Tänä vuonna kesälomailu on pieniä kesäretkiä auto- tai junamatkan päähän. En halua olla monta yötä pois kotoa, mutta pienet maisemanvaihdokset tekevät hyvää. Ne sopivat minulle juuri nyt. Parasta on tietenkin aina hyvä matkaseura tai ihmiset, joita matkustaa tapaamaan.
Eilen suuntasimme ystävän kanssa Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan. Käynti oli molemmille ensimmäinen, mutta ajatus siitä oli muhinut mielessä vuosikausia. Salmelan kesänäyttelyyn meitä houkutti erityisesti Susanna Snellman, johon ihastuimme Annankadulla Ars Longan näyttelyssä, sekä Reidar Särestöniemi, jota vasta aloimme fanittaa Didrichsenin taidemuseon upean 100-vuotisnäyttelyn jälkeen. Myös Katja Tukiaisen räiskyvä vaaleanpunainen taide oli ennestään tuttua; muut taiteilijat olivatkin sitten vieraita.
Taidekeskus Salmelan päärakennus Mäntyharjulla oli kuin taideteos itsessään kesäpäivänä, kun viereistä järveä täplittivät lumpeen lehdet.
Teoksissa on eloa ja graafisuutta
Snellman ei taaskaan pettänyt, vaan ihastutti ja kosketti. Taidetta voi varmasti kuvata hienosti ja oikeaoppisesti. Minä kuvaisin hänen töitään siten, että niissä on riittävästi eloa ja tarpeeksi graafisuutta mielenkiintoisilla tekniikoilla toteutettuna. Siksi ne saavat minut pysähtymään pitkäksi aikaa ja huokailemaan sisäisesti.
Susanna Snellmanin ”Lähteä vaiko jäädä?”. Naisen hameen helmassa vettä ja pieni vene ja kysymys, jota jokainen joutuu välillä miettimään.
Särestöniemi jäi vähän laimeaksi, mutta Didrichsenin näyttely on vielä niin kirkkaana verkkokalvoilla, että fanitus jatkuu. Vastapainoksi olikin sitten hienoa löytää uusia ihastuttavia tuttavuuksia, kuten Kia Taegen, Essi Peltonen, Mi Kuoppa, Anne Kauppila ja Kauko Kortelainen.
Tämä vain oli jotenkin NIIN upea! ”Elossa”, Susanna Snellman.
Jos taulu olisi paperipäällysteinen karamelli
Kia Taegenin maalausten värit olivat kuin karamellejä, mutta paperipäällysteisiä, sillä kun niitä vähän kuori silmillään, niiden takaa löytyi kiinnostavia maailmoja. Ensi silmäyksellä taulut näyttivät kaikki ”samanlaisilta”, mutta lehti- ja oksaviidakon lomasta pilkottikin sitten aina erilainen maisema.
Tässä huoneessa Kia Taegenin karamelliväriset salaperäiset taulut kohtasivat Mi Kuopan herkät pronssiveistokset, ”Luonnon lähettiläät”.
Taegenin värikkäiden töiden kanssa samassa tilassa oli Mi Kuopan ”Luonnon lähettiläitä”, herkkiä pronssiveistoksia. Niiden lumo syntyi läpikuultavuudesta, kun veistokset oli tehty osittain valetusta pronssiverkosta. Niissäkin juuri käytetty tekniikka oli se, mikä sai minut kaivamaan kameran esiin, jotta voisin viedä muiston mukanani kotiinkin.
Suojelija sillalla
En ole yleensä erityisesti veistosten ystävä, mutta Salmelassa olleiden veistosten tekijät laitan kyllä muistiin. Anne Kauppilan teoksista jäi mieleen erityisesti vanhaa suojelusenkelitaulua muistuttanut veistos, jonka nimi taisi olla Siskoni suojelijani, tai jotain sinne päin. Siinä kaksi tyttöä seisoi kaarisillalla, kuten lapset vanhassa enkelitaulussa. Tykkäsin veistoksesta kovasti, vaikka lisäisinkin siihen mielessäni suojaksi Taivaan Isän kämmenen, jotta tyttöjen ei tarvitsisi ylittää virtaa omissa ihmisvoimissaan.
Kun sisko on suojelijana. Mieleen muistui vanha suojelusenkelitaulu. Taiteilija: Anne Kauppila.
Taidekierroksen loppuun sopi hyvin Kauko Kortelaisen ”makoiluveistos”. Siinä oli levollisuutta, nautinnollisuutta ja rentoutta. Kaikkea sitä, mitä hyvä kesäretkikin on parhaimmillaan. Kiitos Else-ystävälleni retkiseurasta!
Pitkän päivän ja kesäretken jälkeen voi makoilla levollisena, kuten Kauko Kortelaisen veistos.
