Suurin osa omista kirjoista on piilossa ovien takana, jotta ne eivät pölyty. Viime aikoina on alkanut tulla kaipuu tuoda ne esiin. Jospa myisin eteenpäin nuo ovelliset kaapit ja hankkisin tilalle avohyllyt, jossa kaikki olisi näkyvillä? Saisin samalla nähtäville paljon muistoja. Erivärisiä ja eri paksuisia. Toiset vakavia ja syvällisiä, toiset kevyitä ja humoristisia. Osa vähän tylsiäkin tai vaikeatajuisia.
Tag Archive for: kirjat
Olen lukija ja rakastan kirjoja, ja aivan erityisesti perinteisiä kirjoja paperisivuineen päivineen, mutta en koskaan käy kirjamessuilla. Muistaakseni olen käynyt kerran tai kahdesti, mutta kokemus ei säväyttänyt. Joku saattaa ajatella, että on siinäkin kirjafriikki.
En käy kirjamessuilla, koska en kestä väenpaljoutta enkä viihdy isoissa tapahtumissa. Minulle kirjoissa ei ole olennaista messuhallin iso tila, ihmishälinä tai lavatapahtumat, joissa puhutaan joskus väkinäisestikin kirjoista. Mutta kun joku joskus puhuu innostavasti kirjoista, se jää mieleen, kuten viime sunnuntaina Taidekoti Kirpilän Soiva Kivi -luentokonsertissa.
Taidekoti Kirpilän tyylikäs olohuone ja upea ikkunanäkymä Töölöön.
En ole järin innostunut Aleksis Kiven melankolisista ja jäyhän suomalaisista tuotoksista, mutta kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen räväkkä ja – teemaan sopien – mielipuolisen asiantunteva kuvaus Kiven tuotannosta sai suorastaan himoitsemaan tarttumista Nummisuutareiden tarinaan. Voiko kirja olla tylsä, jos joku kertoo sen taustat ja juonen niin räiskyvän koukuttavasti?
Ei hälinää eikä kokoontumisajoja
Kirjamessut on kuin kokoontumisajot, joihin en niihinkään lähtisi. Mutta ahdas Uudenmaankadun antikvariaatti, jossa tuoksuu kirja mutta ei myyntivoitto, tai pieni kahvila–kirjakauppa, johon voi jäädä lukemaan ostostaan, sopii makuuni. Ihanimmissa kirjakaupoissa tai kirjastoissa vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo vain sivujen kääntelystä kuuluva suhahdus tai tömähdys, kun kirja vahingossa lipsahtaa käsistä lattialle.
Jos pitää vielä valita kirjakaupan ja kirjaston väliltä, valitsen usein kaupan, sillä haluan saada monet kirjat omaksi, jotta ne ovat käsillä juuri silloin kun tarvitsen ja jotta voin piirtää niiden sivuille vaikka lentokoneita, jos siltä tuntuu. Yleensä tyydyn kyllä alleviivauksiin ja marginaalimerkintöihin.
Sitä paitsi niskani väsyvät kirjastossa. Se, että kulkisin pää vinossa yrittäen lukea kirjan selkätekstiä etsiessäni sopivaa kirjaa, tuntuu iän myötä yhä raskaammalta. Kaupoissa esillepanot helpottavat etsijän työtä. Siksi kirjasto on paikka, josta haen lähinnä ennalta tietämäni ja varaamani kirjat. Mutta kirjaston tunnelmasta kyllä nautin. Tykkään perinteisestä kuiskuttelumeiningistä, ja siksi modernit pelivälinvaraamo- tai hoplopkirjastot eivät olekaan suosiossani.
Luen kirjoja, jotka kiinnostavat minua, en välttämättä kirjoja, jotka kiinnostavat ajankohtaisuutensa vuoksi ihmislaumoja.
Kiinnostus vs. ajankohtaisuus
Kirjamessut on uutuuskirjojen paraatipaikka. Sekään ei minua houkuta. En lue erityisesti kirjoja, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, vaan luen kirjoja, joiden aiheet minua juuri tietyllä hetkellä kiinnostavat tai puhuttelevat. Nämä kaksi, eli uutuudet ja kiinnostuksen kohteeni, eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Parhaat kirjat eivät suinkaan aina ole uusimpia, vaan kenties vuosikymmeniä vanhoja. Vähän kuin elokuvatkin.
Olen siis outo lintu kirjamarkkinoilla. Mutta tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta kuuntelin videopätkän lavatapahtumasta, jossa näyttelijä Pirjo Lonka puhui elämänsä kirjoista. Siinä yhteydessä hän mainitsi, että oli teini-ikäisenä kipuillut sen kanssa, että on erilainen – koska me ihmiset olemme erilaisia –, mutta me emme vain osaa vielä silloin suhteuttaa sitä kaikkeen muuhun.
Ehkä olen samassa tilanteessa. Ehkä en vain vielä osaa suhteuttaa erilaisuuttani kirjojen kuluttajana kaikkeen muuhun.
Kotimatkalla junassa avasin vihdoin uuden kirjan Sinun, Margot, joka on odottanut lukemista pöydällä jo muutaman viikon. En ole päässyt siihen käsiksi, koska – kuten taannoin kerroin – halusin nyt kolmannella yrittämällä vihdoin saada loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.
Perjantai 28.2.2025
Kaupungilla pistivät silmään tangoissa liehuvat Suomen liput. En saanut päähäni kuin googlaamalla, miksi juuri tänään: Kalevalan päivä.
Suomen liput liehuivat kaupungilla Kalevalan päivän kunniaksi. Älä Kalevala pahastu, etten ole sinua lukenut.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole lukenut Kalevalaa. Sen runomitta ei oikein nappaa mukaansa. Monta muutakin suomalaista merkkiteosta on yhä lukematta. Kotihyllyssäkin odottaa pari. Seitsemän veljestä on jotenkin niin vanhakantaista kieltä ja siirtolohkareen päällä huutelua, etten ole mitenkään saanut luettua. Ja toinen on Sinuhe egyptiläinen, jonka aika ei ole edelleenkään tullut. Teksti vain ei ole päässyt silmissäni lentoon.
Pelkkää tuhlailuako?
Siitä huolimatta ostin taas tänään muutaman kirjan lisää. Ajattelin ensin pistäytyä lempidivarissani, Kummisedässä, mutta Kampin läpi kulkiessani tulinkin piipahtaneeksi uudistetussa Suomalaisessa.
Uudistus oli onnistunut. Oli laitettu kivat sohvat ja lepotuolitkin hyllyjen väliin, ja pokkarit, joista pidän enemmän kuin kovakantisista, olivat keskeisellä paikalla. Sieltä bongasinkin kolme pokkaria kohtuulliseen könttähintaan 16 euroa.
Kun kävelin ulos kaupasta, tuli jostain syystä mieleen, että tuhlailua kai sekin. Onko tämä tarpeen? Entä kun taas muutan? Taas kymmenen laatikollista painavia kirjoja ja lisää tulee.
Vähän uutta luettavaa. Saa nähdä, lähtevätkö tekstit lentoon.
Lapsuudenkotien kokemuksia
Lapsuudenkodissani lukemista ei oikein arvostettu. Sain kuulla, että se on ”joutavanpäiväistä”, kun kesälomalla kyhjötin kirjojeni kanssa ja uppouduin tarinoihin. Minulle se vain ei ollut joutavanpäiväistä silloin eikä ole edelleenkään, vaan monen uuden ajatuksen lähde, mielikuvituksen herättelijä ja media, joka ei koskaan vanhene.
Erään ystäväni kokemus on toisenlainen. Hän on kasvanut kulttuurikodissa, jossa seinät oli vuorattu kirjoilla. Se on syy, miksi hän ei halua kotiinsa esille yhtään ainutta kirjaa.
Muutakin kulttuuria
Mutta Kalevalan päivän viikkoon on kuulunut muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Keskiviikkona näimme ystävän kanssa Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia viivapiirroksia, Maija Lavosen tekstiili- ja valotaidetta sekä belgialaisen arkkitehdin Marie-José van Heen tarjoaman kummallisen kokemuksen kodin arkkitehtuurista. Kummallisen siksi, että ymmärsimme pääsevämme sisään johonkin kodinomaiseen tilaan, mutta katselimmekin sitten lähinnä vain valokuvia ja suunnitelmia. Tai ehkä emme vain ymmärtäneet, mitä meidän olisi pitänyt kokea.
”Kuitenkin totuus paljastuu vain vastakohtien kautta. Valkoinen paljastaa mustan ja musta valkoisen. Ja mikä on sitten totuus? Harmaa tietysti, mikäpä muu.” Osuva sitaatti Henrik Tikkasen viivapiirroksia esittelevästä näyttelystä.
Ruokakulttuurista sain nauttia Tuijan-päivänä tiistaina, kun anoppi vei lounaalle Strindbergille. Ruoka oli erinomaista, ellei olisi tarvinnut kuunnella viereisen pöydän nuorten uraohjusten kovaäänistä työelämäselostusta.
Tuhotut hengähdyshetket
Tulipahan taas mieleen, miten ravintoloiden ja kahviloiden pöydissä kokouksiaan pitävät, koneitaan näpyttelevät ja puhelimiinsa kailottavat valkokaulustyöläiset ovat riistäneet muiltakin vapaa-ajan hengähdystauot tuomalla omat työnsä näihin tiloihin. Harvassa ovat enää vaikkapa kahvilat, joissa voi oikeasti nauttia leppoisasta hetkestä ja ystävän kanssa jutustelusta, kun niistä on tullut toimistotyöläisten sivukonttoreita tai opiskelijoiden työnurkkauksia. Nostan hattua jokaiselle yrittäjälle, joka laittaa ikkunaansa kyltin:
Pidähän tauko ja tule ihan vain kahville tai lounaalle,
niin meillä on kaikille kivempaa!
Perjantai 26.4.2024
Pitkästä aikaa käyn uimassa jo ennen aamiaista. Päivä on pilvinen mutta meri tyyni. Innostun vähän liikaa ja olen aivan kankea, kun nousen vedestä. Parin päivän taukokin tekee sen, että vesi ei tunnu niin tutulta. Mutta jälkitunnelma on aina yhtä hyvä.
Jännitän hammaslääkärikäyntiä. Instagramissa tuli vastaan sama mainos niin monta kertaa, että lopulta varasin ajan hammastarkastukseen. Yleensä en tarkastuksia pelkää ja käyn niissä säännöllisesti, mutta viimeisen vuoden ajan olen kärsinyt kummallisista kivuista, joille ei ole löytynyt selitystä, ja siksi pelkään, että pelkkä tarkastus sattuu.
Voiko hammaslääkäristä lähteä hyväntuulisena?
Saan kuitenkin ihanan hammaslääkärin, joka paneutuu ongelmaani huolella. Hän on ensimmäinen, joka pohtii, voiko olla, että hampaisto on muuttunut 20 vuodessa sen verran, että öisin käyttämäni purentakisko ei olekaan enää optimaalinen ja aiheuttaa kivut. Siltä näyttää, kun kisko laitetaan suuhun. Toivon, että kiskon hionta auttaa. Ellei, kisko menee todennäköisesti uusiksi, mikä maksaa enemmän kuin hyvältä tuntuu.
Jos yksityisen puolen hoito nyt auttaa, on helppo lähteä moittimaan julkisen puolen työtä, josta en ole apua saanut. Palvelu on kuitenkin vaikuttanut hyvältä. Ainoa moite on, että joka kerta lähetetään eri hammaslääkärille ja vielä aivan eri puolille kaupunkia. Julkisella puolella hoidon saaminen on vaivalloista, ja joskus vain haluaa mennä helpomman kautta, tulipa kalliiksi tai ei.
Onnistuneen hammaslääkärikäynnin jälkeen olen niin hyväntuulinen, että poikkean matkalla kirjadivariin. Kummisetä on lempparini – ihana kirjahyllyjen verhoama pieni kolo, jossa palvelee rauhallisen ja aina mukavan oloinen mies.
Riehaannun ja menetän kontrollin. Ajattelin vain vähän katsella vanhoja runokirjoja, mutta päädyn ostamaan kolme elämäkertaa, kaksi sanojen käyttöön liittyvää kirjaa ja yhden hengellisen kirjan. Kun astun ulos, olen vieläkin paremmalla tuulella kuin lähtiessäni hammaslääkäristä.
Nukuttaa, ei nukuta
Illansuussa pilvinen päivä on jo täynnä aurinkoa. Kotini on auringonpaisteella valoa täynnä. Rakastan sitä: valoa.
Siinä lukiessa kirjaa, jossa kuljetaan kreikkalaisessa saaressa hiljaisuuden ja vaatimattomuuden sekä turkoosin meren keskellä, uni tahtoo tulla. Joka välissä pitää laskea kirja alas, mutta kun suljen silmäni, uni katoaa saman tien.
Olen nukkunut viime yöt huonosti ja miettinyt, mistä se johtuu. Ei ole stressiä eikä muitakaan häiriöitä, mutta heräilen joka yö. Uni jää helposti vain 5–6 tuntiin, eikä se pitkän päälle riitä. Se alkaa näkyä saamattomuutena ja päiväväsymyksenä.
En ole taikauskoinen enkä ole kiinnostunut kuun kierrosta. Mutta ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun nukun useana yönä huonosti ja jonain iltana huomaan, että taivaalla loimottaa täysikuu. Niin nytkin. Olenko siis kuuhullu, vaikka en usko koko kuuhulluuteen?
Täysikuun ja unettomuuden yhteydestä on kuitenkin kuulemma tehty ihan oikeaa tutkimustakin, niin että koehenkilöt olivat tietämättömiä tutkimuksen aiheesta ja kuun vaiheista. Suuri osa nukkui selvästi huonommin kuin normaalisti. On epäilty, että kuutamounettomuudesta kärsivät erityisesti ne, jotka ovat valo- ja ääniherkkiä. Minä olen molempia, joten ehkä sitten kuuherkkäkin.
Iltahaastattelu
Illalla teen vielä yhden haastattelun lehtiartikkelia varten Teamsissä. Suunnilleen ikäiseni nainen on musiikkiterapeutti ja tekee työtä erityislasten ja -nuorten parissa Albaniassa.
Sinne muuten minäkin lähden sitten kesällä. En juuri hänen kohteeseensa, mutta Albaniaan. Se kutkuttaa jo vähän vatsassa.
Jokaisessa talossa pitäisi olla
joku joka kirjoittaa,
tai ainakin joku joka lukee.
Lainaus on Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito, jonka juuri aloitin. Allekirjoitan ajatuksen. Haluaisin asua sellaisessa talossa. Siellä voisi mielellään olla lisäkseni joku toinenkin, joka täyttää lainauksen ilmaiseman toiveen.
Aiemmin tänään päätin toisen, yli 500-sivuisen romaanin Sotaleski. Olen viime aikoina lukenut edellisvuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut kotoisalta. Tietokirjallisuutta olen kyllä lukenut kaiken aikaa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen, miksi en ole saanut pitkään aikaan luettua romaaneja. Miten paljon värikkäämpää elämä olisikaan ollut!
Kirjoja muuttolaatikossa
Viimeisten 15 vuoden aikana olen muuttanut neljä kertaa. Joka kerralla olen vienyt vähintään pari banaanilaatikollista kirjoja kierrätykseen. Nyt se vähän harmittaa. Ei haittaisi, vaikka kirjoja olisi ympärillä enemmänkin. Mutta muuttaessa ne ovat todellinen riesa. Kukaan ei halua kantaa laatikoita, joiden päällä lukee ”kirjoja”.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjaa on elämässään lukenut. Aika monta. Yliopistolla työskennellessäni ammattikirjallisuutta luki jatkuvasti. Mutta yllättäen olen varmaankin lukenut eniten kirjoja sinä vuonna, kun sairastuin masennukseen ja olin kymmenen kuukautta sairauslomalla. Merkkailin niitä silloin ylös, ja luku taisi olla reilu kirja per viikko. Se on erikoista, vaikka aikaa oli tietysti käytössä reilusti, kun en kyennyt töihin. Mutta vointini ei todellakaan ollut hyvä ja voimat olivat usein nollassa.
Rikhardinkadun kirjasto on talo, jossa luetaan. Se on aina ollut suosikkini Helsingissä. Vanha arkkitehtuuri viehättää, ja siellä voi vielä kuulla kirjaston hiljaisuuden.
Kirjat opettavat
Kirjat ovat usein myös kirjoittamisen tae. Ainakin, jos kirjoittaa fiktiota. Harvoilla pelkkä mielikuvitus riittää, tai sitten sen on oltava erityisen kirjava ja vauhdikas. Kirjat kun luovat mieleen maailmoja, joita ei muuten näe.
Ja kirjat opettavat. Voi, miten paljon ne opettavatkaan! Siksi olen välillä kauhuissani, kun kuulen, millaista kirjojen käyttö – tai pikemminkin käyttämättömyys – on tänä päivänä sekä peruskouluissa että esimerkiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Monisteet ja nettitekstit ovat kovin eri asia kuin kirjat. Eikä Wikipedia ole sama asia kuin entisaikojen tietosanakirjat, joita laadittiin vuosikausia asiantuntijatiimeillä. Wikipediaan voi kirjoittaa kuka vain ilman mitään krediittejä. Minäkin olen käynyt korjaamassa erään Wikipedia-artikkelin tekstiä, mutta sen osalta tiesin kyllä, mitä tein.
Luetaan, ei vain kuunnella
Vaikka digitaalisuus on kovasti muotia, en ole innostunut äänikirjoista. Maneereilla, äänillä tai puhetavoilla on taipumus ärsyttää. Sitä paitsi äänikirjat ovat temperamentilleni joko aivan liian hitaita tai ylipäänsä erirytmisiä. En halua ”lukea” kirjaa toisen lukijan tahdissa, vaan omassani: pysähtyä, kun siltä tuntuu, palata taaksepäin tarkistamaan jotakin tai hyvin harvoin harppoa vauhdilla vähän yli. Sitä paitsi äänikirjoja ei mielestäni ollenkaan lueta, niitä kuunnellaan, ja se on aivan eri asia. Radio tai podcastit ovat kuuntelemista varten.
Mutta kukin tyylillään. Parempi kuuntelukin kuin ei mitään. Sillä lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner sanoi vanhassa Suuren Suomalaisen kirjakerhon mainoksessa. Ne kirjakerhotkin muuten taitavat olla jo muinaisjäänteitä.
Torstai 28.3.2024
Tänään on kiirastorstai. Etsin aamupäivällä netistä tietoa, olisiko jossain lähikirkossa ehtoollinen. Se kuuluu kiirastorstaihin. Niin Jeesuskin teki yhdessä opetuslastensa kanssa, ja pyrin pitämään siitä kiinni, jos suinkin mahdollista.
Luterilaisen kirkon nettisivut ovat katastrofi; toiminnoiltaan kuin 90-luvulta. Sieltä löytää harvoin etsimäänsä eli tapahtumia, joihin haluaisi osallistua. Ei tänäänkään.
Olisin kaivannut rauhallista ehtoollishetkeä, mutta kun luin, että lähikirkossakin ehtoollista seurasi hiljaisuuden jooga, jäin mieluummin kotiin. On surullista, että kirkko tarjoaa hindulaista uskonnonharjoitusta kristillisen silmänlumeen alla.
Monet vapaiden suuntien seurakunnat taas eivät jostain syystä järjestä kiirastorstain ehtoollisia ollenkaan. Niinpä nautin ehtoollisen yksin kotona.
Päivällä kävin tapaamassa anoppia, kun hän tarvitsi vähän apua tietokoneen kanssa. Verkkopankin tilisiirroissa tuntuu olevan yhä useammin ongelmia. Ymmärrän, ettei hänen ikäisensä ihminen, joka hankki ensimmäisen tietokoneensa yli 80-vuotiaana, kykene reagoimaan, kun jokin meneekin toisin kuin paperille kirjoitetuissa ohjeissa sanotaan. Hän panikoi, kun kaikki ei sujukaan ”normaalisti” ja katkaisee nopeasti yhteyden välttääkseen vahinkoja. Selvittelen sitten jälkikäteen vahvistamattomia maksuja tai siirtoja, jotka ovat jääneet tekemättä.
Tänään tarjolla oli paahtopaistileipiä. Olivat hyviä; tosin vähän piti lisätä suolaa. Päälle nautittiin pikkutilkkaset vermuttia. Samalla käytiin läpi viimeisimmät kuulumiset.
Kirjoista tykkään ja sorrun ostoksiin, vaikka kirjastotkin on keksitty.
Kotimatkalla kävin kirjakaupassa ja sorruin, vaikka pöydällä on kaksi kirjaa kesken. Olen kauan halunnut tutustua Joel Haahtelan tuotantoon. Nyt hankin hänen trilogiansa. Ja sitten ajattelin tutustua uuteen tasavallan presidenttiimme lähemmin. Ostin ja aloitinkin jo hänen kirjaansa nimeltä Alex. Tykkään kirjan tyylistä. Hänellä on tervettä itseironiaa, mutta saa nähdä, millainen on loppuvaikutelma, kunhan pääsen nuoruusmuistoista politiikan aikaan.