Tag Archive for: masennus

Joka aamu on valittava elämä

Lauantai 25.10.2025

Kun tulin eilen iltapäivällä kotiin, jatkoin kirjan lukemista. Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi on imenyt mukaansa, ja haluan saada sen päätökseen, jotta voin siirtyä seuraavaan. Luen tällä hetkellä paljon kuolemasta ja luen kärsimyksestä, mutta tunnen silti hetkittäin oman oloni elävämmäksi kuin aikoihin. Luen oppiakseni ja saadakseni kiinni aiheesta, jotta voisin syvemmin ymmärtää sitä, mitä niin moni ihminen on joutunut elämässään käymään läpi. Ja jotta voisin kirjoittaa siitä autenttisesti ja vangitsevasti.

Eteeni tullut tehtävä innostaa, pitkästä aikaa. Se on varmaankin sitä merkityksellisyyttä, joka pitää elämässä kiinni – sitä, mistä keskitysleiriltä selvinnyt Viktor Frankl puhui kirjassaan Man’s Search for Meaning.

Frankl puhui tehtävästä, jota tarvitsemme voidaksemme kokea elämän merkitykselliseksi. Jollekin se on lasten hoitaminen, toiselle kirjan kirjoittaminen ja kolmannelle päivästä toiseen elossa pysyminen, niin kuin Franklin kohdalla. Se voi olla mitä vain, kunhan se on kyseiselle yksilölle tietyllä hetkellä elämän tarkoitusta antavaa. 

Kahvia, kananmunaa ja tomaattileipää aamiaispöydässä.

Jo aamulla aamiaispöydässä on valittava elämä, vaikka ympärillä ja etenkin mielessä olisi pimeää.

Merkityksellisyyteen uppoaa, mutta se ei upota

Merkityksellisyys tuo minulle tunteen siitä, että uppoan päivän kulkuun enkä edes huomaa, miten nopeasti se kääntyy iltaan. Se antaa kylläisen olon, jonka voi päivän pimetessä peitellä tyytyväisenä peittojen alle ja nukahtaa seuraavaan aamuun. Se ei tarkoita kiirettä ja täysiä aikatauluja, hengästymistä ja päätä kiristäviä deadlineja, vaan panosta, joka pienuudessaankin riittää täyttämään aukon, joka on tyhjänä vain irtonaista ajelehtimista ilman selkeää päämäärää, tai tekemistä, josta ei oikein tiedä, hyödyttääkö se ja jos, niin mitä.

Syksyinen maisema ja keltaisten lehtien peittämä nurmi Kaivopuistossa.

Syksy on värikästä ja kaunistakin aikaa, mutta omissa muistoissa usein myös mustaa masennuksen aikaa.

Syksy on minulle ollut usein muutoksen aikaa. Isoja muutoksia on tapahtunut useamman kuin yhden kerran marraskuun puolivälissä. 

Masentavat syksyt

Loka–marraskuu muistuttaa myös masennuksesta, sillä vuosia sitten juuri näihin aikoihin jäin ensimmäisen kerran pitkälle sairaslomalle masennuksen takia. Ensimmäisen kerran pääsin sellaisen lääkärin vastaanotolle, joka ymmärsi, mistä on kyse, ja osasi hoitaa, niin että pääsin paranemisen alkuun. Tosin siihen meni vielä kuukausia, sillä ensi alkuun tuli täydellinen romahdus, kun sain vihdoin myöntää, että voin todella huonosti enkä jaksa kantaa mitään, ketään enkä yhtäkään vastuuta. 

Tänä syksynä samankaltaiset tunnelmat ovat taas häivähdelleet mielessä ja muistutelleet olemassaolostaan. Tunnistan aamujen pimeyden. Oleellista ei ole ikkunasta näkyvä ulkoinen pimeys; sen saa helposti valaistua sytyttämällä lamput tai vaikka kynttilän. Pahinta on mielen pimeys, jonka syvänteistä ei ole helppo nousta katkaisinta painamalla. 

Se on kuitenkin oleellista. Ettei jää sinne pimeään, vaan kääntää kaikessa kasvonsa valoon ja valitsee elämän. Jokaisena uutena aamuna.

Jakso #55 | Masennuksen varjot elämässä

Lue lisää
,

Vasta sitten ymmärrät pääsiäisen merkityksen

Kobe Bryant, NBA:n edesmennyt huippukoripalloilija korosti joskus oman elämänsä kovan koettelemuksen jälkeen Jumalan suuruutta. Hän sanoi, että kun Jeesus nostaa sinun puolestasi ristin, jota et itse jaksa kantaa, ja kantaa sekä ristin että sinut, niin vasta sitten tiedät ja ymmärrät, miten suuri Jumala meillä on.

Siinä on kiteytettynä pääsiäisen merkitys. Elämän pimeinä hetkinä meitä ei kanna pitkä vapaa viikonloppu, suklaamunat, lampaanviulu tai niiden odotus, sillä ne ovat vain hetkellisiä helpotuksia ja mielihyvän aiheita. 

Oma elämä ja vuosien taistelu masennuksen kanssa on siitä kuin symbolinen esimerkki. Tässä maailmassa ei ole mitään, mikä tuottaisi minulle niin paljon iloa ja voimaa, että olisin selvinnyt niistä sadoista päivistä, jolloin masennus on hukuttanut minut alleen enkä ole kyennyt näkemään eteeni. Usko on ollut minun kiinni pitävä säikeeni.

Kolmen päivän pimeys

Pitkäperjantai on ristin ja kuoleman päivä, jolloin pimeys laskeutuu kolmeksi päiväksi. Vietin oman pitkäperjantaini jo menneellä hiljaisella viikolla. Kolme päivää pimeyttä, jossa lohtua ei ole mistään ympärillä näkyvästä, viikonloppuvapaiden odotuksesta tai ihmisistä. 

Kun vuodet kuluvat, ihmisten muodostamat tukipilarit väsyvät ja kyllästyvät yksi kerrallaan. Jäljelle jää vain risti, joka ei koskaan väsy. Sen edessä saa olla rikkinäisenä, siinä saa riippua, saa huutaa ja itkeä, saa sanoa ettei jaksa. Eikä se käänny pois, vaan kannattelee ja nostaa ihmeellisesti ylös, vaikka olisi tehnyt sen jo kymmeniä kertoja aiemmin. Siinä on ajatonta rakkautta ja ikuisuuden toivoa.

Ylös ja elämään

Pääsiäinen on merkkinä heräämisestä, nousemisesta ylös pimeydestä ja kuolemasta – merkkinä Elämästä, joka ei koskaan sammu eikä koskaan masennu. Sen ymmärtäminen ja omaksi ottaminen on voimana nyt. Sen myötä myös keltaiset narsissit, tiput ja pajunkissat laskeutuvat omalle paikalleen: koristeiksi jonkin paljon suuremman ja merkittävämmän odottamisesta.

Kolme tulppaania maljakossa heijastuu varjoksi seinälle.

Ilon ja odotuksen täyteistä pääsiäistä jokaiselle!

Niille, joille Jumala ja Jeesus on vain harhaista höpinää, sanoisin, että silmäsi avautuvat vasta kun et jaksa kantaa omaa ristiäsi – mikä se sitten onkin –, ja Hän tulee ja kantaa sekä ristisi että sinut. Vasta sitten ymmärrät, mitä pääsiäinen on.

Ilon ja odotuksen täyteistä pääsiäistä jokaiselle!

Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä

Jo pelkkä sana ”itsemurha” nostattaa useimmille kylmät väreet. Se on teko, joka aiheuttaa toteutuessaan kärsimystä, vihaa, pelkoa, syyllisyyttä, vaikenemista, häpeääkin. Se on ollut joskus tabu, josta ei kerrottu perheen ulkopuolelle, eikä se tänäkään päivänä ole mikään illalliskutsujen keskustelunaihe. Sitä ympäröi yhä vastaamattomien kysymysten rypäs, hyssyttely, välttely ja ahdistus, jonka kaikki siihen liittyvä kieltäminen aiheuttaa.

Kaikki tämä kuvaa lähinnä jälkeenjääneiden tunteita. Tietenkin, koska on mahdotonta tietää poismenneen tunteita ja ajatuksia. Mutta hänkin oli olemassa, ja hänellä oli ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka mitä ilmeisimmin eivät täyttyneet hänen toivomallaan tavalla.

Olen itse ollut useaan kertaan niin syvissä vesissä, että olen kaivannut pois. En ole nähnyt toivoa – vain epäonnistumista, arvottomuutta ja yksinäistä merkityksettömyyttä. Eilen oli sellainen päivä, ja silloin mietin juuri näitä asioita tietämättä, että tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää.

Ei yksi, vaan monta elämää

Minusta itsemurha on äärimmäisen surullinen ja lopullinen teko, ja toivon, ettei kukaan koskaan päätyisi siihen. Sitä ei saa tekemättömäksi. Se murskaa ei vain tekijänsä elämää, vaan elämän kokonaiselta joukolta ihmisiä. Ja ratkaiseeko se jotain? Tuoko se ihmiselle rauhan? Ehkä. Ehkä ei kuitenkaan. Mutta se heittää pimeän varjon monen ihmisen ylle pitkäksi aikaa.

Silti sanon, että voin ymmärtää tekijää. Voin ymmärtää sitä tunnetta, mikä ihmisen sisällä pyörii hetkellä, kun itsetuhoiset ajatukset valtaavat. Ja ne todella valtaavat; ne eivät vain pilkahda niin että niillä leikittelee, vaan ne hukuttavat alleen, niin että lyhistyy ja joutuu tekemään henkeä haukkoen töitä, että pääsisi ylös ja näkisi jälleen selvästi. Todellisuutta, joka usein tuollaisella hetkellä vääristyy.

Sanon lisäksi – haluamatta syyllistää ketään –, että ihmisellä on myös taito olla välinpitämätön. Tai kiireinen, väsynyt, menestyksensä pyörteissä huoleton tai toisaalta omien huoltensa taakoittama. On tyypillistä ihmetellä jälkikäteen, miksi hän ei sanonut mitään tai kun hänestä ei olisi aavistanut. Entä jos hän sanoikin? Entä jos hän yritti soittaa, tavata, lähestyä? 

Jospa käytös ja ulkoiset merkit eivät olekaan koko totuus 

Miten sinulla oikeasti menee, on oleellinen kysymys. Kun sen esittää ihmiselle, jolla on vaikeaa, tämä usein murtuu ja avautuu. Mm. tuhannet masentuneet voivat kertoa, että vyyhti alkoi purkautua, kun vaikkapa terveydenhoitaja tai lääkäri kysyi tuon kysymyksen. Sen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös aikaa. Aikaa kuunnella, olla rinnalla, ja ennen kaikkea olla kestävästi rinnalla yrittämättä ratkoa tilannetta itsehoitomenetelmillä ja keittiöpsykologialla siinä hetkessä. Hiljaisuuskin voi hoitaa.

Kun olen itse itkenyt jollekulle pahaa oloani tai kertonut vaikkapa, miten jokin asia on minua satuttanut, olen monesti kuullut, ettei sinusta uskoisi, kun olet niin vahva ihminen, näytät niin itsevarmalta, olet (muka) niin menestynyt tai olet niin rohkea. Tai sitten, että älä ole niin negatiivinen, lähde, tee jotakin, ota itseäsi niskasta kiinni.

Tuikkukynntilät pöydällä sinisessä aamuvalossaSuomessa tehdään vuosittain noin 800 itsemurhaa. 75 prosenttia heistä on miehiä. Taustalla on usein masennusta, yksinäisyyttä, taloudellisia huolia, vakava sairaus tai muita elämää mullistavia tapahtumia, kuten läheisen kuolema tai avioero (surunauha.net). Jos muistamme, että jokaisella itsemurhan tehneellä on mahdollisesta yksinäisyydestä huolimatta perhettä, sukulaisia ja ystäviä tai työkavereita, ymmärrämme, miten monia ihmisiä tämä aihe joka vuosi – ja vuosia sen jälkeen – koskettaa.

Usein ajatellaan, että itsemurhasta puhuminen voi kannustaa itsemurhaan ja on siksi väärin. Mutta se ei pidä paikkaansa. Itsetuhoiset ajatukset eivät katoa puhumattomuuteen, mutta ne voivat hälvetä, kun niitä pohtiva saa perspektiiviä siihen, että muitakin vaihtoehtoja on.

Toivo kannattelee elämää

Vaikka minulla itselläni on hetkiä, jolloin en sitä näe, uskon kuitenkin, että elämässä on aina toivoa ja ulospääsytie, olipa tilanne mikä tahansa. Rukoilen jokaiselle tuhoisien ajatusten pyörittämälle ihmiselle, että hänen näköpiiriinsä nousisi aukko, josta näkyy valoa.  Sitä kohti kannattaa kulkea, ja toivon, että rinnalle löytyy joku silloin, kun omat jalat eivät kanna.

Alla olevan tekstin olen kirjoittanut vuonna 2007, masennukseni synkimpien hetkien lomassa, kun joku ojensi auttavan kätensä. Se joku oli silloin työterveyslääkärini, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Ei ole liioittelua sanoa, että hän pelasti henkeni. Jokainen voi olla hengenpelastaja. Joskus yksi puhelinsoitto tai viesti riittää.

Se oli kuin metsäsuon silmäke.
Sinne se oli piilotettu
lietteisten oksien ja risujen alle
mutaan, joka oli hetteistä ja upottavaa, sameaa ja likaista.
Se oli jo hukkunut, kun se tuli puheeksi.
Ei se enää sanonut mitään.
Oli vain verhottu, lietteellä tahrittu muisto.

Oli sattumaa, että säie jäi näkyviin.
Kyyneleen kirkastamana se kiinnitti huomion.
Omin avuin se ei noussut pintaan.
Mutta oli viisaus ja oli pitkät anteliaat kädet,
nostavat ja kannattelevat kädet.
Ne eivät repineet väkisin irti oksista.
Ne raottivat niitä varovasti,
Auttoivat uutta pääsemään läpi pieninä kuplina.
Oksan murtuessa laskeutuivat varoen alle
kannatellen niin kauan, että pinta alkoi lähestyä.

Ja pinta oli kirkas ja raikas.
Ei ollenkaan sellainen kuin metsäsuossa.
Se oli pulppuava
aivan erilainen kuin metsäsuo.
Lähde se oli eikä suonsilmäke.
Ja siellä oli nuppuja ja valkoisia terälehtiä
ja vihreitä oksia, uusia ja tuoreita.
Tuoksuvia ja houkuttelevia.

Syksy tuntuu nykyään hyvältä

Syksy tuntuu nykyään hyvältä

Syksy tuntuu nykyään hyvältä. Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita.

Syksy tuli jotenkin yhtäkkiä. Kun viime viikolla makasin sairaana, tajusin että on aika pukea jotakin t-paidan ja kesätakin väliin. Pari viluista iltaa vei vuoteeseen.

Tykkään syksyistä

Muuten syksy on näyttänyt parhaita puoliaan. Pyöräilin yhtenä aurinkoisena aamuna töihin ja kuuntelin samalla Samuli Edelmannin Virsiä. Hymyilytti, kun korvissa soi Jo joutui armas aika mutta edessä näkyi keltaisena leikattu viljapellon sänki ja taivaalla lepattelemassa muuttolintujen aura. Vielä kun olisi jossain näkynyt lunta tai edes hiihtosauvat, niin olisi ollut tunnelmia jokaisesta vuodenajasta. Se oli sykähdyttävä hetki.

Joskus nuorempana inhosin syksyä. Nykyään tykkään siitä, paitsi myrskysateella, kun tuuli räiskii vettä joka suunnasta ja varsinkin sateenvarjon ohi, ali ja sivusta, ja märät vaatteet liimautuvat nihkeinä ihoon. 

Tuuliset aurinkopäivät ovat parhaita. Monesti syksy on tuonut mukanaan masennusta, mutta tänä vuonna on ollut toisin. Synkimmät hetket osuivat loppukesään, ja tuntuu, että viimeistään syyskuun tuulet ovat vieneet kaikki tummat pilvet mukanaan. Hyvä juttu.

Halt, pysähdy!

Olen kyllä aktiivisesti yrittänyt muistaa erään ohjeen. Se kehottaa yksinkertaisesti HALT, pysähdy! On syytä havahtua erityisesti silloin, kun on liian Hungry (nälkäinen), Angry (vihainen), Lonely (yksinäinen) tai Tired (väsynyt), sillä silloin on haavoittuvaisimmillaan. Ja haavoittuvaisena menettää helposti tasapainonsa ja jopa masentuu, kuten minä välillä.

Niinpä en tarkoituksella pelleile syömisen kanssa enkä jätä ruokailuja väliin ollakseni nainen, jonka pitää muka aina olla jonkin naistenlehden kaupittelemalla dieetillä. Nälkäisenä iskee migreeni tai nälkäkiukku, eikä se ole hyväksi itselle, saati läheisille.

Vältän myös tarkoituksella tilanteita, joissa en viihdy, sillä tuskastuneena en hallitse sanojani, vaikka haluaisinkin ja vaikka kuinka olisin edeltä päättänyt, että hallitsen. Ja jos loukkaan muita, suurinta tuskaa koen lopulta aina itse, kun mietin tekemisiäni. Ei hyvä.

Se, mitä olen viime aikoina erityisesti yrittänyt välttää, on liika yksinolo. Omassa seurassa on toki ruhtinaallista, kun ei tarvitse ottaa ketään muuta huomioon, vaan on itse keskipisteenä, mutta liiallisuuksiin vedettynä huomaa helposti, että olisi sittenkin kiva, kun voisi ottaa jonkun toisen huomioon, ellei jopa kainaloon. Liiallinen yksinolo johtaa yksinäisyyden tunteisiin, ja ne tunteet voivat olla petollisia. Valehtelevat helposti, että olet mitätön, tarpeeton ja muille näkymätön. Siksi yritän pitää huolen siitä, että elämässä on sopivasti kavereita ja kahvittelua. Kun vaihtaa ajatuksia muiden kanssa, ei ehdi miettiä mustia. 

Luonnollisen rytmin mukaan

Mutta kohtuus siinäkin, ettei yllätä väsy. Väsymys kun on rasittava kaveri, jonka seurassa voi unohtaa itsensä. Luin joskus lappilaisesta naisesta, joka oli muuttanut Helsinkiin. Hän kertoi, miten Lapissa aina elettiin kaamoksen mukaan: pimeään aikaan levättiin ja nukuttiin enemmän kuin valoisaan aikaan, koska se yksinkertaisesti tuntui luontevalta. Helsingin rytmi on toisenlainen, mutta nainen kertoi hiljentävänsä täälläkin vauhtia talven tullen. 

Se oli helpotus. Olen jo parina syksynä alkanut vetäytyä omaan kolooni, koska olen kokenut tarvitsevani rauhoittumisaikaa ja lepoa syksypimeiden ja talven tullen. En olisi muuten jaksanut. Nautin siitä, kun saan työpäivän jälkeen vain olla kotona ja katsella pimeyttä ikkunoista.  

Lehtijutun luettuani annoin itselleni hyvillä mielin luvan talvilepoon. Ymmärsin aidosti, että se, miten toimin, oli oikein, luonnollista – ja hyväksi minulle. Riisuuhan luontokin syksyllä kesävaatteensa ja laskeutuu levolle. Hiljenee hetkeksi, jotta jaksaa sitten taas keväällä nousta ja ojennella jäseniään entistä ehompana.

Musta masennus

On vaikeaa kirjoittaa silloin, kun mieli on mustana – kun on risa ja paikkauksen tarpeessa kuin tuo kuvassa oleva nallekarhu. 

Silti joskus 15 vuotta sitten, kun makasin kotisohvalla elämäni syvimmässä kuopassa, kirjoitin käteni puuduksiin asti. Käsiala oli sotkuista, mutta sitä olivat ajatuksenikin, jotka piti saada ulos, sillä sisälläni ne mädännyttivät kaiken. 

Rikkinäinen nallekarhuNyt kun jälkikäteen luen joskus niitä tekstejä, näen miten pitkälle olen päässyt. Miten syvällä olin ja miten paljon ylemmäs olen siitä ahdingosta saanut nousta. Olen siitä kiitollinen.

Kiiltokuvan toinen puoli

Mutta mietin usein, jakaako muille omaa tuskaansa. Miksi kukaan haluaisi lukea synkkää tekstiä ja ahdistuksen kuvausta? Pahuutta riittää tässä maailmassa muutenkin. Toisaalta vierastan sitä, että nykypäivänä annetaan niin usein kuva elämästä, joka vain kiiltää. Kiiltokuvallakin on aina toinen puoli – eikä se kiillä.

Juuri eilen kävimme ystäväni kanssa läpi tuttuja ja ystäviä ja sitä, miten jokaisella tuntuu olevan elämässä oma ristinsä: taakka, koettelemus tai synkkä kokemus, jonka kanssa tai josta vain on selvittävä eteenpäin. Joillakin niitä on enemmän kuin ihmisen olettaisi kestävän. Toisilla ei juuri mitään päälle päin näkyvää, mutta eipä kaikki päälle päin näykään.

Ei minustakaan moni silloin 15 vuotta sitten olisi ymmärtänyt, miten syvissä vesissä liikuin, ellen olisi siitä itse kertonut. Joku huomasi painon pudonneen, mutta senkin saattoi pistää lisääntyneen kuntoilun piikkiin. Mutta olin siihen aikaan taitava kätkemään ahdistustani ja synkkiä ajatuksiani. Lääkäri kuvasi myöhemmin lausunnossaan, miten ahdistuneisuus on jäänyt ahkeran, eteenpäin pyrkivän, perhettä hoitavan, ”kunnollisen” virkanaisen roolin alle.

Pelottava piste

Masennus oli kuitenkin diagnoosi, joka pysäytti pariksi vuodeksi koko elämän ja on taakoittanut elämää siitä asti. Sai hammasharjan tuntumaan kädessä niin raskaalta, ettei tahtonut aamulla jaksaa käteensä ottaa. Vei ilon kaikesta, mikä ennen oli ollut aivan hyvää elämää. Vei ilon jopa kaikesta, mikä ennen oli ollut kaikkein lähinnä sydäntä. 

Masennus vie ilon kaikesta,
mikä ennen oli aivan hyvää elämää.

Omat lapset jaksoivat ilahduttaa vielä pitkään sairauden aikanakin, kunnes koitti päivä, etten pystynyt enää heidänkään olemassaolollaan antamaan elämälleni merkitystä. Se oli pelottava piste. Ainoa, mikä piti hengissä ja esti päättämästä elämääni, oli usko. Myös siihen, että ei ole minun tehtäväni määrätä omien päivieni määrää. En kokenut sen olevan oikeuteni silloin enkä koe sen olevan sitä vieläkään.

Silti en voi täysin hyväksyä kommentteja, joissa elämänsä päättänyt ihminen leimataan itsekkääksi. Niin voi tehdä, jos ei ole koskaan ollut siinä pisteessä, että elämän lanka on ohuimman toivonsäikeen varassa. Jonkin ihmeellisen säikeen, joka minulla kesti, vaikka en edelleenkään tiedä, miten ja miksi. 

Oikea masennus ja ”fiilismasennus”

Ihminen ei päädy siihen tilaan, kun koko kesäloman sataa vettä ja ”masentaa”. Tai kampaaja värjää tukan vahingossa liian punaiseksi ja ”masentaa”. Tai kun poikakaveri jättää, itkettää ja ”masentaa”. Ei edes useimmiten silloin, kun rakas puoliso kuolee, ja ikävä tekee elämän jatkamisesta vaikeaa. Harmitus on harmitusta, suru on surua, mutta masennusta ne eivät yleensä ole.

Oikea masennus on musta seinä, joka ei päästä läpi valoa yhtään. Kuolettaa kaikki hyvät tunteet. Jättää jäljelle vain hiljaista itkua, tyrskähtelevää itkua, parkua – ja rautarenkaan, joka puristaa rintakehää salvaten hengityksen. Ajankulun voi laskea siitä, kun yrittää keskittyä vetämään happea sisään ja puhaltamaan ulos. Koska rautarengas kuitenkin kiristää, happi ei tahdo tulla sisään, ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, tuntuu että sitä jää liikaa sisään ja sekin puristaa.

Aamut ovat pahimpia. Ja viikonloput. Ja lomat. Tai olivat ainakin minulle, koska tykkään aamuista. Ja koska viikonloput ja lomat ovat yleensä iloistaa aikaa. Yhtäkkiä ne olivat hetkiä, jolloin näin auringon pilkottavan verhojen raosta, kesän kukkivan tai lumen tuiskuavan, kuulin lintujen äänet tai sateen ropinan. Näin niiden kauneuden ja ainutlaatuisuuden, mutta tunsin pelkkää tyhjyyttä. En löytänyt yhtään syytä, miksi olisin noussut sängystä ja mennyt ulos niistä nauttimaan. Olin vihainen ja pettynyt itseeni, etten kyennyt tuntemaan niistä iloa ja kiitollisuutta.

Rautarengas kiristää, happi ei tahdo tulla sisään,
ja vaikka sitä kuinka puhaltaa ulos, sitä jää liikaa sisään
ja sekin puristaa.

Ja miten monta viikonloppua olenkaan kierinyt sängyssäni tuskaisena, yksinäisyydessä, miettien miten elämä kulkee eteenpäin ja ohi, ja minä olen jäänyt tyhjälle seisakkeelle, johon yksikään juna ei enää pysähdy. Hylätty asema. 

Syyllisyys omasta ilottomuudesta

Masennusta on vaikea selittää. Se on kokonaisvaltainen toivottomuuden ja itsesyytösten, häpeän ja alistuneisuuden tila, josta ei tietyllä hetkellä näy mitään ulospääsyä. Siksi jaksan traagisuudesta huolimatta ymmärtää niitä, jotka päättävät elämänsä. Ymmärrän, että heidän edessään on läpipääsemätön muuri ja heidän kuvitelmansa on siirtyä johonkin, missä heidän kokemaansa kipua ja ahdistusta ei ole. 

Omaan pahoinvointiin liittyy myös syyllisyys siitä, mitä se tekee ja on tehnyt muille. Erityisesti omille lapsille. Oma sairaus on usein koko perheen sairaus. Pahimman masennusvuoteni äitienpäivänä sydämeni särkyi, kun näin äitienpäiväkorttini. Ajatus sen takana oli varmasti kaunis, mutta kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Toinen lapsista oli piirtänyt korttiin minut ja itsensä. Äiti makasi sohvalla, ja lapsi istui yksin sohvan takana lattialla, kädet koukistettujen polvien ympärillä.

Olen useammankin kerran ajatellut, että nyt, nyt olen saanut voiton tästä taudista. Hetkellisesti olen saanutkin, ja vuosien mittaan nuo hetket ovat vähitellen pidentyneet. Mutta en tiedä, voiko siitä koskaan täysin parantua. Se on vieras, joka tykkää tulla takaisin. Tulee vain koputtelemaan ovelle, kutsumatta, ihan ilman syytä. Ja minä olen välillä niin heikko, että yksinäisyydessäni päästän sen sisään. Eikä meillä ole vielä koskaan ollut yhdessä kivaa.

—

Lue myös Tänään on itsemurhan tehneiden muistopäivä.