Tunnetta ja tuoksinaa

Kiertelin eilen kaupungilla sen jälkeen, kun olin käynyt laitattamassa tukkani joulukuntoon. Jouluvilske alkaa olla kiivaimmillaan. Kampissa ihmisiä rynni mustanaan pitkin kauppakeskuksen käytäviä ja samalla tavalla ulkona kaduilla. 

Onneksi jouluryysistely ei koske minua. Kun satsaa joululahjoihin tavallista vähemmän, ei tarvitse tuskailla hikipäissään kauppojen kassajonoissa tai ylipäänsäkään juuri vaivata päätään sillä, mitä kenellekin hankkisi. Se on kyllä aika vapauttavaa. Pienet muistamiset saa kasaan vähemmälläkin vaivalla.

Jouluherkuttelua

Parasta on se, että näemme toisiamme. Herkuttelusta emme tänäkään jouluna juuri tingi. Mutta valmistelut teemme yhdessä, niin kenenkään ei tarvitse viettää aattoaamua yksin keittiössä hikoillen. 

Instagram on ollut oiva innoittaja. Sieltä on löytynyt monenlaisia kivoja resepti-ideoita, joita ajattelimme testata: kala-keltuaistahnalla pursotettuja kananmunanpuolikkaita, taikinaan piilotetuista mozzarellapalloista rakennettua joulupuuta ja sitten perinteisesti appelsiinigraavattua lohta. Yritämme kehittää vielä jonkin raikkaan salaatin, johon haluamme granaattiomenan siemeniä. Ne ovat hyviä, mutta se omenan avaaminen on taitolaji. Muutama vuosi takaperin puoli keittiötä oli kirkkaanpunaisissa roiskeissa.

Laitan tänä vuonna joulukuusen vain, jos löydän sopivan pienen. Voisin tietty jättää sen kokonaan väliinkin, kun vieraitakaan ei ole tulossa, mutta kun se tuoksuu niin hyvältä ja nautin siitä kynttilöiden säihkeestä. Asioita voi ja pitääkin tehdä myös vain omaksi iloksi.

Jatkuvaa melankoliaa

Huomasin pari päivää sitten, että oma ilo on ollut vähän kadoksissa. Tunteet heittelevät välillä vahvasti. Menneenä syksynä masennus on hiipinyt vieraaksi enemmän kuin aikoihin. Se on ryöstänyt monta päivää, ja sieltä syvyyksistä nousu vaatii vielä toipumispäiviä, joten yleinen vire on ollut melko mollivoittoinen. 

Olen miettinyt, olenko jotenkin perusluonteeltani elämään turhautunut tulevaisuusskeptikko, joka ei joko jaksa tai vaivaudu etsimään valonsäteitä mustan maailman keskeltä? Vai olenko kuitenkin pohjimmiltani hyväntuulinen ja elämään myönteisesti suhtautuva, mutta jotkin elämän haasteet vain ovat vieneet iloisuuden ja jättäneet jälkeensä vain melankolian, joka aina hetkittäin väistyy, mutta samalla tavalla hetkittäin muuttuu harmaasta mustaksi pimeydeksi?

Itku lyhyestä ilosta

Sattui nimittäin niin, että katselin Areenasta uutta mielestäni hyväntuulista ja leppoisaa ruotsalaissarjaa nimeltä Parterapi i Gagnef. Sille on valitettavasti annettu hölmö suomenkielinen nimi Terapiaa ja tunnetta, joka ei kuvaa ollenkaan osuvasti ohjelman sisältöä vaan muistuttaa lähinnä jotain saippuasarjaa tyyliin Tunteita ja tuoksuja.

Jossain vaiheessa ohjelmaa tuli jokin todella hellyttävän hauska kohta, ja vaikka katselinkin sitä yksikseni, sisältäni oikein syöksähti vapautunut ja iloinen nauru. Kuulostaa varmasti hölmöltä ellei jopa naurettavalta, mutta se tuntui niin ihmeelliseltä, että purskahdin itkuun. Nauru kuulosti niin vieraalta, aivan kuin ei olisi hetkeen ollut syytä, lupaa tai edes tarvetta nauraa sydämestään ja aidosti, ja sitten se kosketti niin kovasti, että tuli itku.

Kohta iloitaan

Ehkä se johtui siitäkin, että olen tänä syksynä viettänyt valtavan paljon aikaa yksin, eikä sitä kai silloin tule jatkuvasti nauraa hörähdeltyä, kun ei ole ketään, joka naurattaisi tai jonka kanssa nauraa yhdessä. 

Mutta jos nyt jäit miettimään, kuinka se onneton siellä nyt pärjää, niin ei hätää, valoa kohtihan tässä ollaan menossa. Pian saa iloita suuresti, kun kuuluu: ”Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle!” (Luuk. 2:10; 33/38) 

Se on ilo jokaiselle, myös meille useimmiten yksinään iloitseville.