Identiteetti ja Jumalan tahdon mukainen sanasto

Jumalan tahto on, että meidän identiteettimme on Kristuksessa. Ei meidän taidoissamme, asemassamme, ulkonäössämme, omaisuudessamme, haavoissamme, menneisyyden kokemuksissa tai siinä, mitä muut meistä sanovat tai miten he meitä kohtelevat.

Kun identiteetti on vääristynyt, myös tapa, jolla puhumme itsestämme, on usein vääristynyt. Jumala tahtoo korjata sanaston, jota käytämme kuvaillessamme itseämme. Hän tahtoo meidän pyyhkivän pois ne ilmaisut, jotka eivät ole Hänestä, vaan omaksumistamme valheista, vihollisen kiusasta tai ihmisiltä, jotka eivät meitä tunne ja ovat silti lyöneet meihin leimoja, joita hieromme haavoihimme.

Vääristynyt identiteetti – vääristynyt sanasto

Emme aina edes huomaa, miten ajatuksemme ja sanamme, jotka kohdistamme itseemme, halventavat sitä, mitä olemme: Jumalan kuvaksi luotuja. Mutta kuten tiedämme, leimat istuvat lujassa. Ne ovat melkein kuin tatuointeja, syvällä ihossa, ja niiden poistaminen vaatii monta usein kivuliasta hoitokertaa.

Vääristynyt identiteetti kuvaa meidät usein liikana tai liian vähänä, jonkun toisen toiveita täyttämättömänä. Kun sitten haluamme olla rakastettuja ja hyväksyttyjä, on vaikea nähdä itsensä toisin, kun on saanut kuulla olevansa liian innokas, turhan pikkutarkka, niin ailahtelevainen, aina kyselemässä, tuollainen tosikko, yliherkkä. Joku kuulee olevansa hieman pullea, romuluinen, isonenäinen, kovaääninen tai hitaanpuoleinen. Tai sitten äänet ympärillä tai pään sisällä toivovat, että olisit vähän vähemmän tarvitseva, vähän vähemmän näkyvä, aktiivinen, syrjäänvetäytyvä tai räiskyvä.

Yksityiskohdatkin on mietitty

Aina löytyy piirteitä – todellisia tai keksittyjä – jotka eivät miellytä muita. Silti olemme Jumalan luomuksia ja yksityiskohdittain mietittyjä. Jumalan valinta on ollut, että joku on hiljaisempi omissa oloissaan viihtyvä ja toinen temperamentiltaan nopea ja ulospäin suuntautuva, toinen hieman yksinkertaisempi ja toinen taas välkky ja tietäväinen. Jokaiselle Jumala on miettinyt tarkan suunnitelman ja tarkoituksen. Jumala tahtoo käyttää kutakin heille itselleen sopivalla tavalla. 

Se ei sulje pois sitä, että Jumala tahtoo meidän Hänelle antautuessamme myös muokata jokaista meitä yhä paremmin Hänen tarkoituksiinsa sopivaksi. Mutta Jumala ei silloinkaan riko meidän minuuttamme vastaan, vaan hioo ja jalostaa sitä.

Omakuva joka viittaa siihen että identiteettimme on Kristuksessa.

Jokainen meistä on Jumalan kuvaksi luotu. Kun identiteettimme on Kristuksessa, meitä eivät määritä väärät ajatuksemme tai muiden ihmisten meihin lyömät leimat. Kuva: Miika Niskanen, Kaivopuisto keväällä 2023.

Jumalan antama identiteetti perustuu rakkauteen. Sen vuoksi olemme Hänen silmissään rakastettuja, armahdettuja, tarkoitettuja, kutsuttuja ja lähetettyjä. Emme ole koskaan unohdettuja tai hylättyjä. Emme ole liian vanhoja tai liian nuoria, emme liian sairaita tai toivottomia, eikä meidän aikamme ole ohi, vaikka meistä siltä tuntuisi. Jeesuksen seuraajina emme ole edes koskaan yksin, vaikka jokainen ihminen olisi meidät hylännyt. Ja vaikka saisimme kuulla itsestämme millaisia määreitä tahansa, meillä on uskomaton arvo, sillä olemme kalliisti ostettuja.

Nämä ovat ajatuksia ja sanoja, joita olen saanut kuulla viime päivinä. On aikoja, jolloin Jumala ei erityisesti opeta meille suuria Sanansa kautta, vaan puhuu meille tavalla ja puhuu toisella juurruttaen meitä suuren suureen rakkauteensa. Hän ei odota meidän tekevän mitään muuta kuin ottavan vastaan sitä, mitä Hänellä on annettavana. Tarvitsee vain olla hiljaa aloillaan, kuulla, tuntea ja antaa Hänen rakkautensa ympäröidä ja laskeutua meidän yllemme.

Katsokaa, minkäkaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsutaan Jumalan lapsiksi, joita me olemmekin. Sentähden ei maailma tunne meitä, sillä se ei tunne häntä.
– 1. Joh. 3:1, 33/38

Kaikki pimeys väistyy aikanaan

Risti taivasta vasten

Ristin juurella olemme pyhyyden äärellä.

Piinaviikko päättyi aikanaan Pääkallonpaikalle kahden ryövärin väliin pilkattavaksi. Jos siis uskoo satojen miljoonien ihmisten tapaan, että viaton uhrattiin meidän jokaisen ilkeyden, mokien, epäystävällisten tekojen ja niin monien tarpeellisten tekojen tekemättä jättämisten vuoksi. Suomessa kun pääsiäisen kristillinen sanoma on enää vähemmistön ajatuksissa. Tuon kirkon tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää pääsiäisen sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta edes jokseenkin tärkeänä. 15–29-vuotiaista naisista vain joka viides. Ei siis ihme, että tänään pitkäperjantaina – pyhäpäivänä – liikkeitä oli auki, hiuksia leikattiin ja vaatteita myytiin. Kaikille pyhä ei ole samalla tavalla Pyhää.

