Päivä on ollut harmaa monella tapaa. Oman elämän apeus kuitenkin väistyi nopeasti, kun töiden lomassa kuulin pääkaupunkiseudulla tapahtuneesta kouluampumisesta. Tilalle tuli suru – monella tapaa.

Ampumistapaus vaati yhden nuoren koko elämän ja vammautti vakavasti kahta nuorta elämää. Se toi pelon ja järkytyksen lukuisten lasten ja heidän läheistensä elämään. 

Lisäksi se muutti yhden nuoren elämän kulun tavalla, jonka suuntaa ei kukaan vielä tiedä. Se voi olla tuhon suunta, tuskan tai välinpitämättömyyden täyttämän selviytymisen suunta, tai se voi olla katumuksen, anteeksiannon ja uudestisyntymisen suunta. 

Lyhyen hetken seuraukset voivat olla pysäyttäviä, ja joillekin peruuttamattomia.

Monia ja monenlaisia uhreja

Menehtyneen lapsen läheisten surua kykenee sitä kokemattomana vanhempana vain aavistelemaan, samoin kuin loukkaantuneiden ja heidän läheistensä hätää. Jokainen tietää kuitenkin, että suru on tänään ja vielä pitkään musertava.

Silti en voi olla ajattelematta myös nuorta epäiltyä ja sitä, miten hän viettää tulevan yönsä erossa perheestään taakkanaan hirvittävä teko, jota ei saa perutuksi, vaikka haluaisikin. Tai hänen vanhempiaan. Hekin ovat kokeneet suuren menetyksen ja järkytyksen.

En väheksy uhrien surua enkä pyri mitätöimään pahoja tekoja, mutta on myös traagista, miten tekijän läheiset joutuvat kärsimään – eivät vain siitä, miten teko muuttaa heidän suhdettaan omaan lapseen, vaan myös teon seuraamuksista: ympäristön paheksunnasta, häpeästä, voimattomuudesta, lukuisista kysymyksistä, joihin ei usein löydy minkäänlaisia vastauksia.

Kukaan ei kuitenkaan voi vastata toisen teoista, ei edes oman lapsensa. Me ei voida kantaa toinen toistemme syntejä sen enempää kuin tuskaa tai syyllisyyttäkään. Siksi on myös väärin vaatia ketään tilille toisen teoista.

Pääsiäinen muistuttaa anteeksiannosta

Jo heti tänään julkisuuteen on annettu lausumia, joihin ei voi yhtyä, vaikka ymmärtäisikin, missä tarkoituksessa ne on annettu. Suomeen on sadellut surunvalitteluja eri puolilta maailmaa. Yhdessä niistä todettiin, että kyseessä on ”anteeksiantamaton teko”. 

Olemme juuri viettäneet pääsiäistä. Se todistaa, että kaikki hirveimmätkin teot ovat anteeksiannettavissa. Anteeksianto on ihmiselle vaikeaa ja usein pitkä prosessi. Se on harvoin mahdollista, ellei Jumala saa vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Mutta se silti aina on mahdollista, ja sen tulisi olla lähtökohtamme, vaikka sitä ei järjellä voisikaan ymmärtää tai hyväksyä.

Satamassa vastaan tullut risti auringonpaisteessa.

Risti muistuttaa anteeksiannosta ja kirkkauden toivosta tässäkin hetkessä.

Ihminen ei ole hyvä

Toinen huolestuttava lausuma oli valtionhallinnosta tullut lupaus: ”Vakuutan, että tämä käydään hyvin huolella läpi, että tämä ei enää toistu.” (Ilta-Sanomat). Me voimme ihmisinä tehdä kaiken mahdollisen, mutta me emme voi estää edes tällaisia tragedioita täysin tapahtumasta tai enää toistumasta. Elämä ei yksinkertaisesti mene niin. Kukaan ei voi olla jatkuvasti veljensä vartija. 

Vaikka useimmat ihmiset toisin ajattelevat, ihminen ei ole perimmältään hyvä. Ihminen on syntinen, kiero, omaa etuaan tavoitteleva, ylpeä ja paljon muuta, mikä ei tuota hyvää. Vain Jumala voi antaa meille lihasydämen kivisydämen tilalle, niin että meissä kasvavat sellaiset ominaisuudet kuin ”rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys [ja] itsensähillitseminen” (Gal. 5:22). Ilman Jumalaa olemme omien tunteidemme, viettiemme ja halujemme vietävissä, niin hyvässä kuin pahassa.

Lapsia on suojeltava, ei altistettava

Kolmas asia, mitä minun on vaikea ymmärtää, on tämän päivän kriisityö. Lehtitietojen mukaan tapahtumaa käydään huomenna läpi kaikissa Vantaan kouluissa ja päiväkodeissa. Miksi? Miksi asiasta pitää puhua lapsille ja jopa alle kouluikäisille lapsille, jotka eivät ole olleet näkemässä tapahtumia tai joita asia ei millään tavalla koske? 

Ymmärrän kriisiavun niille, jotka ovat olleet jollain tapaa asianosaisia, mutta miksi tragedia tuodaan niidenkin lasten elämään, jotka ovat siltä säästyneet? Ajattelen, että vanhempien ja aikuisten tulisi pikemminkin suojella lapsia tiedolta ja pyrkiä käsittelemään oma järkytyksensä niin, ettei lasta altisteta turhaan asioille, jotka aiheuttavat pelkoa. Meillä pelkoa ja kauhukuvia lietsotaan tänä päivänä muutenkin liikaa.

Kun eräs nykypäivän toimittaja esitteli somessa kotinsa, kuvat saivat somekansan puhkeamaan kiitoksiin ja ylistykseen. 

Seuraajia ei säväyttänyt se, että koti olisi ollut kauniisti sisustettu tai vaikkapa hyvin persoonallinen, vaan koska kämppä oli kuin hävityksen kauhistus. Tänä päivänä aikuinen, hyvin toimeen tuleva ihminen, joka ei vaivaudu siivoamaan tai siivouttamaan kotiaan ja laittamaan tavaroita paikoilleen on ihailun kohde, rohkea ja rehellinen.

Tavaran paikka on siinä, mihin se putoaa

Koti näytti siltä, että siellä ei ollut sen paremmin vaatekaappeja kuin muitakaan säilytystiloja. Vaatteet perheessä oli mitä ilmeisimmin tapana jättää siihen, mihin ne itse kukin sattui riisumaan. Kenkiä lojui niin olo- kuin kylpyhuoneessakin – käytettyjen pyyhkeiden, huonekasvien ja säärisuojusten seassa. 

Olohuoneessa istuma- tai laskutilaa olisi vieraan ollut vaikea löytää, sillä kaikki tasot olivat tupaten täynnä tavaraa: niitä vaatteita, laatikoita, hammastahnaa, lehtiä, sankoja, muovikasseja ja mitä nyt kodista sattuu löytymään. Nukkumaan mennessä valmiiksi petaamaton sänky piti ensin raivata tavaroista – paitsi jos tykkää nukkua pahvilaatikoiden, korien ja erilaisen pikkuroinan keskellä.

Kolmen kodin kaaos

Muutama kuukausi sitten joku media (muistaakseni Yle) esitteli kolmen 30–40-vuotiaan perheenäidin koteja. Ne olivat siinä kunnossa, etten ihmettele koulujen ja päiväkotien syyhy-, täi- ja kihomatoepidemioita, vaikka niillä ei väitteiden mukaan olekaan mitään tekemistä puhtauden kanssa. Jostain niitä vain tupsahtelee – ilmeisesti sitten puhtaista kodeista.

Nuorten äitien mottona oli, ettei siivouksesta pidä ottaa stressiä; heillä kun on tähellisempääkin tekemistä, kuten vaikka oma ura. 

Vaatteet päällä nukkumaan

Rouvien tiskipöydät olivat sellaisessa likaisten astioiden lastissa, etten kyennyt päässäni laskemaan, kuinka monta perheateriaa on täytynyt mennä tiskaamatta, ennen kuin keittiö saadaan siihen kuntoon. Ja ellen väärin arvaa, astianpesukonekin olisi ollut käytettävissä. Kaappien ovet olivat auki ja vaatteita pitkin lattioita huoneesta riippumatta. 

Kammottavin esimerkki oli yhden perheenäidin tehokkuuskikka. Sen sijaan, että aamulla olisi käytetty aikaa pukeutumiseen, lapset pantiin nukkumaan seuraavan päivän vaatteissa. Näin he olivat nopsasti valmiita päiväkotiin, eikä perheessä tarvinnut tuhlailla rahaa yöasuihin tai aikaa niiden pesemiseen.

Nuhjuisuus on tulevaisuuden trendi

Vuoden takainen Kotilieden otsikko oli osuva. Lehti otsikoi silloin, että ”Kohta se loppuu, kotien jatkuva järjesteleminen – nuhjuisuudesta tulee seuraava trendi”. 

Todellisuudessa otsikko oli kuitenkin enemmän klikkiotsikko kuin kuvaus sisällöstä. Se nimittäin viittasi lähinnä siihen, että enää suomalaisten siivousta ei ohjaile kulkutautien pelko (ehkä pitäisi!), vaan ilmastonmuutoksen pelko. Maapallon lämpenemistä kauhulla odottavalle ihmiselle kun alkaa trendin mukaan kelvata myös vähän kuluneemmat maalipinnat ja vanhat käytetyt tavarat.

Ymmärrän toki, että ihmiset ja siisteyskäsitykset ovat erilaiset. On ruuhkavuosia ja pikkulapsiaikoja, kiireisiä työviikkoja, sairastumisia ja elämän haasteita. Mutta median esimerkeissä ei ollut kyse mistään sellaisesta. Vain pelkästä siivottomuudesta, joka nyt sitten on ainakin somekansan mielestä ”ihanaa”, ”voimaannuttavaa” ja ”vapauttavaa”.

Tätäkö Minna Canth ajoi?

Liekö tämä sitten sitä naisten oikeuksien ajamista ja tasa-arvoa, jonka puolesta viime viikolla juhlittu ja liputettu Minna Canthkin taisteli. Mietin vain, ovatkohan kaikki nykynaiset ymmärtäneet hänen oppinsa aivan oikein. 

Jälkipolville jääneet kuvat todistavat, että Minna Canthin koti saattoi olla runsas, mutta ei siellä lattialla lojunut viikkojen vaatekasoja eikä petaamista jätetty tekemättä pölypunkkiselitysten varjolla. 

Minna Canthin salonki eli olohuone 1800-luvulta.

”Minnan salonki” oli Minna Canthin olohuone, joka oli samalla hänen työhuoneensa sekä kirjallinen ja aatteellinen kohtauspaikka. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Minnakin oli toimittaja

Vertailun vuoksi: Minnakin oli toimittaja – ensimmäinen suomenkielinen itsenäisesti toimivat naispuolinen sellainen. Minna Canth oli myös leski, seitsemän lapsen yksinhuoltaja, kirjailija, yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ja mukavuudet olivat 1800-luvun tasoa.

Tässä tapauksessa vertailu kertoo paljon, jos uskaltaa olla oikeasti rehellinen.

Olisin voinut juoksennella Kauppatorin ja eduskuntatalon väliä nähdäkseni vilauksen väistyvästä ja uudesta presidenttiparista. Mutta jäin kotiin ja ehkä itselleni poikkeuksellisesti seurasin tiiviisti Suomen uuden presidentin virkaanastujaiset kotona netin ja television äärellä.

Olen kai joko tullut vanhaksi tai sitten olen vain yltiöisänmaallinen, mutta liikutuin pitkin matkaa, kun kunniakkaasti tehtävänsä hoitanut presidentti Niinistö jätti jäähyväisiä ja uusi tasavallan presidentti Stubb astui virkaan seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. 

Virkaanastujaiset alkamassa, kun presidentti Niinistö ja virkaan valittu presidentti Stubb nousevat eduskuntatalon portaita.

Tässä vielä tasavallan presidentti Niinistö nousee eduskuntatalon portaita tilaisuuteen, jossa tuleva tasavallan presidentti Stubb antaa vakuutuksensa.

Vanha presidentti väistyy, uusi tulee tilalle

Niinistöstä on jäänyt kuva harkitsevana, hillittynä mutta tarpeen tullen sanomassaan neulanterävänä valtiomiehenä, jonka valtakaudella olen ainakin itse elellyt suhteellisen luottavaisena. Vaihtuvista hallituksista ei ole aina valitettavasti voinut sanoa samaa. 

Stubb on selkeästi tuore tuulahdus suomalaiseen presidentti-instituutioon. Hän on sitä erityisesti persoonaltaan, joka on suomalaisille ehkä poikkeuksellisenkin kontaktia ottava ja viestinnällisesti lahjakas, hymyilevä ja vapautunut. Toivon kuitenkin, ettei hän ryhdy tuoreudessaan ravistelemaan instituutiota, kuten edellinen pääministeri omaansa, niin että muistoksi jää lähinnä valtionvelkaa, jauhopölyä ja asemaa murentavia kotivideoita.

Niinistö kosketti ja tuli kosketetuksi

Virkaanastujaispäivä oli monien puheiden päivä. Ensimmäistä kertaa kuuntelin ne kaikki. Luovutettiin, vastaanotettiin, hyvästeltiin ja tervehdittiin. Useimmat olivat varsin rutiininomaisia ja toistelivat samoja maailmanpoliittisia tilanteita ja rauhantahtoa, mutta pari nousi hienoudessaan esiin. 

Presidentti Sauli Niinistön puhe eduskunnassa oli syvällinen, juhlava ja tavallista ihmistä lähelle tuleva. Hän kuvasi hienosti sen, miten maailma voi muuttua, kehitys kehittyä, mutta ihminen on edelleen sisimmältään ja tunteiltaan sama. Ja meidän tehtävämme ihmisinä muuttumattomuudessamme on hallita sitä, mikä muuttuu ja kehittyy.

Ihmiskunta ei ole ihmiselle
uutta sisäistä asennetta luonut
eikä vanhasta luopunut.
– Presidentti Sauli Niinistö

Niinistö toi esiin myös sen, että kaikella on aikansa. Jälkiviisaus siitä, olisiko pitänyt mennä aiemmin Natoon tai tehdä jotain toisin, on turhaa, sillä mitään korvaamatonta ei kuitenkaan ole toistaiseksi menetetty, kuten hän totesi.

Presidentti Niinistö puhuu tulevalle presidentti Stubbille eduskunnan edessä.

Presidentti Sauli Niinistö 12 palvelusvuoden jälkeen: ”Kaikki on muuttunut, eikä mikään ole muuttunut.”

Halla-ahon puheen tarkkasilmäiset nostot 

Myös puhemies Jussi Halla-ahon puheet presidenteille tekivät vaikutuksen. Halla-aho toi kumpaankin puheeseen yleisen viranhoidon teemojen ohella jotain persoonallista itse ihmisestä.

Puhuessaan Niinistölle hän nosti esiin Stubbin lausuman siitä, että ”jokainen poliitikko on oman aikansa vanki”, mikä tarkoittaa, että ”tapahtumat muovaavat poliitikon, ei päinvastoin”. Myös Niinistö on ollut ”sellaisten tapahtumien vanki, joihin emme ole voineet vaikuttaa” mutta kuten Halla-aho totesi, presidentti ei ”ole alistunut vangin rooliin”. 

Halla-aho muisti myös, että Stubb on lukenut Niccolò Machiavelliä, ja veti siitä yhteyden vallankäyttöön ja Stubbin historian tajuun, joka ”liittää [hänet] osaksi tasavallan presidenttien pitkää traditiota”. 

Halla-ahon poimima sitaatti Machiavellilltä oli kuitenkin kiinnostava. En voi välttyä ajatukselta, että siinä oli pientä piikkiä tämän ajan vihreän siirtymän idealisteille ja yhteiskunnan ilmaisen rahantulon ymmärtäjille, joiden todellisuudentaju ihmetyttää monia.

Elämä on niin etäällä ihanteista,
että se, joka pyrkii todellisuuden
ohittaen pelkästään ihanteisiin,
päätyy pikemmin perikatoon
kuin päämääräänsä.
– Machiavelli

Tärkeät kolme pointtia

Presidentti Alexander Stubbin puhe oli asiapitoinen ja varmasti tilanteeseen sopiva, mutta jäi minulle vähän etäiseksi. Se sisälsi maailmantilannetta, konflikteja ja ilmastonmuutosta. Ehkä vuodet tuovat siihen uusiakin sävyjä, joissa hänen positiivinen persoonansa ja lähestymistapansa näkyy vahvemmin.

Mutta puhuessaan diplomaattikunnalle hän toi monikielisessä puheessaan hienosti esiin kolme c:tä: conflict, competition ja co-operation eli tyypilliseen tapaansa kolme pointtia: konfliktin, kilpailun ja yhteistyön. Tavoite on, että eri tahojen väliset konfliktit voisivat muuttua kilpailuiksi, ja kilpailut johtaisivat lopulta osapuolten yhteistyöhön. Se ei ole huono ohje. 

Kaartin kunniakomppania eduskuntatalon edessä.

Presidentti Stubbin virkaanastujaiset ja Kaartin kunniakomppania eduskuntatalon edessä.

Ihmisyys koskettaa aina

Mikä tässä päivässä sitten niin liikutti? Minua liikuttaa aina se, mistä presidentti Niinistökin puhui. Kun kaiken muutoksen tai kaiken protokollan ja virallisuuden keskellä näkyy ihmisyys ja tunteet: väistyvän presidentin luopumisen kaiho ja uuden presidentin alkujännitys ja pieni epäröinti askelmerkkien kohdalla sekä sitten vähittäinen vapautuminen ja rohkea astuminen uuteen. Lehdistötilaisuudessaan Stubb vahvisti itsekin, että päivä on ollut tunteellinen.

Ei sitä kuitenkaan
ole kaikkea oppinut.
– Presidentti Niinistö

Paljon uutta on edessä uudella presidentillä. Lohdullista hänelle on kuitenkin presidentti Niinistön sanat Valtiosalissa pienen kättelymokan jälkeen, että 12 vuodessakaan ”sitä ei kuitenkaan ole kaikkea oppinut”. 

Kukaan ei ole uuteen tehtävään astuessaan valmis, mutta jokainen päivä on mahdollisuus uuteen ja oppimiseen. Rukoillaan presidentti Stubbille viisautta ja kykyä kasvaa siinä tehtävässä, johon olemme hänet valinneet.

Kuinka usein kuuleekaan ihmisten sanovan, että on pakko tehdä jotakin, vaikka todellisuudessa on kyse heidän omista valinnoistaan. 

On pakko tehdä pitkää päivää, jotta saa tarpeeksi rahaa. On pakko nousta viideltä, jotta ehtii lenkille. On pakko päästä lomalla pois kotoa. 

Raha pakottaa

Kovin usein arjen pakot liittyvät taloudellisen hyödyn tai ammatillisen menestyksen saavuttamiseen tai johonkin itseä ja ulkoista minää korostavaan toimintaan. 

Usein arjen pakot ovat omien valintojen tulosta.

Usein arjen pakot ovat omien valintojen tulosta.

Kenties tarpeeksi rahaa tarkoittaa, että voi elää leveämmin, vaikka vähemmälläkin pärjäisi. Kenties pitää herätä yltiöaikaisin, koska on täyttänyt kalenterinsa niin, ettei muuten ehdi. Tai kotoa on päästävä pois, koska on järjestänyt elämänsä niin, ettei kotona ole hyvä olla.

Ongelma ei niinkään ole se, pitääkö tai onko ihmisillä oikeus valita, mihin elämässään satsaa, vaan retoriikka, jolla siitä puhutaan. Se, mikä on oman valinnan tulosta, ei nimittäin välttämättä ole pakko.

Oma valinta ei ole pakko

Pakkojakin on. Hengittämättä, syömättä ja juomatta ei pärjää, eikä kukaan vielä ole selvinnyt tästä maailmasta hengissä. Tarvitsemme kodin, vaatteita sekä jonkin keinon, jolla me sen kustannamme. Useimmille se keino on palkallinen työ; joillekin harvoille peritty omaisuus tai sijoituksista tuleva tuotto. 

Mutta jos haluaa elää kalliisti ja joutuu työllään kustantamaan sen, kyse ei ole pakosta, vaan valinnasta. Yhtä lailla valinta voi olla se, että suostuu tekemään työtä vain osa-aikaisesti ja ansiot jäävät vähäisiksi. Silloin ei voi sanoa, että on pakko ostaa punalaputettuja tuotteita, kun muuhun ei ole varaa. Voisi nimittäin olla varaa, jos valitsisi tehdä työtä kokopäiväisesti.

Yksilöllisyyden korostaminen on myös vastuuta

Vastuun ottaminen omasta elämästä tuntuu olevan joillekin vaikeaa. Ei kyetä tunnustamaan, että tietyt asiat elämässä ovat omien valintojen seurausta, ja niistä on mahdollista halutessaan päästä pois tai irti valitsemalla toisin. 

Se on ristiriitaista, kun omaan itseen ja omiin oikeuksiin keskittyvä kulttuuri on toisaalta entistä yleisempää. Voisi olettaa, että oman yksilöllisyyden korostus tarkoittaisi myös täyden vastuun ottamista yksilöllisistä valinnoista.

Aikuiskoulutustuki ei ole pakko

Ajankohtaisena esimerkkinä toimii hallituksen kaavailu poistaa aikuiskoulutuksen tuki. Siitä on riehaannuttu. Perusteluna on mainittu mm., että nyt on sitten oltava loppuelämä ammatissa, jonka on parikymppisenä valinnut, tykkäsi siitä tai ei. On pakko mennä toimistoon naputtelemaan konetta joka aamu, vaikka haluaisi olla puutarhuri. 

Perustelu ontuu pahasti, sillä kukaan ei ole kieltänyt kouluttautumista uuteen ammattiin aikuisiällä. Kyse on vain siitä, kuka sen maksaa: se joka kouluttautuu (yleensä omaksi edukseen) vaiko yhteiskunta.

Joidenkin mielestä aikuiskoulutustuki on pakko saada, vaikka todellisuudessa ei olisi pakko opiskella uutta ammattia. Terveydelliset syyt ovat asia erikseen. Mutta usein voi joustaa, jotta opiskelu olemassa olevan työnkin ohella onnistuu. Se vain vaatii kurinalaisuutta, ponnistuksia ja kenties vyön kiristämistä eikä ole missään tapauksessa helppoa. Miksi muiden olisi pakko tukea helppoutta, josta yksittäiset ihmiset saavat hyötyä?

On pakko muuttua

Jos pakko on jatkuva valituksen aihe, on joko etsittävä muutosta tai lopetettava valittaminen. Mutta muutos ei ole ulkoa tuleva automaatio; se vaatii yleensä itseltä jotakin. Ehkä uhrauksia, ja ainakin rohkeutta. On pakko muuttua, pakko luopua, pakko tyytyä – pakko tehdä jotakin.

Jos et voi, on pakko
jos on pakko, voit.

Presidentinvaalishow (kampanjat ja vaalikeskustelut) on ollut monen muun suomalaisen tapaan tiiviissä seurannassa sekä lehdissä, tv:ssä että sosiaalisessa mediassa. Alun maltillinen ja sovitteleva kampanjointi on vähitellen saanut tyypillistä poliittista lisäväriä, joka tarkoittaa usein sitä, että omaa erinomaisuutta korostetaan nostamalla esiin toisten virheitä, mielellään nimeltä mainiten.

Eilisen Ylen televisiotentin jälkeen ei ole ihme, että sosiaalinen media taas kerran kuohuu (= muutama X:n vaikuttaja on nostanut asian esiin). Olin erään ehdokkaan kanssa täysin samaa mieltä, kun hän kiitti toimittajaa tunnin asiaan kuulumattoman keskustelun jälkeen siitä, että päästiin vihdoin kysymyksiin, jotka liittyvät presidentin toimivaltaan. 

Presidentinvaalishow’ssa asiaa asian sivusta

Kun kansa ei tunnu muutenkaan tietävän, mitkä päätökset kuuluvat millekin instanssille, sitä ei helpota ollenkaan, että median järjestämissä vaalikeskusteluissa on alettu toistuvasti kysellä ehdokkaiden näkemyksiä asioista, joihin heillä ei ole hakemassaan asemassa päätäntävaltaa. Eilisessä debatissa ruodittiin nykyhallituksen talouspolitiikkaa ja työmarkkinatilannetta, vaikka presidentillä ei virkansa puolesta ole mahdollisuutta niihin vaikuttaa.

Ylen selitys oli, että ne ovat ”arvokysymyksiä”, vaikkakin vaalikoneiden arvokysymykset käsittelevät tänä päivänä lähinnä eutanasiaa, sukupuolten moninaisuutta ja sitä, saako presidentti toivottaa Jumalan siunausta.

Totta tietysti on, että meidän arvomme näkyvät kaikessa, mitä teemme ja puhumme. Silti toivoisi, että kun jokaiselle ehdokkaalle jää tenteissä kovin marginaalinen aika raottaa näkemyksiään, pysyttäisiin oikeasti presidentin tehtävään liittyvissä ydinkysymyksissä. Jos näin ei ole, vaan tentissä hiillostetaan tentittäviä hallituspolitiikasta, on selvää, että hallituksessa olevien puolueiden ehdokkaat joutuvat puolustusasemaan ja saadaan mahdollisesti näyttämään altavastaajilta. 

Osa ehdokkaista tosin tarttuu täkyyn puhua asian sivusta myös itse kampanjassaan. Eräskin mainostaa sometilillään, että jos hänet valitaan presidentiksi, hän panee kuntoon soten, talouden ja koulutuksen. Ongelma vain on se, että hän on tällöin hakemassa väärään tehtävään. Presidentti kun ei niitä asioita toiminnallaan kuntoon saa.

Some on jo vaikuttanut omaankin äänestämiseen

Oma äänestämiseni jää vaalipäivään, mutta pohdin vieläkin valintaa. Koska en ole puolueuskollinen enkä koskaan äänestä puoluetta vaan ihmistä, keskityn siihen, mitä sanotaan ja miten ymmärrän henkilön sen perusteella ajattelevan.

Haluan, että juuri hänen ajatus- ja arvomaailmansa haettavaan rooliin nähden on mahdollisimman samankaltainen kuin omani. Samanlainen se ei voi koskaan olla, ja selvää on tietenkin myös se, että ajattelutavat ja arvomaailma vaikuttavat jossain määrin siihen, mitä puolueita ehdokkaat edustavat.

Tällä vaalikerralla suosikkiehdokas on vaihtunut jo pariinkin otteeseen kampanjoinnin aikana. Somessa pääsee usein vähän lähemmäs ehdokkaan todellista minää. Siellä pitää kuitenkin olla tarkkana, milloin on oikeasti kyse henkilön omista ajatuksista ja postauksista ja milloin suusta tulee ennalta sanoitettua kampanjamateriaalia. 

Vaalien alla suurin osa somen lenkkitunnelmista ja perheotoksistakin on ennalta suunniteltuja, koska juuri sillä hetkellä on kampanjapäällikön suosituksesta tarpeen tehdä jotain vähän rennompaa tai ihmisiä lähelle tulevaa, vaikka sitten vähän väkinäisestikin.

Itse olen ollut niin paljon viestinnän kanssa tekemisissä, että ei ole kovin vaikeaa nähdä esitysten läpi. Ykkösehdokkaani vaihtui sen myötä, kun seurasin jonkin aikaa henkilön lopulta varsin imeläksi käyvää äänten kalastelua ja googlailin hänen meriittejään. Ei herättänyt luottamusta.

Kansanomaisuus ja syvien rivien tarinat vaalivälineinä

On jopa hieman huvittavaa, että viime aikoina useampikin presidenttiehdokas on muka ajellut metrolla, kun oransseja penkkejä näkyy kuvassa sun toisessa. Olen vuosia käyttänyt metroa päivittäin enkä vielä koskaan ole törmännyt siellä yhteenkään poliitikkoon, saati presidenttiehdokkaaseen. Sama pätee busseihin ja ratikoihin; ei ole politiikasta tuttuja naamoja juuri näkynyt.

On siis aika naiivia ja melkeinpä äänestäjien älykkyyden aliarviointia, kun ”Brysselin herrat” nyt yhtäkkiä köröttelevät julkisilla pitkin pääkaupunkiseutua. Se on niin harvinainen tapaus heillekin, että on oikein pitänyt kuva napsaista todistusaineistoksi. Kun ei vain olisi ensikosketus koko vehkeeseen.

Tarkoituksena on tietenkin osoittaa, miten tavallisia ihmisiä presidenttiehdokkaat ovat. Ihmisarvoltaan he toki ovat aivan samalla viivalla kuin kaikki muutkin, mutta on harhaa kuvitella, että täysin erilaisessa sosioekonomisessa asemassa oleva henkilö voisi ymmärtää vaikkapa sillä metrolla Itäkeskukseen ajelevan pienipalkkaisen yksineläjän, monisairaan tai yksinhuoltajan arkisia tilanteita, puhumattakaan elämästä, jota eletään vastaavassa asemassa haja-asutusalueella muualla Suomessa.

Harva presidenttiehdokas on ponnistanut asemaansa vastaavista oloista, ja vaikka olisikin, käytäntö on osoittanut, että turhan moni unohtaa valta-asemaan päästyään, millaista on, kun sitä valtaa ei ole. Kun työ ja elämä on pääosin pääkaupunkiseudulla tai ulkomailla, voi olla vaikeaa ymmärtää, millaista on elää Pudasjärvellä tai Kuusamossa. Se ei ole samanlaista kuin viikonloppu puoluekokouksessa Syötteen tai Rukan hiihtokeskuksessa.

Tenteissä kuulemme toistuvasti, miten tarkalla korvalla presidenttiehdokkaat ovat kuulleet kansan syvien rivien huolta ja arkitodellisuutta. Samat presidenttiehdokkaat ovat kuitenkin kampanjoineet poliittisella urallaan jo lukuisia kertoja aiemminkin ja kuulleet vastaavia tarinoita.

Tarinat eivät muutu; vain kuuntelijoiden roolit saattavat muuttua yhä kunnianhimoisempaan suuntaan. Yksittäisiä koskettavia tarinoita käytetään vaalivälineenä oman suosion nostattamiseen, mutta samat yksittäiset tarinat unohtuvat siinä vaiheessa, kun aletaan tehdä päätöksiä, sillä ne ovat kollektiivisia ja varsinkin presidentin tekemät päätökset koko kansaa koskevia, ei yksilöiden elämään pureutuvia.

Presidentinvaalit ratkaisevat, kuka siirtyy johtajaksi presidentinlinnaan, jonka valot ovat vielä pimeänä.

Presidentinlinnan valot ovat vielä pimeänä ja lippu odottaa nostamista salkoon uuden tasavallan presidentin saapumisen merkiksi. Kuva: Tuija Niskanen

Ehdokkaiden Pisa-tulokset eivät hurmaa illallispöydissä

Koululaisten kyselytunnit presidenttiehdokkaille ovat olleet oma lukunsa (Luokan edessä). Joku voi kuvitella, että kysymykset olivat lasten laatimia, mutta silloin henkilöllä ei juuri ole ymmärrystä siitä, miten televisio-ohjelmia tehdään.

Ei tarvitse katsoa kuin Pisa-tuloksiin, niin voi olla varma, etteivät Suomen ala-asteikäiset ole niin hyvin perillä kotimaan politiikasta, että olisivat osanneet laatia juuri ehdokkaan puoluekantaan tai kyseisen puolueen kiistanalaisiin teemoihin liittyviä kysymyksiä.

Sen paljasti jo esimerkiksi se, että eräässä insertissä haastatellut lapset eivät osanneet edes lausua ehdokkaan puolueen nimeä. Ja nämä lapset olivat kantasuomalaisia, eli kyseessä ei ollut kielipuolisuus, vaan se, että äänessä oli ikäisekseen aivan normaaleja, näistä asioista varsin tietämättömiä lapsia. Siksi oli hämmentävää, että lapset kuitenkin osasivat esittää puolueen edustajalle täsmäkysymyksiä, joista media haastaa kyseistä puoluetta toistuvasti.

Yllättävintä lasten vaalitentissä oli se, mitä se paljasti presidenttiehdokkaista. He tuskin pärjäisivät Pisa-testeissä paljon paremmin kuin nykykoululaisetkaan. Ei sujunut matematiikka sen paremmin kuin äidinkielen kysymyksetkään.

Meitä edustaa maailmalla suomalaispoliitikoita, joiden yleistieto on suoraan sanottuna ala-arvoista heidän asemaansa nähden. Ei siis ihme, jos osa ehdokkaista kallistuu mieluummin Eurooppaan ja globaaleihin kysymyksiin, kun oman maan kirjallisuuden tai maantieteen tuntemus on taaperotasoa.

Mieleen muistuivat toimittaja Helena Petäistön kirjoitukset, kun hän on vähintäänkin sivulauseissa tuonut esiin suomalaispoliitikkojen sosiaalisen kanssakäymisen puutteita eurooppalaisissa neuvottelu- ja illallispöydissä. Keski-Euroopassa yleistiedon ja oman kulttuurin tuntemus on yhä arvossaan ja tarpeen verkostoitumisessa.

Muistan itse, miten Saksassa joutui tiheään haastetuksi oman maan kulttuurin, yhteiskunnan ja historian ymmärtämisen osalta aivan tavallisissa arkikeskusteluissa. Jos ei niihin ole yhtään perehtynyt, saa helposti tönkön ja tietämättömän tuppisuun maineen.

Usko elää edustuskelpoisen presidentin saamiseksi

Muutamia poikkeushetkiä lukuun ottamatta olen kuitenkin pitänyt presidentinvaalikeskusteluja varsin sivistyneinä. Eduskuntavaaliväittelyiden huutaminen ja päälle puhuminen on onneksi loistanut pääosin poissaolollaan.

Pari räksyttäjää joukosta on löytynyt. Toinen heistä kaivelee toistuvasti erään ehdokkaan sanomisia ja rakentaa kampanjansa siihen liittyvien vastaväitteiden varaan. Ja toinen motkottaa ylipäänsä varsinkin kaikista eri hallitusten tekemistä talousratkaisuista, vaikka omakaan ura ei välttämättä sillä saralla kestä päivänvaloa tai ainakaan suurennuslasilla tarkastelua.

Ensimmäisen kierroksen lopputulos jännittää viime hetkiin saakka. Selvää on, että muutamien prosenttien kannatusennusteet eivät nosta ketään toiselle kierrokselle, vaikka Yle kuinka tarjoaisi debateissa enemmän puheaikaa kuin muille. Mielenkiintoista onkin, minne niiden prosenttien takana olevat äänet lopulta päätyvät.

Kuinka moni siirtyy taktiselle vaihteelle, ja kuinka moni pysyy todellisen suosikkiehdokkaansa takana riippumatta siitä, millaiset mahdollisuudet tällä on päästä jatkoon? Se nähdään sunnuntai-iltana. 

Haluan yhä uskoa, että valituksi tulee joka tapauksessa maamme etua ajava ja puolustava, edustuskelpoinen presidentti. Jos hän ei sitä vielä tai juuri nyt ole, uskon ja toivon, että hän tehtävässään siihen kasvaa. Niin on tapahtunut useimmille. Terävimmät särmät hioutuvat yleensä väkisinkin. Edellytyksenä kun tehtävässä on kyky yhteistyöhön ja kohtaamisiin moninaisten ihmisten kanssa, mielellään yhdistävänä tekijänä. Niin riippuvainen Suomen presidenttikin on muista omassa vaikutuspiirissään.

Onko Sturgeonin laki sinulle tuttu? Siinä ei ole kyse lainsäädännöstä, vaan pikemminkin lainalaisuudesta tai lentävästä lauseesta. Sen mukaan 90 prosenttia mistä tahansa on roskaa.

Ajatus on peräisin tieteiskirjailija Theodore Sturgeonilta. Hän hermostui siitä, kun koko science fiction -kirjallisuus tuomittiin surkeaksi lajin huonoimpien kirjojen pohjalta. Silloin hän totesi, että todellisuudessa minkä tahansa lajityypin tai alan tuotoksista 90 prosenttia on laadultaan varsin köykäistä ja heikkolaatuista, siis roskaa.

90 prosenttia mistä tahansa on roskaa

Ajatus on helppo havaita paikkansa pitäväksi, kun takana on vähänkin elettyä elämää ja varsinkin jos seuraa yhtään kriittisesti maailman tapahtumia ja katselee ympärilleen. Vai onko joku, joka ei ole miettinyt, että vuosikymmenten takaiseen verrattuna televiossa on kanavia moninkertaisesti, mutta mitään katsomisen arvoista sieltä ei juuri löydy? Vähintäänkin 90 prosenttia siis roskaa. 

Tai onko kukaan muu joutunut toteamaan, että kokouksia ja seminaareja kyllä järjestetään aiheesta ja alasta jos toisesta, mutta eipä jäänyt kotiin vietäväksi juuri mitään uutta taikka omaa elämää tai työntekoa mullistavaa? Korona-aikana kalentereihin rantautuneista Teams-palavereista ja sosiaalisen median webinaareista puhumattakaan.

Liian moni puhuja on ulosanniltaan korkeintaan keskinkertainen, ellei jopa surkea. Aikarajan ylittävään esitelmään mahtuu jahkailua ja anteeksipyytäviä alkuselittelyjä sekä liian pienellä fontilla kirjoitettuja PowerPointteja, jotka muistuttavat enemmän muistioita kuin havainnollisia avainkohtia. 90 prosenttia siis tilaisuuksia, jotka voi hyvällä omallatunnolla ohittaa ja käyttää ajan vaikka itseopiskeluun. Mutta harva uskaltaa.

Liian moni puhuja on korkeintaan keskinkertainen,
ellei jopa surkea jahkailuineen ja liian pienellä fontilla
kirjoitettuine PowerPoint-esityksineen.

90 prosenttia elämäntapaohjeista on roskaa

Tai mitä mieltä olet elämäntapaohjeista, joita sinulle tarjotaan milloin netissä, milloin lehtien palstoilla? Väitän, että 90 prosenttia niistä on normaalielämän kannalta turhia, ellei peräti jo ohjeena hyödyttömiä. Jos nimittäin noudattaisin jokaista tarjottua ohjetta, en ehtisi tehdä muuta kuin miettiä, mitä ja kuinka monta grammaa joko pitäisi tai uskaltaisin suuhuni panna, etten vain sekoita vatsan flooraa, tuhoa hammaskiillettä, tuki suoniani, menetä lihasmassaani tai pysäytä aineenvaihduntaani. Olisi pohdittava myös tarkkaan ja mielellään tieteellisesti, miten ja mihin aikaan nukun, missä asennossa ja minkälaisen peiton alla. Ja jos aikaa jäisikin, se kuluisi siihen, että muistan jumpata ja höykyttää alaselän jumeja, niskakyttyrää, tenniskyynärpäätä, nivelrikkoisia polvia ja iskiasvaivoja juuri oikeasta kohdasta, riittävän usein ja varmasti oikeanlaisella välineellä. Mielellään tietenkin netistä löytyvän, tosi-tv- tai juorulehtitähteyden ohittaneen hyvinvointivalmentajan alaisuudessa, ja maksullisena. 

Mitä ja kuinka monta grammaa joko pitäisi
tai uskaltaisin suuhuni panna,
etten vain sekoita vatsan flooraa, tuhoa hampaitani,
tuki suoniani, menetä lihasmassaani
tai pysäytä aineenvaihduntaani.

Ei tarvinne avata tarkemmin, että myös arviolta 90 prosenttia useimpien ihmisten saapuvista työsähköposteista on joutavaa edestakaisin soutamista, jonka hoitaisi paljon nopeammin yhdellä puhelinsoitolla. 90 prosenttia whatsappin ryhmäviesteistä on turhanpäiväisiä hymiöitä, twiiteistä itsestäänselvyyksiä, markkinoille tulevista teknisistä uutuuksista tarpeettomia ja julkaistuista kirjoista ja elokuvista kaikkea muuta kuin A-luokkaa. Vai kuinka monta todella mieltä sykähdyttänyttä elokuvaa tai kirjaa muistat kaikista katsomistasi ja lukemistasi? Riittäisikö kymmenen prosenttia kaikista? Melko varmasti. Ehkä jopa viisi.

Sturgeonin laki helpottaa

Sen ymmärtäminen, että oikeasti 90 prosenttia kaikesta on suurella todennäköisyydellä roskaa, on tavallaan helpottavaa. Ei tarvitse hämmästellä, miksi oma ymmärrys ei riitä pitämään kaikkea musiikkia kuunneltavana tai jokaista lääkäriä, rakennusmiestä tai asiakaspalvelijaa työhönsä soveltuvana tai kenties edes ammattinsa osaavana. Voi hyvällä omallatunnolla keskittyä sen 90 prosentin sijaan kunkin lajityypin edustavaan otokseen eli siihen 10 prosenttiin. Näin voi nauttia mm. oikeasti taidokkaasti kirjoitetusta kirjasta ja juonenkäänteistä, osaavan kampaajan kädenjäljestä tai mukaansatempaavasta ja asiansa hallitsevasta puhujasta.

Sosiaalisen median ”gurut”

Se, mikä kuitenkin lyö yhä enemmän silmille, on ihmisten flegmaattinen kritiikittömyys ja laumasieluisuus. Kuinka moni turha vempele onkin ostettu, kuinka monessa joutavanpäiväisessä tekemisessä tuhlattu aikaa tai kuinka moni perusteeton teoria tai näkemys omaksuttu vain, ”koska kaikki muutkin” tai ”koska joku niin sanoo”?

Sosiaalisella paineella ja yhteiskunnan sovinnaisilla tavoilla on omiin tekemisiin huomattavasti suurempi vaikutus kuin moni uskaltaa myöntää. Ei siis ihme, että sosiaalinen media jyrää. 

Se on tätä nykyä pullollaan influenssereita, joista tulee hetkessä ja yleensä jonkin varsin lyhyen elämäntapavalmennuskoulutuksen jälkeen monitaitoisia guruja. Heillä on (ainakin) suuren (some)yleisön mielessä ymmärrys ja ratkaisu milloin mielenterveyden tasapainottamiseen ja Pisa-tulosten korjaamiseen, milloin sotekriisiin tai koronapandemiaan.

Väkisinkin on käynyt mielessä näitä ja myös useita perinteisen median käyttämiä ”guruja” kuunnellessa, että itseään ”asiantuntijoiksi” kutsuvista alkaa 90 prosenttia olla sisällöllisesti roskaa. Olen siis Dobellin kanssa samaa mieltä: ”Maailma on [aika usein; blogistin huomautus] pelkkä pulinapiiri, mutta sitä ei onneksi tarvitse kuunnella.” (Dobelli, 2018)

Kruunajaisten aikaan Lontoo täyttyi ihmisistä ja Helsingin keskusta tyhjeni. Vähän ennen puoltapäivää pyörälenkillä vaikutti siltä, että suomalaiset olivat kerääntyneet television ääreen seuraamaan, kun kuningas Charles sai kruununsa.

Lontoon puistokatu ja liehuvat Britannian liput.

Kuningas Charles III:nen kruunajaiset olivat kiinnostavammat kuin olin osannut kuvitella. Kuva: Pixabay.

Aamu-uinnilla sanoin innokkaalle rojalistiystävälleni, että minä en kyllä viitsi istua kovin kauaa katselemassa Lontoon läpi matelevaa hevoskärryajelua. Siinä käy aika pitkäksi. Heikosti auktoriteettiuskoisena en jaksa myöskään innostua seremonioista ja juhlallisuuksista, joissa ylistetään ihmisiä – kaikki kun ovat asemastaan huolimatta samasta puusta veistettyjä. 

Mutta myönnetään, istahdin kuitenkin lenkkisuihkun jälkeen television ääreen seuraamaan peribrittiläisiä kruunajaisjuhlallisuuksia.

Paljon oli sitä, minkä aikana piti keksiä muuta oheistekemistä, kuten astianpesukoneen täyttöä, leivän syöntiä ja pyykin lajittelua, mutta positiivisia yllätyksiäkin tuli. Jäi viisaita sanoja mieleen.

Koskettavia sanoja ja koskettavia hetkiä

En ollut ymmärtänytkään, miten hengellinen on kuninkaan kruunajaistilaisuus, joka siis oli samalla myös jumalanpalvelus. Tokihan paikkana oli kirkko, ja ainakin edesmenneen kuningatar Elisabethin kristillinen vakaumus on ollut tiedossa, mutta kuitenkin. Perinteissä hyvää on se, että niissä vaalitaan usein vielä itselle (ja monille muillekin) tärkeitä arvoja, joita ainakin monet tämän päivän nuoret suomalaiset päättäjät pyrkivät kuskaamaan oikein kottikärryillä kaatopaikalle.

Tilaisuutta ei avattu ylistämällä kruunattavaa kuningasta, vaan kehottamalla läsnäolijat ylistämään kuningasten Kuningasta, Jumalaa. Sekä arkkipiispa että kuningas itse toivat useaan otteeseen esiin, että Jeesuksen tapaan myös kuningas on tullut palvelemaan, ei palveltavaksi. Arkkipiispa muistutti myös, että Jeesus ei takertunut omaan valtaansa, mikä oli varmaankin epäsuora ohje myös uudelle kuninkaalle.

Myös kuningas on tullut palvelemaan,
ei palveltavaksi.

Pidin kauniina hetkeä, jolloin kuningas Charles voideltiin tehtäväänsä. Voiteluhan on hyvin raamatullista ja tuli esiin mm. taustalla soivassa musiikissa, jossa laulettiin hetkestä, kun profeetta Naatan voiteli Vanhan testamentin aikaan Salomon kuninkaaksi.

Ennen voitelua kuningas Charles riisuttiin kaikista maallisista arvomerkeistä, niin että ylle jäivät vain housut ja valkea paita. Itse voitelu tapahtui yleisön katseilta piilossa sermein suojattuna, niin että kuningas oli tilanteessa aivan yksin Korkeimpansa kanssa. Jumalan edessä ei tarvita arvomerkkejä, eikä niillä olisi mitään merkitystä, vaikka niitä kantaisikin. Yksikään ei nouse toisen edelle – ”be he king or peasant”, kuten Goethe taisi aikanaan lausua.

Vallan merkit ovat moninaiset ja erilaiset

Briteissä ulkoiset vallan merkit ovat mahtipontisia, toisin kuin Jeesuksella. Hänen valtaistuimensa oli risti ja kruununsa orjantappuraa, kuten arkkipiispa mainitsi puheessaan. Charlesin jalokivin koristeltu kruunu sen sijaan painoi yli kaksi kiloa. Muutenkin jäykähkö kuningas liikkui siis kruunauksen jälkeen entistä jähmeämmin. Ja sanon tämän kaikella kunnioituksella, mutta kuningattaren tolkuttoman kokoinen rautainen pannumyssy näytti suorastaan hölmöltä hänen päässään. Mutta eipä kai maallinen kuningas olisi kuningas eikä kuningatar kuningatar ilman kruunua.

Charles sai valtansa merkiksi monta muutakin perinteistä esinettä, kuten ainakin yhden, ellei useammankin miekan. Sitä ojentaessaan piispa toi esiin, ettei se ole merkki tuomiosta, vaan oikeudesta, eikä edes merkki vallasta, vaan merkki armosta. Ne ovat yleviä periaatteita ja hyvä tavoite jokaiselle ihmiselle, kuten myös kuningas Charlesin lausuman rukouksen sanat: ”Suo, että palveluksessani löydän täyden vapauden ja siinä vapaudessa totuuden.”

Olen aina ollut varsin lainkuuliainen ja rehellinen. En tietenkään mikään pyhimys, joka ei koskaan olisi kävellyt punaisia päin liikenteessä tai päästänyt suustaan valkoista valhetta. Mutta niuhoksikin on taidettu joskus nimittää, kun olen ollut sitä mieltä, että sovituista säännöistä pidetään kiinni. Säännöt kun on tarkoitettu helpottamaan elämää.

Jos yhteisistä sopimuksista aletaan luistaa, jokainen haluaa yleensä luistaa itselleen sopivasta kohdasta, ja pian ei enää ole mitään yhteisiä sopimuksia – vain jokaisen omia mieltymyksiä palvelevia sääntöjä. Yksilösääntöjen hankaluutena on, että toiset eivät niitä tunne ja vähitellen katoaa viimeisinkin mittapuu sille, mikä määrittää oikean ja väärän.

Hölmöjäkin sääntöjä pitää noudattaa

Toki myönnän, etteivät kaikki säännöt mitenkään järkeviä ole. Kun ajelee vaikka yöaikaan käytännössä yksikseen kehätiellä ja valot vaihtuvat punaiseksi, niin vihreää odotellessa käy väkisinkin mielessä, että annanko vain mennä; eihän tässä seisoskelussa tyhjällä tiellä valon vaihtumista odotellen ole päätä eikä häntää. Mutta, säännöt on sääntöjä.

Yleensä olen myös perillä säännöistä, kuten juuri liikennesäännöistä. Ja jos en ole, niin otan selvää. Kun vielä autoilin, tiesin tarkkaan nopeusrajoitukset alueilla, joissa liikuin. Ja kun liikuin tuntemattomilla alueilla, seurasin liikennemerkkejä. Yleensä noudatinkin niitä suhteellisen tunnollisesti. No, Helsinki–Pohjanmaa -väliä tuli päästeltyä joskus hiljaisimpina aikoina vähän löysemmin rantein (= vähän raskaammalla jalalla).

Liikennemerkki, jossa lukee "Kersoja tiellä, löysää kaasua".

Tämä osuva liikennemerkki ei liity Helsingin pyöräilyyn, mutta sääntöihin kuitenkin. Kyseinen merkki löytyy Seinäjoelta, Pohjanmaalta.

Pyörätielle siitä!

Viime aikoina, kun pääkulkuneuvoni on ollut omien jalkojen ohella polkupyörä, olen saanut huomata, että pyöräily on laji, jossa saa ryöpytystä, olipa sitten oikeassa tai väärässä. 

Viime keväänä eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna, kun en aamu-uinnille ajellessani nähnyt ristin sielua, erehdyin oikaisemaan rantaan kadun toista puolta pitkin menevää jalkakäytävää, kun säästin siten pienen kiertolenkin. Mutta rannan tuntumassa vastaan tulikin uinneista tuttu mies, joka vihaisesti mulkaisten sihahti hampaittensa välistä, että ”pyörätie on tuolla!” osoittaen toiselle puolelle katua. 

Jalkakäytävä, jossa osuimme kohdakkain, on niin leveä, että ahtautta taisi aiheuttaa lähinnä vastaantulijan oikeassa olemisen tarve. Tai sitten hänen aurinkoinen aamunsa vain oli alkanut todella huonosti. Olin kuitenkin rauhallisine aamupyöräilyineni väärällä alueella, vaikka olimmekin näköetäisyyden ainoat ihmiset, joten otin opikseni, enkä ole sen koommin kyseisellä jalkakäytävällä ajanut. Kierrän tunnollisesti pidempää reittiä pyörätietä pitkin, vaikka olisin Helsingin ainoa hereillä oleva henkilö.

Ja taasko väärässä paikassa?

Tänään ajelin aamupäivällä rantaan Meripuiston läpi kulkevaa leveää puistotietä. Ja johan taas sihahteli! 

”Pyörätie on tuolla”, nuori nainen tuhahti ja osoitti rantaa kohti, kun olin ajamassa rauhallisesti hänen ja hänen lenkkikaverinsa ohitse. Hiljensin rinnalle ja kysyin, missä on pyöräilyn estävä kieltomerkki tai jalkakäytävän merkki, kun en ole sellaista millään suuntaa puistoa nähnyt. Rannassa on kyllä pyörätie, mutta siellä on myös erillinen jalkakäytävä. Kyseinen puistotie on ymmärtääkseni sallittu sekä pyöräilijöille että jalankulkijoille. Naisella ei ollut sen kummempaa perustelua kuin halveksuva tiuskaisu: ”Painu siitä sinne Jopoinesi!”

Kummallakin kerralla uimareissun tunnelma vähän kärsi. Ensimmäisellä kerralla tiesin olleeni väärässä paikassa, mutta puolitutun miehen äyskäisy harmitti, etenkin kun aiheuttamani ”vahinko” oli minimaalista. Mutta tietty, ne säännöt! Tänään taas jäin miettimään, olenko sittenkin väärässä. Ehkä pyöräily puistoalueilla on kielletty, ajoipa sitten rauhallisesti tai ei, sillä olin saanut tiuskaisuja ennenkin toisella suuntaa Helsinkiä.

Kotiin tultuani lähdin tutkimaan asiaa ja päätin tarkistaa asian vaikka pyöräilyliitosta tai poliisilta, että jatkossa tiedän, missä minun kuuluu mokomine ”Jopoineni” liikkua. Helpotuksekseni löysin Helsingin kaupungin sivuilta tiedon: ”Saat pyöräillä myös kaupungin ulkoilureiteillä ja puistokäytävillä.” Sen painan mieleeni siltä varalta, kun seuraavan kerran tiuskitaan.

Vähänkö raivostuttaa! / Miksi tää on tällaista? / Niin syvältä…

Tämä voisi olla runokirjani ensimmäinen runo, jos olisin vaikkapa tunnettu somevaikuttaja ja nimelläni olisi helppo myydä tekstiä. 

Kauppojen alelaareista löytyy liian monta kirjaa, joita ei olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja olisi ollut julkisuudessa tuttu muista syistä kuin kirjallisista ansioistaan. Olen sataprosenttisen varma, että jos minä olisin tarjonnut Otavalle yllä olevan kaltaista ”runosisältöä”, se olisi hylätty ja olisin tuskin saanut edes palautekirjettä.

Kaikki runous ei ole runoutta

Kun sivulle lisätään vähän sanoja, niistä ei tule automaattisesti runoja, vaikka joku niin haluaisi uskoa tai yleisölle uskotella (HS, 21.3.2023). Sen sijaan tällä menolla joudumme kohta selittämään lapsillemme, mikä se sellainen runo oikein on – vähän samaan tapaan kuin tänä päivänä pitää selittää, mikä on puhelin, jossa numerovalinta tehdään pyörittämällä. 

Runouden riman laskua voi tietenkin yrittää silotella myös keksimällä kokonaan uusia termejä, kuten tämänviikkoinen uudissana voimalyriikka. Se on toiselta nimeltään vertaistukea ja sillä häivytetään se tosiasia, että runokirjan lauseissa ei oikeastaan olekaan kyse runoudesta, vaikka kirjaa siten mainostettaisiinkin (HS, 22.3.2023).

Rikkinäisestä kirjoituskoneesta valuu mustetta valkoiselle paperille.

Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa. Kuvituskuva: Pixabay.

Elämme loppuun asti epätäydellisinä

Maailma on muuttunut, ja tuntuu, että nykypäivänä on vältettävä kaikin tavoin toimia ja tilanteita, joissa joku joutuu havaitsemaan oman vajavaisuutensa. Silti elämme ikuisuuksiin asti epätäydellisinä: kenties taidokkaina jollakin osa-alueella, mutta vähän tumpeloina toisella, olipa sitten kyseessä luonteenpiirteemme tai erilaiset kykymme tehdä asioita.

Elämään kuuluvat myös pettymykset, toisten paremmuus jossakin asiassa tai se, että minä en ole kaiken keskipiste. Mitä nuorempana oppii sietämään sellaisia tilanteita ja selviytymään niistä, sitä parempi. Ja vaikka positiivisen psykologian opit mitä väittäisivät, on myös asioita, joiden kohdalla on kyettävä myöntämään, että tähän minusta ei ole – tai tähän minusta ei vielä ole.

Jos kuitenkin vähäistä osaamista hyvitellään laskemalla vaatimustasoa, jottei lopputulos näyttäisi niin pahalta, käy helposti kuin suomalaisten Pisa-tulosten: ei hyvältä näytä. 

Laatu ei parane vaatimuksia laskemalla

Eräs peruskoulun aineenopettaja arvioi Turun Sanomissa, että suomalaislasten heikentyneet oppimistulokset ovat suoraa seurausta koulujen vaatimustason laskusta. Valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovat ympäripyöreää sanahelinää tyyliin ”oppilas osaa joskus arvailla tai päätellä…” tai ”oppilas osaa reagoida suppein sanallisin ilmauksin” tai että on tarve hallita vain ”joitakin” osa-alueita. Silloin ei viitoseen paljoa tarvita.

Juuri ilmestyneen tutkimuksen mukaan esimerkiksi oppilaiden ruotsin kielen taito 9. luokan lopussa ei ole enää kuin kuutosen tasoa. Eri osa-alueiden taidot tosin vaihtelevat, mutta yli 60 prosenttia oppilaista ei yltänyt kahdeksikkoon missään osataidossa (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi).

Pakollinen ruotsi voi olla kuuma peruna, mutta yleinen sanavaraston ja kielitaidon puute näkyy myös matematiikassa. Siinäkin osaaminen on laskenut koko 2000-luvun. Kun lukutaito on heikkoa tai ei ymmärretä enää sanojen merkityksiä, myös kyky ratkoa erityisesti sanallisia matemaattisia tehtäviä heikkenee, oltiinpa digissä tai ei (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi). 

Sitä saa, mihin tyytyy

Televisio taitaa olla näkyvin todiste yleisestä laatutason heikkenemisestä. Kun ammattilaisten tekemät, juontamat ja näyttelemät ohjelmat alkoivat vähetä ja tilalle tuotiin amatöörien ja tavisten toikkaroimat tosi-tv-ohjelmat, moni oli ihmeissään. Mutta kun ei muuta vaadittu vaan alettiin paremman puutteessa katsoa tv:stä ohjelmia, joiden juoni on seurata ruokaostoksiaan kassahihnalle lappaavia kansalaisia, sohvalla perunoivia tv:n katsojia tai vaimojaan vaihtavia tavispariskuntia, niin sitä se ohjelmatarjonta nyt sitten suurelta osin on. 

Kun ei vaadita laatua, niin ei sitä myöskään saada. Ja vähitellen se alkaa näkyä erinäisissä asioissa ympärillämme.

Siksi tahtoo hermostuttaa, että tänä päivänä meillä tosiaankin myydään runokirjana teosta, jossa runo voi olla vain yksi (ja sekin kieliopillisesti väärin yhteen kirjoitettu) sana: ”Vittusaatanaperkele.” Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta kyseessä oli lainaus runokirjasta Hyppää vaan! (Otava, 2023).

Moraali kertoo meille, mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Se on käsityksiä ja sääntöjä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, ja ohjaa siten meidän käyttäytymistämme. Koska moraali on jotain ”vain” yleisesti hyväksyttyä, se ei siis tarkoita, että jokainen seisoisi yleisten moraalikäsitysten takana, mutta enemmistö yleensä kuitenkin.

Iän myötä on saanut nähdä, että moraali jos jokin on sidoksissa aikaansa. Viime vuosina aika on tuntunut karkaavan käsistä; niin nopeasti moraalisäännökset tietyillä elämänalueilla ovat muuttuneet. 

Media paljastaa, missä moraali menee

Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka haluavat rikkoa rajoja. Mikä olisikaan huomiota herättävämpää kuin rikkoa juuri moraalin rajoja. Mutta kun pirulle antaa pikkusormen, sillä on tapana viedä koko käsi. Media tuntuu pitävän meidät ajan tasalla sen suhteen, missä mennään – myös moraalikäsitysten osalta.

Naisen avoin kaula-aukko ei ole nykymaailmassa enää mitään, kun Hollywoodissa alusvaatteet on voinut jo pitkään jättää kokonaan kotiin ja pukeutua läpinäkyvään juhlamekkoon. 70-luvun lottotyttöjen minimuoti on pientä sen rinnalla, että nykytelevisiossa ”selviytyjät” ja ”treffikumppanitkin” ilmestyvät paikalle kaikki kalleudet paljastettuina. Eikä kamera enää siirry heinälatokohtauksissa pilvitaivaalle, vaan kuvaa mieluummin heiluvaa peittoa tai zoomaa sen alle.

Omassa lapsuudessani kuulin kyllä ihan riittämiin kiroilua, mutta sitä ei katsottu hyvällä, ainakaan julkisesti tai mediassa. Tänä päivänä tv:n viihdeohjelmissa rajutkin kirosanat ovat jo niin arkipäiväisiä lisukkeita, että on vaikea neuvoa lapsia ottamaan mallia aikuisista luettelematta erikseen kaikkia niitä, joista ei kannata ottaa mallia.

Kun tosiasiat jäävät tuntemusten jalkoihin

Salliva ilmapiiri on usein moraalisesti rajaton ja sen ajatellaan olevan rakkautta. Mutta jo lasten kasvatus opettaa meille, että asia on juuri päinvastoin. Rajat ovat rakkautta, ja sääntöjen taustalla on aina yhteisiä sopimuksia, joita noudattamalla on tarkoitus helpottaa elämää, ei suinkaan vaikeuttaa.

Monien moraalin rajoja on koetellut viime aikojen globaali ilmiö muuttaa biologiaan pohjautuvaa sukupuolen käsitettä. Moni ahdistuu siitä, mitä ihminen tekee luonnolle ja sen aitoudelle siinä muodossa kuin se on ollut aikojen alusta, mutta samat ihmiset eivät näe – tai halua nähdä –, mitä ihminen on tekemässä ihmisyydelle sen alkuperäisessä muodossa, jossa se niin ikään on ollut aivan alusta asti. 

Järkiargumentit, tieteellisesti todistetut sekä omin silmin nähtävät tosiseikat ovat vaihtuneet yksilöllisiksi tuntemuksiksi. Ne, jotka muutoksia innokkaimmin ajavat, eivät osaa enää määritellä käsitteiden rajoja, kuten vaikkapa sitä, mikä on nainen. Rajanvetoa kuitenkin tarvitaan, jotta käsitteet voidaan erottaa toisistaan ja jotta keskustelijoilla ylipäänsä voi olla yhteneväinen ymmärrys siitä, mistä puhutaan. Kielikin on sopimuspohjainen, eikä sitä voi yksipuolisesti muuttaa.

Oikea ja väärä tie erisuuntaan menevillä nuolilla ilmaistuna

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Kristinuskon vaikutus yhteiskunnan arvoihin

Moraalikäsityksiin vaikuttavat henkilön ikä sekä yhteisön arvot, joihin puolestaan vaikuttavat mm. kulttuuri, historia ja uskonnot. Arvot muuttuvat yleensä hitaasti, asenteet nopeammin. 

Kristinusko on määrittänyt suomalaisten arvopohjaa ja siten moraalikäsityksiä enemmän kuin moni haluaa tunnustaa. Ei edes ymmärretä, että kristinuskon vaikutus näkyy mm. koulutustasossa, naisten asemassa, kansantaloudessa tai terveydenhuollossa. Ellei tätä usko, on hyvä vertailla tilastojen valossa valtaosin kristittyjen ja vaikkapa islamilaisten maiden lukuja ja saavutuksia näillä osa-alueilla.

Eri ideologiat ja niiden vaikutus mm. lainsäädäntöön ovat murentaneet viime vuosina suomalaista arvopohjaa oikein urakalla, ja etenkin monia kristinuskoon pohjaavia ajattelutapoja. Vuosikymmenten ja -satojen yhdessä sovittuja sääntöjä on heitetty käyttökelvottomina nurkkaan. Eikä ole pelkästään odotusarvo, vaan jopa vaatimus, että ihmiset sopeutuvat niihin hetkessä. Aikamme viesti ei enää tunnu olevan rakkauden kaksoiskäsky ”rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, vaan ”rakasta ihmisen viisautta yli kaiken ja etenkin minua juuri sellaisena kuin minä itse määritän”.

Ihminen on aina kapinoinut ja halunnut hallita, riippumatta siitä, onko hänellä siihen tarvittavaa viisautta ja ymmärrystä. Ei siis mitään uutta auringon alla. Kristinuskossa meillä on kuitenkin muuttumaton arvopohja, moraalinen koodisto ja totuus, jota ihminen voi yrittää ravistella ja rikkoa maailmanajan loppuun asti, mutta se on silti muuttumaton: ”A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”.

Aihetta sivuaa myös teksti Twitter-huumorilla ei pelastu