Tag Archive for: hiljaisuus

Kun hiljaisuus puhuu

Oma elämä on ollut pitkään hiljaiseloa, irtautumista monesta ja monista. Se on tapahtunut osin tarkoituksella, osin tahattomasti ja ollut sekä palkitsevaa että haastavaa. Vain jotkut läheisimmät tietävät, miksi näin on. En ole itsekään aina kovin selvillä, mutta etsin jatkuvasti vastauksia. Viime aikoina niitä on alkanut tulla. 

Tänään kuulin sanoja, jotka tulivat kohti. Ne puhuivat vahvasti asioista ja tuntemuksista, jotka sivuavat omaa elämää. Jaan ne omin sanoin tässä, jos ne ehkä puhuvat uutta ymmärrystä jollekin toisellekin, joka on pohtinut omaa paikkaansa sekä lähipiirissään että suuressa maailmankaikkeudessa.

Tyyni meri ja tuskin näkyvä horisontti kuvastaa vallitsevaa hiljaisuutta.

 

* * *

Pitkä hiljainen elämänvaihe ei ole asioiden välttelyä tai tottelemattomuutta Jumalalle, vaan pikemminkin surua ja raskautta. Olemme taipuvaisia kantamaan enemmän kuin kykenemme myöntämään. Kun yrittää liian kauan olla vahva ja mennä vain eteenpäin, ei ehdi kiinnittää huomiota syntyneisiin säröihin oman sinnikkyytensä alla. 

Vaikka ei antaisi itselleen lupaa tunteisiin, keho rekisteröi kuitenkin kaiken. Sydän muistaa ja viisas sielu ymmärtää, ettei hiljaisuus ole heikkoutta vaan osoitus siitä, että kaiken suorittamisen alla on jotakin, mikä tarvitsee parantumista. Ei lisää aktiivisuutta vaan läsnäoloa. Jumala ei odota, että teemme Hänelle enemmän, vaan että olemme Hänen kannateltavinaan. 

Hän on nähnyt kaiken

Monesti kuvittelemme, että paraneminen on samaa kuin vahvuus. Että on palauduttava nopeasti. Että surua saa tuntea vain hetken. Mutta Jumala ei koskaan pyydä tukahduttamaan sitä, mikä on rikkonut meitä, teeskentelemään rauhaa tai kovettamaan itseään. Hän ei kehota ”pääsemään jo vähitellen yli” haavoista, joita on syntynyt. Sen sijaan Hän pyytää meitä tuomaan rikkoontuneet palaset Hänelle ja lähestymään Häntä, vaikka kykenisimme vain istumaan aloillamme rikki menneet palaset kädessä. 

Jeesus ymmärtää meidän taistelumme. Hän oli läsnä jo silloin, kun joku ensimmäisen kerran ohitti sinunkin kipusi. Tai kun sanoit jotain, mikä paljasti haavoittuvuutesi, ja vastineeksi kuului vain hiljaisuutta. Hän oli paikalla, kun ojensit kätesi eikä kukaan ojentanut kättään vastaan. Vaikka ne tilanteet eivät tuntuneetkaan erityisen merkittäviltä, ne saattoivat repiä pieniä haavoja.

Ajan mittaan haavat alkavat muovata sitä, miten näemme itsemme ja Jumalan. Herra haluaa käydä kanssamme ne hetket läpi – ei siksi, että joutuisimme elämään ne uudelleen tai joutuaksemme häpeään –, vaan parantaakseen kaiken sen, mikä jäi huomiotta. Hän haluaa kulkea mukanamme hetkiin, joissa äänemme vaimennettiin, ja koskettaa muistoja, jotka olemme sulkeneet mielestämme ajatellen, että ne pitää vain kestää ja unohtaa. Mutta meidän ei tarvitse esittää vahvaa. Sitä Jumala ei ole pyytänyt. 

Jumalan tahto on antaa enemmän

Moni on joutunut kokemaan, että oma syvällisyys on toisten mielissä liian syvää, tuska liian voimakasta, eletty tarina liian vaikea käsitellä. Niinpä emme enää pyydä, vaan vetäydymme hiljaisuuteen ja opettelemme kantamaan taakkamme yksin. Se ei ole uskon vähäisyyttä vaan oman sydämen suojelua toistuvilta hylkäyksiltä. Pettymystä, kun tarvitsemme turvapaikkaa emmekä saa sitä ihmisiltä. Mutta kun vetäytyminen alkaa määrittää meitä, Jumala haluaa rikkoa omaksumamme vääristyneen kuvan. Vähättelevät määritteet, joita käytämme itsestämme, eivät ole se kuva, joka Jumalalla on meistä. Olemme Jumalan lapsia, ja Hän määrittää meidän identiteettimme sellaiseksi kuin Hän itse on sen tarkoittanut.

Hiljaisuuteen vetäytyminen voi olla selviytymiskeino: tapa jatkaa eteenpäin, vaikka olisi halunnut vain sammua pois. Vaatii rohkeutta nousta ylös joka päivä ja ilmestyä paikalle tai kävellä huoneisiin, joissa kukaan ei osoita ymmärrystä ja tukea. Jumala tahtoo kuitenkin antaa meille enemmän kuin kyvyn selviytyä päivästä toiseen. Hän haluaa palauttaa kadonneen äänemme sekä rohkeuden tuntea aidosti, hengittää vapaasti, levätä ilman anteeksipyytelyä ja avautua ilman pelkoa. Jeesus tahtoo tulla sisimpämme lukituille alueille. Se ei kuitenkaan tapahdu kiireessä eikä pakolla. Paraneminen ei käynnisty väellä ja voimalla, vaan hiljaisessa luottamuksessa ja tietoisessa läsnäolossa sekä Jumalan kohtaamisessa, Hänen Hengessään (Sak. 4:6; 33/38). 

Henkiin herääminen

Kun henki herää eloon, alamme nähdä sen, mikä kuluttaa, ja tunnistaa sen, mikä turruttaa. Vähitellen opimme tekemään uudenlaisia, parempia valintoja. Ne ovat heräämisen merkkejä. Vaan entä jos emme enää koskaan ole, kuten ennen? 

Ei ole tarkoituskaan palata entiseen. Jumala luo uutta: aitoa, juurevaa ja elävää, joka perustuu enemmän rauhaan kuin suorittamiseen. Juuri rauhaa Jumala tahtoo meille antaa. Se hidastaa tahtia, kun tulee tuttu tarve kiirehtiä tai todistella jotakin. Se panee pysähtymään, kun keho jännittyy entiseen tapaan tai kun ajatukset alkavat kiertää vanhaa kehää. Emme ole enää sisäisessä sodankäynnissä, vaan uusi luomus. Läsnä itsemme ja Jumalan kanssa. 

On lupa sanoa valikoivasti ’kyllä’, puolustaa omia aikomuksiaan määrätietoisesti ja kohdella voimavarojaan hellävaroin. Ajatuksetkin tarvitsevat tilaa. Kaikkien mahdollisten ja mahdottomien vaihtoehtojen analysointi ei tuota lepoa, toisin kuin antautuminen Jumalan johdatettavaksi. On hyvä pysäyttää ajatusten kierre totuuden sanoilla pakottamatta positiivisuutta ja vaalimalla aitoutta. Emme ole yksin ajatuksinemme. Jeesus on kaikessa läsnä. Se on juurtumista totuuteen. 

Rauhaisa järvimaisema, jossa taivaan värit heijastuvat veden pintaan.

Turvallista tunteiden ilmaisua

Kun vietämme aikaa Herran kanssa, opimme vähitellen, mitä on olla turvassa. Ei tarvitse todistella mitään. Jumala ei ole ensi sijassa jakamassa tehtäviä hoidettavaksemme, vaan iloitsee läsnäolostamme. Hän opettaa ilmaisemaan tunteet rehellisesti mutta lempeästi, ennen kuin paine kasvaa niin suureksi, että se räjähtää. Kun jokin herättää levottomuutta, suru palaa tai ilo yllättää, on lupa ilmaista se – puhumalla, kirjoittamalla tai jakamalla se jonkun luotettavan kanssa. 

Tunteita ei pidä pakata sisään, vaan antaa niiden hengittää vapaasti. Tunteiden ilmaisussa voi olla yhtä aikaa totuudellinen ja huomaavainen. Ja jos tunteet kuohahtavat, niin kuin välillä käy, se ei ole epäonnistumista. Se on merkki, että on elossa. Tunteet eivät ole hengellistä tasapainottomuutta. Ne ovat kutsuja yhteyteen, ja Jumala on kanssamme kaikissa tunteissa. Itke, jos siltä tuntuu; naura vapautuneesti; lepää pyytelemättä anteeksi.

Suojele omaa tilaasi, ei eristäytyen vaan viisaasti. Itseään ei tarvitse selittää kaikille. Jotkut ovat valmiita ottamaan meidät uudistuneina vastaan, toiset odottavat yhä, että kutistamme itsemme, jotta muilla on hyvä olla. Mukautuminen hyväksynnän kaipuussa on turhaa. Joskus voi rehellisesti ja hyvillä mielin lähteä pois, jos tarve niin vaatii. Se ei ole itsekkyyttä, vaan oman eheytymisen hengellistä hoitamista. 

Sulkeutuvia ja avautuvia ovia

Sisäinen muutos ei välttämättä tapahdu suurten rummutusten saattelemana, vaan sen seurauksena, että emme ole luovuttaneet ja väistäneet hiljaisuutta ja hiljentämistä, jota se on edellyttää. Kun olemme jatkaneet, vaikka sanoja ei ole ollut edes rukouksiin. 

Hengen maailmoissa mikään ei silti jää huomaamatta. Ovet eivät sulkeudu rangaistukseksi vaan suojaksi. On paikkoja, joihin ei enää voi mennä, koska olisi kutistettava itsensä mahtuakseen sisään. Ihmiset, jotka joskus olivat turvallisia, eivät enää vastaa tuntemaamme totuutta. Vanhat tavat tuntuvat nyt vierailta. Se on eteenpäin menemistä. 

Vaikka tuntisi epävarmuutta, toinen puoli tietää, että nyt on aika. Ei voi enää pysyä aloillaan. Ei ole kyse vain siitä, mikä sulkeutuu, vaan myös siitä, mikä avautuu. Tulee uusia ihmissuhteita, jotka eivät perustu sille, mitä olimme, vaan sille, mitä meistä tulee. Omaa arvoaan ei tarvitse enää todistella olemalla loputtomasti saatavilla. Ei tarvitse enää esittää rooleja, jotka vaientavat omat tarpeet. Jumala tahtoo uudistaa ihmissuhteemmekin niin, että voimme hengittää yhdessä muiden kanssa sen sijaan että hukkuisimme heidän joukkoonsa.

,

Hiljaiseloa ja odotusta

Sunnuntai 9.2.2025

Elämään tulee säännöllisesti aikoja, kun hiljenen. En saa sanotuksi mitään, koska kaikki tuntuu tyhjänpäiväiseltä kerrottavaksi. Silti ajateltava ja pohdittavaa on paljon.

Odotuksen ajat ovat kiinteä osa hengellistä elämää, jos haluaa etsiä Jumalan tahtoa omassa elämässään ja seurata Hänen johdatustaan. Minä tahdon. Se ei ole aina helppoa, mutta se on palkitsevaa. Se vaatii hurjasti kärsivällisyyttä ja malttia, jota minulla ei luontaisesti ole. Mutta olen saanut kokea niin vahvasti Jumalan johdatuksen elämässäni, etten enää voisi toimia toisin, vaikka liha kuinka vastustaisi ja pelkäisi tai ihmiset ympärillä ihmettelisivät.

Irti hiljaisuuteen

Olen taas kerran irtautunut kaikesta maallisesta tekemisestä hiljaisuuteen, lukemaan, kuuntelemaan ja rukoilemaan. Ja odottamaan, että tietäisin, mihin suuntaan lähteä.

Olen kuunnellut paljon C.S. Lewisin kirjoihin pohjautuvia puheita, joissa käsitellään juuri Jumalan luonnetta, johdatusta sekä Hänen aikansa ja valmistamansa tehtävän odottamista. Se ei ole omissa käsissä, vaan Hänen käsissään ja tulee aina ajallaan – ei useinkaan niin nopeasti kuin toivoisi, mutta ei myöskään koskaan liian myöhään. Nämä opetuspuheet ovat puhutelleet, koskettaneet ja ennen kaikkea rohkaisseet luottamaan.

Toisin kuin jotkut saattavat ajatella, odottaminen ei ole passiivista. Se on aktiivinen valinta. Se on antautumista kasvuun, riisuttavaksi, karsittavaksi ja ohjattavaksi. Se on valmistamista ja valmistautumista tulevaa varten.

Tällainen toisten silmissä usein passiiviselta näyttävä odottaminen vaatii lujuutta, sillä se on yksinäistä vaellusta. Harva ymmärtää sitä, ja omille valinnoille voi olla vaikea saada tukea. Ehkä se onkin juuri siksi aikaa, jolloin hakeutuu erityisen lähelle Herraa. Hän ymmärtää, ja Hän tukee.

Elokuvatkin herkistää

Sellaisina aikoina on herkkä kuulemaan, näkemään ja tuntemaan. Itku tulee pienestäkin ilosta tai mieliharmista, kauniista sanoista, musiikista, elokuvien tarinoista. Olen ollut viikonlopun vähän huonossa kunnossa ja lähinnä makoillut katsellen elokuvia. Kyynelehdin juuri elokuvan The Holdovers loppukohtauksia. Elokuvassa kärttyisä sisäoppilaitoksen historian opettaja, kapinallinen nuori sekä sotilaspoikansa menettänyt keittiöemäntä jäävät yksin kampukselle joululoman ajaksi muiden lähtiessä perheittensä luo. Kun lopussa kaikki henkilöhahmojen haavat aukeavat selitykseksi rikkinäisyydelle ja ristiriitaiselle käytökselle, kurkkua kuristaa. Kukaan ei äksyile tai kapinoi syyttä. Elokuvassa oikeudenmukaisuus ei voita, mutta hyvyys nousee oman edun ja kipujen ohi. Hyvyys koskettaa, sillä se on heijastusta taivaallisesta. Hyvyys ja rakkaus on Jumalan luonne.

Kohtaus elokuvasta The Holdovers.

Hyvät ja koskettavat elokuvat ovat tänä päivänä harvassa. The Holdovers kosketti syvästi. Nauratti myös.

Jostain syystä olen viikonloppuna katsonut juuri elokuvia, jossa oman edun tavoittelijat ja fariseukset käyttävät valtaansa niihin, joille totuus on tärkeämpi kuin oma maine tai asema. Se vetoaa ja puhuttelee, sillä heikolta näyttävät osoittautuvat aina lopulta henkisesti vahvemmiksi.

Voi vääristelyä!

Tänään on kuohuttanut myös se totuuden vääristely, jota on ollut pakko seurata jo yli vuoden Israelin ja Gazan tapahtumissa. Kunpa olisikin vaikutusvaltaa, jotta saisi ääntään kuuluviin tässä maailmassa, joka on unohtanut historian tapahtumat tai vääristelee niitä! En edes ymmärrä, kenen eduksi. Juuri nyt näyttää siltä, että pelkän pahuuden ja valheen tähden. 

En voi muuta kuin kehottaa ihmisiä tutustumaan historiaan ja seuraamaan vaikka Instagramissa sellaisia tilejä kuin @natebuzz (paikan päällä Israelissa, autenttisia videoita ja kuvia, rohkaisua kristityille ottaa kantaa), @honestreporting (paljastaa median uutisoinnin vääristymiä ja Hamasin propagandaa sekä Hamasin listoilla olevia muka puolueettomia journalisteja) ja @douglasmurray (pitkäaikainen brittijournalisti, joka tuntee hyvin Israelin ja Palestiinan tilannetta ja historiaa; jakaa myös muuta sisältöä).

Nathaniel Buzolicin kuva Israelista sivustolta @natebuzz.

Suosittelen seuraamaan Instagramissa sivustoa @natebuzz Tarvitsemme autenttista ja totuudellista tietoa Israelin tilanteesta ja Hamasin terrorismista.

Mikä parasta, jokainen meistä voi rukoilla. Se on liian usein käyttämätön voimavara, kun muuta reittiä ei tunnu olevan. Ja Hänen tahtonsa on varmasti, että rukoilemme Hänen omaisuuskansansa puolesta.

Ja tämä on se uskallus,
joka meillä on häneen,
että jos me jotakin anomme hänen tahtonsa mukaan,
niin hän kuulee meitä.
– 1. Joh. 5:14; 33/38

Podcast-päivänä odotan hetken hiljaisuutta

Keskiviikosta on muodostunut podcast-päivä. Silloin valmistelen tai viimeistelen viikoittaisen podcast-jaksoni. Siksi olen keskiviikkoisin yleensä huonosti tavoitettavissa. Puhelin on melkein koko päivän äänettömällä. 

Olen tehnyt viestintää eri muodoissaan pitkään ja tunnen suunnitelmallisuuden, ennalta varautumisen ja monikanavaisuuden periaatteet. Mutta noudatan niitä omassa elämässäni ja viestinnässäni huonosti. 

Suutarin lapsella ei ole kenkiä

Yksinkertaisuus on elämässäni tärkeä arvo. Olen tarkoituksella rajannut tai vähentänyt eri kanavien käyttöä, ja saan aina silloin tällöin kummasteluja mm. siitä, kun en enää käytä Whatsappia. Miksi käyttäisin, kun tekstiviestit ovat puhelimessa automaattisena toimintona? En ole vielä tähän päivään mennessä saanut keneltäkään tyydyttävää vastausta siihen, mitä lisäarvoa Whatsapp tekstareihin nähden toisi.

Podcast-päivänä Tuija nauhoittaa uutta jaksoa tietokoneen ääressä kuulokkeet korvilla.

Podcast-päivänä odotan hetken hiljaisuutta, jotta saisin lyhyen jakso nauhoitettua. Se ei ole kantakaupungin pienessä asunnossa aina helppoa.

Mitä tulee podcastiini, niin se, että jätän podcastin teon julkaisua edeltävän päivän varaan, on kyllä muodostunut ajan mittaan suunnitelluksi, mutta se ei ole välttämättä kovin viisasta. Eikä varsinkaan ennalta varautumista. Tilaa virheille ja poikkeustilanteille jää niukasti.

Jos flunssa vie ääneen edellisenä yönä, kovin paljon ei ole tehtävissä. Tai kun naapurissa porataan pitkin päivää, nauhoitukset voi unohtaa. 

Ääniä riittää

Talossa, jossa asun, olen jo tottunut siihen, että mistä tahansa voi tulla häiritsevää ääntä. Ellei jokin jyrise alhaalla kadulla, niin koira haukkuu jossain naapurissa tai kaupan eteen jätettynä kadulla. Ja koirallisia naapureita on nyt omasta asunnosta katsottuna kolmella suunnalla. 

Jos muuten onkin rauhallista, niin sade yllättää. Minun asunnossani se tarkoittaa, että joko sade naputtaa suoraan ikkunoihin tai tipahtelee ikkunapellille, mutta joka tapauksessa niin kovaäänisesti, että se tulee nauhoitukseen läpi.

Tänään oli sitten juuri sellainen ”onneton” päivä. Vastapäisen talon remonttityömaalla pärisytettiin kompressoria kadulla iltapäiväkolmeen asti. Yritin puuhastella muita juttuja, kun nauhuria oli turha laittaa poimimaan sitä paineisen kuuloista huminaa. Se on muuten piinaavaa, kun sitä kuuntelee tuntikausia. En ihmettele, jos työmaalla käytetään kuulosuojaimia. 

Aavistelin, että työt kenties loppuvat kolmelta, kun rakennusmiehillä on tapana aloittaa hommansa kukonlaulun aikaan. Niin kävikin.

Utopiassa on täysi hiljaisuus

Mutta sitten ikkunan alle parkkeerasi kuorma-auto, joka toi tuttuun tapaan tavaraa katutason ravintolaan. Ja kas! Kylmäkuljetuksista kun on kyse, kuormurissakin on ymmärtääkseni jonkinmoinen kompressori, joka pärähti käyntiin.

Onneksi podcastini ovat lyhyitä, yleensä vain alle kymmenen minuuttia per jakso. Sain puhuttua asiani, ennen kuin roska-auto pysähtyi talon edustalle. Niitäkin muuten liikkuu omansa joka lajille. Aamuvarhaisella ensin sekajäte, sitten jossain välissä lasit, metallit, pahvit ja muovit.

En valita; hienoa, että jätehuolto toimii. Mutta välillä mietin jossain utopistisissa haavekuvissani, jossa elämä on vaaleanpunaista pumpulia ja autuutta, voisiko kaikki kylmäkuljetukset ja eri jätelajien keräykset tehdä vaikka yhden tunnin sisällä, niin loppupäiväksi hiljenisi. En usko.

Lähden käymään kirjastossa palauttamassa kirjoja. Siellä on vielä suht’ hiljaista. Ehkä jään hetkeksi kuuntelemaan sitä.

Hiljainen viikko –mahdollisuus hiljentyä ja hiljentää

Meneillään on hiljainen viikko. Se on viikko, jolloin me kristittyinä laskeudumme pääsiäiseen ja hiljennymme muistamaan ensin Jeesuksen uhria meidän vuoksi ja sitten iloitsemaan siitä, että Hän voitti kuoleman ja on ylösnoussut, jotta me saisimme elää. 

Maallistuneessa yhteiskunnassa ei voi kuitenkaan aina olla varma, puhuuko hiljaisesta viikosta tai ymmärtääkö sitä enää juuri kukaan muu kuin vakaumukselliset kristityt tai vanhempien sukupolvien edustajat. Kristilliset perinteet ja Kristuksen elämän vaiheet ovat tuttuja yhä harvemmille Suomessa.

Hiljaisuus on harvinaista herkkua

Toisekseen hiljaisuudesta ja hiljentymisestä on tullut harvinainen luonnonvara ja sellaista herkkua, jota monikaan ei ymmärrä nauttia, vaikka se voi ravita ihmistä uskomattomalla tavalla. Yhteiskunnassa yleisellä tasolla saatetaan ihmetellä ihmisten rauhattomuutta ja kiireistä elämäntapaa, mutta toisaalta on itse jopa tietoisesti luotu ympäristö, jota ihmisen pitää paeta päästäkseen olemaan hiljaisuudessa. 

Kaikki teollistuminen, tekniikan kehitys ja modernit välineet on tuoneet keinotekoisia ääniä ympäristöön, joka pari sataa vuotta sitten jopa kaupungeissa muodostui pääosin luonnonmukaisista tai luonnon äänistä. 

Hiljaisuus edellyttää vetäytymistä

Hiljaiset tilat ovat harvassa. Kaupat ja kauppakeskukset, ryhmäliikuntatilat ja monet muut ihmisten palveluun keskittyneet paikat ovat ääniä täynnä: musiikkia, kuulutuksia ja vähintäänkin laitteiden huminaa, ellei jyrinää. Edes perinteiset kirjastot eivät enää ole kovin hiljaisia, niin että niissä kuuluisi vain askeleita ja kirjan sivujen kääntelystä kantautuvaa rapinaa. Sinnekin on viety toimintoja, joita ei voi suorittaa äänettömästi hiljaisuudessa tai hiljentyen. 

Ulkoista hiljaisuutta kaipaavan on vetäydyttävä pois ihmisistä ja tapahtumista. On suljettava laitteet, ovet ja ikkunat, eikä sekään aina ainakaan kaupungissa riitä. Jopa luontoon paetessa on mentävä riittävän kauas. Ei auta istua rantakivellä, jos viereisellä tontilla puhutaan kovaäänisesti puhelimeen tai päristetään moottorisahaa.

Jeesuksen rauha säilyy myös äänten keskellä

Mutta ulkoinen hiljaisuus on eri asia kuin sisäinen hiljaisuus ja rauha. Se on mahdollista – ja sen syvin olemus on sitä, että se toteutuu myös kaikkien ympäröivien äänten ja jopa kaaoksen keskellä. Ei tietenkään haittaa, että hiljentyy, rauhoittaa tarkoituksellisesti tahtia, vähentää ärsykkeitä ja ennen kaikkea etsiytyy Pyhyyden läsnäoloon, jotta sisimmässä olisi rauha. Siihen hiljainen viikkokin tarjoaa hyvän tilaisuuden. 

Hiljaisuuteen liitetään paitsi äänettömyys, myös rauha, levollisuus ja tyyneys. Siten ulkoisessa hiljaisuudessa on paljon sitä, mitä Jeesus tuli tuomaan meille: Hänen rauhansa, joka ei anna niin kuin maailma antaa (Joh. 14:27).

Äänillä peitetään usein sisäistä levottomuutta

Hiljaisuus ei tee oloa rauhattomaksi, jos sisin on levossa. Silloin hiljaisuus on pikemminkin luontainen ympäristö. Mutta jos mieli harhailee ja olo on levoton, ihminen saattaa kaivata ääniä ja jopa meteliä, jotta huomio kiinnittyisi johonkin muuhun kuin omaan sisäiseen rauhattomuuteen ja pahaan oloon, tai ainakin hukuttaisi sen alleen. 

Jos mielessä pyörii monenlaista, ja varsinkin jos ajatukset ovat sävyltään tummia, hiljaisuudessa ne kuuluvat entistä vahvempina. Monesti on helpompi peittää sellaiset mietteet vaikka television turhanpäiväiseen mölinään kuin ottaa ne käsittelyyn tai ymmärtää, että ne eivät kenties sillä hetkellä kuitenkaan murehtimalla ratkea.

Mutta onko meillä varaa hiljentyä edes yhdeksi viikoksi vuodessa? Vai valmistelemmeko me pääsiäistä ja siihen hiljentymistä sellaisella tohinalla, että todellinen hiljentyminen jää lopulta vähiin?

Pääsiäisen sanoma kiinnostaa enää harvoja

Muutama vuosi sitten Kirkon tutkimuskeskus julkaisi  tutkimuksen, jonka mukaan suomalaisten pääsiäisen vietto on lähinnä syömistä ja yhdessäoloa. Se on mahdollisuus viettää pitkää viikonloppua ja lähteä vaikka vielä ennen kevättä Lappiin laskettelemaan tai hiihtämään. Mutta aika harvassa alkavat olla ne, jotka oikeasti laskeutuvat pääsiäiseen ja hiljentyvät edes hiljaisella viikolla muistamaan sitä, mitä Jumala on antanut meidän edestämme. 

Valitettava totuus nimittäin on, että Suomessa pääsiäisen kristillinen sanoma on enää vähemmistön ajatuksissa. Kyseisen tutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista pitää pääsiäisen sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta edes jokseenkin tärkeänä. 15–29-vuotiaista naisista vain joka viides. 

Piina tulee päätökseen

Jeesus valmistautui pääsiäiseen puhumalla loppuun saakka ihmisille niin kuin Jumala oli Hänelle puhunut. Hän eli kuuliaisena Isälle loppuun asti ja sai kulkea aina valmistetuissa askelissa. 

Kun Jeesus vetäytyi vuorille, hän ei mennyt sinne laskettelulomalle, vaan hiljaisuuteen rukoilemaan. Tai kun Hän söi opetuslastensa kanssa pääsiäisateriaa, tärkeintä eivät olleet kristallilasein viimeistelty kattaus tai se, että pöydässä on sun seitsemää sorttia. Oleellista oli yhteys opetuslasten kanssa, yksinkertainen leipä ja viini, jotka nautittiin viimeistä kertaa Jeesuksen ollessa vielä maan päällä. Ne ovat tarjolla meillekin yhteysaterialla ja muistona Jeesuksesta. 

Jeesukselle hiljainen viikko oli myös piinaviikko. Voisiko edes se hiljentää meidät ymmärtämään Jeesuksen uhrin mittakaavaa ja määrää? Jeesuksen kärsimyksen ja piinan päättyminen pääsiäisaamun ylösnousemukseen saa myös lohduttaa meitä, jotka tässä ajassa olemme piinan keskellä, että kerran vielä se piina päättyy ja me saamme nousta ylös Jeesuksen luo ikuiseen juhlaan. 

Hyvää hiljaista viikkoa jokaiselle!

—

Tämä teksti on Radio Patmoksen Tänään torstaina -ohjelman puheblogi, joka on esitetty 21.3.2024 klo 8.50. Ohjelmia voi kuunnella jälkikäteen sivustolta patmos.fi, kun luot sinne ilmaisen käyttäjätunnuksen.

Hiljaisuus on äänistä parhain

Hiljaisuus on äänistä parhain. Tarvitsen sitä yhä enemmän.

Iltapäivän sinisessä hetkessä kirjaa lukiessa kuuluu vain hiljaisuus.

Hiljaisuus ei tee oloa rauhattomaksi, niin kuin joskus vuosia sitten. Uskon, että kun sisin on levossa, hiljaisuus on luontainen ympäristö. Mutta kun mieli harhailee ja olo on levoton, ihminen kaipaa ääniä ja jopa meteliä, jotta huomio kiinnittyy muuhun kuin omaan sisäiseen rauhattomuuteen tai ainakin hukuttaa sen alleen. 

Vuosia sitten masennusta sairastaessani terapeutti antoi kotitehtäväksi istua aloillaan hiljaisuudessa katse kiinnittyneenä tiettyyn pisteeseen ja hengittämään siinä rauhalliseen tahtiin syvään sisään ja ulos kahdeksan kertaa. En kyennyt siihen. Olo kävi puolivälin jälkeen niin epämukavaksi, että hengitystä oli pakko nopeuttaa ja lähteä liikenteeseen. Vaikka masennus usein lamaannuttaa, siihen liittyy myös ahdistusta ja ajatusten tuskaista rauhattomuutta.

Äänet peittävät ajatukset

Jos mielessä pyörii monenlaista, ja varsinkin jos ajatukset ovat sävyltään harmaita tai mustia, hiljaisuudessa ne kuuluvat entistä vahvempina. Monesti on helpompi peittää niiden kutsu vaikka television turhanpäiväiseen mölinään kuin ottaa ne käsittelyyn tai ymmärtää, että ne eivät kenties sillä hetkellä kuitenkaan murehtimalla ratkea.

Meidän yhteiskuntamme nojaa yhä enemmän ääniin. Kaikki teollistuminen, tekniikan kehitys ja modernit välineet ovat tuoneet keinotekoisia ääniä ympäristöön, joka pari sataa vuotta sitten jopa kaupungeissa muodostui pääosin luonnonmukaisista tai luonnon äänistä. 

Paikkoja, joissa hiljaisuus olisi olettamuksena, ei paljoa ole. Ehkä perinteiset kirjastojen lukunurkat, joita ei ole valjastettu urheiluvälineiden vuokrauskeskuksiksi tai tietokoneiden näpyttelyyn, tyhjät kirkot tai sairaaloiden käytävät ja potilashuoneet. Sen sijaan kaupat, ryhmäliikuntatilat ja monet muut ihmisten palveluun keskittyneet paikat ovat ääniä täynnä: musiikkia, kuulutuksia ja vähintäänkin laitteiden huminaa, ellei jyrinää. 

Hiljaisuutta on etsittävä

Hiljaisuutta kaipaavan on vetäydyttävä pois ihmisistä ja tapahtumista. On suljettava laitteet, ovet ja ikkunat, eikä sekään aina ainakaan kaupungissa riitä. Luontoon paetessaankin on mentävä riittävän kauas. Ei auta, jos istuu rantakivellä, kun viereisellä tontilla joku kailottaa puhelimeensa tai päristää naapurissa moottorisahaa.

Ihmisen kehittämät äänet ovat jotenkin niin ärsykkeisiä ja pakottavia verrattuina luonnon omiin ääniin. Toki ihminen on säveltänyt vaikkapa kaunista ja rauhoittavaa musiikkia, mutta sekin mieltymys vaihtelee kuulijan mukaan. Minun on vaikea ymmärtää, miten joku voi rauhoittua kuuntelemalla heviä tai raskasta rockia, kun itse on joskus pakko sammuttaa sekin musiikki, josta itse eniten nauttii. Hiljaisuus voittaa välillä senkin.

Voi paistaa banaanilettuja, kun makuhermoja kutkuttaa.

Tänään olen nauttinut lepopäivästä kiitollisena siitä, että ympäröivä talo monine asuntoineen on häkkihissin kumeita paukahduksia lukuun ottamatta ollut hiljainen. Mikään ei häiritse lukemisen nautintoa ja siinä syntyviä mielikuvia ihmisistä ja tarinan etenemisestä. Ajatus ei harhaile eikä paina. Makuhermojen herätessä voi paistaa banaanilettuja ja syödä ne marjojen ja kuuman kahvin kera. Ja iltapäivän sinisessä hetkessä kuuluu vain hiljaisuus.