Kaikkien isojen ja vähän pienempienkin koetusten keskellä me tarvitsemme keidashetkiä. Keitaita, joiden rehevyys ja kosteus peittoaa ympäröivän aavikon kuivuuden. Paikkoja ja aikoja tai edes pienen pieniä hetkiä välissä, jolloin voi virkistyä puuduttavasta arjesta tai koetusten ristitulesta. 

Tänään minulla on todellinen keidaspäivä. Kun kuulo yhtäkkiä vaimeni toisesta korvasta viikonloppuna, sain heti eilen apua ja nopean lääkityksen terveysasemalta sekä täksi aamuksi lähetteen korvaklinikalle. Kuten terveysasema, myös tarvitsemani HUS:sin korva-, nenä- ja kurkkutautien kiireetön päivystys sattuu olemaan lähes kulman takana parin korttelin päässä. 

Pyörälenkki auringonpaisteessa teki hyvää. Aurinko on paistanut tänään sisäisestikin.

Etuoikeutettu terveyspalvelujen käyttäjä

Alle tunnin odotus meni sutjakkaasti hyvän kirjan parissa. Luen vihdoin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa Jää. Se oli pari vuotta sitten mukanani matkalukemisena Albaniassa, mutta ei oikein lähtenyt siellä lentoon. Lomalla kaipasin vähän rennompaa kirjallisuutta, ja sitä taas tarjosi Philip Teirin Neitsytpolku – katu, joka sekin sijaitsee kulman takana. Kirja ihastutti minut Teirin tyyliin kirjoittaa, ja sittemmin on tullut luettua häneltä muutakin.

Terveydenhuollon tila ei Suomessa ole hurrattava, etenkään pienillä paikkakunnilla ja vähänkään pohjoisemmassa kuin Kehä kolmonen. Niin monia terveyskeskuksia on lakkautettu ja hoitotoimintoja siirretty isoihin kaupunkeihin, että suuri joukko suomalaisia joutuu matkustamaan kymmeniä, ellei jopa satoja kilometrejä päästäkseen minkäänlaiseen hoitoon. Olen siis kovin etuoikeutettu, kun olen saanut nopeasti apua ja vastauksia, joita olen viime aikoina tarvinnut yllättävän paljon. Laskin juuri, että olen tämän vuoden puolella saanut kiirevastaanoton palveluja jo neljästi, kaikki oirearvion perusteella, ja yksi niistä vieläpä erikoissairaanhoidon puolelta. Olen siis osaltani kiitollinen julkisen puolen toiminnasta, joskin ymmärrän, ettei se ole kaikille todellisuutta. Toivoisin, että olisi.

Ystävällisin voimin tutkittu

Kuulotutkimukset tehtiin tänään ja tilannetta seurataan muutaman kuukauden kuluttua. Toisen korvan kuulo on selkeästi alentunut, etenkin korkeiden äänten osalta. Jos haluaa etsiä pilvestä hopeareunusta, niin se on se, etteipä naapurien möykkä ja kirkuminen kuulu yhtä kovaa kuin tähän asti. Aina on siis kaikessa jotakin hyvääkin. 

Alkuun säikähdin, että kuulon alenema liittyisi kaulalta pääsiäisen aikaan löytyneeseen kyhmyyn, kun ovat samalla puolella. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Kyhmy kuvataan ensi viikolla, joten sitten tiedän siitä enemmän. 

Keidashetkiä näistä koetuksista syntyi jokaisen korvapäivystyksen työntekijän myötä. Eilinen terveyskeskuslääkäri oli huippu, korvaklinikan vastaanotossa ollut nuori mies oli enemmän kuin avulias ja kohtelias, ja korvalääkäri oli kuin rukousvastaus, jossa pyysin mukavaa ja lempeää lääkäriä. Oma sydän lämpeni erityisesti, kun ujohkon oloinen nuori audionomi-opiskelijamies tuli noutamaan minua audiogrammiin eli kuulotutkimukseen esitellen itsensä ja kysyen, sopisiko että hän on paikalla tutkimuksen aikana. Totta kai sopi! Ja hän hoiti hienosti koko tutkimuksen omatoimisesti. Voi kun aina saisi olla yhtä ystävällisten ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tekemisissä!

Rukousystävät on rakkaita

Keidaspäivä parani entisestään, kun ystävä kertoi saaneensa minut sydämelleen ja soitteli. Hän oli kokenut vahvasti, että elämässäni on meneillään jotain, johon tarvitaan rukousta. Kiitos Pyhä Henki, että muistat ja muistutat minusta niille, jotka ovat rukoilevia. Jokainen rukous on tärkeä ja tie Jumalan korviin. Tämän ystäväni kanssa olemme tavanneet vain kerran, mutta meitä yhdistää yksi Henki, joka on opettanut meitä monella tapaa samoin ja antanut sitä kautta vahvan yhdyssiteen. Olen kiitollinen tästä(kin) ystävästä ja tämänpäiväisestä rupatteluhetkestä. Kuin keitaalla.

Tänään uin jo melkein puoliväliin rantaa – pisimmälle sitten taakse jääneen talven.

Auringonpaistetta ja kuppi kahvia

Iltapäivällä tein vielä pikaisen pyörälenkin ja annoin auringon ja vastatuuleen poljettujen kilometrien lämmittää posket punaisiksi. Sen päälle lähdin mereen uimaan ja uinkin talven jälkeen pisimmän matkan, niin hyvältä se tuntui. Kun olin pukemassa, rannalla istuskellut vanhempi nainen käveli ohi ja pysähtyi juttelemaan. Arveli uinnin tehneen hyvää. Hän oli ihastellut, miten uin niin rauhallisin vedoin pitkään ja nautiskellen. Juuri niin olin tehnyt. Keitaalla, joka oli meren kostea. 

Kotona keitin tuttuun tapaan kupin kahvia ja jatkoin kirjoitushommia. Sain viime viikolla mielenkiintoisen kirjoitustehtävän, ja myös pari omaa pikku projektia innostavat. Ne ovat keskenään niin erilaisia, että niiden välillä vuorottelu on kuin sitä vaihtelua, jota keitaatkin tuovat kuvainnollisesti elämään ja sen rutiineihin.

Käytän taas kerran lausetta, jonka jompikumpi lapsista joskus sanoi: On ollut hyvä päivä.