Sumuinen kaupunkikierros

Sumuinen kaupunki rauhoittaa. Harmauskaan ei haittaa, sillä varhaisen kellonajan ja lauantain suoma hiljaisuus korvaa sen moninkertaisesti. Kun aamut ovat alkaneet jo pari päivää varhain ennen viittä, voi nousta pyörän selkään, kun kukaan muu ei ole vielä liikenteessä. Vain muutama rauhallinen lenkkeilijä, yksi kalastaja vapoineen ja huomiovaatteissa työmaalleen skuutilla porhaltanut nuori mies, jonka tunnistin eiliseltä. Näin hänet lähes samassa kohdassa ja muistan miettineeni, että hänen työviikkonsa oli ohi ja hän oli ajelemassa kohti viikonloppua. Mitä hän mahtaisi tehdä? Kävisikö hän suihkussa ja lähtisi kavereiden kanssa baariin? Niin aavistelin. Ehkä aavistelin väärin. Tänä aamuna hän oli taas matkalla työvaatteissa. Olisiko rakennusmies, joka tekee kuusipäiväistä työviikkoa, kun urakka painaa päälle. Niin aavistelen, mutten tiedä.

Pitkäsilta sumussa.

Pitkälläsillalla Hakaniemessäkään ei näkynyt ristin sielua.

Koko kantakaupunki oli harmaan sumun peitossa. Ilma oli niin kosteaa, että silmälaseja piti välillä pyyhkäistä, kun näkö hämärtyi. Pyöräilykypärän lipastakin tipahteli vettä. 

Hillitsen itseni

Olisin halunnut vain polkea, mutta yhtä paljon olisin halunnut pysähtyä toistuvasti ottamaan kuvia. Oli hillittävä itseään, kun jatkuva käsineiden kiskominen hikoutuvista käsistä alkoi olla tukalaa. Tarvitsen kännykkähanskat, jotta kosketusnäppäimet toimivat ja voin kuvata riisumatta käsineitä.

Oransseja venepoijuja Siltasaaren rannassa.

Yksinäiset poijut odottelevat vielä kesää ja veneitä Siltasaaren rannassa.

Töölönlahden rannassa jätin kuvaamatta, vaikka näin ohrankeltaisen kaislikon taipuvan vienosti kohti sumuun haihtuvaa lahtea. Vedestä pilkotti kivi, ja sen päällä seisoi lintu. Täydellinen luontokuvakohde, mutta poljin eteenpäin.

Finlandia-talon kulmassa terassilla seisoi hopeanvärinen Michelin-ukkoa muistuttava patsas. Siitä olisi saanut hauskan kuvan, kun terassi oli kerrankin tyhjä ja näkymä auki. Mutta en taaskaan malttanut pysähtyä.

Baanakin olisi ollut kuvaamisen arvoinen aamuvarhaisella, kun se oli vain autio kallioiden väliin jäänyt onkalo, jossa tuuli tuntuu aina puhaltavan vastaan. Kukaan ei pinkonut ohi käyräsarvisellaan, eikä kukaan tullut vastaan väärällä kaistalla.

Korkea hotellirakennus ja meri jossa jäälautat kelluvat.

Jätkäsaari on karu, mutta jostain syystä kuvat siitä viehättävät rouheudessaan.

 

Ei minulla ollut niin kiire, etten olisi ehtinyt pysähtyä ja vangita näkymiä kameraani. Taiteilin vain kahden yhtä houkuttelevan vaihtoehdon välillä: vauhdin ja valokuvan.

Kaikkea ei voi kuvata

Nyt kotona voisin ottaa kuvan lopputuloksesta, lihasten lämmöstä, aamun raikkauden avaamista hengitysteistä, tyytyväisyyden tunteesta. Mutta ei niitä saa kuvaan. Punaiset posket saisi, mutta en välitä omakuvista.

Siksi lopputulos jää omakseni. Jaan siitä vain murusia sanoina ja sumuisina kuvina.

Katunäkymä Hietalahdenrannasta.

Kohta kotona, mutta eihän se tässä sumussa näy.

Kukoista omalla paikallasi

Muistan harvoin näkemiäni unia. Lieneekö kohdallani jotain yönaikaista dementiaa?

Ymmärtääkseni kaikki ihmiset näkevät unia, mutta kaikki eivät kykene palauttamaan niitä herättyään mieleensä. Erään tiedon mukaan ihminen näkee sitä vähemmän unia, mitä enemmän hän nukkuu syvää unta. Se on kai hyvä merkki, sillä syvän unen aikaan ihmisen aivot puhdistuvat päivällä kertyneestä kuonasta.

Viime yön uni

Viime yöltä muistan kuitenkin uneni varsin kirkkaasti. Unissa mielenkiintoista on, että niissä ei välttämättä ole kirkasta se, ketkä niissä esiintyvät ja miten tapahtumat tarkalleen etenevät, vaan se, millaisia tunteita ne herättävät ja millaisia tunnelmia niissä koetaan. Niin tässäkin unessa. 

Päällimmäinen tunne unessa oli kateus. Se oikein lävähti omaan rintakehääni ja sumensi silmät. 

Punaiset tulppaanit kerrostalon edustalla.

Nämä tulppaanit kukkivat keväällä lähellä paikkaa, johon minut on istutettu.

Ystävän kuuliaisuus teki ihmeitä

Unessa oli naispuolinen ystäväni, jonka henkilöys jäi epäselväksi mutta jonka tiesin olevan läheinen. Hän ei ollut kristittyjä ystäviäni vaan joku, jolle usko ei ole elämän kantavia asioita. Unessa hän kuitenkin esitteli minulle itsevarmasti, miten hän oli kuullut Jumalan kehotuksen mennä erään henkilön luo ja koskettaa tämän rintakehää, jolloin Jumala teki voimassaan tuon kohdatun ihmisen elämässä jonkinlaisen ihmeen. En enää muista, millaisesta ihmeestä oli kyse, mutta siinä oli huikeaa juuri se, miten ystäväni kuuliaisuus Jumalan kehotukselle sai aikaan suuren vaikutuksen tuossa ihmisessä. 

Seurasin unessa tapahtumaa vierestä, ja se aiheutti sisälläni kateuden leimahduksen. Ystäväni oli saanut profetaalisen lahjan. Miksi juuri hän? Miksi en minä, joka olen ollut uskossa 30 vuotta? En ole hänen rinnallaan mitään!

Ikävä jälkimaku

Ajatus oli kovin samanlainen kuin tuhlaajapojan veljellä, joka oli kotona palvellut isäänsä vuosikaudet pyytämättä mitään ja joutui sitten katselemaan päältä, kun isä otti rahansa ja elämänsä hussanneen tuhlaajapojan vastaan riemusaatossa ja järjesti tälle juhlat.

Jälkimauksi unesta jäi lähinnä se, miten ruma tunne kateus on ja miten vertailu toiseen ihmiseen voi olla alemmuudentunnossaankin suurta ylpeyttä. Sen sijaan, että iloitsisi hyvästä, etsii kääntöpuolen, jota paheksua, tai kääntyy omaan napaansa päin ja vaipuu itsesääliin. 

Vaaleanpunaiset asterit kukkivat.

Nämä vaaleanpunaiset asterit kukkivat siellä, minne eräs ystävistäni on istutettu.

Kukoista siinä

Kateus katselee aina aidan toiselle puolelle etsien vihreämpää ruohoa. Sen hedelmä vie ilon omasta elämästä ja saa toivomaan, että olisi jossain muualla, jossain muussa seurassa ja jollain tavalla toisenlainen. On kuin joutuisi elämään rikkaruohojen keskellä olosuhteissa, jotka ovat liian vaikeat, ja katsoo olevansa oikeutettu johonkin parempaan.  

Parempi vaihtoehto olisi kukoistaa juuri siinä, mihin kukin meistä on istutettu ja iloita ympärillä olevasta kukkaloistosta.

Eksistentiaalista väsymystä

Törmäsin jokin aika sitten itselleni uuteen psykologiseen käsitteeseen: eksistentiaaliseen väsymykseen. Se on väsymystä, jota uni ei helpota. Kyse ei ole fyysisestä väsymyksestä tai työuupumuksesta, vaan jostain, mikä on syvempää ja vaikeammin nimettävää. Se on olemassaolon väsymystä.

Olen sairastanut masennuksen jälkilöylyineen, joten tiedän, millaista masennus on. Olemassaoloon liittyvä väsymys ei ole sitä, vaikka saattaakin siltä vaikuttaa, eikä se ole toivottomuuttakaan, vaikka onkin lähellä sitä. 

Taiteilija Susanna Snellmanin teos Luonnon ääniä vuodelta 2025.

Taiteilija Susanna Snellmanin teos Luonnon ääniä (2025), joka oli alkuvuodesta esillä Ars Longa -galleriassa.

Oleminenkin väsyttää

Väsymys on pikemminkin toistuvaa sisäistä tunnetta siitä, ettei jaksa, vaikka olisi nukkunut hyvin, syönyt hyvin ja kaikki olisi oikeastaan hyvin. Se on syvällistä väsymistä elämiseen, joka on jatkuvaa toistoa, yrittämistä ja ihmisenä olemisen loputonta ylläpitoa. 

Väsymys ei tule tekemisestä, vaan yksinkertaisesti olemisesta, ja etenkin sen esittämisestä – että on esitettävä välittävänsä vaikka ei välitä ja teeskenneltävä odottavansa tulevaa, jota ei odota.

Maailma ei puhuttele

Eksistentiaalinen väsymys ei tarkoita kyvyttömyyttä tuntea hyvää, vaan tunnetta, ettei mikään ole enää yrittämisen arvoista – edes ne asiat, jotka ennen tuottivat mielihyvää. Elämä tapahtuu ympärillä, mutta siihen on vaikea saada tunneyhteyttä ja yhteyden palauttaminen tuntuu äärimmäisen uuvuttavalta, turhaltakin. Maailma ympärillä on etäinen ja kuin mykistetty. Se ei puhuttele.

Kun elämään kasautuu vuosien ajan pettymyksiä, yritystä ja epäonnistumista, toivetta paremmasta ilman muutosta sekä merkityksen etsintää ilman löytöjä, olemassaolon tarkoitus voi karata käsistä. Taustalla voi olla trauma, pienet petetyksi tulemiset ja menetykset tai mitättömätkin hetket, jolloin on kokenut, ettei oma kipu kiinnosta ketään, eikä kukaan tule pelastamaan. Ihminen on omillaan, ja se on väsyttävää.

Näkymä Kaivopuistosta meren yli Suomenlinnaan.

Suomenlinna iltavalossa Kaivopuistosta katsottuna. Sopii väsymyksen tunnelmaan, mutta onhan siellä myös valoa.

Avuton suhteessa elämään

Psykologiassa puhutaan ns. opitusta avuttomuudesta. Kun ihminen altistuu toistuvasti negatiivisille tapahtumille kykenemättä hallitsemaan niitä, hän oppii, ettei omilla toimilla ole vaikutusta. Niinpä hän lakkaa toimimasta. 

Eksistentiaalisesti väsynyt ihminen on oppinut avuttomuuden suhteessa elämään: hän on yrittänyt parantaa asioita ja löytää elämän tarkoitusta, merkitystä ja iloa elämässä. Ehkä se on lyhyesti onnistunutkin, mutta sitten tilanne palautuu taas entiselleen. Kun näin tapahtuu yhä uudelleen, kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä.

Yrittäminen ei tuo tulosta

Ihminen oppii, ettei yrittämisellä ole vaikutusta ja toivominen sattuu enemmän kuin tyhjyyden hyväksyminen, joten hän lakkaa yrittämästä. Olemassaolo ilman yrittämistä, toivoa ja odotuksia on omanlaistaan uupumusta.

Kun on ymmärtänyt liiankin hyvin, miten maailma toimii; on nähnyt vallankäytön mahdin, epäoikeudenmukaisuuden, kärsimyksen ja ihmisen olemassaolon sattumanvaraisuuden, on vaikea enää välittää ja olla mukana pelissä, jonka tietää olevan epäreilua.

Miten ilmaista väsymystä?

Eksistentiaaliselle väsymykselle ei ole olemassa sosiaalisesti sopivaa ilmaisutapaa. Siksi ihminen pysyy mieluummin hiljaa ja tekee kuten odotetaan, vaikka tuntisi sisäisesti hukkuvansa olemisen painon alle. Toisen on sitä vaikea havaita, koska moni osaa piilottaa sen hyvin tai eristäytyy muista.

Puhuminen eksistentiaalisesta väsymyksestä saattaa säikäyttää ympärillä olevat. Onko läheinen kenties itsetuhoinen? Eksistentiaalinen väsymys on kuitenkin eri asia kuin itsetuhoisuus. Toisella on halu kuolla, toinen on väsynyt elämiseen. Toinen kaipaa loppua, toinen lepoa. Ja väsynyt kaipaa ennen kaikkea lupaa siihen, ettei tarvitsisi yrittää niin kovasti, esittää ja ylläpitää kulisseja.

Kävelytie Tähtitorninvuorella.

Se mitä on ja mitä jaksaa, riittää. Kuva: Rauhaisa Tähtitorninvuori.

Se riittää

Syvällinen olemassaoloon liittyvä väsymys ei ole heikkoutta tai epäonnistumista. Ihminen vain on esittänyt selviytymistä ja pitänyt kasassa liian paljon liian kauan. Lopulta eläminen muuttuu pelkäksi elämän sietämiseksi.

Eksistentiaalisesti väsynyt ihminen tarvitsee lupaa levätä ilman syyllisyyttä ja olla olemassa vähäiselläkin kapasiteetilla ilman että tulee tuomituksi rikkinäiseksi. Hän tarvitsee ihmisiä, jotka näkevät väsymyksen yrittämättä korjata sitä. Tavoitteiden, toiveiden tai tulevaisuuden suunnitelmien vaatiminen väsyttää entisestään, mutta pienet asiat, kuten lämmin juoma, pehmeä huopa ja hetki auringonpaisteessa voivat tehdä nykyhetken hieman kevyemmäksi kestää. 

Tarvitaan lupa siihen, että se mitä on ja mitä jaksaa, riittää.

Tunnetta ja tuoksinaa

Kiertelin eilen kaupungilla sen jälkeen, kun olin käynyt laitattamassa tukkani joulukuntoon. Jouluvilske alkaa olla kiivaimmillaan. Kampissa ihmisiä rynni mustanaan pitkin kauppakeskuksen käytäviä ja samalla tavalla ulkona kaduilla. 

Onneksi jouluryysistely ei koske minua. Kun satsaa joululahjoihin tavallista vähemmän, ei tarvitse tuskailla hikipäissään kauppojen kassajonoissa tai ylipäänsäkään juuri vaivata päätään sillä, mitä kenellekin hankkisi. Se on kyllä aika vapauttavaa. Pienet muistamiset saa kasaan vähemmälläkin vaivalla.

Stockan kulma ja Aleksanterinkatu jouluvalaistuksessa.

Joulunalusvilinää Aleksanterinkadulla.

Jouluherkuttelua

Parasta on se, että näemme toisiamme. Herkuttelusta emme tänäkään jouluna juuri tingi. Mutta valmistelut teemme yhdessä, niin kenenkään ei tarvitse viettää aattoaamua yksin keittiössä hikoillen. 

Instagram on ollut oiva innoittaja. Sieltä on löytynyt monenlaisia kivoja resepti-ideoita, joita ajattelimme testata: kala-keltuaistahnalla pursotettuja kananmunanpuolikkaita, taikinaan piilotetuista mozzarellapalloista rakennettua joulupuuta ja sitten perinteisesti appelsiinigraavattua lohta. Yritämme kehittää vielä jonkin raikkaan salaatin, johon haluamme granaattiomenan siemeniä. Ne ovat hyviä, mutta se omenan avaaminen on taitolaji. Muutama vuosi takaperin puoli keittiötä oli kirkkaanpunaisissa roiskeissa.

Laitan tänä vuonna joulukuusen vain, jos löydän sopivan pienen. Voisin tietty jättää sen kokonaan väliinkin, kun vieraitakaan ei ole tulossa, mutta kun se tuoksuu niin hyvältä ja nautin siitä kynttilöiden säihkeestä. Asioita voi ja pitääkin tehdä myös vain omaksi iloksi.

Jatkuvaa melankoliaa

Huomasin pari päivää sitten, että oma ilo on ollut vähän kadoksissa. Tunteet heittelevät välillä vahvasti. Menneenä syksynä masennus on hiipinyt vieraaksi enemmän kuin aikoihin. Se on ryöstänyt monta päivää, ja sieltä syvyyksistä nousu vaatii vielä toipumispäiviä, joten yleinen vire on ollut melko mollivoittoinen. 

Olen miettinyt, olenko jotenkin perusluonteeltani elämään turhautunut tulevaisuusskeptikko, joka ei joko jaksa tai vaivaudu etsimään valonsäteitä mustan maailman keskeltä? Vai olenko kuitenkin pohjimmiltani hyväntuulinen ja elämään myönteisesti suhtautuva, mutta jotkin elämän haasteet vain ovat vieneet iloisuuden ja jättäneet jälkeensä vain melankolian, joka aina hetkittäin väistyy, mutta samalla tavalla hetkittäin muuttuu harmaasta mustaksi pimeydeksi?

Harmaan talvipäivän merimaisema, luoto ja horisontti.

Välillä päivät ovat kovin harmaita.

Itku lyhyestä ilosta

Sattui nimittäin niin, että katselin Areenasta uutta mielestäni hyväntuulista ja leppoisaa ruotsalaissarjaa nimeltä Parterapi i Gagnef. Sille on valitettavasti annettu hölmö suomenkielinen nimi Terapiaa ja tunnetta, joka ei kuvaa ollenkaan osuvasti ohjelman sisältöä vaan muistuttaa lähinnä jotain saippuasarjaa tyyliin Tunteita ja tuoksuja.

Jossain vaiheessa ohjelmaa tuli jokin todella hellyttävän hauska kohta, ja vaikka katselinkin sitä yksikseni, sisältäni oikein syöksähti vapautunut ja iloinen nauru. Kuulostaa varmasti hölmöltä ellei jopa naurettavalta, mutta se tuntui niin ihmeelliseltä, että purskahdin itkuun. Nauru kuulosti niin vieraalta, aivan kuin ei olisi hetkeen ollut syytä, lupaa tai edes tarvetta nauraa sydämestään ja aidosti, ja sitten se kosketti niin kovasti, että tuli itku.

Kohta iloitaan

Ehkä se johtui siitäkin, että olen tänä syksynä viettänyt valtavan paljon aikaa yksin, eikä sitä kai silloin tule jatkuvasti nauraa hörähdeltyä, kun ei ole ketään, joka naurattaisi tai jonka kanssa nauraa yhdessä. 

Mutta jos nyt jäit miettimään, kuinka se onneton siellä nyt pärjää, niin ei hätää, valoa kohtihan tässä ollaan menossa. Pian saa iloita suuresti, kun kuuluu: ”Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle!” (Luuk. 2:10; 33/38) 

Se on ilo jokaiselle, myös meille useimmiten yksinään iloitseville.

Kirjoittamisen vaikeus

Sanoisin kirjoittaminen, jos minulta kysyttäisin, onko minulla jokin lahja. Niin uskon ja ajattelen, vaikka ei minusta aina siltä tunnu. Viime aikoina kaikkein vähiten. Olen itseni ja tekstieni kovin kriitikko, ja epäilen, että olen jättänyt laatikkoon joitakin tekstejä, jotka olisivat voineet jollekin toiselle kelvata. 

Silti käsistä on varmasti päässyt myös vajavaisia, loppuun asti ajattelemattomia tai jopa täysin epäonnistuneita tekstejä. Hutiloituja tai vasemmalla kädellä (olen oikeakätinen) kirjoitettuja tekstejä en hevin myönnä eteenpäin luovuttaneeni. Se ei vain sovi luonteelleni. Mutta aina ei ole priimaa pukannut, vaikka kuinka olisi edes kelvollista yrittänyt.

Olen kirjoittanut koko työurani ajan: ensin tieteellisiä ja populaaritieteellisiä tekstejä, sittemmen markkinointitekstejä, blogeja, puheita, lehtiartikkeleita, nettitekstejä ja vastaavia. Kahta satasivuista opinnäytetyötä ja paria kokoomateoksen toimitustyötä lukuun ottamatta kaikki tuotokseni ovat olleet suhteellisen lyhyitä kirjoitelmia. 

Cildo Meirelesin installaatio Babel Kiasman taidemuseossa.

Kiasmassa näkemäni Cildo Meirelesin installaatio Babel sopii hyvin kuvaamaan oman pään sisällä toisinaan vallitsevaa sekamelskaa. Teoksessa on yli 300 radiota, ja osa niistä on päällä. Läsnäolija siis kuulee erikielisten radiokanavien puheen sekamelskaa, niin kuin silloin, kun Baabelin torni hajosi ja ihmisten kielet sekoittuivat.

Uudenlainen haaste

Nyt edessäni on kuitenkin iso kokonaisuus, joka pitäisi saada sujuvaksi ja ehjäksi tekstiksi pitämään kiinni lukijastaan loppuun asti. Muutaman viikon sen kanssa pähkäiltyäni olen joutunut huomaamaan, että käsillä on hyvin erilainen haaste. Se on entisiin verrattuna paljon vaativampi työ sekä laajuudeltaan että sisällöltään. Siihen ei tunnukaan riittävän se, että on hyvät istumalihakset ja paljon kirjoituskokemusta. Lisäksi tarvitaan rutkasti pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä – ja miten vaikeita ominaisuuksia ne ovatkaan minulle! 

Haluaisin saada nopeasti valmista. Jos jossain kohtaa ymmärränkin, ettei tämä nyt ihan hetkessä valmiiksi tule, kuvittelen, että joku muu odottaa sitä ja hoputtaa minua mielessään, vaikkei kukaan niin teekään. Ainoa painostaja ovat omat sisäiset vaatimukseni ja ne tässä tilanteessa ahdistavat kertomukset, kun joku on saanut idean kirjasta ja kirjoittanut sen valmiiksi parissa kuukaudessa. Tuosta noin vain!

Mikä olisi sopiva vertailukohde?

En voi verrata itseäni heihin, tai muuten kirjoitan lopputekstejä Auroran sairaalassa. Vaikka en kokemattomana voi verrata itseäni myöskään suuriin kirjailijoihin tai ajattelijoihin, teen kuitenkin mieluummin niin. Minäkin tarvitsen kirjoittamisen ohella paljon aikaa ajattelutyöhön, lukemiseen, pohdintaan ja tutkimiseen. 

Vaikka koneen näytölle ei päätyisi sanaakaan, ajatukset eivät pysähdy, ja niitä pitää toisinaan kuunnella ja selvitellä pitkiä aikoja. Vertailukohta on taas kovin epäsuhtainen omaksi noloudekseni, mutta tekisi mieli sanoa kuin Elon Musk, että ”my mind is a storm, and I don’t think most people would want to be me”. Vapaasti suomennettuna siis päässäni käy sellainen vilske, että useimmat ihmiset tuskin haluaisivat olla minä.

I mean, my mind is a storm,
and I don’t think most people
would want to be me.
They may think they would
want to be me, but they don’t.
– Elon Musk

Hyvä puoli tällaisella Muskia reilusti vähemmän älykkäällä on se, että ajatukset selkenevät heti, kun ymmärtää hiljentää ja antaa aikaa. Pysähtyä ja pitää taukoa. Käydä kävelyllä, soittaa ystävälle tai lueskella jotain.

Merimaisema Uunisaaresta käsin.

Joskus kävely vaikka näissä merellisissä Uunisaaren maisemissa tekee ajatuksille hyvää.

Hyviä ajatuksia

Tänäänkin olin noussut aikaisin ja varannut päivän kirjoittamiselle. Alku näytti hyvältä. Mutta sen sijaan että olisin jatkanut kirjoittamista siitä, mihin olin jäänyt, aloin käydä läpi jo kirjoittamaani tekstiä. Big mistake, huge, kuten Pretty Woman -leffan Vivian sanoi vaatekaupan koppaville myyjille, jotka eivät suostuneet palvelemaan häntä.

Omalla koneella delete-näppäin alkoi napsua. Ei noin voi sanoa, tuota lausetta täytyy muuttaa, tämä kappale pitää siirtää tuonne, mihin tuotakaan sitaattia tarvitaan… Oli pakko lopettaa, sillä olisin kohta deletoinut koko siihenastisen tekstin. Niin huonolta se alkoi kuulostaa. Oletan kuitenkin, että parempana päivänä se on ihan käyttökelpoista tekstiä; vaatii vain vähän muokkausta.

Uutta tekstiä en tänään saanut aikaiseksi, joten luovutin ja tartuin kirjaan. Jatkoin Marcus Aureliuksen ajatusten lukemista. Ja miten kävikään? Jo kolmas lukemani lause sammutteli hellästi sisäisen ahdistuksen ja epäonnistumisen kipinän:

”Älä luule, että jos jokin on sinulle itsellesi vaivan takana,
se on ihmiselle mahdotonta,
vaan jos jokin on ihmiselle mahdollista ja ominaista,
katso sen olevan myös sinun saavutettavissasi.”
– Marcus Aurelius, teoksesta Itselleni

Ja mikä parasta, jopa kaikki se, mikä on ihmisille mahdotonta, voi kääntyä uskossa mahdolliseksi, sillä ”Jumalalle on kaikki mahdollista”. (Matt. 19:26; 33/38)

Joskus kaipaa lohdutusta

Vaikka elämä yksin on hyvää ja täyteläistä, joskus kaipaa sitä, että olisi joku ihminen, johon turvata. Että olisi joku, joka lohduttaisi, kun sattuu. Tai että olisi joku, jolle puhua, kun on kerrottavaa ja tuntuu, että se on saatava ulos. Se voi olla huolta, mutta se voi yhtä hyvin olla ilon aihetta.

Tänään sattui, ja olisi ollut ihanaa, kun joku olisi lohduttanut ja sanonut, että kyllä se siitä – onneksi ei käynyt pahemmin. Nyt vakuutin sitä itse itselleni ja kiitin, että ei tosiaankaan sattunut pahemmin. 

Pyörällä nurin

Kaaduin pyörälenkillä. Olin kääntymässä 90 astetta ja jouduinkin tekemään äkkijarrutuksen. Kun etupyörä oli jo valmiiksi kulmassa, äkkipysähdys keikautti sen poikittain ja sitten mentiin.

Ranteita kivistää, sillä kämmenethän ihminen laittaa ensimmäisenä vastaan maahan syöksyessään. Polvi on naarmuilla ja mustana, sääri kuhmuilla ja mustana, ja sääriluun kohdalta iho viitisen senttiä auki.

Jos johonkin toivoisin vähän lihasta tai vaikka sitten läskiä pehmikkeeksi, niin se on sääriluun etupuoli. Sen suojana kuin ei ole kuin ohuelti nahkaa, ja tänään sain jo toisen kerran tuntea, miten kivuliasta on, kun sääriluu pamahtaa päin rautaa. Tänään kyseessä oli polkupyörän runko, muutama vuosi sitten liukastuin ja syöksyin pää edellä portaisiin, joiden etureunan rautakantteihin iskin sääreni.

Olavi Lanun teos Pajutyttö Lahden Malvan näyttelyssä vuonna 2025.

Pajutyttö oli yksi kauneimmista teoksista Olavi Lanun 100-vuotisnäyttelyssä Lahden Malvassa. Se esittää polviensa ja käsiensä suojaan vetäytynyttä itkevää tyttöä, jonka mallina on tiettävästi ollut Lanun perheenjäsen.

Lohdutusta kivun keskellä

Mutta kipu on vain kipua, ja siitä selvitään. Silti kivun hetkellä kaipaisi lohdutusta, olipa kipu fyysistä tai henkistä. Se kaipuu ei muutu, vaikka olisit aikuinen. Toivot edelleen, että joku tulisi ja puhaltaisi kivun pois. Rutistaisi ja ottaisi syliin, silittäisi hiuksia ja sanoisi jotain lohduttavaa tai jotain niin hauskaa, että saisikin nauraa. 

Sellaisia me olemme. Tai ainakin minä olen. Sen tunnustin tänään, vaikka se tuntuikin vähän nololta, kun on oppinut pärjäämään ja kantamaan kipunsa yksin.

Olen iloinen, että saan ontua illalla tapaamaan ystävää, sillä juuri nyt tarvitsen hänen halaustaan.

Jotakin erityistä

Parikymppisenä ajattelin, että minusta voisi tulla jotakin erityistä. Että voisin saavuttaa jotakin suurta, vaikka en oikein koskaan osannut määritellä, mitä se voisi olla. Ehkä se olikin kaiken suuren saavuttamisen esteenä; minulla ei koskaan ollut selkeää tavoitetta, johon pyrkiä, joten minusta ei koskaan tullut mitään erityistä enkä koskaan saavuttanut mitään suurta.

Nyt joku voi ajatella, että onhan sinulla vielä elämää edessä, jos Luoja suo eikä Jumalan aikatauluissa ole eläkeikää. Totta, mutta yritän olla realistinen. Olen reilusti 50 paremmalla (tai huonommalla) puolella, joten mitään maailmaa mullistavaa tuskin on edessä. Tai mistäpä sitä tietää, Laura Ingalls Wilderkin julkaisi ensimmäisen Pieni talo preerialla -kirjansa 64-vuotiaana, ja myös aika moni Nobel-palkinnon voittaja on ollut yli 60-vuotias.

Luen paraikaa kirjaa, jonka kirjoittaja kertoo, että hän pelkäsi vuosikausia haaskaavansa elämäänsä, koska ei ole vieläkään tehnyt sillä mitään erikoista (Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt, 2022, 90). Tunnistan pohtineeni usein samaa. Se tunne valtaa minut aivan erityisesti murroskohdissa, kuten juuri nyt, ja liittyy siihen epäonnistumisen tunteeseen, joka tulee, vaikka en todellisuudessa olisikaan epäonnistunut – tehnyt vain suunnanmuutoksen.

Erityinen on arvokas

Haave erityisyydestä saattaa olla yhteydessä käsitykseen, että sitten olisi ihmisenä arvokas, kun on saanut elämällään jotakin hienoa aikaiseksi. Mutta niillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Sitä paitsi ajatus siitä, mikä on jotakin hienoa aikaansaannosta elämässä, muuttuu iän ja kokemusten mukaan. Omalla kohdalla esimerkiksi kahden lapsen kasvattaminen itsestään huolen pitäviksi aikuisiksi tuntuu yhä merkittävämmältä saavutukselta. Äitiys on ollut elämäntehtävä, jonka merkitystä omassa elämässä en ennen lasten syntymää ymmärtänyt enkä varsinkaan painottanut. Se on kuitenkin yllättänyt iloisesti aivan alusta asti.

On toisaalta virhe pohtia itse omaa erityisyyttään. Olisi viisaampaa kysyä vaikka perheenjäseniltä, ystäviltä tai kollegoilta. Vastaukset voisivat olla toisenlaisia. Kun taannoin pohdin oman elämäni merkitystä ääneen omalle pojalleni, sain kuulla asioista tai tilanteista, jolloin olin saanut olla hänen elämässään merkittävä. Emme aina muista jakaa niitä toistemme kanssa, vaikka ne voisivat olla suurena rohkaisuna hetkissä, jolloin epäilemme itseämme ja tarkoitustamme elämässä. Niin tekivät myös poikani kertomat asiat.

Tekoälyn luoma kuva aiheesta "jotakin erityistä".

Tekoälyn luoma kuva aiheesta ”jotakin erityistä”. Tekoäly muistutti vielä, että ”toivottavasti tämä herättää sinussa ihmetyksen tunteen!”

Sinä olet erityinen

Mielenkiinnosta kysyin tänään tekoälyltä kysymyksen Miksi minä olisin jotakin erityistä? Tekoälyhän ei minua tunne, joten vastaus on meille jokaiselle yleisesti ja yksityisesti. Ehkä se rohkaisee sinua ja rohkaisee minua.

Sinä olet erityinen, koska maailmassa ei ole ketään toista, joka olisi täsmälleen samanlainen kuin sinä. Sinun kokemuksesi, ajatuksesi, tunteesi, unelmasi ja tapasi kohdata maailma ovat uniikkeja. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan täysin samanlainen toisella ihmisellä.

Erityisyytesi voi näkyä monella tavalla – siinä, miten kohtelet toisia, miten näet asiat, miten ilmaiset itseäsi tai miten vaikutat maailmaan ympärilläsi. Vaikka et aina tuntisi olevasi erityinen, vaikutuksesi muihin ja ympäristöösi voi olla suurempi kuin osaat kuvitella.

Erityisyys ei tarkoita täydellisyyttä tai jotain, mitä täytyy todistaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että olet ainutlaatuinen ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. ❤️
– ChatGPT

PS. Sydänemoji ei ole minun lisäämäni, vaan tekoälyn. Söpöä.

Ystävällisyyden merkitys: Kokemuksia liikenteestä

Liikun lähiympäristössä päivittäin polkupyörällä tai kävellen. Kun autoilija antaa tietä suojatien ylitykseen, tapaan heilauttaa kättä kiitokseksi ja myös sanoa sen ääneen, vaikkei se autoon asti kuuluisikaan. Kerran olin ylittämässä pyörällä suojatietä kohdassa, jossa minulla oli etuajo-oikeus ja auto lähestyi vauhdilla. Hidastin ja päästin hänet menemään tuhisten vähän salaa mielessäni, että tämä meni nyt väärin päin. Mutta kun autoilija sitten ohimennessään heilautti kiitokseksi kättä, kiukku haihtui hetkessä.

Muutaman vuoden takaa muistan toisen tapauksen, kun oma ärsytyskynnys oli ylitetty. Matkustin junalla kolmatta tuntia kohti Helsinkiä, ja kuulutukset olivat keskeyttäneet työnteon ja ajatukset toistuvasti. Tuli asemalle saapumistietoja, lähtevien junien aikatauluja, poikkeuksia, koronaohjeita ja tiedotuksia vastaantulevan junan odottelusta. Ja kaikkea kolmella kielellä kovaäänisestä melkein korvan juuresta.

Rautatienäkymä Helsinkiin tilanteessa, kun hyvä tahto sulattaa ärsytyksen.

Matkalla Helsinkiin, kun kuulutuksen kauniit sanat sulattivat ärsytyksen.

Koskettava kuulutus

Mutta sitten kaiuttimet rasahtivat vähän ennen pääteasemaa ja edeltä valmistelemattoman tiedotuksen piti konduktööri, jonka suomen kielessä oli vahva aksentti. Tuplavokaalit ja -konsonantit jäivät vielä vähän lyhyiksi ja diftongit katkaistiin keskeltä, jotta ääntäminen oli helpompaa. 

Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä sisältö sulatti sydämen. Se kuului näin: ”No nin, yhte-inen matkame pätty pian. Kitos kaikile mukana ol-leile. Terve-yttä sinule ja perhel-lesi. Toivon sinule kaikke-a hyvä elämäsi! Näkemiin.” 

Kuulutus oli runsaudessaan niin poikkeava, persoonallinen ja sydämellinen, että kaikki matkan aikana kertynyt ärtymys haihtui hetkessä ja matkasta jäi vain hyvä mieli.

Meidän ei tarvitse hirveästi ponnistella, että voimme tehdä hyvää, ilahduttaa ja lohduttaa lähimmäisiämme. Arvotamme hyvyyttä turhan usein isoilla teoilla, kun pienetkin riittävät: kuunteleva korva, osanotto, lempeä katse, istuminen yhdessä, puhelinsoitto, tekstiviesti, käden heilautus. Aina ei tarvita edes viisaita sanoja, vaan enemmänkin viisautta olla hiljaa.

Olkaa [siis] toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä
ja antakaa toisillenne anteeksi.
(Ef. 4:32, 1992)

Aihetta sivuaa myös blogipostaukseni Syvällisempää merkityksellisyyttä.

Hiljaisuus on äänistä parhain

Hiljaisuus on äänistä parhain. Tarvitsen sitä yhä enemmän.

Iltapäivän sinisessä hetkessä kirjaa lukiessa kuuluu vain hiljaisuus.

Hiljaisuus ei tee oloa rauhattomaksi, niin kuin joskus vuosia sitten. Uskon, että kun sisin on levossa, hiljaisuus on luontainen ympäristö. Mutta kun mieli harhailee ja olo on levoton, ihminen kaipaa ääniä ja jopa meteliä, jotta huomio kiinnittyy muuhun kuin omaan sisäiseen rauhattomuuteen tai ainakin hukuttaa sen alleen. 

Vuosia sitten masennusta sairastaessani terapeutti antoi kotitehtäväksi istua aloillaan hiljaisuudessa katse kiinnittyneenä tiettyyn pisteeseen ja hengittämään siinä rauhalliseen tahtiin syvään sisään ja ulos kahdeksan kertaa. En kyennyt siihen. Olo kävi puolivälin jälkeen niin epämukavaksi, että hengitystä oli pakko nopeuttaa ja lähteä liikenteeseen. Vaikka masennus usein lamaannuttaa, siihen liittyy myös ahdistusta ja ajatusten tuskaista rauhattomuutta.

Äänet peittävät ajatukset

Jos mielessä pyörii monenlaista, ja varsinkin jos ajatukset ovat sävyltään harmaita tai mustia, hiljaisuudessa ne kuuluvat entistä vahvempina. Monesti on helpompi peittää niiden kutsu vaikka television turhanpäiväiseen mölinään kuin ottaa ne käsittelyyn tai ymmärtää, että ne eivät kenties sillä hetkellä kuitenkaan murehtimalla ratkea.

Meidän yhteiskuntamme nojaa yhä enemmän ääniin. Kaikki teollistuminen, tekniikan kehitys ja modernit välineet ovat tuoneet keinotekoisia ääniä ympäristöön, joka pari sataa vuotta sitten jopa kaupungeissa muodostui pääosin luonnonmukaisista tai luonnon äänistä. 

Paikkoja, joissa hiljaisuus olisi olettamuksena, ei paljoa ole. Ehkä perinteiset kirjastojen lukunurkat, joita ei ole valjastettu urheiluvälineiden vuokrauskeskuksiksi tai tietokoneiden näpyttelyyn, tyhjät kirkot tai sairaaloiden käytävät ja potilashuoneet. Sen sijaan kaupat, ryhmäliikuntatilat ja monet muut ihmisten palveluun keskittyneet paikat ovat ääniä täynnä: musiikkia, kuulutuksia ja vähintäänkin laitteiden huminaa, ellei jyrinää. 

Hiljaisuutta on etsittävä

Hiljaisuutta kaipaavan on vetäydyttävä pois ihmisistä ja tapahtumista. On suljettava laitteet, ovet ja ikkunat, eikä sekään aina ainakaan kaupungissa riitä. Luontoon paetessaankin on mentävä riittävän kauas. Ei auta, jos istuu rantakivellä, kun viereisellä tontilla joku kailottaa puhelimeensa tai päristää naapurissa moottorisahaa.

Ihmisen kehittämät äänet ovat jotenkin niin ärsykkeisiä ja pakottavia verrattuina luonnon omiin ääniin. Toki ihminen on säveltänyt vaikkapa kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, mutta sekin mieltymys vaihtelee kuulijan mukaan. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi rauhoittua kuuntelemalla heviä tai raskasta rockia, kun itse on joskus pakko sammuttaa sekin musiikki, josta itse eniten nauttii. Hiljaisuus voittaa välillä senkin.

Voi paistaa banaanilettuja, kun makuhermoja kutkuttaa.

Tänään olen nauttinut lepopäivästä kiitollisena siitä, että ympäröivä talo monine asuntoineen on häkkihissin kumeita paukahduksia lukuun ottamatta ollut hiljainen. Mikään ei häiritse lukemisen nautintoa ja siinä syntyviä mielikuvia ihmisistä ja tarinan etenemisestä. Ajatus ei harhaile eikä paina. Makuhermojen herätessä voi paistaa banaanilettuja ja syödä ne marjojen ja kuuman kahvin kera. Ja iltapäivän sinisessä hetkessä kuuluu vain hiljaisuus.

Valopilkkuja pimenevässä syksyssä

Olen viime aikoina kirjoitellut paljon, mutta julkaissut vähän, ellei työjuttuja, viikoittaista podcastia ja radion puheblogia lasketa. Maailmantilanteen ja kotimaan politiikan herättämät ajatukset ovat pyörineet hyrränä päässä, mutta kun hyrrä on pysähtynyt ja sanat ovat tulleet paperille, ne ovat tuntuneet paitsi negatiivisilta, myös puolinaisilta, loppuhuipennusta odottavilta ja jotenkin turhilta. Raakileita on siis paljon.

Ympäröivä maailma ei juuri herätä positiivisia tuntemuksia. Sotaa, iskuja, syyllisten etsintää, panettelua, somekohuja, katuväkivaltaa, paljastuksia, itkuja, eroja, Onlyfans-tarinoita. Niistä ei oikein saa aikaiseksi mitään rohkaisevaa tai myönteistä. 

Syksyn hiljaiseloa

Oma elämä on valoisampaa, vaikkei se mitään jatkuvaa päivänpaistetta olekaan. Varsinkaan nyt, kun illat ovat pimentyneet ja ensimmäiset pakkasyöt takana. Muutama lumihiutalekin tuli Helsingissä menneellä viikolla.

Mutta oma elämä on hiljaisuudessaan niin vähäeleistä, ettei siitä oikein juttua irtoa. Saatan laittaa kalenteriin tapahtumia, joihin mennä, mutta kun hetki lähestyy, jäänkin mieluummin kotiin. Kotisohva on käynyt rakkaaksi, minkä huomaa erityisesti, kun astuu vaa’alle. 

Jonkin verran tietty liikun. Mian kanssa pelataan taas viikoittain tennistä, ja pitkin kesää on tullut pyöräiltyä. Nyt vain alkaa pohjoistuuli olla niin viiltävää, että vastatuulessa silmiä vihloo ja välillä tuntuu, että huulet jäätyvät paikalleen. Kumpaankaan ei edes lisäpukeutuminen auta.

Kaipaan rantarauhaa

Meri vetää yhä puoleensa, joskin viime aikoina on tullut käytyä harvemmin. Kylmään mereen pulahtelusta on tullut niin trendilaji, että aamuinen tungos rannalla jo ahdistaa. Olen siirtynyt aamupäivä- tai iltapäivävuoroihin, koska voin, ja koska silloin saa usein uida yksin tai ainakin rauhassa ilman kännyköitä heiluttelevia somettelijoita ja haukkuvien koiriensa kanssa ympärillä pyöriviä. 

Uimaretkissäni olen nauttinut juuri luonnon vaihtelusta, rauhasta ja hiljaisista meren äänistä. En tarvitse siihen ihmislaumoja enkä varsinkaan heidän tuomiaan ääniä.

Uintiretket meressä ovat valoja pimenevässä syksyssä.

Uintihetki meressä oli maaginen. Valo ja värit olivat niin erikoisia, että tuntui kuin olisi uinut sisätiloissa.

Illansuussa pari viikkoa sitten uintihetki oli aivan maaginen. Haluaisin kuvailla sitä, mutta en tiedä, voiko sitä ymmärtää näkemättä. Taivas oli erikoisen värinen: oranssia, harmaata ja sinisen eri sävyjä. Pilvien lomasta auringon valo paistoi epäsuorasti, mutta heijastui hopeisina välähdyksinä merenpintaan, joka oli vihertävän harmaa. Vedessä taivas tuntui olevan yllä kuin kupoli. Mieleen tulivat elokuvat, joissa ulkokohtaus on kuvattu sisällä. Kun silmät olivat vedenpinnan tasolla, tunnelma oli samankaltainen – kuin olisin uinut sisämeressä; valo oli niin erikoinen ja erikoisen värinen.

Muuten mietiskelen vain, että pyörän vaihteet pitäisi huollattaa, tukka leikkuuttaa ja kipeä silmä hoidattaa kuntoon. Ei siis mitään merkittävää. Tai ehkä kuitenkin, sillä eräs tunnettu elokuvaohjaaja on sanonut:

Meillä on tapana ylenkatsoa
jokapäiväisen elämän tapahtumia;
emme tunnista,
että niissä voi olla elokuvan aineksia.