Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa

Vähänkö raivostuttaa! / Miksi tää on tällaista? / Niin syvältä…

Tämä voisi olla runokirjani ensimmäinen runo, jos olisin vaikkapa tunnettu somevaikuttaja ja nimelläni olisi helppo myydä tekstiä. 

Kauppojen alelaareista löytyy liian monta kirjaa, joita ei olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja olisi ollut julkisuudessa tuttu muista syistä kuin kirjallisista ansioistaan. Olen sataprosenttisen varma, että jos minä olisin tarjonnut Otavalle yllä olevan kaltaista ”runosisältöä”, se olisi hylätty ja olisin tuskin saanut edes palautekirjettä.

Kaikki runous ei ole runoutta

Kun sivulle lisätään vähän sanoja, niistä ei tule automaattisesti runoja, vaikka joku niin haluaisi uskoa tai yleisölle uskotella (HS, 21.3.2023). Sen sijaan tällä menolla joudumme kohta selittämään lapsillemme, mikä se sellainen runo oikein on – vähän samaan tapaan kuin tänä päivänä pitää selittää, mikä on puhelin, jossa numerovalinta tehdään pyörittämällä. 

Runouden riman laskua voi tietenkin yrittää silotella myös keksimällä kokonaan uusia termejä, kuten tämänviikkoinen uudissana voimalyriikka. Se on toiselta nimeltään vertaistukea ja sillä häivytetään se tosiasia, että runokirjan lauseissa ei oikeastaan olekaan kyse runoudesta, vaikka kirjaa siten mainostettaisiinkin (HS, 22.3.2023).

Rikkinäisestä kirjoituskoneesta valuu mustetta valkoiselle paperille.

Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa. Kuvituskuva: Pixabay.

Elämme loppuun asti epätäydellisinä

Maailma on muuttunut, ja tuntuu, että nykypäivänä on vältettävä kaikin tavoin toimia ja tilanteita, joissa joku joutuu havaitsemaan oman vajavaisuutensa. Silti elämme ikuisuuksiin asti epätäydellisinä: kenties taidokkaina jollakin osa-alueella, mutta vähän tumpeloina toisella, olipa sitten kyseessä luonteenpiirteemme tai erilaiset kykymme tehdä asioita.

Elämään kuuluvat myös pettymykset, toisten paremmuus jossakin asiassa tai se, että minä en ole kaiken keskipiste. Mitä nuorempana oppii sietämään sellaisia tilanteita ja selviytymään niistä, sitä parempi. Ja vaikka positiivisen psykologian opit mitä väittäisivät, on myös asioita, joiden kohdalla on kyettävä myöntämään, että tähän minusta ei ole – tai tähän minusta ei vielä ole.

Jos kuitenkin vähäistä osaamista hyvitellään laskemalla vaatimustasoa, jottei lopputulos näyttäisi niin pahalta, käy helposti kuin suomalaisten Pisa-tulosten: ei hyvältä näytä. 

Laatu ei parane vaatimuksia laskemalla

Eräs peruskoulun aineenopettaja arvioi Turun Sanomissa, että suomalaislasten heikentyneet oppimistulokset ovat suoraa seurausta koulujen vaatimustason laskusta. Valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovat ympäripyöreää sanahelinää tyyliin ”oppilas osaa joskus arvailla tai päätellä…” tai ”oppilas osaa reagoida suppein sanallisin ilmauksin” tai että on tarve hallita vain ”joitakin” osa-alueita. Silloin ei viitoseen paljoa tarvita.

Juuri ilmestyneen tutkimuksen mukaan esimerkiksi oppilaiden ruotsin kielen taito 9. luokan lopussa ei ole enää kuin kuutosen tasoa. Eri osa-alueiden taidot tosin vaihtelevat, mutta yli 60 prosenttia oppilaista ei yltänyt kahdeksikkoon missään osataidossa (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi).

Pakollinen ruotsi voi olla kuuma peruna, mutta yleinen sanavaraston ja kielitaidon puute näkyy myös matematiikassa. Siinäkin osaaminen on laskenut koko 2000-luvun. Kun lukutaito on heikkoa tai ei ymmärretä enää sanojen merkityksiä, myös kyky ratkoa erityisesti sanallisia matemaattisia tehtäviä heikkenee, oltiinpa digissä tai ei (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi). 

Sitä saa, mihin tyytyy

Televisio taitaa olla näkyvin todiste yleisestä laatutason heikkenemisestä. Kun ammattilaisten tekemät, juontamat ja näyttelemät ohjelmat alkoivat vähetä ja tilalle tuotiin amatöörien ja tavisten toikkaroimat tosi-tv-ohjelmat, moni oli ihmeissään. Mutta kun ei muuta vaadittu vaan alettiin paremman puutteessa katsoa tv:stä ohjelmia, joiden juoni on seurata ruokaostoksiaan kassahihnalle lappaavia kansalaisia, sohvalla perunoivia tv:n katsojia tai vaimojaan vaihtavia tavispariskuntia, niin sitä se ohjelmatarjonta nyt sitten suurelta osin on. 

Kun ei vaadita laatua, niin ei sitä myöskään saada. Ja vähitellen se alkaa näkyä erinäisissä asioissa ympärillämme.

Siksi tahtoo hermostuttaa, että tänä päivänä meillä tosiaankin myydään runokirjana teosta, jossa runo voi olla vain yksi (ja sekin kieliopillisesti väärin yhteen kirjoitettu) sana: ”Vittusaatanaperkele.” Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta kyseessä oli lainaus runokirjasta Hyppää vaan! (Otava, 2023).

Totuus ei murene moraalikäsitysten mukana

Moraali kertoo meille, mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Se on käsityksiä ja sääntöjä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, ja ohjaa siten meidän käyttäytymistämme. Koska moraali on jotain ”vain” yleisesti hyväksyttyä, se ei siis tarkoita, että jokainen seisoisi yleisten moraalikäsitysten takana, mutta enemmistö yleensä kuitenkin.

Iän myötä on saanut nähdä, että moraali jos jokin on sidoksissa aikaansa. Viime vuosina aika on tuntunut karkaavan käsistä; niin nopeasti moraalisäännökset tietyillä elämänalueilla ovat muuttuneet. 

Media paljastaa, missä moraali menee

Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka haluavat rikkoa rajoja. Mikä olisikaan huomiota herättävämpää kuin rikkoa juuri moraalin rajoja. Mutta kun pirulle antaa pikkusormen, sillä on tapana viedä koko käsi. Media tuntuu pitävän meidät ajan tasalla sen suhteen, missä mennään – myös moraalikäsitysten osalta.

Naisen avoin kaula-aukko ei ole nykymaailmassa enää mitään, kun Hollywoodissa alusvaatteet on voinut jo pitkään jättää kokonaan kotiin ja pukeutua läpinäkyvään juhlamekkoon. 70-luvun lottotyttöjen minimuoti on pientä sen rinnalla, että nykytelevisiossa ”selviytyjät” ja ”treffikumppanitkin” ilmestyvät paikalle kaikki kalleudet paljastettuina. Eikä kamera enää siirry heinälatokohtauksissa pilvitaivaalle, vaan kuvaa mieluummin heiluvaa peittoa tai zoomaa sen alle.

Omassa lapsuudessani kuulin kyllä ihan riittämiin kiroilua, mutta sitä ei katsottu hyvällä, ainakaan julkisesti tai mediassa. Tänä päivänä tv:n viihdeohjelmissa rajutkin kirosanat ovat jo niin arkipäiväisiä lisukkeita, että on vaikea neuvoa lapsia ottamaan mallia aikuisista luettelematta erikseen kaikkia niitä, joista ei kannata ottaa mallia.

Kun tosiasiat jäävät tuntemusten jalkoihin

Salliva ilmapiiri on usein moraalisesti rajaton ja sen ajatellaan olevan rakkautta. Mutta jo lasten kasvatus opettaa meille, että asia on juuri päinvastoin. Rajat ovat rakkautta, ja sääntöjen taustalla on aina yhteisiä sopimuksia, joita noudattamalla on tarkoitus helpottaa elämää, ei suinkaan vaikeuttaa.

Monien moraalin rajoja on koetellut viime aikojen globaali ilmiö muuttaa biologiaan pohjautuvaa sukupuolen käsitettä. Moni ahdistuu siitä, mitä ihminen tekee luonnolle ja sen aitoudelle siinä muodossa kuin se on ollut aikojen alusta, mutta samat ihmiset eivät näe – tai halua nähdä –, mitä ihminen on tekemässä ihmisyydelle sen alkuperäisessä muodossa, jossa se niin ikään on ollut aivan alusta asti. 

Järkiargumentit, tieteellisesti todistetut sekä omin silmin nähtävät tosiseikat ovat vaihtuneet yksilöllisiksi tuntemuksiksi. Ne, jotka muutoksia innokkaimmin ajavat, eivät osaa enää määritellä käsitteiden rajoja, kuten vaikkapa sitä, mikä on nainen. Rajanvetoa kuitenkin tarvitaan, jotta käsitteet voidaan erottaa toisistaan ja jotta keskustelijoilla ylipäänsä voi olla yhteneväinen ymmärrys siitä, mistä puhutaan. Kielikin on sopimuspohjainen, eikä sitä voi yksipuolisesti muuttaa.

Oikea ja väärä tie erisuuntaan menevillä nuolilla ilmaistuna

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Kristinuskon vaikutus yhteiskunnan arvoihin

Moraalikäsityksiin vaikuttavat henkilön ikä sekä yhteisön arvot, joihin puolestaan vaikuttavat mm. kulttuuri, historia ja uskonnot. Arvot muuttuvat yleensä hitaasti, asenteet nopeammin. 

Kristinusko on määrittänyt suomalaisten arvopohjaa ja siten moraalikäsityksiä enemmän kuin moni haluaa tunnustaa. Ei edes ymmärretä, että kristinuskon vaikutus näkyy mm. koulutustasossa, naisten asemassa, kansantaloudessa tai terveydenhuollossa. Ellei tätä usko, on hyvä vertailla tilastojen valossa valtaosin kristittyjen ja vaikkapa islamilaisten maiden lukuja ja saavutuksia näillä osa-alueilla.

Eri ideologiat ja niiden vaikutus mm. lainsäädäntöön ovat murentaneet viime vuosina suomalaista arvopohjaa oikein urakalla, ja etenkin monia kristinuskoon pohjaavia ajattelutapoja. Vuosikymmenten ja -satojen yhdessä sovittuja sääntöjä on heitetty käyttökelvottomina nurkkaan. Eikä ole pelkästään odotusarvo, vaan jopa vaatimus, että ihmiset sopeutuvat niihin hetkessä. Aikamme viesti ei enää tunnu olevan rakkauden kaksoiskäsky ”rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, vaan ”rakasta ihmisen viisautta yli kaiken ja etenkin minua juuri sellaisena kuin minä itse määritän”.

Ihminen on aina kapinoinut ja halunnut hallita, riippumatta siitä, onko hänellä siihen tarvittavaa viisautta ja ymmärrystä. Ei siis mitään uutta auringon alla. Kristinuskossa meillä on kuitenkin muuttumaton arvopohja, moraalinen koodisto ja totuus, jota ihminen voi yrittää ravistella ja rikkoa maailmanajan loppuun asti, mutta se on silti muuttumaton: ”A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”.

—

Aihetta sivuaa myös teksti Twitter-huumorilla ei pelastu

Maalla vai kaupungissa?

Maalla on omanlaisensa elämäntapa, kaupungissa toinen. Molemmissa on myös paljon samaa: ihmisiä, joilla on samat perustarpeet ja inhimilliset ominaisuudet. Tietyt tottumukset ja etenkin olosuhteet voivat vaihdella. Ne voivat kuitenkin vaihdella myös maaseudun sisällä tai tietyn kaupungin alueella.

On siis kummallista, että Suomessa niin usein kisataan siitä, kumpi on parempi ja kummassa on parempi tai jopa oikeampi asua. Se on kovin turha kinaamisen aihe eikä hyödytä ketään. 

Muuta pois sieltä!

Pidän raivostuttavana, kun maaseudun palvelujen niukkuutta ja jatkuvaa karsimista valittaville irvaillaan, onko pakko asua siellä, muuttaisit ihmisten ilmoille. Tai kun haja-asutusalueiden asukkaat päivittelevät yksityisautoilun kalleutta bensan kallistuessa, niin he saavat kuulla, että käyttäisit julkisia tai onko sillä omalla autolla pakko mennä joka paikkaan. On sillä. Suomessa ei muutamia isompia kaupunkeja lukuun ottamatta ole toimivaa joukkoliikennettä. Edes ruokakauppaan ei pääse ilman omaa autoa, töihin menosta puhumattakaan.

Punainen puutalo pellolla koivujen keskellä.

Kyllä maalla on mukavaa!

Aivan yhtä raivostuttavana pidän kuitenkin myös vinoilua kaupunkilaisten kädettömyydelle, kun lunta sataa toista vuorokautta putkeen ja kaupungissa liikenne tukkeutuu. Heille huudellaan samaan tapaan, että mitäs asut siellä, tule pois sieltä ahtaudesta ja ruuhkista. Muutto kotoa on kuitenkin molempiin suuntiin yhtä vaikeaa, ja kaupungissa, jossa kadut voivat olla sokkeloisia ja kadunvieret täynnä autoja, lumentulo on kovin erilainen ongelma kuin maaseudulla, jossa tilaa ja lumenkeräyspaikkoja riittää. Myös ajatus siitä, että kaupunkilaiset ovat aina ylpeitä eivätkä juttele ventovieraille, on stereotypia, joka voisi vähitellen haihtua höpönä ilmaan.

Perspektiivikuva Aleksanterinkadusta raitiolinjoineen.

Mutta niin on mukavaa kaupungissakin!

Kaupunkihenkinen, silti ikuinen maalainen

Olen itse syntynyt ja kasvanut maalla, jopa maatalossa, ja olen siten loppuelämäni siinä mielessä maalainen. Olen siitä myös kiitollinen, sillä se on antanut ymmärryksen siitä, millaista elämä maaseudulla on ja miten se voi poiketa tavoiltaan ja sielunelämältään kaupunkilaisesta elämänmenosta. Se on antanut myös luontevan suhtautumisen eläimiin ja luonnon ihmeistä nauttimiseen olinpaikasta riippumatta. Aina kun se on ollut mahdollista, olen tykännyt myös kynsiä maata omassa puutarhassa tai takapihalla – en suuren suurena viherpeukalona vaan innokkaana nautiskelijana yrittäen ja usein erehtyen.

Kuitenkin jo opiskeluaikana aloin kokea, että olen mieleltäni enemmän kaupunkilainen kuin maalainen. Niin hyvin viihdyin keskikokoisessa opiskelukaupungissa. Tykkäsin siitä, että olin anonyymimpi kuin pienellä kotipaikkakunnalla. Kukaan ei tuntenut taustojani, vaan sain edetä aidosti itsenäni ilman sen kummemmin positiivisia kuin negatiivisiakaan taakkoja. Muistan, miten kerran kotipaikkakunnalla käydessäni tapasin lukio-opettajani, joka sanoi, että ”Tuija, sä oot jotenkin herännyt elämään!” Siltä se silloin tuntuikin.

Parhaat puolet molemmista

Tykkään kaupunkien eloisuudesta ja tapahtumista, vaihtoehtojen runsaudesta. Aina on tarjolla jotakin, vaikka ei osallistuisikaan. Ihmisissä ja heidän tyyleissään ja tavoissaan on enemmän kirjoa kuin maaseudulla, koska väkeäkin on enemmän, ja siitäkin nautin. Sekalaiseen joukkoon ei voi olla sujahtamatta. Ja sinne voi sujahtaa kenenkään huomaamatta vaikka vain katselemaan ohi käveleviä ihmisiä ja maailman menoa. 

On silti mahtavaa, että kaupungin äänistä, ajoittaisesta metelistäkin, ihmisvilinästä ja monien valojen välkkeestä voi välillä vetäytyä maalle. Siellä voi pysähtyä tekemättömyyteen, saunoa ja rypeä lumihangessa, puhdistaa potkukelkan jalakset ja liukua hiljaisena sunnuntaina pitkin koivukujaa, kuten juuri viikonloppuna tein. 

Toki tiedostan sen, että maaseudulla on myös vilkasta elämää (ja kaupungeissa rauhaisia soppia). Mutta minulle maaseutu on tankkauspaikka asioille, joita en voi kaupungissa tehdä. Hyvää vastapainoa, jonka toivon säilyvän.

—

Lue myös paluusta kotiseudulle muutaman vuoden takaa sekä kaipuusta kaupunkiin, josta olikin tullut koti: On jäähyväisten aika – Pohjanmaa kutsuu, Paluu kotiin Pohjanmaalle  ja Kun kotiseutu tuntuu vieraalta.

Resilienssin aikaan

Kun pari aamua sitten taas kerran kuulin puhuttavan resilienssistä, tuli mieleen vanha Flora-mainos: Hei, mitäs me pistettiin leivän päälle – ennenku oli Floraa? Tosin oikeasti ajattelin, miten me oikein ollaan pärjätty, kun meillä ei vielä ollut resilienssiä.

Resilienssi on eri määritelmien mukaan henkistä kapasiteettia ja selviytymiskykyä, joka auttaa hyödyntämään ihmisen voimavaroja ja vahvuuksia oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Tämä pätee etenkin tilanteissa, jotka yllättävät tai haastavat totuttuja ajatuksia ja toimintamalleja.

kun sisu ei enää riitä

En oikein ymmärrä, miten resilienssi eroaa vaikkapa vanhan ajan henkisestä vahvuudesta, kesto- tai sopeutumiskyvystä. Taikka suomalaisesta sisusta, jolla on pötkitty varsin pitkälle. Paitsi että se on vierasperäinen sana, kuulostaa hienolta ja epämääräiseltä ja saattaa korostaa puhujan valta-asemaa, kun kukaan ei kehtaa kysyä, mitä se oikein tarkoittaa. Sen puolesta resilienssi sopii hyvin nykyaikaan, jossa luodaan kiihtyvällä vauhdilla uusia termejä ja kiertoilmauksia, kielletyistä sanoista puhumattakaan.

Miten resilienssi eroaa vaikkapa vanhan ajan henkisestä vahvuudesta, kesto- tai sopeutumiskyvystä? Tai suomalaisesta sisusta, jolla on pötkitty varsin pitkälle.

Aikana, jolloin ihmiset loukkaantuvat kilvan toistensa ajatusmaailmoista, sanoista ja menneisyyden tapahtumista, tarvitaan aivan uudenlaista sietokykyä. Monet valitsevat kärkkäästi seuransa ja ihmiset, joiden kanssa haluavat tai kokevat voivansa olla tekemisissä. Se on resilienssin kannalta haastavaa, sillä keskeistä resilienssin kehittymisessä on vuorovaikutus toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

Iso aallokko merenrannassa

Resilienssi kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä”, sanotaan Sananlaskuissakin (27:17). Sitä tarvitaan yhä. Tänä päivänä ei kuitenkaan ole harvinaista, etteivät jotkut voi mennä edes keskustelupöytään ihmisen kanssa, jonka aatemaailma poikkeaa omasta, sillä se tekee tilasta turvattoman. Ei haluta hioutua, vaan vetää raja-aitoja, jotta olo ei kävisi epämukavaksi.

kun tieto lisää tuskaa, ei resilienssiä

Resilienssiä vahvistavat kuulemma myös ihmisen tiedolliset kyvyt, joiden pitäisi auttaa käsittelemään omia ajatuksia ja tunteita ja siten paremmin sopeutumaan ympärillä tapahtuvaan. Mutta onko totuus kuitenkin yhä, että tieto lisää tuskaa? Ne, jotka ainakin väittävät tietävänsä paljon asioista, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksesta tai ihmisen fysiologiasta, vaikuttavat olevan kaikkein ahdistuneimpia.

Resilienssin tulisi mahdollistaa se, että ihminen ei mene rikki tai murru jokaisesta vastoinkäymisestä, vaan pystyy palautumaan kuormittavista tilanteista ja jatkamaan elämäänsä. Monesti pärjäisi kuitenkin vähemmälläkin resilienssillä, jos ei tekisi ihan kaikesta ongelmaa.

Kun lukee juttuja siitä, miten tänä päivänä pitää luetella erikseen omat pronomininsä, ettei joku ahdistu, suojella yliopisto-opiskelijoita historian klassikkoteoksilta, jotka aiheuttavat heille turvattomuutta, tai kieltää lapsilta intiaanileikit ja joulukuvaelmat kulttuurisen omimisen ja traumatisoitumisen pelossa, kaipaa oikeastaan vain Flora-mainoksen aikoja. Niitä kaukaiselta tuntuvia aikoja, kun ongelmatkin olivat vielä oikeita ongelmia.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen