Tag Archive for: kuolema

”Kuule, veljesi veri huutaa minulle maasta.” (1. Moos. 4:10; 33/38)

Sanat ovat taas menneellä viikolla käyneet toteen, niin kuin jo Kainin ja Abelin aikaan. Charlie Kirk, nuori amerikkalainen perheenisä, surmattiin häikäilemättömästi tuhansien ihmisten silmien alla. Hänen verensä vuoti miljoonien ruutujen ääressä.

Moni puhuu poliittisesta murhasta, vaikka kyseessä ei ollut poliitikko, vaan poliittisistakin aiheista avoimesti debatoinut järjestöjohtaja ja sananvapauden puolustaja. Kirk julisti omia arvojaan ja ennen kaikkea Jeesusta, joka on tie, totuus ja elämä. Hän ei pakkosyöttänyt kenellekään poliittisia, yhteiskunnallisia tai kristillisiä näkemyksiään, vaan haastoi ihmisiä tuomaan keskusteluun oman näkemyksensä koeteltavaksi.

Kun sanat eivät riitä

Harva pärjäsi hänen kanssaan, ja ehkä se olikin yksi syy, miksi hän oli paitsi rakastettu myös hyvin vihattu. Totuus ei pala tulessakaan, sanoo suomalainen sananlaskukin. Se kuulostaa raamatulliselta, vaikka ei suoraan Raamatusta olekaan, mutta sielläkin puhutaan siitä, miten kuona poltetaan pois, jotta jäljelle jää hyvää. Totuus, kenties?

Näin useitakin otteita siitä, miten Kirkin arvoja ja näkemyksiä lähdettiin haastamaan varsin kärkkäästi ja jopa ylimielisesti. Kun vastaväittäjän rationaaliset argumentit loppuivat, jos niitä oli ollut alun alkaenkaan, tai kiersivät vain kehää, henkilö joko heitti mikrofonin kädestään ja pakeni tilanteesta tai aloitti kiroilun säestämänä Kirkin persoonan, arvojen tai jopa miehen läheisten pilkkaamisen ja halveksunnan.

Joku meni sitten lopulta vielä pidemmälle. Kun ääntä ei kyetty vaientamaan, se piti tappaa. Tai niin luultiin. 

Morava-vuoren jyrkkä rinne ja rinteellä seisova valkoinen iso risti.

Totuus ei vaikene eikä pysy piilossa, vaan se kasvaa. Kuva: Morava-vuorelta, Albaniasta kesällä 2024.

Luoti ei voi tappaa totuutta

Lopputulema ei tainnut ollakaan se, mitä odotettiin. Totuus ei vaiennutkaan luotiin. Jotkut odottivat, että ääni haudattaisiin, mutta todellisuudessa se istutettiin. Totuus kun ei pysy piilossa, vaan se kasvaa. ”Totuus versoo maasta, ja vanhurskaus katsoo taivaasta.” (Ps. 85:11; RK)

”Vanhurskaan suu lausuu viisautta, ja hänen kielensä puhuu oikeuden sanoja.” (Ps. 37:30; 33/38) Vanhurskaan sydämessä on Jumalan laki, ja se heijastaa totuutta, viisautta ja oikeudenmukaisuutta. Siten hänen puheensa rakentaa, neuvoo ja tuo elämää toisille ihmisille, aivan samalla tavalla kuin Herra aikojen alussa loi sanalla ja suunsa henkäyksellä taivaat ja niiden joukot (Ps. 33:6; RK). Ja kun ihminen puhuu hengessä, henkeä ei voi tappaa. Siksi veri huutaa nytkin maasta.

Henki on liikkeellä

Erityisesti Yhdysvalloissa, mutta myös Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa, Etelä-Koreassa ja eri puolilla Eurooppaa ihmiset ovat kokoontuneet muistamaan Charlie Kirkiä niin yliopistokampuksille kuin kaduille ja toreillekin. Todellisuudessa kyse on ollut paljon enemmästä. Ihmiset ovat rukoilleet, kääntyneet Jumalan puoleen ja antaneet kunnian Jeesukselle. 

Sosiaalinen media tulvii todistuksia, ei vain kristityiltä, vaan ihmisiltä, jotka ovat todenneet, että nyt riittää. Se, että vapauden puolesta puhunut ääni on hiljennetty väkivaltaisesti ja että jotkut ovat julkisesti riemuinneet viattoman ihmisen tappamisesta, on herättänyt monet huomaamaan, että on aika kääntää kurssia. Eri-ikäiset ihmiset kertovat palanneensa takaisin seurakuntaan 10 vuoden jälkeen, ostaneensa Raamatun, lukeneensa ensimmäisen kerran Raamattua, rukoilleensa ensimmäisen kerran. 

Valkoinen risti sinistä taivasta vasten Morava-vuoren huipulla.

Pimeys voi muuttua hetkessä valkeudeksi, kirkkaaksi päivänvaloksi. Kuva: Morava-vuorelta, Albaniasta.

Myös kristityt ovat heränneet ymmärtämään, että on aika. Moni on kertonut ensimmäisen kerran uskostaan Jeesukseen avoimesti tai puolustanut julkisesti arvojaan, joita on ennen hylkäämisen pelosta salaillut. Nuoret pojat julistavat rohkeasti evankeliumia, jäyhät miehet kertovat uskovansa Jeesukseen. Moni sanoo ääneen, ettei kiinnosta, jos joku lakkaa seuraamasta sometiliä, mutta minä seuraan Jeesusta.

Ihmiset ovat liikkeellä. Henki on liikkeellä. 

Todellakin: ”Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 6:2; 1992.)

Alle kouluikäisenä olin hukkua. Uimarannalle oli kaivettu laiturin viereen syvänne, jotta laiturilta voisi sukeltaa, mutta sitä ei ollut merkitty. Astuin kuoppaan ja vajosin jo muutaman kerran veden alle, kunnes äiti syöksyi vaatteet päällä veteen ja pelasti henkeni. Muistan vain, miten voin koko päivän huonosti, kun olin niellyt vettä.

Menneellä viikolla olin lempipuuhani parissa aamu-uinnilla. Oli tuulinen aamu, ja aallot olivat suuremmat kuin koskaan aiemmilla uintireissuilla. Mutta ne näyttivät upeilta, ja halusin kokea ne. En ajatellut loppuun asti.

Laskeuduin rantalaiturin portaita veteen ja huomasin heti veteen päästyäni, että uimisesta ei tullut mitään. Vedessä saattoi vain yrittää pysyä pinnalla; aallot olivat niin isot. Kauhoin aikani muutaman metrin päässä laiturista, sillä kaksi nuorta naista oli myös tulossa portaita veteen. Toinen teki lyhyen kierroksen ja nousi takaisin portaille seisomaan ja jäi siihen. 

Kun aallot tulevat mereltä, ne nousevat juuri rannan betonilaituria vasten vielä tavallista korkeammiksi törmätessään siihen. Tajusin, etten enää pääse takaisin portaille, varsinkaan kun nuori nainen ei siirtynyt pois enkä olisi päässyt tarttumaan portaisiin. Päätin uida rantaan, mutta läheisyydestään huolimatta se tuntui olevan siinä aallokossa kaukana. 

Aallot näyttivät niin upeilta,
ja halusin kokea ne.
En ajatellut loppuun asti.

Näkyykö elämä filminauhana silmissä?

Olin juuri paria päivää aikaisemmin miettinyt, miten hyvävoimainen olen uidessani enkä väsy pidemmästäkään matkasta. Mutta tuona aamuna huomasin, että voimani alkavat loppua, vaikka olin ollut vedessä vain hetken. Aallot olivat niin vahvoja. Rannan laiturinpuoleisessa reunassa, jossa olin, on isoja kiviröykkiöitä ja pelkäsin, että jos uin niitä kohti, aallot heittävät minut päin niitä. Mutta en olisi jaksanut kiertää kauemmas, joten ajattelin, että on pienempi paha satuttaa itsensä kiviin kuin upota aaltoihin.

Kun ensimmäisen kerran nielin vettä, mielessä kävi huutaa apua. Se tuntui luovuttamiselta. Mutta en tiedä, olisiko kukaan kuullut tai olisivatko voimani riittäneet huutamiseen. Tajusin vain, ettei kukaan rannalla olevista heiveröisistä naisista olisi kyennyt auttamaan minua. Eikä minulla ollut aikaa huutamiseen.

Monesti sanotaan, että kun ihminen on menettää henkensä, hän katsoo ikään kuin kuolemaa silmiin tai näkee elämänsä filminauhana edessään. Minulle ei tapahtunut kumpaakaan. En muista edes rukoilleeni. Taistelin vain kaikin voimin, ettei minun tarvitsisi luopua elämisestä ja vajota aaltoihin melkein rannassa kaikkien silmien edessä. 

En muista edes rukoilleeni.
Taistelin vain, ettei minun
tarvitsisi luopua elämisestä.

Isot aallot Eiranrannassa

Upeat aallot voivat näyttää voimansa. Ihminen on silloin pieni. Kuva ei ole kyseiseltä aamulta.

 

Joskus kivinen ranta voi olla parasta mitä voit tuntea

Kotirantani, kuten sitä haluan edelleen kutsua, syvenee nopeasti, joten tiesin, että minun on oltava melkein rantakivillä, ennen kuin saan jalkani pohjaan. Ranta oli ihan tuntumassa, mutta matka tuntui käsittämättömän pitkältä. Aallot heittelivät niin kovaa, ettei kauhominen vienyt juuri eteenpäin; piti vain jotenkuten pinnalla. 

Olin menettää toivoni, kun törmäsin vielä merenpohjasta nousseeseen levälauttaan, jossa oli pitkiä painavia rihmoja. Ne takertuivat käsiini ja pelkäsin niiden vetävän minut pohjaan. Nielin uudelleen vettä. Haukoin henkeä ja muistan sen kauhun, jota tunsin. Kauhu oli lähinnä sitä, että on niin avuttomassa tilassa, ettei voi auttaa itseään ja kaikki kaunis elämässä on kohta mennyttä. Aikuisena tuo kokemus oli hyvin erilainen kuin lapsena. Aikuisena ymmärtää tarkalleen, missä mennään ja tunnistaa hetken, kun lanka on katketa.

En ole kyennyt itkemään ulos sitä pelkoa, jota tunsin. Mutta nyt kun kirjoitan kokemuksestani, saan vihdoin itkettyä. Saatte olla minun terapeuttejani.

Lopulta jalkani ottivat maahan. En ole koskaan mennyt kyseisessä rannassa uimaan rannan kautta. Nyt tunsin ensi kerran, millainen pohja rannassa on. Ne pyöreät pienet kivet tuntuivat äärettömän ihanilta, lujilta ja turvallisilta jalkapohjissani. Muistan vain, että merivesi oli hionut ne sileiksi ja ne hyväilivät jalkojani. Nousin käsillä tukien rantaan, sillä jalkani eivät meinanneet kantaa. Bikinien housut olivat jossain vaossa, missä en halunnut niiden olevan. Vapisin ja olin helpottunut, mutta vielä enemmän tunsin olevani täysin tyhjä. Taisin olla lievässä shokissa.

Merivesi oli hionut pohjan kivet sileiksi,
ja ne hyväilivät jalkapohjiani.

Ei ole klisee elää kuin viimeistä päivää

Joka on käynyt Eiranrannassa, tietää, miten lyhyt matka on rantaa lähinnä olevilta tikkailta rantaan. Tämä kaikki tapahtui sillä lyhyellä matkalla. Elämä on pienestä kiinni. Me voimme yrittää suojautua koronalta maskeilla ja rokotteilla, käyttää kypärää ja turvavöitä, mutta me emme voi kuitenkaan hallita elämää ja kuolemaa. Se ei ole meidän käsissämme, ja se on asia, joka meidän tulisi muistaa jokaisena päivänä. Jokaisena hetkenä. Että eläisimme ja kohtelisimme muita kuin se olisi viimeinen päivämme.

Uintireissuni tapahtui aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä. Sinä aamuna läheinen ystäväni oli laittanut minulle seitsemän jälkeen tekstiviestin, jossa hän kertoi pelkäävänsä puolestani. Se on poikkeuksellista, sillä aloitamme kumpikin yleensä päivämme myöhemmin ja viestittelemme vasta aikaisintaan yhdeksän jälkeen. Hän puhui viestissä eri asiasta, mutta kuvaili myöhemmin, että hänen oli pakko laittaa minulle viestiä, sillä oli kokenut niin suurta huolta minusta. Tiedän, että hän rukoilee puolestani, ja olen siitä tänään erityisen kiitollinen. Hän oli kantanut minua sillä hetkellä, kun omasta suustani ei tullut edes rukousta. 

Eilen toinen rakas ystävä lähetti Facebookista ihanan muiston yhteiseltä matkaltamme ja kirjoitti mukaan: ”Kiitos, että oot mun elämässä.” Olen samaa mieltä. Olen äärettömän kiitollinen, että olen yhä elämässä. Tällä kertaa äiti ei ollut pelastamassa, mutta Taivaan Isä oli.

Lue myös Onko elämäsi sellaista kuin haluat?

Ei ole enää kovin trendikästä viettää pyhäinpäivää ja muistella poisnukkuneita läheisiä. Se kun on sävyltään surumielistä ja hillityn oloista, ja siihen liittyy hiljentyminen, mikä on monille yhä vaikeampaa. Sen sijaan on helpompaa nostaa kurpitsat pöydälle ja lyödä kuolemalla leikiksi: maalata kasvonsa sieluttomaksi vampyyriksi, rujoksi ruumiiksi ja pukea jopa lapsensa pirunpennuiksi tai luurangoiksi. 

Pyhäinpäivän tuikkukynttilät ikkunalla.

Sytytän pyhäinpäivänä mieluummin kynttilän muistoksi niille, jotka eivät ole enää kynttilöitä sytyttelemässä.

Onko Halloweenin merkitys ymmärretty?

Kuinka moni mahtaa tietää tai vaivautuu edes miettimään, mihin kauhulla ja katkenneilla sormilla mässäilevän Halloweenin tavat pohjautuvat? Onko ihmisistä tosiaankin hauskaa, kun kuolleet nousevat haudoistaan ja pukeutumalla aaveeksi voi ikään kuin sulautua paremmin joukkoon?

Minusta siinä ei ole mitään hauskaa.

Toisaalta en myöskään odota, että pyhäinpäivänä pitäisi palvoa kuolleita ja tehdä heistä pyhimyksiä. Hekin olivat vain ihmisiä – ja siten ihan tavallisia joskus niin raivostuttavine tapoineen ja vikoineen. Mutta silti rakkaita, emmekä olisi halunneet antaa heitä vielä pois. 

Erityisesti kun suru on koskettanut hiljattain tai menneen vuoden aikana, päivä on merkityksellinen. Voi vielä pysähtyä ja muistaa läheistä vaikka sytyttämällä kynttilän. Siitä perinteestä voisimme pitää tiukemmin kiinni ja jättää naamiot ja pelottelukrääsät kauppoihin.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään suomalaisten hautajaistapojen muuttumisesta. Facebookista on tullut digitaalinen hautausmaa. RIP-viestejä kirjoitellaan jopa julkkiksille, joihin ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta. Mutta tavaksi on kuulemma tullut myös, että oikeaan hautajaiskutsuun vastataan etenkin heinäkuussa lähettämällä pelkkä adressi, kun ei haluta keskeyttää lomamatkaa hautajaisten takia. 

Kuoleman uhmaajat

Mahtaako Halloween-villityksenkin takana olla se, että kuolemaa on helpompi uhmata kuin kohdata? Vainajista, piruista ja aaveista tehdään hauskaa hupia, jonka voi pukea päiväksi päälle, ja nauttia samalla kavereiden kanssa pari olutta kurpitsalyhdyn loisteessa. Ei tarvitse pysähtyä miettimään, mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Elämä on huoletonta base-hyppyä ja kasitonnisen valloitusta. Todistelua siitä, että minä hallitsen omaa elämääni ja jos se on minusta kiinni, myös kuolemaani.

Itse muistan tulleeni tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani toden teolla silloin, kun omat lapset olivat pieniä. Ymmärsin, että en ole enää vastuussa vain itsestäni ja omasta elämästäni, vaan vastuullani on elää myös lasteni takia. Silloin aloin miettiä eri tavalla riskien ottamista, vaikka omat riskit ovat olleetkin varsin maltillisia. Mutta mielessä kävi mm. oma ja muiden liikennekäyttäytyminen, eivätkä Linnanmäen pää-alaspäin-ja-maha-sekaisin-vemputtimet enää tuntuneet houkuttavilta. 

Uhmaan siis Halloween-mentaliteettia ja hyppelyä kuoleman varpaille. Siihen meillä ei ole valtaa, vaikka me jokainen sen joskus kohtaammekin. Tunnustaudun vanhanaikaiseksi ja vaalin sitä perinnettä, jossa olen kasvanut. Sytytän pyhäinpäivänä mieluummin kynttilän. Muistoksi niille, jotka eivät ole enää kynttilöitä sytyttelemässä.