Sunnuntai 14.12.2025: Posket punoittaa vieläkin viimasta. On tullut talsittua pitkin poikin Helsingin kantakaupunkia viiltävässä tuulessa ja välillä naamassa napakalta tuntuvassa rännänsekaisessa lumisateessakin. Nyt ikkunana rapisee enää vesisade, joten valkeus odottaa vielä aikaansa. Mutta on aika kivan päivän ilta. Kynttilät lämmittää ja iltakahvi maistuu tässä kirjoitellessa.
Omia kulttuurielämyksiä: taidetta, konsertteja, näyttelyitä. Monenlaista sielun sivistystä.
Mennyt kesä oli ihana, mutta ei tämä syksykään ole yhtään hassumpaa aikaa. Luonto on vielä paikoin täysin vihreää, vaikka toisaalla lehdet jo värjäytyvät ja vähitellen putoavat alas. Saman reitin varrelta voi löytää kumpaistakin värimaisemaa.
Paikoin lehdet jo punertavat samansävyisinä kuin pyörätie, mutta toisaalla on yhä vihreää.
Tuulet kuuluvat syksyyn, ja meressä on taas aaltoja ja vaahtopäitä valtoimenaan. Auringonottajat ovat (onneksi) kadonneet rannalta jo aikoja sitten, ja jäljellä on aamuisin tai aamupäivisin enää tuttuja uskollisimpia uimakavereita. Yhdessä odotellaan talviuintikelejä. Ensikertalaisille saa paljastella kylmävesiuinnin saloja ja jakaa hyödyllisiä kikkoja, miten hengitellä kylmässä vedessä ja miten huolehtia siitä, että pysyy lämpimänä vedestä noustuaan.
Antoisia elokuvailtoja
Pimenevät illat houkuttavat jäämään oman kodin lämpöiseen syliin lukemaan tai katselemaan elokuvia. Molemmat ovat lempiharrastuksiani.
Viime viikolla televisiosta tuli peräti kaksi hyvää elokuvaa, mikä on tämän päivän tosi-tv-roinan ja aikuisten lapsellisten kisailujen keskellä harvinaista. Kyynelehdin taas kerran, kun nautin kaikkien aikojen lempileffastani: Tanssii susien kanssa. Sen tarina, iki-ihana Kevin Costner, maisemakuvaukset ja aisteja hivelevä musiikki eivät vanhene silmissäni ja korvissani koskaan. Itken aina lopussa ensin ihmisen pahuutta, sitten ystävyyden syvyyttä ja lopulta eron haikeutta. Sama on itkettänyt juuri ihan tosielämässäkin.
Elokuva, jonka näin ensimmäistä kertaa ja joka yllätti iloisesti, oli Gran Torino. Clint Eastwood ei ole lempinäyttelijöitäni, mutta kyseisessä leffassa hän sulatti sydämeni samaa tahtia kuin hänen äksyn, rääväsuisen ja torjuvan roolihahmonsa kovuus suli ja paljasti rohkean, uhrautuvan ja oikeudenmukaisen lähimmäisen.
Syksy tuo aina mukanaan tuulet ja merelle aallot. Ne ovat näyttäviä, mutta eivät aina uidessa ihanteellisimpia.
Paholaisen kirjeitä
Lukemisena on tällä hetkellä C. S. Lewisin The Screwtape Letters. A View of Our World from the Dark Depths of Hell (suom. Paholaisen kirjeopisto). Siinä paholainen käy kirjeenvaihtoa veljenpoikansa kanssa, jonka tehtävänä on kaikin käytettävissä olevin keinoin palauttaa vasta kääntynyt nuori kristitty takaisin pahan valtakuntaan. Kirja on ikään kuin käänteistä ja satiirin värittämää opetusta siitä, miten kristitty voi välttää paholaisen ansat seuratessaan Jeesusta. Kirja on puhutteleva, vaikka onkin englanniksi suht’ vaikea. Jos siis kielen kanssa on vähänkään vaikeuksia, suosittelen etsimään käsiin suomenkielisen version.
C.S. Lewisin kirja The Screwtape Letters (Paholaisen kirjeopisto) on puhutteleva kuvaus siitä, miten paholainen tekee kaikkensa, jotta kristitty kääntyisi takaisin pahoille teilleen.
Vauhti hiljenee
Oma sosiaalisuus ja some-elämä on taas vähän laimentunut samaa tahtia kuin syksy etenee. Se on minulle elämistä luonnon rytmissä, kun alkaa vauhdin hiljentäminen ja laskeutuminen talvilepoon säästöliekille ja keräämään voimia uuteen kevääseen.
