Ei ikä miestä eikä naista pahenna

Miksiköhän vanhenemisesta on tullut kummajainen, jota halutaan vältellä jos minkälaisilla keinoilla? Joskus kauan sitten ikääntyminen toi mukanaan arvokkuutta ja kunnioitusta, nykyään lähinnä ikäsyrjintää ja elämästä vieraantuneita käsityksiä siitä, miltä ihmisen tulisi näyttää neli-, viisi- tai kuusikymppisenä. Päivän vastaus tuntuu olevan, että mielellään parikymppiseltä, mutta ei ainakaan päivääkään yli kolmikymppiseltä.

Arvokkuutta ja kunnioitusta

Ikä itsessään ei automaattisesti tuo arvokkuutta, ja etenkin kunnioitus pitää jollain tavalla ansaita. Viisikymppinen rouvashenkilö, jonka koettu elämä tursuilee leggingseissä ja narutopissa, ei välttämättä edusta arvokkuutta. Eikä mies kauheasti herätä kunnioitusta, jos hän viidenkympin villityksessään pakkaa putkikassinsa, hyppää moottoripyöränsä selkään ja kiitää kohti auringonlaskua yrittäen epätoivoisesti estää aurinkoa vielä laskemasta. 

Juna meni jo

Joku rekrytoija oli kertonut kaverille, että nelivitosen naisen on turha enää etsiä työpaikkaa. Juna meni jo. Väitän kyllä, että rekrytoijan ajatus on todistettu vääräksi muutamaankin kertaan, mutta jos se olisi totta, monella naisella tulisi aika pitkäksi, jos pitäisi nelivitosesta asti istuskella vain keinutuolissa. 

Tuon keinutuoli-iän jo ylittäneenä saatan olla puolueellinen, mutta monella alalla kaivattaisiin vielä kokenutta ja oikeasti osaavaa tekijää. Esimerkiksi jotakuta nelivitosta, joka ei tarvitse kriisiapua, kun kahvihuoneessa ei olekaan lattekeitintä ja Xboxia. 

Erään tuttavaperheen pää pakkasi aikanaan putkikassinsa ja lähti, jotta voisi vähän hengähtää. Sittemmin hän hengähteli kakkavaippojen tuoksussa uuden kolmikymppisen vaimonsa kanssa. Joskus mietin, eikö viikonlopun kalareissu kavereiden kanssa olisi riittänyt.

Arvaatkos ikäni?

Ikä on kummallinen tabu. Jos Facebookissa voikin jakaa syntymäpäivänsä, niin syntymävuotta ei silti passaa kertoa. Sen sijaan voi jakaa kivan testituloksen, joka kertoo tämänhetkisen ”henkisen iän” – se kun on usein reilusti vähemmän kuin todelliset vuosirenkaat osoittavat.

Ikä vain ei muutu, vaikka kuinka esittäisi salaperäistä tyyliin ”arvaapa”. Jokainen, joka haluaa säilyttää puheyhteyden, arvaa naapurin iän viisi vuotta alakanttiin ettei vain vahingossakaan arvaisi viittä vuotta yläkanttiin. Siteeraan kuitenkin Junnu Vainiota: Kyllä sen näkee naamasta. Sen iän. Useimmiten.

On siinä hyvääkin

Ketäpä meistä aamulla hymyilyttäisi, kun katsoo peilistä velttoja silmiä, jotka roikkuvat vuoroin yltä ja alta. Tai kun muistelee aikaa, jolloin varpaankynnet oli nopsasti ja näppärästi leikattu. 

Mieli on kuitenkin aika paljon tasaisempi kuin parikymppisenä. Ei tarvitse mennä jokaiseen päivään maailmanvalloittajameiningillä. Oma ylivoimaisuus on jo tullut testattua, eikä enää ole edes niin ylivoimaista myöntää, että ”yli” on pudonnut jo aikaa sitten kyydistä ja voimatkin ovat joskus vähissä.

Eräs tuttava sanoi joskus hyvin, että iän myötä pienet asiat alkavat riittää. Onkohan ihminen siinä iässä silloin, kun vuoden odotetuin juttu on sukutapaaminen, viikon kohokohta on rauhaisa perjantai-ilta kotona ja päivän paras hetki on se, kun pääsee nukkumaan?