Lapsuuskodista lähdettyäni olen muutamaa vuotta lukuun ottamatta asunut aina rannikkokaupungissa. Viimeiset viisi vuotta olen saanut asua niinkin lähellä kuin parin kolmen korttelin päässä merestä, joten tavallisin kävelyreittini kulkee pitkin meren rantaa säällä kuin säällä.
Rantareittiä kävellessäni huokailen sisäisesti katsellessani merta, sillä näen siinä vahvasti Jumalan kädenjäljen. Meri on aina eri näköinen. Se on kuin taideteos, jonka värit, niiden syvyys ja keskinäinen leikki vaihtelevat vuodenaikojen mukaan.
Meri ei ole Eiranrannassa ollut koko talvena jäässä, mutta viime viikonlopun voimakkaat etelätuulet toivat mereltä jäämassaa, joka on peittänyt monille tärkeän talviuintipaikan.
Meressäkin Jumala on
Meri kertoo minulle Jumalan voimasta ja herruudesta, hallintavallastakin, sekä luomistyöstä, joka on ainutlaatuista ja jäljittelemätöntä. Se kertoo siitä, että me ihmiset olemme jonkin meitä paljon valtavamman armoilla ja voimme pelastua myrskyistä ja meren syvyydestä vain Hänen armostaan.
Meressä on valtava voima, kuten Jumalalla on. Sen edessä voi vain nöyrtyä ja tunnustaa heikkoutensa. Meri herättää kunnioitusta eikä sen kanssa kannata lähteä leikkimään. Sellainen on myös meidän osamme Jumalan edessä.
Paikalleen asetetut elementit
Kun katson horisonttiin, näen todisteen siitä, miten Jumala asetti kaiken paikoilleen: meren, maan ja taivaan, erotti ne toisistaan ja veti rajan siihen, minne mikäkin ulottuu. Horisontti erottaa veden ja taivaan – ja rantaviiva näyttää, mistä maa alkaa ja mihin meri päättyy.
Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan. – – ja Jumala nimitti kannen taivaaksi. – – Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin. – – Jumala nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.
(1. Moos. 1:6–10)
Vielä pari viikkoa sitten meri velloi sulana. Taustalla näkyy Suomenlinna.
Kevättalvella, kun jäät alkavat sulaa, voi nähdä, miten Jumala työstää luomaansa. Paksu ja kova jää repeää vähitellen säröille ja irtautuu kulmikkaiksi paloiksi kuin palapeli. Lopulta alla oleva vesi sulattaa ne yhä pienemmiksi, kunnes vesi pääsee virtaamaan ja lainehtimaan vapaasti. Samaan aikaan harmaana talvehtinut maa kuoriutuu lumen alta ja alkaa tuottaa uutta kasvua, vihreää orasta ja uusia kukintoja.
Kylmyys sulaa ja kasvu alkaa
Niin Jumala sallii myös ihmisen sydämen kovuuden rikkoontua ja kylmyyden sulaa, jotta Pyhä Henki pääsee virtaamaan ja tuottamaan uutta kasvua ja hedelmää. Ja kun sydämemme maaperä on kuiva ja nuukahtanut, Hän kastelee ja ravitsee sitä hellästi Sanallaan ja suojaa tarvittaessa rakkaudellaan.
Pitkienkin koettelemusten ja kylmän talven jälkeen meillä on aina toivo uudesta alusta ja kasvusta, keväästä ja auringonpaisteesta. Sillä Jumala on nähnyt, että niin on hyvä.