Toivottelen Sinullekin oikein voimallista ja siunattua syksyä!
”Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi! Se on ehtymätön aarre niille, jotka sinua pelkäävät. Kaikkien nähden sinä annat apusi niille, jotka turvautuvat sinuun.”
(Ps. 31:20; 1992)
Tänä vuonna kesälomailu on pieniä kesäretkiä auto- tai junamatkan päähän. En halua olla monta yötä pois kotoa, mutta pienet maisemanvaihdokset tekevät hyvää. Ne sopivat minulle juuri nyt. Parasta on tietenkin aina hyvä matkaseura tai ihmiset, joita matkustaa tapaamaan.
Eilen suuntasimme ystävän kanssa Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan. Käynti oli molemmille ensimmäinen, mutta ajatus siitä oli muhinut mielessä vuosikausia. Salmelan kesänäyttelyyn meitä houkutti erityisesti Susanna Snellman, johon ihastuimme Annankadulla Ars Longan näyttelyssä, sekä Reidar Särestöniemi, jota vasta aloimme fanittaa Didrichsenin taidemuseon upean 100-vuotisnäyttelyn jälkeen. Myös Katja Tukiaisen räiskyvä vaaleanpunainen taide oli ennestään tuttua; muut taiteilijat olivatkin sitten vieraita.
Taidekeskus Salmelan päärakennus Mäntyharjulla oli kuin taideteos itsessään kesäpäivänä, kun viereistä järveä täplittivät lumpeen lehdet.
Teoksissa on eloa ja graafisuutta
Snellman ei taaskaan pettänyt, vaan ihastutti ja kosketti. Taidetta voi varmasti kuvata hienosti ja oikeaoppisesti. Minä kuvaisin hänen töitään siten, että niissä on riittävästi eloa ja tarpeeksi graafisuutta mielenkiintoisilla tekniikoilla toteutettuna. Siksi ne saavat minut pysähtymään pitkäksi aikaa ja huokailemaan sisäisesti.
Susanna Snellmanin ”Lähteä vaiko jäädä?”. Naisen hameen helmassa vettä ja pieni vene ja kysymys, jota jokainen joutuu välillä miettimään.
Särestöniemi jäi vähän laimeaksi, mutta Didrichsenin näyttely on vielä niin kirkkaana verkkokalvoilla, että fanitus jatkuu. Vastapainoksi olikin sitten hienoa löytää uusia ihastuttavia tuttavuuksia, kuten Kia Taegen, Essi Peltonen, Mi Kuoppa, Anne Kauppila ja Kauko Kortelainen.
Tämä vain oli jotenkin NIIN upea! ”Elossa”, Susanna Snellman.
Jos taulu olisi paperipäällysteinen karamelli
Kia Taegenin maalausten värit olivat kuin karamellejä, mutta paperipäällysteisiä, sillä kun niitä vähän kuori silmillään, niiden takaa löytyi kiinnostavia maailmoja. Ensi silmäyksellä taulut näyttivät kaikki ”samanlaisilta”, mutta lehti- ja oksaviidakon lomasta pilkottikin sitten aina erilainen maisema.
Tässä huoneessa Kia Taegenin karamelliväriset salaperäiset taulut kohtasivat Mi Kuopan herkät pronssiveistokset, ”Luonnon lähettiläät”.
Taegenin värikkäiden töiden kanssa samassa tilassa oli Mi Kuopan ”Luonnon lähettiläitä”, herkkiä pronssiveistoksia. Niiden lumo syntyi läpikuultavuudesta, kun veistokset oli tehty osittain valetusta pronssiverkosta. Niissäkin juuri käytetty tekniikka oli se, mikä sai minut kaivamaan kameran esiin, jotta voisin viedä muiston mukanani kotiinkin.
Suojelija sillalla
En ole yleensä erityisesti veistosten ystävä, mutta Salmelassa olleiden veistosten tekijät laitan kyllä muistiin. Anne Kauppilan teoksista jäi mieleen erityisesti vanhaa suojelusenkelitaulua muistuttanut veistos, jonka nimi taisi olla Siskoni suojelijani, tai jotain sinne päin. Siinä kaksi tyttöä seisoi kaarisillalla, kuten lapset vanhassa enkelitaulussa. Tykkäsin veistoksesta kovasti, vaikka lisäisinkin siihen mielessäni suojaksi Taivaan Isän kämmenen, jotta tyttöjen ei tarvitsisi ylittää virtaa omissa ihmisvoimissaan.
Kun sisko on suojelijana. Mieleen muistui vanha suojelusenkelitaulu. Taiteilija: Anne Kauppila.
Taidekierroksen loppuun sopi hyvin Kauko Kortelaisen ”makoiluveistos”. Siinä oli levollisuutta, nautinnollisuutta ja rentoutta. Kaikkea sitä, mitä hyvä kesäretkikin on parhaimmillaan. Kiitos Else-ystävälleni retkiseurasta!
Pitkän päivän ja kesäretken jälkeen voi makoilla levollisena, kuten Kauko Kortelaisen veistos.
Lauantai 15.3.2025
Aina aamu ei tunnu hyvältä, vaikka kuinka aurinko paistaisi kirkkaasti sälekaihtimien välistä. Tai vaikka herätessä viesteissä odottaisi hauska video, joka saa nauramaan ääneen.
Sellaisina aamuina on suuri houkutus unohtaa ulkomaailma ja piiloutua peittojen alle sohvalle. Onneksi olin luvannut mennä katsomaan läheistäni sairaalassa, niin oli pakko nousta, laittautua ja lähteä liikenteeseen.
Tällä viikolla olen saanut nähdä, miten ainutlaatuinen luomus ihmiskeho on. Se voi saada pahojakin kolhuja, mutta sillä on uskomaton kyky uudistua, toipua ja palautua ennalleen, jopa vanhoilla päivillä. Toki jotkut meistä ovat ”teräksisempiä” kuin toiset. Onneksi omassa lähipiirissäni on juuri ollut tällainen teräksinen tapaus, joka jo odottaa innolla kotiinpaluuta.
Kaipasin virkistystä
Sairaalatunnelmien jälkeen kaipasin jotain ihan muuta. Onneksi on ystäviä, jotka saa seuraksi lyhyelläkin varoitusajalla. Bussimatkalla sairaalaan laitoin viestiä, ja parin tunnin kuluttua näimme jo myöhäisellä lounaalla. Rakastan näitä ihania ex tempore -tapaamisia, joita ei tarvitse vatvoa edestakaisin tai joihin ei tarvitse valmistautua muuten kuin tulemalla paikalle.
Tänään maistui hampurilainen ja lasi valkoviiniä. Kotonakin olisi ollut vielä jämiä lämmitettäväksi, mutta on hetkiä, kun kaipaa saada valmiin aterian eteensä ja on joku, jonka kanssa jakaa se. Siis ei välttämättä sitä omaa ateriaa, vaan sen hetken.
Entä jos en olisi saanut opiskella?
Jälkiruuaksi menimme Ateneumin uuteen näyttelyyn Rajojen rikkojat, jossa on esillä 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä. Siihen aikaan ”naistaiteilu” ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan pikemminkin taistelun tulos, kun tyttöjä ei suinkaan kasvatettu luomaan uraa, vaan olemaan vaimo ja perheenäiti.
Ateneumin uusi näyttely Rajojen rikkojat esittelee 1800-luvulla Saksassa opiskelleiden ja työskennelleiden naistaiteilijoiden töitä.
Näyttelyn jälkikahveilla Café Engelissä mietimme ystäväni kanssa, millaista se olisi ollut. Olemme molemmat lukijoita ja tiedonjanoisia, vanhoja opiskelukavereita. Jos edellisvuosisadan aikaan olisi saanut käydä edes muutaman vuoden koulua, se olisi jo riittänyt herättämään tiedonjanon. Ja jos sitä ei sitten olisi saanutkaan tyydyttää enempää, miltä se olisi mahtanut tuntua. Kun olisi sanottu, että nyt riittää, ota koruommel käteen ja ala valmistella kapioita, tai nyt hilkka päähän ja navettaan lypsylle, siihen et kirjoja tarvitse.
Olen kyllä tänä päivänä hyvinkin konservatiivisen perhemallin kannattaja, mutta sitäkin helpottaa varmasti se tosiasia, että olen saanut vapaasti opiskella niin pitkälle kuin on huvittanut. Olen saanut itse määrittää, mihin asti, eikä kukaan ole tullut sanomaan, että nyt riitti, loppu on miesten hommaa. Jos niin olisi tapahtunut, en menisi vannomaan, että ajatukseni olisivat tänä päivänä sellaiset kuin ovat.
Unter den Lindenistä muistan DDR:n ajat, jolloin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat ankean harmaita. Mutta tässä Anna Bilińskan maalauksessa harmaus on kaunista harmautta.
Näyttelyn helmiä
Näyttely ei sinällään ollut minusta niin kovin erikoinen, mutta aina löytyy helmiä, jotka jäävät mieleen. Maalaus Berliinin vanhaa keskustaa halkovasta bulevardista Unter den Lindenistä kiehtoi. Sen harmaa tunnelma viehätti, vaikka siitä muistuikin mieleeni Unter den Linden DDR:n aikoihin, jolloin sitä pitkin myös kävelin. Silloinkin katu ja sitä ympäröivät rakennukset olivat harmaita, mutta se oli ankeaa harmautta, toisin kuin puolalaisen Anna Bilińskan maalauksessa.
Ihailtavaa oli myös se, miten taiteilijat olivat saaneet tauluihin maalattujen naisten pukukankaiden pinnat tai pitsien kuviot ja rakenteet niin elävän ja aidon näköisiksi. Ne olivat yksityiskohtia, jotka jäivät vahvasti verkkokalvolle muistuttamaan taiteilijoiden uskomattomasta lahjakkuudesta.
Ihanat krinoliinit! Ne voisin ottaa, mutta korsetin puristus ei kiehdo.
Se, mitä voisin 1800-luvulta ottaa takaisin, olivat naisten leveähelmaiset puvut vannehameineen (krinoliineineen). Niitäkin oli pari esillä näyttelyssä. Mutta ei krinoliinia ilman korsettia. Se puristus ei kyllä kauheasti innostaisi. Ainoa hyvä puoli olisi, ettei ainakaan voi ylensyödä. Tuska korsetin sisällä olisi ollut hampurilaisaterian jälkeen kestämätön.
Perjantai 28.2.2025
Kaupungilla pistivät silmään tangoissa liehuvat Suomen liput. En saanut päähäni kuin googlaamalla, miksi juuri tänään: Kalevalan päivä.
Suomen liput liehuivat kaupungilla Kalevalan päivän kunniaksi. Älä Kalevala pahastu, etten ole sinua lukenut.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, etten ole lukenut Kalevalaa. Sen runomitta ei oikein nappaa mukaansa. Monta muutakin suomalaista merkkiteosta on yhä lukematta. Kotihyllyssäkin odottaa pari. Seitsemän veljestä on jotenkin niin vanhakantaista kieltä ja siirtolohkareen päällä huutelua, etten ole mitenkään saanut luettua. Ja toinen on Sinuhe egyptiläinen, jonka aika ei ole edelleenkään tullut. Teksti vain ei ole päässyt silmissäni lentoon.
Pelkkää tuhlailuako?
Siitä huolimatta ostin taas tänään muutaman kirjan lisää. Ajattelin ensin pistäytyä lempidivarissani, Kummisedässä, mutta Kampin läpi kulkiessani tulinkin piipahtaneeksi uudistetussa Suomalaisessa.
Uudistus oli onnistunut. Oli laitettu kivat sohvat ja lepotuolitkin hyllyjen väliin, ja pokkarit, joista pidän enemmän kuin kovakantisista, olivat keskeisellä paikalla. Sieltä bongasinkin kolme pokkaria kohtuulliseen könttähintaan 16 euroa.
Kun kävelin ulos kaupasta, tuli jostain syystä mieleen, että tuhlailua kai sekin. Onko tämä tarpeen? Entä kun taas muutan? Taas kymmenen laatikollista painavia kirjoja ja lisää tulee.
Vähän uutta luettavaa. Saa nähdä, lähtevätkö tekstit lentoon.
Lapsuudenkotien kokemuksia
Lapsuudenkodissani lukemista ei oikein arvostettu. Sain kuulla, että se on ”joutavanpäiväistä”, kun kesälomalla kyhjötin kirjojeni kanssa ja uppouduin tarinoihin. Minulle se vain ei ollut joutavanpäiväistä silloin eikä ole edelleenkään, vaan monen uuden ajatuksen lähde, mielikuvituksen herättelijä ja media, joka ei koskaan vanhene.
Erään ystäväni kokemus on toisenlainen. Hän on kasvanut kulttuurikodissa, jossa seinät oli vuorattu kirjoilla. Se on syy, miksi hän ei halua kotiinsa esille yhtään ainutta kirjaa.
Muutakin kulttuuria
Mutta Kalevalan päivän viikkoon on kuulunut muutakin kulttuuria kuin kirjoja. Keskiviikkona näimme ystävän kanssa Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia viivapiirroksia, Maija Lavosen tekstiili- ja valotaidetta sekä belgialaisen arkkitehdin Marie-José van Heen tarjoaman kummallisen kokemuksen kodin arkkitehtuurista. Kummallisen siksi, että ymmärsimme pääsevämme sisään johonkin kodinomaiseen tilaan, mutta katselimmekin sitten lähinnä vain valokuvia ja suunnitelmia. Tai ehkä emme vain ymmärtäneet, mitä meidän olisi pitänyt kokea.
”Kuitenkin totuus paljastuu vain vastakohtien kautta. Valkoinen paljastaa mustan ja musta valkoisen. Ja mikä on sitten totuus? Harmaa tietysti, mikäpä muu.” Osuva sitaatti Henrik Tikkasen viivapiirroksia esittelevästä näyttelystä.
Ruokakulttuurista sain nauttia Tuijan-päivänä tiistaina, kun anoppi vei lounaalle Strindbergille. Ruoka oli erinomaista, ellei olisi tarvinnut kuunnella viereisen pöydän nuorten uraohjusten kovaäänistä työelämäselostusta.
Tuhotut hengähdyshetket
Tulipahan taas mieleen, miten ravintoloiden ja kahviloiden pöydissä kokouksiaan pitävät, koneitaan näpyttelevät ja puhelimiinsa kailottavat valkokaulustyöläiset ovat riistäneet muiltakin vapaa-ajan hengähdystauot tuomalla omat työnsä näihin tiloihin. Harvassa ovat enää vaikkapa kahvilat, joissa voi oikeasti nauttia leppoisasta hetkestä ja ystävän kanssa jutustelusta, kun niistä on tullut toimistotyöläisten sivukonttoreita tai opiskelijoiden työnurkkauksia. Nostan hattua jokaiselle yrittäjälle, joka laittaa ikkunaansa kyltin:
Pidähän tauko ja tule ihan vain kahville tai lounaalle,
niin meillä on kaikille kivempaa!
Mysterium – Lumen Valo -lauluyhtyeen konsertti Uspenskin katedraalissa täytti ylitsevuotavasti sen, mitä ohjelmasta luvattiin: ”hengittää vapaasti (…) ja vaeltaa vakaasti melun ja kiireen keskellä”. Tunti ikiaikaisten sävellysten ja puhtaista puhtaimman paljaan laulun äärellä rauhoitti sekä kehon että mielen.
Uspenskin katedraali iltapimeällä.
En muista, koska olisin kuullut jotain niin taianomaista – ja niin rauhoittavan kauniissa ympäristössä. Uspenskin katedraali oli pimennetty, ja vain ikonostaasi oli valaistu. Sen valot ja varjot hehkuivat vuoroin punaisena, sinervänä, vihreänä, oranssina, niin että Pyhän portin yläpuolella Kristuksen kuva näkyi kuitenkin koko ajan.
Laulettua hiljaisuutta
Kun katsoin tiiviisti sitä ja kuulin, miten selän takana alkoi laulu Ubi Caritas, silmät kyyneltyivät väkisinkin ja tippa vierähti poskelle.
Missä ovat laupeus ja rakkaus, siellä on Jumala.
Kristuksen rakkaus on tuonut meidät yhteen.
Ylistäkäämme ja iloitkaamme Hänessä.
Pelätkäämme ja rakastakaamme elävää Jumalaa
ja rakastakaamme toisiamme vilpittömin sydämin.
Aamen.
– Ola Gjeilo: Ubi Caritas
Pimeässä valaistu ikonostaasi hehkui vuoroin punaisena, sinisenä, vihertävänä ja oranssina.
Lumen Valo tarjosi juuri sitä, mitä päiväni päätteeksi kaipasin. Laulettua hiljaisuutta ilman soittimia, levollisuutta, tyyneyttä, kauneutta. Musiikkilajeja tuntemattomana en osaa sanoa, oliko musiikki gregoriaanista, keskiaikaista kirkkomusiikkia vai barokkia, ehkä mukana oli kaikkia, mutta se yhdistettynä muutamiin tuttuihin joulun ajan lauluihin oli täydellinen hetki joulun aloitukseen.
Uspenskin katedraalin arkkitehtuuri inspiroi
Kristillisen kulttuurin perinteessä varttuneena yhtye korostaa esittävänsä musiikkia, joka on luonteeltaan uskonnollista säveltaidetta ja silti aina ”esittäjänsä omaa vakaumusta kunnioittava ja musiikkia korostava”.
Yhtye on saanut inspiraationsa paitsi vanhoista sävelmistä, myös kirkon arkkitehtuurista, joka tarjosi laulajille ”mahdollisuuksia käyttää soivaa tilaa luovasti ja kohota ja kohottaa ylöspäin”. Samalle se valmisti meille kuulijoille mahdollisuuden hiljentyä, paitsi kun saimme yhtyä mukaan viimeiseen lauluun. Maa on niin kaunis on ehkä suosikkijoululauluni muutenkin, mutta miten kauniisti se soikaan eilen ilman säestystä, kun lauloimme yhdessä noiden upeiden taiteilijoiden kanssa.
Uspenskin katedraalin arkkitehtuuri tarjosi laulajille ”mahdollisuuksia käyttää soivaa tilaa luovasti ja kohota ja kohottaa ylöspäin”, kuten ohjelmalehtisessä kerrottiin. Niin totta!
Olen vieläkin lumoutunut, kun muistelen eilistä iltaa. Erityislaatuista oli sekin, että konsertin jälkeen esiintyjät asettuivat ovensuun molemmin puolin ja jakoivat tuohukset kaikille vieraille toivotellen hyvää joulua. Heistä huokui kaikki se lämpö ja sydämellisyys, mikä oli hetki sitten soinut heidän musiikissaan. Oli ilo kiittää heitä jouluisesta elämyksestä. Se oli minulle unohtumaton.
Torstai 14.11.2024
Käytiin eilen ystävän kanssa teatterissa. Näytelmä perustui ruotsinkieliseen runoteokseen, josta me kumpikin pidämme kovasti ja jonka aiheesta kummallakin on omakohtaista kokemusta – siitä, mitä on olla alkoholistin läheinen. Odotukset olivat siis korkealla, joskin tiesimme, että aihe olisi rankka.
Olimme kumpikin nukahtaa. Ystäväni istui vieressäni niin rauhallisesti ja keskittyneen näköisenä, että kuvittelin hänen olevan ihastuksesta haltioissaan. Itse raavin vuoroin päätä, niskaa ja kylkeä, kun kaikkialta uni kutitti. Silmät kääntyivät väärin päin, kun yritin pitää niitä väkisin auki, ja välillä suljin ne muka keskittyen runonlausuntaan. Jälkikäteen kuulin, että ystäväni ei uskaltanut sulkea silmiä hetkeksikään, koska pelkäsi, ettei olisi saanut niitä enää auki. Toisella puolella vierelläni iäkäs rouva nukkui ja heräsi välillä nytkähtäen.
Olisipa tämä tässä
Kun valot alkoivat reilun tunnin kuluttua himmetä, rukoilin mielessäni, että esitys loppuisi eikä kyse olisi vain väliajasta. Ystävällä oli ollut kaksikin rukousta: että tämä olisi tässä, tai jos seuraisi toinen puoliaika, esitys pääsisi vihdoin vauhtiin.
Tämä meidän uniklubimme kuulostaa kamalalta, sillä näyttelijä oli todella hyvä. Oikeasti hyvä! Näytelmän sovitus vain oli mielestämme todella tekotaiteellinen ja outo. Mitä vikaa on realismia tavoittelevassa perusteatterissa? Vanhat klassikot pitää aina modernisoida, ja verevästi elämästä kertovat tekstit taiteellistaa niin, ettei niistä saa enää mitään tolkkua tai että pitää koko ajan arvailla, mitä tässä nyt halutaan sanoa.
Ajoissa kotiin
Parasta illassa oli, kun astuimme ulos teatterista ja nauroimme yhteiselle kokemuksellemme ja itsellemme, niin että pissat meinasivat tulla housuihin. Sitä muuten tahtoo tapahtua aina, kun näemme, eikä se johdu vain siitä, että olemme jo puolivälin paremmalla puolella ja pari lasta synnyttäneitä. Ei, meillä vain on niin hauskaa! Se on aika hienoa ystävyydessä. Olen huomannut, että parhaiden ystävien kanssa yhdistää usein juuri yhteinen huumori ja omille toilailuille nauraminen. Ja vaikka miten olemme nuoria sielultamme, alamme olla mummoiässä. Se se vasta naurattaakin.
Tosin kotimatkalla pari aavistuksen laitamyötäisessä olevaa tamperelaista etsi Rymy-Eetua ja olisi mielellään ottanut meidät mukaan. Ohjasin herrat oikeaan suuntaan, vaikka mieluummin olisin opastanut heidät takaisin hotelliinsa. Rymy-Eetussa kun on tunnetusti vappu joka päivä.
Joulu on jo tullut Ekbergin ikkunaan Bulevardilla.
Onneksi ei tarvitse enää iltojaan moisissa paikoissa viettää. Saa kävellä selvin päin kotiin ja ihastella vähitellen ikkunoihin tuotuja jouluvaloja, havuja ja katujen kuusia sekä Ekbergin piparkakkurakennelmia.
Lauantai 2.11.2024: Ystävä kävi yökylässä. Teemme sitä vuoroin, jo 27 vuotta. Tällä kertaa, kuten muuten edelliselläkin vierailulla, menimme fiiliksen mukaan. Mitään ei ollut sovittuna, ja ehkä juuri siksi suuhun jäi yllätyksellisen hyvä maku. Suunnittelematta ehtii paljon eikä silti ole kiire mihinkään.
Lauantai 13.7.2024
Kun on ollut kaksi viikkoa seurassa ja usein pitkin päivää liikenteessä, yksinolo kotona tuntuukin yhtäkkiä oudolta. Ei pahalta, sillä viihdyn nykyään hyvin yksinkin ja usein parhaiten juuri yksin, mutta oudolta.
Täytyy oikein miettiä, mitä tekisin ja miten itseäni viihdyttäisin, kun ympärillä ei ole ihmisiä, joiden kanssa keskustella tai tehdä yhdessä jotakin. Muuttopuuhaa ja siivoilua uudessa asunnossa tietysti vielä riittäisi, mutta en malta pakata aivan kaikkia tavaroita vielä, ettei tarvitse reilua viikkoa istua ontossa asunnossa, jossa on vain huonekalut ja täysinäisiä banaanilaatikoita. Sitä paitsi olin päättänyt laskeutua levossa kotioloihin ja pyhittää loppuviikon oleiluun.
Paluu arjen rytmiin
Aamu-uinnit aloitin taas heti. Eilen vain meressä oli sinilevää, joten uinti jäi vajaaksi, kun ei voinut kastella kasvoja tai upottaa päätä veteen. Pelkkä pää korkealla veden pinnalla uiminen ei virkistä samalla tavalla.
Viime yön aikana mereltä tulevat virtaukset olivat onneksi vieneet levät mennessään ja tuoneet tilalle melkoisen kylmää, mutta kirkasta vettä. Käsiä vähän paleli vedessä, mutta kesällä en suostu pukemaan käteen uimahanskoja, vaikka asteita ei olisi kuin alle kymmenen.
Omiin tuntemuksiin sopi oikeastaan varsin hyvin Amos Rexin näyttely nimeltä Musta tuntuu, toistaiseksi. Uskon nimittäin, että omat yksinolon outouden tunteet ovat voimassa vain toistaiseksi, kunnes pääsen taas tavalliseen arjen rytmiin. Keksin kyllä itselleni ajankulua.
Musta tuntuu, etten halua makoilla
Tänään kuitenkin täytin tyhjää aikaa Amoksen näyttelyllä, joka oli tosi mieluinen. Kameraan jäi monta muistoa, jotka halusin säilyttää. Mustavalkoinen kauneus on aina viehättänyt minua, joten mieleen jäi aivan erityisesti tumma pimeä huone, jossa teoksiin kohdistettu valo nosti ne vahvasti esiin mustaa seinää vasten. Yksinkertaisuudessaan ne osuivat, sillä minä jos joku tykkään yksinkertaisuudesta.
Yksi näyttelyn suosikeistani oli tämä teos nimeltä Seinäkonstruktio. Kovin yksinkertainen, mutta valaistuna tummaa taustaa vasten minusta upea.
Naureskelimme näyttelyseurani kanssa sitä, miten erilaisia olemme. Hän oli jo nähnyt kyseisen näyttelyn, mutta ei ollut ehtinyt verhojen takana olevaan kokemukselliseen tilaan, jossa makoiltiin vuoteilla ja joku toi vatsan päälle painon, joka osoittautui väriseväksi ”kohduksi”.
Kun katselin verhojen takaa sitä, miten joutuisin makoilemaan vuoteella, jossa kuka ja kuinka moni lie oli makoillut ennen minua, kenties haistelemaan niitä ihmistuoksuja, kun jokainen joutuu riisumaan kenkänsä kesken hikisen kesäpäivän, ja sitten vielä joku ventovieras tulisi koskettelemaan ja asettelemaan päälleni painoja, totesin, ettei se ole minua varten. Sellaisia yhteisöllisen makoilun kokemuksia ja ventovieraan herättelyhöpinöitä makoilun jälkeen en kaivannut enkä kaipaa. Ystävä jäi jonottamaan sisäänpääsyä verhojen taa, ja minä lähdin kiertelemään muuta näyttelyä.
Värikkäistä teoksista tämä teknisesti hieno akvarellityö Bye bye oli lemppareitani.
Tässä näyttelyseurassani parasta on se, että me saamme olla reilusti erilaisia. Uskallamme irtautua toisistamme, eikä se vähennä kokemustemme iloa, sillä kummankaan ei tarvitse jäädä paitsi. Toinen ei menetä mitään, ja toinen ei joudu siihen, mitä ei halua. Aitoa yhdessäoloa ja aitoa erillisyyttä, joihin sujahdamme vaivatta.
Lauantai 20.4.2024
Näin menneellä viikolla Myrskyluodon Maijan, tuon kovasti kehutun Tiina Lymin ohjaaman elokuvan. Mieleen muistui lapsuuden tv-sarja. Ei se silloin oikein innostanut; vaikutti vain kovin ankealta, vaikka vanhemmat muistaakseni tykkäsivät.
En ihan täysillä innostunut tästä elokuvaversiostakaan. Tunnin olisi voinut helposti napsaista pois kolmituntisesta. Monessa kohtaa kävi mielessä, että ymmärsin jo, mitä tässä halutaan sanoa, menkää eteenpäin. Olen ajatustahdiltani vauhdikas, mutta ymmärrän, että moni muu varmasti nautti hitaista kohtauksista ja elokuvan tyylistä. Sillä oli elokuvassa myös paljon hyvää: kauniita saaristomaisemia, historiallista tarinaa ja erikoisen kuuloista Ahvenanmaan ruotsia.
Lapsuudesta en muistanutkaan, että Maija oli niin taikauskoinen kuin elokuvassa näytettiin. Karkoteltiin pahoja henkiä ja nähtiin enneunia ja vainajia. Vaan eipä ollut elokuvassa esiin tullut kristillisyyskään ihan terveimmästä päästä. Peiliin katsominenkin oli syntiä, samoin nauraminen. Ihan oli mennyt hukkaan kehotus iloita aina Herrassa!
Jäät lähtivät, lunta tulee
Oma viikko on ollut rauhallinen. Pientä työprojektin aloitusta, yhä piteneviä uinteja edelleen kylmässä vedessä ja malttamatonta kevään odotusta, kun lunta tulee harva se päivä.
Jäiden lähtö on ollut ilon aihe ja houkutellut uimaan jo pitkiäkin matkoja.
Jäiden lähtö on ollut ilon aihe, ja siitä innostuneena on tullut välillä uitua niin pitkään, että iho on tunnoton, kun nousen vedestä. Tänään kuitenkin tarvitsin sitä erityisesti, kun niveliä särki pitkästä aikaa aamusta asti. Yleensä sormien liikuttelu ja liikkeelle lähtö vetristää yön jälkeisen kankeuden, mutta tänään jäljelle jäi vain kalvava kipu, joka tuntui sormissa, ranteissa ja kyynärpäissä, rintakehässä, polvissa ja jalkaterissä. Illalla ottamatta jättämäni kiputabletti muistutti itsestään välittömästi. Onneksi kylmä meri helpotti.
Lapset matkassa
Kun äiti on lähinnä linnoittautunut kotiin, lapset ovat hoitaneet matkustelun. Toinen oli opintomatkalla Pariisissa, toinen vaeltamassa Rajojen reitillä. Rukouksin olen molempien matkaa muistanut, eikä koskaan turhaan. Charles de Gaullella oli ollut pommiuhka, ja myrsky keskeytti vaelluksen etuajassa.
Kaikki on kuitenkin aina Luojan käsissä. Se on ehkä vaikeinta hyväksyä hyvässä ja pahassa silloin, kun on kyse omista lapsista. Ihmisyyteen kai kuuluu sekin yltiöpäinen harhaluulo, että itse vanhempana kykenisi pitämään lapsistaan paremman huolen kuin Jumala, joka näkee ja tietää kaiken. Oma ymmärrys ja näkökyky ei todellisuudessa pitkälle riitä.
Sitä paitsi aikuisista lapsista on uskallettava päästää irti. Epäuskossaan ei pidä jäädä huolehtimaan ja murehtimaan. On parempi ojentaa heidät parhaisiin käsiin, ristiä omat kätensä ja tyytyä vain muistuttelemaan, että siellä ne menevät, pidäthän taas heistä huolen.