Suurin osa omista kirjoista on piilossa ovien takana, jotta ne eivät pölyty. Viime aikoina on alkanut tulla kaipuu tuoda ne esiin. Jospa myisin eteenpäin nuo ovelliset kaapit ja hankkisin tilalle avohyllyt, jossa kaikki olisi näkyvillä? Saisin samalla nähtäville paljon muistoja. Erivärisiä ja eri paksuisia. Toiset vakavia ja syvällisiä, toiset kevyitä ja humoristisia. Osa vähän tylsiäkin tai vaikeatajuisia.
Blogipostauksia jollain tavalla puhuttelevista ja koskettavista kirjoista, joita olen lukenut. Mukana sekä hengellisiä kirjoja, romaaneja, runoja että tietokirjoja.
Olen lukija ja rakastan kirjoja, ja aivan erityisesti perinteisiä kirjoja paperisivuineen päivineen, mutta en koskaan käy kirjamessuilla. Muistaakseni olen käynyt kerran tai kahdesti, mutta kokemus ei säväyttänyt. Joku saattaa ajatella, että on siinäkin kirjafriikki.
En käy kirjamessuilla, koska en kestä väenpaljoutta enkä viihdy isoissa tapahtumissa. Minulle kirjoissa ei ole olennaista messuhallin iso tila, ihmishälinä tai lavatapahtumat, joissa puhutaan joskus väkinäisestikin kirjoista. Mutta kun joku joskus puhuu innostavasti kirjoista, se jää mieleen, kuten viime sunnuntaina Taidekoti Kirpilän Soiva Kivi -luentokonsertissa.
Taidekoti Kirpilän tyylikäs olohuone ja upea ikkunanäkymä Töölöön.
En ole järin innostunut Aleksis Kiven melankolisista ja jäyhän suomalaisista tuotoksista, mutta kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen räväkkä ja – teemaan sopien – mielipuolisen asiantunteva kuvaus Kiven tuotannosta sai suorastaan himoitsemaan tarttumista Nummisuutareiden tarinaan. Voiko kirja olla tylsä, jos joku kertoo sen taustat ja juonen niin räiskyvän koukuttavasti?
Ei hälinää eikä kokoontumisajoja
Kirjamessut on kuin kokoontumisajot, joihin en niihinkään lähtisi. Mutta ahdas Uudenmaankadun antikvariaatti, jossa tuoksuu kirja mutta ei myyntivoitto, tai pieni kahvila–kirjakauppa, johon voi jäädä lukemaan ostostaan, sopii makuuni. Ihanimmissa kirjakaupoissa tai kirjastoissa vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo vain sivujen kääntelystä kuuluva suhahdus tai tömähdys, kun kirja vahingossa lipsahtaa käsistä lattialle.
Jos pitää vielä valita kirjakaupan ja kirjaston väliltä, valitsen usein kaupan, sillä haluan saada monet kirjat omaksi, jotta ne ovat käsillä juuri silloin kun tarvitsen ja jotta voin piirtää niiden sivuille vaikka lentokoneita, jos siltä tuntuu. Yleensä tyydyn kyllä alleviivauksiin ja marginaalimerkintöihin.
Sitä paitsi niskani väsyvät kirjastossa. Se, että kulkisin pää vinossa yrittäen lukea kirjan selkätekstiä etsiessäni sopivaa kirjaa, tuntuu iän myötä yhä raskaammalta. Kaupoissa esillepanot helpottavat etsijän työtä. Siksi kirjasto on paikka, josta haen lähinnä ennalta tietämäni ja varaamani kirjat. Mutta kirjaston tunnelmasta kyllä nautin. Tykkään perinteisestä kuiskuttelumeiningistä, ja siksi modernit pelivälinvaraamo- tai hoplopkirjastot eivät olekaan suosiossani.
Luen kirjoja, jotka kiinnostavat minua, en välttämättä kirjoja, jotka kiinnostavat ajankohtaisuutensa vuoksi ihmislaumoja.
Kiinnostus vs. ajankohtaisuus
Kirjamessut on uutuuskirjojen paraatipaikka. Sekään ei minua houkuta. En lue erityisesti kirjoja, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, vaan luen kirjoja, joiden aiheet minua juuri tietyllä hetkellä kiinnostavat tai puhuttelevat. Nämä kaksi, eli uutuudet ja kiinnostuksen kohteeni, eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Parhaat kirjat eivät suinkaan aina ole uusimpia, vaan kenties vuosikymmeniä vanhoja. Vähän kuin elokuvatkin.
Olen siis outo lintu kirjamarkkinoilla. Mutta tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta kuuntelin videopätkän lavatapahtumasta, jossa näyttelijä Pirjo Lonka puhui elämänsä kirjoista. Siinä yhteydessä hän mainitsi, että oli teini-ikäisenä kipuillut sen kanssa, että on erilainen – koska me ihmiset olemme erilaisia –, mutta me emme vain osaa vielä silloin suhteuttaa sitä kaikkeen muuhun.
Ehkä olen samassa tilanteessa. Ehkä en vain vielä osaa suhteuttaa erilaisuuttani kirjojen kuluttajana kaikkeen muuhun.
Otin tänään hetken aikaa itselleni – Marcuksen kanssa. Istuimme eräässä Korkeavuorenkadun kahviloista cappuccinon äärellä ja nautimme kahvilan vaimeasta puheensorinasta ja hänen mietteistään.
Ajatukset on kirjoitettu ylös melkein 2000 vuotta sitten, mutta ne ovat kestäneet aikaa poikkeuksellisen hyvin. Julkaistavaksi niitä ei koskaan tarkoitettu, vaan ne oli kirjoitettu omaa parannuksentekoa varten. Siitä siis keisari Marcus Aureliuksen kirjan suomenkielinen nimikin – Itselleni.
Kahvilassa otin hetkisen aikaa itselleni ja syvennyin keisari Marcus Aureliuksen edelleen ajankohtaisiin mietteisiin kirjassa ”Itselleni”.
Kirja oli ollut toivelistallani jo jonkin aikaa, ja kun perjantain ruokaostosten päätteeksi piipahdin viereisessä kirjakaupassa, hyllyssä oli kuin minua varten vain yksi ainoa kappale. Kun sen ulkoasukin vielä oli niin harmonisen tyylikäs, se tarttui väkisinkin mukaan (toki maksettuna).
Elämässä tavoiteltavaa
Kirjoituksiinsa keisari Marcus Aurelius on tallentanut mietelmiä asioista ja ominaisuuksista, joita haluaisi elämässään joko tavoitella tai jotka oli jo tavoittanut. Aurelius edusti stoalaista filosofiaa, enkä suinkaan jaa kaikkia hänen ajatuksiaan etenkään jumaluudesta.
Silti hänen teksteistään ja muilta filosofeilta lainaamistaan ajatuksista löytyy paljon sellaista, mihin voin kristittynäkin helposti yhtyä, kuten vaikka ”pidättäytyminen turhasta touhotuksesta”. Voiko sitä paremmin sanoa! Yhteiskunnassa, perheissä ja jopa seurakunnissa touhotetaan sen tarkemmin miettimättä monenmoisen turhan asian parissa, vaikka niiden tuloksena ei synny kummoistakaan hedelmää, vaan lähinnä väsymystä ja turhautumista. Pitäisi kysyä Aureliuksen kirjoitusten mukaan: ”Onko tämäkin varmasti välttämättömyys?”
Kiireettömyyden ihanne
Saatamme ajatella, että nykyaika on kiireistä, mutta jo tekstien kirjoitusaikaan 100-luvulla Aurelius muistutti itseään siitä, ettei pitäisi usein ja ilman pakottavaa syytä sanoa kenellekään ”Olen nyt kiireinen”.
Sen sijaan jokaisen pitäisi hänen mukaansa suoda itselleen ”kiireettömyys oppia jotakin uutta, jotakin hyvää, ja [lakata] kieppumasta ympäri”. Sen, mitä hän ympäri kieppumisella mahtoi tarkoittaa, voi jokainen päätellä kohdallaan, mutta se on hauskasti ilmaistu, ja minä ainakin voin löytää elämästäni tilanteita, kun olen jäänyt jostain syystä kieppumaan ympäri.
Sunnuntaikävely syksyisissä maisemissa oli kiireettömyyttä parhaimmillaan.
Keisarin perushyveet ovat raamatullisia
Keisarilla oli kolme perushyvettä: kohtuullisuus ja itsehillintä, oikeudenmukaisuus sekä totuus. Hän ei ollut kaukana Raamatun ajatuksista kirjoittaessaan, että ihmisillä pitäisi olla halu ja valmius ”sovintoon niiden kanssa, jotka ovat kiukutelleet ja käyttäytyneet loukkaavasti, niin pian kuin he itse sitä haluavat”.
Toinen varsin raamatullinen totuus on, että ”kuolema ja elämä, kunnia ja kunniattomuus, vaiva ja nautinto, rikkaus ja köyhyys – kaikki nämä kohtaavat yhtäläisesti sekä hyviä että pahoja”. Raamatussa nimittäin todetaan, että ”kaikkea voi tapahtua kaikille. Sama kohtalo on vanhurskaalla ja jumalattomalla, hyvällä, puhtaalla ja saastaisella, (…) hyvän käy niinkuin syntisenkin” (Saarn. 9:2; 33/38).
Someaikaan sopivia ohjeita
Keisari korosti monipuolista oppineisuutta, mutta varoitti näyttämisenhalusta ja turhamaisuudesta kunnianosoitusten osuessa kohdalle. Toisaalta hän nosti myös esiin kyvyn sietää ihmisiä, jotka olivat harkitsemattomasti jotakin mieltä, ja muistutti lukemaan huolellisesti, jotta kukaan ei tyytyisi summittaisiin näkemyksiin tai myöntyisi nopeasti olemaan samaa mieltä, jos joku puhuu ympäripyöreästi. Moinen ohje on varsinkin someaikana edelleen enemmän kuin ajankohtainen.
Kahvihetkeni päättyi Marcuksen syvällisiin mietteisiin elämästä ja suhteesta toisiin ihmisiin.
Hetki vain
Merkityksellinen elämä edellyttää tarkoitusta – tai Aureliuksen sanoin maalia. Jos elämäänsä väsyneillä ihmisillä ei ole maalia, johon suunnata pyrkimyksensä, he ”hourailevat myös teoissaan”. Kuinkas muutenkaan; se on sitä aiemmin mainittua päämäärätöntä touhotusta vain tekemisen vuoksi.
Koska elämä on ”hetki vain”, ei omaa onneaan pitäisi asettaa toisten sielujen varaan. Siihen uskon lujasti, sillä onni tai onnellisuus – jos se nähdään merkkinä hyvästä elämästä – täytyy tulla jostain pysyvämmästä ja muuttumattomammasta kuin ihmissielu.
Muista myös, että:
Kukin elää vain tätä hetkeä,
tätä silmänräpäystä
– muu on joko elettyä tai epävarmaa.
(Marcus Aurelius, Itselleni)
Sunnuntaiterveisin
– Tuija
Mennyt kesä oli ihana, mutta ei tämä syksykään ole yhtään hassumpaa aikaa. Luonto on vielä paikoin täysin vihreää, vaikka toisaalla lehdet jo värjäytyvät ja vähitellen putoavat alas. Saman reitin varrelta voi löytää kumpaistakin värimaisemaa.
Paikoin lehdet jo punertavat samansävyisinä kuin pyörätie, mutta toisaalla on yhä vihreää.
Tuulet kuuluvat syksyyn, ja meressä on taas aaltoja ja vaahtopäitä valtoimenaan. Auringonottajat ovat (onneksi) kadonneet rannalta jo aikoja sitten, ja jäljellä on aamuisin tai aamupäivisin enää tuttuja uskollisimpia uimakavereita. Yhdessä odotellaan talviuintikelejä. Ensikertalaisille saa paljastella kylmävesiuinnin saloja ja jakaa hyödyllisiä kikkoja, miten hengitellä kylmässä vedessä ja miten huolehtia siitä, että pysyy lämpimänä vedestä noustuaan.
Antoisia elokuvailtoja
Pimenevät illat houkuttavat jäämään oman kodin lämpöiseen syliin lukemaan tai katselemaan elokuvia. Molemmat ovat lempiharrastuksiani.
Viime viikolla televisiosta tuli peräti kaksi hyvää elokuvaa, mikä on tämän päivän tosi-tv-roinan ja aikuisten lapsellisten kisailujen keskellä harvinaista. Kyynelehdin taas kerran, kun nautin kaikkien aikojen lempileffastani: Tanssii susien kanssa. Sen tarina, iki-ihana Kevin Costner, maisemakuvaukset ja aisteja hivelevä musiikki eivät vanhene silmissäni ja korvissani koskaan. Itken aina lopussa ensin ihmisen pahuutta, sitten ystävyyden syvyyttä ja lopulta eron haikeutta. Sama on itkettänyt juuri ihan tosielämässäkin.
Elokuva, jonka näin ensimmäistä kertaa ja joka yllätti iloisesti, oli Gran Torino. Clint Eastwood ei ole lempinäyttelijöitäni, mutta kyseisessä leffassa hän sulatti sydämeni samaa tahtia kuin hänen äksyn, rääväsuisen ja torjuvan roolihahmonsa kovuus suli ja paljasti rohkean, uhrautuvan ja oikeudenmukaisen lähimmäisen.
Syksy tuo aina mukanaan tuulet ja merelle aallot. Ne ovat näyttäviä, mutta eivät aina uidessa ihanteellisimpia.
Paholaisen kirjeitä
Lukemisena on tällä hetkellä C. S. Lewisin The Screwtape Letters. A View of Our World from the Dark Depths of Hell (suom. Paholaisen kirjeopisto). Siinä paholainen käy kirjeenvaihtoa veljenpoikansa kanssa, jonka tehtävänä on kaikin käytettävissä olevin keinoin palauttaa vasta kääntynyt nuori kristitty takaisin pahan valtakuntaan. Kirja on ikään kuin käänteistä ja satiirin värittämää opetusta siitä, miten kristitty voi välttää paholaisen ansat seuratessaan Jeesusta. Kirja on puhutteleva, vaikka onkin englanniksi suht’ vaikea. Jos siis kielen kanssa on vähänkään vaikeuksia, suosittelen etsimään käsiin suomenkielisen version.
C.S. Lewisin kirja The Screwtape Letters (Paholaisen kirjeopisto) on puhutteleva kuvaus siitä, miten paholainen tekee kaikkensa, jotta kristitty kääntyisi takaisin pahoille teilleen.
Vauhti hiljenee
Oma sosiaalisuus ja some-elämä on taas vähän laimentunut samaa tahtia kuin syksy etenee. Se on minulle elämistä luonnon rytmissä, kun alkaa vauhdin hiljentäminen ja laskeutuminen talvilepoon säästöliekille ja keräämään voimia uuteen kevääseen.
Toivottelen Sinullekin oikein voimallista ja siunattua syksyä!
”Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi! Se on ehtymätön aarre niille, jotka sinua pelkäävät. Kaikkien nähden sinä annat apusi niille, jotka turvautuvat sinuun.”
(Ps. 31:20; 1992)
Maanantai 30.12.2024
Aamuhetki kotona ikkunan ääressä on päivän paras hetki, kuten olen podcastissanikin kertonut. Silloin luen, rukoilen ja hiljennyn etsimään uusia oivalluksia ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.
Usein luen rinnakkain jotain puhuttelevaa hengellistä kirjaa ja Raamattua, ja oikein odotan uutta päivää, että pääsen taas paneutumaan aiheeseen. Muita kirjoja luen yleensä muulloin kuin aamuisin.
Lepoa lukemisten välillä
Viime viikkoina lukeminen on kuitenkin ollut takkuista. Ei ole tullut kohdalle mitään puhuttelevaa, ja Raamatun lukukin on ollut paljon mannalappujen varassa eli jotakuinkin summittaista. Tokihan Raamattu puhuu niinkin, mutta olen kaivannut syventymistä erityisesti johonkin tiettyyn kirjaan, jotta saisin taas uutta ymmärrystä.
Mutta aina ei aukea. Kai me tarvitsemme väliin myös lepotaukoja, jolloin uuden oppimista olennaisempaa on panna vanhoja oppeja käytäntöön. En voi sanoa, että olisin siinäkään erityisesti kunnostautunut, joten ehkä on sitten vain ollut aika antaa niin hengen, sielun kuin ruumiinkin levätä.
Tänään kuitenkin nappasin hyllystä kirjan, joka on ollut siellä vuosikausia. Luulin lukeneeni sen, mutta jäykät kannet ja siloiset sivut kertoivat, ettei niiden sisään ollut vielä koskaan kurkistettu.
Kirja on nimeltään 31 päivän matka. Opas rukoukseen ja rakkauteen Jumalan suurten lupausten äärellä (toim. Leo Meller, Kuva ja Sana, 2004; valitettavasti saatavilla enää antikvariaateista). Kirjaan on koottu eri kirjoittajien ajatuksia rukouksesta, kristillisestä elämästä ja siitä todistamisesta.
Poikkeuksellisesti aloitin kirjan jostain puolivälin jälkeen, kun käsittelyssä oli Jumalaa kunnioittava elämänlaatu ja monille kristityillekin vaikeat aiheet: suhtautuminen omistamiseen, rahaan, materialismiin, antamiseen, yksinkertaiseen elämään sekä täydelliseen antautumiseen Jumalalle.
Maltanko luopua omastani?
Kun meitä pyydetään luopumaan omastamme, aika monelle käy kuin nuorelle miehelle, jolla oli paljon omaisuutta: hän synkistyi Jeesuksen puheista ja meni murheissaan pois (Mark. 10:22). Ja mitä Jeesus sanoikaan neuvoksi, kun mies halusi periä ikuisen elämän: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” (Mark. 10:21)
Moni kääntyy pois siinä vaiheessa, kun pitäisi seurata kuuliaisena; toiset silloin, kun pitäisi uhrata omasta maallisesta hyvästä. On vaikea luopua jostain, mitä pitää itse ansaittuna ja omanaan. Tilanne helpottuu, kun ymmärtää, että kaikki, mitä tässäkin ajassa omistamme, on lahjaa Jumalalta.
Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin
vastoin vallitsevia arvoja
ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.
Osa meistä on kutsuttu työhön, joka edellyttää kaiken jättämistä taakse. On luovuttava kodista ja omaisuuksista, jopa kotimaasta. Toisen kutsu on pysyä paikallaan ja antaa kaikesta – kenties hyvinkin runsaasta, mitä on saanut– niiden hyväksi, jotka enemmän tarvitsevat ja jotka eivät vielä Jeesusta tunne.
”Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin vastoin vallitsevia arvoja ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.” Näkemykset todellisuudesta poikkeavat niin suuresti toisistaan. Raamatullinen elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaisuudestaan huolimatta askeettista ja ankaran kurinalaisuuden sävyttämää, vaan vähässäkin rikasta ja anteliasta. Siihen antautuvan öljyastia ei tyhjene eivätkä jauhot lopu (1. Kun. 17:16), vaan oikeasti täyttyvät aina tarpeen mukaan.
Sen olen saanut itsekin kokea, ja siitä tämäkin käteeni aamulla osunut kirja monin sanoin todistaa.
Kun pohditaan elämän tarkoitusta, ajatellaan usein, että on olemassa yksi universaali vastaus, jota jokainen etsii, mutta jota kenties kukaan ei ole vielä täydellisesti löytänyt.
Luin juuri Viktor E. Franklin klassikkokirjan Man’s Search for Meaning, jonka suomenkielinen versio on nimeltään Ihmisyyden rajalla. Viktor Frankl oli keskitysleirien kauhut läpikäynyt ja sieltä hengissä selvinnyt itävaltainen neurologi, psykiatri ja logoterapian kehittäjä. Kirjan suomalainen nimi viittaa juuri Franklin kolmeen vuoteen kahdella eri keskitysleirillä ja kärsimyksiin, jotka veivät vangit ihmisyyden rajoille sekä hyvässä että pahassa. Äärimmäisissä olosuhteissa ja paineessa ihmisestä nousee esiin toisaalta lähes yliluonnollinen vahvuus, toisaalta eläimellinen raadollisuus.
Viktor E. Frankl: Man’s Search for Meaning (suom. Ihmisyyden rajalla) pohtii elämän tarkoitusta ja mm. kärsimyksen merkitystä ihmisen elämässä.
Omaa ja muiden keskitysleirivankien käyttäytymistä tarkkaillessaan sekä kokemansa ja näkemänsä kärsimyksen myötä Frankl oivalsi jotakin elämän tarkoituksesta. Hän ymmärsi, että kärsimys on oleellinen osa ihmisen elämää. Ilman sitä elämä ei ole täydellinen. Jokainen meistä kokee sitä elämänsä aikana, joskaan ei usein niin äärimmäisellä tavalla kuin keskitysleirien vangit toisen maailmansodan aikaan.
Tapa, jolla ihminen ottaa ja kantaa ristinsä, tarjoaa hänelle mahdollisuuden löytää elämän syvemmän tarkoituksen jopa holokaustin kaltaisissa ääriolosuhteissa. Vaikka ihminen olisi riisuttu kaikesta, häneltä ei voi koskaan viedä valinnan mahdollisuutta – sitä, miten hän asennoituu vallitseviin olosuhteisiin. Tilanteen voi kääntää sisäiseksi voitokseen tai lamaantua olemassaoloa ylläpitävään, mutta päämäärättömään elämään.
Lähtökohta, kun etsitään elämän tarkoitusta
Kristittynä olisi helppoa sanoa, että elämän tarkoitus on löytää Kristus ja pelastua ikuiseen elämään. Mutta se on minusta elämän tarkoitukseksi jotenkin liian lavea. Pikemminkin näen sen ainoana tavoiteltavana lähtökohtana ja olosuhteena ymmärrykselle, jolla etsitään todellista elämän tarkoitusta. Ilman uskoa tavoittelee usein vääriä asioita ja elämän tarkoitus rajoittuu ajallisiin saavutuksiin ja pyrkimyksiin.
Onko pelastuminen ihmisen elämän tarkoitus vai pikemminkin lähtökohta tarkoituksenmukaiselle etsinnälle?
Monelle elämän tarkoitus on rakastaminen. Rakastamisen nimissä tehdään tänä päivänä kuitenkin paljon sellaista, millä ei ole juurikaan tekemistä aidon rakkauden kanssa. Jopa mustasukkainen vallankäyttö, fyysinen kuritus tai irtoseksi voidaan määritellä rakastamisen kirjavan sateenvarjon alle. Kristittynä voisin muokata väittämää niin, ettei rakastaminen, vaan rakkaus on elämän tarkoitus, sillä Jumala on rakkaus. Mutta pidän sitäkin enemmän ideaalina lähtökohtana kuin itse tarkoituksena.
Tehtäviä yksilön ja tilanteen mukaan
Frankl uskoo, että jokaisella on oma yksilöllinen tarkoituksensa elämässä. Tarkoitus on siis sidoksissa sekä yksilöön että myös tiettyyn aikaan. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä me odotamme elämältä kuin siitä, mitä elämä odottaa meiltä. Elämä tuo jokaisen eteen jatkuvasti tehtäviä, jotka vaihtelevat tilanteen ja yksilön mukaan. Ja elämän tarkoitus on, että me löydämme niihin tilanteisiin ratkaisut ja kannamme vastuun siitä tehtävästä, joka meille on annettu.
Franklin teoria ei ole kristillinen – joskin hengellisyys nähdään paitsi oleellisena osana ihmisyyttä, myös vahvuutena kärsimyksen keskellä –, mutta se on erinomaisen hyvin sovellettavissa kristityn elämään. Jumalalla on jokaiselle oma ainutlaatuinen kutsunsa ja tehtävänsä, jonka tai joiden toteuttaminen Hänen voimassaan on ihmisen elämän tarkoitus. Elävä usko, Jeesuksen seuraaminen ja Jumalan johdatuksessa ja Hänen tahdossaan kulkeminen on kuin (ehdottoman oleellinen) taustatekijä ja edellytys sille, että ihminen voi toteuttaa oman elämänsä tarkoitusta. Mutta itse tarkoitus on erityinen ja erikseen jokaiselle annettu paikka ja tehtävä tässä maailmanajassa. Ja kuten Raamattu lupaa, uskossa saa kulkea edeltä valmistetuissa teoissa, sillä meidät on luotu Jeesuksessa Kristuksessa hyviä töitä varten (Ef. 2:10; 33/38).
Siten ei ole universaalia elämän tarkoitusta, kuten onnellisuus, menestys, työnteko tai edes hyvän tekeminen, vaikka se onkin jaloa ja sekä yhteiskuntaa että ihmisiä hyödyttävää. Ehkä elämän tarkoitus voisi olla ikuisen elämän löytäminen, mutta ihminen vajavaisuudessaan ja Jumalasta eroon joutuneena kykenee ymmärtämään senkin väärin ja pyrkimään siihen inhimillisin keinoin, jotka eivät tuota pysyvää tulosta eivätkä ikuista elämää.
Elämän tarkoitus ei ole jotakin universaalia, kuten onnellisuus, menestys tai vaikkapa työnteko. Kuva: Kolmen sepän patsas, joka symboloi mm. ihmisen työtä ja yhteistoimintaa.
Tehtävänä Jumalan kutsu
Elämän tarkoitus on jokaiselle ainutlaatuinen oma tehtävä, johon on saanut lahjat ja voiman. Se voi olla opetustyö, omaisen hoitaminen, lasten kasvattaminen, kirjoittaminen tai talojen rakentaminen. Eikä tehtävän tarvitse olla elämän mittainen, vaan se voi muuttua matkalla. Silti se täyttää siinä hetkessä kyseisen henkilön kohdalla hänen elämänsä tarkoitusta.
Vaarana tehtävistä puhuttaessa on ihmisen taipumus suorittaa ja yrittää omassa voimassa. Jos elämän tarkoitus koostuu useista peräkkäisistä tehtävistä, monen on vaikea ymmärtää, että välissä on levon ja kenties pitkänkin odotuksen hetki, jolloin Jumala valmistaa uuteen tehtävään. Meidän aikakäsityksemme on kuitenkin rajoittunut. Kun unohdamme helposti, että ”yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta niinkuin yksi päivä” (2. Piet. 3:8 ja Ps. 90:4; 33/38), saatamme kadottaa todellisen tarkoituksemme ja harhailla epäolennaisissa puuhasteluissa.
Toisaalta elämän tarkoitukselle on olennaista myös se, että kukaan ei voi ratkaista sitä toisen puolesta. Ihmisen on itse löydettävä ja valittava se, aivan kuten ihmisen on itse löydettävä ja valittava tie, totuus ja elämä.
Jokaisessa talossa pitäisi olla
joku joka kirjoittaa,
tai ainakin joku joka lukee.
Lainaus on Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito, jonka juuri aloitin. Allekirjoitan ajatuksen. Haluaisin asua sellaisessa talossa. Siellä voisi mielellään olla lisäkseni joku toinenkin, joka täyttää lainauksen ilmaiseman toiveen.
Aiemmin tänään päätin toisen, yli 500-sivuisen romaanin Sotaleski. Olen viime aikoina lukenut edellisvuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut kotoisalta. Tietokirjallisuutta olen kyllä lukenut kaiken aikaa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen, miksi en ole saanut pitkään aikaan luettua romaaneja. Miten paljon värikkäämpää elämä olisikaan ollut!
Kirjoja muuttolaatikossa
Viimeisten 15 vuoden aikana olen muuttanut neljä kertaa. Joka kerralla olen vienyt vähintään pari banaanilaatikollista kirjoja kierrätykseen. Nyt se vähän harmittaa. Ei haittaisi, vaikka kirjoja olisi ympärillä enemmänkin. Mutta muuttaessa ne ovat todellinen riesa. Kukaan ei halua kantaa laatikoita, joiden päällä lukee ”kirjoja”.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjaa on elämässään lukenut. Aika monta. Yliopistolla työskennellessäni ammattikirjallisuutta luki jatkuvasti. Mutta yllättäen olen varmaankin lukenut eniten kirjoja sinä vuonna, kun sairastuin masennukseen ja olin kymmenen kuukautta sairauslomalla. Merkkailin niitä silloin ylös, ja luku taisi olla reilu kirja per viikko. Se on erikoista, vaikka aikaa oli tietysti käytössä reilusti, kun en kyennyt töihin. Mutta vointini ei todellakaan ollut hyvä ja voimat olivat usein nollassa.
Rikhardinkadun kirjasto on talo, jossa luetaan. Se on aina ollut suosikkini Helsingissä. Vanha arkkitehtuuri viehättää, ja siellä voi vielä kuulla kirjaston hiljaisuuden.
Kirjat opettavat
Kirjat ovat usein myös kirjoittamisen tae. Ainakin, jos kirjoittaa fiktiota. Harvoilla pelkkä mielikuvitus riittää, tai sitten sen on oltava erityisen kirjava ja vauhdikas. Kirjat kun luovat mieleen maailmoja, joita ei muuten näe.
Ja kirjat opettavat. Voi, miten paljon ne opettavatkaan! Siksi olen välillä kauhuissani, kun kuulen, millaista kirjojen käyttö – tai pikemminkin käyttämättömyys – on tänä päivänä sekä peruskouluissa että esimerkiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Monisteet ja nettitekstit ovat kovin eri asia kuin kirjat. Eikä Wikipedia ole sama asia kuin entisaikojen tietosanakirjat, joita laadittiin vuosikausia asiantuntijatiimeillä. Wikipediaan voi kirjoittaa kuka vain ilman mitään krediittejä. Minäkin olen käynyt korjaamassa erään Wikipedia-artikkelin tekstiä, mutta sen osalta tiesin kyllä, mitä tein.
Luetaan, ei vain kuunnella
Vaikka digitaalisuus on kovasti muotia, en ole innostunut äänikirjoista. Maneereilla, äänillä tai puhetavoilla on taipumus ärsyttää. Sitä paitsi äänikirjat ovat temperamentilleni joko aivan liian hitaita tai ylipäänsä erirytmisiä. En halua ”lukea” kirjaa toisen lukijan tahdissa, vaan omassani: pysähtyä, kun siltä tuntuu, palata taaksepäin tarkistamaan jotakin tai hyvin harvoin harppoa vauhdilla vähän yli. Sitä paitsi äänikirjoja ei mielestäni ollenkaan lueta, niitä kuunnellaan, ja se on aivan eri asia. Radio tai podcastit ovat kuuntelemista varten.
Mutta kukin tyylillään. Parempi kuuntelukin kuin ei mitään. Sillä lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner sanoi vanhassa Suuren Suomalaisen kirjakerhon mainoksessa. Ne kirjakerhotkin muuten taitavat olla jo muinaisjäänteitä.