Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa

Vähänkö raivostuttaa! / Miksi tää on tällaista? / Niin syvältä…

Tämä voisi olla runokirjani ensimmäinen runo, jos olisin vaikkapa tunnettu somevaikuttaja ja nimelläni olisi helppo myydä tekstiä. 

Kauppojen alelaareista löytyy liian monta kirjaa, joita ei olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja olisi ollut julkisuudessa tuttu muista syistä kuin kirjallisista ansioistaan. Olen sataprosenttisen varma, että jos minä olisin tarjonnut Otavalle yllä olevan kaltaista ”runosisältöä”, se olisi hylätty ja olisin tuskin saanut edes palautekirjettä.

Kaikki runous ei ole runoutta

Kun sivulle lisätään vähän sanoja, niistä ei tule automaattisesti runoja, vaikka joku niin haluaisi uskoa tai yleisölle uskotella (HS, 21.3.2023). Sen sijaan tällä menolla joudumme kohta selittämään lapsillemme, mikä se sellainen runo oikein on – vähän samaan tapaan kuin tänä päivänä pitää selittää, mikä on puhelin, jossa numerovalinta tehdään pyörittämällä. 

Runouden riman laskua voi tietenkin yrittää silotella myös keksimällä kokonaan uusia termejä, kuten tämänviikkoinen uudissana voimalyriikka. Se on toiselta nimeltään vertaistukea ja sillä häivytetään se tosiasia, että runokirjan lauseissa ei oikeastaan olekaan kyse runoudesta, vaikka kirjaa siten mainostettaisiinkin (HS, 22.3.2023).

Elämme loppuun asti epätäydellisinä

Maailma on muuttunut, ja tuntuu, että nykypäivänä on vältettävä kaikin tavoin toimia ja tilanteita, joissa joku joutuu havaitsemaan oman vajavaisuutensa. Silti elämme ikuisuuksiin asti epätäydellisinä: kenties taidokkaina jollakin osa-alueella, mutta vähän tumpeloina toisella, olipa sitten kyseessä luonteenpiirteemme tai erilaiset kykymme tehdä asioita.

Elämään kuuluvat myös pettymykset, toisten paremmuus jossakin asiassa tai se, että minä en ole kaiken keskipiste. Mitä nuorempana oppii sietämään sellaisia tilanteita ja selviytymään niistä, sitä parempi. Ja vaikka positiivisen psykologian opit mitä väittäisivät, on myös asioita, joiden kohdalla on kyettävä myöntämään, että tähän minusta ei ole – tai tähän minusta ei vielä ole.

Jos kuitenkin vähäistä osaamista hyvitellään laskemalla vaatimustasoa, jottei lopputulos näyttäisi niin pahalta, käy helposti kuin suomalaisten Pisa-tulosten: ei hyvältä näytä. 

Laatu ei parane vaatimuksia laskemalla

Eräs peruskoulun aineenopettaja arvioi Turun Sanomissa, että suomalaislasten heikentyneet oppimistulokset ovat suoraa seurausta koulujen vaatimustason laskusta. Valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovat ympäripyöreää sanahelinää tyyliin ”oppilas osaa joskus arvailla tai päätellä…” tai ”oppilas osaa reagoida suppein sanallisin ilmauksin” tai että on tarve hallita vain ”joitakin” osa-alueita. Silloin ei viitoseen paljoa tarvita.

Juuri ilmestyneen tutkimuksen mukaan esimerkiksi oppilaiden ruotsin kielen taito 9. luokan lopussa ei ole enää kuin kuutosen tasoa. Eri osa-alueiden taidot tosin vaihtelevat, mutta yli 60 prosenttia oppilaista ei yltänyt kahdeksikkoon missään osataidossa (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi).

Pakollinen ruotsi voi olla kuuma peruna, mutta yleinen sanavaraston ja kielitaidon puute näkyy myös matematiikassa. Siinäkin osaaminen on laskenut koko 2000-luvun. Kun lukutaito on heikkoa tai ei ymmärretä enää sanojen merkityksiä, myös kyky ratkoa erityisesti sanallisia matemaattisia tehtäviä heikkenee, oltiinpa digissä tai ei (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi). 

Sitä saa, mihin tyytyy

Televisio taitaa olla näkyvin todiste yleisestä laatutason heikkenemisestä. Kun ammattilaisten tekemät, juontamat ja näyttelemät ohjelmat alkoivat vähetä ja tilalle tuotiin amatöörien ja tavisten toikkaroimat tosi-tv-ohjelmat, moni oli ihmeissään. Mutta kun ei muuta vaadittu vaan alettiin paremman puutteessa katsoa tv:stä ohjelmia, joiden juoni on seurata ruokaostoksiaan kassahihnalle lappaavia kansalaisia, sohvalla perunoivia tv:n katsojia tai vaimojaan vaihtavia tavispariskuntia, niin sitä se ohjelmatarjonta nyt sitten suurelta osin on. 

Kun ei vaadita laatua, niin ei sitä myöskään saada. Ja vähitellen se alkaa näkyä erinäisissä asioissa ympärillämme.

Siksi tahtoo hermostuttaa, että tänä päivänä meillä tosiaankin myydään runokirjana teosta, jossa runo voi olla vain yksi (ja sekin kieliopillisesti väärin yhteen kirjoitettu) sana: ”Vittusaatanaperkele.” Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta kyseessä oli lainaus runokirjasta Hyppää vaan! (Otava, 2023).