Vain tyhjiä kuvia ilman ihmisiä

Otan ja jaan monien mielestä varmaan vain tylsiä kuvia. Niissä ei juuri näy ihmisiä. 

Muistan kyllä mainonnan psykologian opinnoista hyvin sen, että juuri ihmiset kiinnittävät huomion. Tutkimusten mukaan silmät ja pienet lapset vetävät kuvissa huomiota puoleensa (kuten myös ihmisen eroottiset kehonosat). Lapsissa viehättävät tunteisiin vetoavat pyöreät muodot, sillä aikuistuessaan ihmisen ulkomuoto muuttuu kulmikkaammaksi. Usein niin käy myös luonteelle. Myös eläimet, ja varsinkin pennut ja poikaset, saavat ihmisen pysäyttämään katseensa kuvassa.

Selfiet ja häiriötekijät

Vaikka tiedän tämän, en juuri kuvaa ihmisiä muuten kuin tilanteissa, joista haluan saada itselleni muiston, jota vaalia. Tänäänkin, kun ajelin kotiin aamu-uinnilta, Meripuistossa vilisi jo ihmisiä valmistautumassa Helsinki-maratoniin. Siitä joku olisi voinut napsia kiinnostavia otoksia, sillä hyvät ihmiskuvat ovat parhaimmillaan juuri sitä. Mutta minun arkistojeni hyvissä kuvissa vieraat, maiseman eteen kävelevät ihmiset ovat usein enemmän häiriötekijöitä.

Pahimpia ihmiskuvia ovat selfiet. Kaveri- ja ryhmäselfiet vielä ymmärrän, mutta kun näen kaupungilla tai vaikka uimarannalla ihmisen yksikseen virnistelevän ja kääntelevän päätään sopivaan asentoon kännykkäkameralleen, tunnen lähinnä myötähäpeää. Ihmisen itseihailu on saavuttanut lakipisteensä.

Suositut vessakuvat

Voi tietysti olla, että syy selfieärtymykseeni on se, että en osaa itse ottaa selfiejä. (Selfie on muuten hirveä sana ja mahdoton taivuttaa järkevästi suomeksi. Johtuu siitä, ettei ole suomalainen sana, vaikka sellainenkin olisi olemassa: omakuva.) 

Niin, en siis osaa ottaa näitä kännykkäomakuvia. Niissä näkyvät lähinnä silmäpussit, kirjava iho, kaularypyt ja se, että en ole kovin kuvauksellinen, saati nuori ja hehkeä. Peilin kautta en aio asettua itseäni kuvaamaan, sillä wc on mielestäni epäesteettinen kuvauspaikka. Silti tänä päivänä kuvavirroissa näkyy hurja määrä vessakuvia.

Kuvat ovat osa ajankuvaa

Selfiekulttuuri on osa ajankuvaa: minä muille jaettuna. Mutta olisimmeko oikeasti voineet 20 vuotta sitten kuvitella, että seisoskelemme peilin edessä kuvaamassa itseämme ja jaamme otoksia sitten kaikkien nähtäväksi? Tuskin sen enempää kuin sitäkään, että esittelemme kaikelle kansalle puurolautastamme aamiaiselta.

Myönnän toki kuvaavani joskus kokkailujeni tai leipomusteni tuloksia. Puolustelen sitä vain sillä, että se on niin harvinaista herkkua (kun teen sitä onnistuneesti), että siitä on hyvä kertoa muillekin. 

Ovatko maisemat tyhjiä ja tylsiä?

Mutta useimmiten kuvissani on vain maisemia. Tyhjiä maisemia, jotka ovat kuitenkin minun silmissäni täynnä ihmeellisyyksiä. Kauneutta, jota ihminen ei kykene keinotekoisesti luomaan. Siinä mielessä ne eivät ole ollenkaan tyhjiä, vaan täysiä – täyttävät katsojan sisimpään asti. 

Joskus maisemassa on vain jokin yksityiskohta, joka saa pysähtymään ja kaivamaan kameran esiin. Se voi olla melkein mitä vain: kivessä kiemurteleva sammal, horisontin häipyminen usvaan, pilven merkillinen muoto, lehtien silmiinpistävä vehreys, aaltojen isku rantakiviin, taivaan poikkeuksellinen väri. 

Tämän päivän täydessä kuvassa sumu leijui taivaanrannassa ja peitti kaupungin talot näkyvistä kohdassa, jossa ne yleensä tulevat vastaan. Se oli maisemassa sellainen yksityiskohta, jonka halusin kameralla vangita.

Kuva ”auringosta” ja auringosta

Yritin myös kuvata aurinkoa siltä suunnalta, mistä se aamuisin nousee. Se oli oudon tarkkarajainen ja ”loisteeton”. Ehkä se johtui vain siitä, että aamu oli puolipilvinen ja sumuinen. Mutta aurinko osoittautuikin kuuksi, sillä palan matkaa pyöräiltyäni toiselta suunnalta tuli vastaan aurinko, eikä sen loisteesta voinut erehtyä.