Tag Archive for: ystävyys

Kesä on tullut takaisin!

Tiistai 9.9.2025

Ihanaa, kesä on tullut takaisin! En pane yhtään pahakseni, sillä loka-marraskuussa ehditään kyllä vielä nauttia viileistä syyssäistä, jotka tänä vuonna iskivät jo elokuussa.

Onko tämä nyt sitten takakesä, vähän niin kuin takatalvi? Se ei kuulosta kovin näppärältä, kun ”taka-” rimmaa paremmin talven kanssa. Olisiko sitten vaikka kakkoskesä?

Aamuinen uimaranta, kun kesä on tullut takaisin.

Aamun näkymä uimarannalla oli kuin parhaimpaan kesäikaan. Kakkoskesä!

Kakkoskesä toi mukanaan sekä lämpimät säät, kun eilenkin oli Helsingissä parhaimmillaan peräti 25 astetta, että lämpimästä merivedestä pitävät meduusat ja valitettavasti myös sinilevän. Olen kuitenkin uinut normaalisti. Ei ole tapana juoda vettä eikä levä ainakaan toistaiseksi ole aiheuttanut iho-oireitakaan. Hiukkasia lilluu kauttaaltaan rannassa, mutta varsinaisia lauttoja ei sentään ole muodostunut. Meduusat sen sijaan kutittelevat mukavan limaisesti törmäillessään meihin uimareihin.

Lanu Lahdessa

Viikonloppuna sain nauttia kesästä ystävien kanssa. Kävimme Lahden visuaalisten taiteiden museossa Malvassa, jossa oli esillä sekä julistetriennaalin satoa että ympäristötaiteestaan tunnetun Olavi Lanun veistoksia. Niiden materiaalina on puuta, pajunoksia ja muita luonnon tuotteita, ja ne ihastuttivat – toisin kuin niihin yhdistetyt erinäiset muut teokset, jotka esittelivät kehollisuutta tavoilla, jota en minä ainakaan olisi välttämättä halunnut nähdä. Videoteosten musiikkikin pauhasi turhan kovaa. 

Olavi Lanun puuveistos Auringonpalvoja.

Olavi Lanun puinen veistos Auringonpalvoja (1974) näyttää rentoutuneemmalta kuin me ystäväni kanssa Fatboy-keinutuoleissa.

Lanun nimeä kantaa myös Lahdessa sijaitsevan puistoalue, jossa on hänen upeita luontoteoksiaan: mm. kivestä tai puiden oksista tehtyjä jättikokoisia veistoksia. Ne kaikki sulautuvat ja melkeinpä uppoutuvat saumattomasti muuhun luontoon ja ovat silti löydettäessä häikäisevän vangitsevia.

Toscanan taivaan alla

Lahden vierailun hauskinta antia olivat kuitenkin ystävien juuri hankkimat terassin Fatboy-keinutuolit. Ne olivat nimensä mukaisesti muhkeita, ja kun me naiset mekkoinemme yritimme kavuta niiden ”selkään”, niin se ei ollut varsinaisesti kaunista katsottavaa – mutta sitäkin hauskempaa. Lopulta ymmärsimme, että takapuolta oli käytettävä tehokkaasti, jotta tuoliin sai sopivan kuopan ja sitä mukaa mukavan asennon. 

Fatboy-keinutuoli ystävien ulkoterassilla.

Siinä se muhkea Fatboy ystävien kauniilla terassilla. Kyllä siitäkin lopulta mukava asento löytyi.

Ystävät ovat muuten toistuvan altistuksen vuoksi vähitellen italialaistuneet. Sopii tällaiselle nautiskelijalle! Grillissä lämmitettiin pizzapohjia (joilla taisi kylläkin olla jokin sofistikoituneempi nimitys, jota en nyt muista), joiden päälle sitten ladottiin herkkua monenlaista ja nautittiin tietysti auringonpaisteessa ulkoterassilla. Eikä terassikaan ollut ihan mikä tahansa suomalainen takapiha. Siellä kasvaa ruukussa sekä oliivipuu että sitruunapuu, ympärillä tuoksuvaa laventelia ja sentään vähän suomalaista tomaattiakin laatikossa.

Sitruunapuu ja laventelinkukka ystävien takapihalla.

