Leidien harvinaiset herkut

Käytiin muuten silloin katsomassa Cats-musikaali, ja siellä tunsin esikoiseni ensimmäisen kerran liikkuvan kohdussa. Se oli vain pientä kutinaa – kuin popcornit olisivat hyppineet sisuksissa – mutta siellä tyttö jammaili, joten ei ihme, että hän on musikaalisesti lahjakas ja harrasti pitkään tanssia. Harmittelen kyllä vähän, ettei hän ole yhtään sitä tyyppiä, joka antaisi lahjojensa kuulua ja muidenkin nauttia niistä, sillä häneltä on turha toivoa edes kissanpolkkaa pianolla. Hyvä, kun kuitenkin soittelee edes itsekseen.

Mutta tänään siis taas nautittiin hummeria yhdessä anopin kanssa. Taisi olla myöhästynyt syntymäpäivälahjani, sillä seuraavakin alkaa olla jo ovella.

Viikkotapaamisissa on selkeä rutiini

Paljon enemmän pitäisi juhlia anoppia ja hänen ikäänsä. Koronan takia 90-vuotisjuhlat jäivät viime vuonna väliin. Kävin silloin vain kadulla hänen ikkunansa alla soittamassa puhelun, ja hän vilkutteli iloisena ikkunasta ja totesi, että tämähän on ihan kuin näköpuhelu.

Pian kuitenkin alettiin taas tavata normaalisti kerran viikossa. Hänelle tapaamiset ovat olleet henkireikä sulkeutuneen yhteiskunnan keskellä; hän kun kävi iästään huolimatta vielä ennen koronaa konserteissa, teatterissa, keskiviikkokerhossa ja Sortavala-seurassa. Aktiivinen ikäihminen, jolta kaikki toiminta on nyt loppunut. Kuinka moni onkaan jäänyt kokonaan yksin ja menettänyt elämänhalunsa tämän totaalipysähdyksen seurauksena…

Meillä on tapaamisissa jo tuttu rutiini. Hän on tehnyt lohivoileivät valmiiksi, sillä joulun jälkeen keksin, etten enää syö pullaa enkä leivoksia. Vähitellen olemme yhdessä liukuneet tästä hölmöksi osoittautuneesta päähänpistosta: hän on alkanut kerta toisensa jälkeen tarjota yhä suostuttelevammin macaron-leivoksia tai konjakkikakkua, ja minä olen jossain vaiheessa tajunnut, että vatsamakkara ei katoa enää, vaikka kuinka kidutan itseäni kahvipöydän ääressä sanoen muka terveystietoisesti ”kiitos, mutta minä en käytä lainkaan näkyvää sokeria”.

Vien siis lohileivät (ja leivokset) pöytään, ja hän napsauttaa kahvin tulemaan. Hän valitsee kukkaservietit ja minä kaadan kahvit. Sitten on aika kertoa viikon tapahtumat: Stockalla käynnit, yöheräilyt, ystävien puhelut ja aavistuksen hassun tuttavan toilailut. Anoppi panttaa tarinoitaan aina, kunnes päästään pöytään istumaan. Se on jotenkin hellyyttävää, mutta hyviä juttuja ei pidä paljastaa liian aikaisin.

Kun kahvit on juotu, istumme olohuoneeseen ja hän kysyy, haluaisinko juoda jotain. Joskus ei erityisesti maistuisi, mutta juomme silti aina lasilliset kuohuviiniä. Kesällä niiden kanssa on mansikoita. Joskus otamme White Ladyt. Kun hän ensimmäisen kerran tarjosi leidit, odotin jotain mietoa ikänaisen likööriä, mutta juoma saikin kulmakarvat hyppäämään pari senttiä taivasta kohti. Tyylikäs ja kauniisti tehty cocktail, jossa oli sokerireunukset maljamaisessa lasissa ja kaikki, osoittautui melkein 40-volttiseksi alkoholiksi. Mutta sitä otetaan ihan vähän vain.

Yhteiset hetkemme ovat tärkeitä meille molemmille. Saan olla apuna, kun lamput pitää vaihtaa, silmätipat eivät tahdo osua, roskiksen edusta on jäästä liukas eikä ulos uskalla mennä, tai kun kännykän valo vilkkuu merkkinä vastaamattomasta puhelusta eikä sitä saa millään pois. Kuuntelen, kun hän kertoo tarinoita elämästään ja matkoiltaan, sillä ne ovat yhä hyvin eläviä ja tarkkanäköisiä.

Pari viikkoa sitten olimme hotellimatkalla Turussa poikaani tapaamassa. Anoppi oli myöhemmin soittanut pojalle ja kertonut, että se oli hänen kesänsä kohokohta. Matkalla näin toki, miten maailmaa ei ole rakennettu ikäihmisiä varten ja miten lyhyeksi ihmisen kävelymatkat kutistuvat, kun ikää on lähemmäs sata vuotta. Mutta me matkustimme niillä ehdoilla. Nauroimme kyllä yhdessä sille, kun anoppi jo menomatkalla junassa ennen Karjaata sanoi, että onpa ihanaa päästä taas kotiin! Muistutin, että käydään nyt kuitenkin ensin siellä Turussa.

Ystävyydet eivät katso ikää eivätkä varsinkaan ikäeroa. Olen oppinut anopilta paljon, mm. lohen graavauksen ja hummerin syönnin. Viime aikoina olen miettinyt paljon myös sitä, miten jokainen hetki on kallis – ja yli 90-vuotiaan kanssa erityisen kallis.

—