Pyhyyden äärellä

Pitkällä lenkilläni kävelin Hietaniemen hautausmaalle. Siellä rivakka kävelytahti aina rauhoittuu kuin itsestään. En ole mitenkään erityisen hautauskollinen, eli en käy usein läheisten haudoilla, koska heitä voi mielestäni muistaa ja muistella missä vain. Mutta tänään koin olevani hautausmaalla kuin pyhyyden äärelle. Kuuntelin Bachin Matteus-passiota, joka on minulle musiikin aatelia niin säveliltään kuin tarinaltaankin. Nostattaa kylmiä väreitä ja väliin kyyneleitäkin, ja tänään erityisesti, kun lähestyin laajaa sankarihauta-aluetta, jossa pienet kivet lepäävät hiljaisina tasaisissa riveissä maata vasten, ja sankariaukiota, jolla seisoo valtava tumma risti.

Voiman symboli

Risti ei ole turhaan kristinuskon symboli, sillä siinä on voimaa, jonka voi kokea, jos päästää irti omasta voimastaan ja yrittämisestään. Aamupäivällä taivas oli pilvinen ja vaikkakin sankariaukion risti oli tyhjä, se oli pitkäperjantain surusta tummanpuhuva. ”Koko maan ylle tuli pimeys, – – sillä aurinko oli pimentynyt”, niin kuin Luukas kuvaa ristiinnaulitsemista ja Jeesuksen kuolemaa.

On kuitenkin hyvä uskoa, että kaikki pimeys väistyy aikanaan. Murhe väistyy, vaikeudet väistyvät, tai me vain saamme voiman kestää niitä ja elää niiden kanssa ja niiden jälkeen. Tyhjä risti, jolta kuolema on riisuttu alas, on pääsiäissunnuntain merkki. Silloin kaikki on voitettu ja on ilojuhlan aika. Koskettava Matteus-passio päättyy kuitenkin vielä pitkäperjantain iltana sanoihin:

”Wir setzen uns mit Tränen nieder
und rufen dir im Grabe zu:
Ruhe sanfte, sanfte ruh!”

”Istuudumme kyynelin ja
huudamme sinulle hautaan:
Lepää rauhassa, rauhassa lepää!”

Hyvää pääsiäistä ja iloisia uusia alkuja kaikille!

—

Teksti on julkaistu aiemmin vuonna 2021 osana pidempää postausta.

Viisauden jäljillä – olenko ollenkaan filosofinen?

Kun luin tänään C. S. Lewisin teosta Mere Christianity, pohdiskelin samalla, etten kyllä ole tittelini arvoinen, filosofian lisensiaatti. Pidän nimittäin kyseistä Lewisin kirjaa itselleni liian filosofisena. 

Lewisin ajatukset ovat varmasti harkittuja ja oikeita ja yhdynkin moneen niistä, mutta minulle asioiden vatvominen, loputon teoretisointi ja yksinkertaisen muuttaminen abstraktiksi tuntuu turhalta. En saa siitä kiinni, niin että kokisin saavani hyötyä elävään elämään. Olen kyllä analyyttinen ja tykkään pohdiskella asioita, mutta olen samalla myös pragmaattinen ja tarvitsen pohdinnoille jonkin selkeän konkreettisen linkin omaan tai edes jonkun toisen ihmisen arkeen. Ja sitä joudun hakemaan Lewisin klassikkoteoksesta niin kovasti, etten ole vielä päässyt perille.

C. S. Lewisin kirja Mere Christianity.

C. S. Lewis puhuu siitä, mitä kristinusko on, mutta minä rupesin pohdiskelemaan sen seurauksena viisautta sekä omaa filosofisuuttani.

Teoreettinen filosofia ei kiinnosta

Vaikka tittelini ehkä muuta vihjaa, opintoihini ei juurikaan sisältynyt teoreettista filosofiaa. Olen joskus ostanut itselleni filosofian klassikkoja perehtyäkseni niihin, mutta vienyt ne lopulta kirpparille lukematta yhtäkään. Filosofian kurssien peruskysymys Kuuluuko metsässä kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei havaitse sitä? voi kiinnostaa minua sen verran, että heitän sen joskus huvikseni ilmaan, mutta en vaivaudu pohtimaan sille ratkaisua. Saisin siitä ehkä tarvittaessa aikaiseksi lyhyen lukioesseen, mutta en kokisi sellaista jaarittelua tarpeelliseksi.

Näistä syistä olen päätynyt ajattelemaan, etten ole kovin filosofinen. Mutta onko se sittenkään totta?

Teoreettisen filosofian ohella on myös käytännön filosofiaa, joka keskittyy tiedon ja todellisuuden abstraktien pohdintojen sijaan tutkimaan mm. moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ne taas ovat äärimmäisen mielenkiintoisia asioita, sillä niihin mukaan tulee vahvasti myös tavallinen ihminen, hänen persoonansa ja käyttäytymisensä syineen ja seurauksineen. 

Rakkaus viisauteen

Kun lisäksi palaan sanan ’filosofia’ alkujuurille ja hajotan sen osamerkityksiinsä ’filia’ (rakkaus) ja ’sofia’ (viisaus), alan vähitellen myöntää olevani sittenkin varsin filosofinen ihminen. Filosofiahan tarkoittaa rakkautta viisauteen – jes!

Viisaus on kiehtonut minua aina. Ensin se on innostanut minua tiedon kautta hankittavana ”viisautena”. Myöhemmin siihen on tullut ymmärrys viisaudesta jonain kehittyneempänä muotona kuin pelkkänä tietona tai informaationa, ja lopulta sekin on eriytynyt kristillisen heräämisen myötä käsittämään sekä ns. maailmallisen viisauden että taivaallisen viisauden, jonka näen kaiken viisauden ylimpänä muotona. Se on tietysti vakaumuskysymys, ja moni voi olla siitä toista mieltä.

Ymmärrän siis viisauden tänä päivänä vähän toisin kuin nuorena ylioppilaana, jolloin kuvittelin vielä olevani fiksu ja kouluopintojen antamaa viisautta täynnä. Yliopisto-opintojen aikana aloin ymmärtää, kuinka vähän lopultakaan osaan ja tiedän, ja työelämään siirryttyäni olen saanut nähdä myös erilaisia viisauden tasoja sekä viisauden puutetta, kun ihmiselle annetaan hänen keräämänsä tiedon lisäksi vähän valtaa. Se voi saada paljon pahaa aikaan.

Pelkkä älykkyys ei riitä

Meillähän on ympärillämme dataa ja siitä merkityksensä saavaa informaatiota monessa muodossa ja eri kanavissa. Kun otamme vastaan informaatiota, se rekisteröityy aivoissamme tiedoksi. Ja kun sitten kaivamme muististamme sinne varastoidun tiedon ja panemme sen käytäntöön, voidaan puhua siitä, että se muuttuu tietämykseksi tai ymmärrykseksi. Viisaus puolestaan edellyttää, että saamme tietämyksellämme aikaiseksi jotain itseämme tai muita hyödyttävää, mielellään jotain jaloa yhteistä hyvää.

Usein sorrumme ajattelemaan, että inhimillinen älykkyys on viisautta. Mutta ne ovat kaksi eri asiaa. Itse ajattelen, että älykkyys on kyvykkyyttä omaksua ja hallita tietoa sekä soveltaa sitä tarkoituksenmukaisella tavalla. Älykkyyttä ilmenee eri osa-alueilla, kuten matemaattisella, verbaalisella tai tilan hahmottamisen alueella, ja toisilla sitä on synnynnäisesti enemmän kuin toisilla. Mutta viisaus on jotain vielä vähän enemmän – sitä, että tiedon soveltaminen tuottaa jotain uutta, palvelee muita tai saa aikaan sitä yhteistä hyvää.

Raamatun viisaus

Kun aloin lukea alle kolmikymppisenä Raamattua, opin vielä lisää viisaudesta. Eräitä lempilukemisiani Raamatussa ovat juuri ne useat kohdat, joissa puhutaan viisaudesta, kuten vaikkapa Sananlaskuissa, joka muuten on yksi ns. viisauden kirjoista.

”Minä, viisaus, asun yhdessä järkevyyden kanssa, olen löytänyt tiedon ja harkintakyvyn. Minun luonani on neuvo ja neuvokkuus. Minä olen ymmärrys, minun on voima.”
(Sananl. 8:12, 14; RK)

Raamatun mukaan on Jumalan mielen mukaista pyytää viisautta. Niin teki kuningas Salomo, kun Jumala lupasi, että hän voisi pyytää mitä ikinä haluaa, ja Jumala sen antaisi. Salomo tunnusti nöyrästi osaamattomuutensa ja pyysi kuuliaista sydäntä, jotta voisi tuomita Jumalan kansaa oikein ja erottaa hyvän pahasta (1. Kun. 3:9). Jumala ilahtui, koska Salomo ei pyytänyt itselleen pitkää ikää, rikkautta tai vihamiestensä henkeä, vaan ymmärrystä toimia oikein. Siksi hän sai Jumalalta ”viisautta ja ymmärrystä ylen runsaasti ja älyä niin laajalti, kuin on hiekkaa meren rannalla”, ja Salomosta tuli ”viisaampi kaikkia ihmisiä” (1. Kun. 5:9, 11). Sen lisäksi hän sai vielä pyytämättä myös sekä rikkautta että kunniaa (1. Kun. 3:13). 

”Autuas se ihminen, joka on löytänyt viisauden, ihminen, joka on tavoittanut ymmärryksen! Parempi on hankkia sitä kuin hopeaa, sen antama hyöty on kultaa arvokkaampi. Se on kallisarvoisempi kuin helmet, mitkään kalleutesi eivät vedä sille vertaa. Pitkä ikä on sen oikeassa kädessä, vasemmassa rikkaus ja kunnia. Sen tiet ovat suloisia teitä ja kaikki sen polut rauhaisia. Se on elämän puu niille, jotka siihen tarttuvat; onnellisia ne, jotka pitävät siitä kiinni.”
(Sananl. 3:13–17; RK)

Siinä on monta hyvää syytä haluta viisautta. Ja sitä toden totta pyydän, jotta voisin ymmärtää ja osoittaa ymmärrystä, oppia ja jakaa oppimastani, kulkea suloisia ja rauhaisia polkuja sekä elää rikkaudesta, vaikka olisin köyhä.

Suurin niistä on rakkaus

”Suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:13). Sen olen saanut huomata parin viime viikon ja etenkin parin viime päivän aikana. Rakkaudesta ihminen kykenee asioihin, joihin hänen luontaiset ominaisuutensa eivät pystyisi tai edes tahtoisi.

Kun olen ollut hoitamassa läheistäni, tuntuu kuin en itse tekisi niitä tekoja, joita teen. Olen todistanut lempeyttä, rauhallisuutta ja itsehillintää, jota en koe itsessäni olevan. Minussa ei ole mitään hoitajalle ominaista taipumusta, mutta silti olen hoivannut, pessyt ja rohkaissut levollisin mielin ja arastelematta. 

Luulen, että olen saanut elää todeksi sitä, kun Kristuksen rakkaus meissä tulee todeksi. En minä, vaan Kristus meissä. Se on uskomaton lahja ja voima, joka meille on annettu. Ja se on ollut myös konkreettinen vastaus kysymykseen, jota olen välillä pohtinut mielessäni: miksi kykyni rakastaa on niin vähäinen. Sitä se onkin itsestä puristettuna, mutta Herralta vastaanotettuna se kasvaa ja huokuu yli. Siksi on tärkeää ymmärtää olevansa Jumalan rakastama ja rakastettu.

Keltaiset tulppaanit ja hahmo taustalla.

Suurin niistä on rakkaus.

Se avuttomuus, mikä useimpia meistä kohtaa ikääntyessämme, on sydäntä särkevää. Meidän on hyvä tiedostaa, että se on edessä jossain vaiheessa. Voimat vähenevät hiljalleen, ja tietyssä iässä pienikin poikkeama voi haurastuttaa hetkessä.

Moderni ihminen halveksii ikääntyvää ja ruumiin rapistumista ja saattaa taistella kaikin keinoin sitä vastaan. Ikuinen nuoruus tai nuorekkuus on kuitenkin illuusio, johon joku voi tarttua, mutta josta joutuu jossain vaiheessa kuitenkin päästämään irti. Todellisuus on toisenlainen.

Vanheneminen on jotain, minkä voi nähdä haasteista huolimatta myös kauniina. Harvenevat hiukset, rypistynyt ja seitinohuena lähes läpikuultava iho tai vapisevat kädet eivät ole rumuutta vaan elämää. Niissä on vielä elämää, jota voi hieroa, harjata ja silittää. Ne ansaitsevat tulla silitetyiksi.

Rukoilen vain, että jokaisella ikäihmisellä voisi olla joku, joka joskus silittäisi.

More love, more power
More of You in my life
More love, more power
More of You in my life
– Michael W. Smith, 2001

Yli vuorten, ohi jättiläisten

Muistan jo seurakunnan päiväkerhosta alle kouluikäisenä raamatunkertomuksen Daavidista ja Goljatista. Silloin se jäi mieleen lähinnä tarinana rohkeasta nuoresta miehestä, joka oli pienestä koostaan huolimatta vahva ja onnistui surmaamaan kaikkia pelottaneen jättiläisen linkoamalla kiven sen otsaan.

Tarinassa on kuitenkin kyse jostain aivan muusta kuin ihmisen rohkeudesta ja voimasta. Goljat ei tullut lyödyksi Daavidin urheuden tai minkään muunkaan ominaisuuden tähden, vaan siksi, että Jumala oli hänen kanssaan ja Daavid pani kaiken luottamuksensa yksin Häneen. Viisaus, rohkeus ja voima tuli Jumalalta. 

Etäällä korkea Ruwenzori-vuoristo Ugandassa.

Joskus elämän haasteet voivat tuntua vuoren korkuisilta, mutta nekin ovat ylitettävissä. Kuvassa Ruwenzori-vuoristo Ugandassa keväällä 2019.

Ei ihmisvoimin

Daavidin ei tarvinnut rynnätä taisteluun miekkojen ja keihäiden kanssa, sillä riitti, että hän kohtasi vihollisen Jumalan nimessä (1. Sam. 17:45; 33/38). Hän riisui jopa suojavarusteet, jotka oli saanut kuninkaalta turvakseen, sillä ne istuivat huonosti ja tekivät vain liikkumisen hankalaksi. 

Niin käy usein, kun turvaamme inhimillisiin keinoihin. Ne hiertävät tai jäävät vajaiksi. Daavid ymmärsi, ettei niitä tarvittu, vaikka tilannetta sivusta seuranneet naureskelivat ja ajattelivat pojan olevan matkalla suoraan suden suuhun.

Meillä on jokaisella elämässämme omat Goljattimme, jättiläismäiset haasteet, jotka tuntuvat voittamattomilta. Ne voivat olla vaikeita ihmissuhteita, rankkoja elämäntilanteita, haastavia päätöksiä, kipuja, virheitä ja mielen taisteluja. Ne ovat usein muille näkymättömiä, mutta seisovat edessämme kuin vuori, jota emme usko voivamme ylittää.

Mongolian vihreä aro ja horisontissa näkyvät vuoret.

Tarvitaan vain sinapinsiemenen verran uskoa, ja voimme siirtää kokonaisia vuoria. Kuvassa vuoret Mongolian vihreällä arolla syksyllä 2018.

Jättiläinen seisoo edessä

Muutama viikko sitten heräsin lähes joka aamu siihen tunteeseen, että näkymätön jättiläinen seisoo edessäni, pelottelee ja pyrkii vakuuttamaan, etten mitenkään voi päästä sen ohi. Sen edessä on suuri houkutus joko vaipua epätoivoon tai lähteä etsimään kiertoteitä ohi sen, mille ei mahda mitään. 

Mahdottomuudesta nouseva ahdistus on lamaannuttavaa. Sitä vastaan on taisteltava, mutta ei omin käsin eikä voimin. Suurinta taistelua ei käydä ”ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan” (Ef. 6:12; 1992). Mielessä, ajatuksissa ja tunne-elämässä taistelu on usein suurinta.

Tuntui miltä tuntui tai näytti miltä näytti, on turvattava uskoon – polttoaineeseen, joka ruokkii luottamusta Jumalaan. Vain Jumala voi antaa viisauden ymmärtää, miten jättiläiset voitetaan, kestäväisyyttä odottaa oikeaa hetkeä sekä voiman toteuttaa Hänen suunnitelmansa. Siksi ristin käteni, nostan katseeni ja vaikka huudan, ellen muuten usko tulevani kuulluksi. Mutta en lähde pohtimaan omia mahdollisuuksiani ja inhimillisesti viisaita keinoja, vaan vetoan Hänen lupauksiinsa tilanteessa, jossa vuori on liian suuri eikä ratkaisua vielä näy.

Pienet sinapinsiemenet

Helppoa se ei ole, sillä niin monet äänet ympärillä kehottavat toimimaan toisin. C. S. Lewis muistuttaa, ettei pidä kuunnella niitä, jotka väittävät menestyksen ja oikean tien löytyvän ilman yhteyttä Jumalaan. Moni kuvittelee selviävänsä yksin omassa viisaudessaan, mutta se on vain ylpeän sydämen puhetta tai turvaamista ”vaunuihin ja hevosiin”, kuten Psalmeissa sanotaan. Sellaiset kaatuvat lopulta maahan, mutta se, joka tunnustaa Jumalan nimeä, nousee ja pysyy pystyssä (Ps. 20:8; 33/38).

Onneksemme haasteelliset hetket eivät edellytä meiltä suurta uskon sankaruutta, sillä sinapinsiemenkin verran uskoa riittää. Minulla on kaapissa pussi sinapinsiemeniä ja voi, miten pieniä ne ovatkaan! Hentoisia ja kevyitä, ja silti niihin verrattavaa on usko, jolla voi siirtää vuoria. 

Ihmisjärjelle uskon voima on käsittämätöntä. Sen varaan on vain heittäydyttävä epäröimättä ja kyseenalaistamatta. On oltava hiljaa ja annettava Jumalan olla Jumala. Hän sotii meidän puolestamme.

Jos teillä olisi uskoa sinapinsiemenenkään verran,
niin te voisitte sanoa tälle vuorelle:
”Siirry täältä tuonne”, ja se siirtyisi,
eikä mikään olisi teille mahdotonta.
– Matt. 17:20

Vain epäusko pitää vuoret ja jättiläiset paikoillaan.

Meressä on voimaa, sillä meressäkin Jumala on

Lapsuuskodista lähdettyäni olen muutamaa vuotta lukuun ottamatta asunut aina rannikkokaupungissa. Viimeiset viisi vuotta olen saanut asua niinkin lähellä kuin parin kolmen korttelin päässä merestä, joten tavallisin kävelyreittini kulkee pitkin meren rantaa säällä kuin säällä.

Rantareittiä kävellessäni huokailen sisäisesti katsellessani merta, sillä näen siinä vahvasti Jumalan kädenjäljen. Meri on aina eri näköinen. Se on kuin taideteos, jonka värit, niiden syvyys ja keskinäinen leikki vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. 

Mereltä valunut jäämassa täyttää Eiranrannan uintipoukaman.

Meri ei ole Eiranrannassa ollut koko talvena jäässä, mutta viime viikonlopun voimakkaat etelätuulet toivat mereltä jäämassaa, joka on peittänyt monille tärkeän talviuintipaikan.

Meressäkin Jumala on

Meri kertoo minulle Jumalan voimasta ja herruudesta, hallintavallastakin, sekä luomistyöstä, joka on ainutlaatuista ja jäljittelemätöntä. Se kertoo siitä, että me ihmiset olemme jonkin meitä paljon valtavamman armoilla ja voimme pelastua myrskyistä ja meren syvyydestä vain Hänen armostaan. 

Meressä on valtava voima, kuten Jumalalla on. Sen edessä voi vain nöyrtyä ja tunnustaa heikkoutensa. Meri herättää kunnioitusta eikä sen kanssa kannata lähteä leikkimään. Sellainen on myös meidän osamme Jumalan edessä.

Paikalleen asetetut elementit

Kun katson horisonttiin, näen todisteen siitä, miten Jumala asetti kaiken paikoilleen: meren, maan ja taivaan, erotti ne toisistaan ja veti rajan siihen, minne mikäkin ulottuu. Horisontti erottaa veden ja taivaan – ja rantaviiva näyttää, mistä maa alkaa ja mihin meri päättyy. 

Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan. – – ja Jumala nimitti kannen taivaaksi. – – Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin. – – Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
(1. Moos. 1:6–10)  

Sula meri helmikuussa ja horisontissa näkyvä Suomenlinna.

Vielä pari viikkoa sitten meri velloi sulana. Taustalla näkyy Suomenlinna.

Kevättalvella, kun jäät alkavat sulaa, voi nähdä, miten Jumala työstää luomaansa. Paksu ja kova jää repeää vähitellen säröille ja irtautuu kulmikkaiksi paloiksi kuin palapeli. Lopulta alla oleva vesi sulattaa ne yhä pienemmiksi, kunnes vesi pääsee virtaamaan ja lainehtimaan vapaasti. Samaan aikaan harmaana talvehtinut maa kuoriutuu lumen alta ja alkaa tuottaa uutta kasvua, vihreää orasta ja uusia kukintoja.

Kylmyys sulaa ja kasvu alkaa

Niin Jumala sallii myös ihmisen sydämen kovuuden rikkoontua ja kylmyyden sulaa, jotta Pyhä Henki pääsee virtaamaan ja tuottamaan uutta kasvua ja hedelmää. Ja kun sydämemme maaperä on kuiva ja nuukahtanut, Hän kastelee ja ravitsee sitä hellästi Sanallaan ja suojaa tarvittaessa rakkaudellaan. 

Pitkienkin koettelemusten ja kylmän talven jälkeen meillä on aina toivo uudesta alusta ja kasvusta, keväästä ja auringonpaisteesta. Sillä Jumala on nähnyt, että niin on hyvä.

Kyse on yksin rakkaudesta

Kaikkien omien pelkojen ja epävarmuuksien keskellä yritän aina muistaa, että ”Jumala on rakkaus” ja että rakkaudessa ei ole pelkoa (1. Joh. 4:8, 18). Se tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että mikään pelko ei tule Jumalalta, eikä Hän pelottele meitä, vaikka usein niin luulemme. Pelko ei ole keino, jota Hän käyttää puhuakseen meille. Hän saattaa kyllä ottaa meitä kiinni tekemisistämme tai tekemättä jättämisistämme, mutta Hän ei pelottele.

Pelko on negatiivisten tunteiden sateenvarjo

Se on hyvä muistaa silloin, kun ahdistaa, tuskastuttaa, huolettaa ja paniikki kasvaa. Pelko on nimittäin tunne, jonka alle mahtuu monta muutakin olotilaa. Se on kuin sateenvarjo, jonka suojissa lymyilee stressiä, murehtimista, sekavia ajatuksia, varuillaan oloa, pakkomielteisyyttä ja jopa harhaluuloja ja fobioita. Kaikkien niiden takana on usein pelko jostakin tuntemattomasta, tulevasta tai uhkaavasta.

Mutta niissä hetkissä Jumala ei ole alullepanija, koska kerran rakkaudessa ei pelkoa ole. Jumala ei vain anna meille rakkautta, vaan Hän on itse Rakkaus. Pelossa taas on ”rangaistusta” (1. Joh. 4:18), joka piinaa meitä, kuten englanninkielinen raamatunkäännös kuvaa (torment).

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa [sic] pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.
(1. Joh. 4:18–19)

Rakkaus ajaa pois pelon

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen jakeissa on meille valtava rohkaisun viesti. Siinä puhutaan juuri Jumalan rakkaudesta, joka siis on ”täydellinen” – toisin kuin se rakkaus, mitä me niin usein ympärillämme näemme tai vastaanotamme. Ihmisrakkaus ei koskaan kykene samaan, ja siksi onkin usein vaikea ymmärtää Jumalan rakkauden kokonaisvaltaisuutta ja suuruutta. Täydellisyyttä. Se kun on kaikkea, mitä voisimme rakkaudelta toivoa.

Ihmisrakkaudesta poiketen Jumalan täydellinen rakkaus ”karkoittaa [sic] pelon”. Ihmisen rakkaus voi epätäydellisyydessään satuttaa, ahdistaa ja luoda uhkakuvia, mutta Jumalan rakkaus valtaa tilan ja oikein ajaa pois pelon – karkottaa stressin, murheen ja turhan varovaisuuden taustalla irvistelevän pelon.

Ristinmuotoinen pilari satamassa.

”Jumala on rakkaus”, ja ”pelkoa ei rakkaudessa ole” (1. Joh. 4:8, 18)

Täydellinen rakkaus ei vaadi

Siksi on hyvä kysyä itseltään pelon hetkellä, mikä minulta on jäänyt ymmärtämättä Jumalan olemuksesta? Sillä silloin ei ole ”päässyt täydelliseksi rakkaudessa”. Jumalan rakkaus ja hyvä tahto ei ole täysin kirkastunut eikä ihminen ole vapautunut luottamaan Jumalan Sanan runsaisiin lupauksiin siitä, että Hän on meidän turvamme ja pitää meistä huolen. Jokaisesta yksilöllisesti.

On hyvä muistaa myös, että ensin oli Jumala ja Hänen rakkautensa meitä kohtaan, ja vasta sitten me ja meidän rakkautemme Häntä kohtaan. Jo silloin, kun vielä käänsimme Hänelle selkämme, Hän rakasti meitä. Ja Hän rakasti ja rakastaa meitä silloinkin, kun yritämme vakuutella Hänelle rakkauttamme teoillamme, rukoilemalla riittävästi, lukemalla Raamattua tarpeeksi ja elämällä elämäämme Hänen tahtonsa mukaan. Se kaikki on vajavaista rakkautta eikä Hän sitä meiltä rakkautensa vastineeksi vaadi. 

Mutta Hänen rakkautensa saa meidät haluamaan Hänen läheisyyttään, Hänen äänensä kuulemista ja yhteyttä Hänen kanssaan. Jumalan rakkaudessa ja sen vaikutuksesta mekin voimme rakastaa Häntä, itseämme ja läheisiämme, niin kuin Jeesus on meille opettanut.

,

Ihmisen kolminaisuus

Nykyinen presidenttimme on useissa yhteyksissä kertonut näkevänsä ihmisen kolminaisuutena, jonka osat ovat keho, sielu ja mieli. Moni muu jakaa hänen käsityksensä. 

Presidentillinen määritelmä on minulle vain ontuma kristillisestä näkemyksestä, johon itse uskon – että ihminen on ruumis, sielu ja henki. Suurin ero on mielen ja hengen välillä, sillä mieli ei koskaan kykene siihen, mihin henki kykenee, vaikka ihminen usein toisin luulee.

Ihmisen hahmo meren horisontissa näkyviä valoja vasten.

Ihminen on kolminaisuus: sielu, ruumis ja henki.

Ilman henkeä ei ole elämää

Jumala loi ihmisen ruumiin maan tomusta ja puhalsi häneen hengen, niin että ihmisestä tuli elävä sielu (1. Moos. 2:7). Hengen välityksellä olemme yhteydessä Jumalaan. Hänen tahtonsa oli, että Hän saisi ohjata ja johdattaa meitä henkemme kautta, mutta ihminen lankesi ja antoi ruumiille ja sen usein niin vahvoille haluille ohjat. Ruumiin eli lihan ja sen himojen tuottamia tuloksia me näemme maailmassa ahneutena, väkivaltana, seksuaalisuuden ylikorostamisena, kateutena, ympäristön saastuttamisena ja kaikkena siinä, minkä hengessä ymmärrämme pahaksi ja vääräksi. Ruumiin silmillä katsoessammehan emme välttämättä näe siinä mitään pahaa. 

Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen
ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen,
ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.
– 1. Moos. 2:7

Olen menneelläkin viikolla nähnyt kirkkaasti, miten nämä ihmisen kolminaisuuden eri osat toimivat ja eroavat toisistaan. Ne kaikki puhuvat meille omalla äänellään, jos vain osaamme kuunnella. Usein tuon kielen ymmärtäminen, kuten itsetuntemus yleensäkin, vaatii harjaantumista. Joskus pitkäänkin.

Kehon kertomaa

Ruumiin kieli ei ole vain himoja ja houkutuksia, niin vahvoja kuin ne voivatkin olla. Kehomme kertoo meille myös sen hyvin- ja pahoinvoinnista. Moni vain on niin edistyksellinen, ettei enää osaa lukea itseään ilman laitteita ja mittareita. Ruoka-annosten proteiinit, hiilihydraatit ja rasvat mitataan grammojen tarkkuudella, jotta ymmärretään, voidaanko hyvin vai ei. Askeleiden riittävyyttä ei enää kerro ihmiselle lihasten väsyminen, vaan jatkuvasti ranteessa nakuttava askelmittari. Eikä ihminen malta jäädä flunssaisena lepäämään ja paranemaan, vaan hakeutuu lääkäriin hakemaan lääkkeitä, jotta ei tarvitsisi levätä niin pitkään.

Viime viikolla kummastelin parina päivänä, miten tuttu meressä uinti oli yhtäkkiä niin tuskaista. Missä oli kylmäaltistuksen jälkeinen hyvän olon tunne? Miksi vilutti jo veteen mennessä ja vielä enemmän sen jälkeen, vaikka sää oli leuto ja tuulikin maltillinen? Minulla ei ollut mitään flunssan oireita, mutta ymmärsin, että jokin pöpö pyrkii pintaan. En ollut varsinaisesti sairas, mutta en täysin tervekään, joten lepäilin koko viikonlopun. 

Olen kokenut saman monesti, mutta nyt ensi kertaa kylmässä uinti auttoi tunnistamaan kehon kertoman viestin siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja on pysähdyttävä. Kun olen niin tehnyt ja teen, ovella kolkutteleva sairaus ajaa usein ohi eikä pysähdy kohdalle. Niin nytkin, sillä eilen jäätävä meri antoi taas jälkilämpönsä ja tiesin olevani terve.

Sielu sykähtelee

Sielu on minulle ennen kaikkea aisteja ja tunteita, kuten musiikin, ihmisten tai taiteen luomia tunnelmia ja tuntemuksia. Sanotaankin, että sielumme kautta olemme yhteydessä toisiin ihmisiin. Näemme ja koemme asioita ”sielumme silmin”.  

Sitäkin koin tänään meren rannassa uinnin jälkeen juuri ennen pimeän tuloa. Katuvalot ja rannan valot syttyivät yksi kerrallaan palamaan. Harmaa vedenpinta tummui samaa tahtia taivaan kanssa. En ole mieleltäni mikään laivamatkustaja, mutta aina kun Ruotsin-laivat lipuvat hämärässä tai pimeässä saarten välistä kohti merta tai takaisin satamaan, näky pysäyttää. Kun hyttien valorivit monessa kerroksessa liikkuvat hitaasti eteenpäin pimeässä, siinä on jotain majesteettista. Se näyttää levolliselta enkä ajattele sitä usein sisäisesti rauhatonta elämää, jota laivat sisäänsä kätkevät.

Merimaisema pimeässä

Meri on elementti, joka hoitaa sekä sieluani, ruumistani että Jumalan luomana lahjana myös henkeäni.

Samalla tavalla sieluani saattaa koskettaa auringonnousu horisontissa, sykähdyttävä teos taidenäyttelyssä, kynttilävalaistus tai urkumusiikki. Sieluuni sattuu, kun puolustuskyvytön ihminen tai eläin joutuu vahvemman vallankäytön kohteeksi, kun pettymys osuu kipeään haavaan tai kun en kykene auttamaan kärsivää, vaikka haluaisin. Ja sitten tunnen taas lämpimän läikähdyksen, kun kohtaan tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa syntyy yhteys vaikka vain lyhyen ystävällisen katseen ja hymyn kautta. Puhumattakaan siitä, kun saa jakaa elämää rakkaiden läheisten kanssa.

Hengen yhteys

Parhaimmillaan sielullinen on yhtä aika hengen yhteyttä. Sitä ei voi kokea kaikkien kanssa, mutta sitä voi kokea jopa täysin tuntemattomien kanssa. Hengen yhteyden ymmärtää vain ihminen, jossa elää Pyhä Henki. Se on elävä Henki, joka tulee meihin, kun Jeesus saa tulla elämämme – ruumiimme, sielumme ja henkemme – Herraksi. Se on hetki, kun alkuperäinen yhteys Jumalaan palautuu.

Omalla kohdallani yhteys palautui Italian Maceratassa kevättalvella 1995. Siitä on siis ensi kuun 7. päivä kulunut 30 vuotta. Silloin Pyhä Henki tuli ja avasi minun henkeni ymmärtämään Raamatun Sanaa, kun avasin kirjan Johanneksen evankeliumista. Ilman sitä Raamattu oli vain tietokirja, jota en jaksanut ruumiini tai sieluni voimin lukea. Ja mitä tuo kirja avaakaan, kun sitä lukee Hengessä! Se kertoo elävästä Jumalasta, jonka saa oppia tuntemaan omana Pelastajanaan, Vapahtajanaan ja Puolustajanaan. Sitä ei maailmasta, sen tarjoamista viihdykkeistä tai muista ihmisistä voi löytää, vaikka etsisi elämänsä loppuun asti.

Silta Kaivopuistossa.

Kun joku itseä viisaampi saa johdattaa, tie on ihmeellisen suora, eikä edes ympäröivä pimeys haittaa.

Vapaus on rauhaa

Kun ihmisen henki vapautuu synnin taakasta ja syyllisyydestä, tilalle tulee järjelle ja mielelle käsittämätön rauha. Jeesus on Rauhan Ruhtinas, ja Hän vapauttaa meidät elämään rauhassa silloinkin, kun ympärillä myrskyää. Se on yliluonnollista rauhaa, eikä sitä ole helppo selittää ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. 

Se vapauttaa murehtimisesta ja maailman huolista, kuten jatkuvasta toimeentulon pohtimisesta, menestyksen paineista, suorittamisen taakasta ja sen pohtimisesta, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Tulee halu etsiä ensin Jumalan valtakuntaa, sillä Jumala on luvannut, että kun niin teemme, kaikki muukin meille annetaan (Matt. 6:31–33; 33/38). 

Ja kun antaa ruumiin halujen sijaan Hengen johdattaa, tietää, että joku, joka on itseä paljon viisaampi ja jolla on aina juuri minua kohtaan hyvä tahto, johdattaa elämässä oikeaa reittiä ja vie varmasti perille lupaustensa mukaan (Fil. 1:3–6; 33/38). Se on jotain paljon enemmän kuin mihin ihmisen oma mieli, järki, ruumis tai sielu pystyisi. Siksi henki on niin oleellinen osa ihmistä.

,

Hiljaiseloa ja odotusta

Sunnuntai 9.2.2025

Elämään tulee säännöllisesti aikoja, kun hiljenen. En saa sanotuksi mitään, koska kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä kerrottavaksi. Silti ajateltava ja pohdittavaa on paljon.

Odotuksen ajat ovat kiinteä osa hengellistä elämää, jos haluaa etsiä Jumalan tahtoa omassa elämässään ja seurata Hänen johdatustaan. Minä tahdon. Se ei ole aina helppoa, mutta se on palkitsevaa. Se vaatii hurjasti kärsivällisyyttä ja malttia, jota minulla ei luontaisesti ole. Mutta olen saanut kokea niin vahvasti Jumalan johdatuksen elämässäni, etten enää voisi toimia toisin, vaikka liha kuinka vastustaisi ja pelkäisi tai ihmiset ympärillä ihmettelisivät.

Irti hiljaisuuteen

Olen taas kerran irtautunut kaikesta maallisesta tekemisestä hiljaisuuteen, lukemaan, kuuntelemaan ja rukoilemaan. Ja odottamaan, että tietäisin, mihin suuntaan lähteä.

Olen kuunnellut paljon C.S. Lewisin kirjoihin pohjautuvia puheita, joissa käsitellään juuri Jumalan luonnetta, johdatusta sekä Hänen aikansa ja valmistamansa tehtävän odottamista. Se ei ole omissa käsissä, vaan Hänen käsissään ja tulee aina ajallaan – ei useinkaan niin nopeasti kuin toivoisi, mutta ei myöskään koskaan liian myöhään. Nämä opetuspuheet ovat puhutelleet, koskettaneet ja ennen kaikkea rohkaisseet luottamaan.

Toisin kuin jotkut saattavat ajatella, odottaminen ei ole passiivista. Se on aktiivinen valinta. Se on antautumista kasvuun, riisuttavaksi, karsittavaksi ja ohjattavaksi. Se on valmistamista ja valmistautumista tulevaa varten.

Tällainen toisten silmissä usein passiiviselta näyttävä odottaminen vaatii lujuutta, sillä se on yksinäistä vaellusta. Harva ymmärtää sitä, ja omille valinnoille voi olla vaikea saada tukea. Ehkä se onkin juuri siksi aikaa, jolloin hakeutuu erityisen lähelle Herraa. Hän ymmärtää, ja Hän tukee.

Elokuvatkin herkistää

Sellaisina aikoina on herkkä kuulemaan, näkemään ja tuntemaan. Itku tulee pienestäkin ilosta tai mieliharmista, kauniista sanoista, musiikista, elokuvien tarinoista. Olen ollut viikonlopun vähän huonossa kunnossa ja lähinnä makoillut katsellen elokuvia. Kyynelehdin juuri elokuvan The Holdovers loppukohtauksia. Elokuvassa kärttyisä sisäoppilaitoksen historian opettaja, kapinallinen nuori sekä sotilaspoikansa menettänyt keittiöemäntä jäävät yksin kampukselle joululoman ajaksi muiden lähtiessä perheittensä luo. Kun lopussa kaikki henkilöhahmojen haavat aukeavat selitykseksi rikkinäisyydelle ja ristiriitaiselle käytökselle, kurkkua kuristaa. Kukaan ei äksyile tai kapinoi syyttä. Elokuvassa oikeudenmukaisuus ei voita, mutta hyvyys nousee oman edun ja kipujen ohi. Hyvyys koskettaa, sillä se on heijastusta taivaallisesta. Hyvyys ja rakkaus on Jumalan luonne.

Kohtaus elokuvasta The Holdovers.

Hyvät ja koskettavat elokuvat ovat tänä päivänä harvassa. The Holdovers kosketti syvästi. Nauratti myös.

Jostain syystä olen viikonloppuna katsonut juuri elokuvia, jossa oman edun tavoittelijat ja fariseukset käyttävät valtaansa niihin, joille totuus on tärkeämpi kuin oma maine tai asema. Se vetoaa ja puhuttelee, sillä heikolta näyttävät osoittautuvat aina lopulta henkisesti vahvemmiksi.

Voi vääristelyä!

Tänään on kuohuttanut myös se totuuden vääristely, jota on ollut pakko seurata jo yli vuoden Israelin ja Gazan tapahtumissa. Kunpa olisikin vaikutusvaltaa, jotta saisi ääntään kuuluviin tässä maailmassa, joka on unohtanut historian tapahtumat tai vääristelee niitä! En edes ymmärrä, kenen eduksi. Juuri nyt näyttää siltä, että pelkän pahuuden ja valheen tähden. 

En voi muuta kuin kehottaa ihmisiä tutustumaan historiaan ja seuraamaan vaikka Instagramissa sellaisia tilejä kuin @natebuzz (paikan päällä Israelissa, autenttisia videoita ja kuvia, rohkaisua kristityille ottaa kantaa), @honestreporting (paljastaa median uutisoinnin vääristymiä ja Hamasin propagandaa sekä Hamasin listoilla olevia muka puolueettomia journalisteja) ja @douglasmurray (pitkäaikainen brittijournalisti, joka tuntee hyvin Israelin ja Palestiinan tilannetta ja historiaa; jakaa myös muuta sisältöä).

Nathaniel Buzolicin kuva Israelista sivustolta @natebuzz.

Suosittelen seuraamaan Instagramissa sivustoa @natebuzz Tarvitsemme autenttista ja totuudellista tietoa Israelin tilanteesta ja Hamasin terrorismista.

Mikä parasta, jokainen meistä voi rukoilla. Se on liian usein käyttämätön voimavara, kun muuta reittiä ei tunnu olevan. Ja Hänen tahtonsa on varmasti, että rukoilemme Hänen omaisuuskansansa puolesta.

Ja tämä on se uskallus,
joka meillä on häneen,
että jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan,
niin hän kuulee meitä.
– 1. Joh. 5:14; 33/38

Valon tieltä varjot häviää

”Sen valon tieltä varjot häviää” lauletaan virressä 555. Pimeydessä ihminen tarvitsee vain yhden valon. Se riittää kirkastamaan kaiken. Maailman valot eivät tuhansissakaan pysty samaan, vaikka kuinka niitä sytyttelisimme. Lamput tulevat käyttöikänsä päähän, kynttilät palavat loppuun ja sammuvat. Aurinkokin saattaa olla pitkään pilvessä. Vain Jeesuksen valo on pysyvää.

Lue lisää

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen