Kun aallot olivat viedä mukanaan

Alle kouluikäisenä olin hukkua. Uimarannalle oli kaivettu laiturin viereen syvänne, jotta laiturilta voisi sukeltaa, mutta sitä ei ollut merkitty. Astuin kuoppaan ja vajosin jo muutaman kerran veden alle, kunnes äiti syöksyi vaatteet päällä veteen ja pelasti henkeni. Muistan vain, miten voin koko päivän huonosti, kun olin niellyt vettä.

Menneellä viikolla olin lempipuuhani parissa aamu-uinnilla. Oli tuulinen aamu, ja aallot olivat suuremmat kuin koskaan aiemmilla uintireissuilla. Mutta ne näyttivät upeilta, ja halusin kokea ne. En ajatellut loppuun asti.

Laskeuduin rantalaiturin portaita veteen ja huomasin heti veteen päästyäni, että uimisesta ei tullut mitään. Vedessä saattoi vain yrittää pysyä pinnalla; aallot olivat niin isot. Kauhoin aikani muutaman metrin päässä laiturista, sillä kaksi nuorta naista oli myös tulossa portaita veteen. Toinen teki lyhyen kierroksen ja nousi takaisin portaille seisomaan ja jäi siihen. 

Kun aallot tulevat mereltä, ne nousevat juuri rannan betonilaituria vasten vielä tavallista korkeammiksi törmätessään siihen. Tajusin, etten enää pääse takaisin portaille, varsinkaan kun nuori nainen ei siirtynyt pois enkä olisi päässyt tarttumaan portaisiin. Päätin uida rantaan, mutta läheisyydestään huolimatta se tuntui olevan siinä aallokossa kaukana. 

Aallot näyttivät niin upeilta,
ja halusin kokea ne.
En ajatellut loppuun asti.

Näkyykö elämä filminauhana silmissä?

Olin juuri paria päivää aikaisemmin miettinyt, miten hyvävoimainen olen uidessani enkä väsy pidemmästäkään matkasta. Mutta tuona aamuna huomasin, että voimani alkavat loppua, vaikka olin ollut vedessä vain hetken. Aallot olivat niin vahvoja. Rannan laiturinpuoleisessa reunassa, jossa olin, on isoja kiviröykkiöitä ja pelkäsin, että jos uin niitä kohti, aallot heittävät minut päin niitä. Mutta en olisi jaksanut kiertää kauemmas, joten ajattelin, että on pienempi paha satuttaa itsensä kiviin kuin upota aaltoihin.

Kun ensimmäisen kerran nielin vettä, mielessä kävi huutaa apua. Se tuntui luovuttamiselta. Mutta en tiedä, olisiko kukaan kuullut tai olisivatko voimani riittäneet huutamiseen. Tajusin vain, ettei kukaan rannalla olevista heiveröisistä naisista olisi kyennyt auttamaan minua. Eikä minulla ollut aikaa huutamiseen.

Monesti sanotaan, että kun ihminen on menettää henkensä, hän katsoo ikään kuin kuolemaa silmiin tai näkee elämänsä filminauhana edessään. Minulle ei tapahtunut kumpaakaan. En muista edes rukoilleeni. Taistelin vain kaikin voimin, ettei minun tarvitsisi luopua elämisestä ja vajota aaltoihin melkein rannassa kaikkien silmien edessä. 

En muista edes rukoilleeni.
Taistelin vain, ettei minun
tarvitsisi luopua elämisestä.

 

Joskus kivinen ranta voi olla parasta mitä voit tuntea

Kotirantani, kuten sitä haluan edelleen kutsua, syvenee nopeasti, joten tiesin, että minun on oltava melkein rantakivillä, ennen kuin saan jalkani pohjaan. Ranta oli ihan tuntumassa, mutta matka tuntui käsittämättömän pitkältä. Aallot heittelivät niin kovaa, ettei kauhominen vienyt juuri eteenpäin; piti vain jotenkuten pinnalla. 

Olin menettää toivoni, kun törmäsin vielä merenpohjasta nousseeseen levälauttaan, jossa oli pitkiä painavia rihmoja. Ne takertuivat käsiini ja pelkäsin niiden vetävän minut pohjaan. Nielin uudelleen vettä. Haukoin henkeä ja muistan sen kauhun, jota tunsin. Kauhu oli lähinnä sitä, että on niin avuttomassa tilassa, ettei voi auttaa itseään ja kaikki kaunis elämässä on kohta mennyttä. Aikuisena tuo kokemus oli hyvin erilainen kuin lapsena. Aikuisena ymmärtää tarkalleen, missä mennään ja tunnistaa hetken, kun lanka on katketa.

En ole kyennyt itkemään ulos sitä pelkoa, jota tunsin. Mutta nyt kun kirjoitan kokemuksestani, saan vihdoin itkettyä. Saatte olla minun terapeuttejani.

Lopulta jalkani ottivat maahan. En ole koskaan mennyt kyseisessä rannassa uimaan rannan kautta. Nyt tunsin ensi kerran, millainen pohja rannassa on. Ne pyöreät pienet kivet tuntuivat äärettömän ihanilta, lujilta ja turvallisilta jalkapohjissani. Muistan vain, että merivesi oli hionut ne sileiksi ja ne hyväilivät jalkojani. Nousin käsillä tukien rantaan, sillä jalkani eivät meinanneet kantaa. Bikinien housut olivat jossain vaossa, missä en halunnut niiden olevan. Vapisin ja olin helpottunut, mutta vielä enemmän tunsin olevani täysin tyhjä. Taisin olla lievässä shokissa.

Merivesi oli hionut pohjan kivet sileiksi,
ja ne hyväilivät jalkapohjiani.

Ei ole klisee elää kuin viimeistä päivää

Joka on käynyt Eiranrannassa, tietää, miten lyhyt matka on rantaa lähinnä olevilta tikkailta rantaan. Tämä kaikki tapahtui sillä lyhyellä matkalla. Elämä on pienestä kiinni. Me voimme yrittää suojautua koronalta maskeilla ja rokotteilla, käyttää kypärää ja turvavöitä, mutta me emme voi kuitenkaan hallita elämää ja kuolemaa. Se ei ole meidän käsissämme, ja se on asia, joka meidän tulisi muistaa jokaisena päivänä. Jokaisena hetkenä. Että eläisimme ja kohtelisimme muita kuin se olisi viimeinen päivämme.

Uintireissuni tapahtui aamuseitsemän ja -kahdeksan välillä. Sinä aamuna läheinen ystäväni oli laittanut minulle seitsemän jälkeen tekstiviestin, jossa hän kertoi pelkäävänsä puolestani. Se on poikkeuksellista, sillä aloitamme kumpikin yleensä päivämme myöhemmin ja viestittelemme vasta aikaisintaan yhdeksän jälkeen. Hän puhui viestissä eri asiasta, mutta kuvaili myöhemmin, että hänen oli pakko laittaa minulle viestiä, sillä oli kokenut niin suurta huolta minusta. Tiedän, että hän rukoilee puolestani, ja olen siitä tänään erityisen kiitollinen. Hän oli kantanut minua sillä hetkellä, kun omasta suustani ei tullut edes rukousta. 

Eilen toinen rakas ystävä lähetti Facebookista ihanan muiston yhteiseltä matkaltamme ja kirjoitti mukaan: ”Kiitos, että oot mun elämässä.” Olen samaa mieltä. Olen äärettömän kiitollinen, että olen yhä elämässä. Tällä kertaa äiti ei ollut pelastamassa, mutta Taivaan Isä oli.

—

Lue myös Onko elämäsi sellaista kuin haluat?