Tag Archive for: kirjat

Sorrun itsekin välillä kaipaamaan mennyttä aikaa. Ajattelen sen olleen parempaa, yksinkertaisempaa, helpompaa, merkityksellisempää. 

Typerä some on rikkonut kasvokkain tapahtuvan inhimillisen kohtaamisen, ja monet turhat laitteet ovat korvanneet terveen fyysisen tekemisen. Ihmiset ovat entistä keskittyneempiä ja rakastuneempia itseensä individualistisessa selfie-kulttuurissa sen sijaan, että elämä olisi aidosti yhteisöllistä ja yhteistä hyvää tavoittelevaa. Miehen ja naisen roolit ja niihin liittyvät odotukset ovat heittäneet häränpyllyä, ja perinteiset arvot ovat saaneet kyytiä yhteiskunnan eri aloilla.

Menneen paremmuuden kaipuu

Menneiden muistelussa sortuu kuitenkin helposti nostalgiaan, jolla ei ole todellisuuspohjaa. Samalla kun jotkut asiat tuntuvat oman ajan mittaan menevän huonompaan suuntaan, aina tapahtuu myös positiivista muutosta ja edistystä kohti parempaa. Se vain tahtoo unohtua, sillä mm. oma ikääntyminen vaikuttaa väkisinkin siihen, mitä pitää tarpeellisena ja merkityksellisenä kehityksenä ihmiselämälle. 

Raamattukin muistuttaa meitä olemaan kyselemättä, ”miksi asiat ennen olivat paremmin kuin nyt”, sillä sen mukaan emme sitä viisaudesta kysy (Saarn. 7:10). 

Perinteinen kotivaimo

Jonkinlaisena vastavoimana etenkin sukupuoliroolien muutokselle Yhdysvalloissa syntyi kymmenisen vuotta sitten ns. tradwife-ilmiö (traditional wife). Erikoista sille on, että se ei aina tarkoita vain paluuta perinteisiin miehen ja naisen rooleihin, jossa mies tuo elannon perheeseen ja nainen hoitaa kodin ja lapset, vaan siihen liitetään usein myös jopa vanhahtava pukeutumistyyli, menneen ajan kodinhoidon tavat ja ylipäänsä ulkoiset yksityiskohdat sekä poliittinen ja hengellinen konservatismi.

Kotiäitiyden harha

Tämä näkyy osin suomalaisessakin kotiäitikulttuurissa, vaikka kotiäitiyden ei tarvitse ollenkaan tarkoittaa itse tehtyä juuresta valmistettua leipää, ruutuhuivia päässä ja rimpsuesiliinaa vyötäröllä. Kotiäiti voi aivan yhtä hyvin olla moderni äiti, joka ostaa valmisvaatteita H&M:n lastenvaateosastolta, hemmottelee itseään espressokoneella ja turvautuu pyykkivuortensa keskellä kuivausrumpuun.

Kirjan Yesteryear (suom. Eilisvuosi) kansi.

Kirja ”Yesteryear” kuljettaa lukijan maaseudun perinteitä vaalivasta someilluusiosta takaisin 1850-luvun todellisuuteen.

Yesteryear on Caro Claire Burken kirja, jossa 2020-luvun tekotradwife pudotetaan Instagram-todellisuudesta elävän elämän alkeellisuuteen 1850-luvulle. Idyllinen menneen ajan elämä maatilalla Idahon auringon alla yhdessä itseään etsivän cowboy-puolison ja kuuden lapsen kanssa ei olekaan niin auvoista, kun päähenkilö joutuu parisataa vuotta taaksepäin ajassa, jolloin omasta kanalasta kerätyt aamiaismunat ja itse leivottu leipä saattavat olla päivän ravitsevimmat eväät eikä ajatus sähköstä ja pesukoneesta juuri lämmitä, kun työntää kätensä pyykkiveteen ulkoverannan viileydessä. 

Todellisuus on toisenlainen

Kirjan alkuasetelma oli herkullinen ja odotukseni sen mukaiset, sillä kirja on keikkunut sekä New York Timesin että Sunday Timesin bestseller-listan kärjessä. Valitettavasti kiinnostava teema, jota veivattiin 350 sivun verran, loikkasi loppuratkaisuunsa hetkessä ja kuitattiin 30 sivun tiiviillä pikakelauksella. 

Loppu oli hyvin amerikkalainen ja kenties sinällään suomalaiselle lukijalle yllättävä, mutta jätti omaan suuhun pettyneen maun. Yhtäkkinen siirtymä useiden ammattilaisten ylläpitämästä someilluusiosta karuihin oloihin ankaran miehen alistetuksi vaimoksi jäi kovin irralliseksi ja väkinäiseksi, kun kaiken selitys oli lopulta pelkkää kuvitelmaa.

Suomennos tulossa

Kirjaa on hehkutettu paljon, mutta odotin enemmän. Jos joku kuitenkin kaipaa helppoa kesäluettavaa, kirja ilmestyy suomeksi 10.8.2026 Gummeruksen kustantamana nimellä Eilisvuosi.

On lupailtu, että harmaa aamupäivä vaihtuu tänään vielä runsaaksi sateeksi. Aamu-uinnilla joku mainitsi, että jopa myrskyä olisi tulossa. Eipä siis taida olla juuri sopivampaa hetkeä pyhittää päivä lukemiselle. Kuinka ollakaan, aamulla tuli viesti ja sain juuri noutaa postin automaatista kasan tilaamiani kirjoja. Miten oikein maltan tehdä viikkosiivoukset, jotka jäivät viime viikonlopun Pohjanmaan reissun takia väliin?

PIno kirjoja pöydällä.

Sain noutaa tilaamani kirjat juuri sopivasti ennen sateen ja jopa myrskyn alkua. Mistähän aloittaisin?

Bestsellereitä

Olen bongaillut kiinnostavia kirjoja Instagramin kirja- ja lukutileiltä. Olen vähän laiskistunut lukemaan vierailla kielillä ja lukisin mieluiten suomennoksia tai suomeksi kirjoitettuja kirjoja, mutta tällä kertaa kaikki kirjat ovat englanniksi. Neljä niistä löytyy New York Timesin bestseller-listalta, ja yksi on klassikko, joka on The Guardianin kaikkien aikojen 100 parhaan romaanin listalla ykkösenä. Kirja on George Eliotin Middlemarch, johon törmäsin erään sitaatin kautta, kun tein podcastia.

Jokainen klassikko ei iske

Veikkaan, etteivät tilaamani kirjat ole lukukokemuksena aivan helpoimmasta päästä, mutta jostain syystä haluan päästä sisään klassikoihin, jos en muuta niin ihmetelläkseni, miksi niistä on tullut klassikoita. Kokemukseni on toistaiseksi, että osa puhuttelee vahvasti ja on klassikkoutensa ansainnut. Osa taas jää mysteereiksi, joihin en kerta kaikkiaan pääse sisään. Ihmettelen vain, eikö moista jaarittelua olisi voinut sanoa lyhyemmin ja napakamminkin. Mutta ymmärrän kyllä, ettei minulla ole natsoja arvostella yhdenkään maailmankirjailijan tuotoksia. Silti makuasioista ei voi kiistellä.

Makuasioita

Kirjat siinä kuin elokuvat tai kauneuskäsitteetkin ovat makuasioita. Omat kokemukset, luonteenpiirteet ja elämänvaiheet vaikuttavat suuresti siihen, miten koemme asioita. Kaikkea ei voi kokea omakseen, ja kaikki kirjoitustyylit eivät sovi kaikille. Monen monta kertaa olen saanut huomata, että aloittamani kirja ei vain avaudu. Jos olen lukenut 20–30 sivua enkä ole päässyt jyvälle siitä, miksi lukisin kirjan loppuun, jätän sen yleensä lepäämään. Parhaimmillaan joku kirja on levännyt vuosikausia, kunnes se eräänä päivänä uudelleen aloitettuna alkaakin elää ja kantaa loppuun asti. 

Mika Waltarin kirjan Sinuhe egyptiläinen kansikuva.

Sinuhe on tavallinen reppana ihminen, joka haluaisi kovasti tehdä hyvää, mutta sortuu niin usein vääriin valintoihin. Miten tuttua!

Näin kävi mm. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiselle. Hankin sen antikvariaatista muutama vuosi sitten, mutta lukeminen jäi alkulehdille. Nyt reilusta 700 sivusta on jäljellä enää pari sataa, ja uskon, että loppuun päästyäni jäljelle jää tunne, että tämä kirja kannatti lukea. En tosin ihmettele, jos se on ilmestyessään 1940-luvulla aiheuttanut paheksuntaa. Niin paljon kirjassa kitataan viiniä ja olutta, rietastellaan ilotyttöjen kanssa ja palvotaan epäjumalia. Koko kirjan taustalla pyörii epäjumalien palvontaan liittyvä egyptiläinen kulttuuri ajalla noin 1 300 eKr.

Epäjumalia Raamatun sanoin

Johtuneeko Waltarin isän ja sedän teologisesta taustasta ja hänen itsensäkin suorittamista teologian opinnoista, että kaikkea epäjumalanpalvontaa kuvataan kirjassa usein raamatullisin lausein. Harmittaa vähän, että en alusta asti lukiessani merkkaillut jokaista kohtaa, josta tunnistin selkeät viittaukset Raamattuun. Näin kristitylle oli tavallaan vähän irvokasta, että niin Atonin kuin Ammoninkin ajatuksia kuvataan kristillisen Jumalan ilmoittamin sanoin. Ajatukset olivat siis hyviä, mutta niiden sanoja vain ei voi olla ihmisen veistämä kivijumala.

Nyt on kuitenkin tartuttava pölynimuriin, jotta kun sade alkaa, voin upottaa itseni sohvan nurkkaan peiton alle ja uppoutua uutuuksiin tai jatkaa Sinuhen loppuun. Parhainta lauantaita sinulle! 

Kaikkien isojen ja vähän pienempienkin koetusten keskellä me tarvitsemme keidashetkiä. Keitaita, joiden rehevyys ja kosteus peittoaa ympäröivän aavikon kuivuuden. Paikkoja ja aikoja tai edes pienen pieniä hetkiä välissä, jolloin voi virkistyä puuduttavasta arjesta tai koetusten ristitulesta. 

Tänään minulla on todellinen keidaspäivä. Kun kuulo yhtäkkiä vaimeni toisesta korvasta viikonloppuna, sain heti eilen apua ja nopean lääkityksen terveysasemalta sekä täksi aamuksi lähetteen korvaklinikalle. Kuten terveysasema, myös tarvitsemani HUS:sin korva-, nenä- ja kurkkutautien kiireetön päivystys sattuu olemaan lähes kulman takana parin korttelin päässä. 

Auringonpaisteinen merimaisema Kaivopuistossa.

Pyörälenkki auringonpaisteessa teki hyvää. Aurinko on paistanut tänään sisäisestikin.

Etuoikeutettu terveyspalvelujen käyttäjä

Alle tunnin odotus meni sutjakkaasti hyvän kirjan parissa. Luen vihdoin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa Jää. Se oli pari vuotta sitten mukanani matkalukemisena Albaniassa, mutta ei oikein lähtenyt siellä lentoon. Lomalla kaipasin vähän rennompaa kirjallisuutta, ja sitä taas tarjosi Philip Teirin Neitsytpolku – katu, joka sekin sijaitsee kulman takana. Kirja ihastutti minut Teirin tyyliin kirjoittaa, ja sittemmin on tullut luettua häneltä muutakin.

Terveydenhuollon tila ei Suomessa ole hurrattava, etenkään pienillä paikkakunnilla ja vähänkään pohjoisemmassa kuin Kehä kolmonen. Niin monia terveyskeskuksia on lakkautettu ja hoitotoimintoja siirretty isoihin kaupunkeihin, että suuri joukko suomalaisia joutuu matkustamaan kymmeniä, ellei jopa satoja kilometrejä päästäkseen minkäänlaiseen hoitoon. Olen siis kovin etuoikeutettu, kun olen saanut nopeasti apua ja vastauksia, joita olen viime aikoina tarvinnut yllättävän paljon. Laskin juuri, että olen tämän vuoden puolella saanut kiirevastaanoton palveluja jo neljästi, kaikki oirearvion perusteella, ja yksi niistä vieläpä erikoissairaanhoidon puolelta. Olen siis osaltani kiitollinen julkisen puolen toiminnasta, joskin ymmärrän, ettei se ole kaikille todellisuutta. Toivoisin, että olisi.

Ystävällisin voimin tutkittu

Kuulotutkimukset tehtiin tänään ja tilannetta seurataan muutaman kuukauden kuluttua. Toisen korvan kuulo on selkeästi alentunut, etenkin korkeiden äänten osalta. Jos haluaa etsiä pilvestä hopeareunusta, niin se on se, etteipä naapurien möykkä ja kirkuminen kuulu yhtä kovaa kuin tähän asti. Aina on siis kaikessa jotakin hyvääkin. 

Alkuun säikähdin, että kuulon alenema liittyisi kaulalta pääsiäisen aikaan löytyneeseen kyhmyyn, kun ovat samalla puolella. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Kyhmy kuvataan ensi viikolla, joten sitten tiedän siitä enemmän. 

Keidashetkiä näistä koetuksista syntyi jokaisen korvapäivystyksen työntekijän myötä. Eilinen terveyskeskuslääkäri oli huippu, korvaklinikan vastaanotossa ollut nuori mies oli enemmän kuin avulias ja kohtelias, ja korvalääkäri oli kuin rukousvastaus, jossa pyysin mukavaa ja lempeää lääkäriä. Oma sydän lämpeni erityisesti, kun ujohkon oloinen nuori audionomi-opiskelijamies tuli noutamaan minua audiogrammiin eli kuulotutkimukseen esitellen itsensä ja kysyen, sopisiko että hän on paikalla tutkimuksen aikana. Totta kai sopi! Ja hän hoiti hienosti koko tutkimuksen omatoimisesti. Voi kun aina saisi olla yhtä ystävällisten ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tekemisissä!

Rukousystävät on rakkaita

Keidaspäivä parani entisestään, kun ystävä kertoi saaneensa minut sydämelleen ja soitteli. Hän oli kokenut vahvasti, että elämässäni on meneillään jotain, johon tarvitaan rukousta. Kiitos Pyhä Henki, että muistat ja muistutat minusta niille, jotka ovat rukoilevia. Jokainen rukous on tärkeä ja tie Jumalan korviin. Tämän ystäväni kanssa olemme tavanneet vain kerran, mutta meitä yhdistää yksi Henki, joka on opettanut meitä monella tapaa samoin ja antanut sitä kautta vahvan yhdyssiteen. Olen kiitollinen tästä(kin) ystävästä ja tämänpäiväisestä rupatteluhetkestä. Kuin keitaalla.

Eiranrannan merimaisema laiturilta käsin.

Tänään uin jo melkein puoliväliin rantaa – pisimmälle sitten taakse jääneen talven.

Auringonpaistetta ja kuppi kahvia

Iltapäivällä tein vielä pikaisen pyörälenkin ja annoin auringon ja vastatuuleen poljettujen kilometrien lämmittää posket punaisiksi. Sen päälle lähdin mereen uimaan ja uinkin talven jälkeen pisimmän matkan, niin hyvältä se tuntui. Kun olin pukemassa, rannalla istuskellut vanhempi nainen käveli ohi ja pysähtyi juttelemaan. Arveli uinnin tehneen hyvää. Hän oli ihastellut, miten uin niin rauhallisin vedoin pitkään ja nautiskellen. Juuri niin olin tehnyt. Keitaalla, joka oli meren kostea. 

Kotona keitin tuttuun tapaan kupin kahvia ja jatkoin kirjoitushommia. Sain viime viikolla mielenkiintoisen kirjoitustehtävän, ja myös pari omaa pikku projektia innostavat. Ne ovat keskenään niin erilaisia, että niiden välillä vuorottelu on kuin sitä vaihtelua, jota keitaatkin tuovat kuvainnollisesti elämään ja sen rutiineihin.

Käytän taas kerran lausetta, jonka jompikumpi lapsista joskus sanoi: On ollut hyvä päivä.

Suurin osa omista kirjoista on piilossa ovien takana, jotta ne eivät pölyty. Viime aikoina on alkanut tulla kaipuu tuoda ne esiin. Jospa myisin eteenpäin nuo ovelliset kaapit ja hankkisin tilalle avohyllyt, jossa kaikki olisi näkyvillä? Saisin samalla nähtäville paljon muistoja. Erivärisiä ja eri paksuisia. Toiset vakavia ja syvällisiä, toiset kevyitä ja humoristisia. Osa vähän tylsiäkin tai vaikeatajuisia.

Olen lukija ja rakastan kirjoja, ja aivan erityisesti perinteisiä kirjoja paperisivuineen päivineen, mutta en koskaan käy kirjamessuilla. Muistaakseni olen käynyt kerran tai kahdesti, mutta kokemus ei säväyttänyt. Joku saattaa ajatella, että on siinäkin kirjafriikki. 

En käy kirjamessuilla, koska en kestä väenpaljoutta enkä viihdy isoissa tapahtumissa. Minulle kirjoissa ei ole olennaista messuhallin iso tila, ihmishälinä tai lavatapahtumat, joissa puhutaan joskus väkinäisestikin kirjoista. Mutta kun joku joskus puhuu innostavasti kirjoista, se jää mieleen, kuten viime sunnuntaina Taidekoti Kirpilän Soiva Kivi -luentokonsertissa. 

Taidekoti Kirpilän olohuone ja ikkunanäkymä Töölöön.

Taidekoti Kirpilän tyylikäs olohuone ja upea ikkunanäkymä Töölöön.

En ole järin innostunut Aleksis Kiven melankolisista ja jäyhän suomalaisista tuotoksista, mutta kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen räväkkä ja – teemaan sopien – mielipuolisen asiantunteva kuvaus Kiven tuotannosta sai suorastaan himoitsemaan tarttumista Nummisuutareiden tarinaan. Voiko kirja olla tylsä, jos joku kertoo sen taustat ja juonen niin räiskyvän koukuttavasti? 

Ei hälinää eikä kokoontumisajoja

Kirjamessut on kuin kokoontumisajot, joihin en niihinkään lähtisi. Mutta ahdas Uudenmaankadun antikvariaatti, jossa tuoksuu kirja mutta ei myyntivoitto, tai pieni kahvila–kirjakauppa, johon voi jäädä lukemaan ostostaan, sopii makuuni. Ihanimmissa kirjakaupoissa tai kirjastoissa vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo vain sivujen kääntelystä kuuluva suhahdus tai tömähdys, kun kirja vahingossa lipsahtaa käsistä lattialle.

Jos pitää vielä valita kirjakaupan ja kirjaston väliltä, valitsen usein kaupan, sillä haluan saada monet kirjat omaksi, jotta ne ovat käsillä juuri silloin kun tarvitsen ja jotta voin piirtää niiden sivuille vaikka lentokoneita, jos siltä tuntuu. Yleensä tyydyn kyllä alleviivauksiin ja marginaalimerkintöihin.

Sitä paitsi niskani väsyvät kirjastossa. Se, että kulkisin pää vinossa yrittäen lukea kirjan selkätekstiä etsiessäni sopivaa kirjaa, tuntuu iän myötä yhä raskaammalta. Kaupoissa esillepanot helpottavat etsijän työtä. Siksi kirjasto on paikka, josta haen lähinnä ennalta tietämäni ja varaamani kirjat. Mutta kirjaston tunnelmasta kyllä nautin. Tykkään perinteisestä kuiskuttelumeiningistä, ja siksi modernit pelivälinvaraamo- tai hoplopkirjastot eivät olekaan suosiossani.

Vino pino kirjoja.

Luen kirjoja, jotka kiinnostavat minua, en välttämättä kirjoja, jotka kiinnostavat ajankohtaisuutensa vuoksi ihmislaumoja.

Kiinnostus vs. ajankohtaisuus

Kirjamessut on uutuuskirjojen paraatipaikka. Sekään ei minua houkuta. En lue erityisesti kirjoja, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, vaan luen kirjoja, joiden aiheet minua juuri tietyllä hetkellä kiinnostavat tai puhuttelevat. Nämä kaksi, eli uutuudet ja kiinnostuksen kohteeni, eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Parhaat kirjat eivät suinkaan aina ole uusimpia, vaan kenties vuosikymmeniä vanhoja. Vähän kuin elokuvatkin.

Olen siis outo lintu kirjamarkkinoilla. Mutta tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta kuuntelin videopätkän lavatapahtumasta, jossa näyttelijä Pirjo Lonka puhui elämänsä kirjoista. Siinä yhteydessä hän mainitsi, että oli teini-ikäisenä kipuillut sen kanssa, että on erilainen – koska me ihmiset olemme erilaisia –, mutta me emme vain osaa vielä silloin suhteuttaa sitä kaikkeen muuhun. 

Ehkä olen samassa tilanteessa. Ehkä en vain vielä osaa suhteuttaa erilaisuuttani kirjojen kuluttajana kaikkeen muuhun.

Kotimatkalla junassa avasin vihdoin uuden kirjan Sinun, Margot, joka on odottanut lukemista pöydällä jo muutaman viikon. En ole päässyt siihen käsiksi, koska – kuten taannoin kerroin – halusin nyt kolmannella yrittämällä vihdoin saada loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.

Perjantai 28.2.2025

Kaupungilla pistivät silmään tangoissa liehuvat Suomen liput. En saanut päähäni kuin googlaamalla, miksi juuri tänään: Kalevalan päivä. 

Suomen lippu tangossa Kalevalan päivänä.

Suomen liput liehuivat kaupungilla Kalevalan päivän kunniaksi. Älä Kalevala pahastu, etten ole sinua lukenut.

Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole lukenut Kalevalaa. Sen runomitta ei oikein nappaa mukaansa. Monta muutakin suomalaista merkkiteosta on yhä lukematta. Kotihyllyssäkin odottaa pari. Seitsemän veljestä on jotenkin niin vanhakantaista kieltä ja siirtolohkareen päällä huutelua, etten ole mitenkään saanut luettua. Ja toinen on Sinuhe egyptiläinen, jonka aika ei ole edelleenkään tullut. Teksti vain ei ole päässyt silmissäni lentoon.

Pelkkää tuhlailuako?

Siitä huolimatta ostin taas tänään muutaman kirjan lisää. Ajattelin ensin pistäytyä lempidivarissani, Kummisedässä, mutta Kampin läpi kulkiessani tulinkin piipahtaneeksi uudistetussa Suomalaisessa. 

Uudistus oli onnistunut. Oli laitettu kivat sohvat ja lepotuolitkin hyllyjen väliin, ja pokkarit, joista pidän enemmän kuin kovakantisista, olivat keskeisellä paikalla. Sieltä bongasinkin kolme pokkaria kohtuulliseen könttähintaan 16 euroa.

Kun kävelin ulos kaupasta, tuli jostain syystä mieleen, että tuhlailua kai sekin. Onko tämä tarpeen? Entä kun taas muutan? Taas kymmenen laatikollista painavia kirjoja ja lisää tulee. 

Kolme uutta kirjaa pinossa pöydällä.

Vähän uutta luettavaa. Saa nähdä, lähtevätkö tekstit lentoon.

Lapsuudenkotien kokemuksia

Lapsuudenkodissani lukemista ei oikein arvostettu. Sain kuulla, että se on ”joutavanpäiväistä”, kun kesälomalla kyhjötin kirjojeni kanssa ja uppouduin tarinoihin. Minulle se vain ei ollut joutavanpäiväistä silloin eikä ole edelleenkään, vaan monen uuden ajatuksen lähde, mielikuvituksen herättelijä ja media, joka ei koskaan vanhene.

Erään ystäväni kokemus on toisenlainen. Hän on kasvanut kulttuurikodissa, jossa seinät oli vuorattu kirjoilla. Se on syy, miksi hän ei halua kotiinsa esille yhtään ainutta kirjaa. 

Muutakin kulttuuria

Mutta Kalevalan päivän viikkoon on kuulunut muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Keskiviikkona näimme ystävän kanssa Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia viivapiirroksia, Maija Lavosen tekstiili- ja valotaidetta sekä belgialaisen arkkitehdin Marie-José van Heen tarjoaman kummallisen kokemuksen kodin arkkitehtuurista. Kummallisen siksi, että ymmärsimme pääsevämme sisään johonkin kodinomaiseen tilaan, mutta katselimmekin sitten lähinnä vain valokuvia ja suunnitelmia. Tai ehkä emme vain ymmärtäneet, mitä meidän olisi pitänyt kokea.

Henrik Tikkasen viivapiirros Merkkimuseon näyttelyssä.

”Kuitenkin totuus paljastuu vain vastakohtien kautta. Valkoinen paljastaa mustan ja musta valkoisen. Ja mikä on sitten totuus? Harmaa tietysti, mikäpä muu.” Osuva sitaatti Henrik Tikkasen viivapiirroksia esittelevästä näyttelystä.

Ruokakulttuurista sain nauttia Tuijan-päivänä tiistaina, kun anoppi vei lounaalle Strindbergille. Ruoka oli erinomaista, ellei olisi tarvinnut kuunnella viereisen pöydän nuorten uraohjusten kovaäänistä työelämäselostusta. 

Tuhotut hengähdyshetket

Tulipahan taas mieleen, miten ravintoloiden ja kahviloiden pöydissä kokouksiaan pitävät, koneitaan näpyttelevät ja puhelimiinsa kailottavat valkokaulustyöläiset ovat riistäneet muiltakin vapaa-ajan hengähdystauot tuomalla omat työnsä näihin tiloihin. Harvassa ovat enää vaikkapa kahvilat, joissa voi oikeasti nauttia leppoisasta hetkestä ja ystävän kanssa jutustelusta, kun niistä on tullut toimistotyöläisten sivukonttoreita tai opiskelijoiden työnurkkauksia. Nostan hattua jokaiselle yrittäjälle, joka laittaa ikkunaansa kyltin:

Pidähän tauko ja tule ihan vain kahville tai lounaalle,
niin meillä on kaikille kivempaa!

Perjantai 26.4.2024

Pitkästä aikaa käyn uimassa jo ennen aamiaista. Päivä on pilvinen mutta meri tyyni. Innostun vähän liikaa ja olen aivan kankea, kun nousen vedestä. Parin päivän taukokin tekee sen, että vesi ei tunnu niin tutulta. Mutta jälkitunnelma on aina yhtä hyvä.

Jännitän hammaslääkärikäyntiä. Instagramissa tuli vastaan sama mainos niin monta kertaa, että lopulta varasin ajan hammastarkastukseen. Yleensä en tarkastuksia pelkää ja käyn niissä säännöllisesti, mutta viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt kummallisista kivuista, joille ei ole löytynyt selitystä, ja siksi pelkään, että pelkkä tarkastus sattuu.

Voiko hammaslääkäristä lähteä hyväntuulisena?

Saan kuitenkin ihanan hammaslääkärin, joka paneutuu ongelmaani huolella. Hän on ensimmäinen, joka pohtii, voiko olla, että hampaisto on muuttunut 20 vuodessa sen verran, että öisin käyttämäni purentakisko ei olekaan enää optimaalinen ja aiheuttaa kivut. Siltä näyttää, kun kisko laitetaan suuhun. Toivon, että kiskon hionta auttaa. Ellei, kisko menee todennäköisesti uusiksi, mikä maksaa enemmän kuin hyvältä tuntuu. 

Jos yksityisen puolen hoito nyt auttaa, on helppo lähteä moittimaan julkisen puolen työtä, josta en ole apua saanut. Palvelu on kuitenkin vaikuttanut hyvältä. Ainoa moite on, että joka kerta lähetetään eri hammaslääkärille ja vielä aivan eri puolille kaupunkia. Julkisella puolella hoidon saaminen on vaivalloista, ja joskus vain haluaa mennä helpomman kautta, tulipa kalliiksi tai ei.

Onnistuneen hammaslääkärikäynnin jälkeen olen niin hyväntuulinen, että poikkean matkalla kirjadivariin. Kummisetä on lempparini – ihana kirjahyllyjen verhoama pieni kolo, jossa palvelee rauhallisen ja aina mukavan oloinen mies.

Riehaannun ja menetän kontrollin. Ajattelin vain vähän katsella vanhoja runokirjoja, mutta päädyn ostamaan kolme elämäkertaa, kaksi sanojen käyttöön liittyvää kirjaa ja yhden hengellisen kirjan. Kun astun ulos, olen vieläkin paremmalla tuulella kuin lähtiessäni hammaslääkäristä.

Divarista hankittu kirjapino.

Nukuttaa, ei nukuta

Illansuussa pilvinen päivä on jo täynnä aurinkoa. Kotini on auringonpaisteella valoa täynnä. Rakastan sitä: valoa. 

Siinä lukiessa kirjaa, jossa kuljetaan kreikkalaisessa saaressa hiljaisuuden ja vaatimattomuuden sekä turkoosin meren keskellä, uni tahtoo tulla. Joka välissä pitää laskea kirja alas, mutta kun suljen silmäni, uni katoaa saman tien. 

Olen nukkunut viime yöt huonosti ja miettinyt, mistä se johtuu. Ei ole stressiä eikä muitakaan häiriöitä, mutta heräilen joka yö. Uni jää helposti vain 5–6 tuntiin, eikä se pitkän päälle riitä. Se alkaa näkyä saamattomuutena ja päiväväsymyksenä.

En ole taikauskoinen enkä ole kiinnostunut kuun kierrosta. Mutta ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun nukun useana yönä huonosti ja jonain iltana huomaan, että taivaalla loimottaa täysikuu. Niin nytkin. Olenko siis kuuhullu, vaikka en usko koko kuuhulluuteen?

Täysikuun ja unettomuuden yhteydestä on kuitenkin kuulemma tehty ihan oikeaa tutkimustakin, niin että koehenkilöt olivat tietämättömiä tutkimuksen aiheesta ja kuun vaiheista. Suuri osa nukkui selvästi huonommin kuin normaalisti. On epäilty, että kuutamounettomuudesta kärsivät erityisesti ne, jotka ovat valo- ja ääniherkkiä. Minä olen molempia, joten ehkä sitten kuuherkkäkin.

Iltahaastattelu

Illalla teen vielä yhden haastattelun lehtiartikkelia varten Teamsissä. Suunnilleen ikäiseni nainen on musiikkiterapeutti ja tekee työtä erityislasten ja -nuorten parissa Albaniassa. 

Sinne muuten minäkin lähden sitten kesällä. En juuri hänen kohteeseensa, mutta Albaniaan. Se kutkuttaa jo vähän vatsassa.

Jokaisessa talossa pitäisi olla
joku joka kirjoittaa,
tai ainakin joku joka lukee.

Lainaus on Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito, jonka juuri aloitin. Allekirjoitan ajatuksen. Haluaisin asua sellaisessa talossa. Siellä voisi mielellään olla lisäkseni joku toinenkin, joka täyttää lainauksen ilmaiseman toiveen.

Aiemmin tänään päätin toisen, yli 500-sivuisen romaanin Sotaleski. Olen viime aikoina lukenut edellisvuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut kotoisalta. Tietokirjallisuutta olen kyllä lukenut kaiken aikaa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen, miksi en ole saanut pitkään aikaan luettua romaaneja. Miten paljon värikkäämpää elämä olisikaan ollut! 

Kirjoja muuttolaatikossa

Viimeisten 15 vuoden aikana olen muuttanut neljä kertaa. Joka kerralla olen vienyt vähintään pari banaanilaatikollista kirjoja kierrätykseen. Nyt se vähän harmittaa. Ei haittaisi, vaikka kirjoja olisi ympärillä enemmänkin. Mutta muuttaessa ne ovat todellinen riesa. Kukaan ei halua kantaa laatikoita, joiden päällä lukee ”kirjoja”.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjaa on elämässään lukenut. Aika monta. Yliopistolla työskennellessäni ammattikirjallisuutta luki jatkuvasti. Mutta yllättäen olen varmaankin lukenut eniten kirjoja sinä vuonna, kun sairastuin masennukseen ja olin kymmenen kuukautta sairauslomalla. Merkkailin niitä silloin ylös, ja luku taisi olla reilu kirja per viikko. Se on erikoista, vaikka aikaa oli tietysti käytössä reilusti, kun en kyennyt töihin. Mutta vointini ei todellakaan ollut hyvä ja voimat olivat usein nollassa.

Rikhardinkadun kirjaston on talo jossa luetaan.

Rikhardinkadun kirjasto on talo, jossa luetaan. Se on aina ollut suosikkini Helsingissä. Vanha arkkitehtuuri viehättää, ja siellä voi vielä kuulla kirjaston hiljaisuuden.

Kirjat opettavat

Kirjat ovat usein myös kirjoittamisen tae. Ainakin, jos kirjoittaa fiktiota. Harvoilla pelkkä mielikuvitus riittää, tai sitten sen on oltava erityisen kirjava ja vauhdikas. Kirjat kun luovat mieleen maailmoja, joita ei muuten näe. 

Ja kirjat opettavat. Voi, miten paljon ne opettavatkaan! Siksi olen välillä kauhuissani, kun kuulen, millaista kirjojen käyttö – tai pikemminkin käyttämättömyys – on tänä päivänä sekä peruskouluissa että esimerkiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Monisteet ja nettitekstit ovat kovin eri asia kuin kirjat. Eikä Wikipedia ole sama asia kuin entisaikojen tietosanakirjat, joita laadittiin vuosikausia asiantuntijatiimeillä. Wikipediaan voi kirjoittaa kuka vain ilman mitään krediittejä. Minäkin olen käynyt korjaamassa erään Wikipedia-artikkelin tekstiä, mutta sen osalta tiesin kyllä, mitä tein.

Luetaan, ei vain kuunnella

Vaikka digitaalisuus on kovasti muotia, en ole innostunut äänikirjoista. Maneereilla, äänillä tai puhetavoilla on taipumus ärsyttää. Sitä paitsi äänikirjat ovat temperamentilleni joko aivan liian hitaita tai ylipäänsä erirytmisiä. En halua ”lukea” kirjaa toisen lukijan tahdissa, vaan omassani: pysähtyä, kun siltä tuntuu, palata taaksepäin tarkistamaan jotakin tai hyvin harvoin harppoa vauhdilla vähän yli. Sitä paitsi äänikirjoja ei mielestäni ollenkaan lueta, niitä kuunnellaan, ja se on aivan eri asia. Radio tai podcastit ovat kuuntelemista varten. 

Mutta kukin tyylillään. Parempi kuuntelukin kuin ei mitään. Sillä lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner sanoi vanhassa Suuren Suomalaisen kirjakerhon mainoksessa. Ne kirjakerhotkin muuten taitavat olla jo muinaisjäänteitä.

Torstai 28.3.2024

Tänään on kiirastorstai. Etsin aamupäivällä netistä tietoa, olisiko jossain lähikirkossa ehtoollinen. Se kuuluu kiirastorstaihin. Niin Jeesuskin teki yhdessä opetuslastensa kanssa, ja pyrin pitämään siitä kiinni, jos suinkin mahdollista.

Luterilaisen kirkon nettisivut ovat katastrofi; toiminnoiltaan kuin 90-luvulta. Sieltä löytää harvoin etsimäänsä eli tapahtumia, joihin haluaisi osallistua. Ei tänäänkään.

Olisin kaivannut rauhallista ehtoollishetkeä, mutta kun luin, että lähikirkossakin ehtoollista seurasi hiljaisuuden jooga, jäin mieluummin kotiin. On surullista, että kirkko tarjoaa hindulaista uskonnonharjoitusta kristillisen silmänlumeen alla.

Monet vapaiden suuntien seurakunnat taas eivät jostain syystä järjestä kiirastorstain ehtoollisia ollenkaan. Niinpä nautin ehtoollisen yksin kotona.

Päivällä kävin tapaamassa anoppia, kun hän tarvitsi vähän apua tietokoneen kanssa. Verkkopankin tilisiirroissa tuntuu olevan yhä useammin ongelmia. Ymmärrän, ettei hänen ikäisensä ihminen, joka hankki ensimmäisen tietokoneensa yli 80-vuotiaana, kykene reagoimaan, kun jokin meneekin toisin kuin paperille kirjoitetuissa ohjeissa sanotaan. Hän panikoi, kun kaikki ei sujukaan ”normaalisti” ja katkaisee nopeasti yhteyden välttääkseen vahinkoja. Selvittelen sitten jälkikäteen vahvistamattomia maksuja tai siirtoja, jotka ovat jääneet tekemättä.

Tänään tarjolla oli paahtopaistileipiä. Olivat hyviä; tosin vähän piti lisätä suolaa. Päälle nautittiin pikkutilkkaset vermuttia. Samalla käytiin läpi viimeisimmät kuulumiset.

Kirjat Alex ja Joel Haahtelan trilogia.

Kirjoista tykkään ja sorrun ostoksiin, vaikka kirjastotkin on keksitty.

Kotimatkalla kävin kirjakaupassa ja sorruin, vaikka pöydällä on kaksi kirjaa kesken. Olen kauan halunnut tutustua Joel Haahtelan tuotantoon. Nyt hankin hänen trilogiansa. Ja sitten ajattelin tutustua uuteen tasavallan presidenttiimme lähemmin. Ostin ja aloitinkin jo hänen kirjaansa nimeltä Alex. Tykkään kirjan tyylistä. Hänellä on tervettä itseironiaa, mutta saa nähdä, millainen on loppuvaikutelma, kunhan pääsen nuoruusmuistoista politiikan aikaan.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen