Sturgeonin laki – kun lähes kaikki on roskaa

Onko Sturgeonin laki sinulle tuttu? Siinä ei ole kyse lainsäädännöstä, vaan pikemminkin lainalaisuudesta tai lentävästä lauseesta. Sen mukaan 90 prosenttia mistä tahansa on roskaa.

Ajatus on peräisin tieteiskirjailija Theodore Sturgeonilta. Hän hermostui siitä, kun koko science fiction -kirjallisuus tuomittiin surkeaksi lajin huonoimpien kirjojen pohjalta. Silloin hän totesi, että todellisuudessa minkä tahansa lajityypin tai alan tuotoksista 90 prosenttia on laadultaan varsin köykäistä ja heikkolaatuista, siis roskaa.

90 prosenttia mistä tahansa on roskaa

Ajatus on helppo havaita paikkansa pitäväksi, kun takana on vähänkin elettyä elämää ja varsinkin jos seuraa yhtään kriittisesti maailman tapahtumia ja katselee ympärilleen. Vai onko joku, joka ei ole miettinyt, että vuosikymmenten takaiseen verrattuna televiossa on kanavia moninkertaisesti, mutta mitään katsomisen arvoista sieltä ei juuri löydy? Vähintäänkin 90 prosenttia siis roskaa. 

Tai onko kukaan muu joutunut toteamaan, että kokouksia ja seminaareja kyllä järjestetään aiheesta ja alasta jos toisesta, mutta eipä jäänyt kotiin vietäväksi juuri mitään uutta taikka omaa elämää tai työntekoa mullistavaa? Korona-aikana kalentereihin rantautuneista Teams-palavereista ja sosiaalisen median webinaareista puhumattakaan.

Liian moni puhuja on ulosanniltaan korkeintaan keskinkertainen, ellei jopa surkea. Aikarajan ylittävään esitelmään mahtuu jahkailua ja anteeksipyytäviä alkuselittelyjä sekä liian pienellä fontilla kirjoitettuja PowerPointteja, jotka muistuttavat enemmän muistioita kuin havainnollisia avainkohtia. 90 prosenttia siis tilaisuuksia, jotka voi hyvällä omallatunnolla ohittaa ja käyttää ajan vaikka itseopiskeluun. Mutta harva uskaltaa.

Liian moni puhuja on korkeintaan keskinkertainen,
ellei jopa surkea jahkailuineen ja liian pienellä fontilla
kirjoitettuine PowerPoint-esityksineen.

90 prosenttia elämäntapaohjeista on roskaa

Tai mitä mieltä olet elämäntapaohjeista, joita sinulle tarjotaan milloin netissä, milloin lehtien palstoilla? Väitän, että 90 prosenttia niistä on normaalielämän kannalta turhia, ellei peräti jo ohjeena hyödyttömiä. Jos nimittäin noudattaisin jokaista tarjottua ohjetta, en ehtisi tehdä muuta kuin miettiä, mitä ja kuinka monta grammaa joko pitäisi tai uskaltaisin suuhuni panna, etten vain sekoita vatsan flooraa, tuhoa hammaskiillettä, tuki suoniani, menetä lihasmassaani tai pysäytä aineenvaihduntaani. Olisi pohdittava myös tarkkaan ja mielellään tieteellisesti, miten ja mihin aikaan nukun, missä asennossa ja minkälaisen peiton alla. Ja jos aikaa jäisikin, se kuluisi siihen, että muistan jumpata ja höykyttää alaselän jumeja, niskakyttyrää, tenniskyynärpäätä, nivelrikkoisia polvia ja iskiasvaivoja juuri oikeasta kohdasta, riittävän usein ja varmasti oikeanlaisella välineellä. Mielellään tietenkin netistä löytyvän, tosi-tv- tai juorulehtitähteyden ohittaneen hyvinvointivalmentajan alaisuudessa, ja maksullisena. 

Mitä ja kuinka monta grammaa joko pitäisi
tai uskaltaisin suuhuni panna,
etten vain sekoita vatsan flooraa, tuhoa hampaitani,
tuki suoniani, menetä lihasmassaani
tai pysäytä aineenvaihduntaani.

Ei tarvinne avata tarkemmin, että myös arviolta 90 prosenttia useimpien ihmisten saapuvista työsähköposteista on joutavaa edestakaisin soutamista, jonka hoitaisi paljon nopeammin yhdellä puhelinsoitolla. 90 prosenttia whatsappin ryhmäviesteistä on turhanpäiväisiä hymiöitä, twiiteistä itsestäänselvyyksiä, markkinoille tulevista teknisistä uutuuksista tarpeettomia ja julkaistuista kirjoista ja elokuvista kaikkea muuta kuin A-luokkaa. Vai kuinka monta todella mieltä sykähdyttänyttä elokuvaa tai kirjaa muistat kaikista katsomistasi ja lukemistasi? Riittäisikö kymmenen prosenttia kaikista? Melko varmasti. Ehkä jopa viisi.

Sturgeonin laki helpottaa

Sen ymmärtäminen, että oikeasti 90 prosenttia kaikesta on suurella todennäköisyydellä roskaa, on tavallaan helpottavaa. Ei tarvitse hämmästellä, miksi oma ymmärrys ei riitä pitämään kaikkea musiikkia kuunneltavana tai jokaista lääkäriä, rakennusmiestä tai asiakaspalvelijaa työhönsä soveltuvana tai kenties edes ammattinsa osaavana. Voi hyvällä omallatunnolla keskittyä sen 90 prosentin sijaan kunkin lajityypin edustavaan otokseen eli siihen 10 prosenttiin. Näin voi nauttia mm. oikeasti taidokkaasti kirjoitetusta kirjasta ja juonenkäänteistä, osaavan kampaajan kädenjäljestä tai mukaansatempaavasta ja asiansa hallitsevasta puhujasta.

Sosiaalisen median ”gurut”

Se, mikä kuitenkin lyö yhä enemmän silmille, on ihmisten flegmaattinen kritiikittömyys ja laumasieluisuus. Kuinka moni turha vempele onkin ostettu, kuinka monessa joutavanpäiväisessä tekemisessä tuhlattu aikaa tai kuinka moni perusteeton teoria tai näkemys omaksuttu vain, ”koska kaikki muutkin” tai ”koska joku niin sanoo”?

Sosiaalisella paineella ja yhteiskunnan sovinnaisilla tavoilla on omiin tekemisiin huomattavasti suurempi vaikutus kuin moni uskaltaa myöntää. Ei siis ihme, että sosiaalinen media jyrää. 

Se on tätä nykyä pullollaan influenssereita, joista tulee hetkessä ja yleensä jonkin varsin lyhyen elämäntapavalmennuskoulutuksen jälkeen monitaitoisia guruja. Heillä on (ainakin) suuren (some)yleisön mielessä ymmärrys ja ratkaisu milloin mielenterveyden tasapainottamiseen ja Pisa-tulosten korjaamiseen, milloin sotekriisiin tai koronapandemiaan.

Väkisinkin on käynyt mielessä näitä ja myös useita perinteisen median käyttämiä ”guruja” kuunnellessa, että itseään ”asiantuntijoiksi” kutsuvista alkaa 90 prosenttia olla sisällöllisesti roskaa. Olen siis Dobellin kanssa samaa mieltä: ”Maailma on [aika usein; blogistin huomautus] pelkkä pulinapiiri, mutta sitä ei onneksi tarvitse kuunnella.” (Dobelli, 2018)

Kruunajaiset: kärryajelua ja koskettavia sanoja

Kruunajaisten aikaan Lontoo täyttyi ihmisistä ja Helsingin keskusta tyhjeni. Vähän ennen puoltapäivää pyörälenkillä vaikutti siltä, että suomalaiset olivat kerääntyneet television ääreen seuraamaan, kun kuningas Charles sai kruununsa.

Lontoon puistokatu ja liehuvat Britannian liput.

Kuningas Charles III:nen kruunajaiset olivat kiinnostavammat kuin olin osannut kuvitella. Kuva: Pixabay.

Aamu-uinnilla sanoin innokkaalle rojalistiystävälleni, että minä en kyllä viitsi istua kovin kauaa katselemassa Lontoon läpi matelevaa hevoskärryajelua. Siinä käy aika pitkäksi. Heikosti auktoriteettiuskoisena en jaksa myöskään innostua seremonioista ja juhlallisuuksista, joissa ylistetään ihmisiä – kaikki kun ovat asemastaan huolimatta samasta puusta veistettyjä. 

Mutta myönnetään, istahdin kuitenkin lenkkisuihkun jälkeen television ääreen seuraamaan peribrittiläisiä kruunajaisjuhlallisuuksia.

Paljon oli sitä, minkä aikana piti keksiä muuta oheistekemistä, kuten astianpesukoneen täyttöä, leivän syöntiä ja pyykin lajittelua, mutta positiivisia yllätyksiäkin tuli. Jäi viisaita sanoja mieleen.

Koskettavia sanoja ja koskettavia hetkiä

En ollut ymmärtänytkään, miten hengellinen on kuninkaan kruunajaistilaisuus, joka siis oli samalla myös jumalanpalvelus. Tokihan paikkana oli kirkko, ja ainakin edesmenneen kuningatar Elisabethin kristillinen vakaumus on ollut tiedossa, mutta kuitenkin. Perinteissä hyvää on se, että niissä vaalitaan usein vielä itselle (ja monille muillekin) tärkeitä arvoja, joita ainakin monet tämän päivän nuoret suomalaiset päättäjät pyrkivät kuskaamaan oikein kottikärryillä kaatopaikalle.

Tilaisuutta ei avattu ylistämällä kruunattavaa kuningasta, vaan kehottamalla läsnäolijat ylistämään kuningasten Kuningasta, Jumalaa. Sekä arkkipiispa että kuningas itse toivat useaan otteeseen esiin, että Jeesuksen tapaan myös kuningas on tullut palvelemaan, ei palveltavaksi. Arkkipiispa muistutti myös, että Jeesus ei takertunut omaan valtaansa, mikä oli varmaankin epäsuora ohje myös uudelle kuninkaalle.

Myös kuningas on tullut palvelemaan,
ei palveltavaksi.

Pidin kauniina hetkeä, jolloin kuningas Charles voideltiin tehtäväänsä. Voiteluhan on hyvin raamatullista ja tuli esiin mm. taustalla soivassa musiikissa, jossa laulettiin hetkestä, kun profeetta Naatan voiteli Vanhan testamentin aikaan Salomon kuninkaaksi.

Ennen voitelua kuningas Charles riisuttiin kaikista maallisista arvomerkeistä, niin että ylle jäivät vain housut ja valkea paita. Itse voitelu tapahtui yleisön katseilta piilossa sermein suojattuna, niin että kuningas oli tilanteessa aivan yksin Korkeimpansa kanssa. Jumalan edessä ei tarvita arvomerkkejä, eikä niillä olisi mitään merkitystä, vaikka niitä kantaisikin. Yksikään ei nouse toisen edelle – ”be he king or peasant”, kuten Goethe taisi aikanaan lausua.

Vallan merkit ovat moninaiset ja erilaiset

Briteissä ulkoiset vallan merkit ovat mahtipontisia, toisin kuin Jeesuksella. Hänen valtaistuimensa oli risti ja kruununsa orjantappuraa, kuten arkkipiispa mainitsi puheessaan. Charlesin jalokivin koristeltu kruunu sen sijaan painoi yli kaksi kiloa. Muutenkin jäykähkö kuningas liikkui siis kruunauksen jälkeen entistä jähmeämmin. Ja sanon tämän kaikella kunnioituksella, mutta kuningattaren tolkuttoman kokoinen rautainen pannumyssy näytti suorastaan hölmöltä hänen päässään. Mutta eipä kai maallinen kuningas olisi kuningas eikä kuningatar kuningatar ilman kruunua.

Charles sai valtansa merkiksi monta muutakin perinteistä esinettä, kuten ainakin yhden, ellei useammankin miekan. Sitä ojentaessaan piispa toi esiin, ettei se ole merkki tuomiosta, vaan oikeudesta, eikä edes merkki vallasta, vaan merkki armosta. Ne ovat yleviä periaatteita ja hyvä tavoite jokaiselle ihmiselle, kuten myös kuningas Charlesin lausuman rukouksen sanat: ”Suo, että palveluksessani löydän täyden vapauden ja siinä vapaudessa totuuden.”

Pyörällä siellä ja pyörällä täällä

Olen aina ollut varsin lainkuuliainen ja rehellinen. En tietenkään mikään pyhimys, joka ei koskaan olisi kävellyt punaisia päin liikenteessä tai päästänyt suustaan valkoista valhetta. Mutta niuhoksikin on taidettu joskus nimittää, kun olen ollut sitä mieltä, että sovituista säännöistä pidetään kiinni. Säännöt kun on tarkoitettu helpottamaan elämää.

Jos yhteisistä sopimuksista aletaan luistaa, jokainen haluaa yleensä luistaa itselleen sopivasta kohdasta, ja pian ei enää ole mitään yhteisiä sopimuksia – vain jokaisen omia mieltymyksiä palvelevia sääntöjä. Yksilösääntöjen hankaluutena on, että toiset eivät niitä tunne ja vähitellen katoaa viimeisinkin mittapuu sille, mikä määrittää oikean ja väärän.

Hölmöjäkin sääntöjä pitää noudattaa

Toki myönnän, etteivät kaikki säännöt mitenkään järkeviä ole. Kun ajelee vaikka yöaikaan käytännössä yksikseen kehätiellä ja valot vaihtuvat punaiseksi, niin vihreää odotellessa käy väkisinkin mielessä, että annanko vain mennä; eihän tässä seisoskelussa tyhjällä tiellä valon vaihtumista odotellen ole päätä eikä häntää. Mutta, säännöt on sääntöjä.

Yleensä olen myös perillä säännöistä, kuten juuri liikennesäännöistä. Ja jos en ole, niin otan selvää. Kun vielä autoilin, tiesin tarkkaan nopeusrajoitukset alueilla, joissa liikuin. Ja kun liikuin tuntemattomilla alueilla, seurasin liikennemerkkejä. Yleensä noudatinkin niitä suhteellisen tunnollisesti. No, Helsinki–Pohjanmaa -väliä tuli päästeltyä joskus hiljaisimpina aikoina vähän löysemmin rantein (= vähän raskaammalla jalalla).

Liikennemerkki, jossa lukee "Kersoja tiellä, löysää kaasua".

Tämä osuva liikennemerkki ei liity Helsingin pyöräilyyn, mutta sääntöihin kuitenkin. Kyseinen merkki löytyy Seinäjoelta, Pohjanmaalta.

Pyörätielle siitä!

Viime aikoina, kun pääkulkuneuvoni on ollut omien jalkojen ohella polkupyörä, olen saanut huomata, että pyöräily on laji, jossa saa ryöpytystä, olipa sitten oikeassa tai väärässä. 

Viime keväänä eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna, kun en aamu-uinnille ajellessani nähnyt ristin sielua, erehdyin oikaisemaan rantaan kadun toista puolta pitkin menevää jalkakäytävää, kun säästin siten pienen kiertolenkin. Mutta rannan tuntumassa vastaan tulikin uinneista tuttu mies, joka vihaisesti mulkaisten sihahti hampaittensa välistä, että ”pyörätie on tuolla!” osoittaen toiselle puolelle katua. 

Jalkakäytävä, jossa osuimme kohdakkain, on niin leveä, että ahtautta taisi aiheuttaa lähinnä vastaantulijan oikeassa olemisen tarve. Tai sitten hänen aurinkoinen aamunsa vain oli alkanut todella huonosti. Olin kuitenkin rauhallisine aamupyöräilyineni väärällä alueella, vaikka olimmekin näköetäisyyden ainoat ihmiset, joten otin opikseni, enkä ole sen koommin kyseisellä jalkakäytävällä ajanut. Kierrän tunnollisesti pidempää reittiä pyörätietä pitkin, vaikka olisin Helsingin ainoa hereillä oleva henkilö.

Ja taasko väärässä paikassa?

Tänään ajelin aamupäivällä rantaan Meripuiston läpi kulkevaa leveää puistotietä. Ja johan taas sihahteli! 

”Pyörätie on tuolla”, nuori nainen tuhahti ja osoitti rantaa kohti, kun olin ajamassa rauhallisesti hänen ja hänen lenkkikaverinsa ohitse. Hiljensin rinnalle ja kysyin, missä on pyöräilyn estävä kieltomerkki tai jalkakäytävän merkki, kun en ole sellaista millään suuntaa puistoa nähnyt. Rannassa on kyllä pyörätie, mutta siellä on myös erillinen jalkakäytävä. Kyseinen puistotie on ymmärtääkseni sallittu sekä pyöräilijöille että jalankulkijoille. Naisella ei ollut sen kummempaa perustelua kuin halveksuva tiuskaisu: ”Painu siitä sinne Jopoinesi!”

Kummallakin kerralla uimareissun tunnelma vähän kärsi. Ensimmäisellä kerralla tiesin olleeni väärässä paikassa, mutta puolitutun miehen äyskäisy harmitti, etenkin kun aiheuttamani ”vahinko” oli minimaalista. Mutta tietty, ne säännöt! Tänään taas jäin miettimään, olenko sittenkin väärässä. Ehkä pyöräily puistoalueilla on kielletty, ajoipa sitten rauhallisesti tai ei, sillä olin saanut tiuskaisuja ennenkin toisella suuntaa Helsinkiä.

Kotiin tultuani lähdin tutkimaan asiaa ja päätin tarkistaa asian vaikka pyöräilyliitosta tai poliisilta, että jatkossa tiedän, missä minun kuuluu mokomine ”Jopoineni” liikkua. Helpotuksekseni löysin Helsingin kaupungin sivuilta tiedon: ”Saat pyöräillä myös kaupungin ulkoilureiteillä ja puistokäytävillä.” Sen painan mieleeni siltä varalta, kun seuraavan kerran tiuskitaan.

Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa

Vähänkö raivostuttaa! / Miksi tää on tällaista? / Niin syvältä…

Tämä voisi olla runokirjani ensimmäinen runo, jos olisin vaikkapa tunnettu somevaikuttaja ja nimelläni olisi helppo myydä tekstiä. 

Kauppojen alelaareista löytyy liian monta kirjaa, joita ei olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja olisi ollut julkisuudessa tuttu muista syistä kuin kirjallisista ansioistaan. Olen sataprosenttisen varma, että jos minä olisin tarjonnut Otavalle yllä olevan kaltaista ”runosisältöä”, se olisi hylätty ja olisin tuskin saanut edes palautekirjettä.

Kaikki runous ei ole runoutta

Kun sivulle lisätään vähän sanoja, niistä ei tule automaattisesti runoja, vaikka joku niin haluaisi uskoa tai yleisölle uskotella (HS, 21.3.2023). Sen sijaan tällä menolla joudumme kohta selittämään lapsillemme, mikä se sellainen runo oikein on – vähän samaan tapaan kuin tänä päivänä pitää selittää, mikä on puhelin, jossa numerovalinta tehdään pyörittämällä. 

Runouden riman laskua voi tietenkin yrittää silotella myös keksimällä kokonaan uusia termejä, kuten tämänviikkoinen uudissana voimalyriikka. Se on toiselta nimeltään vertaistukea ja sillä häivytetään se tosiasia, että runokirjan lauseissa ei oikeastaan olekaan kyse runoudesta, vaikka kirjaa siten mainostettaisiinkin (HS, 22.3.2023).

Rikkinäisestä kirjoituskoneesta valuu mustetta valkoiselle paperille.

Kun ei vaadi laatua, ei sitä myöskään saa. Kuvituskuva: Pixabay.

Elämme loppuun asti epätäydellisinä

Maailma on muuttunut, ja tuntuu, että nykypäivänä on vältettävä kaikin tavoin toimia ja tilanteita, joissa joku joutuu havaitsemaan oman vajavaisuutensa. Silti elämme ikuisuuksiin asti epätäydellisinä: kenties taidokkaina jollakin osa-alueella, mutta vähän tumpeloina toisella, olipa sitten kyseessä luonteenpiirteemme tai erilaiset kykymme tehdä asioita.

Elämään kuuluvat myös pettymykset, toisten paremmuus jossakin asiassa tai se, että minä en ole kaiken keskipiste. Mitä nuorempana oppii sietämään sellaisia tilanteita ja selviytymään niistä, sitä parempi. Ja vaikka positiivisen psykologian opit mitä väittäisivät, on myös asioita, joiden kohdalla on kyettävä myöntämään, että tähän minusta ei ole – tai tähän minusta ei vielä ole.

Jos kuitenkin vähäistä osaamista hyvitellään laskemalla vaatimustasoa, jottei lopputulos näyttäisi niin pahalta, käy helposti kuin suomalaisten Pisa-tulosten: ei hyvältä näytä. 

Laatu ei parane vaatimuksia laskemalla

Eräs peruskoulun aineenopettaja arvioi Turun Sanomissa, että suomalaislasten heikentyneet oppimistulokset ovat suoraa seurausta koulujen vaatimustason laskusta. Valtakunnalliset opetussuunnitelmat ovat ympäripyöreää sanahelinää tyyliin ”oppilas osaa joskus arvailla tai päätellä…” tai ”oppilas osaa reagoida suppein sanallisin ilmauksin” tai että on tarve hallita vain ”joitakin” osa-alueita. Silloin ei viitoseen paljoa tarvita.

Juuri ilmestyneen tutkimuksen mukaan esimerkiksi oppilaiden ruotsin kielen taito 9. luokan lopussa ei ole enää kuin kuutosen tasoa. Eri osa-alueiden taidot tosin vaihtelevat, mutta yli 60 prosenttia oppilaista ei yltänyt kahdeksikkoon missään osataidossa (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi).

Pakollinen ruotsi voi olla kuuma peruna, mutta yleinen sanavaraston ja kielitaidon puute näkyy myös matematiikassa. Siinäkin osaaminen on laskenut koko 2000-luvun. Kun lukutaito on heikkoa tai ei ymmärretä enää sanojen merkityksiä, myös kyky ratkoa erityisesti sanallisia matemaattisia tehtäviä heikkenee, oltiinpa digissä tai ei (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, karvi.fi). 

Sitä saa, mihin tyytyy

Televisio taitaa olla näkyvin todiste yleisestä laatutason heikkenemisestä. Kun ammattilaisten tekemät, juontamat ja näyttelemät ohjelmat alkoivat vähetä ja tilalle tuotiin amatöörien ja tavisten toikkaroimat tosi-tv-ohjelmat, moni oli ihmeissään. Mutta kun ei muuta vaadittu vaan alettiin paremman puutteessa katsoa tv:stä ohjelmia, joiden juoni on seurata ruokaostoksiaan kassahihnalle lappaavia kansalaisia, sohvalla perunoivia tv:n katsojia tai vaimojaan vaihtavia tavispariskuntia, niin sitä se ohjelmatarjonta nyt sitten suurelta osin on. 

Kun ei vaadita laatua, niin ei sitä myöskään saada. Ja vähitellen se alkaa näkyä erinäisissä asioissa ympärillämme.

Siksi tahtoo hermostuttaa, että tänä päivänä meillä tosiaankin myydään runokirjana teosta, jossa runo voi olla vain yksi (ja sekin kieliopillisesti väärin yhteen kirjoitettu) sana: ”Vittusaatanaperkele.” Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta kyseessä oli lainaus runokirjasta Hyppää vaan! (Otava, 2023).

Totuus ei murene moraalikäsitysten mukana

Moraali kertoo meille, mikä on hyvää ja pahaa, oikein ja väärin. Se on käsityksiä ja sääntöjä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, ja ohjaa siten meidän käyttäytymistämme. Koska moraali on jotain ”vain” yleisesti hyväksyttyä, se ei siis tarkoita, että jokainen seisoisi yleisten moraalikäsitysten takana, mutta enemmistö yleensä kuitenkin.

Iän myötä on saanut nähdä, että moraali jos jokin on sidoksissa aikaansa. Viime vuosina aika on tuntunut karkaavan käsistä; niin nopeasti moraalisäännökset tietyillä elämänalueilla ovat muuttuneet. 

Media paljastaa, missä moraali menee

Kautta aikojen on ollut ihmisiä, jotka haluavat rikkoa rajoja. Mikä olisikaan huomiota herättävämpää kuin rikkoa juuri moraalin rajoja. Mutta kun pirulle antaa pikkusormen, sillä on tapana viedä koko käsi. Media tuntuu pitävän meidät ajan tasalla sen suhteen, missä mennään – myös moraalikäsitysten osalta.

Naisen avoin kaula-aukko ei ole nykymaailmassa enää mitään, kun Hollywoodissa alusvaatteet on voinut jo pitkään jättää kokonaan kotiin ja pukeutua läpinäkyvään juhlamekkoon. 70-luvun lottotyttöjen minimuoti on pientä sen rinnalla, että nykytelevisiossa ”selviytyjät” ja ”treffikumppanitkin” ilmestyvät paikalle kaikki kalleudet paljastettuina. Eikä kamera enää siirry heinälatokohtauksissa pilvitaivaalle, vaan kuvaa mieluummin heiluvaa peittoa tai zoomaa sen alle.

Omassa lapsuudessani kuulin kyllä ihan riittämiin kiroilua, mutta sitä ei katsottu hyvällä, ainakaan julkisesti tai mediassa. Tänä päivänä tv:n viihdeohjelmissa rajutkin kirosanat ovat jo niin arkipäiväisiä lisukkeita, että on vaikea neuvoa lapsia ottamaan mallia aikuisista luettelematta erikseen kaikkia niitä, joista ei kannata ottaa mallia.

Kun tosiasiat jäävät tuntemusten jalkoihin

Salliva ilmapiiri on usein moraalisesti rajaton ja sen ajatellaan olevan rakkautta. Mutta jo lasten kasvatus opettaa meille, että asia on juuri päinvastoin. Rajat ovat rakkautta, ja sääntöjen taustalla on aina yhteisiä sopimuksia, joita noudattamalla on tarkoitus helpottaa elämää, ei suinkaan vaikeuttaa.

Monien moraalin rajoja on koetellut viime aikojen globaali ilmiö muuttaa biologiaan pohjautuvaa sukupuolen käsitettä. Moni ahdistuu siitä, mitä ihminen tekee luonnolle ja sen aitoudelle siinä muodossa kuin se on ollut aikojen alusta, mutta samat ihmiset eivät näe – tai halua nähdä –, mitä ihminen on tekemässä ihmisyydelle sen alkuperäisessä muodossa, jossa se niin ikään on ollut aivan alusta asti. 

Järkiargumentit, tieteellisesti todistetut sekä omin silmin nähtävät tosiseikat ovat vaihtuneet yksilöllisiksi tuntemuksiksi. Ne, jotka muutoksia innokkaimmin ajavat, eivät osaa enää määritellä käsitteiden rajoja, kuten vaikkapa sitä, mikä on nainen. Rajanvetoa kuitenkin tarvitaan, jotta käsitteet voidaan erottaa toisistaan ja jotta keskustelijoilla ylipäänsä voi olla yhteneväinen ymmärrys siitä, mistä puhutaan. Kielikin on sopimuspohjainen, eikä sitä voi yksipuolisesti muuttaa.

Oikea ja väärä tie erisuuntaan menevillä nuolilla ilmaistuna

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Kristinuskon vaikutus yhteiskunnan arvoihin

Moraalikäsityksiin vaikuttavat henkilön ikä sekä yhteisön arvot, joihin puolestaan vaikuttavat mm. kulttuuri, historia ja uskonnot. Arvot muuttuvat yleensä hitaasti, asenteet nopeammin. 

Kristinusko on määrittänyt suomalaisten arvopohjaa ja siten moraalikäsityksiä enemmän kuin moni haluaa tunnustaa. Ei edes ymmärretä, että kristinuskon vaikutus näkyy mm. koulutustasossa, naisten asemassa, kansantaloudessa tai terveydenhuollossa. Ellei tätä usko, on hyvä vertailla tilastojen valossa valtaosin kristittyjen ja vaikkapa islamilaisten maiden lukuja ja saavutuksia näillä osa-alueilla.

Eri ideologiat ja niiden vaikutus mm. lainsäädäntöön ovat murentaneet viime vuosina suomalaista arvopohjaa oikein urakalla, ja etenkin monia kristinuskoon pohjaavia ajattelutapoja. Vuosikymmenten ja -satojen yhdessä sovittuja sääntöjä on heitetty käyttökelvottomina nurkkaan. Eikä ole pelkästään odotusarvo, vaan jopa vaatimus, että ihmiset sopeutuvat niihin hetkessä. Aikamme viesti ei enää tunnu olevan rakkauden kaksoiskäsky ”rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, vaan ”rakasta ihmisen viisautta yli kaiken ja etenkin minua juuri sellaisena kuin minä itse määritän”.

Ihminen on aina kapinoinut ja halunnut hallita, riippumatta siitä, onko hänellä siihen tarvittavaa viisautta ja ymmärrystä. Ei siis mitään uutta auringon alla. Kristinuskossa meillä on kuitenkin muuttumaton arvopohja, moraalinen koodisto ja totuus, jota ihminen voi yrittää ravistella ja rikkoa maailmanajan loppuun asti, mutta se on silti muuttumaton: ”A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”.

—

Aihetta sivuaa myös teksti Twitter-huumorilla ei pelastu

Maalla vai kaupungissa?

Maalla on omanlaisensa elämäntapa, kaupungissa toinen. Molemmissa on myös paljon samaa: ihmisiä, joilla on samat perustarpeet ja inhimilliset ominaisuudet. Tietyt tottumukset ja etenkin olosuhteet voivat vaihdella. Ne voivat kuitenkin vaihdella myös maaseudun sisällä tai tietyn kaupungin alueella.

On siis kummallista, että Suomessa niin usein kisataan siitä, kumpi on parempi ja kummassa on parempi tai jopa oikeampi asua. Se on kovin turha kinaamisen aihe eikä hyödytä ketään. 

Muuta pois sieltä!

Pidän raivostuttavana, kun maaseudun palvelujen niukkuutta ja jatkuvaa karsimista valittaville irvaillaan, onko pakko asua siellä, muuttaisit ihmisten ilmoille. Tai kun haja-asutusalueiden asukkaat päivittelevät yksityisautoilun kalleutta bensan kallistuessa, niin he saavat kuulla, että käyttäisit julkisia tai onko sillä omalla autolla pakko mennä joka paikkaan. On sillä. Suomessa ei muutamia isompia kaupunkeja lukuun ottamatta ole toimivaa joukkoliikennettä. Edes ruokakauppaan ei pääse ilman omaa autoa, töihin menosta puhumattakaan.

Punainen puutalo pellolla koivujen keskellä.

Kyllä maalla on mukavaa!

Aivan yhtä raivostuttavana pidän kuitenkin myös vinoilua kaupunkilaisten kädettömyydelle, kun lunta sataa toista vuorokautta putkeen ja kaupungissa liikenne tukkeutuu. Heille huudellaan samaan tapaan, että mitäs asut siellä, tule pois sieltä ahtaudesta ja ruuhkista. Muutto kotoa on kuitenkin molempiin suuntiin yhtä vaikeaa, ja kaupungissa, jossa kadut voivat olla sokkeloisia ja kadunvieret täynnä autoja, lumentulo on kovin erilainen ongelma kuin maaseudulla, jossa tilaa ja lumenkeräyspaikkoja riittää. Myös ajatus siitä, että kaupunkilaiset ovat aina ylpeitä eivätkä juttele ventovieraille, on stereotypia, joka voisi vähitellen haihtua höpönä ilmaan.

Perspektiivikuva Aleksanterinkadusta raitiolinjoineen.

Mutta niin on mukavaa kaupungissakin!

Kaupunkihenkinen, silti ikuinen maalainen

Olen itse syntynyt ja kasvanut maalla, jopa maatalossa, ja olen siten loppuelämäni siinä mielessä maalainen. Olen siitä myös kiitollinen, sillä se on antanut ymmärryksen siitä, millaista elämä maaseudulla on ja miten se voi poiketa tavoiltaan ja sielunelämältään kaupunkilaisesta elämänmenosta. Se on antanut myös luontevan suhtautumisen eläimiin ja luonnon ihmeistä nauttimiseen olinpaikasta riippumatta. Aina kun se on ollut mahdollista, olen tykännyt myös kynsiä maata omassa puutarhassa tai takapihalla – en suuren suurena viherpeukalona vaan innokkaana nautiskelijana yrittäen ja usein erehtyen.

Kuitenkin jo opiskeluaikana aloin kokea, että olen mieleltäni enemmän kaupunkilainen kuin maalainen. Niin hyvin viihdyin keskikokoisessa opiskelukaupungissa. Tykkäsin siitä, että olin anonyymimpi kuin pienellä kotipaikkakunnalla. Kukaan ei tuntenut taustojani, vaan sain edetä aidosti itsenäni ilman sen kummemmin positiivisia kuin negatiivisiakaan taakkoja. Muistan, miten kerran kotipaikkakunnalla käydessäni tapasin lukio-opettajani, joka sanoi, että ”Tuija, sä oot jotenkin herännyt elämään!” Siltä se silloin tuntuikin.

Parhaat puolet molemmista

Tykkään kaupunkien eloisuudesta ja tapahtumista, vaihtoehtojen runsaudesta. Aina on tarjolla jotakin, vaikka ei osallistuisikaan. Ihmisissä ja heidän tyyleissään ja tavoissaan on enemmän kirjoa kuin maaseudulla, koska väkeäkin on enemmän, ja siitäkin nautin. Sekalaiseen joukkoon ei voi olla sujahtamatta. Ja sinne voi sujahtaa kenenkään huomaamatta vaikka vain katselemaan ohi käveleviä ihmisiä ja maailman menoa. 

On silti mahtavaa, että kaupungin äänistä, ajoittaisesta metelistäkin, ihmisvilinästä ja monien valojen välkkeestä voi välillä vetäytyä maalle. Siellä voi pysähtyä tekemättömyyteen, saunoa ja rypeä lumihangessa, puhdistaa potkukelkan jalakset ja liukua hiljaisena sunnuntaina pitkin koivukujaa, kuten juuri viikonloppuna tein. 

Toki tiedostan sen, että maaseudulla on myös vilkasta elämää (ja kaupungeissa rauhaisia soppia). Mutta minulle maaseutu on tankkauspaikka asioille, joita en voi kaupungissa tehdä. Hyvää vastapainoa, jonka toivon säilyvän.

—

Lue myös paluusta kotiseudulle muutaman vuoden takaa sekä kaipuusta kaupunkiin, josta olikin tullut koti: On jäähyväisten aika – Pohjanmaa kutsuu, Paluu kotiin Pohjanmaalle  ja Kun kotiseutu tuntuu vieraalta.

Resilienssin aikaan

Kun pari aamua sitten taas kerran kuulin puhuttavan resilienssistä, tuli mieleen vanha Flora-mainos: Hei, mitäs me pistettiin leivän päälle – ennenku oli Floraa? Tosin oikeasti ajattelin, miten me oikein ollaan pärjätty, kun meillä ei vielä ollut resilienssiä.

Resilienssi on eri määritelmien mukaan henkistä kapasiteettia ja selviytymiskykyä, joka auttaa hyödyntämään ihmisen voimavaroja ja vahvuuksia oman hyvinvoinnin ylläpitämisessä. Tämä pätee etenkin tilanteissa, jotka yllättävät tai haastavat totuttuja ajatuksia ja toimintamalleja.

kun sisu ei enää riitä

En oikein ymmärrä, miten resilienssi eroaa vaikkapa vanhan ajan henkisestä vahvuudesta, kesto- tai sopeutumiskyvystä. Taikka suomalaisesta sisusta, jolla on pötkitty varsin pitkälle. Paitsi että se on vierasperäinen sana, kuulostaa hienolta ja epämääräiseltä ja saattaa korostaa puhujan valta-asemaa, kun kukaan ei kehtaa kysyä, mitä se oikein tarkoittaa. Sen puolesta resilienssi sopii hyvin nykyaikaan, jossa luodaan kiihtyvällä vauhdilla uusia termejä ja kiertoilmauksia, kielletyistä sanoista puhumattakaan.

Miten resilienssi eroaa vaikkapa vanhan ajan henkisestä vahvuudesta, kesto- tai sopeutumiskyvystä? Tai suomalaisesta sisusta, jolla on pötkitty varsin pitkälle.

Aikana, jolloin ihmiset loukkaantuvat kilvan toistensa ajatusmaailmoista, sanoista ja menneisyyden tapahtumista, tarvitaan aivan uudenlaista sietokykyä. Monet valitsevat kärkkäästi seuransa ja ihmiset, joiden kanssa haluavat tai kokevat voivansa olla tekemisissä. Se on resilienssin kannalta haastavaa, sillä keskeistä resilienssin kehittymisessä on vuorovaikutus toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

Iso aallokko merenrannassa

Resilienssi kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

”Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä”, sanotaan Sananlaskuissakin (27:17). Sitä tarvitaan yhä. Tänä päivänä ei kuitenkaan ole harvinaista, etteivät jotkut voi mennä edes keskustelupöytään ihmisen kanssa, jonka aatemaailma poikkeaa omasta, sillä se tekee tilasta turvattoman. Ei haluta hioutua, vaan vetää raja-aitoja, jotta olo ei kävisi epämukavaksi.

kun tieto lisää tuskaa, ei resilienssiä

Resilienssiä vahvistavat kuulemma myös ihmisen tiedolliset kyvyt, joiden pitäisi auttaa käsittelemään omia ajatuksia ja tunteita ja siten paremmin sopeutumaan ympärillä tapahtuvaan. Mutta onko totuus kuitenkin yhä, että tieto lisää tuskaa? Ne, jotka ainakin väittävät tietävänsä paljon asioista, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksesta tai ihmisen fysiologiasta, vaikuttavat olevan kaikkein ahdistuneimpia.

Resilienssin tulisi mahdollistaa se, että ihminen ei mene rikki tai murru jokaisesta vastoinkäymisestä, vaan pystyy palautumaan kuormittavista tilanteista ja jatkamaan elämäänsä. Monesti pärjäisi kuitenkin vähemmälläkin resilienssillä, jos ei tekisi ihan kaikesta ongelmaa.

Kun lukee juttuja siitä, miten tänä päivänä pitää luetella erikseen omat pronomininsä, ettei joku ahdistu, suojella yliopisto-opiskelijoita historian klassikkoteoksilta, jotka aiheuttavat heille turvattomuutta, tai kieltää lapsilta intiaanileikit ja joulukuvaelmat kulttuurisen omimisen ja traumatisoitumisen pelossa, kaipaa oikeastaan vain Flora-mainoksen aikoja. Niitä kaukaiselta tuntuvia aikoja, kun ongelmatkin olivat vielä oikeita ongelmia.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen