkynyt ristin sielua.

Koko kantakaupunki oli harmaan sumun peitossa. Ilma oli niin kosteaa, että silmälaseja piti välillä pyyhkäistä, kun näkö hämärtyi. Pyöräilykypärän lipastakin tipahteli vettä. 

Hillitsen itseni

Olisin halunnut vain polkea, mutta yhtä paljon olisin halunnut pysähtyä toistuvasti ottamaan kuvia. Oli hillittävä itseään, kun jatkuva käsineiden kiskominen hikoutuvista käsistä alkoi olla tukalaa. Tarvitsen kännykkähanskat, jotta kosketusnäppäimet toimivat ja voin kuvata riisumatta käsineitä.

Oransseja venepoijuja Siltasaaren rannassa.

Yksinäiset poijut odottelevat vielä kesää ja veneitä Siltasaaren rannassa.

Töölönlahden rannassa jätin kuvaamatta, vaikka näin ohrankeltaisen kaislikon taipuvan vienosti kohti sumuun haihtuvaa lahtea. Vedestä pilkotti kivi, ja sen päällä seisoi lintu. Täydellinen luontokuvakohde, mutta poljin eteenpäin.

Finlandia-talon kulmassa terassilla seisoi hopeanvärinen Michelin-ukkoa muistuttava patsas. Siitä olisi saanut hauskan kuvan, kun terassi oli kerrankin tyhjä ja näkymä auki. Mutta en taaskaan malttanut pysähtyä.

Baanakin olisi ollut kuvaamisen arvoinen aamuvarhaisella, kun se oli vain autio kallioiden väliin jäänyt onkalo, jossa tuuli tuntuu aina puhaltavan vastaan. Kukaan ei pinkonut ohi käyräsarvisellaan, eikä kukaan tullut vastaan väärällä kaistalla.

Korkea hotellirakennus ja meri jossa jäälautat kelluvat.

Jätkäsaari on karu, mutta jostain syystä kuvat siitä viehättävät rouheudessaan.

 

Ei minulla ollut niin kiire, etten olisi ehtinyt pysähtyä ja vangita näkymiä kameraani. Taiteilin vain kahden yhtä houkuttelevan vaihtoehdon välillä: vauhdin ja valokuvan.

Kaikkea ei voi kuvata

Nyt kotona voisin ottaa kuvan lopputuloksesta, lihasten lämmöstä, aamun raikkauden avaamista hengitysteistä, tyytyväisyyden tunteesta. Mutta ei niitä saa kuvaan. Punaiset posket saisi, mutta en välitä omakuvista.

Siksi lopputulos jää omakseni. Jaan siitä vain murusia sanoina ja sumuisina kuvina.

Katunäkymä Hietalahdenrannasta.

Kohta kotona, mutta eihän se tässä sumussa näy.

Kukoista omalla paikallasi

Muistan harvoin näkemiäni unia. Lieneekö kohdallani jotain yönaikaista dementiaa?

Ymmärtääkseni kaikki ihmiset näkevät unia, mutta kaikki eivät kykene palauttamaan niitä herättyään mieleensä. Erään tiedon mukaan ihminen näkee sitä vähemmän unia, mitä enemmän hän nukkuu syvää unta. Se on kai hyvä merkki, sillä syvän unen aikaan ihmisen aivot puhdistuvat päivällä kertyneestä kuonasta.

Viime yön uni

Viime yöltä muistan kuitenkin uneni varsin kirkkaasti. Unissa mielenkiintoista on, että niissä ei välttämättä ole kirkasta se, ketkä niissä esiintyvät ja miten tapahtumat tarkalleen etenevät, vaan se, millaisia tunteita ne herättävät ja millaisia tunnelmia niissä koetaan. Niin tässäkin unessa. 

Päällimmäinen tunne unessa oli kateus. Se oikein lävähti omaan rintakehääni ja sumensi silmät. 

Punaiset tulppaanit kerrostalon edustalla.

Nämä tulppaanit kukkivat keväällä lähellä paikkaa, johon minut on istutettu.

