Haluan vain kotiin kirjan ääreen

Parina viime yönä sade on herätellyt keskellä yötä. Kun etelästä tuulee ja kovaa, sade hakkaa kunnolla etelän suuntaiseen makuuhuoneen ikkunaan. Nämä ovat taas näitä syystuulien aikoja, joista kyllä tykkään. Etelätuuli on mukavan lämmin, mutta huono puoli on se, että rannassa, jossa käyn uimassa, etelän suunnasta mereltä tulevat aallot haittaavat uimista. Uin mieluummin tyynessä kuin pyristelen aallokossa.

Ulkona ihmiset ahdistavat

Siksi olenkin viime päivinä uinut vähän valikoidusti. Muutenkin päivittäisen meriuinnin into on aavistuksen hiipunut. Nautin siitä kyllä joka kerta, mutta lähteminen on käynyt vaikeaksi. Ihmiset ahdistavat. Se ei kuulosta hyvältä, mutta on totta. 

Alueen koiranomistajat ovat pahimpia. Aina valittamassa, että pyöräilen heidän mielestään väärässä paikassa, vaikka pyöräilen juuri pyöräilijöille tarkoitetuilla teillä. Sitten samaiset koiranulkoiluttajat teettävät koiriensa tarpeet uimarannalle tai tuovat lemmikkinsä haukkumaan laiturille tai pyörimään muiden uimareiden jaloissa sillä välin kun käyvät itse meressä. Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta se on jatkuva harmitus eikä tunnu muuttuvan. Yritän olla katsomatta ja välittämättä, mutta joku onnistuu aina painamaan väärää nappia ja haluan vain palata suorinta tietä kotiin.

Unelmien mielikuva

Mielikuvissani siintää rauhallinen uimaranta, jossa kukaan ei hauku, kailota puhelimeen, näppäile sitä tai soita musiikkia. Lokitkaan eivät kilju. On vain hiljaisuus, laineiden äänet ja raikas vesi. Kenties joku tuttu ihminen, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa tai olla vain hiljaa ilman että se häiritsee kumpaakaan. Jos sellainen ranta olisi tarjolla, voisin vaikka ottaa mukaan kirjan ja syventyä hetkeksi siihen uinnin jälkeen. Nykytilanteessa kotisohva vetää pidemmän korren.

Klassikot kiehtovat

Aloin taas lukea uutta klassikkokirjaa, Tolstoin Anna Kareninaa. Luen harvoin kirjoja kahteen tai useampaan kertaan, mutta tämä on poikkeus. Luin kirjan hetken Italiassa asustellessani 30 vuotta sitten ja vieläpä saksan kielellä. Kirja oli saksalaisen kämppikseni lainaama. Nyt pääsen lukemaan suomeksi, ja huomaan, että paljon kirjan sisällöstä on unohtunut. Mutta se on edelleen yksi lempikirjoistani. Mietin vain, miksi klassikoiden täytyy aina olla niin tuhottoman pitkiä. Tämäkin on yli 900-sivuinen. 

Jostain syystä haluaisin kahlata läpi vanhoja klassikkokirjoja. Johtunee siitä, että nykykirjallisuus on usein kovin heppoista. Tarvitsen jotain vahvempaa. Mielessä on jo muutama seuraava. 

Dostojevski vai Tolstoi?

Haluaisin vihdoin lukea Dostojevskin Karamazovin veljekset, joskin se on sivumäärältään vielä pidempi kuin Anna Karenina: lähes tuhat sivua. Tosin en ymmärtänyt ollenkaan Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen saamia kehuja, sillä pidin kirjaa lähinnä pitkäpiimäisenä omantunnon kolkutuksen veivaamisena. Siksi olisi ehkä parempi pysyä Tolstoissa. Sota ja rauha on vielä lukematta, mutta siinä niitä sivuja vasta onkin, yli tuhat.

Kai se pituus on osaltaan aidon klassikon mitta.