Luotatko Jumalan vastauksiin?

Luotatko sinä Jumalaan, vaikka et tiedäkään, mikä on lopputulos? Vaikka et tiedä, miten Jumala vastaa rukouksiisi ja kysymyksiin, joita esität Hänelle?

Jos odotat Jumalaa, riittää, että luotat Jumalan mahdollisuuksiin ja annat Hänen olla Jumala. Muistat, kuka ja millainen Hän on.

Mitä todellisuudessa odotat?

Moni sanoo odottavansa Jumalaa, mutta odottaakin todellisuudessa vastausta, josta unelmoi: puolisoa, työpaikkaa, uutta asuntoa, opiskelupaikkaa, parantumista. Jumalan odottaminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että odotamme todellakin Jumalaa ja Hänen vastaustaan sillä aikataululla kuin Hän on katsonut hyväksi.

Kun me kyselemme Jumalan tahtoa ja pyydämme Häneltä vastauksia, meidän on otettava vastaan myös vastaukset, jotka eivät ole odotustemme tai ajatustemme mukaisia. Vasta kun opimme tarkastelemaan asioita Jumalan näkökulmasta, ymmärrämme vastausten merkityksen ja pääsemme todella sisään Hänen valtakuntansa totuuksiin.

Jumala haluaa varmistaa, että olemme valmiita Hänen vastauksilleen. Siksi joudumme joskus odottamaan vastauksen saamista.

Emme aina tiedä, minne Jumalan hyvä tahto meitä johtaa tai miten Hän vastaa rukouksiimme. Mutta sen voimme tietämällä tietää, että Hänen tahtonsa on hyvä.

Luottamus Jumalan mahdollisuuksiin riittää

Danielin kirjassa kuningas Nebukadnessar vaati kaikkia kumartamaan kultaista patsasta, jonka hän oli pystyttänyt. Juutalaiset Sadrak, Meesak ja Abed-Nego kuitenkin kieltäytyivät, vaikka se tarkoitti sitä, että heidät heitettäisiin tuliseen pätsiin.

Mutta heillä oli luottamus Jumalaan. He tiesivät, että Jumala voi pelastaa heidät tulisesta pätsistä. He eivät kuitenkaan tienneet varmasti, tekisikö Jumala niin. Mutta siitä ei ollutkaan kyse, vaan luottamuksesta Jumalaan ja kuuliaisuudesta Hänelle. He tiesivät, että Jumalalla on hyvä tahto ihmisiä kohtaan ja että se tulee aina jossakin vaiheessa ilmi.

”Jos käy niin kuin olet sanonut, voi meidän Jumalamme, jota me palvelemme, kyllä pelastaa meidät tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä se, kuningas, että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumarra kultaista kuvapatsasta, jonka olet pystyttänyt.” (Dan. 3:17–18; RK)

Joku on aina kanssasi

Katso, minä näen neljä miestä kävelevän vapaina tulessa,
eivätkä he ole vahingoittuneet,
ja neljäs on näöltänsä niinkuin jumalan poika.
– Dan. 3:25; 33/38

Sadrak, Meesak ja Abed-Nego tulivat ulos pätsistä vahingoittumattomina, sillä heidän kanssaan siellä oli myös neljäs, joka oli ”näöltänsä niinkuin jumalan poika” (Dan. 3:25; 33/38).

Aina me emme kuitenkaan pääse ulos pätsistä vahingoittumattomina. Siitä huolimatta paikalla on ollut myös se, joka on ”näöltänsä niinkuin jumalan poika”. Se hyvä, mikä kätkeytyy jopa kipuun, menetykseen ja pettymykseen, tulee vielä kerran esiin ja ilmi – ellei heti ja suoranaisesti sinun elämässäsi, niin kenties jonkun toisen elämässä tai viimeistään kerran ikuisuudessa.

Kun uskosi vapisee

Kun uskosi vapisee,
anna epäilyksesi Herralle.
Hän kulkee kanssasi
niin laaksoissa
kuin auringonpaisteessakin.
Eikä Hän väsy sinun seuraasi
eikä kysymyksiisi.  

Kun syyllisyys painaa,
anna anteeksiannon
vuotaa yllesi
syyssateen lailla.
Jumala ei säästele,
vaan pesee puhtaaksi.

Kun uskosi vapisee, Jumalalla on vastaus silloinkin.

Kun toivosi hiipuu,
anna Kristuksen olla toivosi.
Hän iloitsee,
kun saa seisoa rinnallasi,
muokata tarinaasi
ja huolehtia sinusta. 

Kun etsit tarkoitustasi,
anna Pyhän Hengen
johdattaa sinua.
Herrasi kutsuu sinua juuri nyt
ja on jo varannut sinulle
paikan valtakunnassaan. 

Ihanko seitsemän kertaa?

Ihanko seitsemän kertaa?
Ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.
– Matt. 18:21–22; RK

Pitääkö minun antaa jollekin anteeksi hänen rikkeensä 490 kertaa? Sehän tuon kertolaskun tulo on. Entä sen jälkeen? Jos tuleekin vielä 491. rike. Sittenkö voin unohtaa koko anteeksiannon? Todeta, että en pysty. Tai jopa, että kyseinen ihminen on toivoton tapaus.

Sitä olen joskus pohtinut. Minun, kuten varmasti monen muunkin elämässä, on ollut ihmisiä, jotka ovat rikkoneet ja satuttaneet – ei yhden kerran, vaan toistuvasti. Se on voinut olla fyysistä tai sanallista satuttamista, tahallista tai tahatonta.

Erään sellaisen kohdalla asia kirkastui minulle. En uskalla luvata, että se on oikea raamatullinen selitys, mutta minulle asia aukeni siten.

Ymmärsin, että niin kauan kuin kyseinen ihminen tai loukkaus tulee katkeran sävyisesti tai kostonhaluisesti mieleen, on annettava anteeksi. Tai ilmaistava tahtonsa antaa anteeksi, vaikka tunteet eivät vielä olisikaan ehtineet mukaan.

Silloin on turha laskeskella, montako kertaa on jo antanut anteeksi. Sillä ”vaikka hän seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: ’Minä kadun’, anna hänelle anteeksi.”. (Luuk. 17:4; 1992)

Ja olen saanut huomata, että eräänä päivänä anteeksianto laskeutuu sydämen tasolle. Tahdosta tulee totta, ja olet vapaa. Se asia tai se ihminen ei enää pyöri mielessäsi. Jumala on vienyt työnsä siltä osin päätökseen.

—–

Kuuntele myös podcastini Pari sanaa ja kuppi kahvia jakso #10: Anteeksiannon vaikeus ja viisaus.

Raamattujeni tarinoita

Avonainen Raamattu ja irtonaiset kannet.

Olen saanut moitteita siitä, että kohtelen kirjoja huonosti. Mutta kirjat ovat minulle käyttöesineitä ja ne myös kuluvat käytössä. Ja Raamattu jos jokin on tarkoitettu käytettäväksi.

Tänään ne kannet sitten irtosivat kokonaan. Viime vuosina käyttämässäni Raamatussa on kuitenkin niin paljon tärkeitä merkintöjä, alleviivauksia ja osoituksia Jumalan johdatuksesta, etten malta luopua ja vaihtaa uuteen. 

Nykyinen on seitsemäs Raamattuni. Aivan ensimmäistä en oikeastaan laske mukaan, sillä en ole sitä koskaan lukenut. Se on saksankielinen Bibel ja hankin sen 80-luvulla Saksasta siltä varalta, että joskus pitäisi kääntää sitaatteja Raamatusta saksaksi. Lopulta olen tarvinnut saksan kieltä hengellisissä yhteyksissä vain hyvin vähän, lähinnä erään saksalaisen pariskunnan kanssa, kun olin pari vuotta kansainvälisessä seurakunnassa.

Ensimmäinen Raamattuni

Mutta ”aidosti” ensimmäisen Raamatun eli sellaisen, jota olen tosissani lukenut, tätini lähetti minulle Italiaan v. -95, kun kirjoitin hänelle, etten saa elämääni rauhaa, ennen kuin teen sovinnon Jumalan kanssa. Hän vastasi lähettämällä pitkän kirjeen ja Raamatun (v. -92 käännös), ja kun sitten avasin sen Johanneksen evankeliumista, Pyhä Henki avasi siinä hetkessä tekstin sanoman ja tulin uskoon. Se taisi olla alkusysäys sille, että väitöskirja jäi kesken, sillä loppuajan Italiassa keskityin enemmän Raamatun kuin tieteellisten tekstien lukuun.

Ensimmäisestä Raamatustakin irtosivat kannet, kun sitä aikani luin. Siinäkin oli paljon tärkeitä merkintöjä ja oivalluksia uskonelämän alkuvaiheilta, mutta halusin tutustua v. 33/38 raamatunkäännökseen, kun sain kuulla, että näissä kahdessa kirjassa on suuriakin eroja tekstissä. Hankin siis vetoketjullisen v. -33/38 version, jota oli helppo kuljettaa mukana pienryhmiin. Kyseisen Raamatun annoin myöhemmin eteenpäin omalle pojalleni joko vähän ennen hänen uskoontuloaan tai pian sen jälkeen. Teksti oli joka tapauksessa sen verran pientä, etten enää ikänäölläni kyennyt lukemaan sitä juuri muuten kuin suurennuslasilla. 

Kommentteja ja selityksiä

Seuraavaksi taisin hankkia suomenkielisen Raamatun kommentein sekä englanninkielisen version selityksin kansainvälisen seurakunnan aikoihin. Varsinkin englanninkieliset selitykset olivat avaavia ja tulivat tarpeen, kun halusin ymmärtää Jumalan tahtoa paremmin.

Seuraava olikin sitten nykyinen Raamattu kansalle -käännös, joka nyt on ”jakautunut” useammaksi kappaleeksi. Sain sen niin ikään tädiltäni, kun taisin joskus mainita, että olisi kiva tutustua kyseiseen raamatunkäännökseen. Täti oli ennen minua sukumme ainoa uskova ja on ollut alusta asti hengellinen äitini, jonka kanssa olen saanut jakaa elämää, uskoa, iloa ja haasteita ja jolta olen saanut kysellä tyhmiä kysymyksiä, kun en ole jotain ymmärtänyt.

Pyhä Henki avaa

Viimeksi hankkimani Raamattu on kronologinen eli aikajärjestyksessä etenevä, mutta sitä en ole onnistunut lukemaan alusta loppuun. Ehkä se vielä jonain päivänä onnistuu, sillä haluaisin saada Raamatun tapahtumat selkeämmin aikajanalle. Esteenä on kuitenkin ollut, että olen aina ollut enemmän aiheittain etenevä. Tutkin mielelläni aiheita, jotka sillä hetkellä puhuttelevat, en niinkään historiallisia syy-seuraussuhteita tai vaikkapa Raamatun tapahtumien taustalla vaikuttavia kulttuurisia tekijöitä.

Aina välillä kuulee, että vain tietty raamatunkäännös on ainoa oikea ja jopa, että kaikki muut pitäisi heittää roskakoriin. Olen itse eri mieltä. Ainakin minulle jokainen versio ja myös eri kielet ovat avanneet jotain uutta ymmärrystä tai näkökulmaa Jumalan totuudesta ja tahdosta ja palvellut siten hyvin. Sitä paitsi harvassa ovat ne taitajat, jotka osaavat ja voivat verrata nykykäännöksiä alkuteksteihin, joihin käännöstä aina tulisi verrata. Uskon, että Pyhä Henki avaa Jumalan sanaa meille totuudellisesti silloinkin, kun teksteissä on mahdollisesti inhimillisiä vajavaisuuksia.

Pieni rukouskirja

Isän äiti eli mamma antoi minulle pienen rukouskirjan muistoksi 15. päivä kesäkuuta 1977. Olin silloin kymmenvuotias. Laitoin rukouskirjan koulupöydän ylälaatikkoon, ja siellä se oli pääosin lukemattomana vuosia. 

En kuitenkaan hylännyt sitä, vaan kotoa muuttaessani otin sen mukaan, ja se on kulkenut mukanani opiskelupaikkakunnalle Vaasaan, sitten Saksaan ja sieltä lopulta Helsinkiin. Jossain vaiheessa uskoon tultuani 30 vuotta sitten otin kirjan esiin, ja siitä lähtien olen lukenut päivittäin sille päivälle tarkoitetun lyhyen rukouksen. Se on osa aamurutiiniani.

Merimaisema kohti Mustikkamaan siltaa Kaivopuistosta katsottuna.

Aamu-uinnin jälkeen ajelen pitkin Kaivopuiston rantaa kotiin aamukahville ja lukemaan mm. Pientä rukouskirjaa.

 

Mamman rukoukset kantoivat

Mamma luki Raamattua, veisaili virsiä, kuunteli aina sunnuntaisin jumalanpalveluksen radiosta ja rukoili – varmaankin myös minun puolestani, vaikka en muista, että olisimme siitä koskaan keskustelleet. Muistan kuitenkin, että mamman ja papan luona, kodissa, joka oli talomme toisessa päädyssä, oli sunnuntaisin pöydällä avattuna iso ja painava kuva-Raamattu. Lapsena ihastelin mustavalkoisia piirroskuvia mm. vedenpaisumuksesta, sillä niissä oli jykevää, vähän pelottavaakin voimaa. 

Ellen väärin muista, piti aina kysyä lupa, että sai koskea kuva-Raamattuun. Ymmärrän sen, koska kirja oli massiivisen kokoinen ja varmaankin arvokas, ja olisi lapsen käsissä vaikkapa pudotessaan voinut helposti repeytyä. En tiedä, missä tuo Raamattu tänä päivänä menee, mutta toivon, että se on arvoisessaan käytössä – ei vain koristeena, vaan myös katsottuna, luettuna ja tutkittuna.

Olen miettinyt joskus, miksi mamma antoi rukouskirjansa juuri minulle, eikä vaikkapa sisarilleni. Herra taisi nähdä jo silloin, että minulla se tulisi vielä käyttöön ja kirvoittaisi rukouksia muidenkin puolesta. 

Pieni rukouskirja vuodelta 1977.

Pieni rukouskirja, jonka sain muistoksi mammalta 15. päivä kesäkuuta 1977. Pieni aamurutiinini muiden joukossa.

Rukous edellyttää alttiutta ja tahtoa

Tiedämme lopulta hyvin vähän siitä, miten rukouksemme kantavat. Jokainen kuiskauskin menee kuitenkin Jumalan korviin ja saa ajallaan vastauksensa. Ei sanota turhaan, että rukouksen lapset ovat siunattuja. Jokainen, jonka puolesta rukoillaan, on siunattu, sillä hänet ja hänen asiansa ja elämänsä haasteet on viety Jumalalle hoidettavaksi. Herra vastaa lopputuloksesta tahtonsa mukaan ja tietää sen jo etukäteen.

Rukous kantaa kaukaakin eikä edellytä fyysistä kohtaamista, sillä se ei perustu meihin, meidän sanoihimme tai muotoiluihimme, vaan Jumalan voimaan, joka ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan, puhumattakaan meidän ymmärryksestämme. Rukous ei vaadi kikkailuja tai kaunopuheisuutta, vaan tahtoa ja alttiutta. Riittää, kun sanoo vaikka ”auta minun ystävääni”, ”kohtaa minun läheistäni”, ”puhu hänelle, niin että hän kuulee”, ”lohduta häntä”.

Pienen rukouskirjan teksti kuului tänään näin:

Taivaallinen Isä, auta minua arkielämän pikku seikoissakin huomaamaan tahtosi. Auta, etten pienissäkään asioissa kiellä Sinua. Auta minua edistämään kunniaasi silloinkin, kun tehtäväni näyttää mitättömältä ja merkityksettömältä. Tee minut vähimmässäkin uskolliseksi. Aamen.

Nauti ja iloitse

Saarnaajan kirja on uskoni alusta asti ollut yksi lempikirjoistani. Joku voi pitää sitä pessimistisenä, katkerana ja epätoivoisena tilityksenä, mutta itse olen löytänyt siitä syvää viisautta ja realistisuutta yhtä lailla kuin  toivoa ja iloa. Tänään kirjassa puhutteli juuri iloitseminen ja elämän hemmotteluhetket, joista niistäkin saadaan täällä aina välillä kiitollisina nauttia.

”Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä. Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja.” (Saarn. 3:12–13) 

Ei tietenkään ole tarkoitus, että ihminen vain syö ja juo ja nautiskelee mukavuuksista irrallaan vastuusta ja velvollisuuksista, sillä eihän ”ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee” (Matt. 4:4). 

Mutta ei ole myöskään tarkoitus, että elämä on pelkkää työtä ja vaivannäköä, ankeutta, raskaiden vastuiden kantamista ja koettelemusta toinen toisensa perään. Todellisessa elämässä on molempia, ja kun Saarnaaja etsi viisautta, hän joutui toteamaan, että kaikki – kaikki – on turhuutta ja tuulen tavoittelua. 

Miksi siis tehdä kumpaakaan tai ylipäänsä mitään? Elämähän on  pelkkää epätoivoa. 

Ruokapöytä, jossa on graavilohta, uusia perunoita sekä mansikoita ja kermavaahtoa kauniisti katettuna.

Nauti ja iloitse vaikkapa hyvästä ruuasta ja juomasta, sillä sekin on Jumalan lahjaa.

Ei ole silloin, kun muistamme, että kaikki on Jumalan lahjaa ja tulee Jumalan kädestä ja sallimana, niin hyvä kuin pahakin. Siksi Saarnaaja kehottaa etsimään Jumalaa jo nuorena sekä muistamaan Luojaamme ja pitämään Hänen käskynsä, ennen kuin hopealanka katkeaa.

Sen oppineena hänkin ylisti iloa, ”koska ei ihmisellä auringon alla ole mitään parempaa kuin syödä ja juoda ja olla iloinen; se seuraa häntä hänen vaivannäkönsä ohessa hänen elämänsä päivinä, jotka Jumala on antanut hänelle auringon alla.” (Saarn. 8:15)

”Tule siis, syö leipäsi ilolla ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo aikaa on Jumala hyväksynyt nuo tekosi. Vaatteesi olkoot aina valkeat, ja öljy älköön puuttuko päästäsi.” (Saarn. 9:7–8)

Kunnioita Poikaa niin kuin Isää

Tänä aamuna luin Johanneksen evankeliumin 5. luvun kohtaa, jossa puhutaan Isän ja Pojan välisestä suhteesta ja Pojalle annetuista valtaoikeuksista.

Jeesuksen nimi

Olen huomannut, että monet uskaltavat kenties sanoa Jumalan nimen, mutta välttävät puhetta Jeesuksesta. Joku voi sanoa uskovansa Jumalaan, mutta Jeesus on hänelle silti vain maan päällä elänyt viisas ja oikeudenmukainen mies, opettaja tai hengellinen johtaja. Silloin jotain hyvin oleellista on jäänyt ymmärtämättä. Todellisuudessa koko kristinuskon ydin on jäänyt ymmärtämättä.

Johanneksen evankeliumissa sanotaan kuitenkin selkeästi: ”Isä ei myöskään tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, että kaikki kunnioittaisivat Poikaa, niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita Isää, joka on hänet lähettänyt.” (Joh. 5:23.) 

Ihmisen ja Jumalan kunnia

Kyseinen kohta puhutteli tänään ja vahvisti ajatusta siitä, että ihminen, opettaja, ei voi koskaan saada samaa kunnioitusta kuin Jumala, joten Jeesuksen jumaluuden täytyy olla se, miksi Hän ansaitsee yhtäläisen kunnioituksen Jumalan kanssa. Kun Jeesus oli maan päällä eläessään sataprosenttisesti ihminen ja sataprosenttisesti Jumala, Hänen ihmisyytensä ei ollut syy kunnioitukseen, jota ihmisinä osoitamme Hänelle, vaan Hänen jumaluutensa. Siksi Hän on Jumala.

Ilman Jeesuksen jumaluuden tunnustamista ei ole elämää, sillä ”joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä.” (Joh. 5:24.) Sanan mukaan kun Poika nimittäin tekee, mitä tahansa Isäkin tekee. Samalla tavalla siis kuin ”Isä herättää kuolleet ja antaa elämän, niin myös Poika antaa elämän niille, joille hän tahtoo.” (Joh. 5:21.)

Uskoa saa pyytää

Usko Jeesukseen on lahja, jota saa pyytää. Eikä se, joka pyytää, jää ilman. Siksi meillä on niin monia, jotka ovat tulleet uskoon sanottuaan ”Jeesus, jos Sinä olet olemassa” – ja Jeesus on ilmestynyt heille tavalla tai toisella, näyssä, sanoina toiselta ihmiseltä, teoissa, lohdutuksena tai ihmeellisenä apuna hädän hetkellä. Jumalalle mikään ei ole mahdotonta.

Podcastin paluu ja tekemisen mielekkyys

Alkuviikosta oli aika ottaa taas toista vuotta kaapissa maanneet kuulokkeet ja nauhoitusvälineet esiin ja palauttaa podcast Pari sanaa ja kuppi kahvia elämään. Laitteet ovat muuten edelleen lainassa ystävältä, joten kiitos Mika! Ajatus podcastin paluusta on kutitellut mielessä jo jonkin aikaa, eikä se ole enää tuntunut pakotetulta, vaan on saanut aikaan hyvää kihelmöintiä vatsanpohjassa. Uutta intoa. 

Toisin oli viime vuoden keväällä, kun viimeiset jaksot alkoivat olla tuskallista vääntämistä. Kuulija ei sitä välttämättä huomannut, mutta minä tunsin sen jopa kehossani. Olin sillä erää sanonut sanottavani ja kaipasin lepotaukoa. 

Vuodessa kertyy sanottavaa

Nyt elämää on taas eletty reilu vuosi eteenpäin, ja paljon on tapahtunut: uusia ajatuksia, kiinnostavia keskusteluja ja kohtaamisia, sisäistä mielen ja hengen kasvua, kirjojen ja elokuvien antamia ideoita. Ammentelen niistä jatkossa uusia podcast-jaksoja, jotka julkaisen aina joka toinen torstai. 

Ensimmäinen tuli ulos eilen tutuilla alustoilla Spotifyssa, SoundCloudissa ja Applen Podcasteissa, joten käyhän kuuntelemassa, jos aiheet kiinnostavat. Jaksot ovat yleensä lyhyitä, vain noin 8–13 minuuttia. Täältä nettisivuiltakin löytyvät linkit jaksoihin.

”Jos yksikin”

Podcastini ei ole ollut mikään suuri menestys, mutta se on ollut minulle tapa puhua itselleni läheisistä aiheista, kertoa siitä, mitä usko on tuonut elämääni, miten se on muuttanut minua ja ajatusmaailmaani ja miksi soisin, että jokainen saisi kokea samaa sisäistä lepoa ja turvaa, vaikka maailma ympärillä melskaa omaa tahtiaan. Olen itse huomannut niin monesti, miten toisen ihmisen kertoma kokemus rohkaisee, lohduttaa tai innostaa, joten kantava ajatukseni on ollut, että ”jos yksikin” saa jotain yksittäisestä jaksosta, se riittää. Kaikki muu on bonusta.

Epäilen, että menneen vuoden aikana Jumala on tuonut eteeni pohdittavaksi juuri sen kysymyksen, miten suhtaudun osaani ja tekemisiini, kun ihmisiltä ei tule olalle taputuksia tai kehuja, kun sometykkäyksiä ei heru ja kun tuntuu, ettei kukaan näe, mitä teen. Se on suorittavalle ja tuloksiin pyrkivälle ihmiselle haasteellinen paikka, jos lähtee siitä, että kyseiset asiat kertovat jotain vaikuttavuudesta. Tekemisilläni haluaisin kuitenkin saada aikaan positiivista vaikutusta tai ainakin herättää ajatuksia.

Mikä määrittää tekemisiäni?

Myönnän ajatelleeni monesti, miksi oikein teen tällaista. Miksi kirjoittaa blogia tai puhua podcastiin, jos se ei kiinnosta juuri ketään? Mutta toisaalta, joku tekee televisio-ohjelmia, jotka eivät kiinnosta minua tai edes suurta osaa suomalaisista, tai myy kirjavia nilkkasukkia, enkä voisi monen muun tavoin kuvitellakaan ostavani niitä. Silti niilläkin on oma paikkansa, joten miksei minunkin tekemisilläni. He tykkäävät tekemisestään, samoin minä.

Näissä tekemisissäni hölmöä on vain se, että vaikka viestinnän ammattilaisena tiedän esim. miten blogi kannattaisi asemoida, miten somessa pitäisi julkaista tiettyinä aikoina ja tietynlaisella kaavalla, millaiset sisällöt houkuttelisivat eniten ihmisiä tai miten podcast kannattaisi editoida, en ole suostunut ottamaan niitä ohjenuoriksi. En anna hakukoneoptimoinnin määrittää, mitä kirjoitan, enkä algoritmien säännellä, milloin mitäkin teen. Olen pitänyt päätäntävallan itselläni, olen hiljaa, kun siltä tuntuu ja julkaisen viisi postausta päivässä, kun oikein hyvältä tuntuu, ja sellaisella meiningillä jään aina algoritmien ja SEO-kriteerien jalkoihin.

En osaa keskittyä vain yhteen kapeaan osa-alueeseen ja kurinalaiseen esilletulorytmiin. Haluan puhua yhtä lailla uskosta, armosta ja parannuksen teosta kuin välillä taidenäyttelyissä käynneistä, ystävien kohtaamisista, hyvistä ruokapaikoista ja kiinnostavista kirjoista. 

Ei onnistu!

Mutta maailma on lokeroitunutta. Sen sain oppia jo vuosia sitten, kun kävin yritysneuvonnassa miettiessäni yrittäjyyttä, jossa olisin saanut käyttää eri aloilla oppimaani, kuten visuaalista suunnittelua, kääntämistä, kouluttamista ja toimitustyötä. Yritysneuvoja antoi täystyrmäyksen ja sanoi, ettei sellainen koskaan onnistu. Pitää keskittyä vain yhteen asiaan. Se kuulosti korvissani niin tylsältä, että luovuin koko ajatuksesta. Jos en saisi käyttää koko potentiaaliani, en käyttäisi sitä ollenkaan.

Tänä päivänä, vaikka välillä mietin tekemisteni mielekkyyttä, sisäinen kunnianhimoni on laantunut niin mitättömäksi, ettei mittapuuni ole enää siinä, menestynkö ihmisten silmissä. Se on nimittäin petollinen mittari ja voi helposti viedä epätoivoon. Olen ottanut motivaattorikseni sen, mihin Jumala antaa voimansa ja innoituksensa. Se vain ei ole kovin mediaseksikästä, sillä ei suosio kasva eikä se yleensä ole taloudellisesti kannattavaa. 

Mikä tuo menestystä?

Jos haluaisi saada oman nimensä esiin, mainetta ja ”kunniaa”, kannattaisi pitää podcastia tosielämän rikoksista, kertoa omista seksiseikkailuistaan tai keskustella jonkun kanssa julkkiksista ja heidän toilailuistaan. Sellaiset nimittäin ovat suomalaisten keskuudessa suosituimpia podcasteja, ihan tilastojen mukaan. Onhan se lopulta aika surullista, että ihmiset kuuntelevat mieluummin kertomusta siitä, miten raa’asti ihmisen voi tappaa tai pahoinpidellä kuin miten ihminen voi saada elämäänsä rauhan ja itselleen ikuisen elämän.

Mutta ”jos yksikin” heräisi ja miettisi uudelleen, mihin kannattaa aikaansa käyttää, silloin minunkin tekemisilläni on merkitystä.

—–

Podcast Pari sanaa ja kuppi kahvia, joka toinen torstai: SoundCloud, Spotify, Apple Podcasts & tuijaniskanen.fi
Seuraa myös Instagramissa: @parisanaajakuppikahvia

Jälleen vedenjakajalla

Olen taas kerran elämässäni vedenjakajalla. Edellinen vastaavaa suuruusluokkaa oleva tilanne oli kahdeksan vuotta sitten, kun olin juuri myynyt asuntoni ja ihmettelin, mitä minun oikein seuraavaksi olisi tarkoitus tehdä. Asuntoni myin vain, koska olin kokenut puolen vuoden ajan Jumalan kehottavan ja johdattavan niin. Syytä moiselle kehotukselle en kuitenkaan tiennyt.

Meren vaahtoavat aallot lyövät vihreään levään peittyneisiin rantakiviin.

Vedenjakajalla on paikka, jossa joutuu pohtimaan elämäntilanteen muutosta tai ratkaisua usein isoihin kysymyksiin.

Ihmettelen saamaani uskoa

Tänä päivänä en ymmärrä, miten uskoni riitti. Miten ihmeessä rohkenin laittaa asunnon myyntiin tietämättä, minne muuttaisin ja miksi? Kun asunto sitten meni kaupaksi muutamassa päivässä, olin tilanteessa, jossa minulla oli kolme kuukautta aikaa selvittää se itselleni ja lapsilleni. Odotin vastausta Jumalalta, sillä Hän oli ainoa, joka sen tiesi. 

Se oli paikka vedenjakajalla, merkittävässä muutos- ja ratkaisutilanteessa, Punaisenmeren virtaavan veden äärellä, kun ylitys näytti ihmisen silmin mahdottomalta. 

Kaikki tarjoukset eivät ole ratkaisu tilanteeseen

Niiden kolmen kuukauden aikana usko ja epäusko vaihtelivat. Olin siunattu, kun minulla oli rohkeita, uskosta eläviä rukousystäviä. Heidän armolahjojensa kautta sain suurta rohkaisua ja selkeitä askelmerkkejä. Sain varoituksen sanoja siitä, että monet ihmiset tarjoaisivat minulle ratkaisumalleja, mutta niihin ei pitäisi tarttua. Niin tapahtuikin. Mutta sain myös vahvistuksen, että Herra itse osoittaisi tahtonsa, ja se olisi niin selkeä, etten voisi erehtyä. Asiat ratkeaisivat yhtä sulavasti kuin jos heittäisin koripallon sukkana koriin. 

Juuri niin kävi. Kolme viikkoa ennen kuin vanhan asunnon piti olla tyhjä, sain selkeän vastauksen, pakkasin asuntoni, irtisanouduin työstäni ja muutin pois Helsingistä. Ja parin kuukauden kuluttua muutostani Jumala avasi syyn muutolle ja tehtävän, jossa sain palvella kolmatta vuotta.

Uskoako vai ratkoako itse?

Nyt tilanne on vastaavan kaltainen. Olen pisteessä, jossa selviytymiseni edellyttää jotakin muutosta elämäntilanteeseeni. Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Uskoako Jumalan ihmeisiin, kun ratkaisu näyttää ihmisen silmin täysin mahdottomalta, vai lähteäkö ratkomaan elämäntilannetta omalla järjellä ja omin voimin – tietämättä kuitenkaan tarkasti, mitä edes haluaa tai mihin suuntaan pitäisi toimia?

Jos lähtisin matkaan omin voimin, tekisin sen vain tavoitellakseni rahaa ja elantoa ja saadakseni ajoittain ahdistavaan tilanteeseen nopean ratkaisun – jotain näkyvää, jotta olisin kuten muutkin, en erottuisi massasta, vaan olisin sosiaalisesti kelpo ja ”normaali”. Mutta eihän Jumala meitä siihen kehota, vaan sanoo: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä.” (Matt. 6:33; RK.) 

Kaikki tämä, ennen kaikkea

”Kaikki tämä” tarkoittaa sitä, mitä me söisimme tai joisimme tai päällemme pukisimme. Silti henki on enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet (Matt. 6:25). Ei meidän pidä niitä jatkuvasti murehtia. Taivaallinen Isä tietää hyvin, että me niitä täällä maailmassa tarvitsemme. Ne tarpeet voi ja saa vain viedä kiittäen rukouksessa tiedoksi Jumalalle (Fil. 4:6). Hän huolehtii meistä. Siksi Hän huolehtii myös minusta.

Toisekseen Jeesus kehottaa meitä etsimään Jumalaa ”ennen kaikkea”. Se tarkoittaa ensin, ennen kuin etsimme tai teemme mitään muuta.

Kesäisen tyyni ja seesteinen meri Hangossa aurinkoisella säällä.

Jumalalle kaikki on mahdollista. Jeesus tyynnytti myrskyn ja johdattaa rauhalliseen satamaan. Kuva Hangosta kesällä 2020.

”Jos”-sanassa on epäuskoa

Jeesuksen edessä riivatun pojan vanhempi pyysi, että ”jos sinä voit jotakin, niin auta ja armahda” (Mark. 9:22; RK). ”Jos” on sana, jossa voi olla yhtä aikaa luottamusta ja epäuskoa.  Se voi kuulostaa nöyrältä Jumalan tahtoon taipumiselta, mutta samaan aikaan siihen sisälty ehdollisuus siitä, josko Herra ylipäänsä tahtoo ja pahimmillaan, josko Hän edes kykenee ihmeisiin, jota tilanteemme saattaa vaatia. Jeesuksen vastaus siihen oli kuitenkin yksinkertainen eikä siinä ole sijaa epäilykselle: ”Jos voit! Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” (Mark. 9:23; RK.)

Kauan sitten – silloinkin vedenjakajalla ollessani – Jumala puhui rukouksessa, että Hän täyttää minun jääkaappini ja vaatettaa minut ja minun lapseni. Hän ei ole missään vaiheessa perunut tätä lupaustaan, ja siksi saan uskoa, että Hän toimii niin jatkossakin. 

”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” (Hepr. 13:5; RK.) Niissä sanoissa saa riippua niin pienellä kuin suurellakin vedenjakajalla, silloin kun vesi virtaa edessä vielä valtoimenaan eikä kuivaa maata näy. 

Yksittäinen puu saattaa sammua

Vanhaa, ilmeisesti eteläpohjalaista, sanontaa ”ei yksi puu kauan pala” käytetään toisinaan vertauskuvana, kun puhutaan ihmisen uskosta ja sen kestäväisyydestä. Uskossa tarvitsemme muodossa tai toisessa rinnallemme toisia uskovia ihmisiä, kuten puu pesässä tarvitsee ympärilleen useamman puuklapin. 

Ei yksi puu kauan pala.
– Sananlasku Evijärveltä

Pari kolmekin riittää

Yksittäistä puuta ei helposti saa syttymään, ja jos saakin, ei se yksinään kauan jaksa palaa, vaan tuli hiipuu hiljalleen. Mutta pari kolmekin klapia riittää, jolloin puusta irtautuvat kaasut palavat puiden lomassa, lämmittävät niitä ja pitävät tulta ylläpitävän ketjureaktion käynnissä. 

Ei ihmisiäkään tarvita sen enempää. Pari kolme toisiaan tukevaa sielua riittää, ja voi oppia, hioutua, rohkaistua ja olla rohkaisemassa toisia. Pyhä Henki yhdistää ja pitää liekin palamassa. 

Sain kokea sen juuri konkreettisesti, kun kävin alkuviikosta Turussa tapaamassa omaa junnuani, vaikka aikuinen mieshän hän jo on. Pääsin tutustumaan hänen ystäviinsä, joiden kanssa syötiin yhdessä, luettiin vähän Raamattua ja jaettiin elämää monelta kantilta. 

Yhteys tuntuu ja vaikuttaa

Joka kerta, kun tapaa alun perin ventovieraita kristittyjä, saa huomata, että yhteys syntyy hetkessä. Se ei edellytä samoja mielenkiinnon kohteita, taustoja, ikää tai elämänkokemuksia. Riittää, että ollaan Jeesuksen seuraajia. Pyhän Hengen yhdistävä voima ja sidos on ihmeellinen. 

Toisilleen ennalta tuntemattomat kristityt kykenevät innostamaan, jos jokin on latistunut, hälventämään epäilyksiä sekä vahvistamaan uskoa tulevaisuuteen, josta Jumalalla on vain rauhan ja toivon ajatuksia (Jer. 29:11). Yhteydessä toisiin voi rinnastua toisen tunteisiin ja mahdollisiin epävarmuuksiin, mikä antaa lohtua. Mutta aivan samalla tavalla voi samaistua toisen rohkeisiin ajatuksiin ja askeliin ja saada niistä puhtia ja uutta tulta omaan elämäntilanteeseen. 

Kun olen pitkään ollut yksin ajatusteni kanssa, teki hyvää jakaa omia pelkojaan ja epäröintiään muille ja kuulla vastaavasti aivan toisenlaisia tarinoita ja näkökulmia elämästä. Ne lämmittivät ja saivat hiipumassa olevat liekit uuteen vauhtiin. 

Turun tuomiokirkon sisäänkäynti kesäauringossa.

Turussa ehdittiin vähän myös pyöriä turistina ja vierailla mm. Turun tuomiokirkossa, jossa olen tainnut käydä viimeksi lapsena.

Rukous ja rukousystävät

Puhuimme myös siitä, miten tärkeää rukous on. Ei vain oma rukouselämä, vaan myös rukousystävät, jotka kantavat hetkestä toiseen ja erityisesti silloin, kun elämä on vaiheessa, kriisissä tai umpisolmussa. Vaikka Jumala kuinka tietää ja tuntee tilanteemme, haasteemme ja ajatuksemme, Hän haluaa kuulla, miten itse sanoitamme asiat. Hän odottaa, että saisi kuulla aidot tuntemuksemme ja ajatuksemme, ei vain korulauseita ja siloteltuja pyyntöjä. 

Jostain syystä olimme yhtä mieltä siitä, että on usein vaikeaa tunnustaa Jumalalle, miltä meistä aidosti tuntuu, etenkin silloin, kun rasittaa, väsyttää, kiukuttaa ja tuntee pettymystä. Saatamme pukea jopa kaunamme kiillotetun juhlapuheen alle sen sijaan, että avaisimme sydämemme täysin Jumalalle, jotta Hän saisi tehdä työtään meissä ja puhaltaa palamaan liekin, joka ei kituuta, savuta eikä sammu.