Historiaa uusin silmin
Iän myötä historia on alkanut kiinnostaa yhä enemmän. Kouluaikana oli toisin; kunhan opettelin vuosiluvut ulkoa kokeita varten. En oikein jaksanut innostua vanhojen rajojen sijaintipaikoista tai sodista, joissa jakoalueet ja hallitsijat vaihtuivat, antiikin filosofeista ja heidän korkeakulttuurisista ajatuksistaan taikka ottomaanien ja Aleksanteri Suurten valloituksista.
Historia oppiaineena jäi kuitenkin lukioajasta vähän kitkeränä mieleen. Taisin katsella historian opettajaa kulmieni alta useamman vuoden, kun hän sattui kävelemään vastaan. Kävin kurssimuotoisen lukion ja kaikkien kymmenien kurssien joukosta sain yhdestä historian ja yhteiskuntaopin kurssista ”vain” ysin. Itkin päivän, sillä se pilasi muuten tasaisen kymppisarjan. Näytti rikkonaiselta paperilla. Tiedän: todella typerää ja turhaa!
Vanha onkin kaunista
Mutta kiinnostus historiaan ja menneen arvostus on kasvanut hitaasti joskus neljänkympin ohitettuani. Aluksi se näyttäytyi siten, että vanhat esineet eivät enää näyttäneetkään vanhanaikaisilta, vaan varsin viehättäviltä. Niissä oli yhtäkkiä arvokkuutta ja arvoa, ja ne herättivät lämpimiä muistoja sen sijaan, että iho olisi mennyt kananlihalle.
Jossain vaiheessa alettiin mm. ystävien kanssa olla yhtä mieltä siitä, että Timo Sarpanevan suunnittelemat Festivon kynttilänjalat ovatkin tosi kauniita. Aiemmin ne olivat vanhanaikainen muistutus lapsuudesta ja 70-luvun sinapinkeltaisista seinistä ja ruskeista nahkasohvista. Festivoja löytyi kaikilta tuttavaperheiltä, ja niissä oli aina punaiset tai oranssit pallokynttilät, joita ei koskaan poltettu. Olivat vain koristeina tiikinruskean kirjahyllyn alatasolla.
Niin vain vanhat Festivot ovat päässeet nykyisiin joulun herkkupöytiin.
Samalla tavalla yhtäkkiä kristalliesineet, pitsiliinat ja muut ennen mauttomilta tuntuneet esineet eivät enää olleetkaan kitschiä, vaan jotain, mitä jää näpelöimään ja ihastelemaan kirpputoreilla. Jopa ne ruskeat nahkasohvat, varsinkin jos ne ovat trendikkäästi käytössä kuluneet, sekä tiikkiset kalusteet ovat saaneet synninpäästön.
Historiallista luettavaa
Pari talvea sitten löysin lukemiseksi historialliset romaanit. Mieleen on jäänyt kirjasarja, jonka päähenkilö oli sattumoisin syntynyt omalla synnyinpaikkakunnallani eli Alavudella. Kirjasarja sijoittui 1800–1900-luvuille, ja päähenkilö siirtyi työpesteissään kirjasta toiseen eri suomalaisten kulttuuripersoonien palvelukseen.
Vaikka päähenkilö oli fiktiivinen, Topeliukset, Sibeliukset ja Edelfeltit eivät sitä olleet. Lukiessa tuli samalla googlailtua kyseisten kulttuurin merkkihenkilöiden elämää ja teoksia. Se ei ollut yhtään hassumpi tapa oppia uutta menneestä, suomalaisesta taiteesta, musiikista ja kirjallisuudesta.
Olisinko jäänyt piiaksi?
Jos nyt lähtisin opiskelemaan, voisin hyvin lähteä lukemaan vaikka historiaa. Historiassa on paljon sellaista, mitä tämän päivän digihypetyksessä, virtuaalielämässä sekä toden ja epätoden sekamelskassa kaipaa. Mutta on siellä menneessä myös monta entisajan kuoppaa, josta edistys on nostanut meitä elämää helpottavaan vaivattomuuteen.
1800-luvun luokkayhteiskunta ja ihmisten kohtelu säätynsä mukaan on ollut kuvausten perusteella varsin vastenmielistä. Ei se tietenkään tänäkään päivänä täysin ole kadonnut, mutta keskimääräisesti ihmisten mahdollisuudet kohtuullisen mukavaan elämään ovat kuitenkin tasapäistyneet reilusti. Olen ymmärtänyt, että jos olisin syntynyt sata tai pari sataa vuotta sitten, minulla pienen maatalon tyttärenä tuskin olisi koskaan ollut mahdollisuutta opiskella edes murto-osaa siitä, mitä olen 60-luvulla syntyneenä voinut tehdä. Suuressa tiedonjanossani ja oppimisen ilosta nauttivana olisin voinut olla melkoisen kapinallinen ja turhautunut tavallisena piikatyttönä.
Vanhat talot ja vanha koristeellinen arkkitehtuuri ihastuttavat aivan erityisesti.
Lähihistoriaa
Tässä iässä harmittaa, ettei nuorempana jaksanut kuunnella isovanhempien tarinoita heidän lapsuudestaan ja nuoruudestaan, puhumattakaan, että olisi ymmärtänyt kysyä kysymyksiä aiheista, jotka nyt kiinnostavat. Kun molemmat vaarit ja myös appiukko olivat sodan käyneitä, olisi voinut kuulla monta kiinnostavaa ja jännittävää kertomusta – edellyttäen, että he olisivat suostuneet niistä puhumaan.
Taannoin sain keskustella erään iäkkään herran kanssa, joka oli joutunut lapsena lähtemään kahdesti kotoaan Karjalasta. Tajusin, miten vähän tiesin karjalaisten sodanjälkeisestä asuttamisesta. Naiivisti olin ajatellut, että suomalaiset ovat ottaneet kotinsa jättämään joutuneet maanmiehet ja -naiset ellei nyt avosylin, niin ainakin ymmärtäen vastaan. Mutta totuushan onkin ollut toinen. Mies kertoi kyynelsilmin, miten koulussa ei saanut puhua omaa karjalan murretta, eikä evääksi sopinut ottaa karjalanpiirakoita. Oma tausta piti häivyttää pois. Hänen perheensä oli sijoittunut Hämeeseen, ja kun sitten vähän tutkin historiaa noilta ajoilta, Häme oli ollut tietojen mukaan yksi vaikeimpia alueita evakoille.
Kotoa saatu 70-luvun Taalari-kynttilänjalka ja vanha puurasia lepäävät tyytyväisinä tiikkisellä ruokapöydällä. Kaikki sellaisia, mitä joskus nuorena inhosin ja tänään hamuan kotiini.
Historia uusiksi
Valitettava nykypäivän trendi on kirjoittaa historiaa uusiksi. Sen sijaan, että vanhoista virheistä opittaisiin ja ymmärrettäisiin, että ne ovat olleet osin myös oman aikakautensa tuotoksia, ne pyritään pyyhkimään kokonaan pois ihmisten muistista. Vääränlaisiksi osoittautuneiden ihmisten muistopatsaita kaadellaan, klassikkokirjojen tekstejä muunnellaan, ja kymmenien vuosien takaisia sanomisia tai vitsejä pyydellään julkisesti anteeksi.
Me voimme tulkita asioita eri tavalla eri aikakausina ja halutessamme voisimme oppia menneisyyden virheistä, vaikka sekin tuntuu erinäisten viime aikojen tapahtumien valossa olevan ihmiselle kovin vaikeaa. Ihmisen muisti kun tahtoo olla lyhyt ja kovin valikoiva. Mutta jos jokin on varmaa, niin se, että historiaa ei voi kirjoittaa uusiksi. Vaikka jotkut sitä niin kovasti tuntuvat haluavan.
