Kun luin tänään C. S. Lewisin teosta Mere Christianity, pohdiskelin samalla, etten kyllä ole tittelini arvoinen, filosofian lisensiaatti. Pidän nimittäin kyseistä Lewisin kirjaa itselleni liian filosofisena. 

Lewisin ajatukset ovat varmasti harkittuja ja oikeita ja yhdynkin moneen niistä, mutta minulle asioiden vatvominen, loputon teoretisointi ja yksinkertaisen muuttaminen abstraktiksi tuntuu turhalta. En saa siitä kiinni, niin että kokisin saavani hyötyä elävään elämään. Olen kyllä analyyttinen ja tykkään pohdiskella asioita, mutta olen samalla myös pragmaattinen ja tarvitsen pohdinnoille jonkin selkeän konkreettisen linkin omaan tai edes jonkun toisen ihmisen arkeen. Ja sitä joudun hakemaan Lewisin klassikkoteoksesta niin kovasti, etten ole vielä päässyt perille.

C. S. Lewis puhuu siitä, mitä kristinusko on, mutta minä rupesin pohdiskelemaan sen seurauksena viisautta sekä omaa filosofisuuttani.

Teoreettinen filosofia ei kiinnosta

Vaikka tittelini ehkä muuta vihjaa, opintoihini ei juurikaan sisältynyt teoreettista filosofiaa. Olen joskus ostanut itselleni filosofian klassikkoja perehtyäkseni niihin, mutta vienyt ne lopulta kirpparille lukematta yhtäkään. Filosofian kurssien peruskysymys Kuuluuko metsässä kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei havaitse sitä? voi kiinnostaa minua sen verran, että heitän sen joskus huvikseni ilmaan, mutta en vaivaudu pohtimaan sille ratkaisua. Saisin siitä ehkä tarvittaessa aikaiseksi lyhyen lukioesseen, mutta en kokisi sellaista jaarittelua tarpeelliseksi.

Näistä syistä olen päätynyt ajattelemaan, etten ole kovin filosofinen. Mutta onko se sittenkään totta?

Teoreettisen filosofian ohella on myös käytännön filosofiaa, joka keskittyy tiedon ja todellisuuden abstraktien pohdintojen sijaan tutkimaan mm. moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ne taas ovat äärimmäisen mielenkiintoisia asioita, sillä niihin mukaan tulee vahvasti myös tavallinen ihminen, hänen persoonansa ja käyttäytymisensä syineen ja seurauksineen. 

Rakkaus viisauteen

Kun lisäksi palaan sanan ’filosofia’ alkujuurille ja hajotan sen osamerkityksiinsä ’filia’ (rakkaus) ja ’sofia’ (viisaus), alan vähitellen myöntää olevani sittenkin varsin filosofinen ihminen. Filosofiahan tarkoittaa rakkautta viisauteen – jes!

Viisaus on kiehtonut minua aina. Ensin se on innostanut minua tiedon kautta hankittavana ”viisautena”. Myöhemmin siihen on tullut ymmärrys viisaudesta jonain kehittyneempänä muotona kuin pelkkänä tietona tai informaationa, ja lopulta sekin on eriytynyt kristillisen heräämisen myötä käsittämään sekä ns. maailmallisen viisauden että taivaallisen viisauden, jonka näen kaiken viisauden ylimpänä muotona. Se on tietysti vakaumuskysymys, ja moni voi olla siitä toista mieltä.

Ymmärrän siis viisauden tänä päivänä vähän toisin kuin nuorena ylioppilaana, jolloin kuvittelin vielä olevani fiksu ja kouluopintojen antamaa viisautta täynnä. Yliopisto-opintojen aikana aloin ymmärtää, kuinka vähän lopultakaan osaan ja tiedän, ja työelämään siirryttyäni olen saanut nähdä myös erilaisia viisauden tasoja sekä viisauden puutetta, kun ihmiselle annetaan hänen keräämänsä tiedon lisäksi vähän valtaa. Se voi saada paljon pahaa aikaan.

Pelkkä älykkyys ei riitä

Meillähän on ympärillämme dataa ja siitä merkityksensä saavaa informaatiota monessa muodossa ja eri kanavissa. Kun otamme vastaan informaatiota, se rekisteröityy aivoissamme tiedoksi. Ja kun sitten kaivamme muististamme sinne varastoidun tiedon ja panemme sen käytäntöön, voidaan puhua siitä, että se muuttuu tietämykseksi tai ymmärrykseksi. Viisaus puolestaan edellyttää, että saamme tietämyksellämme aikaiseksi jotain itseämme tai muita hyödyttävää, mielellään jotain jaloa yhteistä hyvää.

Usein sorrumme ajattelemaan, että inhimillinen älykkyys on viisautta. Mutta ne ovat kaksi eri asiaa. Itse ajattelen, että älykkyys on kyvykkyyttä omaksua ja hallita tietoa sekä soveltaa sitä tarkoituksenmukaisella tavalla. Älykkyyttä ilmenee eri osa-alueilla, kuten matemaattisella, verbaalisella tai tilan hahmottamisen alueella, ja toisilla sitä on synnynnäisesti enemmän kuin toisilla. Mutta viisaus on jotain vielä vähän enemmän – sitä, että tiedon soveltaminen tuottaa jotain uutta, palvelee muita tai saa aikaan sitä yhteistä hyvää.

Raamatun viisaus

Kun aloin lukea alle kolmikymppisenä Raamattua, opin vielä lisää viisaudesta. Eräitä lempilukemisiani Raamatussa ovat juuri ne useat kohdat, joissa puhutaan viisaudesta, kuten vaikkapa Sananlaskuissa, joka muuten on yksi ns. viisauden kirjoista.

”Minä, viisaus, asun yhdessä järkevyyden kanssa, olen löytänyt tiedon ja harkintakyvyn. Minun luonani on neuvo ja neuvokkuus. Minä olen ymmärrys, minun on voima.”
(Sananl. 8:12, 14; RK)

Raamatun mukaan on Jumalan mielen mukaista pyytää viisautta. Niin teki kuningas Salomo, kun Jumala lupasi, että hän voisi pyytää mitä ikinä haluaa, ja Jumala sen antaisi. Salomo tunnusti nöyrästi osaamattomuutensa ja pyysi kuuliaista sydäntä, jotta voisi tuomita Jumalan kansaa oikein ja erottaa hyvän pahasta (1. Kun. 3:9). Jumala ilahtui, koska Salomo ei pyytänyt itselleen pitkää ikää, rikkautta tai vihamiestensä henkeä, vaan ymmärrystä toimia oikein. Siksi hän sai Jumalalta ”viisautta ja ymmärrystä ylen runsaasti ja älyä niin laajalti, kuin on hiekkaa meren rannalla”, ja Salomosta tuli ”viisaampi kaikkia ihmisiä” (1. Kun. 5:9, 11). Sen lisäksi hän sai vielä pyytämättä myös sekä rikkautta että kunniaa (1. Kun. 3:13). 

”Autuas se ihminen, joka on löytänyt viisauden, ihminen, joka on tavoittanut ymmärryksen! Parempi on hankkia sitä kuin hopeaa, sen antama hyöty on kultaa arvokkaampi. Se on kallisarvoisempi kuin helmet, mitkään kalleutesi eivät vedä sille vertaa. Pitkä ikä on sen oikeassa kädessä, vasemmassa rikkaus ja kunnia. Sen tiet ovat suloisia teitä ja kaikki sen polut rauhaisia. Se on elämän puu niille, jotka siihen tarttuvat; onnellisia ne, jotka pitävät siitä kiinni.”
(Sananl. 3:13–17; RK)

Siinä on monta hyvää syytä haluta viisautta. Ja sitä toden totta pyydän, jotta voisin ymmärtää ja osoittaa ymmärrystä, oppia ja jakaa oppimastani, kulkea suloisia ja rauhaisia polkuja sekä elää rikkaudesta, vaikka olisin köyhä.