Maanantai-
ahdistus – miten sinut selättäisin?

Jotkut puhuvat sunnuntaiahdistuksesta, kun tuleva työviikko painaa mieltä jo sunnuntaina. Minä koen säännöllisesti maanantaiahdistusta. Yhtään minkään aloittaminen maanantaisin on äärettömän vaikeaa. En tahdo saada koneita käyntiin parhaalla tahdollanikaan.

Luin jostain, että maanantai voi ahdistaa, koska siirtymä viikonlopun levosta ja rauhasta työpaikan hälyyn, viestitulvaan ja aikataulutettuun rytmiin vaatii nopeaa sopeutumista, joka ei aina onnistu vaan tuntuu ylitsepääsemättömältä. 

Se ei päde kohdallani, koska en siirry maanantaina hälyiseen työympäristöön, vaan elämä jatkuu kotona. En elä aikataulutettua elämää enkä huku viestitulvaan, koska olen rajannut viestimahdollisuudet tarkoituksella minimiinsä. 

Muuttunut työnkuva

Tekemäni työ ylipäänsä on jotain aivan muuta kuin se oli 10–15 vuotta sitten. Pian tulee kymmenen vuotta siitä, kun istuin työpöytäni ääressä ja sisimmässäni kuuluivat vain sanat: Aikaa on vähän, en voi enää vain pyöritellä työpöydän ääressä papereita, jotta joku saisi rahaa.

Siitä alkoi suunnanmuutos, jonka seurauksena olen viimeiset yhdeksän vuotta halunnut olla enemmän Jumalan palvelija kuin maailman ja sen rakenteiden kannattelija, saati palvoja. Näin siksi, että minunkin olemiseni ja tekemiseni kautta edes yksi ihminen tuntisi ja ymmärtäisi Jumalan suuren rakkauden ja tahtoisi tulla tuntemaan Jeesuksen, jolla on valta ja voima vetää ihminen syvimmästäkin kaivosta elämään, ikuiseen sellaiseen.

Pieni ja näkymätön osa

Työ on ollut pienimuotoista. Kontrasti vanhaan tekemiseen on niin suuri, että on ollut vaikea uskoa oman panoksen riittävän. Tuloksia ei useinkaan näy, lopputulemasta puhumattakaan. Toisinaan joutuu miettimään, miksi tässä ja miksi näin.

Jumala on muistuttanut, että sellainen on Marian osa. Pieniä tekoja, askelta kerrallaan. Läsnäoloa enemmän kuin touhotusta päivästä, paikasta ja tehtävästä toiseen. Se on kaikista omista epäilyksistä huolimatta ihana osa, ja mikä parasta, sitä ei oteta pois. Silti pitää muistaa, että Marttojakin tarvitaan. Toisenlaisia tekijöitä, naisia ja miehiä, Jumalan palvelijoita.

Siinä se vain seuraa sivusta

Koen kaikesta huolimatta maanantaiahdistusta. Se voi tulla siitä, että asetan itselleni vääränlaisia odotuksia ja paineita. Olen siinä äärettömän hyvä. Joka päivä pitäisi saada jotain näkyvää, merkittävää tai mielenkiintoista aikaan. Jotain, mitä voisi jakaa muille ja muiden kanssa. Vaihtaa kuulumisia omasta ahkeroinnistaan ja saavutuksistaan. Ilman niitä on kuin sivustaseuraaja, ulkopuolella karusellista, jossa muut pyörivät. 

Se saattaa olla Marian osan kääntöpuoli – ihmisten näkökulma. Siinä se vain istuu Jeesuksen jalkojen juuressa, toisin kuin Martta, joka häärää, tekee ja palvelee. Mutta Jumalan ajatukset eivät ole tässäkään niin kuin ihmisten ajatukset. Ne katsovat kokonaisuutta ja ne katsovat sydämeen ja sen tilaan, olipa kyseessä Maria tai Martta. Oleellista on, löytyykö sieltä alttiutta, uskoa ja kuuliaisuutta.

Minimaanantai

Armoa ja armollisuutta tarvitaan pienissäkin asioissa, kuten maanantaipäivissä. Joku on puhunut minimaanantaista. Yritän soveltaa sitä, kun maanantaiahdistus iskee. Minimaanantai antaa luvan ottaa viikon ensimmäisen päivän vastaan pienemmin odotuksin ja vaatimuksin. Aloittaa aamun hitaammin, laskea tavoitteiden rimaa, pitää hengähdystaukoja, ottaa päivätorkut, pistää päivä pulkkaan vähän aikaisemmin, kirjoittaa ehkä vähemmän kuin toisena päivänä, tai mitä se ”vähemmän” kenellekin onkaan. Vaikeinta on kuitenkin antaa siihen itselleen lupa, sillä muuten kantaa vain huonoa omaatuntoa siitä, ettei tee tarpeeksi. Harjoittelen sitä edelleen.