Tag Archive for: ystävät

Kaikkien isojen ja vähän pienempienkin koetusten keskellä me tarvitsemme keidashetkiä. Keitaita, joiden rehevyys ja kosteus peittoaa ympäröivän aavikon kuivuuden. Paikkoja ja aikoja tai edes pienen pieniä hetkiä välissä, jolloin voi virkistyä puuduttavasta arjesta tai koetusten ristitulesta. 

Tänään minulla on todellinen keidaspäivä. Kun kuulo yhtäkkiä vaimeni toisesta korvasta viikonloppuna, sain heti eilen apua ja nopean lääkityksen terveysasemalta sekä täksi aamuksi lähetteen korvaklinikalle. Kuten terveysasema, myös tarvitsemani HUS:sin korva-, nenä- ja kurkkutautien kiireetön päivystys sattuu olemaan lähes kulman takana parin korttelin päässä. 

Auringonpaisteinen merimaisema Kaivopuistossa.

Pyörälenkki auringonpaisteessa teki hyvää. Aurinko on paistanut tänään sisäisestikin.

Etuoikeutettu terveyspalvelujen käyttäjä

Alle tunnin odotus meni sutjakkaasti hyvän kirjan parissa. Luen vihdoin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon saanutta kirjaa Jää. Se oli pari vuotta sitten mukanani matkalukemisena Albaniassa, mutta ei oikein lähtenyt siellä lentoon. Lomalla kaipasin vähän rennompaa kirjallisuutta, ja sitä taas tarjosi Philip Teirin Neitsytpolku – katu, joka sekin sijaitsee kulman takana. Kirja ihastutti minut Teirin tyyliin kirjoittaa, ja sittemmin on tullut luettua häneltä muutakin.

Terveydenhuollon tila ei Suomessa ole hurrattava, etenkään pienillä paikkakunnilla ja vähänkään pohjoisemmassa kuin Kehä kolmonen. Niin monia terveyskeskuksia on lakkautettu ja hoitotoimintoja siirretty isoihin kaupunkeihin, että suuri joukko suomalaisia joutuu matkustamaan kymmeniä, ellei jopa satoja kilometrejä päästäkseen minkäänlaiseen hoitoon. Olen siis kovin etuoikeutettu, kun olen saanut nopeasti apua ja vastauksia, joita olen viime aikoina tarvinnut yllättävän paljon. Laskin juuri, että olen tämän vuoden puolella saanut kiirevastaanoton palveluja jo neljästi, kaikki oirearvion perusteella, ja yksi niistä vieläpä erikoissairaanhoidon puolelta. Olen siis osaltani kiitollinen julkisen puolen toiminnasta, joskin ymmärrän, ettei se ole kaikille todellisuutta. Toivoisin, että olisi.

Ystävällisin voimin tutkittu

Kuulotutkimukset tehtiin tänään ja tilannetta seurataan muutaman kuukauden kuluttua. Toisen korvan kuulo on selkeästi alentunut, etenkin korkeiden äänten osalta. Jos haluaa etsiä pilvestä hopeareunusta, niin se on se, etteipä naapurien möykkä ja kirkuminen kuulu yhtä kovaa kuin tähän asti. Aina on siis kaikessa jotakin hyvääkin. 

Alkuun säikähdin, että kuulon alenema liittyisi kaulalta pääsiäisen aikaan löytyneeseen kyhmyyn, kun ovat samalla puolella. Näin ei kuitenkaan näyttäisi olevan. Kyhmy kuvataan ensi viikolla, joten sitten tiedän siitä enemmän. 

Keidashetkiä näistä koetuksista syntyi jokaisen korvapäivystyksen työntekijän myötä. Eilinen terveyskeskuslääkäri oli huippu, korvaklinikan vastaanotossa ollut nuori mies oli enemmän kuin avulias ja kohtelias, ja korvalääkäri oli kuin rukousvastaus, jossa pyysin mukavaa ja lempeää lääkäriä. Oma sydän lämpeni erityisesti, kun ujohkon oloinen nuori audionomi-opiskelijamies tuli noutamaan minua audiogrammiin eli kuulotutkimukseen esitellen itsensä ja kysyen, sopisiko että hän on paikalla tutkimuksen aikana. Totta kai sopi! Ja hän hoiti hienosti koko tutkimuksen omatoimisesti. Voi kun aina saisi olla yhtä ystävällisten ja hyväntuulisten ihmisten kanssa tekemisissä!

Rukousystävät on rakkaita

Keidaspäivä parani entisestään, kun ystävä kertoi saaneensa minut sydämelleen ja soitteli. Hän oli kokenut vahvasti, että elämässäni on meneillään jotain, johon tarvitaan rukousta. Kiitos Pyhä Henki, että muistat ja muistutat minusta niille, jotka ovat rukoilevia. Jokainen rukous on tärkeä ja tie Jumalan korviin. Tämän ystäväni kanssa olemme tavanneet vain kerran, mutta meitä yhdistää yksi Henki, joka on opettanut meitä monella tapaa samoin ja antanut sitä kautta vahvan yhdyssiteen. Olen kiitollinen tästä(kin) ystävästä ja tämänpäiväisestä rupatteluhetkestä. Kuin keitaalla.

Eiranrannan merimaisema laiturilta käsin.

Tänään uin jo melkein puoliväliin rantaa – pisimmälle sitten taakse jääneen talven.

Auringonpaistetta ja kuppi kahvia

Iltapäivällä tein vielä pikaisen pyörälenkin ja annoin auringon ja vastatuuleen poljettujen kilometrien lämmittää posket punaisiksi. Sen päälle lähdin mereen uimaan ja uinkin talven jälkeen pisimmän matkan, niin hyvältä se tuntui. Kun olin pukemassa, rannalla istuskellut vanhempi nainen käveli ohi ja pysähtyi juttelemaan. Arveli uinnin tehneen hyvää. Hän oli ihastellut, miten uin niin rauhallisin vedoin pitkään ja nautiskellen. Juuri niin olin tehnyt. Keitaalla, joka oli meren kostea. 

Kotona keitin tuttuun tapaan kupin kahvia ja jatkoin kirjoitushommia. Sain viime viikolla mielenkiintoisen kirjoitustehtävän, ja myös pari omaa pikku projektia innostavat. Ne ovat keskenään niin erilaisia, että niiden välillä vuorottelu on kuin sitä vaihtelua, jota keitaatkin tuovat kuvainnollisesti elämään ja sen rutiineihin.

Käytän taas kerran lausetta, jonka jompikumpi lapsista joskus sanoi: On ollut hyvä päivä.

Ystäviä on kolmenlaisia: lehtiä, oksia ja juuria. 

Lehdet ovat kausiystäviä, jotka pysyvät mukana hyvällä säällä ja silloin kun on kivaa ja ystävyys tuntuu vaivan arvoiselta. Mutta heti kun tulee myrsky, lehdet putoavat, kuten nämä ystävätkin, kun on haasteita tai seuralainen ei olekaan aina pelkkää iloa.

Oksat ovat sitten ystävinä jotain siitä väliltä. Niihin ei voi nojautua liikaa, eikä niille voi laittaa liikaa painoa, sillä ne eivät kestä, vaan murtuvat.

Mutta juuret ovat pimeimpien hetkien ystäviä. Ne ovat ystäviä, jotka pysyvät matkassa, olipa kesä, talvi tai syksy – läpi kaikkien elämäsi kausien ja vaiheiden. Ne ovat juurtuneet kiinni syvälle maahan. 

Elina Merenmiehen taideteos Old Meduse vuodelta 2010.

Elina Merenmiehen teos Old Meduse Vapaan taidekoulun 90-vuotisnäyttelystä sopii hyvin symboloimaan vaikka pimeimpiä hetkiä, jolloin usein vain juurtuneet ystävät jaksavat pysyä rinnalla.

Todelliset ystävät ovat läsnä silloin, kun olet paljaimmillasi eikä sinulla ole heille vastalahjaksi mitään annettavaa. Kun olet alamaissa, rähmälläsi mudassa, kun tuntuu siltä, että koko maailma on kaatunut päällesi. Olet vararikossa, epäonnistunut, sairastunut, kumppanin hylkäämä, peloissasi. 

Pimeimpien hetkien ystävät ovat paikalla juuri silloin.

Jokaisen tulisi löytää itselleen edes yksi sellainen, vaalia häntä, ja olla itse samaa jollekin toiselle.

Kukoistava minttu lasiruukussa.

Parhaimmillaan ystävyys kukoistaa ja viheriö, mutta todellinen ystävyys kestää myös kuivat erämaavaiheet.

—–

(Sisältö on Instagramista poimittu sekä soveltaen ja omin lisäyksin suomennettu.)

Maanantai 21.4.2025

Heräsin aamuyöstä sateen ääniin, kun vesi lorisi seinän takana alas ränniä pitkin. Suljin äänet pois korvatulpilla ja jatkoin vielä unia. Poljin jo kuitenkin ennen aamukahdeksaa rantaan uimaan. Sateessa oli hetken tauko, joten pidin kiirettä, etten kastuisi – siis ollessani vaatteet päällä. Onnistuin ja nautin aamu-uinnista hiljaisuudessa. Rannalla oli vain pariskunta, joka tuli jälkeeni uimaan.

Kun aloittelin talviuinteja, seurailin ensimmäisenä syksynä tarkkaan veden lämpötiloja. Nyt ne eivät varsinaisesti kiinnosta enää muuten kuin uteliaisuuden vuoksi (tänään n. 7 astetta). Sen sijaan seuraan tuulen voimakkuutta ja suuntaa. Etelätuuli tuo vauhdikkaana isot aallot, jolloin uiminen on räpiköintiä ja pinnalla pysyttelyä. Pohjoistuuli voimissaan taas paleltaa ja tahtoo viedä vaatteet rannalta mukanaan. Länsituuli on paras, sillä se jää laiturin taakse ja pitää merenpinnan tyynenä.

Tuulen lisäksi seurailen tietenkin sadepäivinä sateen kulkua. Siihen on olemassa loistava Ilmatieteen laitoksen Paikallissää-sovellus, joka näyttää sadepilvien kulun alueella seuraavan puolentoista tunnin ajan. Se pitää aina prikulleen paikkansa.

Dagmar Furuhjelmin taulu Venetsia Amos Rexin kokoelmista.

Tämä kuva ei tietenkään ole omasta uima-rannastani, vaan Dagmar Furuhjelmin taulu ”Venetsia”. Kävin nimittäin Amos Rexin uudessa (kummallisessa) näyttelyssä, joka ei säväyttänyt ollenkaan. Parasta olivat museon kokoelmat, joista tämäkin on peräisin.

Ajatukseni kuultiin

Kirjoittelin lauantaina siitä, miten olisin vähän kaivannut seuraa pääsiäisen aikana. Taivaan Isä taisi kuulla ajatukseni. Eilen nimittäin soitti ystävä, josta en ollut kuullut pitkään aikaan. Hänen soittonsa teki minut todella iloiseksi. Emme ole kovin usein yhteyksissä, mutta kun olemme, hän on aina valtavan rohkaiseva. Tuntuu, että hän uskoo minuun enemmän kuin minä itse. Tarvitsen sellaisia ihmisiä, joskin olisi hyvä, jos voisin uskoa itseenikin vähän enemmän.

Tämän lisäksi vaihdoimme viestejä toisen ystävän kanssa, joka vastasi pääsiäistervehdykseeni. Hänen kanssaan sovimme jo lounastreffit toukokuun alkupuolelle. On ihanaa, kun on jotain kivaa odotettavaa. Hänellä on ollut talven aikana kova koettelemus ja sen seurauksena ihmeellinen yliluonnollinen kokemus, josta odotan kuulevani lisää.

Monivärinen tulppaanikimppu, jonka terälehdet on avattu.

Aikani kuluksi testailin somessa näkemääni kikkaa avata tulppaanien terälehdet. Niistä syntyikin aika mykistävän kaunis näky!

Tulevaisuuden lupauksia

Hengellisesti omassa elämässä on tapahtunut viime kuukausina paljonkin uutta, mutta suurelta osin niin henkilökohtaista, etten pysty niitä vielä jakamaan julkisesti muille. Asioiden täytyy usein marinoitua pysyviksi ja lujiksi sekä oikealla tavalla ilmaistavaan muotoon. Eikä toisaalta sydämelle tulleita lupauksia ole edes viisasta jakaa, ennen kuin ne tapahtuvat ja muuttuvat todistuksiksi. 

Mietiskelin rohkaisijaystävän kanssa sitä, josko alkaisin taas tehdä podcastia, edes kerran kuussa. Ajatus on välähdellyt mielessäni. Riittäisikö minulla sanottavaa – sellaista, jolla olisi jotain merkitystä? Jään kyselemään sitä itseltäni ja rukouksessa Jumalalta.

Olisitko sinä sellainen, joka kuuntelisi?

Perjantai 12.4.2024

Eri päivät jättävät jälkeensä erilaisen jäljen. Muistijälki voi olla syvä tai pintapuolinen ja ohimenevä.

Toisinaan illalla päällimmäisenä on mielessä, miten on työssä saanut jotain omasta mielestä merkityksellistä tai onnistunutta aikaan. Silloin tällaisella suorittajapersoonalla, kuten minulla, on tunne, että takana on hyvä päivä. Aivan kuin olisi ansainnut paikkansa.

Mielialat

Joinakin päivinä taas mieleen painuvat lähinnä ihmiset tai kohtaamiset, toisina tapahtumat, tunnelmat tai mielialat. 

Oma mieliala on vähän synkeän alkuvuoden jälkeen ollut taas kirkkaampi. Kyse ei ole kevään tulosta, vaikka moni tarjoaa sitä selitykseksi mielentiloihin. Toki auringonpaiste tuntuu hyvältä, mutta elämän tyytyväisyys ja tunteiden tasapaino tulee silti jostain muualta. 

Oma kokemus on, että synkeät ajat vaativat aina ripauksen rypemistä, aimo annoksen analysointia ja runsaasti rukousta. Niillä on taipumus vähitellen antaa vastauksia mieltä askarruttavaan alakuloon ja avata ymmärrystä niin, että valo alkaa taas loistaa.

Kevät ja auringonpaiste eivät määritä mielialaa, mutta tuntuvat silti hyvältä. Tänään oli ilmassa jo paljon lintujen liverrystä heräämisen merkkinä.

Ihmiset ja ystävät

Tältä päivältä muistan parhaiten pitkän puhelun ystävän kanssa, jossa kävimme monen muun asian ohella läpi toistemme taustoja ja raskaitakin elämänkokemuksia sekä sitä, miten Jumala on lopulta kääntänyt nekin voitoksi. 

Kumpikin on nostettu omanlaisestaan syvästä suosta, mahdollisesti montakin kertaa, ja kun koko matkaa tarkastelee, voi poimimalla poimia hetkiä, joissa näkyy Jumalan kädenjälki ja johdatus, vaikka sitä ei sillä hetkellä olekaan ymmärtänyt. Jälkikäteen moni asia vain näkyy selkeästi. 

Meitä yhdistää ystävinä omat virheet ja niiden opetukset sekä elämä, joka ei ole ollut vain tasamaata tuulensuojassa, vaan myös rankkasateita ja vesiliirtoa. Tänä päivänä ei kummastakaan välttämättä uskoisi, mitä oman elämän vuosiin on mahtunut. 

Siinä näkyy tavallaan Jumalan armollisuus ja anteeksianto. Paraneminen voi olla niin kokonaisvaltaista, ettei jäljelle jää edes arpea. Ehkä vain pientä aavesärkyä.

Lauantai 30.3.2024

Ihana lankalauantai on ollut auringonpaistetta täynnä! 

Iltapäivällä uimasta tultuani kävin moikkaamassa tuttua pyöränkorjaajaa rannassa ja törmäsin samalla suomalais-albanialaiseen ystäväperheeseen. Oli iloinen kohtaaminen pitkästä aikaa, ja sain samalla sekä kutsun lähteä kesällä perheen mukaan Albaniaan että kutsun puhumaan maahanmuuttajajoukolle suomalaisuudesta. Herttoniemessä.

Mikäpä minua pidättelisi! Puhumaan lähden mielelläni, kunhan saan vähän valmistautumisaikaa. Heräsi kyllä mieleen kysymys, olenko tarpeeksi suomalainen? En tarkoita, että juureni olisivat jossain muualla, mutta olenko riittävän tyypillinen suomalainen? Maltanko päästää irti omalaatuisuudestani ja kertoa keskivertosuomalaisuudesta? Eiköhän se onnistu.

Ja mikäpä minua kesällä Suomessa pidättelisi! En ole matkustanut sitten vuoden 2019. Olisiko jo aika?

Ystäväni houkutteli minua mukaan Albaniaan jo muutama vuosi sitten, mutta silloin koronarajoitukset tekivät elämän vielä niin epävarmaksi ja hankalaksi, etten jaksanut lopulta innostua. Maa kylläkin kiinnosti, sillä olen nähnyt sieltä kuvia, ja maisemat ovat lumoavan kauniita. Jotain aivan muuta kuin mitä jäi mieleen kouluajoilta sulkeutuneesta maasta, joka oli kuin lukko muun Euroopan keskellä. Tai reunamilla.

Jos albanialaiset ovat puoliksikaan niin ystävällisiä ja positiivisia kuin ystäväni, maa saattaa ryövätä sydämen. Mikäli siis päätän lähteä. Täytyy vähän miettiä.

Kuulin muuten vasta eilen radiosta, ettei lankalauantai olekaan saanut nimeään langoista, vaikka silloin on kuulemma ollut tapana pestä ja värjätä talvella kehrätyt langat. Sana tuleekin ruotsin långfredagista, joka on pitkänä (= lång) ulotettu jostain syystä aina lauantaille asti. 

Jotta saisin tältäkin päivältä mukaan jonkin kuvan, kerron Facebookin tapaan, mitä söin. Pinaattiriisiä ja broileria. Pinaattiriisi on poikani rautainen vinkki, jonka hän taas oli saanut isän puolen tädiltään. Näin ne lapset opettaa vanhempiaan.

PInaattiriisin valmistusta keittolevyllä.

Päivälliseksi pinaattiriisiä. Pojalta opittu.

Lasten täti on muuten taitava ruuanlaittaja, ja on opettanut molemmille, miten valmistaa maukasta ja terveellistä ruokaa edullisesti. Arvostan sitä suunnattomasti. 

Illan ajattelin viettää pariisilaistunnelmissa. Luen historiallisen romaanisarjan kuudetta osaa, jossa päähenkilö liikkuu Pariisissa kultakauden ajan jälkimainingeissa – seuranaan monet tunnetut suomalaiset kulttuuripersoonat. 

Siinä on riittävästi keveyttä Alexin EU- ja maailmanpolitiikan jälkeen. Alex on jo ulkoministerikaudella, mikä tarkoittaa, että valtapeli muuttuu aina vain hurjemmaksi. Pakko pitää vähän taukoa.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen