Mökkilomailu on ihan minun juttuni! Kolmas ennalta suunniteltu pieni kesäretkeni suuntautui Keski-Suomeen tai entiseen Itä-Hämeeseen suuren järven rantamille rauhaisaan lahdenpoukamaan. Serkulla vaimoineen on siellä täydellinen kesäpaikka, jossa on niin hiljaista, ettei edes juuri lintujen laulua kuulunut. Kuikat vain sukeltelivat, ja seurasimme, mistä ne milloinkin putkahtavat taas esiin.

Helmiä ja hemmottelua

Eniten elämää toi perheen valkoinen karvaturri Helmi, joka on hyväntahtoinen, mutta väliin seurankipeä ja vauhdikas. Helmi on arvonsa tunteva leidi, joka ei kastele itseään vedessä eikä kipua portaita, joissa askelmat ovat liian korkeita. Mutta se ilahduttaa kaikkia suklaisilla silmillään ja kääntelemällä päätään kuin korkkiruuvia puolelta toiselle. Ja se on aina aamuisin odottamassa, kun kömmin esiin aitasta.

Valkoinen Helmi-koira mustikkamättäällä.

Talon karvaturri Helmi tykkäsi myös syödä mustikoita suoraan mättäältä.

Kauniina kesäpäivinä en oikein voisi toivoa enempää kuin mitä mökkielämä on silloin, kun se ei ole työleiri. Toki jokaisella mökillä riittää myös tehtävää, mutta tämä vierailu ei ollut sellainen. Vieraanvarainen isäntäpari oli tehnyt työt, ja kaikki odotti valmiina. Olin vain hemmoteltu ja hemmoteltavana.

Paljain jaloin mustikoita mättäiltä

Parissa päivässä muistin, miten ihanaa on vain sipsutella paljain jaloin auringon lämmittämällä terassilla. Miten autuaallista on pulahtaa maidonlämpöiseen järveen aamulla, aamupäivällä, keskipäivällä, iltapäivällä, illansuussa ja illalla – eli aina kun siltä tuntuu! Mökiltä johtavat rantaan puuportaat, joille voi istahtaa ja kurottaa tuoreita marjoja suuhunsa mustikkamättäiltä. Osa marjoista oli jo pulleita ja kypsiä, osa vasta kellertävänä valmistumassa. 

Patongit puulaudalla.

Grilli tirisi säännöllisesti maukkaista herkuista, ja kurkkua viilensi milloin kirpakka kivennäisvesi, milloin lasillinen herttaisen punaista roseeta. Illalla saatiin sitten tuoksutella saunan piipusta nousevaa savua ja nauttia pehmeistä löylyistä. Ystävät tietävät jo, miten kovasti tykkään saunomisesta ja otinkin siitä kaiken irti. Piti välillä jo selitellä, että jos otan vielä yhdet löylyt, sopiiko?

Punakeltainen järvimaisema keskiyön aikaan.

Keskiyön aikaan järvimaisema oli punakeltainen.

Oleminen keventää

Kun alkukesän sateet ovat takana päin, aurinko helli ja tuuli viilensi. Vilkkaiden keskustelujen jälkeen istuttiin välillä vain hiljaa rantaan vievillä portailla ja imettiin kesää ja suomalaista maisemaa itseemme. Siitä ei mitään puuttunut. Taivas kun hohti järvenselän yllä milloin kirkkaan sinisenä, milloin punakeltaisena ja puiden kahisevat lehdet hoitivat musiikin.

Kirkkaansininen järvimaisema.

Päiväaikaan järven ja taivaan sinet kilpailivat, kumpi on sinisempi.

Kesän retket on nyt tehty enkä olisi voinut parempaa toivoa. Säät suosivat jokaista matkaa, sain nähdä ja kokea uusia asioita sekä viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, joten arkeen on helppo palata. Kotona on taas hyvä olla vain olemisen keventämänä, suuria siunattuja hetkiä saaneena ja mieli virkeänä.

Katsoin toissa talvena Yle Areenasta ohjelmasarjan Kaipuu maalle, jossa nuori pariskunta Rafael ja Ninni muuttivat Helsingistä maalle ja alkoivat remontoida ostamaansa vanhaa kansakoulua. Ihastuin ohjelman aitouteen heti, ja rakastin myös kuunnella kaunista suomenruotsia. 

Ekkullan päärakennus pelloilta katsottuna.

Ekkulla on vanha kansakoulurakennus ja sijaitsee Mustiossa valtavien tammien varjoissa.

Ohjelman pariskunta oli todella samaistuttava, rohkea ja asenteeltaan enemmän kuin positiivinen. He myönsivät suoraan, etteivät ole mestareita, mutta se ei vienyt heidän rohkeuttaan ja intoaan. Jos jokin meni mönkään, se fiksattiin. Jos jokin asia oli entuudestaan vieras, siihen perehdyttiin ja sitä opeteltiin. He eivät tyytyneet helppoihin perusratkaisuihin, vaan heillä oli luovuutta ja näkemys luoda erilaisia upeita ja kiinnostavia sisustusratkaisuja. Vanha talo todellakin entisöintiin, ei vain remontoitu, ja lopputulos ohjelman päättyessä oli harmoninen ja sanalla sanoen: hurmaava.

Hurmaava Ekkulla

Olimme ihastelleet ja seuranneet tuon Ekkullan tarinaa ystävieni kanssa, ja sinne suuntasimme eilen kesäretkelle. Ekkullassa toimii kesäisin kahvila ja pieni myymälä, jossa on mm. kynttilöitä, astioita ja kirjoja, ja lisäksi tilalla myydään oman pellon luomuvihanneksia ja taimia. 

Ekkullan kesäkahvilan nurkkaus, jossa pöytä ja neljä tuolia.

Ekkullan päärakennus ja sen toisessa päädyssä sijaitseva kesäkahvila on entisöity ja sisustettu hyvällä maulla harmoniseksi viivähdyspaikaksi.

Ekkulla oli aivan yhtä hurmaava myös todellisuudessa. Valtaisat tammet suojasivat piha-aluetta, jossa sai nauttia kahvilan herkuista, mm. mehevääkin mehevämmästä porkkanakakusta. Itse kahvilassa jopa pieni ihmisvilinä oli levollista, ja henkilökunta enemmän kuin ystävällistä. Mutta miten hyvän mielen paikassa voisikaan olla mitään muuta? Sillä hyvän mielen paikka Ekkulla on.

Eteisen tuoli ja pöytä on kutsuva.

Eteinen on yksinkertaisuudessaan kodikas ja kutsuva.

Sisustus oli juuri niin hillityn kutsuva kuin saattoi odottaa. Jopa Ekkullan huussi oli söpö, ja sinne vievä reitti kuin seikkailu – jonka päässä odotti helpotus.

Polku johtaa punaiseen ulkohuussiin.

Jopa reitti punaisena pilkottavaan ulkohuussiin oli hurmaava.

Pellon reunassa talon isäntä myi tuoreita vihanneksia: perunoita, amppelitomaatteja, erilaisia lehtikaaleja, sipuleita ja salaatteja. Viljelmät näyttivät hyvin hoidetuilta, ja punaiset unikot olivat parhaimmillaan.

Vihannesmyyntikoju.

Tilalta voi ostaa myös luomuvihanneksia ja taimia kotiin viemiseksi.

Ninni ja Rafael olivat vieraanvaraisia, hyväntuulisia ja helposti lähestyttäviä. Vaihdoimme pari sanaa heidän kanssaan ja kiitimme tilan levollisesta tunnelmasta ja ihastuttavasta hetkestä Raaseporin tammien varjossa. 

Mustion kummitteleva isäntä

Lähes Ekkullan naapurissa on Mustion linna, Suomen suurin ei-kirkollinen puurakennus, jossa ajattelimme piipahtaa vain nopeasti. Aulassa oli kuitenkin henkilökuntaan kuuluva nuori mies, joka ystävällisesti raotti meille paria ovea sisätiloihin ja kertoi valtoimenaan talon isännästä Hjalmar Linderistä ja talon historiasta. 

Kyseinen nuori mies oli todella opas paikallaan: innostunut ja innostava, asiansa tunteva ja todellinen asiakaspalvelija. Huumoriakin löytyi, kun hän kertoi, miten talon isäntä oli aikanaan ollut esimerkillinen työnantaja ja kohdellut työntekijöitään aina hyvin. Hän oli niin kiinnostunut työntekijöidensä tekemisistä, että kävi edelleenkin kummittelemassa talossa seuraten, että jokainen varmasti hoitaa tehtävänsä asiaankuuluvalla tavalla ja ystävällisyydellä. Nuori mies kun oli kerran tullut vähän väsyneenä töihin ja unohtanut tervehtiä asiakasta, niin johan vanha patruuna oli läimäyttänyt avoimen oven kiinni sellaisella voimalla, että nuorimies oli saman tien saanut tervehdyksen ulos suustaan.

Kuva Mustion linnan isännästä Hjalmar Linderistä ja yhdestä Suomen ensimmäisistä autoista.

Mustion linnan isäntä Hjalmar Linder hankki yhden Suomen ensimmäisistä autoista, mutta ei koskaan ajanut itse, vaan jätti ajamisen kuljettajalle.

Englantilaistyyliä puistossa

Hjalmar Linder oli aikanaan omistanut jopa oman rautatien sekä yhden Suomen ensimmäisistä autoista, jota hän tosin itse ei koskaan ajanut. Maatakin hänellä oli ollut omistuksessaan peräti huikeat 64 000 hehtaaria.

Mustion linnan puisto.

Mustion linnan kaunis englantilaistyylinen puisto.

Linnan puistoalueella oli ainutlaatuisen kauniita englantilaistyylisiä tiilirakennuksia, mm. vanha talli, jonka seinät ovat lähes kauttaaltaan köynnöshortensian peitossa. Rakennuksen takana virtasi Mustionjoki, jonne on rakennettu Lummepolun nimellä kulkeva laituri. Harvoin olen nähnyt kukkivia lumpeita, mutta niitä kukki Mustionjoessa sekä valkoisena että pinkinpunaisena.

Vanha tallirakennus Mustion linnan puistossa.

Puiston englantilaistyyliset tiilirakennukset, kuten tämä vanha talli, olivat runsaiden köynnöshortensioiden peitossa.

Kitschi kyläkauppa

Kotimatkalla kohti Helsinkiä pysähdyimme sitten aivan toisenlaiseen putiikkiin, joka sekin oli nähtävyys sinänsä. Mieli teki jäätelöä, joten yritimme skannailla, josko reitin varrella olisi jokin kioski, kun silmiin osui kyltti Kisun kyläkaupasta. Muistin lukeneeni laulaja Kisu Järnströmin putiikista jostain lehdestä, joten koukkasimme sinne. 

Kyläkauppa vaikutti olevan Degerbyn kylän keskipiste: punainen talo risteyksessä, terassia puolin ja toisin sekä kaikkea pientä kitschiä tunnelmaa luomassa – sammakkopatsaita, artistien kuvia, kukka-asetelmia, ja olipa Koffin kyltissä vielä jouluvalotkin. Kaupassa palvelu oli leppoisaa ja ystävällistä, ja rouheudessaan paikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Ystävien kanssa totesimme, että elämän hyviin hetkiin ei lopultakaan tarvitse mitään kovin ihmeellistä. Joskin sanoisin, että yhdessäolo, hyvät kahvit, porkkanakakut ja munkkipossut, Suomen kesäpäivä parhaimmillaan sekä ihmisten ystävällisyys ovat yksinkertaisuudessaan jotain ihmeellistä. Niin ihmeellistä, ettei muuta tarvita hyvään päivään ja mieleen.

Tänä vuonna kesälomailu on pieniä kesäretkiä auto- tai junamatkan päähän. En halua olla monta yötä pois kotoa, mutta pienet maisemanvaihdokset tekevät hyvää. Ne sopivat minulle juuri nyt. Parasta on tietenkin aina hyvä matkaseura tai ihmiset, joita matkustaa tapaamaan.

Eilen suuntasimme ystävän kanssa Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan. Käynti oli molemmille ensimmäinen, mutta ajatus siitä oli muhinut mielessä vuosikausia. Salmelan kesänäyttelyyn meitä houkutti erityisesti Susanna Snellman, johon ihastuimme Annankadulla Ars Longan näyttelyssä, sekä Reidar Särestöniemi, jota vasta aloimme fanittaa Didrichsenin taidemuseon upean 100-vuotisnäyttelyn jälkeen. Myös Katja Tukiaisen räiskyvä vaaleanpunainen taide oli ennestään tuttua; muut taiteilijat olivatkin sitten vieraita.

Taidekeskus Salmelan päärakennus Mäntyharjulla.

Taidekeskus Salmelan päärakennus Mäntyharjulla oli kuin taideteos itsessään kesäpäivänä, kun viereistä järveä täplittivät lumpeen lehdet.

Teoksissa on eloa ja graafisuutta

Snellman ei taaskaan pettänyt, vaan ihastutti ja kosketti. Taidetta voi varmasti kuvata hienosti ja oikeaoppisesti. Minä kuvaisin hänen töitään siten, että niissä on riittävästi eloa ja tarpeeksi graafisuutta mielenkiintoisilla tekniikoilla toteutettuna. Siksi ne saavat minut pysähtymään pitkäksi aikaa ja huokailemaan sisäisesti.

Susanna Snellmanin veistos Should I stay or should I go?

Susanna Snellmanin ”Lähteä vaiko jäädä?”. Naisen hameen helmassa vettä ja pieni vene ja kysymys, jota jokainen joutuu välillä miettimään.

Särestöniemi jäi vähän laimeaksi, mutta Didrichsenin näyttely on vielä niin kirkkaana verkkokalvoilla, että fanitus jatkuu. Vastapainoksi olikin sitten hienoa löytää uusia ihastuttavia tuttavuuksia, kuten Kia Taegen, Essi Peltonen, Mi Kuoppa, Anne Kauppila ja Kauko Kortelainen. 

Susanna Snellmanin teos "Elossa".

Tämä vain oli jotenkin NIIN upea! ”Elossa”, Susanna Snellman.

Jos taulu olisi paperipäällysteinen karamelli

Kia Taegenin maalausten värit olivat kuin karamellejä, mutta paperipäällysteisiä, sillä kun niitä vähän kuori silmillään, niiden takaa löytyi kiinnostavia maailmoja. Ensi silmäyksellä taulut näyttivät kaikki ”samanlaisilta”, mutta lehti- ja oksaviidakon lomasta pilkottikin sitten aina erilainen maisema. 

Kia Taegenin värikkäitä maalauksia ja Mi Kuopan pronssiveistos.

Tässä huoneessa Kia Taegenin karamelliväriset salaperäiset taulut kohtasivat Mi Kuopan herkät pronssiveistokset, ”Luonnon lähettiläät”.

Taegenin värikkäiden töiden kanssa samassa tilassa oli Mi Kuopan ”Luonnon lähettiläitä”, herkkiä pronssiveistoksia. Niiden lumo syntyi läpikuultavuudesta, kun veistokset oli tehty osittain valetusta pronssiverkosta. Niissäkin juuri käytetty tekniikka oli se, mikä sai minut kaivamaan kameran esiin, jotta voisin viedä muiston mukanani kotiinkin.

Suojelija sillalla

En ole yleensä erityisesti veistosten ystävä, mutta Salmelassa olleiden veistosten tekijät laitan kyllä muistiin. Anne Kauppilan teoksista jäi mieleen erityisesti vanhaa suojelusenkelitaulua muistuttanut veistos, jonka nimi taisi olla Siskoni suojelijani, tai jotain sinne päin. Siinä kaksi tyttöä seisoi kaarisillalla, kuten lapset vanhassa enkelitaulussa. Tykkäsin veistoksesta kovasti, vaikka lisäisinkin siihen mielessäni suojaksi Taivaan Isän kämmenen, jotta tyttöjen ei tarvitsisi ylittää virtaa omissa ihmisvoimissaan.

Anne Kauppilan veistos.

Kun sisko on suojelijana. Mieleen muistui vanha suojelusenkelitaulu. Taiteilija: Anne Kauppila.

Taidekierroksen loppuun sopi hyvin Kauko Kortelaisen ”makoiluveistos”. Siinä oli levollisuutta, nautinnollisuutta ja rentoutta. Kaikkea sitä, mitä hyvä kesäretkikin on parhaimmillaan. Kiitos Else-ystävälleni retkiseurasta!

Kauko Kortelaisen veistos, jossa on makoileva ihmishahmo.

Pitkän päivän ja kesäretken jälkeen voi makoilla levollisena, kuten Kauko Kortelaisen veistos.

Kotimatkalla junassa avasin vihdoin uuden kirjan Sinun, Margot, joka on odottanut lukemista pöydällä jo muutaman viikon. En ole päässyt siihen käsiksi, koska – kuten taannoin kerroin – halusin nyt kolmannella yrittämällä vihdoin saada loppuun Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen.

Wilson Sentongo, Muleeten kylän mzee, on kuin ugandalainen versio Perjantai Kristukselle -iltojen hedelmästä. Kadulla hän kuuli saarnattavan evankeliumia. Ja kadulla, kaukana päiväntasaajan tuntumassa, Ugandan Mubendessa, Jeesuksen sanat tulivat todeksi hänen elämässään: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” 

Ugandaa hallitsee presidentti, mutta maassa on myös paikallisia seremoniallisia kuninkaita. One Way Missionin Ugandan-työn johtaja, pastori Wilson Sentongo syntyi kuninkaan lapsenlapsena Ugandan länsiosassa, Fort Portalissa, mutta se ei taannut hänelle helppoa, saati ylellistä elämää. Isä hyljeksi poikaa jo nuorena vedoten siihen, ettei tämä muistuttanut häntä. Koko lapsuus oli taistelua, jota isän suhtautuminen varjosti. 

Sivukuva tummaihoisesta miehestä, joka istuu pohdiskellen.

Wilson Sentongo on arvostettu johtaja, jolla riittää aina hetki aikaa häntä tapaamaan tuleville ihmisille.

18-vuotiaana huono seura vei mukanaan, ja elämän tyhjyyttä tulivat täyttämään alkoholi ja tupakka. Nuoren Wilsonin elämä sai kuitenkin uuden suunnan, kun hän kohtasi kadulla joukon ihmisiä, jotka saarnasivat evankeliumia. Silloin, 24-vuotiaana, Wilson käveli heidän luokseen ja kysyi:

– Voinko saada levon myös juomisesta ja tupakasta?

Siinä hetkessä, vuonna 1971, hän otti vastaan Jeesuksen antaman pelastuksen ja levon.

Herra, jos minä selviän

Wilson pääsi raamattukouluun Kenian Nairobiin, saarnasi evankeliumia ja palasi Ugandaan. Ihmisiä pelastui, ja elämä näytti hyvältä. Mutta vuonna Wilsonin uskoontulovuonna valtaan nousseen hirmuhallitsijan Idi Aminin pyrkimys hävittää kristinusko maasta alkoi vähitellen tuntua yhä useamman kristityn elämässä. 

Eräänä iltapäivänä vuonna 1974 Wilson ja joukko pastoreita vangittiin ja kuljetettiin äärimmäisen tiukasti vartioituun vankilaan. Seurasi 96 päivää kidutusta ilman ruokaa ja vettä, alastomana, jalat lioten vierestä surmattujen vankien veressä. Se oli koettelemus, joka herätti pohtimaan, mihin Jumala oli häntä kutsumassa.

Seurasi 96 päivää kidutusta
ilman ruokaa ja vettä, alastomana,
jalat lioten vierestä surmattujen vankien veressä.

Kun vankiluolasta, jossa ei mahtunut edes seisomaan, haettiin 70 miestä surmattavaksi, Wilson kyseli Jumalalta:

– Mitä tapahtuu heidän lapsilleen? Niin moni jää orvoksi. Ja hän lupasi: – Herra, jos minä selviän täältä hengissä, lupaan huolehtia orvoista ja osattomista.

Minä annan sinulle lapsia

Lapsirakas pastori on pitänyt lupauksensa moninkertaisesti. Rinnalla on ollut jo melkein 30 vuotta vaimo Juliet, ja heitä on yhdistänyt alusta asti sama näky: orpotyö. 

Heidän kodissaan on kasvanut satakunta orpoa tai hylättyä lasta. Jossain vaiheessa lapsia oli yhtä aikaa nelisenkymmentä. Lapsia vilahtelee edelleen edestakaisin Sentongojen kodissa, Muleeten kylän päätien varrella: kaikkea alakouluikäisistä pikkutytöistä teinityttöihin ja aikuistuneisiin, yliopisto-opintojen jälkeen kylään palanneisiin naisiin ja miehiin. 

Aluksi yritän selvittää, kuka kukin on ja kuka on biologinen lapsi, kuka ottolapsi, mutta pian huomaan, ettei sillä ole heille merkitystä. Kaikki ovat heidän lapsiaan – Jumalan kutsun mukaan. Jossain vaiheessa Herra nimittäin vahvisti Wilsonille, mikä olisi tämän elämäntehtävä: Minä annan sinulle lapsia, jotka eivät ole biologisia lapsiasi.

Arvostettu mies ja pyhä ystävyys

Sentongojen kodissa vierailee pitkin päivää monia muitakin ihmisiä. Wilson eli mzee, kuten häntä yleisesti kutsutaan arvonimellä, joka tarkoittaa ’vanhaa miestä’ ja jonka saa vain yhteisössään arvostettu henkilö, istuu päivällä ulko-oven edustalla terassilla, levähtää välillä sängyllään ja istahtaa iltasella keinutuoliinsa. Paikasta riippumatta hänen luokseen tulee miehiä, naisia, nuoria ja lapsia. He astuvat hiljaa, lähes huomaamattomasti mzeen eteen, tarttuvat käteen, polvistuvat ja tervehtivät. 

Kyläläiset polvistuvat mzeen eteen
hakemaan neuvoja, tervehtimään
ja osoittamaan rakkauttaan.

Kun tiedustelen, mistä noissa hetkissä on kyse, mzee kertoo, että kyläläiset tulevat hakemaan neuvoja, tervehtimään ja osoittamaan rakkauttaan. Muzee kuuntelee, kurtistaa väliin kulmiaan, pohtii, puhuu ja hymyilee rohkaisevasti. Hänen yhteytensä ihmisiin on luontevaa ja aitoa.

– Rakastan ihmisiä sellaisina kuin he tulevat. Rakastan lapsia ja rakastan vanhuksia. Tarvitsen seurustelua ihmisten kanssa ja haluan auttaa heitä, Wilson vastaa hiljaa, kun yritän nähdä vähän syvemmälle hänen sisimpäänsä. 

Ystävyys on hänelle pyhä asia. Kun hän on päättänyt rakastaa, hän ei jätä ihmistä pulaan. Jos hän saa lahjaksi ruokaa, hän antaa sen eteenpäin. Kun joku on hänen ystävänsä, hän tahtoo olla ystävä loppuun asti. Ja jos joku rikkoo häntä vastaan, hän vaikenee ja rukoilee. Pahinta muzeelle on nähdä lapsen itkevän; sitä hän ei halua.

Jumalalle otollinen uhri

Lähes 50 vuoden hengellinen johtajuus on opettanut, miten vaikeaa ihmisten johtaminen on, oltiinpa koulussa, kirkossa, klinikalla tai perheessä. 

– Ihmisiä ei voi johtaa kuin lehmiä, sillä johdettava voi usein olla fiksumpi kuin johtaja, Wilson vertaa. – Jumalan Henki auttaa myös ihmisten kanssa.

Wilsonin lempikohtia Raamatussa on Roomalaiskirje 12:1: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.”

– Juuri niin tunnen; haluan antaa koko elämäni Jumalalle. 

Vankeudessa rukous oli ainoa voimavara, ja Wilson tietää, että yksin Jumala varjeli hänet kuolemalta. Siitä jäi niin monta todistustarinaa: vankien tuhoamiskäskyn antanut johtaja joutui kolariin, jossa molemmat jalat katkesivat; ovi vankiluolaan ei auennut teloitusryhmän tullessa, vangit haluttiin heittää järveen, mutta Jumala ei sallinut. Mzee luottaa kaikessa Jumalaan ja rukoukseen. Hän ei jää milloinkaan vain toivomaan asioita tapahtuvaksi, vaan kääntyy rukoillen Jumalan puoleen ja odottaa vastausta, sillä se tulee.

Pusikosta noussut Muleeten kylä

Wilson Sentongo on 73-vuotias, ja pitkäaikaissairaudet ovat tehneet liikkumisen hitaaksi. Silti hän on yhä kykenevä hoitamaan työnsä seurakunnan hengellisenä johtajana.

– Sairauksien kautta vihollinen kostaa minulle sen, mitä olen tehnyt Jumalan valtakunnan hyväksi. Olen saarnannut evankeliumia, ja vankeudessakin, 96 päivän aikana tuli uskoon 300 ihmistä.

Muleeten kylä on mzeelle rakas. Hän on nähnyt sen kasvun pelkästä pusikosta kyläyhteisöksi. Kun Wilson Sentongo tuli Muleeteen 30 vuotta sitten, siellä oli puskien lisäksi vain yksi perhe ja villieläimiä: elefantteja, leijonia, leopardeja ja puhveleita. Tänään seudulla ei villieläimiä enää ole eikä edes käärmeitä tarvitse pelätä heinikossa kulkiessaan. Kylään saadaan vielä kuluvan vuoden mittaan sähköt, mikä vie ison harppauksen kehityksessä eteenpäin: tuo uusia asukkaita ja parantaa elintasoa. 

Omalla paikallaan ihmisten keskellä

Ryhmä ihmisiä istuu raamattutunnilla ulkosalla Ugandassa.

Wilson omalla paikallaan ihmisten keskellä julistamassa evankeliumia.

Wilson ei unohda milloinkaan mainita One Way Missionin osuutta kylän kehityksessä. One Wayn tuella rakennettu Agape-keskus on kylän sydän. Paikallinen seurakunta on kasvanut alun viidestätoista 200 hengen seurakunnaksi. Evankeliointi tapahtuu kiertämällä talosta taloon kertomassa Jeesuksesta, sillä ihmisillä ei ole riittävästi Raamattuja käytössään, eivätkä monet vanhemmat edes kykenisi lukemaan Raamattua, kun koulu päättyi alakouluun.

Ystävyys on hänelle pyhä asia.
Kun hän on päättänyt rakastaa,
hän ei jätä ihmistä pulaan.

Muleeten seurakunnassa sunnuntaikirkkoa edeltää paitsi lasten pyhäkoulu, myös aikuisten opetuslapseuskoulu. Erityisen tärkeänä Wilson pitää vastakääntyneiden opettamista. Siellä, heidän keskellään hän istuu jo aamuvarhaisesta myös toukokuussa vierailumme aikana. Vaikka kulku on hidastunut, se johtaa kuitenkin sunnuntaiaamuisin kirkonmäelle. Ja siellä hän tekee sitä, mikä on lähellä sydäntä: on ihmisten keskellä ja kertoo Jeesuksesta.

Wilson Sentongo menehtyi pitkäaikaisiin sairauksiin helmikuussa 2020, vain vajaa vuosi tapaamisemme jälkeen. Mutta hänen muistonsa elää monien ihmisten sydämissä ja mielissä.

Artikkeli on julkaistu One Way Missionin Raportti-lehden numerossa 3/2019.

Olen halunnut maailmalle pienestä pitäen. Mitä se sitten tarkoittaakin.

Lähipiirissä kulkee edelleen vitsinä tapaus, kun minä lähdin maailmalle. Olin alle kouluikäinen.

Meillä kävi usein kylässä naapurin Erkki, vanha mies, joka oli mukava, mutta tosi raivostuttava, kun nauroi. Käkätti, ja koko kitalaki loimotti, kun Erkki nauroi suu auki. Mutta niin tärkeä muisto hän on lapsuudesta, että aina kotipaikan hautausmaalla käydessäni vien hänellekin kynttilän.

Nalle avoimessa matkalaukussa

Hetkestä, kun minä lähdin ensi kerran maailmalle, ei ole kuvatallenteita, joten tämä kertokoon tärkeimmän. Kuva: Pixabay

Erkki oli sitten kerran vahtimassa meitä lapsia, kun vanhemmat olivat asioilla. Suutahdin jostakin Erkille – varmaan siitä käkätyksestä – ja ilmoitin lähteväni maailmalle. Erkki taisi sanoa, että tervemenoa.

Kävelin pitkää koivukujaamme kohti isoa maantietä. Maantielle päästyäni marssin epäröiden tienhaarassa edestakaisin miettien, kumpaan suuntaan lähtisin. Uskaltaisin lähteä. Autot ajeli aika kovaa… Kuulin jälkikäteen, että Erkki oli seurannut touhujani kotitalon ikkunasta. Harmitti, kun lapasetkin jäi kiireessä kotiin ja käsiä paleli.

Sitten kotitieltä alkoi kuulua tuttu pötkötys. Erkki sieltä tuli oranssinruskealla mopuletillaan (kaupungiksi: Mobylette), baskeri päässä ja sinapinruskea poolopaita päällä, kuten aina. Muistan sen edelleen. Mukana hänellä olivat violetit lapaseni. Erkki sanoi hyväntahtoisesti:
– Ajattelin tuoda nämä, ettei sormia palele, jos kauaskin olet matkalla.

Sen enempää en keskustelusta muista, mutta sen muistan, miten Erkki nosti minut kärsivällisesti mopuletin tarakalle. Pientä tyttöä nolotti, mutta Erkki ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Ajeltiin takaisin kotiin. Ensimmäiseltä maailmanmatkalta.

Lue myös ajatuksia siitä, kun omat lapset olivat lähdössä tai jo jossain päin maailmalla: Kun äiti ei saa itkeä ja Kaikki työ on arvokasta.