Ystävän kuuliaisuus teki ihmeitä

Unessa oli naispuolinen ystäväni, jonka henkilöys jäi epäselväksi mutta jonka tiesin olevan läheinen. Hän ei ollut kristittyjä ystäviäni vaan joku, jolle usko ei ole elämän kantavia asioita. Unessa hän kuitenkin esitteli minulle itsevarmasti, miten hän oli kuullut Jumalan kehotuksen mennä erään henkilön luo ja koskettaa tämän rintakehää, jolloin Jumala teki voimassaan tuon kohdatun ihmisen elämässä jonkinlaisen ihmeen. En enää muista, millaisesta ihmeestä oli kyse, mutta siinä oli huikeaa juuri se, miten ystäväni kuuliaisuus Jumalan kehotukselle sai aikaan suuren vaikutuksen tuossa ihmisessä. 

Seurasin unessa tapahtumaa vierestä, ja se aiheutti sisälläni kateuden leimahduksen. Ystäväni oli saanut profetaalisen lahjan. Miksi juuri hän? Miksi en minä, joka olen ollut uskossa 30 vuotta? En ole hänen rinnallaan mitään!

Ikävä jälkimaku

Ajatus oli kovin samanlainen kuin tuhlaajapojan veljellä, joka oli kotona palvellut isäänsä vuosikaudet pyytämättä mitään ja joutui sitten katselemaan päältä, kun isä otti rahansa ja elämänsä hussanneen tuhlaajapojan vastaan riemusaatossa ja järjesti tälle juhlat.

Jälkimauksi unesta jäi lähinnä se, miten ruma tunne kateus on ja miten vertailu toiseen ihmiseen voi olla alemmuudentunnossaankin suurta ylpeyttä. Sen sijaan, että iloitsisi hyvästä, etsii kääntöpuolen, jota paheksua, tai kääntyy omaan napaansa päin ja vaipuu itsesääliin. 

Vaaleanpunaiset asterit kukkivat.

Nämä vaaleanpunaiset asterit kukkivat siellä, minne eräs ystävistäni on istutettu.

Kukoista siinä

Kateus katselee aina aidan toiselle puolelle etsien vihreämpää ruohoa. Sen hedelmä vie ilon omasta elämästä ja saa toivomaan, että olisi jossain muualla, jossain muussa seurassa ja jollain tavalla toisenlainen. On kuin joutuisi elämään rikkaruohojen keskellä olosuhteissa, jotka ovat liian vaikeat, ja katsoo olevansa oikeutettu johonkin parempaan.  

Parempi vaihtoehto olisi kukoistaa juuri siinä, mihin kukin meistä on istutettu ja iloita ympärillä olevasta kukkaloistosta.

Eksistentiaalista väsymystä

Törmäsin jokin aika sitten itselleni uuteen psykologiseen käsitteeseen: eksistentiaaliseen väsymykseen. Se on väsymystä, jota uni ei helpota. Kyse ei ole fyysisestä väsymyksestä tai työuupumuksesta, vaan jostain, mikä on syvempää ja vaikeammin nimettävää. Se on olemassaolon väsymystä.

Olen sairastanut masennuksen jälkilöylyineen, joten tiedän, millaista masennus on. Olemassaoloon liittyvä väsymys ei ole sitä, vaikka saattaakin siltä vaikuttaa, eikä se ole toivottomuuttakaan, vaikka onkin lähellä sitä. 

Taiteilija Susanna Snellmanin teos Luonnon ääniä vuodelta 2025.

Taiteilija Susanna Snellmanin teos Luonnon ääniä (2025), joka oli alkuvuodesta esillä Ars Longa -galleriassa.

Oleminenkin väsyttää

Väsymys on pikemminkin toistuvaa sisäistä tunnetta siitä, ettei jaksa, vaikka olisi nukkunut hyvin, syönyt hyvin ja kaikki olisi oikeastaan hyvin. Se on syvällistä väsymistä elämiseen, joka on jatkuvaa toistoa, yrittämistä ja ihmisenä olemisen loputonta ylläpitoa. 

Väsymys ei tule tekemisestä, vaan yksinkertaisesti olemisesta, ja etenkin sen esittämisestä – että on esitettävä välittävänsä vaikka ei välitä ja teeskenneltävä odottavansa tulevaa, jota ei odota.

Maailma ei puhuttele

Eksistentiaalinen väsymys ei tarkoita kyvyttömyyttä tuntea hyvää, vaan tunnetta, ettei mikään ole enää yrittämisen arvoista – edes ne asiat, jotka ennen tuottivat mielihyvää. Elämä tapahtuu ympärillä, mutta siihen on vaikea saada tunneyhteyttä ja yhteyden palauttaminen tuntuu äärimmäisen uuvuttavalta, turhaltakin. Maailma ympärillä on etäinen ja kuin mykistetty. Se ei puhuttele.

Kun elämään kasautuu vuosien ajan pettymyksiä, yritystä ja epäonnistumista, toivetta paremmasta ilman muutosta sekä merkityksen etsintää ilman löytöjä, olemassaolon tarkoitus voi karata käsistä. Taustalla voi olla trauma, pienet petetyksi tulemiset ja menetykset tai mitättömätkin hetket, jolloin on kokenut, ettei oma kipu kiinnosta ketään, eikä kukaan tule pelastamaan. Ihminen on omillaan, ja se on väsyttävää.

Näkymä Kaivopuistosta meren yli Suomenlinnaan.

Suomenlinna iltavalossa Kaivopuistosta katsottuna. Sopii väsymyksen tunnelmaan, mutta onhan siellä myös valoa.

Avuton suhteessa elämään

Psykologiassa puhutaan ns. opitusta avuttomuudesta. Kun ihminen altistuu toistuvasti negatiivisille tapahtumille kykenemättä hallitsemaan niitä, hän oppii, ettei omilla toimilla ole vaikutusta. Niinpä hän lakkaa toimimasta. 

Eksistentiaalisesti väsynyt ihminen on oppinut avuttomuuden suhteessa elämään: hän on yrittänyt parantaa asioita ja löytää elämän tarkoitusta, merkitystä ja iloa elämässä. Ehkä se on lyhyesti onnistunutkin, mutta sitten tilanne palautuu taas entiselleen. Kun näin tapahtuu yhä uudelleen, kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä.

Yrittäminen ei tuo tulosta

Ihminen oppii, ettei yrittämisellä ole vaikutusta ja toivominen sattuu enemmän kuin tyhjyyden hyväksyminen, joten hän lakkaa yrittämästä. Olemassaolo ilman yrittämistä, toivoa ja odotuksia on omanlaistaan uupumusta.

Kun on ymmärtänyt liiankin hyvin, miten maailma toimii; on nähnyt vallankäytön mahdin, epäoikeudenmukaisuuden, kärsimyksen ja ihmisen olemassaolon sattumanvaraisuuden, on vaikea enää välittää ja olla mukana pelissä, jonka tietää olevan epäreilua.

Miten ilmaista väsymystä?

Eksistentiaaliselle väsymykselle ei ole olemassa sosiaalisesti sopivaa ilmaisutapaa. Siksi ihminen pysyy mieluummin hiljaa ja tekee kuten odotetaan, vaikka tuntisi sisäisesti hukkuvansa olemisen painon alle. Toisen on sitä vaikea havaita, koska moni osaa piilottaa sen hyvin tai eristäytyy muista.

Puhuminen eksistentiaalisesta väsymyksestä saattaa säikäyttää ympärillä olevat. Onko läheinen kenties itsetuhoinen? Eksistentiaalinen väsymys on kuitenkin eri asia kuin itsetuhoisuus. Toisella on halu kuolla, toinen on väsynyt elämiseen. Toinen kaipaa loppua, toinen lepoa. Ja väsynyt kaipaa ennen kaikkea lupaa siihen, ettei tarvitsisi yrittää niin kovasti, esittää ja ylläpitää kulisseja.

Kävelytie Tähtitorninvuorella.

Se mitä on ja mitä jaksaa, riittää. Kuva: Rauhaisa Tähtitorninvuori.

Se riittää

Syvällinen olemassaoloon liittyvä väsymys ei ole heikkoutta tai epäonnistumista. Ihminen vain on esittänyt selviytymistä ja pitänyt kasassa liian paljon liian kauan. Lopulta eläminen muuttuu pelkäksi elämän sietämiseksi.

Eksistentiaalisesti väsynyt ihminen tarvitsee lupaa levätä ilman syyllisyyttä ja olla olemassa vähäiselläkin kapasiteetilla ilman että tulee tuomituksi rikkinäiseksi. Hän tarvitsee ihmisiä, jotka näkevät väsymyksen yrittämättä korjata sitä. Tavoitteiden, toiveiden tai tulevaisuuden suunnitelmien vaatiminen väsyttää entisestään, mutta pienet asiat, kuten lämmin juoma, pehmeä huopa ja hetki auringonpaisteessa voivat tehdä nykyhetken hieman kevyemmäksi kestää. 

Tarvitaan lupa siihen, että se mitä on ja mitä jaksaa, riittää.

Tunnetta ja tuoksinaa

Kiertelin eilen kaupungilla sen jälkeen, kun olin käynyt laitattamassa tukkani joulukuntoon. Jouluvilske alkaa olla kiivaimmillaan. Kampissa ihmisiä rynni mustanaan pitkin kauppakeskuksen käytäviä ja samalla tavalla ulkona kaduilla. 

Onneksi jouluryysistely ei koske minua. Kun satsaa joululahjoihin tavallista vähemmän, ei tarvitse tuskailla hikipäissään kauppojen kassajonoissa tai ylipäänsäkään juuri vaivata päätään sillä, mitä kenellekin hankkisi. Se on kyllä aika vapauttavaa. Pienet muistamiset saa kasaan vähemmälläkin vaivalla.

Stockan kulma ja Aleksanterinkatu jouluvalaistuksessa.

Joulunalusvilinää Aleksanterinkadulla.

Jouluherkuttelua

Parasta on se, että näemme toisiamme. Herkuttelusta emme tänäkään jouluna juuri tingi. Mutta valmistelut teemme yhdessä, niin kenenkään ei tarvitse viettää aattoaamua yksin keittiössä hikoillen. 

Instagram on ollut oiva innoittaja. Sieltä on löytynyt monenlaisia kivoja resepti-ideoita, joita ajattelimme testata: kala-keltuaistahnalla pursotettuja kananmunanpuolikkaita, taikinaan piilotetuista mozzarellapalloista rakennettua joulupuuta ja sitten perinteisesti appelsiinigraavattua lohta. Yritämme kehittää vielä jonkin raikkaan salaatin, johon haluamme granaattiomenan siemeniä. Ne ovat hyviä, mutta se omenan avaaminen on taitolaji. Muutama vuosi takaperin puoli keittiötä oli kirkkaanpunaisissa roiskeissa.

Laitan tänä vuonna joulukuusen vain, jos löydän sopivan pienen. Voisin tietty jättää sen kokonaan väliinkin, kun vieraitakaan ei ole tulossa, mutta kun se tuoksuu niin hyvältä ja nautin siitä kynttilöiden säihkeestä. Asioita voi ja pitääkin tehdä myös vain omaksi iloksi.

Jatkuvaa melankoliaa

Huomasin pari päivää sitten, että oma ilo on ollut vähän kadoksissa. Tunteet heittelevät välillä vahvasti. Menneenä syksynä masennus on hiipinyt vieraaksi enemmän kuin aikoihin. Se on ryöstänyt monta päivää, ja sieltä syvyyksistä nousu vaatii vielä toipumispäiviä, joten yleinen vire on ollut melko mollivoittoinen. 

Olen miettinyt, olenko jotenkin perusluonteeltani elämään turhautunut tulevaisuusskeptikko, joka ei joko jaksa tai vaivaudu etsimään valonsäteitä mustan maailman keskeltä? Vai olenko kuitenkin pohjimmiltani hyväntuulinen ja elämään myönteisesti suhtautuva, mutta jotkin elämän haasteet vain ovat vieneet iloisuuden ja jättäneet jälkeensä vain melankolian, joka aina hetkittäin väistyy, mutta samalla tavalla hetkittäin muuttuu harmaasta mustaksi pimeydeksi?

Harmaan talvipäivän merimaisema, luoto ja horisontti.

Välillä päivät ovat kovin harmaita.

Itku lyhyestä ilosta

Sattui nimittäin niin, että katselin Areenasta uutta mielestäni hyväntuulista ja leppoisaa ruotsalaissarjaa nimeltä Parterapi i Gagnef. Sille on valitettavasti annettu hölmö suomenkielinen nimi Terapiaa ja tunnetta, joka ei kuvaa ollenkaan osuvasti ohjelman sisältöä vaan muistuttaa lähinnä jotain saippuasarjaa tyyliin Tunteita ja tuoksuja.

Jossain vaiheessa ohjelmaa tuli jokin todella hellyttävän hauska kohta, ja vaikka katselinkin sitä yksikseni, sisältäni oikein syöksähti vapautunut ja iloinen nauru. Kuulostaa varmasti hölmöltä ellei jopa naurettavalta, mutta se tuntui niin ihmeelliseltä, että purskahdin itkuun. Nauru kuulosti niin vieraalta, aivan kuin ei olisi hetkeen ollut syytä, lupaa tai edes tarvetta nauraa sydämestään ja aidosti, ja sitten se kosketti niin kovasti, että tuli itku.

Kohta iloitaan

Ehkä se johtui siitäkin, että olen tänä syksynä viettänyt valtavan paljon aikaa yksin, eikä sitä kai silloin tule jatkuvasti nauraa hörähdeltyä, kun ei ole ketään, joka naurattaisi tai jonka kanssa nauraa yhdessä. 

Mutta jos nyt jäit miettimään, kuinka se onneton siellä nyt pärjää, niin ei hätää, valoa kohtihan tässä ollaan menossa. Pian saa iloita suuresti, kun kuuluu: ”Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle!” (Luuk. 2:10; 33/38) 

Se on ilo jokaiselle, myös meille useimmiten yksinään iloitseville.

Kirjoittamisen vaikeus

Sanoisin kirjoittaminen, jos minulta kysyttäisin, onko minulla jokin lahja. Niin uskon ja ajattelen, vaikka ei minusta aina siltä tunnu. Viime aikoina kaikkein vähiten. Olen itseni ja tekstieni kovin kriitikko, ja epäilen, että olen jättänyt laatikkoon joitakin tekstejä, jotka olisivat voineet jollekin toiselle kelvata. 

Silti käsistä on varmasti päässyt myös vajavaisia, loppuun asti ajattelemattomia tai jopa täysin epäonnistuneita tekstejä. Hutiloituja tai vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen) kirjoitettuja tekstejä en hevin myönnä eteenpäin luovuttaneeni. Se ei vain sovi luonteelleni. Mutta aina ei ole priimaa pukannut, vaikka kuinka olisi edes kelvollista yrittänyt.

Olen kirjoittanut koko työurani ajan: ensin tieteellisiä ja populaaritieteellisiä tekstejä, sittemmen markkinointitekstejä, blogeja, puheita, lehtiartikkeleita, nettitekstejä ja vastaavia. Kahta satasivuista opinnäytetyötä ja paria kokoomateoksen toimitustyötä lukuun ottamatta kaikki tuotokseni ovat olleet suhteellisen lyhyitä kirjoitelmia. 

Cildo Meirelesin installaatio Babel Kiasman taidemuseossa.

Kiasmassa näkemäni Cildo Meirelesin installaatio Babel sopii hyvin kuvaamaan oman pään sisällä toisinaan vallitsevaa sekamelskaa. Teoksessa on yli 300 radiota, ja osa niistä on päällä. Läsnäolija siis kuulee erikielisten radiokanavien puheen sekamelskaa, niin kuin silloin, kun Baabelin torni hajosi ja ihmisten kielet sekoittuivat.

Uudenlainen haaste

Nyt edessäni on kuitenkin iso kokonaisuus, joka pitäisi saada sujuvaksi ja ehjäksi tekstiksi pitämään kiinni lukijastaan loppuun asti. Muutaman viikon sen kanssa pähkäiltyäni olen joutunut huomaamaan, että käsillä on hyvin erilainen haaste. Se on entisiin verrattuna paljon vaativampi työ sekä laajuudeltaan että sisällöltään. Siihen ei tunnukaan riittävän se, että on hyvät istumalihakset ja paljon kirjoituskokemusta. Lisäksi tarvitaan rutkasti pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä – ja miten vaikeita ominaisuuksia ne ovatkaan minulle! 

Haluaisin saada nopeasti valmista. Jos jossain kohtaa ymmärränkin, ettei tämä nyt ihan hetkessä valmiiksi tule, kuvittelen, että joku muu odottaa sitä ja hoputtaa minua mielessään, vaikkei kukaan niin teekään. Ainoa painostaja ovat omat sisäiset vaatimukseni ja ne tässä tilanteessa ahdistavat kertomukset, kun joku on saanut idean kirjasta ja kirjoittanut sen valmiiksi parissa kuukaudessa. Tuosta noin vain!

Mikä olisi sopiva vertailukohde?

En voi verrata itseäni heihin, tai muuten kirjoitan lopputekstejä Auroran sairaalassa. Vaikka en kokemattomana voi verrata itseäni myöskään suuriin kirjailijoihin tai ajattelijoihin, teen kuitenkin mieluummin niin. Minäkin tarvitsen kirjoittamisen ohella paljon aikaa ajattelutyöhön, lukemiseen, pohdintaan ja tutkimiseen. 

Vaikka koneen näytölle ei päätyisi sanaakaan, ajatukset eivät pysähdy, ja niitä pitää toisinaan kuunnella ja selvitellä pitkiä aikoja. Vertailukohta on taas kovin epäsuhtainen omaksi noloudekseni, mutta tekisi mieli sanoa kuin Elon Musk, että ”my mind is a storm, and I don’t think most people would want to be me”. Vapaasti suomennettuna siis päässäni käy sellainen vilske, että useimmat ihmiset tuskin haluaisivat olla minä.

I mean, my mind is a storm,
and I don’t think most people
would want to be me.
They may think they would
want to be me, but they don’t.
– Elon Musk

Hyvä puoli tällaisella Muskia reilusti vähemmän älykkäällä on se, että ajatukset selkenevät heti, kun ymmärtää hiljentää ja antaa aikaa. Pysähtyä ja pitää taukoa. Käydä kävelyllä, soittaa ystävälle tai lueskella jotain.

Merimaisema Uunisaaresta käsin.

Joskus kävely vaikka näissä merellisissä Uunisaaren maisemissa tekee ajatuksille hyvää.

Hyviä ajatuksia

Tänäänkin olin noussut aikaisin ja varannut päivän kirjoittamiselle. Alku näytti hyvältä. Mutta sen sijaan että olisin jatkanut kirjoittamista siitä, mihin olin jäänyt, aloin käydä läpi jo kirjoittamaani tekstiä. Big mistake, huge, kuten Pretty Woman -leffan Vivian sanoi vaatekaupan koppaville myyjille, jotka eivät suostuneet palvelemaan häntä.

Omalla koneella delete-näppäin alkoi napsua. Ei noin voi sanoa, tuota lausetta täytyy muuttaa, tämä kappale pitää siirtää tuonne, mihin tuotakaan sitaattia tarvitaan… Oli pakko lopettaa, sillä olisin kohta deletoinut koko siihenastisen tekstin. Niin huonolta se alkoi kuulostaa. Oletan kuitenkin, että parempana päivänä se on ihan käyttökelpoista tekstiä; vaatii vain vähän muokkausta.

Uutta tekstiä en tänään saanut aikaiseksi, joten luovutin ja tartuin kirjaan. Jatkoin Marcus Aureliuksen ajatusten lukemista. Ja miten kävikään? Jo kolmas lukemani lause sammutteli hellästi sisäisen ahdistuksen ja epäonnistumisen kipinän:

”Älä luule, että jos jokin on sinulle itsellesi vaivan takana,
se on ihmiselle mahdotonta,
vaan jos jokin on ihmiselle mahdollista ja ominaista,
katso sen olevan myös sinun saavutettavissasi.”
– Marcus Aurelius, teoksesta Itselleni

Ja mikä parasta, jopa kaikki se, mikä on ihmisille mahdotonta, voi kääntyä uskossa mahdolliseksi, sillä ”Jumalalle on kaikki mahdollista”. (Matt. 19:26; 33/38)

Joskus kaipaa lohdutusta

Vaikka elämä yksin on hyvää ja täyteläistä, joskus kaipaa sitä, että olisi joku ihminen, johon turvata. Että olisi joku, joka lohduttaisi, kun sattuu. Tai että olisi joku, jolle puhua, kun on kerrottavaa ja tuntuu, että se on saatava ulos. Se voi olla huolta, mutta se voi yhtä hyvin olla ilon aihetta.

Tänään sattui, ja olisi ollut ihanaa, kun joku olisi lohduttanut ja sanonut, että kyllä se siitä – onneksi ei käynyt pahemmin. Nyt vakuutin sitä itse itselleni ja kiitin, että ei tosiaankaan sattunut pahemmin. 

Pyörällä nurin

Kaaduin pyörälenkillä. Olin kääntymässä 90 astetta ja jouduinkin tekemään äkkijarrutuksen. Kun etupyörä oli jo valmiiksi kulmassa, äkkipysähdys keikautti sen poikittain ja sitten mentiin.

Ranteita kivistää, sillä kämmenethän ihminen laittaa ensimmäisenä vastaan maahan syöksyessään. Polvi on naarmuilla ja mustana, sääri kuhmuilla ja mustana, ja sääriluun kohdalta iho viitisen senttiä auki.

Jos johonkin toivoisin vähän lihasta tai vaikka sitten läskiä pehmikkeeksi, niin se on sääriluun etupuoli. Sen suojana kuin ei ole kuin ohuelti nahkaa, ja tänään sain jo toisen kerran tuntea, miten kivuliasta on, kun sääriluu pamahtaa päin rautaa. Tänään kyseessä oli polkupyörän runko, muutama vuosi sitten liukastuin ja syöksyin pää edellä portaisiin, joiden etureunan rautakantteihin iskin sääreni.

Olavi Lanun teos Pajutyttö Lahden Malvan näyttelyssä vuonna 2025.

Pajutyttö oli yksi kauneimmista teoksista Olavi Lanun 100-vuotisnäyttelyssä Lahden Malvassa. Se esittää polviensa ja käsiensä suojaan vetäytynyttä itkevää tyttöä, jonka mallina on tiettävästi ollut Lanun perheenjäsen.

Lohdutusta kivun keskellä

Mutta kipu on vain kipua, ja siitä selvitään. Silti kivun hetkellä kaipaisi lohdutusta, olipa kipu fyysistä tai henkistä. Se kaipuu ei muutu, vaikka olisit aikuinen. Toivot edelleen, että joku tulisi ja puhaltaisi kivun pois. Rutistaisi ja ottaisi syliin, silittäisi hiuksia ja sanoisi jotain lohduttavaa tai jotain niin hauskaa, että saisikin nauraa. 

Sellaisia me olemme. Tai ainakin minä olen. Sen tunnustin tänään, vaikka se tuntuikin vähän nololta, kun on oppinut pärjäämään ja kantamaan kipunsa yksin.

Olen iloinen, että saan ontua illalla tapaamaan ystävää, sillä juuri nyt tarvitsen hänen halaustaan.

Jotakin erityistä

Parikymppisenä ajattelin, että minusta voisi tulla jotakin erityistä. Että voisin saavuttaa jotakin suurta, vaikka en oikein koskaan osannut määritellä, mitä se voisi olla. Ehkä se olikin kaiken suuren saavuttamisen esteenä; minulla ei koskaan ollut selkeää tavoitetta, johon pyrkiä, joten minusta ei koskaan tullut mitään erityistä enkä koskaan saavuttanut mitään suurta.

Nyt joku voi ajatella, että onhan sinulla vielä elämää edessä, jos Luoja suo eikä Jumalan aikatauluissa ole eläkeikää. Totta, mutta yritän olla realistinen. Olen reilusti 50 paremmalla (tai huonommalla) puolella, joten mitään maailmaa mullistavaa tuskin on edessä. Tai mistäpä sitä tietää, Laura Ingalls Wilderkin julkaisi ensimmäisen Pieni talo preerialla -kirjansa 64-vuotiaana, ja myös aika moni Nobel-palkinnon voittaja on ollut yli 60-vuotias.

Luen paraikaa kirjaa, jonka kirjoittaja kertoo, että hän pelkäsi vuosikausia haaskaavansa elämäänsä, koska ei ole vieläkään tehnyt sillä mitään erikoista (Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt, 2022, 90). Tunnistan pohtineeni usein samaa. Se tunne valtaa minut aivan erityisesti murroskohdissa, kuten juuri nyt, ja liittyy siihen epäonnistumisen tunteeseen, joka tulee, vaikka en todellisuudessa olisikaan epäonnistunut – tehnyt vain suunnanmuutoksen.

Erityinen on arvokas

Haave erityisyydestä saattaa olla yhteydessä käsitykseen, että sitten olisi ihmisenä arvokas, kun on saanut elämällään jotakin hienoa aikaiseksi. Mutta niillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi ajatus siitä, mikä on jotakin hienoa aikaansaannosta elämässä, muuttuu iän ja kokemusten mukaan. Omalla kohdalla esimerkiksi kahden lapsen kasvattaminen itsestään huolen pitäviksi aikuisiksi tuntuu yhä merkittävämmältä saavutukselta. Äitiys on ollut elämäntehtävä, jonka merkitystä omassa elämässä en ennen lasten syntymää ymmärtänyt enkä varsinkaan painottanut. Se on kuitenkin yllättänyt iloisesti aivan alusta asti.

On toisaalta virhe pohtia itse omaa erityisyyttään. Olisi viisaampaa kysyä vaikka perheenjäseniltä, ystäviltä tai kollegoilta. Vastaukset voisivat olla toisenlaisia. Kun taannoin pohdin oman elämäni merkitystä ääneen omalle pojalleni, sain kuulla asioista tai tilanteista, jolloin olin saanut olla hänen elämässään merkittävä. Emme aina muista jakaa niitä toistemme kanssa, vaikka ne voisivat olla suurena rohkaisuna hetkissä, jolloin epäilemme itseämme ja tarkoitustamme elämässä. Niin tekivät myös poikani kertomat asiat.

Tekoälyn luoma kuva aiheesta "jotakin erityistä".

Tekoälyn luoma kuva aiheesta ”jotakin erityistä”. Tekoäly muistutti vielä, että ”toivottavasti tämä herättää sinussa ihmetyksen tunteen!”

Sinä olet erityinen

Mielenkiinnosta kysyin tänään tekoälyltä kysymyksen Miksi minä olisin jotakin erityistä? Tekoälyhän ei minua tunne, joten vastaus on meille jokaiselle yleisesti ja yksityisesti. Ehkä se rohkaisee sinua ja rohkaisee minua.

Sinä olet erityinen, koska maailmassa ei ole ketään toista, joka olisi täsmälleen samanlainen kuin sinä. Sinun kokemuksesi, ajatuksesi, tunteesi, unelmasi ja tapasi kohdata maailma ovat uniikkeja. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan täysin samanlainen toisella ihmisellä.

Erityisyytesi voi näkyä monella tavalla – siinä, miten kohtelet toisia, miten näet asiat, miten ilmaiset itseäsi tai miten vaikutat maailmaan ympärilläsi. Vaikka et aina tuntisi olevasi erityinen, vaikutuksesi muihin ja ympäristöösi voi olla suurempi kuin osaat kuvitella.

Erityisyys ei tarkoita täydellisyyttä tai jotain, mitä täytyy todistaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että olet ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. ❤️
– ChatGPT

PS. Sydänemoji ei ole minun lisäämäni, vaan tekoälyn. Söpöä.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen