Tag Archive for: kiitollisuus

Kiitosta ennen ja jälkeen

Kuulin eilen lääkäriltä, että kuulen taas normaalisti. Tosiasiassa olin kyllä kuullut sen jo itsekin, mutta olihan se hyvä nähdä audiogrammitutkimuksen käyriltä, miten toisen korvan kuulo oli palautunut oikeiden viivojen väliin normitasolle. Muistoksi kuulon alenemasta jäi tällä hetkellä vain tinnitus, joka sirittelee korvassa erityisesti aamuisin ja aamupäivisin. Se on kuitenkin pieni haitta siihen nähden, että korva muuten toimii taas ok.

Sairaalan valkoinen käytävä ja viherkasveja.

Palvelu HUSissa oli taas niin nopeaa, että olin ulkona kuulotutkimuksesta ja lääkärin vastaanotolta jo ennen kuin varsinainen lääkärin vastaanottoaika olisi kutsun mukaan ollut. Lääkäri oli asiantunteva ja selitti korvan toimintoja perusteellisesti, mutta putosin kyydistä jo siinä vaiheessa, kun puhuttiin korvan karvoista ja reiteistä ja katseltiin kuvia, jotka näyttivät hämärästi tutuilta kouluajoilta kymmenien vuosien takaa. Mutta osaan nyökytellä asiantuntevasti.

Tärkeintä oli kuulla, että kaikki on kunnossa. Tai oikeastaan ylipäänsä kuulla. On siis taas kerran aihetta kiitollisuuteen. 

Keltainen Kirurgisen sairaalan päärakennus.

Kirurgisen sairaalan päärakennus on kaunis kuin mikä!

Kiitoksiin liittyen kuulin alkuviikosta opettavaisen viisauden. Hetki, jolloin ilmaisemme kiitoksemme, määrittää sitä vahvasti. Se muuttaa sen luonteen kokonaan. Jos nimittäin sanomme kiitoksen sen jälkeen, kun olemme saaneet jotain hyvää tai siunauksellista elämäämme, se on kiitollisuutta. Jos sen sijaan ilmaisemme kiitoksemme ennen kuin olemme saaneet jotain, mitä toivomme, tarvitsemme ja rukoilemme, se on uskoa.

Molempia tarvitaan. Että kiitämme siitä, mitä odotamme tapahtuvaksi, sillä niin ihmeellistä kuin se onkin, Jumala on luvannut, että ”kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva” (Mark. 11:24; 33/38).

Ja kun meille sitten tapahtuu uskomme mukaan, me saamme – ja meidän tulisi – kiittää siitä Jumalaa, suurta Antajaa.

Tätä en ole ansainnut

Elämän huippuhetkillä, kun sydän tuntuu pakahtuvan kiitollisuudesta, tai kun kohdalle tulleet suuret haasteet ovat ratkenneet, ajattelen toisinaan, etten ole tätä mitenkään ansainnut. En ole tehnyt mitään tai ollut niin erikoinen, että olisin ansainnut Jumalan suuria siunauksia, ihmeellistä apua ja onnen hetkiä. Sellainen ansaitsemattomuuden tunne tuntuu armolta ja vain syventää kiitosmieltä.

Keltainen kuumailmapallo kirkkaansinisellä taivaalla.

Elämän huippuhetkinä kokee toisinaan, että tätä en ole ansainnut. Miten ihminen voisikaan ansaita Jumalan hyvyyttä!

Toisena hetkenä, kun haasteet ja vaivat lyövät vasten kasvoja, ajattelen joskus samaan tapaan, etten ole tätä ansainnut. En koe tehneeni mitään niin väärin tai olleeni niin paha, että olisin ansainnut tilanteen, johon olen joutunut. Se tuntuu armottomalta ja tahtoo herättää epäilyksiä, katkeruutta tai kapinahenkeä. 

Kahdenlaista armoa

Jumalan armo on kaksijakoinen. Se on kaikkea sitä, mitä Jumala antaa meille, vaikka emme ole sitä ansainneet. Ja se on kaikkea sitä, mitä Jumala pidättää meiltä, vaikka olisimme sen ansainneet.

Jumalan hyvyys on niin suurta, ettei ihmismieli voi sitä ymmärtää. Kun ihminen kohtelee toista ihmistä hyvin, se on vain häivähdys Jumalan hyvyydestä. Jumalan hyvyys ei katso ihmiseen, vaan koskee niin hyviä kuin pahojakin, kuuliaisia yhtä hyvin kuin kapinoiviakin, epäonnistujia siinä kuin menestyksestä nauttiviakin. Kun vääränlainen katse tai väärin muotoillut sanat saattavat torpata ihmisen hyvyyden osoitukset hetkessä, Jumalan hyvyys on kärsivällistä ja pitkämielistä. Se ei säikähdä ihmisen rikkinäisyyttä ja vajavaisuutta, vaan on muuttumatonta ja ihmisestä riippumatonta. 

Armoa hyville ja pahoille

Jumalan hyvyys kantaa meitä hyvässä ja pahassa. Jumala on luvannut antaa niille, jotka anovat. Jos me pahuuteen taipuvaiset ihmiset annamme lapsillemme sitä hyvää, mitä he pyytävät, niin eikö Isä Jumala tekisi samoin, ja vieläpä moninkertaisesti. Kalaa pyytävä ei saa Jumalalta käteensä käärmettä. (Luuk. 11:11–13; 33/38.)

Meren autere aurinkoisena kesäaamuna Kaivopuiston rannassa.

Kesäaamuna meren tyyntä auerta katsoessani tulee kiitollisuus ja onnen läikähdys. Tätä kauneutta en ole mitenkään ansainnut.

Jumalan hyvyyttä ja armoa on sekin, että Hän rakastaa ihmistä jo silloin, kun tämä rypee syvällä synnissä ja on kääntänyt Jumalalle selkänsä. Silloinkin ihmisen osaksi laskeutuu Jumalan uhri, jossa Hän antoi oman Poikansa kuolemaan, että ihminen pelastuisi ja vapautuisi syntikuormastaan ja kaikista sen seurannaisvaikutuksista. 

Turvassa rangaistuksilta

Ihminen ansaitsisi tekemistään synneistä kuoleman, mutta Jumalan armo on niin suuri sateenvarjo, että sen alle mahtuu turvaan jokainen sinne vapaaehtoisesti tahtova. Sinne eivät rangaistuksen raipat yllä, vaikka me koetuksissa saattaisimme niin kuvitella. Koska emme ole mielestämme koetuksia ansainneet.

Myös tunteen siitä, ettei ole vaikeuksiaan ansainnut, saa jättää Jumalan käsiin ja armon varaan. Hän ottaa kopin ja on luvannut viedä koetusten läpi. On vain päästettävä irti ajatuksesta, että voisi itsessään ansaita sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Niin hyviä tai niin huonoja emme ole. Olemme vain ihmisiä ja yksin armosta pelastettuja.

Kiitollisuus koetuksissakin

Perjantai 28.3.2025

Viides päivä menossa sängyn pohjalla eikä vieläkään tunnu siltä, että olo helpottaisi. Tiistaina kuvittelin, että voin jo paremmin ja tauti on ohi parin päivän levolla. Kehuskelin jollekin, ettei ole päätä ja lihaksiakaan särkenyt. No, viikon mittaan on koettu sitäkin, yskitty keuhkot riekaleiksi ja niistetty nenä kipeäksi. Ääni on käheä kuin olisi ottanut tripla-annoksen testosteronia ja tupakoinut ikänsä.

Mutta flunssat eivät yleensä ole kuolemaksi. Vaativat vain aikaa ja rauhoittumista, kotikonsteja, kuumaa juotavaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ne on vain sairastettava pois. Ei ole mitään pikakelainta, jolla hypätään siihen vaiheeseen, että on taas terve. On mahdotonta nopeuttaa paranemista, vaikka seisoisi päällään, ja se ei todellakaan tässä kunnossa ole edes vaihtoehto. 

Helsingin rautatieaseman torni.

Tahtoisin jo päästä liikenteeseen ja nähdä muutakin elämää kuin hiljaisuuden oman kodin seinien sisällä.

Koetuksella

Tulee pettymyksiä, kun on suunnitellut tekevänsä jotakin, mutta joutuukin perumaan. Itselläni on kurja olo, kun en voi olla auttamassa anoppia ja hänen läheisiään, jotka juuri nyt tarvitsisivat eniten apua. Terveenä minulla olisi siihen hyvä mahdollisuus. Mutta on vain päivä toisensa jälkeen kerrottava, että en pääse. 

Tytär, joka vastikään sairasti saman rajun räkätaudin ja makoilee nyt puolestaan vatsataudin kourissa, sanoi juuri viikolla, että suvun naisia vähän koetellaan. Kun vanhin toipuu sairaalajaksosta ja totuttelee uudenlaiseen kotielämään, seuraava sukupolvi painii jaksamisen rajoilla auttaessaan ja selvitellessään kotihoitoja, aikatauluja, apuvälineitä ja ruokahuoltoa – ja loput makaavat kulkutaudeissa sängyn pohjalla. 

Odottelua

Sairastelusta tulee mieleen, millaista on odottaa Jumalan määrittämää aikaa ja Hänen suunnitelmiensa toteutumista. Siinä on paljon samaa: kärsimätöntä odotusta, kenties toiveiden toteutumattomuutta ja paikallaan pysymistä, vaikka haluaisi mennä eteenpäin. On vain luotettava, että kaikki järjestyy – aivan kuten on luotettava, että kyllä tästä kohta taas vauhtiin päästään.

Tavallaan on tietty kivaa lukea monta kirjaa viikossa ja katsella leffoja ja sarjoja putkeen, mutta sekin voi käydä tylsäksi, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Kun mihinkään kovin järkevään eivät panokset sairaana riitä. Ajattelu on kovin tahmaista.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen.

Jostain syystä ulkoilu, työnteko ja kaikenlainen puuhastelu tuntuu erityisen hyvältä silloin, kun se ei ole mahdollista. Miksiköhän juuri se tuntuu niin houkuttelevalta, mitä ei voi saada? Ajatuksiin nousee vanha sanonta ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Meidänhän tulisi arvostaa omaa elämäämme ja olla kiitollisia siitä, mitä on, sen sijaan että aina haaveilemme jostain (muka) paremmasta.

Mitä Raamattukin sanoo?

Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta.
Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto
teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.
– 1. Tess. 5:16–18

Voi, miten helposti ilo, kiitollisuus ja jopa rukous unohtuvat erilaisten vaivojen, jopa pikkuvaivojen, keskellä! Iso kuva katoaa, ja sitä alkaa keskittyä vain omaan pieneen itseensä ja harmeihinsa. Tessalonikalaiskirjeen teksti on osuva muistutus siitä, että paranemisen keskellä on hyvä pitää mielessä myös parannuksen teko.

Iloa ja kiitollisuutta uudesta ja vanhasta

Lauantai 3.8.2024

Kuukausi on ehtinyt jo vaihtua elokuuhun, mutta voimat eivät ole iltaisin riittäneet enää kirjoittamiseen. Ei, vaikka paljon on tapahtunut ja kerrottavaakin olisi ollut. Olen kantanut, siirrellyt, tyhjännyt ja täyttänyt. Käynyt kellarivarastossa ja toisessakin, repinyt banaanilaatikoita kartonkikeräykseen, jaotellut muovia ja metallia, luopunut ja iloinnut, kun tarjolle laittamani tavarat ovat kadonneet parempaan tarpeeseen talon ala-aulasta. 

Ja nyt on valmista. Niin valmista, että tänään olisi opeteltava vain olemaan ja lepäämään. Se on päivien rutistuksen jälkeen vaikeaa.

Iloa uudesta

Iloitsen uudesta kodistani. Täällä on valoa ja enemmän tilan tuntua kuin edellisessä, vaikka neliöitä on vähemmän. Mutta yhden yhtenäisen tilan sijaan sain taas oman makuuhuoneen, johon mahtuu myös työtila. Se tuo isomman asunnon tuntua, vaikka neliöitä en enempää tarvitsekaan. Kylpyhuone on vastaavasti edellistä pienempi ja vaatii vähän totuttelua, mutta enpä minä siellä pakollisten lisäksi aikaani vietäkään.

Uuden kodin olohuone sisustettuna.

Nyt alkaa olla valmista! Iloitsen uudesta kodistani.

Haasteitakin on riittänyt, eikä kaikkea ole vieläkään täysin selätetty. Viimeisimpänä harmina oli eilen astianpesukone, jonka jäljiltä jouduin pesemään lähes kaikki koneessa olleet astiat käsin. Mutta oletettavasti löysin syynkin. Koneen toinen suihkuvarren keskiö oli täynnä muoviroskaa ja suuttimen aukot tukossa paperista. Onkohan jollakulla ollut vähän huonosti sulavia muovitettuja pesuainetabletteja? Mene ja tiedä, mutta odotan toiveikkaana seuraavan pesun tulosta.

Harmeista kiitollisuuteen

Kaikkien harmien keskellä sain kuitenkin ystävältä hyvän muistutuksen, kun juttelimme tänään puhelimessa: Käännä katseesi 180 astetta ja mieti, mistä kaikesta saat olla kiitollinen!

Niinpä – olen kyllä ollut monestakin asiasta viikon mittaan kiitollinen, mutta tunnustan, että annan usein harmeille liikaa valtaa. On vaikea päästää irti kontrollin tarpeesta ja kuvitelmasta, että kaikki elämässä menee aina kuin vettä vain. Välillä on tunnustettava, että (menneiden koettelemusten vuoksi) jopa pelkään vastoinkäymisiä ja teen kaikkeni hallitakseni elämääni, ettei mikään menisi vikaan. Jokainen ymmärtää – minäkin –, että sellainen elämä käy raskaaksi.

Kun vaikeudet pelottavat

Huomaan olevani erityisen kiitollinen juuri kaikesta, mikä on pelottanut tai aiheuttanut suurta päänvaivaa. Kun sellainen asia ratkeaakin parhain päin, helpotus sulaa suureksi kiitollisuudeksi. 

Taisin kiitellä vähän liiankin kanssa, kun edellisestä taloyhtiöstä tutut remonttimiehet kiinnittivät viikolla kaappeja ja tauluja seinään. He olivat luotettavia ja osaavia ammattimiehiä eivätkä edes pyöritelleet silmiään, kun välillä arvoin, tuleeko taulu siihen vai kaksi senttiä ylemmäs – pitelivät vain kärsivällisesti ja totesivat, että on tärkeää saada itselle tärkeät asiat kerralla oikein. 

Olen kiitollinen, kun kaikille tavaroilleni on löytynyt oma paikkansa, vaikka se on vaatinut järjestelyä, luopumista ja vähän kekseliäisyyttäkin. Muuuttolaatikkomeren keskellä oli ahdistavaa, kun järjestyksen ihmisenä en löytänyt tavaroitani tai jouduin penkomaan useamman laatikon löytääkseni haluamani. Ajatukseni ovat jälleen paremmassa järjestyksessä, kun kotikin on järjestyksessä.

Uusi koti muuton jälkeen kun tavarat ovat muuttolaatikoissa.

Olen järjestyksen ihminen ja pääni menee sekaisin, kun tavarat ovat muuttolaatikoissa enkä löydä etsimääni.

Uuden kodin rauha

Ehkä eniten kiitän siitä, että uusi koti on entistä rauhallisemmalla paikalla. Koirat eivät hauku naapurissa, eivätkä moottoripyörät pärise, kylmäkuljetusautojen kondensaattorit jyrise tai roska-astioiden raahaus tyhjennykseen jylise ikkunan alla. Lapsia ympäristössä on enemmän, mutta heidän iloiset leikin äänensä ovat korvalle hellempiä. Uskon, että Jumala on toden totta kuullut rukoukseni ja antanut minulle tämän uuden kodin, jonka toivoin olevan ”rauhan tyyssija”.

Jännitin jostain syystä myös vanhan asunnon luovutusta, vaikka olin puunannut paikat huolella. Se meni kuitenkin hyvässä hengessä ja kaikki oli kunnossa. 

Juuri asunnon luovutushetkellä ystävä jakoi Facebookista vanhan muiston yhteisestä aamiaishetkestämme, katetusta pöydästä ja ikkunamaisemasta vanhassa asunnossa. Siihen oli hyvä päättää kiitollisena yli neljän vuoden kaunis matka Pietarinkadulla. 

Aamiaispöytä katettuna Pietarinkadulla.

Aamiaishetki Pietarinkadulla jäi mukavaksi muistoksi neljästä ihanasta vuodesta

 

Jakso #46 | Kiitollisuuden hengessä

Lue lisää

Vuosi on hyvä päättää tyytyväisyyteen

Aika monesta sosiaalisen median postauksesta on saanut lukea, että ”onneksi tämä vuosi loppui, kun on ollut niin kamala vuosi”. Voi voi!
Olen siis ollut ilmeisen onnekas, kun minulla on ollut aivan hyvä vuosi! Ei ehkä mitenkään erityinen kumpaankaan suuntaan, mutta hyvä vuosi, josta voi rauhassa siirtyä seuraavaan, kun kello lyö kaksitoista. Ilman ilotulitteiden räiskettä, samppanjalasien kilinää ja jotakuta, jota halata lujasti, mutta silti mieli tyynenä, tyytyväisenä ja kiitollisena – ja todennäköisesti jo vähän unisena, jos naapurit sen sallivat.

Jokaisessa vuodessa on hyvää ja vähemmän hyvää

Vuoteen on mahtunut työtä ja lomaa; ystävyyttä, yhteisiä aterioita ja mikrossa keitettyä kaurapuuroa; auringonpaistetta, vesisadetta ja kovin vähän lumisadetta. Menneisiin kuukausiin on mahtunut myös menetyksiä, tuskaisia hetkiä ja surua etenkin läheisten vaikeasta elämäntilanteesta. Olen saanut puhua iloa juhlayleisölle ja lohtua saattoväelle. Aina on ollut joku, joka on kuunnellut, jos olen tarvinnut peiliä ajatuksilleni, ja joku, jonka kanssa on voinut korkata kermakakun. Olen jättänyt jotakin taakse, jotta olen voinut ottaa vastaan sen uuden, mikä oli jo odottamassa. Olen syleillyt rakkaita ja kohdannut heitä kauempaa. Ollut kipeä ja terve, tehnyt ahkerasti työtä ja laiskotellut antaumuksella. Nauranut silmät märkänä ja hyvä ettei housutkin ja itkenyt hiljaa yksikseni ja yhdessä muiden kanssa.

Kiitollisuus on vuoden kruunu

Sillä sitä elämä on, ja sitä on ollut tämäkin kohta päättyvä vuosi. Juhlahetkiä ja uusia kokemuksia yhtä lailla kuin maanantaiaamuja ja paaduttavia rutiineja. Kaikkeen emme voi itse vaikuttaa, mutta moneen kuitenkin. Jos tavoittelee sitä, mitä ei voi saada, vuosi ei koskaan pääty tyytyväisyyteen, eikä uusi vuosi tuo helpotusta. Jos jää muistelemaan otsa rypyssä multaa naamassa, kun löytää itsensä maasta makaamasta, ei voi milloinkaan iloita siitä, että nilkka säilyi ehjänä.
Jumala antoi sinulle tänään lahjaksi 86 400 sekuntia.
Oletko käyttänyt niistä edes yhden sanoaksesi ’kiitos’?”
(William Arthur Ward)
Vähän ennen kello kahtatoista voi vielä muistaa kaikkia saamiaan lahjasekunteja ja huokaista tuon tärkeän sanan: kiitos. Tänäkin vuonna.
Iloa, onnistumisia, voimia, terveyttä ja siunauksia uuteen vuoteen sinulle ja läheisillesi! ❤️
Vuosi 2020 on hyvä päättää tyytyväisyyteen.
—
Vertailun vuoksi voit lukea uudenvuoden tunnelmia muilta vuosilta: En toivo tulevaisuudelta mitään.

Kuvat eivät ole kopioitavissa.
©Tuija Niskanen