Ja siinäpä sitten ne Toscanan (Lahden) sitruunapuut ja laventelit. Ihanan tunnelman luojia!

Olihan se melkein kuin olisi Toscanassa käynyt, vaikka aamulla uitiinkin Vesijärvessä. Upea oli kyllä sekin, kun horisontti oli tyyni ja melkeinpä hukassa aamu-usvan seassa. Valkoinen vene vain lipui erottamaan veden ja taivaan toisistaan. Olisipa ollut kamera mukana!

Ystäviä on kolmenlaisia

Ystäviä on kolmenlaisia: lehtiä, oksia ja juuria. 

Lehdet ovat kausiystäviä, jotka pysyvät mukana hyvällä säällä ja silloin kun on kivaa ja ystävyys tuntuu vaivan arvoiselta. Mutta heti kun tulee myrsky, lehdet putoavat, kuten nämä ystävätkin, kun on haasteita tai seuralainen ei olekaan aina pelkkää iloa.

Oksat ovat sitten ystävinä jotain siitä väliltä. Niihin ei voi nojautua liikaa, eikä niille voi laittaa liikaa painoa, sillä ne eivät kestä, vaan murtuvat.

Mutta juuret ovat pimeimpien hetkien ystäviä. Ne ovat ystäviä, jotka pysyvät matkassa, olipa kesä, talvi tai syksy – läpi kaikkien elämäsi kausien ja vaiheiden. Ne ovat juurtuneet kiinni syvälle maahan. 

Elina Merenmiehen taideteos Old Meduse vuodelta 2010.

Elina Merenmiehen teos Old Meduse Vapaan taidekoulun 90-vuotisnäyttelystä sopii hyvin symboloimaan vaikka pimeimpiä hetkiä, jolloin usein vain juurtuneet ystävät jaksavat pysyä rinnalla.

Todelliset ystävät ovat läsnä silloin, kun olet paljaimmillasi eikä sinulla ole heille vastalahjaksi mitään annettavaa. Kun olet alamaissa, rähmälläsi mudassa, kun tuntuu siltä, että koko maailma on kaatunut päällesi. Olet vararikossa, epäonnistunut, sairastunut, kumppanin hylkäämä, peloissasi. 

Pimeimpien hetkien ystävät ovat paikalla juuri silloin.

Jokaisen tulisi löytää itselleen edes yksi sellainen, vaalia häntä, ja olla itse samaa jollekin toiselle.

Kukoistava minttu lasiruukussa.

Parhaimmillaan ystävyys kukoistaa ja viheriö, mutta todellinen ystävyys kestää myös kuivat erämaavaiheet.

—–

(Sisältö on Instagramista poimittu sekä soveltaen ja omin lisäyksin suomennettu.)

,

Virkistyspäivä

Lauantai 15.3.2025

Aina aamu ei tunnu hyvältä, vaikka kuinka aurinko paistaisi kirkkaasti sälekaihtimien välistä. Tai vaikka herätessä viesteissä odottaisi hauska video, joka saa nauramaan ääneen.

Sellaisina aamuina on suuri houkutus unohtaa ulkomaailma ja piiloutua peittojen alle sohvalle. Onneksi olin luvannut mennä katsomaan läheistäni sairaalassa, niin oli pakko nousta, laittautua ja lähteä liikenteeseen.

Tällä viikolla olen saanut nähdä, miten ainutlaatuinen luomus ihmiskeho on. Se voi saada pahojakin kolhuja, mutta sillä on uskomaton kyky uudistua, toipua ja palautua ennalleen, jopa vanhoilla päivillä. Toki jotkut meistä ovat ”teräksisempiä” kuin toiset. Onneksi omassa lähipiirissäni on juuri ollut tällainen teräksinen tapaus, joka jo odottaa innolla kotiinpaluuta.

Kaipasin virkistystä

Sairaalatunnelmien jälkeen kaipasin jotain ihan muuta. Onneksi on ystäviä, jotka saa seuraksi lyhyelläkin varoitusajalla. Bussimatkalla sairaalaan laitoin viestiä, ja parin tunnin kuluttua näimme jo myöhäisellä lounaalla. Rakastan näitä ihania ex tempore -tapaamisia, joita ei tarvitse vatvoa edestakaisin tai joihin ei tarvitse valmistautua muuten kuin tulemalla paikalle.

Tänään maistui hampurilainen ja lasi valkoviiniä. Kotonakin olisi ollut vielä jämiä lämmitettäväksi, mutta on hetkiä, kun kaipaa saada valmiin aterian eteensä ja on joku, jonka kanssa jakaa se. Siis ei välttämättä sitä omaa ateriaa, vaan sen hetken.

Entä jos en olisi saanut opiskella?

Jälkiruuaksi menimme Ateneumin uuteen näyttelyyn Rajojen rikkojat, jossa on esillä 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä. Siihen aikaan ”naistaiteilu” ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan pikemminkin taistelun tulos, kun tyttöjä ei suinkaan kasvatettu luomaan uraa, vaan olemaan vaimo ja perheenäiti.

Taidemuseo Ateneumin julkisivu, jossa mainosbanneri näyttelystä Rajojen rikkojat.

Ateneumin uusi näyttely Rajojen rikkojat esittelee 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä.

Näyttelyn jälkikahveilla Café Engelissä mietimme ystäväni kanssa, millaista se olisi ollut. Olemme molemmat lukijoita ja tiedonjanoisia, vanhoja opiskelukavereita. Jos edellisvuosisadan aikaan olisi saanut käydä edes muutaman vuoden koulua, se olisi jo riittänyt herättämään tiedonjanon. Ja jos sitä ei sitten olisi saanutkaan tyydyttää enempää, miltä se olisi mahtanut tuntua. Kun olisi sanottu, että nyt riittää, ota koruommel käteen ja ala valmistella kapioita, tai nyt hilkka päähän ja navettaan lypsylle, siihen et kirjoja tarvitse.

Olen kyllä tänä päivänä hyvinkin konservatiivisen perhemallin kannattaja, mutta sitäkin helpottaa varmasti se tosiasia, että olen saanut vapaasti opiskella niin pitkälle kuin on huvittanut. Olen saanut itse määrittää, mihin asti, eikä kukaan ole tullut sanomaan, että nyt riitti, loppu on miesten hommaa. Jos niin olisi tapahtunut, en menisi vannomaan, että ajatukseni olisivat tänä päivänä sellaiset kuin ovat. 

Anna Bilińskan maalaus Unter den Linden.

Unter den Lindenistä muistan DDR:n ajat, jolloin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat ankean harmaita. Mutta tässä Anna Bilińskan maalauksessa harmaus on kaunista harmautta.

Näyttelyn helmiä

Näyttely ei sinällään ollut minusta niin kovin erikoinen, mutta aina löytyy helmiä, jotka jäävät mieleen. Maalaus Berliinin vanhaa keskustaa halkovasta bulevardista Unter den Lindenistä kiehtoi. Sen harmaa tunnelma viehätti, vaikka siitä muistuikin mieleeni Unter den Linden DDR:n aikoihin, jolloin sitä pitkin myös kävelin. Silloinkin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat harmaita, mutta se oli ankeaa harmautta, toisin kuin puolalaisen Anna Bilińskan maalauksessa.

Ihailtavaa oli myös se, miten taiteilijat olivat saaneet tauluihin maalattujen naisten pukukankaiden pinnat tai pitsien kuviot ja rakenteet niin elävän ja aidon näköisiksi. Ne olivat yksityiskohtia, jotka jäivät vahvasti verkkokalvolle muistuttamaan taiteilijoiden uskomattomasta lahjakkuudesta. 

1800-luvun vannehame eli krinoliini.

Ihanat krinoliinit! Ne voisin ottaa, mutta korsetin puristus ei kiehdo.

Se, mitä voisin 1800-luvulta ottaa takaisin, olivat naisten leveähelmaiset puvut vannehameineen (krinoliineineen). Niitäkin oli pari esillä näyttelyssä. Mutta ei krinoliinia ilman korsettia. Se puristus ei kyllä kauheasti innostaisi. Ainoa hyvä puoli olisi, ettei ainakaan voi ylensyödä. Tuska korsetin sisällä olisi ollut hampurilaisaterian jälkeen kestämätön.

,

Teatteritaidetta nuokkumassa

Torstai 14.11.2024

Käytiin eilen ystävän kanssa teatterissa. Näytelmä perustui ruotsinkieliseen runoteokseen, josta me kumpikin pidämme kovasti ja jonka aiheesta kummallakin on omakohtaista kokemusta – siitä, mitä on olla alkoholistin läheinen. Odotukset olivat siis korkealla, joskin tiesimme, että aihe olisi rankka.

Olimme kumpikin nukahtaa. Ystäväni istui vieressäni niin rauhallisesti ja keskittyneen näköisenä, että kuvittelin hänen olevan ihastuksesta haltioissaan. Itse raavin vuoroin päätä, niskaa ja kylkeä, kun kaikkialta uni kutitti. Silmät kääntyivät väärin päin, kun yritin pitää niitä väkisin auki, ja välillä suljin ne muka keskittyen runonlausuntaan. Jälkikäteen kuulin, että ystäväni ei uskaltanut sulkea silmiä hetkeksikään, koska pelkäsi, ettei olisi saanut niitä enää auki. Toisella puolella vierelläni iäkäs rouva nukkui ja heräsi välillä nytkähtäen.

Olisipa tämä tässä

Kun valot alkoivat reilun tunnin kuluttua himmetä, rukoilin mielessäni, että esitys loppuisi eikä kyse olisi vain väliajasta. Ystävällä oli ollut kaksikin rukousta: että tämä olisi tässä, tai jos seuraisi toinen puoliaika, esitys pääsisi vihdoin vauhtiin.

Tämä meidän uniklubimme kuulostaa kamalalta, sillä näyttelijä oli todella hyvä. Oikeasti hyvä! Näytelmän sovitus vain oli mielestämme todella tekotaiteellinen ja outo. Mitä vikaa on realismia tavoittelevassa perusteatterissa? Vanhat klassikot pitää aina modernisoida, ja verevästi elämästä kertovat tekstit taiteellistaa niin, ettei niistä saa enää mitään tolkkua tai että pitää koko ajan arvailla, mitä tässä nyt halutaan sanoa.

Ajoissa kotiin

Parasta illassa oli, kun astuimme ulos teatterista ja nauroimme yhteiselle kokemuksellemme ja itsellemme, niin että pissat meinasivat tulla housuihin. Sitä muuten tahtoo tapahtua aina, kun näemme, eikä se johdu vain siitä, että olemme jo puolivälin paremmalla puolella ja pari lasta synnyttäneitä. Ei, meillä vain on niin hauskaa! Se on aika hienoa ystävyydessä. Olen huomannut, että parhaiden ystävien kanssa yhdistää usein juuri yhteinen huumori ja omille toilailuille nauraminen. Ja vaikka miten olemme nuoria sielultamme, alamme olla mummoiässä. Se se vasta naurattaakin.

Tosin kotimatkalla pari aavistuksen laitamyötäisessä olevaa tamperelaista etsi Rymy-Eetua ja olisi mielellään ottanut meidät mukaan. Ohjasin herrat oikeaan suuntaan, vaikka mieluummin olisin opastanut heidät takaisin hotelliinsa. Rymy-Eetussa kun on tunnetusti vappu joka päivä.

Piparkakkutalo Ekbergin jouluikkunassa Bulevardilla.

Joulu on jo tullut Ekbergin ikkunaan Bulevardilla.

Onneksi ei tarvitse enää iltojaan moisissa paikoissa viettää. Saa kävellä selvin päin kotiin ja ihastella vähitellen ikkunoihin tuotuja jouluvaloja, havuja ja katujen kuusia sekä Ekbergin piparkakkurakennelmia.

,

Mennään fiiliksen mukaan

Lauantai 2.11.2024: Ystävä kävi yökylässä. Teemme sitä vuoroin, jo 27 vuotta. Tällä kertaa, kuten muuten edelliselläkin vierailulla, menimme fiiliksen mukaan. Mitään ei ollut sovittuna, ja ehkä juuri siksi suuhun jäi yllätyksellisen hyvä maku. Suunnittelematta ehtii paljon eikä silti ole kiire mihinkään.

Lue lisää

Vieraanvaraisuus on ollut vähissä

Olen pitänyt itseäni suhteellisen vieraanvaraisena tyyppinä. Mutta viimeisen parin vuoden aikana en ole juuri vieraanvaraisuuttani osoittanut. Sen sijaan olen mökkiintynyt yksikseni omaan ei niin matalaan, mutta pienehköön majaani. 

Olen miettinyt syitä. Korona-aika ihmisiä toisistaan eristävine vaateineen on varmasti yksi tekijä. Se on jäänyt päälle. Kun tapaamiset vähenivät, niitä ei ole enää saanut aikaiseksi herätellä uudelleen eloon – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. 

Vieraanvaraisuus on ollut vähissä, mutta nyt pöytä on katettu.

Ikä ja ajatukset

Toinen tekijä taitaa olla ikä, vaikka kuulen jatkuvasti varoituksia, ettei sen taakse pitäisi mennä. Antakaa minun mennä! Se ei ole minulle ongelma, mutta vaikka kuinka haluaisin olla yhä voimissani ja 35, olen 20 vuotta vanhempi enkä monessakaan suhteessa enää niin voimissani. 

Liian usein viikonlopun tullessa lankean helppoon kotoiluun, puolihuolimattomaan siivoiluun ja jauhelihasoppaan, jota syön hyvällä ruokahalulla, mutta en välttämättä tarjoaisi vieraille. Nautin, kun voin käydä rauhalliseen tahtiin aamu- tai aamupäiväuinnilla meressä, istua pitkään aamiaispöydässä omissa ajatuksissani, lueskella, sometella ja tehdä jotain omissa oloissani tai olla tekemättä mitään. 

Liian usein en jaksa ajatusta vierasvaroista, kaupassakäynneistä sun muista, mikä edeltää vieraiden vastaanottamista. Siitäkin huolimatta, että jos vaivautuisin, vieraiden vastaanottaminen olisi ilo ja mielen virkistys.

Tilaa toisille

Puhumme aina ystävien kanssa siitä, miten ei tarvitse nähdä suurta vaivaa. Uskon siihen vakaasti, sillä en odota suurta vaivaa, kun menen itse vieraaksi, eikä minua varsinkaan kiinnosta, missä siivossa kenenkin koti on. Silti saatan nähdä itse sitä vaivaa, ja joskus se vaiva on jo pelkkänä ajatuksena vuoren kokoinen ja estää ilon ja virkistyksen, joka odottaisi vuoren takana. Miksiköhän syytän ikää, kun pitäisi oikeastaan syyttää omaa vääristynyttä ajatusmaailmaansa?

Menneellä viikolla onnistuin kuitenkin näkemään vuoren yli ja taakse. Kutsuin vihdoin vieraita brunssille.

Nyt koti tuoksuu puhtaalta lattianpesun jälkeen, ja tamppasin vihdoin villamatonkin juuri ennen lumimyrskyä. Tosin en tiedä, kuinka hyvin puhdistui, mutta ainakin oma ulkoilutakki näytti sen jälkeen villatakilta. Broileripullat on paistettu, salaattipohja maustumassa, kuohuva kylmässä ja pöytä katettu. Pussillinen suklaapalojakin oli brunssipöydän makeutukseksi, mutta työ vaatii aina veronsa.

Sinivalkoinen kattaus.

Vieraanvaraisuus on tilan tekemistä toisille.

Luin jostain, että vieraanvaraisuudessa on kyse ennen kaikkea isännän tai emännän ja vieraan välisestä suhteesta ja että se ”syntyy tilan tekemisestä toiselle” (Höckert, 2015). Minusta se on mukavasti sanottu. Olen nyt tehnyt tilaa huomiseksi muillekin kuin itselleni. Se tuntuu pitkästä aikaa hyvältä. Ja kun kaikki on viittä vaille valmista, aamuksi jää enemmän aikaa vaikka rauhalliselle uinnille hileisessä meressä. Vieraita odotellessa.

Leidien harvinaiset herkut

Herkuttelen aika harvoin hummerilla. Mutta tänään oli sellainen päivä. Edellinen kerta oli varmaankin 24 vuotta sitten maaliskuussa, kun odotin tytärtäni ja oltiin anopin kanssa Lontoossa.
Hummeri lautasella on harvinaista herkkua

Käytiin muuten silloin katsomassa Cats-musikaali, ja siellä tunsin esikoiseni ensimmäisen kerran liikkuvan kohdussa. Se oli vain pientä kutinaa – kuin popcornit olisivat hyppineet sisuksissa – mutta siellä tyttö jammaili, joten ei ihme, että hän on musikaalisesti lahjakas ja harrasti pitkään tanssia. Harmittelen kyllä vähän, ettei hän ole yhtään sitä tyyppiä, joka antaisi lahjojensa kuulua ja muidenkin nauttia niistä, sillä häneltä on turha toivoa edes kissanpolkkaa pianolla. Hyvä, kun kuitenkin soittelee edes itsekseen.

Mutta tänään siis taas nautittiin hummeria yhdessä anopin kanssa. Taisi olla myöhästynyt syntymäpäivälahjani, sillä seuraavakin alkaa olla jo ovella.

Viikkotapaamisissa on selkeä rutiini

Paljon enemmän pitäisi juhlia anoppia ja hänen ikäänsä. Koronan takia 90-vuotisjuhlat jäivät viime vuonna väliin. Kävin silloin vain kadulla hänen ikkunansa alla soittamassa puhelun, ja hän vilkutteli iloisena ikkunasta ja totesi, että tämähän on ihan kuin näköpuhelu.

Pian kuitenkin alettiin taas tavata normaalisti kerran viikossa. Hänelle tapaamiset ovat olleet henkireikä sulkeutuneen yhteiskunnan keskellä; hän kun kävi iästään huolimatta vielä ennen koronaa konserteissa, teatterissa, keskiviikkokerhossa ja Sortavala-seurassa. Aktiivinen ikäihminen, jolta kaikki toiminta on nyt loppunut. Kuinka moni onkaan jäänyt kokonaan yksin ja menettänyt elämänhalunsa tämän totaalipysähdyksen seurauksena…
Meillä on tapaamisissa jo tuttu rutiini. Hän on tehnyt lohivoileivät valmiiksi, sillä joulun jälkeen keksin, etten enää syö pullaa enkä leivoksia. Vähitellen olemme yhdessä liukuneet tästä hölmöksi osoittautuneesta päähänpistosta: hän on alkanut kerta toisensa jälkeen tarjota yhä suostuttelevammin macaron-leivoksia tai konjakkikakkua, ja minä olen jossain vaiheessa tajunnut, että vatsamakkara ei katoa enää, vaikka kuinka kidutan itseäni kahvipöydän ääressä sanoen muka terveystietoisesti ”kiitos, mutta minä en käytä lainkaan näkyvää sokeria”.

”White Lady” yllätti

Vien siis lohileivät (ja leivokset) pöytään, ja hän napsauttaa kahvin tulemaan. Hän valitsee kukkaservietit ja minä kaadan kahvit. Sitten on aika kertoa viikon tapahtumat: Stockalla käynnit, yöheräilyt, ystävien puhelut ja aavistuksen hassun tuttavan toilailut. Anoppi panttaa tarinoitaan aina, kunnes päästään pöytään istumaan. Se on jotenkin hellyyttävää, mutta hyviä juttuja ei pidä paljastaa liian aikaisin.
Kun kahvit on juotu, istumme olohuoneeseen ja hän kysyy, haluaisinko juoda jotain. Joskus ei erityisesti maistuisi, mutta juomme silti aina lasilliset kuohuviiniä. Kesällä niiden kanssa on mansikoita. Joskus otamme White Ladyt. Kun hän ensimmäisen kerran tarjosi leidit, odotin jotain mietoa ikänaisen likööriä, mutta juoma saikin kulmakarvat hyppäämään pari senttiä taivasta kohti. Tyylikäs ja kauniisti tehty cocktail, jossa oli sokerireunukset maljamaisessa lasissa ja kaikki, osoittautui melkein 40-volttiseksi alkoholiksi. Mutta sitä otetaan ihan vähän vain.
Yhteiset hetkemme ovat tärkeitä meille molemmille. Saan olla apuna, kun lamput pitää vaihtaa, silmätipat eivät tahdo osua, roskiksen edusta on jäästä liukas eikä ulos uskalla mennä, tai kun kännykän valo vilkkuu merkkinä vastaamattomasta puhelusta eikä sitä saa millään pois. Kuuntelen, kun hän kertoo tarinoita elämästään ja matkoiltaan, sillä ne ovat yhä hyvin eläviä ja tarkkanäköisiä.
Ystävyydet eivät katso ikää
eivätkä varsinkaan ikäeroa.
Pari viikkoa sitten olimme hotellimatkalla Turussa poikaani tapaamassa. Anoppi oli myöhemmin soittanut pojalle ja kertonut, että se oli hänen kesänsä kohokohta. Matkalla näin toki, miten maailmaa ei ole rakennettu ikäihmisiä varten ja miten lyhyeksi ihmisen kävelymatkat kutistuvat, kun ikää on lähemmäs sata vuotta. Mutta me matkustimme niillä ehdoilla. Nauroimme kyllä yhdessä sille, kun anoppi jo menomatkalla junassa ennen Karjaata sanoi, että onpa ihanaa päästä taas kotiin! Muistutin, että käydään nyt kuitenkin ensin siellä Turussa.
Ystävyydet eivät katso ikää eivätkä varsinkaan ikäeroa. Olen oppinut anopilta paljon, mm. lohen graavauksen ja hummerin syönnin. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös sitä, miten jokainen hetki on kallis – ja yli 90-vuotiaan kanssa erityisen kallis.
—

Kivi kiveä hioo

Sinä päivänä kun minusta aika täällä jättää, toivoisin olevani kuin rantakivi. Tai miksei jo sitä ennenkin. 

Aallot osuvat rantakiviin.

Kivi kiveä hioo, ihminen toistansa.

Sileä ja sulavaksi hioutunut. Kauniisti pyöristynyt, kun ikääkin jo on. Siihen osuessaan laine ei räjähdä rikki ja räiskähdä, vaan liplattelee vain iloisesti. Osuu ja heilahtaa lempeästi takaisin, keinahtelee tyytyväisenä edestakaisin auringonpaisteessa. Vähän niin kuin ystävät ja läheiset, jotka tulevat ja lähtevät. Mutta tulevat aina takaisin.

Hionta on aina kivuliasta

Kivi kiveä hioo, ihminen toistansa, sanotaan Raamattua mukaillen. Niin se on, hyvässä ja pahassa. 

Välillä, kun hionta on kovimmillaan, toivoo että se jo loppuisi. Joskus taas huokailee, että tuokin särmä olisi saanut jo omasta luonnosta kulua pois. Mutta se vaatii, ettei vieri pakoon silloin kun pitäisi pysyä paikallaan, tai katsele kaikkea vain yksin, ylhäältä rantakalliolta. Sukeltaa sen sijaan joukkoon.

Kunpa tuokin särmä olisi jo
kulunut omasta luonnosta pois.

Ensihionnat tuntuvat kuin otettaisiin karkealla viilalla – lohkareet vain lentelevät. Vähitellen hiontajäämät pienenevät. Täysin valmista ei tule koskaan. Aina löytyy tilanteita ja vastaan tulee ihmisiä, jotka löytävät meistä sen vielä hiomattoman kohdan.

On pikkukiviä, joita ei kengässään kauan siedä vaan pysähtyy ja ravistaa nopeasti ulos. Mutta sitten on niitä järkäleitä, joiden siirtämiseen tarvitaan apuvoimia. Jäljelle jäänyttä kuoppaakin pitää silotella pitkään.

Moni ihminen hioo meistä sitä mitä olemme

Aamulla mietin erästä ihmistä, joka on ollut elämässä erityisen merkittävä. Hän on niitä, jonka ansiosta olen tänäänkin jaloillani. Jykevä kivi, jota vasten on ollut turvallista nojautua ja kolautella itseään, hangata pois teräviä kulmia.

Ajattelin kirjoittaa jotain hänestä. Mutta se olisi ollut epäreilua kaikkia muita kohtaan. Niitä isoja ja pieniä kiviä, jotka ovat silottaneet pintaa, jotta laine liplattaisi lempeämmin. Läheisiä, kaukaisia. Tykättyjä ja vähemmän tykättyjä. Kiusantekijöitä ja tukikeppejä, avuntarvitsijoita ja -antajia. Filosofeja, toisinajattelijoita, möläyttelijöitä – ilonpilaajia ja auringonpaisteita. Kaikkia. Monenlaisia. Joitakin olisi tehnyt mieli vaihtaa pois, mutta en siltikään vaihtaisi. Muuten en olisi ollenkaan itseni lainen.

—

Lue myös Ystävyyden ylistyslaulu.