Tag Archive for: lukeminen

On lupailtu, että harmaa aamupäivä vaihtuu tänään vielä runsaaksi sateeksi. Aamu-uinnilla joku mainitsi, että jopa myrskyä olisi tulossa. Eipä siis taida olla juuri sopivampaa hetkeä pyhittää päivä lukemiselle. Kuinka ollakaan, aamulla tuli viesti ja sain juuri noutaa postin automaatista kasan tilaamiani kirjoja. Miten oikein maltan tehdä viikkosiivoukset, jotka jäivät viime viikonlopun Pohjanmaan reissun takia väliin?

PIno kirjoja pöydällä.

Sain noutaa tilaamani kirjat juuri sopivasti ennen sateen ja jopa myrskyn alkua. Mistähän aloittaisin?

Bestsellereitä

Olen bongaillut kiinnostavia kirjoja Instagramin kirja- ja lukutileiltä. Olen vähän laiskistunut lukemaan vierailla kielillä ja lukisin mieluiten suomennoksia tai suomeksi kirjoitettuja kirjoja, mutta tällä kertaa kaikki kirjat ovat englanniksi. Neljä niistä löytyy New York Timesin bestseller-listalta, ja yksi on klassikko, joka on The Guardianin kaikkien aikojen 100 parhaan romaanin listalla ykkösenä. Kirja on George Eliotin Middlemarch, johon törmäsin erään sitaatin kautta, kun tein podcastia.

Jokainen klassikko ei iske

Veikkaan, etteivät tilaamani kirjat ole lukukokemuksena aivan helpoimmasta päästä, mutta jostain syystä haluan päästä sisään klassikoihin, jos en muuta niin ihmetelläkseni, miksi niistä on tullut klassikoita. Kokemukseni on toistaiseksi, että osa puhuttelee vahvasti ja on klassikkoutensa ansainnut. Osa taas jää mysteereiksi, joihin en kerta kaikkiaan pääse sisään. Ihmettelen vain, eikö moista jaarittelua olisi voinut sanoa lyhyemmin ja napakamminkin. Mutta ymmärrän kyllä, ettei minulla ole natsoja arvostella yhdenkään maailmankirjailijan tuotoksia. Silti makuasioista ei voi kiistellä.

Makuasioita

Kirjat siinä kuin elokuvat tai kauneuskäsitteetkin ovat makuasioita. Omat kokemukset, luonteenpiirteet ja elämänvaiheet vaikuttavat suuresti siihen, miten koemme asioita. Kaikkea ei voi kokea omakseen, ja kaikki kirjoitustyylit eivät sovi kaikille. Monen monta kertaa olen saanut huomata, että aloittamani kirja ei vain avaudu. Jos olen lukenut 20–30 sivua enkä ole päässyt jyvälle siitä, miksi lukisin kirjan loppuun, jätän sen yleensä lepäämään. Parhaimmillaan joku kirja on levännyt vuosikausia, kunnes se eräänä päivänä uudelleen aloitettuna alkaakin elää ja kantaa loppuun asti. 

Mika Waltarin kirjan Sinuhe egyptiläinen kansikuva.

Sinuhe on tavallinen reppana ihminen, joka haluaisi kovasti tehdä hyvää, mutta sortuu niin usein vääriin valintoihin. Miten tuttua!

Näin kävi mm. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläiselle. Hankin sen antikvariaatista muutama vuosi sitten, mutta lukeminen jäi alkulehdille. Nyt reilusta 700 sivusta on jäljellä enää pari sataa, ja uskon, että loppuun päästyäni jäljelle jää tunne, että tämä kirja kannatti lukea. En tosin ihmettele, jos se on ilmestyessään 1940-luvulla aiheuttanut paheksuntaa. Niin paljon kirjassa kitataan viiniä ja olutta, rietastellaan ilotyttöjen kanssa ja palvotaan epäjumalia. Koko kirjan taustalla pyörii epäjumalien palvontaan liittyvä egyptiläinen kulttuuri ajalla noin 1 300 eKr.

Epäjumalia Raamatun sanoin

Johtuneeko Waltarin isän ja sedän teologisesta taustasta ja hänen itsensäkin suorittamista teologian opinnoista, että kaikkea epäjumalanpalvontaa kuvataan kirjassa usein raamatullisin lausein. Harmittaa vähän, että en alusta asti lukiessani merkkaillut jokaista kohtaa, josta tunnistin selkeät viittaukset Raamattuun. Näin kristitylle oli tavallaan vähän irvokasta, että niin Atonin kuin Ammoninkin ajatuksia kuvataan kristillisen Jumalan ilmoittamin sanoin. Ajatukset olivat siis hyviä, mutta niiden sanoja vain ei voi olla ihmisen veistämä kivijumala.

Nyt on kuitenkin tartuttava pölynimuriin, jotta kun sade alkaa, voin upottaa itseni sohvan nurkkaan peiton alle ja uppoutua uutuuksiin tai jatkaa Sinuhen loppuun. Parhainta lauantaita sinulle! 

Kirjailija Johannes Ekholm kirjoitti kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestön Sanaston sivuilla osuvasti siitä, miten ”kirjailijalla on oltava riittävästi aikaa keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen – ja joutenoloon!” Tunnistan sen hyvin, kun olen viime aikoina keskittynyt kirjoittamiseen, jonka tavoitteena on kirja, tai ehkä kaksi.

Kirjan The Great Gatsby kansi kädessäni sohvalla.

Jouten ollessani saatan lukea. Nyt meneillään on the Great Gatsby, jonka sain v. 1992 tanskalaiselta ystävältä, kun vietimme vuoden Saksassa. Kauan on kestänyt, ennen kuin poimin kirjan hyllystä luettavaksi. Viipyilevää…

Luovaa joutenoloa

Luovuus syntyy kiireettömyydessä, ja se tarkoittaa myös ajoittaista joutenoloa. Se taas ei tarkoita tyhjyyttä, vaan olemista ilman odotuksia, suuria suunnitelmia, aikatauluja ja vaatimuksia, jolloin ajatukset saavat vapaasti luoda uusia tunnelmia, kuvioita ja innovaatioita. Silloin imetään vaikutteita, katsellaan ympärille, havainnoidaan ja kuunnellaan, mitä jollakin muulla on sanottavanaan.

Jugentalo Villa Johanna Eirassa.

Jouten ollessani ihailen usein kauniita asioita, kuten tätä Eirassa sijaitsevaa Villa Johannaa. Tämä 1900-luvun alun jugendtalo on harvinaisuus, sillä siihen aikaan yksityistalon rakennuttaminen (liikemies Uno Staudingerille perheineen) edellytti poikkeuksellista varakkuutta.

Inhimillistä elämää

Ekholmin ihanne on kuitenkin etuoikeus, jota ei monellekaan tänä päivänä suoda. Todellisuus on yleensä toisenlainen. Kirjoituksessaan Ekholm lainaa Michel Houellebecqia, jonka mukaan ”läntinen maailma ei sovellu inhimilliseen elämään, vaan ainoastaan rahantekoon”. Rahaa ei joutenololla tai lukemalla synny, ja kovin harvoille edes kirjoittamalla.

Tolstoin klassikkoteokset ja Monetin maalaukset sen paremmin kuin Applen laitteetkaan tuskin ovat syntyneet pakotetun paineen alla, vaan pitkän vapaan pohdiskelun, ideoinnin sekä yrityksen ja erehdyksen tuloksena. Uskon, että luomisprosessiin on sisältynyt myös joutenoloa. Niin fyysistä kuin henkistäkin.

Katajanokalla sijaitsevan Borgin talon pehmeät erkkerimuodot alhaalta päin kuvattuna.

Jouten ollessani kävelen paljon ja otan kuvia kohteista, jotka sykähdyttävät, kuten tämän Helsingfors Borgin jugendtalon pehmeät erkkerimuodot Katajanokalla.

Miinusmerkkistä

Joutenoloa tarvitsevat muutkin kuin kirjailijat ja yleensä luovan työn tekijät. Mutta perinteinen ajattelutapa on, että joutenolo pitää ansaita työnteolla. Usein vain luovan työn tekijät rohkenevat vaatia joutenoloa, jotta voisivat paremmin ja tehokkaammin suoriutua itse työnteosta. Sitä vain ei useinkaan ymmärretä, sillä joutenoloa pidetään nimensä mukaisesti joutavanpäiväisenä – turhana ja mitättömänä. Jos saavutukset ja elämänlaatu mitataan rahassa ja tekemisen määrässä, joutenololla ei ole arvoa. Sen edessä on miinusmerkki, arvottomuuden tai ainakin vähentämisen symboli. 

Maisemamaalauksia HAM-taidemuseon näyttelystä Palava taivas.

Jouten ollessani piipahdan usein taidenäyttelyissä. HAMissa on meneillään Petri Ala-Maunuksen ja Mauno Markkulan yhteisnäyttely, jossa vastakohdat keskustelevat keskenään. Taide herättelee ajatuksia ja nostaa esiin tunteita.

Hitaasti viipyillen

Taloudellisen hyödyn ohella myös nopeus on valttia. Joutenolo on päinvastaista, hidasta ja viipyilevää. Sen ei tarvitse olla päämäärätöntä, mutta päämäärä ei roiku jatkuvasti silmien edessä porkkanana, jonka perässä on juostava. Määränpää siintää edessäpäin, ja sinne voi tehdä matkaa hiljakseen. Jopa jouten ollen.

Olen lukija ja rakastan kirjoja, ja aivan erityisesti perinteisiä kirjoja paperisivuineen päivineen, mutta en koskaan käy kirjamessuilla. Muistaakseni olen käynyt kerran tai kahdesti, mutta kokemus ei säväyttänyt. Joku saattaa ajatella, että on siinäkin kirjafriikki. 

En käy kirjamessuilla, koska en kestä väenpaljoutta enkä viihdy isoissa tapahtumissa. Minulle kirjoissa ei ole olennaista messuhallin iso tila, ihmishälinä tai lavatapahtumat, joissa puhutaan joskus väkinäisestikin kirjoista. Mutta kun joku joskus puhuu innostavasti kirjoista, se jää mieleen, kuten viime sunnuntaina Taidekoti Kirpilän Soiva Kivi -luentokonsertissa. 

Taidekoti Kirpilän olohuone ja ikkunanäkymä Töölöön.

Taidekoti Kirpilän tyylikäs olohuone ja upea ikkunanäkymä Töölöön.

En ole järin innostunut Aleksis Kiven melankolisista ja jäyhän suomalaisista tuotoksista, mutta kirjailija, teatteriohjaaja Juha Hurmeen räväkkä ja – teemaan sopien – mielipuolisen asiantunteva kuvaus Kiven tuotannosta sai suorastaan himoitsemaan tarttumista Nummisuutareiden tarinaan. Voiko kirja olla tylsä, jos joku kertoo sen taustat ja juonen niin räiskyvän koukuttavasti? 

Ei hälinää eikä kokoontumisajoja

Kirjamessut on kuin kokoontumisajot, joihin en niihinkään lähtisi. Mutta ahdas Uudenmaankadun antikvariaatti, jossa tuoksuu kirja mutta ei myyntivoitto, tai pieni kahvila–kirjakauppa, johon voi jäädä lukemaan ostostaan, sopii makuuni. Ihanimmissa kirjakaupoissa tai kirjastoissa vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo vain sivujen kääntelystä kuuluva suhahdus tai tömähdys, kun kirja vahingossa lipsahtaa käsistä lattialle.

Jos pitää vielä valita kirjakaupan ja kirjaston väliltä, valitsen usein kaupan, sillä haluan saada monet kirjat omaksi, jotta ne ovat käsillä juuri silloin kun tarvitsen ja jotta voin piirtää niiden sivuille vaikka lentokoneita, jos siltä tuntuu. Yleensä tyydyn kyllä alleviivauksiin ja marginaalimerkintöihin.

Sitä paitsi niskani väsyvät kirjastossa. Se, että kulkisin pää vinossa yrittäen lukea kirjan selkätekstiä etsiessäni sopivaa kirjaa, tuntuu iän myötä yhä raskaammalta. Kaupoissa esillepanot helpottavat etsijän työtä. Siksi kirjasto on paikka, josta haen lähinnä ennalta tietämäni ja varaamani kirjat. Mutta kirjaston tunnelmasta kyllä nautin. Tykkään perinteisestä kuiskuttelumeiningistä, ja siksi modernit pelivälinvaraamo- tai hoplopkirjastot eivät olekaan suosiossani.

Vino pino kirjoja.

Luen kirjoja, jotka kiinnostavat minua, en välttämättä kirjoja, jotka kiinnostavat ajankohtaisuutensa vuoksi ihmislaumoja.

Kiinnostus vs. ajankohtaisuus

Kirjamessut on uutuuskirjojen paraatipaikka. Sekään ei minua houkuta. En lue erityisesti kirjoja, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia, vaan luen kirjoja, joiden aiheet minua juuri tietyllä hetkellä kiinnostavat tai puhuttelevat. Nämä kaksi, eli uutuudet ja kiinnostuksen kohteeni, eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Parhaat kirjat eivät suinkaan aina ole uusimpia, vaan kenties vuosikymmeniä vanhoja. Vähän kuin elokuvatkin.

Olen siis outo lintu kirjamarkkinoilla. Mutta tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta kuuntelin videopätkän lavatapahtumasta, jossa näyttelijä Pirjo Lonka puhui elämänsä kirjoista. Siinä yhteydessä hän mainitsi, että oli teini-ikäisenä kipuillut sen kanssa, että on erilainen – koska me ihmiset olemme erilaisia –, mutta me emme vain osaa vielä silloin suhteuttaa sitä kaikkeen muuhun. 

Ehkä olen samassa tilanteessa. Ehkä en vain vielä osaa suhteuttaa erilaisuuttani kirjojen kuluttajana kaikkeen muuhun.

Lauantai 25.10.2025

Kun tulin eilen iltapäivällä kotiin, jatkoin kirjan lukemista. Lari Launosen Poikani, elä vielä ensi talvi on imenyt mukaansa, ja haluan saada sen päätökseen, jotta voin siirtyä seuraavaan. Luen tällä hetkellä paljon kuolemasta ja luen kärsimyksestä, mutta tunnen silti hetkittäin oman oloni elävämmäksi kuin aikoihin. Luen oppiakseni ja saadakseni kiinni aiheesta, jotta voisin syvemmin ymmärtää sitä, mitä niin moni ihminen on joutunut elämässään käymään läpi. Ja jotta voisin kirjoittaa siitä autenttisesti ja vangitsevasti.

Eteeni tullut tehtävä innostaa, pitkästä aikaa. Se on varmaankin sitä merkityksellisyyttä, joka pitää elämässä kiinni – sitä, mistä keskitysleiriltä selvinnyt Viktor Frankl puhui kirjassaan Man’s Search for Meaning.

Frankl puhui tehtävästä, jota tarvitsemme voidaksemme kokea elämän merkitykselliseksi. Jollekin se on lasten hoitaminen, toiselle kirjan kirjoittaminen ja kolmannelle päivästä toiseen elossa pysyminen, niin kuin Franklin kohdalla. Se voi olla mitä vain, kunhan se on kyseiselle yksilölle tietyllä hetkellä elämän tarkoitusta antavaa. 

Kahvia, kananmunaa ja tomaattileipää aamiaispöydässä.

Jo aamulla aamiaispöydässä on valittava elämä, vaikka ympärillä ja etenkin mielessä olisi pimeää.

Merkityksellisyyteen uppoaa, mutta se ei upota

Merkityksellisyys tuo minulle tunteen siitä, että uppoan päivän kulkuun enkä edes huomaa, miten nopeasti se kääntyy iltaan. Se antaa kylläisen olon, jonka voi päivän pimetessä peitellä tyytyväisenä peittojen alle ja nukahtaa seuraavaan aamuun. Se ei tarkoita kiirettä ja täysiä aikatauluja, hengästymistä ja päätä kiristäviä deadlineja, vaan panosta, joka pienuudessaankin riittää täyttämään aukon, joka on tyhjänä vain irtonaista ajelehtimista ilman selkeää päämäärää, tai tekemistä, josta ei oikein tiedä, hyödyttääkö se ja jos, niin mitä.

Syksyinen maisema ja keltaisten lehtien peittämä nurmi Kaivopuistossa.

Syksy on värikästä ja kaunistakin aikaa, mutta omissa muistoissa usein myös mustaa masennuksen aikaa.

Syksy on minulle ollut usein muutoksen aikaa. Isoja muutoksia on tapahtunut useamman kuin yhden kerran marraskuun puolivälissä. 

Masentavat syksyt

Loka–marraskuu muistuttaa myös masennuksesta, sillä vuosia sitten juuri näihin aikoihin jäin ensimmäisen kerran pitkälle sairaslomalle masennuksen takia. Ensimmäisen kerran pääsin sellaisen lääkärin vastaanotolle, joka ymmärsi, mistä on kyse, ja osasi hoitaa, niin että pääsin paranemisen alkuun. Tosin siihen meni vielä kuukausia, sillä ensi alkuun tuli täydellinen romahdus, kun sain vihdoin myöntää, että voin todella huonosti enkä jaksa kantaa mitään, ketään enkä yhtäkään vastuuta. 

Tänä syksynä samankaltaiset tunnelmat ovat taas häivähdelleet mielessä ja muistutelleet olemassaolostaan. Tunnistan aamujen pimeyden. Oleellista ei ole ikkunasta näkyvä ulkoinen pimeys; sen saa helposti valaistua sytyttämällä lamput tai vaikka kynttilän. Pahinta on mielen pimeys, jonka syvänteistä ei ole helppo nousta katkaisinta painamalla. 

Se on kuitenkin oleellista. Ettei jää sinne pimeään, vaan kääntää kaikessa kasvonsa valoon ja valitsee elämän. Jokaisena uutena aamuna.

Tiistai 25.3.2025

Kaikki on mautonta ja hajutonta. Siis kaikki, mitä suuhunsa laittaa. Tänään on se flunssan vaihe, kun maku- ja hajuaisti katoaa. Se vie mukanaan aika monta ilon aihetta, kun aamukahvikin maistui pelkälle kurkkukivulle.

Kurkku on jo kolmatta päivää kuin raastinrauta. Eilen alkoi hakkaava yskä, tänään rohiseva lima yritti irrota jokaisella yskäisyllä, mutta liimautuikin johonkin puoliväliin. Tukehdutti ja pakotti rintakehää.

Hain apteekista lisää Vicks VaboRubia, jota olen hieronut rintaan ja liottanut kiehuvaan veteen ja hengitellyt niin syvään, että vatsassakin tuntuu. 

Upea Margot

Vaikka en ole jaksanut olla pystyssä, onneksi pää on ollut siinä kunnossa, että olen kyennyt lukemaan. Sinun, Margot meni parissa päivässä torkkujen lomassa. Se oli todellakin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon (v. 2021) arvoinen romaani – yhtä aikaa fiktiota ja Euroopan lähihistoriaa. Ja kosketti itseäni juuri siksi, että olen itse ollut noihin aikoihin useaan otteeseen Saksassa. 

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon v. 2021 voittanut Sinun, Margot -kirja.

Sinun, Margot on jännittävä tarina ja pala Euroopan lähihistoriaa. Suosittelen.

Kun asuin muurin murtumisen jälkeen entisen Itä-Saksan puolella Frankfurt/Oderissa lähellä Berliiniä koin juuri sen saman, mistä kirjailija teoksessaan puhuu. Osa itäsaksalaisista palvoi kaikkea, mitä länsi kykeni tarjoamaan; osa jäi aloilleen ja kaipasi vielä vuosien jälkeenkin takaisin DDR:n aikoihin. Heitä katkeroitti se, ettei yhdistynyt Saksa suostunut näkemään DDR:n ajoissa ja yhteiskunnassa mitään hyvää ja säilyttämisen arvoista.

Muistan kummastelleeni sitä aivan selkeiden faktojen pohjalta, mutta ymmärtäneeni inhimillisestä näkökulmasta katsoen. Se oli ollut miljoonien ihmisten identiteetti ja viitekehys yli 40 vuotta. Ihminen juurtuu ja leimautuu ympäristöönsä ja elinolosuhteisiinsa eikä niistä voi irtautua noin vain, vaikka muurit miten murtuisivat. Vanhat tavat istuvat lujassa.

Tee ei juuri maistu

Omien Frankfurtin aikojeni jälkeen en ole juuri nauttinut teetä, paitsi näin flunssassa. Silloin kuuma tee tuntuu ja jopa maistuu hyvältä – jos ylipäänsä jotain maistan. 

Teekuppi ja lusikka.

Tee maistuu ainoastaan flunssassa. Silloin kun maistan jotakin.

Mutta teeboikotilleni on hyvä syy. Sain tuolloin Saksassa asuessani pahan salmonellatartunnan ja jouduin viikoksi sairaalaan. Koska keho oli kuivunut ja hivenaineet vähissä, olin tiputuksessa, minkä lisäksi piti juoda vähintään kaksi litraa nestettä päivässä. Kraanavesi ei ollut juotavaa eikä sairaalassa ollut tarjolla kivennäisvettä, joten jouduin juomaan kaksi litraa kylmää teetä päivässä. Vaihtoehtoina oli ruusunmarja- ja kamomillatee. Jo niiden pelkkä haju saa minut edelleen voimaan pahoin.

Tajusin muuten vasta tänään, että Helsingin kaupunginteatterissa menee juuri näytelmänä Sinun, Margot. Olen tietty nähnyt keskustassa suuret mainoslakanat, mutta kun omat langat ovat joskus pitkät, yhdistäminen käy hitaasti. Sen haluaisin kyllä nähdä, jos lippuja vain vielä löytyy ja saan jonkun kaveriksi. Kunhan tästä tokenen ja aistit palautuvat.

Maanantai 30.12.2024

Aamuhetki kotona ikkunan ääressä on päivän paras hetki, kuten olen podcastissanikin kertonut. Silloin luen, rukoilen ja hiljennyn etsimään uusia oivalluksia ja vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

Usein luen rinnakkain jotain puhuttelevaa hengellistä kirjaa ja Raamattua, ja oikein odotan uutta päivää, että pääsen taas paneutumaan aiheeseen. Muita kirjoja luen yleensä muulloin kuin aamuisin.

Lepoa lukemisten välillä

Viime viikkoina lukeminen on kuitenkin ollut takkuista. Ei ole tullut kohdalle mitään puhuttelevaa, ja Raamatun lukukin on ollut paljon mannalappujen varassa eli jotakuinkin summittaista. Tokihan Raamattu puhuu niinkin, mutta olen kaivannut syventymistä erityisesti johonkin tiettyyn kirjaan, jotta saisin taas uutta ymmärrystä. 

Mutta aina ei aukea. Kai me tarvitsemme väliin myös lepotaukoja, jolloin uuden oppimista olennaisempaa on panna vanhoja oppeja käytäntöön. En voi sanoa, että olisin siinäkään erityisesti kunnostautunut, joten ehkä on sitten vain ollut aika antaa niin hengen, sielun kuin ruumiinkin levätä.

Tänään kuitenkin nappasin hyllystä kirjan, joka on ollut siellä vuosikausia. Luulin lukeneeni sen, mutta jäykät kannet ja siloiset sivut kertoivat, ettei niiden sisään ollut vielä koskaan kurkistettu.

Kirja on nimeltään 31 päivän matka. Opas rukoukseen ja rakkauteen Jumalan suurten lupausten äärellä (toim. Leo Meller, Kuva ja Sana, 2004; valitettavasti saatavilla enää antikvariaateista). Kirjaan on koottu eri kirjoittajien ajatuksia rukouksesta, kristillisestä elämästä ja siitä todistamisesta.

Kirjan 31 päivän matka kansikuva.

Poikkeuksellisesti aloitin kirjan jostain puolivälin jälkeen, kun käsittelyssä oli Jumalaa kunnioittava elämänlaatu ja monille kristityillekin vaikeat aiheet: suhtautuminen omistamiseen, rahaan, materialismiin, antamiseen, yksinkertaiseen elämään sekä täydelliseen antautumiseen Jumalalle.

Maltanko luopua omastani?

Kun meitä pyydetään luopumaan omastamme, aika monelle käy kuin nuorelle miehelle, jolla oli paljon omaisuutta: hän synkistyi Jeesuksen puheista ja meni murheissaan pois (Mark. 10:22). Ja mitä Jeesus sanoikaan neuvoksi, kun mies halusi periä ikuisen elämän: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja tule ja seuraa minua.” (Mark. 10:21)

Moni kääntyy pois siinä vaiheessa, kun pitäisi seurata kuuliaisena; toiset silloin, kun pitäisi uhrata omasta maallisesta hyvästä. On vaikea luopua jostain, mitä pitää itse ansaittuna ja omanaan. Tilanne helpottuu, kun ymmärtää, että kaikki, mitä tässäkin ajassa omistamme, on lahjaa Jumalalta.

Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin
vastoin vallitsevia arvoja
ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.

Osa meistä on kutsuttu työhön, joka edellyttää kaiken jättämistä taakse. On luovuttava kodista ja omaisuuksista, jopa kotimaasta. Toisen kutsu on pysyä paikallaan ja antaa kaikesta – kenties hyvinkin runsaasta, mitä on saanut– niiden hyväksi, jotka enemmän tarvitsevat ja jotka eivät vielä Jeesusta tunne.

”Raamatullinen elämäntyyli on pakostakin vastoin vallitsevia arvoja ja niitä edustavan kulttuurin elämäntyyliä.” Näkemykset todellisuudesta poikkeavat niin suuresti toisistaan. Raamatullinen elämä ei kuitenkaan ole yksinkertaisuudestaan huolimatta askeettista ja ankaran kurinalaisuuden sävyttämää, vaan vähässäkin rikasta ja anteliasta. Siihen antautuvan öljyastia ei tyhjene eivätkä jauhot lopu (1. Kun. 17:16), vaan oikeasti täyttyvät aina tarpeen mukaan. 

Sen olen saanut itsekin kokea, ja siitä tämäkin käteeni aamulla osunut kirja monin sanoin todistaa.

Jokaisessa talossa pitäisi olla
joku joka kirjoittaa,
tai ainakin joku joka lukee.

Lainaus on Joel Haahtelan pienoisromaanista Hengittämisen taito, jonka juuri aloitin. Allekirjoitan ajatuksen. Haluaisin asua sellaisessa talossa. Siellä voisi mielellään olla lisäkseni joku toinenkin, joka täyttää lainauksen ilmaiseman toiveen.

Aiemmin tänään päätin toisen, yli 500-sivuisen romaanin Sotaleski. Olen viime aikoina lukenut edellisvuosiin verrattuna paljon. Se on tuntunut kotoisalta. Tietokirjallisuutta olen kyllä lukenut kaiken aikaa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen, miksi en ole saanut pitkään aikaan luettua romaaneja. Miten paljon värikkäämpää elämä olisikaan ollut! 

Kirjoja muuttolaatikossa

Viimeisten 15 vuoden aikana olen muuttanut neljä kertaa. Joka kerralla olen vienyt vähintään pari banaanilaatikollista kirjoja kierrätykseen. Nyt se vähän harmittaa. Ei haittaisi, vaikka kirjoja olisi ympärillä enemmänkin. Mutta muuttaessa ne ovat todellinen riesa. Kukaan ei halua kantaa laatikoita, joiden päällä lukee ”kirjoja”.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta kirjaa on elämässään lukenut. Aika monta. Yliopistolla työskennellessäni ammattikirjallisuutta luki jatkuvasti. Mutta yllättäen olen varmaankin lukenut eniten kirjoja sinä vuonna, kun sairastuin masennukseen ja olin kymmenen kuukautta sairauslomalla. Merkkailin niitä silloin ylös, ja luku taisi olla reilu kirja per viikko. Se on erikoista, vaikka aikaa oli tietysti käytössä reilusti, kun en kyennyt töihin. Mutta vointini ei todellakaan ollut hyvä ja voimat olivat usein nollassa.

Rikhardinkadun kirjaston on talo jossa luetaan.

Rikhardinkadun kirjasto on talo, jossa luetaan. Se on aina ollut suosikkini Helsingissä. Vanha arkkitehtuuri viehättää, ja siellä voi vielä kuulla kirjaston hiljaisuuden.

Kirjat opettavat

Kirjat ovat usein myös kirjoittamisen tae. Ainakin, jos kirjoittaa fiktiota. Harvoilla pelkkä mielikuvitus riittää, tai sitten sen on oltava erityisen kirjava ja vauhdikas. Kirjat kun luovat mieleen maailmoja, joita ei muuten näe. 

Ja kirjat opettavat. Voi, miten paljon ne opettavatkaan! Siksi olen välillä kauhuissani, kun kuulen, millaista kirjojen käyttö – tai pikemminkin käyttämättömyys – on tänä päivänä sekä peruskouluissa että esimerkiksi ammatillisissa oppilaitoksissa. Monisteet ja nettitekstit ovat kovin eri asia kuin kirjat. Eikä Wikipedia ole sama asia kuin entisaikojen tietosanakirjat, joita laadittiin vuosikausia asiantuntijatiimeillä. Wikipediaan voi kirjoittaa kuka vain ilman mitään krediittejä. Minäkin olen käynyt korjaamassa erään Wikipedia-artikkelin tekstiä, mutta sen osalta tiesin kyllä, mitä tein.

Luetaan, ei vain kuunnella

Vaikka digitaalisuus on kovasti muotia, en ole innostunut äänikirjoista. Maneereilla, äänillä tai puhetavoilla on taipumus ärsyttää. Sitä paitsi äänikirjat ovat temperamentilleni joko aivan liian hitaita tai ylipäänsä erirytmisiä. En halua ”lukea” kirjaa toisen lukijan tahdissa, vaan omassani: pysähtyä, kun siltä tuntuu, palata taaksepäin tarkistamaan jotakin tai hyvin harvoin harppoa vauhdilla vähän yli. Sitä paitsi äänikirjoja ei mielestäni ollenkaan lueta, niitä kuunnellaan, ja se on aivan eri asia. Radio tai podcastit ovat kuuntelemista varten. 

Mutta kukin tyylillään. Parempi kuuntelukin kuin ei mitään. Sillä lukeminen kannattaa aina, kuten Jörn Donner sanoi vanhassa Suuren Suomalaisen kirjakerhon mainoksessa. Ne kirjakerhotkin muuten taitavat olla jo muinaisjäänteitä.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen