Tag Archive for: lapset

Irti lapsista

Ollaan juteltu useammankin äidin kanssa siitä, miten vaikeaa on päästää irti omista lapsista, kun he aikuistuvat. Jollakin lapset ovat vasta repimässä itseään irti kodin vaikutuspiiristä, toisilla irtiotto on jo tapahtunut. Se vain on usein alkuun yksipuolista. Lapsi on jo henkisesti ja fyysisesti omillaan, mutta äiti roikkuu vielä mukana ja ihmettelee, miksi minua ei enää tarvita, kaivata tai minun juttujani jakseta kuunnella.

Mitä oikein tapahtui? Tapahtui vain se tavallinen, aivan luonnollinen ja normaali elämän kiertokulku – lapsen aikuistuminen ja lähtö pesästä. Huolestuttavampaa olisi, jos niitä aikamiespoikia ja vanhapiikatyttöjä notkuisi huoneissaan vielä kolmikymppisenäkin.

Helsingin päärautatieaseman lähtevien ja saapuvien junien valotaulu.

Toinen lapsista tulee yleensä rautatieaseman kautta, jossa aina haen katseella vaaleaa päätä piirun verran muiden yläpuolella. Hänen kanssaan pelataan vaikka ginirommia ja vaihdetaan kuulumiset.

Äidin huolenpito

Silti se ei muuta sitä, mitä äidit tuntevat. Ehkä isätkin tuntevat, mutta heidän tunteistaan en osaa kertoa, eikä kukaan isä ole samalla tavalla jakanut irtautumisen tuskaansa kuin monet äidit. Äidin huolenpito ja tarve hoitaa on niin kaiken kattavaa ja loppumatonta, ettei sitä pysäytä lapsen muutto omaan kotiin tai toiselle paikkakunnalle, ei välttämättä edes kumppanin löytyminen ja avioliitto.

Murheet sydämellä

Kun äiti kuulee lapsen murheista, hän kantaa niitä sydämellään, vaikka tämä olisi minkä ikäinen. Äiti säikähtää, kun lapsi tekee yötyötä ja aamun lehdessä kerrotaan yöllisestä kahakasta työalueen lähellä. Toinen miettii ensimmäisenä lastaan, kun tämän asuinpaikkakunnalla on tapahtunut auto-onnettomuus.

Kun äänestä kuuluu flunssa, tekee mieli lähettää Vicksiä rintaan hierottavaksi tai nenäkannu tukkoisuuden poishuuhteluun. Kun viisaudenhampaat vaivaavat, lähettelee jo tiedoksi linkkejä paikkakunnan hammaslääkäreistä, kun julkisella puolella on ruuhkaa.

Äiti mielessä

Äidin irtautumista on se, että hillitsee soittojensa ja viestiensä määrää ja uskoo lapsensa Jumalan haltuun. Päästää irti, kun omat kädet eivät kuitenkaan yllä ja luottaa siihen, että Jumala pitää heistäkin huolen.

Vaikka aikuisten lasten äitinä saa välillä kokea olevansa turha ja tarpeeton, todellisuus puhuu usein toista kieltä. Kun on hätä, tulee ongelmia parisuhteessa, työssä tai vaikka pesumerkintöjen ymmärtämisessä tai uunin puhdistuksessa, äiti pulpahtaa mieleen. Tulee viestiä tai jopa puhelinsoitto, joka on kivikautisena kommunikaatiomuotona jo lähes unohtunut nuoremmilta sukupolvilta.

Harvassa ovat äidit, jotka eivät puhelimen vilkuttaessa lapsen kuvaa näytöllä vastaisi. Siinä keskeytyy niin kakunleivonta kuin lempileffakin, hyvä ettei pilatestunti ja sunnuntaijumalanpalveluskin. Lapset kun ovat äidille siellä aivan pyramidin kärjessä.

Käydään läpi kuulumiset

Toinen omistani kunnioitti juuri läsnäolollaan yhden yön tietämän verran. On aina mukava mennä rautatieasemalle vastaan ja etsiskellä vaaleaa päätä, joka näkyy usein hienoisesti muiden laituria kävelevien yläpuolella. Pelailtiin ilta ginirommia ja käytiin läpi kuulumisia. 

Toisen kanssa pääsin iltapäivällä pelailemaan tennistä. Se on meille yhteistä kivaa, hikeä ja yleensä ilonkyyneliä. Matkalla kentälle ja pois käydään niin ikään läpi kuulumiset. 

Tennisverkko, kolme tennispalloa ja punainen tennismaila.

Toinen liikkuu saman kaupungin sisällä ja tavataan usein metroasemalla. Hänen kanssaan pelaillaan tennistä ja vaihdetaan siinä samalla kuulumiset.

Ja silloin kun ei nähdä, lähettelen molemmille hölmöjä Instagram-videoita, joille he yleensä naureskelevat hymiöillä, ellei muuten niin kohteliaisuudesta.

,

Myrskyluodon Maija ja meri

Lauantai 20.4.2024

Näin menneellä viikolla Myrskyluodon Maijan, tuon kovasti kehutun Tiina Lymin ohjaaman elokuvan. Mieleen muistui lapsuuden tv-sarja. Ei se silloin oikein innostanut; vaikutti vain kovin ankealta, vaikka vanhemmat muistaakseni tykkäsivät.

En ihan täysillä innostunut tästä elokuvaversiostakaan. Tunnin olisi voinut helposti napsaista pois kolmituntisesta. Monessa kohtaa kävi mielessä, että ymmärsin jo, mitä tässä halutaan sanoa, menkää eteenpäin. Olen ajatustahdiltani vauhdikas, mutta ymmärrän, että moni muu varmasti nautti hitaista kohtauksista ja elokuvan tyylistä. Sillä oli elokuvassa myös paljon hyvää: kauniita saaristomaisemia, historiallista tarinaa ja erikoisen kuuloista Ahvenanmaan ruotsia.

Lapsuudesta en muistanutkaan, että Maija oli niin taikauskoinen kuin elokuvassa näytettiin. Karkoteltiin pahoja henkiä ja nähtiin enneunia ja vainajia. Vaan eipä ollut elokuvassa esiin tullut kristillisyyskään ihan terveimmästä päästä. Peiliin katsominenkin oli syntiä, samoin nauraminen. Ihan oli mennyt hukkaan kehotus iloita aina Herrassa!

Jäät lähtivät, lunta tulee

Oma viikko on ollut rauhallinen. Pientä työprojektin aloitusta, yhä piteneviä uinteja edelleen kylmässä vedessä ja malttamatonta kevään odotusta, kun lunta tulee harva se päivä. 

Jäät ovat lähteneet merestä Eiranrannassa.

Jäiden lähtö on ollut ilon aihe ja houkutellut uimaan jo pitkiäkin matkoja.

Jäiden lähtö on ollut ilon aihe, ja siitä innostuneena on tullut välillä uitua niin pitkään, että iho on tunnoton, kun nousen vedestä. Tänään kuitenkin tarvitsin sitä erityisesti, kun niveliä särki pitkästä aikaa aamusta asti. Yleensä sormien liikuttelu ja liikkeelle lähtö vetristää yön jälkeisen kankeuden, mutta tänään jäljelle jäi vain kalvava kipu, joka tuntui sormissa, ranteissa ja kyynärpäissä, rintakehässä, polvissa ja jalkaterissä. Illalla ottamatta jättämäni kiputabletti muistutti itsestään välittömästi. Onneksi kylmä meri helpotti.

Lapset matkassa

Kun äiti on lähinnä linnoittautunut kotiin, lapset ovat hoitaneet matkustelun. Toinen oli opintomatkalla Pariisissa, toinen vaeltamassa Rajojen reitillä. Rukouksin olen molempien matkaa muistanut, eikä koskaan turhaan. Charles de Gaullella oli ollut pommiuhka, ja myrsky keskeytti vaelluksen etuajassa.

Kaikki on kuitenkin aina Luojan käsissä. Se on ehkä vaikeinta hyväksyä hyvässä ja pahassa silloin, kun on kyse omista lapsista. Ihmisyyteen kai kuuluu sekin yltiöpäinen harhaluulo, että itse vanhempana kykenisi pitämään lapsistaan paremman huolen kuin Jumala, joka näkee ja tietää kaiken. Oma ymmärrys ja näkökyky ei todellisuudessa pitkälle riitä. 

Sitä paitsi aikuisista lapsista on uskallettava päästää irti. Epäuskossaan ei pidä jäädä huolehtimaan ja murehtimaan. On parempi ojentaa heidät parhaisiin käsiin, ristiä omat kätensä ja tyytyä vain muistuttelemaan, että siellä ne menevät, pidäthän taas heistä huolen.

Älä nyt mutsi pahastu!

Olen aikanaan yrittänyt opettaa lapsilleni hyviä käytöstapoja. Perusasioita ovat vaikkapa tervehtiminen, ruokailutavat ja ruokapöydässä käyttäytyminen sekä suhtautuminen iäkkäämpiin ihmisiin. 

Naapureita tervehditään ja kylään tulevia vieraita tervehditään, mielellään kätellen. Kun ihmisille puhutaan, heitä katsotaan silmiin. Opetellaan syömään erilaisia ruokia ja käyttämään aterimia oikein, eikä lippis kuulu päähän ruokapöydässä, olipa tukka sen alla kuinka huonosti tahansa. Puhelimia ei räplätä ruokapöydässä, kun on seuraa; yksin ollessa ei ole niin tarkkaa. Itseään vanhemmille annetaan täysissä liikennevälineissä paikka, ja isovanhempia kunnioitetaan, vaikka he puhuisivatkin joskus vanhuudenhöperyyksiä. Muiden muassa.

ikävien asioiden mainitseminen

En voi sanoa olevani itse aina kovin taitava, mutta siitä huolimatta yritin aikanaan opettaa lapsille myös, että ikävätkin asiat voi sanoa kauniisti. Se on vaatinut vähän harjoittelua, sillä ensimmäiset muistikuvat lasten suusta eivät olleet aina rohkaisevia. 

Poikani taisi olla ekaluokkalainen, kun olin ostanut mielestäni kovinkin tyylikkään talvihatun, jota esittelin hänelle. Poika katsoi minua silmät laajenneina ja tokaisi:

– Toi pääs et kyllä tuu hakeen mua futistreeneistä!

Ymmärsin yskän, ja totta puhuen kyseinen hattu jäi varsin vähälle käytölle.

Tytär taisi olla jo teini-ikäinen, kun olimme lähdössä juhannuksena maalle mökille. Sanoin hänelle, ettei kannata ottaa sinne landelle mitään hyviä vaatteita, kun niihin tarttuu aina niin ikävä mökin haju.

– Joo ei, mä otankin vaan kaikki paskat vaatteet, sanoi tytär ja heitti juuri hänelle antamani t-paidan kassiin.

Älä nyt mutsi pahastu

Myöhemmin tapahtui kuitenkin hyvänsuuntaista kehitystä, sillä muistiin on jäänyt kolme erillistä kertaa, kun itseäkin hymyilytti. Oli opittu käyttämään erilaisia lieventäviä lisukesanoja: vähän, ihan, älä nyt, ei millään.

Poika oli teini-iässä, kun lähdimme samaa matkaa kaupunkia kohti. Bussipysäkillä poika kysyi vaivautuneen näköisenä:
– Älä nyt mutsi pahastu, mutta voidaanks me istua bussissa eri rivillä? 

Toisen kerran olin juuri tullut kampaajalta:
– On toi sun tukka ihan kiva, mutta eikö se oo vähän lyhyt? 

Ja kolmannella kerralla olin paistanut meille ”maukkaat” pihvit:
– Ei äiti millään pahalla, mutta tää pihvi on vähän kuivaa.

Kaikki työ on arvokasta

En ole koskaan ollut niin onnellinen siivoushommista kuin tänään! Koti on siivottu, kynttilät sytytetty, ja sohva tuntuu hyvältä takapuolen alla. Mutta en tarkoita nyt näitä oman kodin siivoushommia.

Aamulla puhelimessa odotti iloinen viesti Australiasta. Tytär on kahden ja puolen kuukauden yrityksen jälkeen vihdoin saanut töitä. Siivoustöitä! Ja taputushymiöitä perään. 

Oma usko on ollut vähän koetuksella, vaikka kuinka tiedän, että asiat aina lopulta kääntyvät parhain päin – silloin kun kaikki mosaiikin palaset loksahtavat kohdalleen ja on oikea aika. 

Olin jo lähetellyt varoittelevia viestejä, että koitahan hankkiutua Sydneyä kohti ennen kuin rahat loppuvat, jotta pääset hyppäämään koneeseen ja takaisin kotiin, jos ei tilanne kohene. Mutta vastaus ei ollut ”Kyllä äiti”, vaan ”En aio tulla, sillä mä löydän niitä töitä”.

Taidan olla outo kasvattaja. Kun toiset vanhemmat riemuitsevat lastensa pääsystä kauppakorkeaan tai ylioppilaskirjoitusten laudatureista, minä hihkun, kun lapseni pääsee siivoojaksi. 

Haluan selittää miksi.

Kaikki työ on arvokasta

Ihan ensiksi, koska ei ole työtä, jota en arvostaisi. Kaikkia töitä en elääkseni haluaisi tehdä, koska en niitä joko osaa tai koska en niihin soveltuisi, mutta mitään työtä en halveksu. Vähiten siivoushommia. Joka niin tekee, tervemenoa vain putsaamaan kapakanvierustojen oksennuksia tai juna-asemien vessoja. Minä ainakin olen äärettömän kiitollinen, että saan jonkun ihmisen työpanoksen vuoksi käydä siistissä vessassa tai odotella junaa puhtaalla metrolaiturilla.

Toisekseen, kyse ei ole minun elämästäni ja haaveistani, vaan tyttären. Jos hän on niin onnellinen kuin viestit kertovat – kengurujen ja surffilautojen keskellä –, niin mikä olisi riittävä syy viedä se ilo häneltä. Että pitää tulla nopeasti kotiin ehtiäkseen hypätä kotimaiseen oravanpyörään? Että pitää päästä nopeasti opiskelemaan, jotta valmistuu kunnialliseen ammattiin ennen 25 ikävuotta? 

Miksi? Täällä hän vietti viimeisen vuoden lukiossa kiusattuna ja yksin jätettynä, niiden eximian ja laudaturin oppilaiden keskellä. Hän on surffivuotensa ansainnut. Ja jos saan valita, näen lapseni mieluummin reiluna ja onnellisena Australiassa surffailevana siivoojana kuin moukkamaisena laudaturin ylioppilaana, joka viis veisaa muista ihmisistä, kunhan oma elämä hymyilee.

Nuori nainen surffilaudalla aallonharjalla.

Surffailua siivoushommien ohella.

Kokemus likaisesta työstä tekisi jokaiselle hyvää

Kolmanneksi, jokaiselle tekee hyvää tehdä edes hetki työtä, jossa suojakäsineet ovat tarpeen. Tietääpä, ettei työnteko aina (tai useinkaan) ole paperin pyörittelyä virastotyöaikaan tai somepäivityksiä nuorekkaan startupin säkkituolineukkarissa. 

Minäkin aloitin vaatimattoman työurani luomalla sianpaskaa. Anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta karkeaa oli työntekokin. Maatilan tyttärellä ei ollut ihan hirveästi valittavana sisäsiistejä töitä, mutta lannanluontia, multaisten kivien keräämistä pelloilta ja perunamaiden putsausta kyllä riitti. Possuista ja vasikoista tykkäsin, mutta pakko myöntää, että kaikkea muuta vihasin. Kirjat maistuivat paremmalta, mutta isän mielestä se oli joutavanpäiväistä vetelehtimistä.

Omista kokemuksista oppineena olen tyytyväinen, ettei oma tytär nyrpännyt nenäänsä ja sanonut siivoushommille kiitos ei. Se kertoo minulle siitä, että voidakseen jäädä unelmiensa maahan hän on valmis tekemään mitä vain. No, toivottavasti ei nyt ihan mitä vain, mutta kuitenkin. Osoittaa ainakin tietynlaista periksiantamattomuutta.

Ulkomailla oleskelu kasvattaa aina

Ja neljänneksi, vieraan maan ja kulttuurin elämyksiä ja kokemuksia saa vain vieraassa maassa ja kulttuurissa. Jokainen voi käydä kielikurssilla Englannissa kerran kesässä ja kirjoittaa englannista vaikka laudatur plussan, mutta sitä pääomaa, mitä saa reissaamalla ulkomailla yksin, ei saa yhdeltäkään koulunpenkiltä tai kurssilta. Kieli ja luonne ei kohene missään niin kuin käytössä, kun pitää luoda oma sosiaalinen verkostonsa, ystävystyä kun ei tunne vielä yhtäkään ihmistä, hoitaa viranomaisasioita oudossa kulttuurissa ja tulla toimeen kaukana mamman jauhelihakeitosta ja tutuista kuvioista.

Siksi olin valmis lähettämään poikanikin ulkomaille vuodeksi enkä kysellyt suoritettuja kursseja ja arvosanoja, kun hän palasi. Hänellä oli tullessaan puhelin täynnä uusia numeroita, joihin whatsappailla, kuvia jotka kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, ja myös tuhat uutta sanaa aivan uudella kielellä. Se riitti minusta nuorelle miehelle yhden vuoden saldoksi.

Ehkä toivon myös, että omat lapset tekevät joissain asioissa toisin kuin minä. Kuudet ällät ja kymppirivi eivät lopultakaan ole minulle paljoa antaneet. En minä niitäkään ylenkatso, vaan olen kiitollinen, mutta kaikki se, mikä minulle tänä päivänä merkkaa, on tullut aivan muualta ja muista asioista.

Maailma meidän ulkopuolellamme

Missä vasa onko? Näin oma tytär jutteli, kun oli pieni ja vasta opetteli lauseita. Osoitteli pihalla pyöriviä fasaaneja ja halusi sanoa, että ”kato äiti, fasaaneja”.

Ei siis liene sattumaa, että nytkin ensimmäisten Australian kuvien joukossa tuli kuvia oudoista linnuista, joita hän oli ihmetellyt. Ja ihastuttava hymykuva veden ääreltä – taustalla se kuulu oopperatalo. 

Parasta kuvassa oli hymy, tuulessa hulmuava tukka ja se henki, joka kertoi: ”Kato äiti, täällä mä oon unelmieni äärellä ja mä pärjään ihan hyvin.”

Nuori nainen Sydneyn oopperatalon edustalla hiukset tuulessa hulmuten.

Lähde takki auki, katsele kaikkea sitä, mitä et ole ennen nähnyt, ole avoin, ihastele ja etsi omaa paikkaasi.

Mitä muuta äiti voisi toivoa? Jos kuuntelisin suomalaisen nyky-yhteiskunnan henkeä sekä poliitikkojen ja päättäjien sääntönormitettua käskytystä, olisin vaatimalla vaatinut, että nyt pitää hakea opiskelemaan ja heti. Ettei putoa maailmanpyörästä, jonka tarkoituksena on kieputtaa ja pompottaa ihmisiä vaatimuksilla ja velvollisuuksilla sitä tahtia, että kolmikymppisenä voi hakeutua uupumuksesta sairauslomalle.

Katsele kuplasi ulkopuolelle

Sen sijaan menin sen mukaan mihin uskon. Kannustin, että lähde. Lähde takki auki,  katsele ympärillesi kaikkea sitä, mitä et ole ennen nähnyt, ole avoin, ihastele ja etsi omaa paikkaasi ja kutsumustasi. Se löytyy vähemmälläkin kiireellä. Se ei löydy tohinalla ja tekemisellä, ei aina kirjoista tai luennoilta, vaan yksinkertaisesti elämällä, pitämällä silmät auki ja olemalla läsnä muullekin kuin omille tarpeilleen. Kehotin elämään levosta käsin. Kun ei ole edes kahtakymmentä, ehtii kyllä vielä opiskella ja tehdä töitä ihan riittämiin.

Näin tietysti sanotaan myös poliitikkojen ja päättäjien hienoissa juhlapuheissa, mutta todellisuuspohjaa sanoilla ei juhlapuhujien arvomaailmassa juuri ole. Suomalainen yhteiskunta on ollut jo pitkään kovien arvojen, keskittymisen, kilpailukyvyn ja suorittamisen karuselli. 

Onko merkityksellistä vain kaikki,
mitä voidaan mitata jollakin mittarilla tai numeroilla?

Elämisen tasoa mitataan Pisa-tutkimuksilla ja yliopistojen ranking-sijoilla, suoritusputkilla, joista syljetään ihmisiä ulos kovaa vauhtia miettimättä sitä, onko kukaan tai mikään odottamassa putkesta syöksyjää toisessa päässä. Merkityksellistä tuntuu olevan vain kaikki, mitä voidaan mitata jollakin mittarilla tai numeroilla ja mistä voidaan piirtää kaavio excel-taulukkoon. Se, mitä ihminen oikeasti on, millaisia vähemmän mitattavia kykyjä hänellä on, miten laaja-alaisesti hän osaa katsoa ja ymmärtää ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia sekä ratkoa omalla panoksellaan haasteita, joita yhteiskunnassa on, ei ole arvokasta muualla kuin juhlapuheiden loppulauseissa.

Todellista sydämen sivistystä

Kulttuuriosaaminen, aito sydämen sivistys, heikompien ihmisten asemaan asettuminen, puhumattakaan heidän todellisesta auttamisestaan, on aikaa sitten ajettu yhteiskunnan tasolla alas tai niitä ajetaan alas sellaista vauhtia, että alkaa epäillä elävänsä aikakapselissa, jossa on pikakelaus päällä. Samalla normaaleista elämän tilanteista, joissa autetaan kaatunutta, opastetaan eksynyttä tai lainataan rahaa tarvitsevalle, on tullut niin suuria ihmeitä, että joka ainoa niistä on jaettava sosiaalisessa mediassa, jotta ihmiset eivät unohda. Niitä peukutetaan, vuodatetaan kyyneleitä ja tekijää palvotaan, sillä ne ovat jotain ihmeellistä. Kaikki se, mikä joskus, minunkin nuoruudessani, oli jokapäiväistä lähimmäisen tai naapurin auttamista. Yhdessäeloa.

Joku voi tietysti nyt sanoa, että lähetitpä tyttäresi merta edemmäs kalaan. Ei se elämä siellä maapallon toisella puolella ole yhtään sen hyveellisempää. Ei ole. Eikä se oikeastaan ollut edes tämän kirjoitukseni tarkoitus eikä varsinkaan tyttäreni lähdön motiivi.

Tarvitsemme enemmän yhdessäeloa.

Mutta haluaisin, että lapseni oppivat jo nuorena sekä kotimaassa että ulkomailla, mitä elämä on oman kuplan ja omien prioriteettien ulkopuolella, olipa kupla sitten kullalla tai rautalangalla kehystetty. Toivon, että he eivät vain katso sinne ulkopuolelle, vaan että he menevät sinne ja oppivat myös aistimaan ja ymmärtämään, millaista siellä on, miksi joku ajattelee toisin kuin he, miksi joku näyttää erilaiselta ja mitä se vaatii juuri minulta. 

Siksi rakastan näitä Whatpsappiini pompahtavia kuvia, joissa tukka hulmuaa uusissa tuulissa. Joista paistaa into ja uuden odotus. Kun takki on auki, ja viestissä lukee: ”Kato äiti, mikä lintu! Vähänkö hieno.”

—

Lue lisäksi vaikka Kun äiti ei saa itkeä tai Minä lähden nyt maailmalle.

Jokainen lapsi on joskus hyvä-merkinnän arvoinen

Every child is an artist until he’s told he’s not an artist.
– John Lennon 

Jokainen lapsi on taiteilija, kunnes hänelle kerrotaan, ettei hän ole taiteilija. Tai jalkapalloilija, viulunsoittaja, kirjailija, hyvä lukija tai taitava laskija.

Se, joka kertoo toisin, on usein viisas, kaikkitietävä aikuinen.

Kehuja vai kannustusta?

Yläasteen alussa – siis 13-vuotiaana – äidinkielenopettaja ilmoitti minullekin, että nyt olisi aika lopettaa noiden mielikuvitustarinoiden kirjoittaminen. Tarinasi ovat kyllä hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, mutta tuon ikäisenä on jo syytä mennä asiaan. Seuraavana vuonna toinen äidinkielenopettaja naulasi kirjoittajan arkun kiinni vuosikausiksi. Hän laski kirjoittamani runon pulpetilleni, teki lakonisen huomautuksensa ”Sait kympin, jos runo nyt oli sun kirjoittamas”, ja käveli pois.

Vanhan suomalaisen kasvatusperiaatteen mukaan ei pidä kehua liikaa, ettei ylpisty. Totta sekin. On hyvä erottaa toisistaan kehuminen ja kannustaminen. Joillekin etenkin oman lapsen kehuminen voi olla varsin kritiikitöntä saavutusten palvontaa ja samalla oman itsensä korottamista. Kannustaminen sen sijaan rohkaisee ja rakentaa, nostaa esiin vahvuuksia ja kehittää heikkouksia, joita niitäkin jokaisessa on.

Lapsen käsi piirtää lyijykynällä.

Jokainen lapsi on taiteilija, kunnes hänelle kerrotaan, ettei hän ole taiteilija. (John Lennon) Kuva: Pixabay

Kamala Wilma

Jokin aika sitten Hesarissa puhutti koulujen Wilma-järjestelmä – arviointi- ja viestintätyökalu, joka on lähtökohdiltaan loistava, mutta toteutumaltaan toivoton. Kertoo valitettavan usein enemmän opettajasta kuin oppilaasta. 

Omat ja tuttavien kokemukset ovat masentavia. Tytöille palaute on hiljaisuutta, sairaspoissaolomerkintöjä ja satunnaisia hyvä-mainintoja ilman sen kummempaa selitystä. Poikien osalta Wilma on kuin tapanäpistelijän rikosrekisteri. Tietokoneen näyttö ei riitä, kun eteen räpsähtää kommentteja: olipa taas rauhatonta, naputteli kynällä kaverin pöytää, söi tunnilla, vihko kotona, turhaa pulinaa, ei istunut suorassa, kieltäytyi sulkemasta silmiä kun kuunneltiin oopperaa, harjoitustehtävä tekemättä. 

Eikö lapsesta tosiaankaan
löydy mitään hyvää sanottavaa?

Ennen vanhaan opettaja katseli touhua aikansa ja jätti sitten oppilaan koulun jälkeen tekemään tekemättömät läksyt loppuun. Tai käski ottaa purkan suusta ja viedä roskiin. Säästyi kaikkien aikaa.

Muiden äitien kanssa ollaan Wilmaa vertailtaessa välillä epäilty, eikö lapsesta tosiaankaan ole mitään hyvää sanottavaa. Miksi on niin vaikeaa löytää jotakin hyvää lapsesta, nuoresta tai ylipäänsä ihmisestä, joka ei kulje käyrien huipulla?

Hyvä ei ole sama kuin paras tai kiitettävä. Hyvää on sekin, kun vitonen muuttuu kutoseksi, kun onnistuu siinä, mikä ennen oli vaikeaa tai jopa ylitsepääsemätöntä, ja kun innostuu opetuksesta niin ettei tule mieleenkään heitellä kumeja taululle. 

Jokainen on joskus hyvä-merkinnän arvoinen. Vaikka joku antaisi ymmärtää, ettei hän ole.

Lapset ja Sinkkonen

Lehti kertoi, että lastenpsykiatri Jari Sinkkonen eläköityy. Onneksi ei kuitenkaan erakoidu, sillä kirjojakin on kuulemma tulossa parin kappalein, joten ilmeisesti hyvä työ jatkuu. Hänessä olen aina ihaillut maalaisjärkisyyttä, joka ei ole jäänyt sivistyksen ja oppineisuuden jalkoihin, vaan on pikemminkin karsinut turhan tärkeilyn pois.

Hänen kaltaisiaan äänitorvia kaipaisin lisää. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että ukko on vanhakantainen eikä tiedä nykymenosta mitään. Sinkkonen kun rohkenee mm. arvostella nykylasten (ja aikuisten) ylenpalttista pelaamista. Ja pitää älyttömänä ajatusta, ”ettei K18-pelien väkivaltainen, vastenmielinen ja sovinistinen maailma vaikuta pelaajiin mitenkään” (HS, 25.6.2015).

Petolliset pelit

Kokemuksesta uskon, että paljon vähempikin vaikuttaa. Nuorimmainen istui aina silloin tällöin tarhassa jäähypenkillä, kun menin iltapäivällä hakemaan. Erään kerran rangaistus oli tullut siitä, kun kuopus oli tarttunut paria tarhakaveria päästä kiinni ja kalauttanut takaraivot yhteen. Kauhistelin tietysti, ettei sellaista voi tehdä; mistä oikein tuollaista sait päähäsi. Lyhyen keskustelun jälkeen selvisi, että suht’ viattomasta television piirrossarjasta, jossa merirosvotiikeri Sandokan rankaisi pahoja poikia kajauttamalla päät yhteen.

Ala-asteella koulusta alkoi sitten tulla viestiä, että sporttinen poikamme oli innostunut harrastamaan karatea. Niin sanotusti potkuja kaverien kasseille. Ja taas kyseltiin, mistä ihmeestä olet tuollaista keksinyt. Kävi ilmi, että viattomaksi luullusta Nintendon Lego-pelistä, jonka ikärajoitus oli K-3. Siis kolme vuotta! En tietenkään hyväuskoisena ollut pelannut Lego-peliä yhtään ainutta erää. Luotin pelkkään ikärajaan. 

Mutta kuten Sinkkonenkin sanoo, asiantuntijoidenkaan neuvoilla ei pitkälle pötki, jos ei tunne omaa lastaan ja hänen tekemisiään. Se onnistuu vain olemalla kiinnostunut oman Ossi-Einarin tai Reetta-Sarlotan jutuista ja tutustumalla häneen. Mieluiten silloin, kun Reetta-Sarlotta on pieni. 

Teini-iässä ja aikuistumisen kynnyksellä tutustuminen on kitkaista, jos lapsena luotu pohja on höttöinen.

Unelmat ei aina käy toteen

Tylsää on se, että lapsesta pitää jaksaa kiinnostua silloinkin, kun hän ei vastaa sitä mielikuvaa, jonka on omaan päähänsä rakentanut. Aika moni vanhempi joutuu jossain vaiheessa toteamaan, että lapsi ei olekaan tai teekään juuri kuin minä olin käsikirjoittamissani unelmissa kuvitellut. Koulunkäynti takkuaa, 2020-luvun Ronaldosta tuleekin balettitanssija, tyttärestä teini-äiti, ja lapsen kaveritkin ovat ihan outoja. Lapset

Onneksi vanhemmuus ei silti aina kovin suuria vaadi. Pikku puroistahan ne suuret virrat syntyy. Ei tarvitse hyppyyttää lapsia vatsat kuralla koko kesää ympäri huvipuistoja ja hoplopeja. Parasta voi olla, kun saa nuolla taikinaiset vispilät tai tehdä isän kanssa mökkisaunan pesään tulen.

Ei omatkaan lapset koskaan mitään Lintsin keikkoja ja härveleitä muistele. Mutta lapsuusvalokuva, jossa sukulaismies on nostanut kesäpäivänä mökkinurmikolla nilkoista ilmaan ja pyörittää vauhdilla ympäri, saa vieläkin nauramaan.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen