Maalla on omanlaisensa elämäntapa, kaupungissa toinen. Molemmissa on myös paljon samaa: ihmisiä, joilla on samat perustarpeet ja inhimilliset ominaisuudet. Tietyt tottumukset ja etenkin olosuhteet voivat vaihdella. Ne voivat kuitenkin vaihdella myös maaseudun sisällä tai tietyn kaupungin alueella.

On siis kummallista, että Suomessa niin usein kisataan siitä, kumpi on parempi ja kummassa on parempi tai jopa oikeampi asua. Se on kovin turha kinaamisen aihe eikä hyödytä ketään. 

Muuta pois sieltä!

Pidän raivostuttavana, kun maaseudun palvelujen niukkuutta ja jatkuvaa karsimista valittaville irvaillaan, onko pakko asua siellä, muuttaisit ihmisten ilmoille. Tai kun haja-asutusalueiden asukkaat päivittelevät yksityisautoilun kalleutta bensan kallistuessa, niin he saavat kuulla, että käyttäisit julkisia tai onko sillä omalla autolla pakko mennä joka paikkaan. On sillä. Suomessa ei muutamia isompia kaupunkeja lukuun ottamatta ole toimivaa joukkoliikennettä. Edes ruokakauppaan ei pääse ilman omaa autoa, töihin menosta puhumattakaan.

Aivan yhtä raivostuttavana pidän kuitenkin myös vinoilua kaupunkilaisten kädettömyydelle, kun lunta sataa toista vuorokautta putkeen ja kaupungissa liikenne tukkeutuu. Heille huudellaan samaan tapaan, että mitäs asut siellä, tule pois sieltä ahtaudesta ja ruuhkista. Muutto kotoa on kuitenkin molempiin suuntiin yhtä vaikeaa, ja kaupungissa, jossa kadut voivat olla sokkeloisia ja kadunvieret täynnä autoja, lumentulo on kovin erilainen ongelma kuin maaseudulla, jossa tilaa ja lumenkeräyspaikkoja riittää. Myös ajatus siitä, että kaupunkilaiset ovat aina ylpeitä eivätkä juttele ventovieraille, on stereotypia, joka voisi vähitellen haihtua höpönä ilmaan.

Kaupunkihenkinen, silti ikuinen maalainen

Olen itse syntynyt ja kasvanut maalla, jopa maatalossa, ja olen siten loppuelämäni siinä mielessä maalainen. Olen siitä myös kiitollinen, sillä se on antanut ymmärryksen siitä, millaista elämä maaseudulla on ja miten se voi poiketa tavoiltaan ja sielunelämältään kaupunkilaisesta elämänmenosta. Se on antanut myös luontevan suhtautumisen eläimiin ja luonnon ihmeistä nauttimiseen olinpaikasta riippumatta. Aina kun se on ollut mahdollista, olen tykännyt myös kynsiä maata omassa puutarhassa tai takapihalla – en suuren suurena viherpeukalona vaan innokkaana nautiskelijana yrittäen ja usein erehtyen.

Kuitenkin jo opiskeluaikana aloin kokea, että olen mieleltäni enemmän kaupunkilainen kuin maalainen. Niin hyvin viihdyin keskikokoisessa opiskelukaupungissa. Tykkäsin siitä, että olin anonyymimpi kuin pienellä kotipaikkakunnalla. Kukaan ei tuntenut taustojani, vaan sain edetä aidosti itsenäni ilman sen kummemmin positiivisia kuin negatiivisiakaan taakkoja. Muistan, miten kerran kotipaikkakunnalla käydessäni tapasin lukio-opettajani, joka sanoi, että ”Tuija, sä oot jotenkin herännyt elämään!” Siltä se silloin tuntuikin.

Parhaat puolet molemmista

Tykkään kaupunkien eloisuudesta ja tapahtumista, vaihtoehtojen runsaudesta. Aina on tarjolla jotakin, vaikka ei osallistuisikaan. Ihmisissä ja heidän tyyleissään ja tavoissaan on enemmän kirjoa kuin maaseudulla, koska väkeäkin on enemmän, ja siitäkin nautin. Sekalaiseen joukkoon ei voi olla sujahtamatta. Ja sinne voi sujahtaa kenenkään huomaamatta vaikka vain katselemaan ohi käveleviä ihmisiä ja maailman menoa. 

On silti mahtavaa, että kaupungin äänistä, ajoittaisesta metelistäkin, ihmisvilinästä ja monien valojen välkkeestä voi välillä vetäytyä maalle. Siellä voi pysähtyä tekemättömyyteen, saunoa ja rypeä lumihangessa, puhdistaa potkukelkan jalakset ja liukua hiljaisena sunnuntaina pitkin koivukujaa, kuten juuri viikonloppuna tein. 

Toki tiedostan sen, että maaseudulla on myös vilkasta elämää (ja kaupungeissa rauhaisia soppia). Mutta minulle maaseutu on tankkauspaikka asioille, joita en voi kaupungissa tehdä. Hyvää vastapainoa, jonka toivon säilyvän.

—

Lue myös paluusta kotiseudulle muutaman vuoden takaa sekä kaipuusta kaupunkiin, josta olikin tullut koti: On jäähyväisten aika – Pohjanmaa kutsuu, Paluu kotiin Pohjanmaalle  ja Kun kotiseutu tuntuu vieraalta.